Kirjoittaja: Vanilje
Beta: fierté ♥
Ikäraja: Sallittu
Genre: draama, pieni angst
Paritus: Padma/Irma
Haasteet: Kerää kaikki hahmot (Padma Patil), Femme10 vol. 3, Rare10, Ikäerorasitushaaste, Neljän tuvan haaste (Korpinkynsi)
Vastuuvapaus: J.K. Rowling omistaa hahmot, joita minä vaan lainaan. En saa tuotoksistani minkäänlaista taloudellista hyvitystä.
A/N: Ihan selvyyden vuoksi voisin tähän alkuun mainita, että tämä sijoittuu Padman seitsemänteen kouluvuoteen ja tässä nyt ei otetan mitään Voldemort-kuvioita sun muita huomioon lainkaan. Ikäerorasitushaasteen pohjalta tähän idean sain, toivottavasti tää kelpaa kyseiseen haasteeseen. Taistelin tämän kanssa melko pitkään, mutta lopulta sain tästä hiottua itselle mieluisen. : )
Vapauseksynyt
Aiempaa useammin Padma huomasi tuntevansa itsensä alakuloiseksi. Ei hän oikeastaan tarkalleen edes tiennyt mistä se johtui – tavallaan, se vain oli. Hän ei oikein osannut ymmärtää sitä. Sillä eihän rakkauden kuulunut tuntua tältä, eihän?
Usein hän vietti iltapäiviään kirjastossa lukemassa. Se oli helppoa Parvatin ollessa lähes koko ajan Lavenderin seurassa. Ja olihan hän sentään korpinkynsi, joten se olisi entistä ymmärrettävämpää. Kenenkään ei tarvitsisi kysellä enempää, udella turhia. Hän vain luki, siinä kaikki. Vaikka oikeasti oli muutakin. Padman oma salaisuus. Salaisuus, jonka toivoi olevan kaikkea muuta kuin salaista.
Siitä syystä kirjasto oli varsin lohdullinen paikka. Hän saattoi tuntea olonsa mukavan kotoisaksi saadessaan olla lähellä kirjastonhoitajaa ja katsellessaan tätä sivummalta. Vaikka toisaalta se myös sattui – sillä samaan aikaan hän tajusi kerta toisensa jälkeen sen, miten mahdoton tilanne loppujen lopuksi olikaan. Mitä mahdollisuuksia hänellä muka olisi? Matami Prilli oli häntä niin paljon vanhempikin.
Kaikesta huolimatta hän yritti unohtaa asian kipeän puolen. Olisi helpompaa jos pystyisi vain ajattelemaan sitä keveyttä, joka valtasi hänet aina silloin tällöin.
Kuitenkin vuoden viimeisten kouluviikkojen aikana hän alkoi tuntea olonsa epätoivoiseksi. Padmasta tuntui pahalta ajatella, että joutuisi jättämään koulun ja matami Prillin. Kyllä hän varmasti pärjäisi, mutta ajatus tuntui silti liian surulliselta.
Ja lopulta eräänä iltana Prillin käskiessä oppilaita lähtemään oleskeluhuoneisiinsa, Padma purskahti äänettömään itkuun. Ehkä kaikki yksin vellotut patoutuneet ajatukset vain olivat liikaa, eikä hän jaksanut enää pitää sitä kaikkea sisällään. Hän yritti estää itseään, mutta ei onnistunut, ja lopulta antoi vain kyyneleiden valua poskilleen.
Pian Padma näki kuinka matami Prilli käveli häntä kohti, aikeinaan varmasti komentaa häntäkin lähtemään tupaansa. Sen hän olisi varmasti tehnytkin, mutta nähdessään tytön tämä pysähtyi juuri ennen kuin ehti avata suunsa. Padma tunsi punan kohoavan poskilleen ja sydämen sykkeensä kiihtyvän. Kiireesti hän yritti pyyhkiä poskilleen valuneita kyyneleitä pois.
”Onko kaikki hyvin?”
”O-on kai. Minä vain, tuota...”
”Oletko varma?”
