Mukavaa, että palautetta on tullut näin runsaasti!
Tässä on nyt ficin viimeinen osa. Olen tehnyt siinä erään ratkaisun, josta olen hiukan epävarma. Luultavasti joko pidätte siitä tai sitten inhoatte sitä. Jään joka tapauksessa innokkaasti odottelemaan lopullista tuomiotanne.
Luku VI: Niinä onnellisina hetkinäMimosa kiskoi päälleen valkoisen paidan ja asiallisen, harmaan hameen, ja otti sitten tuolinsa selkänojalta mustan viitan, jota hän käytti työpäiviensä aikana. Kiireesti Mimosa koetti vielä kasata kurittomia kiharoitaan jonkinlaiselle nutturalle ja silmäili samalla huonettaan. Se oli kuluneen lukuvuoden aikana käynyt hänelle tutuksi ja alkanut vähitellen tuntua kodikkaalta. Seinävaatteet Mimosa oli, tosin lievää syyllisyyttä tuntien, ottanut seiniltä pois, mikä oli miellyttävästi keventänyt huoneen yleisilmettä. Nyt keväisen aamuauringon valaistessa huone näytti jyhkeästä takasta ja raskaasta katosvuoteesta huolimatta melkeinpä avaralta.
Mimosan olisi pitänyt jo rientää Punurmion luokkaan auttamaan tätä kolmasluokkalaisten oppitunnin valmistelussa, mutta hän päätti varastaa itselleen vielä pienen hetken ja istuutui vuoteensa laidalle. Hänen katseensa eksyi yöpöytään eikä hän malttanut olla avaamatta yöpöydän laatikkoa. Sormet hakeutuivat silittelemään ja hypistelemään laatikon pohjalla olevaa pergamenttia. Se vei Mimosan ajatukset eilisiltaan.
Mimosa oli käyttänyt koko illan erään SUPER-tason liemen parissa taikajuomien opettajan valvovan katseen alla. Liemi oli onnistunut hyvin jopa Severuksen mielestä (tarkalleen ottaen hän oli luonnehtinut sitä ”melkein kelvolliseksi”), joten Mimosa oli ollut tyytyväinen itseensä. Kun Mimosa oli alkanut pullottaa lientä, Severus oli yllättänyt hänet ojentamalla hänelle virallisennäköisen pergamentin.
- Siinä. Sillä saat luullakseni sen, mitä tahdot, Severus oli sanonut ja kävellyt työpöytänsä ääreen. Mimosa oli lukenut pergamentin ja jäänyt sitten hämmentyneenä tuijottamaan Severusta, joka oli järjestellyt työpöytäänsä selin häneen.
- Lukuvuosi alkaa pian olla lopussa, mies oli sanonut ikään kuin selitykseksi Mimosan kädessä olevalle pergamentille.
- Niin alkaa… Mimosa oli toistanut ja tuntenut surumielisyyden aallon pyyhkäisevän ylitseen. Hän oli unohtanut liemen pullottamisen tyystin.
- Se alkaa todella olla lopussa eikä tämä arvokas pergamenttikaan voi antaa minulle sitä, mitä tahtoisin, Mimosa oli jatkanut tahattoman kiihkeällä äänellä. Severus oli keskeyttänyt mustepullojen kolistelun ja suoristanut selkänsä. Hän ei kuitenkaan ollut kääntynyt pois työpöytänsä äärestä sanoessaan:
- Minulla on asunto Lontoossa. Se ei ole mukava, mutta aion viettää siellä kesän. Jos sinua kiinnostaa…
Severus ei ollut lopettanut lausettaan.
-
Jos minua kiinnostaa? Mitä olen tehnyt ansaitakseni epäilyksen? Mimosa oli kysynyt hieman loukkaantuneesti.
- Koeta, tyttö, ymmärtää, että yritän antaa sinulle mahdollisuuden perääntyä, Severus oli lausunut terävästi yhä Mimosaan katsomatta.
- Osaisin perääntyä ilman apuakin, jos sitä haluaisin, Mimosa oli vastannut tukahtuneesti, kävellyt luokan poikki Severuksen luokse ja laskenut hennon kätensä tämän olkapäälle.
