Älä avaa oveaKirjoittaja: Safira
Beta: ei ole
Ikäraja: K-11
Varoitukset: kielenkäyttö, kiroilua ja loukkaavia ilmaisuita
Paritus: Gene/Alex
Fandom: Ashes to Ashes
Genre: romance
Yhteenveto: Gene ja Alex tanssivat Alexin luona kun joku koputtaa oveen. Genen PoV
Disclaimer: En omista Ashes to Ashesia, enkä saa tästä rahaa, kunhan kirjoittelen omaksi huvikseni.
Osallistuu haasteisiin
Multifandom 2 ja
Canonissa on virhe!.
A/N: Tämä taitaa olla Finin ensimmäinen fikki tästä fandomista. Kommentteja lukisin mielellään
Lopultakin päästiin eroon niistä typeristä etelä-afrikkalaisista terroristeista, ja Ray, Chris ja Chaz olivat jääneet alas ryyppäämään. Lopultakin me pääsemme siihen, mihin sen illallisen olisi pitänyt loppua jo tunteja aiemmin, ellei Ray olisi keskeyttänyt kaikkea niiltä mustilta löytyneillä dynamiiteilla. Voi helvetti että se oli ärsyttävää, helvetin pölkkypäät, koskaan ei saanut olla rauhassa. Varsinkin kun oli vaikuttanut siltä, että edistyn Bollyn suhteen. Mutta nyt minä lopulta istun tällä raidallisella sohvalla Luigin ravintolan yläkerrassa, Alexin asunnossa. Sehän nyt itsessään ei ole mitään uutta, onhan me täällä kaksin istuttu aiemmin, ja voi luoja, juotu toisiamme pöydän alle. Mutta tämä tunnelma on kyllä. Valaistus on himmeä, viiniä ja olutta on tullut juotua, mutta en minä nyt humalassa ole. Ehkä vähän hermostunut... tai enhän minä koskaan muuten, mutta tämä on sentään Alex. Ja lopultakin vaikuttaa siltä, että Alex on unohtanut sen Samin, eikä kysele enää siitä.
Alex on noussut ylös sohvalta, kävelyt tumman kirjahyllyn luo ja laittaa musiikkia soimaan. Ja ehdottaa tanssimista. Yritän tietysti muodon vuoksi vastustella, luoja, Alex on niin nätti lyhyessä tukassaan. Ja musta paita sopii hänelle paljon paremmin kuin se valkoinen mekko, joka hänellä oli ravintolassa. Tunnelma tuntuu suorastaan sähköiseltä, kun laitan vasemman käteni hänen käteensä, ja oikean vyötärölle. Hän on aivan lähellä, tämä on intiimiä. Käteni ovat hieman hikiset, toivottavasti Bolly ei huomaa. Pakkohan minun on yrittää lievittää lievää hermostuneisuuttani heittämällä kysymys siitä, onko hänellä Herb Albertia. Tämä on jotain uutta musiikkia, en ole kuullut sitä aiemmin, mutta se on hidas ja kuulostaa hyvältä. Hän painaa päänsä olkapäätäni vasten, kun jatkamme keinumista musiikin tahtiin. Lopultakin hän luottaa minuun, tai niin ainakin toivon.
Voi hyvä luoja, toivottavasti laulu ei pääty kovin pian, eihän minun pitäisi tällainen nössö olla. Painan huuleni hänen otsaansa vasten, hengitän syvään hänen tuoksuaan, ja … hän nostaa katseensa, ruskeat silmänsä, suoraan silmiini. Mutta se katse ei ole täynnä vihaa, ei edes raivoa, kuten niin monta kertaa aiemmin. Ei, se katse on syvä, kuin hän katsoisi suoraan sieluuni. Ja hän painuu lähemmäs, hänen huulensa ovat vain millien päästä omistani. Lopultakin, tätä hetkeä olen odottanut, hän on minun Bollyni, minun...
Ja silloin juuri silloin, juuri kun olemme suutelemassa, joku helvetin luojahylkäämä ääliö koputtaa Alexin asunnon oveen. Hyppäämme eroon toisistamme, ja Alex käskee minun mennä hänen makuuhuoneeseensa odottamaan, kunnes hän hankkiutuu tyypistä eroon. Hitto, voisin repiä sen ääliön kappaleiksi, millainen vitun typerys ilmestyy paikalle juuri nyt?! Jos se on Chris, lyön häntä kyllä uudestaan!
