OSA 2
Painostava hiostavuus oli vaihtumassa illalla viileäksi sateeksi - tummat pilvet enteilivät jopa ukkosta - Mount Harunan ympärillä, kun Toshi pysäytti Eclipsen kapean vuoristotien levikkeelle. Pojat kirjaimellisesti kompuroivat ulos autosta, sillä reippaan kolmen tunnin ajomatka oli hyydyttänyt molempien jaloista verenkierron lähes kokonaan. Takuya venytteli käsivarsiaan, vetäen syvään henkeä nenän kautta; hän nautti suunnattomasti siitä, että sai hengittää välillä muutakin kuin kuivattavaa, ilmastointijärjestelmän kautta kierrätettyä ilmaa.
He eivät olleet edes vuoren huipulla, mutta silti edessä avautuva näkymä oli henkeäsalpaava. Erityisen henkeäsalpaava se taisi olla Toshille, joka puri huultaan katsellessaan alaspäin viettävää rinnettä. Alhaalta erottuivat itsemurhakurvit ja solat, joita kaikkia ei edes erottanut tiheän puuston läpi. Takuya vilkaisi vuoren lakea kohden; siellä metsikön ja katujen yllä leijui jo alkava sumu.
“Tahdotko vieläkin ajaa?” Takuya kysyi virnuillen, kun Toshi puristi levikkeen metallikaidetta kämmeniään vasten. Miehellä oli nyt takanaan kaksi Tokion kaduilla käytyä kisaa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun Takuya ja Hiroshi suostuttelivat häntä mukaan tõgeen, laittomaan vuoristoralliin. Takuya tiesi kokemuksesta, miten erilainen kokemus kapoisilla vuoristoteillä ajaminen oli.
“Oletettavasti”, Toshi sanoi, kääntyen pois päin pudotuksesta, vääntäen huulilleen jotain hymyn kaltaista. Ilme sai hänet näyttämään enemmänkin pahoinvoivalta kuin hyvätuuliselta.
“Tämä on paha reitti”, Takuya myönsi, nojaten kädet puuskassa kaiteeseen, varoen keikahtamasta sen yli tyhjyyteen. Hupparin selkämykseen tarttui kosteutta ruosteisesta metallista. “Mutta tästä saa myös isommat rahat, poikkeuksetta.”
Toshi nojautui Takuyan viereen, haroen tummia, kurittomia hiuksiaan. Poikien jalat hipoivat toisiaan, kun nuorempi potki pikkukiviä hermostuneesti ja katseli silmiään siristäen Eclipseä. He olivat kuluttaneet pari edellistä päivää lommojen suoristeluun ja muihin pieniin korjaustöihin, kuten sivupeilin kiinnitykseen ja takaspoilerin uusimiseen. Väri ei kaikissa osissa ollut aivan alkuperäistä vastaava, mutta Hiroshi oli pessimistisesti todennut, että ne jouduttaisiin kuitenkin uusimaan alle kuukaudessa.
“Millainen kisa se on?”
“Matsudan tuntien ajatte ‘äkkikuolemaa’”, Takuya vastasi, naputellen alahuultaan sormillaan. Hän oli hieman huolissaan ajatuksesta, että Toshi viskattaisiin takaa-ajoon perustuvaan kissa ja hiiri-leikkiin ilman aikaisempaa kokemusta pelin hengestä. Hän ei kuitenkaan raaskinut sanoa ajatuksiaan ääneen. “Tosin lähdön kohdalta tie on niin leveä, että
Grip Gamblerkin on mahdollinen. Periaatteessa. Riippuu siitä, kuka pääsee lopulta päättämään.”
Toshi mutristeli huuliaan tyytymättömän näköisenä, yrittäen sytyttää taskustaan kaivelemansa, itse käärityn sätkän.
“Se 57 prosenttia kuulostaa äkisti aika isolta”, hän sanoi, raapien arviolta kolmatta tulitikkuaan askin karheaa laitaa vasten. Silmiään pyöritellen Takuya ojensi nuoremmalle miehelle sytyttimen.
“Mhm, se on.”
Toshi sytytti savukkeen ja veti savua keuhkoihinsa, kulmat huolestuneessa - tai mietteliäässä, Takuya ei päässyt sävystä perille - kurtussa.
