Alice in Wonderland: Paluu Ihmemaahan 2/2 (S)

[Elyse]

Ficin nimi: Paluu Ihmemaahan
Kirjoittaja: Elyse
Fandom: Tim Burtonin Alice in Wonderland
Haaste: Tim Burtonin tuotanto -haaste
Tyylilaji: draama, romanssi, huumori, fantasia, jatkokertomus
Paritus: Alice/Hatter
Ikäraja: S
Disclaimer: Alkuperäiset hahmot ja tarinan omistaa Lewis Caroll ja kirjojen jälkeiset muunnokset Disney. En väitä niitä omikseni.


Summary: Jatkotarina Alicen elämästä vuosi elokuvan tapahtumien jälkeen.

A/N: Elämäni aikana tehdyt ficcit voi laskea melkein yhden käden sormilla, joten pyydän armoa ja toisaalta rakentavia kommentteja. Tarina on lähtöisin niistä fiiliksistä, jotka elokuva ensimmäisellä katselukerrallaan jätti: Kaipuuta.



Ensimmäinen osa: Kaipuu


Alice Kingsleigh veti syvään henkeä lontoolaisen kauppa-aluksen kannella. Näky merelle oli esteetön: Meri oli vaahtoava ja vihreä, taivas harmaanhelmiäinen, eikä edes horisontissa näykynyt myrskypilven pilveä. Harmaaksi taivaan tekivät kuitenkin pilviharsot, jotka olivat niin heikkoja, että niiden muotoja ei voinut erottaa, mutta niistä oli juuri niin vahvoiksi, että ne kykenivät imemään auringon säteistä kaikki voimat.

Nuo kevyet harmaat harsot muistuttivat häntä siitä, mitä ne eivät nyt olleet. Kaukana menneisyydessä hänellä oli ollut tapana katsella nurmikentillä isänsä kanssa vaaleanpunaiseksi värjäytyneitä hattaroita, juuri kun päivä alkoi taipua iltaan. Silloin hänen isänsä oli solminut sopimuksen erään tärkeän yrityksen kanssa tehtävästä yhteistyöstä  ja tällä oli aikaa tyttärelleen vain harvoin. Siksi he kerran karkasivat äitinsä luota, väittäen, että  heidän oli jahdattava ikkunasta lentäneet Charlesin työpaperit kiinni. Charles Kingsleigh, se oli hänen nimensä.

"Isä, eikö tuolla olekin rotta?" Alice osoitti pienellä sormellaan kaukaisuuteen. "Se näyttää eipäilyttävältä. Luulen, että se on varastanut jotain."

"Tarkoitatko tuota tuolla, jolla on pistävät silmät ja eritysen paksut kulmakarvat?" Charles hapuili taivasta kurtistaen kulmiaan hiukan koomisesti.

"Ei, tällä rotalla on mekko! Siltä rotalta tämä toinen varasti."

"Ai tarkoitat tuota, joka seisoo kukkaruukun vieressä ja on ikään kuin juuri loikkaamaisillaan? Mutta tuohan on selvästi viehkeä rottaneiti, sellainenko olisi tehnyt rikoksen?"

"Roistoja on tytötkin, senkin hupsu isä", Alice sanoi kipakasti, kohotti leukaansa  ja käänsi päänsä pois, ikään kuin olisi loukkaantunut isänsä puolueellisuudesta.

"No siinähän tapauksessa osaat selittää, mihin Bianca-tädin suklaarasiasta katosivat kaikki mansikkasuklaiset hänen viime käynnillään? Sitä ihmeteltiin kovasti." Alicen rooli alkoi olla vaarassa paljastua ja hän alkoi hihittää vaimeasti niin, että hänet huonommin tunteva olisi kaikesta hytkymisestä päätellen luullut tämän itkevän.

"Luulen, että näin jonkun epäilyttävän rasian lähistöllä päivän aikaan, itseasiassa useampaankin otteeseen. Valtavan vaalea, oikein kiharatukkainen. Niin, ja hirvittävän lyhyt." Charles tehosti kertomustaan, viittilöimällä käsillään, puntaroiden arvioitua pituutta. Hän lopulta kohotti kätensä noin neljään jalkaan ja sanoi: "Oletko sattunut näkemään häntä?" Silloin pikku-Alice ei voinut itselleen enää mitään, vaan päästi heleän mutta kauaskantoisen naurunsa valloilleen. Charles kahmaisi tyttärensä kutitusotteella kainaloista (hekottaen hänkin), joka puolestaan menetti tasapainonsa ja veti molemmat nurmelle kumoon.

