Nimi: Hiljaisuuden seitissä
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Ginny/Gabrielle
Tyylilaji: Hiljainen draama
Vastuunvapaus: Hahmot ovat Rowlingin omaisuutta, en omista heitä, ainoastaan lainaan.
Haasteet: Rare10, Lyrics Wheel 11(bonuskierros), Ficletpakka
A/N: Jee, femmeä pitkästä aikaa. Paritus oli nätti vaikka molemmat hahmot ovatkin minulle aika tuntemattomia. Pienenpienistä ideoista muodostui lopullinen teos vajaassa kahdessa tunnissa, eli raakaa tajunnanvirtaa taas kerran, ilman sen suurempia loppuparantelujakaan. Tosin tunnistan tästä ehkä itsenikin, hui. Tunnelmamusiikkina tässä toimi tällä kertaa Coldplayn The Scientist, LW-biisissä taas hyödyin enemmän sanoista kuin tunnelmasta. Kommentit on aina ihania c:
/Tajusin ihan oikeasti vasta nyt, että Gabrielle on Rowlingin mukaan syntynyt vasta 1986. Tässä ficissä hän ei todellakaan ole n. 8-9 vuotias, vaan kuvittelin hänet erehdyksissäni samanikäiseksi kuin Ginny. Voi eikä, toivottavasti mokailuni ei aiheuttanut mitään harmia kenellekään
Hiljaisuuden seitissäLehdettömissä puissa kasvavaa seittiä ei löydy Pariisin puistokäytävistä, valoisista lehdoista tai koulun kasvihuoneesta. Se on naavaa, eikä sitä kasva muualla, ainakaan missään lähellä. Jossain pohjoisessa, paikassa josta hän ei ole koskaan edes kuullut. Ehkä se on keksitty tai lainattu, ei sillä ole mitään väliä. Kalvakalla ruoholla on samaa sävyä suortuvissaan kun he käpertyvät sen ylle – katselemaan siniharmaata taivasta ja sitä, mikä oksilla kukkii. Siellä kasvaa myös orjantappuraa, joka tarrautuu kiinni heidän yhteensekoittuneisiin hiuksiin, ihonkin alle se pistää. Valoa on melkein liian vähän, puutkin kasvavat aivan kiinni eivätkä linnut laula lähelläkään. Kevät ei tunnu milloinkaan saapuvan ruohomättäille, jossa he ovat tuntikausia. Se on omituisin paikka, missä hän on koskaan ollut, mutta silti ilmassa ei ole pelkoa tai ahdistusta.
Hiljaisuus on seittiä puissa, rikkumatonta ja kevyttä. Mutta suru pääse ohuiden säikeittenkin läpi aina tiettyinä päivinä. Silloin, kun hän puhuu niin nopean innostuneesti, ettei Ginny tajua sanaakaan englannin ja ranskansanojen sekamelskasta, ei vaikka haluaisikin kovasti ymmärtää. Miksei hän jää Englantiin tai edes lupaa palata vuosien jälkeen takaisin saman metsän kupeeseen, eikä vanno vaikka kaikki nuoret muka tekevät niin rakastuessaan. Sellaisena hetkenä heidän eroavaisuutensa kasvaa sietämättömäksi, kuinka toinen tahtoo jäädä sen toisen pyrkiessä yhä korkeammalle satojen jalkojen korkeuteen. Tai kun puhutaan perheestä, Weasleyn klaanista jota hän ei voi käsittää: siitä miten uhrataan kaikki isoveljien, isän tai äidin puolesta ilman mitään ehtoja tai takeita. Onhan hänelläkin sisko, muttei se ole samanlaista.
Kulkevat he muuallakin. Ginny on levoton sielu joka liikehti sinne tänne alinomaa, haluaa aina näyttää jotain uutta linnan tiluksilta pysähtymättä koskaan kunnolla. Kuuntelemaan sitä hiljaisuutta, jonka veroista kumpikaan ei milloinkaan tule löytämään mistään muualta kuin pienestä haalenvihreästä tilkusta Kielletyn metsän kyljestä. Ehkä siksi, koska eron kuulee aina välillä hiljaisuudessa, eikä halua myöntää sitä kuinka kaikki saattaa päättyä. Se, miltä Ginnyn lämpimät huulet maistuvat hänen omillaan, kuinka liekehtivä roihu ja auringonsäteiden kirkkaus sekoittuvat yhteen, tai sävel, jota hän aina laulaa Ginnylle (ja illalla löytää tyynyltään orjantappuran piikkejä, vaikkei olisi ollut lähelläkään metsää).
Tylypahkassa on hän monesti onnellisempi kuin kotonaan, ja useimmiten syy on Ginnyssä. Hän houkuttelee puolestaan mukaansa, kertoo kaikista maansa ihmeistä, mutta löytää melkein heti itsensä miettimästä, miltä sekin muka näyttäisi ja tuntuisi, haluaisiko hän sitä edes oikeasti. Se ei ole pelkkä vaihe, vaan elämää muuttava asia joka estää häntä edes huomaamasta poikia Ginnyn sijasta. Mutta sillä ei ole kunnollista pohjaa vielä silloinkaan, kun lähtöön on enää viikko jäljellä. Kuten ei koko Tylypahkassakaan: hän saa huomata kaiken sen kaaoksen aikana, jonka kolmannen koetuksen loppu aiheuttaa.
Ginny itse on se, joka huutaa hänelle totuuksia elävästä elämästä ja vaikenee sitten heti tajuttuaan missä he ovat. Ei heidän paikassaan koskaan huudeta, siellä halusi luonnostaankin olla hiljaa ja vain kuunnella nuorta sydäntä, joka sykkii sormenpäiden alla.
Viimeisenä iltana ennen valtavien vaunujen lähtöä he jakavat ja antavat kaiken, mikä mahdollista on. Se on ensimmäinen kerta kun hän näkee tähdet heidän salapaikastaan, ja niiden kalpeassa valossa hän taittaa mukaansa naavaa ja orjantappuraa (kaikki katkeruus tiivistyy vuosien jälkeen juuri niihin piikkeihin), osaamatta selittää Ginnylle miksi tekee niin. Hiljaisuus heidän paratiisissaan ei katoa, vaikka he itse lähtevätkin sieltä pois, tulematta koskaan takaisin.
Depeche Mode — Enjoy the SilenceWords like violence break the silence
Come crashing in into my little world
Painful to me, pierce right through me
Can't you understand, oh my little girl?
All I ever wanted, all I ever needed
Is here in my arms
Words are very unnecessary
They can only do harm
Words are spoken to be broken
Feelings are intense, words are trivial
Pleasures remain, so does their pain
Words are meaningless and forgettable
All I ever wanted, all I ever needed
Is here in my arms
Words are very unnecessary
They can only do harm
All I ever wanted, all I ever needed
Is here in my arms
Words are very unnecessary
They can only do harm
All I ever wanted, all I ever needed
Is here in my arms
Words are very unnecessary
They can only do harm
Enjoy the silence, enjoy the silence
Enjoy the silence