”Älä mene, ei kenelläkään ole niin kiireistä asiaa juuri nyt, Alex.”, yritän estellä, jotta hän ei avaisi ovea sille maailmanhylkäämälle ääliölle, joka on pilaamassa tunnelmaamme. ”Mutta Gene, siellähän voi olla vaikka Chris tai Ray, jos jotain on sattunut!”, hän sanoo, kuitenkin varsin hiljaa, ikäänkuin haluten, ettei oven ulkopuolella seisova kuule. Tuhahdan ja tartun häntä käsivarresta: ”Ei niillä kahdella pölkkypäällä mitään asiaa ole, ei ainakaan sellaista joka ei voisi odottaa huomiseen.” Yritän parhaani mukaan katsoa häntä vetoavasti, ei hän voi tehdä tätä nyt, kun kaikki oli lopultakin järjestymässä hyvin. Ruskeat silmät tuijottavat takaisin, ja ovelta kuuluu uusi koputus. ”Vilkaisen ainakin kuka siellä on, Gene, se voi olla tärkeää”, Bolly kuiskaa. Hän nykäisee itsensä irti otteestani, ja käskee minun pysyä paikoillani.
”Bolly, anna olla, hitto soikoon, onko sinun aina pakko...”, yritän vängätä. Katselen kuinka hän yrittää kävellä korkokengillä äänettömästi, ja melkein onnistuu, ja nojautuu ovea vasten katsoen ovisilmästä ulos. En voi kuin ihailla hänen muodokasta, tiukkojen housujen peittämää takapuoltaan, voi miksi hänen on aina pakko tehdä näin? Juuri, kun olen varma, että hän avaa oven, Alex kääntyykin ympäri ja muodostaa täyteläisen punaisilla huulillaan yhden sanan: ”Keats”. Eih, mitä se saatanan homo täällä nyt tekee, tekisi mieleni muotoilla sen naama uuteen uskoon, mokomakin pomojen persettä nuoleva, Bollya liehittelevä nättipoju, mutta se sentään voi erottaa meidät kaikki kun on osa poliisivoimien sisäistä valvontaa. Valitettavasti.
Hätkähdän hereille ajatuksistani, sillä Alex seisoo aivan edessäni. Hän ei avannut ovea, ei, vaan seisoo aivan kiinni minussa, ja tuijottaa vienon hymyn kareillessa suupielessään. ”Keatsin asia ehtii varmasti odottaa huomiseen, vai mitä, pomo?” Tuijotan häntä, ja tajuan virnistäväni typerästi. ”No mutta tietenkin, Bolly, mitäs me siitä”, vastaan, ja kiedon käteni ihanan Alexin ympärille. Ja lopultakin, huulemme painuvat yhteen, tuohon kolme vuotta odotettuun suudelmaan. Alex maistuu viiniltä, tuoksuu appelsiinilta ja savulta, ja suutelee pehmeästi ja herkästi. Suudelmasta tulee yhä syvempi, hän raottaa huuliaan ja upottaa kätensä hiuksiini.
Irrotan huuleni hänen huulistaan, ja tuijotan jälleen niihin ruskeisiin silmiin, jotka niin monta kertaa ovat leimunneet raivoa tai sisältäneet pilkkaa. Mutta nyt katse on syvä, kiinteä, omistava. Tunnen olevani hengästynyt, ja tajuan jännittäväni hieman.Hän on upein nainen koskaan, en milloinkaan uskonut pääseväni tähän pisteeseen hänen kanssaan. Vaikka enhän minä sitä oikeastaan epäillyt, paitsi ehkä ihan vähän. Omassa päässäni. Alex hymyilee, nyt liekkisästi, viettelevästi, ja painuu korvaani vasten kuiskatakseen: ”Aurinko näyttää nousevan, miten olisi aamupala makuuhuoneen puolella, Gene?” Avaan suuni, mutta sanaakaan ei tule ulos. Jo nyt on perkele, ennen ei yksikään nainen olisi saanut Gene Huntia tällaiseen tilaan, mutta Bolly ei olekaan kuka tahansa. Hän kääntyy, tarttuu minua kädestä, ja johdattelee kohti makuuhuonetta. Kyllä, nyt se on virallista, olen kuollut ja päässyt taivaaseen.