Naurusta ei ollut tulla loppua. Juuri kun Alice luuli voivansa hillitä itsensä, Charles teki sellaisen ilmeen, jolle edes kuningatar Victoria ei olisi voinut olla katsomatta pihisten kieroon. Siitä Alice innostui entisestään, joka puolestaan tarttui kaikin sormin kasvoistaan ja teki niin mielettömän irvistyksen, että hän tiesi näyttävänsä rumemmalta kuin keittäjän kissa. "Sinähän näytät ihastuttavalta", Charles tokaisi. "Äiti varmasti ihastuu, kun palautan tyttären tuollaisena kotiin."

"Minä tiedän, ettei naamani jää tähän asentoon, isä. Noin vanhemmat vain sanovat, jotta lapset käyttäyisivät kiltisti."

"Vai niin sinä luulet", Charles sanoi ja alkoi taas kutittaa tyttöä kainaloista.


"Charles! Alice? Mitä kirottua te oikein siellä puuhaatte? Teidänhän piti etsiä tuulen tempaamia työpapereita---" Rouva Kingsleigh harppoi niityn halki hämmentyneen, mutta tuiskean näköisenä. Kun hänen katseensa kohtasi selvästi juuri nauraneen Alicen kasvot ja likaantuneet vaatteet, hän pysäytti vauhtinsa ja näytti silminnähden loukkaantuneelta. "Vai niin. Ymmärrän. Piehtaroimassa savisella nurmikolla."

"Helen, ymmärsit väärin, meillä oli juuri epätoivoinen kamppailu erään erityisen tärkeän kauppasopimuslappusen kanssa, itse herttuan allekirjoittaman", Charles nousi nyt tavalliseen, rauhalliseen tapaansa nurmikolta ja lähestyi vaimoaan. "Luulen, että se livahti jälleen karkuun. Tuulenpuuskat voivat olla erityisen kavalia.  Tiedäthän, miten ne tulevat ja menevät aivan yhtäkkiä ja ilmestyvät aivan odottamatta. Ensi kerralla otamme haavin mukaan."

"Charles, nyt ei tuule." Vaikka Alicen äiti oli myös lempeä ihminen, hänen äänensä osasi toisinaan olla hyvin jäätävä.

Kun he palasivat kotiin (rouva Kingsleigh'n pitäen mykkäkoulua), Alicella ja Charlesilla oli mököttäjän perässä edelleen vaikeuksia pidätellä hihitystään. Samalla he pelkäsivät kuollakseen, että jos he jäisivät siitä kiinni, molemmille aiheutuisi ongelmia.  Juuri tällaisia muistoja Alice kaipasi edelleen isästään. Ne olivat korvaamattomia.

[Sokerisiipi]

Ensimmäiseksi: isonna fonttia. Ainakin kahdella numerolla, jos haluat välttämättä käyttää fonttina times new romania. Fontin valinnalla ei kuitenkaan ole mielestäni kauheasti merkitystä vaan perusfontti käy ihan hyvin. Silloin ei tarvitse huolehtia koosta. Pieni, vaikkakin luettavissa vielä oleva, fontti lannistaa lukijan.

Kuvailet hyvin ja kepeästi. Tarina kulkee sulavasti eteenpäin ja muistelokohtaus oli oikein suloinen. Pidin kovasti Alicen ja hänen isänsä keskustelukohtauksesta, joka ei vienyt yhtään minnekään, mutta ei sen toisaalta tarvinnutkaan. Ihanaa, että Alicen isällä oli kiireidensä ohella myös aikaa pysähtyä ja viettää tyttärensä kanssa pieni hupsutteluhetki.

Tässä osassa oli selvästi aistittavissa kaipuuta, mikä tuli ainakin minun mielestäni alun kuvailusta. Päivän harmaudesta ja arkisuudesta, kun taas menneisyyden taivas oli vaaleanpunainen ja muisto lämmin ja kultareunainen. Hienosti sait sen välitettyä lukijalle.

Ficin nimi ja tyylilajit herättivät oitis ainakin meikäläisen kiinnostuksen. Innolla odotan jatkoa  

[Elyse]

Sokerisiipi: Ooh, kommentti.  Vaihdoin fontin kokoa. Muistelisin, että yöaikaan kun tuota kirjoitin, minulla oli outoja ongelmia tekstin asettelun kanssa ja jätin sitten monimutkaisuudet poies. Nythän näemmä homma näytti toimivan. Kiitos kuitenkin huomautuksesta ja muutenkin rakentavasta palautteesta.

[Elyse]

Toinen osa: Absolem

"Neiti Kingsleigh, milloin palaatte sisälle? Myrsky nousee." Puhuja oli Jonathan Samson, eräs miehistön jäsenistä. Hän oli aluksella uusi tulokas, nuori ja ehkä komeakin. Alice oli pitänyt hänen kanssaan yhtä nyt kaksi viikkoa ja oli selvää, että he tulivat hyvin toimeen varsin nopeasti. Alice tiesi, että hänen äitinsä ei olisi ikinä hyväksynyt heidän ystävyyttään.
Se oli totta. Laiva oli keinunut uhkaavasti ainakin kymmenen minuuttia, mutta Alicesta ei tuntunut siltä, että olisi halunnut vaihtaa meri-ilmaa hapettomaan hyttiinsä.