Prilli istahti Padman viereen, ja tämä katsoi vanhempaa naista. Hän huomasi naisen tiukan katseen takana pilkahduksen jotakin. Huolta, ehkä? Ankarasta ulkomuodostaan huolimatta tämä vaikutti olevan kiinnostunut. Varovasti Prilli nosti kätensä silittääkseen Padman olkapäätä, kuin odottaen tämän vastaavan hänen kysymykseensä.
* * *
Korpinkynsien oleskeluhuone oli tyhjä Padman lopulta astuessa sisään. Hän lysähti nojatuoliin ja kietoi kätensä jalkojen ympärille. Ajatukset tuntuivat kieppuvan yhtenä sotkuna ympäriinsä, eikä hän osannut ottaa yhdestäkään kiinni. Hän ei täysin vielä ymmärtänyt mitä kirjastossa oli tapahtunut, se tuntui kovin etäiseltä. Kaikki ne ajatukset ja tunteet, jotka olivat vyöryneet hänen lävitseen. Hänestä tuntui kuin hän olisi kaivannut jotakin.
Ja viimein hän ymmärsi –
miksei hän ollut sanonut Irmalle mitään? Miksei hän ollut kertonut? Se olisi ollut kovin helppoa.Tai ehkei helppoa. Hän kai pelkäsi liikaa. Nyt Padma toivoi enemmän kuin mitään voivansa kääntää aikaa taaksepäin. Se kaikki tuntui särkyvän käsiin, valuvan kuin hiekka sormien lävitse. Eikä hän saanut kiinni mistään. Aika vain... kului. Valui hukkaan kuin sitä ei olisikaan ja parin viikon kuluttua hänen olisi jo lähdettävä. Kuristava tunne levisi Padman kurkkuun ja hän nousi nojatuolistaan marssien pöydän ääreen. Hän kirjoittaisi Irma Prillille kirjeen, jossa kertoisi kaiken.
* * *
Kymmenien yritysten jälkeenkään Padma ei ollut saanut aikaan mitään onnistunutta. Pergamentin toisensa jälkeen hän oli vain rypistellyt ja heittänyt turhautuneena takkaan. Ehkä hän ei vain osannut.
Tai ehkä hän vain pelkäsi liikaa.Loppujen lopuksi Padma kirjoitti pienen lapun, jossa kertoi totuuden. Yksinkertaisia muutamia lauseita, enempää ei vaadittu. Hän tiesi että toinen tajuaisi, ja hän itse saisi mielenrauhan tietäessään, että oli kertonut kaiken.
Mutta kirjettä hän ei lopulta pystynyt matami Prillille viemään. Ei, vaikka ehkä niin olisi halunnutkin. Ei hän halunnut nähdä vanhempaa naista edessään kertomassa kuinka typerä pikku tyttö hän oli tai kuinka mahdoton koko kuvio olisi. Padma halusi vain kertoa totuuden, ilman että siitä syntyisi mitään kiusallisia tilanteita.
Niinpä viimeisenä iltanaan kirjastossa Padma sujautti kirjoittamansa lapun erään kirjan väliin ennen kuin työnsi sen jälleen paikoilleen hyllyyn, sillä hän tiesi Prillin tarkastavan kaikki kirjaston kirjat kouluvuoden päätyttyä. Näin matami Prilli saisi tietää kaiken, eikä mikään olisi enää salaista. Ja siinä vaiheessa kun Prilli lopulta kirjeen löytäisi, olisi Padma jo poissa.
Kävellessään ulos kirjastosta Padma tunsi sydämensä hakkaavan. Tuntui kuin jokin olisi vavisuttanut häntä sisältä. Mutta silti se kaikki tuntui tyhjältä. Padma ei osannut ajatella selkeästi, mistään ei tuntunut saavan otetta. Hän tunsi kuinka kyyneleet yrittivät polttaa tietään ulos. Hän puristi silmänsä tiukasti kiinni ja yritti ajatella olevansa lopulta vapaa. Siitä huolimatta hänen sisällään velloi jokin kumma tunne.
Sillä vapaana hän ei tulisi olemaan mitään muuta kuin eksyksissä.