- Toivoisitko minun tekevän niin… perääntyvän? Mimosa oli kysynyt kuiskaten. Severus oli kääntynyt hitaasti ja katsonut Mimosaa silmiin. Mimosa oli yrittänyt tavoittaa miehen katseesta vastauksen kysymykseensä, mutta sen sijaan hänestä oli tuntunut, kuin hän olisi uponnut tuohon katseeseen. Se oli ollut hyvin todellista ja samanlaista, kuin putoaminen jostakin korkealta. Muutaman nopean, välähdysmäisen mielikuvan ajan Mimosasta oli tuntunut, kuin hän olisi ollut irti ruumiistaan. Sitten hän oli taas aistinut taikajuomien luokan ympärillään ja tavoittanut Severuksen katseen, josta hän oli nyt saattanut lukea vastauksen kysymykseensä. Sanattoman vastauksensa vahvistukseksi Severus oli vetänyt Mimosan syliinsä ja painanut huulensa tämän huulille, kuten niin monta kertaa aiemminkin kuluneen lukuvuoden aikana.
Muisto eilisestä olisi voinut saada Mimosan mietteet kulkemaan vakaviakin latuja, mutta hän ei ollut nyt sillä tuulella. Sen sijaan hän antoi ajatustensa lentää useita kerroksia alemmas tyrmiin, joissa Severus epäilemättä parhaillaan valmisteli ensimmäistä oppituntia. Mimosa ajatteli ankaria ryppyjä miehen otsalla ja tämän pitkiä, luisia sormia, kun tämä kirjoitti ohjeitaan liitutaululle… Mimosan täytyi ravistella ajatukset päästään, jottei hän olisi juossut Tylypahkan lukuisia portaita alas ja heittäytynyt sopimattomasti taikajuomien opettajan syliin.
Ei. Mimosan täytyi nyt keskittyä päivän tehtäviin.
*
- Lukuvuosi päättyy pian, ja sinä olet hoitanut enemmän kuin oman osasi, Dumbledore lausui lämpimästi työpöytänsä edessä seisovalle taikajuomien opettajalle.
- Oraven ja Potterin asiassa panoksesi on ollut korvaamaton. Haluan myös kiittää sinua siitä, että olet työpäiviesi jälkeen hyvällä menestyksellä opettanut neiti Meredickiä. Mitä hän nyt suunnittelee tekevänsä?
Viimeisellä kysymyksellä Dumbledore vapautti Kalkaroksen vastaamasta saamiinsa kiitoksiin, mikä olisikin epäilemättä ollut miehelle vaikeaa. Sen sijaan tämä vastasi ilmeettömästi yksityisoppilastaan koskevaan kysymykseen:
- Häntä kiinnostavat lääkeliemet. Koska neiti Meredickillä on jonkin verran kykyjä taikajuomien valmistukseen, olen kirjoittanut hänelle suositukseni, jotta hän voi hakea paikkaa Pyhän Mungon sairaalasta. Uskoakseni hänelle tarjoutuu siellä ennen pitkää mahdollisuus osallistua lääkelienten kehittelyyn.
Hymy häivähti Dumbledoren kasvoilla. ”Jonkin verran kykyjä” oli taikajuomien ankaralta opettajalta paljon sanottu ja merkitsi suunnilleen samaa kuin ”huippulahjakas”.
- Uskallanko tiedustella, Severus, aiotko mahdollisesti auttaa lahjakasta oppilastasi eteenpäin? Ehkä viettää hänen kanssaan jatkossakin jonkin verran aikaa? Kenties muutenkin kuin taikajuomien parissa?
Kun Kalkaros ei heti vastannut, Dumbledore lisäsi kuiskaten:
- Kärsin öisin toisinaan unettomuudesta, ja kotitontutkin osaavat olla varsinaisia juorukelloja.
Rehtorin silmät tuikkivat, mutta Kalkaroksen katse pysyi tulkitsemattomana hänen vastatessaan jäykästi:
- Aika näyttää, mitä kukin tekee.
- Älä luule, Severus, että minä paheksun tai tuomitsen. Sinä olet ansainnut hiukan onnea elämääsi. Pidä siitä kiinni.
Mikään Kalkaroksen olemuksessa ei edelleenkään paljastanut hänen ajatuksiaan.