"Oletteko ollut täällä koko päivän?" Samson jatkoi ryppy kulmiensa välissä.

Alice nyökkäsi päätään hiljaa ja huokaisi. "Olen ollut ajattelemassa. Olen pyöritellyt Charlottetownin tapaamista miellessäni tuntitolkulla. Miten voin saada kasan ihmisiä luottamaan ideaani, jos he ovat kieltäytyneet jo kahdesti?"

Samson siirtyi Alicen vierelle nojaamaan kaiteeseen. "Joskus ideamme kahlitaan tuntemattomista syistä." Hän piti lyhyen tauon ja jatkoi:  "Olen vain yksinkertainen seilori -- voin olla väärässäkin--, mutta luulen, että me taidamme joskus seisoa itse toiveidemme tiellä."

"Mitä tarkoitat?"

Samson kohautti hartioitaan ja jätti loput tulkinnan varaan. Tihkusade alkoi pistellä Alicen kalpealla hipiällä ja tuuli puhalsi niin, että hänen hiuksensa hakkasivat laiskasti kasvoja.

"Neiti Kingsleigh, olkaa kiltti, vilustutte vielä." Samson ei lakannut yrittämästä.

"Miksi sinä välität?" Alice käänsi katseensa mieheen.

"Koska olette ystäväni."


Teepannu vihelsi kimeää ääntään. "Siitä on kaksi vuotta, kun kieltäydyin Hamishin kosinnasta. En ole katunut hetkeäkään. En sitä, että lähdin merille tai erosin äidistä. En ole nähnyt outoja unia kahteen vuoteen lainkaan. Paitsi viime aikoina. Luulin, että ne menivät pois", Alicen silmät kostuivat.

Samson katseli Alicea kiinteästi, muttei sanonut sanaakaan.

"Oletteko huolissasi, että olet tullut--?"

"Olen iloinen", Alicen silmät kostuivat entisestään. "Mutta en näe Hatuntekijää, en näe Tarranttia. En vieläkään." Alice hymyili sanoessaan nämä sanat.

"Kuka---?" Samson kysyi hämmentyneenä.

Mutta Alice jatkoi välittämättä kysymyksistä. "Mutta näen erään toisen, jota en ole tavannut koskaan aikasemmin. Se on rottakuningas. Mutta hän muistuttaa kovasti.... Kovasti.... Minun...." Alice vaikeni ja lakkasi kyynelehtimästä. Se ei ollut muutenkaan hänen tapaistaan.

"Olen muuttunut. Olen vanha", Alice lopetti voipuneena.

"Saanen olla eri mieltä kanssanne. Eihän neljätoista ole ikä vielä laisinkaan!"

"Olen kaksikymmentäyksi."

"Vai niin, no sittenhän asia on aivan toisin! Sinullahan pitäisi olla jo kokonainen katras lapsia, koira ja aviomies!" nuorokainen kiusoitteli. Pian hänen olemuksensa muttui ja Samson meni ihan vaikeaksi.

Hän oli vahingossa sinutellut Alicea. "Olen pahoillani, neiti--- En tarkoittanut... Tarkoitan-, se oli minulta huonoa käytöstä."

"Ei se minua häiritse. Minulla ei ole ollut läheisiä ystäviä vuosiin", Alice totesi.

Samson kokosi itsensä. "Oletteko tosissanne?"
Alice nyökkäsi.

"Siinä tapauksessa, Alice, olen yrittänyt jo jonkin aikaa sanoa... Te tarkoitatte minulle--"
Samson huomasi Alice huomion kohdistuvan muualle. Alice oli noin sekunti aikaisemmin alkanut tuijottaa kiinteästi nuorukaisen korvan viereen. Juuri kun Samson oli sanomaisillaan jotain, Alice hiiskahti: "Älä liikaahda senttiäkään."

Lyhdyn valossa läpätti hyönteinen, Samsonin silmissä ensinäkemältä kenties yökkönen. Samson pystyi havaitsemaan väreilevän varjon heidän edessään olevan teepöydän pinnalta. "Mikä se on?" Samson kuiskasi.

"Absolem!"

"Mikä on absolem?"

"Absolem, olet palannut noutamaan minua!"

Sininen perhonen leuhtoi sinisillä siivillään ilmaa.

"Tuo kutittaa!" Samsonin oli pakko heristää päätään tuntemuksen vallassa.

"Ei, ei! Varovasti!" Alice henkäisi.