EpilogiVähitellen Mimosa tunsi nousevansa unen rauhallisesta maailmasta kohti todellisuutta ja tulevaa päivää. Hän raotti silmiään ensin vähän, sitten enemmän. Ensimmäisenä hän aisti hämäryyden ja viileyden, jotka tuntuivat viihtyvän Severuksen Lontoon asunnossa jopa keskellä kuuminta kesää. Laiskasti Mimosa veti peittoa ylemmäs ja kääntyi kyljelleen niin, että hän saattoi nähdä ikkunan edessä seisovan ja ulos katselevan miehen. Mimosaa hymyilytti. Severusta sai harvoin kiinni muissa maailmoissa olemisesta, mutta nyt tämä näytti uponneen syvälle omiin ajatuksiinsa. Ulkoa lankeavien, kellertävien auringonsäteiden valossa Mimosa katseli rakastajansa sivuprofiilia. Miehen suuri koukkunenä erottui selvästi, samoin kuin syvänmustat hiukset, jotka roikkuivat uurteisten kasvojen molemmin puolin.
- Rakastan sinua, Mimosa kuiskasi hädin tuskin kuuluvasti.
*
Meredickin kauniissa ja valoisassa sukulinnassa oli huone, josta sen omistaja erityisesti piti. Se oli ollut myös hänen isänsä Marroldin lempihuone. Kyseessä oli eräänlainen kirjaston ja työhuoneen yhdistelmä. Seiniä kiersi hyllymetreittäin kirjoja, joista osa oli jopa satoja vuosia vanhoja. Huoneen keskimmäisen ikkunan edessä oli suuri ja raskastekoinen työpöytä. Sen ääressä istui parhaillaankin linnan omistaja, punahiuksinen nainen, joka oli vielä melko nuori mutta jonka silmäkulmiin liika murehtiminen oli ennen aikojaan tuonut joitakin ryppyjä.
Nainen oli vähällä imeskellä sulkakynänsä piloille. Hän oli kehittelemässä uutta lientä, tai oikeastaan parantelemassa vanhaa. Nainen ymmärsi työn olevan paras tapa pitää murheelliset ajatukset loitolla – ja hänen työnsä olikin jo poikinut useamman lääkeliemen, joita hänen kollegansa olivat luonnehtineet ”neron luomuksiksi”. Nainen tiesi kuitenkin paremmin: Hänellä oli vain ollut hyvä opettaja, siinä kaikki. (Tätä selittäessään hän aina hymyili salaperäisesti.) Ja minkälainen opettaja! Ajatus katkesi ja nainen pomppasi ylös tuoliltaan. ”Severus, miksi et ole luonani?” nainen kysyi ääneen ja katseli ikkunasta ulos linnansa puutarhaan. Siitä oli monta kuukautta, kun hän oli viimeksi nähnyt rakastajansa. Hän oli jo tottunut odottamaan, sillä hän tiesi jäävänsä aina toiseksi miehen ankaralle velvollisuudentunnolle. Tämä alkoi kuitenkin olla jo liikaa. Kaipuu oli repiä sielun kappaleiksi, ja huoli oli lohikäärmeen kokoinen. Nyt elettiin niin vaarallisia aikoja…
Ennen kuin nainen sai ajatuksensa loppuun, avoimesta ikkunasta lensi huoneeseen tumma, raskassiipinen pöllö viesti nokassaan. Nainen otti viestin pöllöltä kädet täristen, sillä sydämessään hän tiesi, mitä se sisälsi. Kun nainen oli saanut viestin luettua, hän putosi polvilleen kylmälle kivilattialle.*
Mimosan kuiskaus sai Severuksen havahtumaan mietteistään. Tämä käänsi katseensa ikkunasta Mimosaan ja sitten takaisin ikkunaan. Severus oli pitkään hiljaa ja katseli tiivisti ulos, ikään kuin kadulla olisi tapahtunut jotakin mielenkiintoista. Sitten hän näytti siltä, kuin olisi tehnyt jonkin tärkeän päätöksen, käveli Mimosan luokse ja istuutui vuoteen laidalle. Hän siveli Mimosan poskea kylmillä sormenpäillään. Kosketus oli herkkä ja – niin Mimosa sen koki – myös hyvin viettelevä. Severuksen tumma katse kohtasi Mimosan kirkkaat, siniset silmät, ja he molemmat aistivat toistensa lämmön. Jos joku olisi ollut näkemässä, hän olisi saattanut väittää, että nuoren noidan ja vanhemman velhon välillä oli kirkasta, hohtavaa valoa.
- Niin minäkin sinua, Severus vastasi hiljaa.
LOPPU