Silloin perhonen leijaili lähemmäs hytin ovea. Se törmäili hetken seinämään, mutta asettui sitten ovennupille sievästi, kuin odottamaan.

"Hän haluaa ulos. Hän vie minut takaisin Ihmemaahan."

"Alice, voisitko jo kertoa, mistä on kyse? Pelotat minua."

Vaikka laiva keinui jo huomattavasi nähden säähän noin neljäkymmentä minuuttia sitten, Alice nappasi jakkunsa naulakosta ja vetäisi hytin oven auki yhdellä nykäisyllä. Kaatosade iski kasvoihin heti. Kaikesta huolimatta, Alice saattoi erottaa Absolemin sateen seasta. Hän seurasi johdattajaansa kiireesti korot liukkaalla kannella lipsuen.

"Minne menet, Alice?"

Äänet Alicen perässä vaimenivat nopeasti epäselväksi muminaksi sateen sekaan.

Absolem harhaili pisaroita väistellen Alicen edellä ja pysäytti lähelle laivan nokkaa. Sitten perhonen katosi, eikä Alice voinut erottaa sitä enää.

Samson kiri Alicen luokse hengästyneenä, läpimärkänä, vettä valuen. Hän ei sanonut sanaakaan.
"Tule mukaani", Alice sanoi. "Tule mukaani Ihmemaahan, Jonathan."

Samsonin silmissä välähti ymmärtämys ja hän vilkaisi hermostuneesti Alicen takana sijaitsevaa kaidetta. "En väitä, että olet hullu. Mutta haluan, että ymmärrät, että jos menet sinne, minne väität meneväsi, et voi palata enää koskaan", Samson näytti epätoivoiselta.

Alice Kingsleigh tuijotti miestä hetken mietteliäästi ja otti sitten askeleen lähemmäs kaidetta. "Sinä et ymmärrä. Tällä on tarkoitus. Absolem johdatti minut tähän. He saattavat tarvita minua. Minun on mentävä. Hatter odottaa minua."

"Älä tee sitä!"

Silloin Alice nousi kaiteelle ja hyppäsi.


Pimeää.

Pimeää.

Pimeää.






Valoa.

Alice ei ollut koskaan tuntenut hypänneensä veteen. Jonkinlainen kalvo oli repeytynyt hänen jalkojensa alta, kun hänen olisi pitänyt räiskähtää hyiseen veteen. Hän oli kuitenkin kuiva, kuivempi kuin minuutti sitten. Tai ehkä tunti sitten. Alice ei tiennyt kuinka paljon aikaa oli kulunut syöksymisestä.

 Alice katsahti ylös. Pimeyden yläpuolella näkyi eteerisesti harmaana aaltoileva seittimäinen verkko, jonka keskellä oli aukko. Siitä Alice oli läpäissyt tiensä toiseen maailmaan. Hän oli matkalla Ihmemaahan, vielä kerran. Maailma seitin yläpuolella oli nyt hänen ulottumattomissaan ja hän katseli sitä mielessään onnistuminen.

Pian hän tajusi jotain. Hän oli yksin. Samson ei ollut seurannut. Se ei ollut yllätys. Alice oli tiedostanut sisimmässään jo jonkin aikaa, että oli ainoa, jolla oli valtuudet päästä  tähän paikkaan.



Kun Alicen jalat koskettivat kylmää marmorilattiaa, tympeä ääni hänen korvansa juuresta ilmoitti:

"Mitä siinä seisot, typerä tyttö. Etsi rakas Tarranttisi. Tällä kertaa luulisi sinun muistavan, mitä pitää tehdä."

[Nirvu]

ääws, tää oli ihana:))
Nyt ei tuu laatukommenttia, koska kiire, joten sanon vaan, et toivottavasti Samson ei hypänny veteen, koska ei se pääse Ihmemaahan, se ois vaan hukkunu:(
Juu, hahmot oli IC ja tykkäsin:)

[Wild Child]

Oi. Ihmemaa-ficci!

Ensimmäisen kappaleen menneisyys-osa oli ihana. Aidon tuntuinen kohtaus tyttären ja hulluttelevan isän välillä. En vain enää lopussa muistanut, että kappale alkoi nykyisyydestä.

toisessa kappaleessa oli pomppivuutta: paikka, henkilöiden suhda ja tapahtuman suunta olisi kaivannut selkeyttä.

Päätä, onko Hatter Hatter vai Hatuntekijä.

Ja henkilökohtainen pyyntö: ole varovainen Alicen ja Hatterin kanssa, sillä olen saanut tarpeekseni heidän siirappisesta parittamisestaan. Sitä ei pidemmän päälle jaksa lukea, koska laatu kärsii.

Kiitos vain. Jatkoa odotellessa.

W