“Tuota... saanko kysyä jotain?”
“Antaa palaa.”
“Miten
sinä päädyit ajamaan kilpaa?”
Takuya kohotti kulmiaan hieman yllättyneesti, muttei sanonut mitään. Sen sijaan hän keplotteli palavan savukkeen ja sytyttimen jälleen itselleen, hymähtäen miettivästi. Hän veti henkoset ja palautti sitten tupakan takaisin Toshin viileisiin, odottaviin sormiin. Sytyttimen hän sujautti takaisin taskuunsa.
“Aluksi...se oli teinikapinaa”, hän vastasi lopulta. “Tutustuin Hiroshiin joskus 15-kesäisenä ja eihän siitä mitään hyvää seuraa, kun kaksi näin tyhmää päätä lyödään yhteen. Hiroshi on kotoisin samoilta kulmilta kuin Teruki, joten hän on pyörinyt penskasta asti autoporukoissa.”
“Myöhemmin siinä alkoi olla kyse rahastakin, tietty”, Takuya jatkoi, hymyillen itsekseen muistoilleen. “Mutta minulle ajaminen on aina pakoa todellisuudesta, leikitään jumalaa omalla hengellään ja niin poispäin.”
“Yllättävän syvällistä”, Toshi vastasi härnäävällä sävyllä, tönäisten Takuyan jalkaa tennarinsa ulkosyrjällä. Takuya tönäisi takaisin, tukahduttaen huulilleen hiipineen virnistyksen virnistyksen.
“Silloin tällöin on ihan hyvä olla vähän syvällinen”, hän vastasi filosofisesti, vilkaisten syrjäkarein nuorempaansa. “Vastakysymys. Miten sinä päädyit Terukin porukoihin?”
“Se perinteinen”, Toshi vastasi lyhyesti, kääntäen katseensa poispäin; miehen hymy oli kaventunut parilla hampaalla. Takuya ymmärsi; hän oli kuullut vastaavia tarinoita lukuisia, yksi niistä oli Hiroshin elämäkerta. Surkeat perheolot, väliinputoaminen, tarve täyttää aukot elämästään, itsensä etsiminen.
“Löysitkö hakemasi?”
Toshi kääntyi takaisin toista miestä päin, nojaten vaitonaisena taaksepäin. Hän oli nähtävästi tajunnut kysymyksen. Hän haroi jälleen hiuksiaan, tuijottaen hieman Takuyasta ohi, kunnes nosti kohotti päätään kohdatakseen toisen katseen.
“Löysin.”
***
“
Joskus 15-kesäisenä” oli hutiloiva ja epämääräinen ilmaus. Todellisuudessa Takuya muisti varsin kirkkaasti päivän, jolloin hän oli ensimmäisen kerran törmännyt naapurustoon muuttaneeseen pörrötukkaiseen idioottiin, josta tuli myöhemmin hänen paras ystävänsä.
Kahdeksen vuoden takainen heinäkuun toinen päivä oli ollut jotakuinkin yhtä lämmin kuin ne kuluneet viikot, joiden aikana Takuya oli yrittänyt opettaa Toshia päteväksi kuljettajaksi. Tuolloin vastottain 15 vuotta täyttänyt Takuya notkui kerrastalon betonipäällysteisellä pihalla ja katseli, kuinka vastapäiseen rakennukseen kannettiin muuttolaatikoita. Perhe näytti koostuvan äidistä ja kahdesta lapsesta, joista toinen - noin kymmenvuotias tyttö - raahasi parhaillaan pientä yöpöytää rappukäyttävään.
Takuyan huomio kuitenkin kiinnittyi muuttoauton etupenkillä pää painuksissa istuvaan poikaan, joka oli arviolta saman ikäinen, ellei sitten hieman vanhempi kuin hän itse. Selkeästi vastahakoinen poika raahautui perheensä avuksi vasta kun tätä läimäistiin rullalle käärityllä sanomalehdellä takaraivoon.
“Hiroshi, auta siskoasi! Kanna nuo keittiöön.”
Takuya seurasi naureskellen, kuinka vanhempi poika irvisti mielenosoituksellisesti, kiskaisi täyteen pakatun pahvilaatikon käsivarsilleen ja katosi tömistellen hämärään. Tässä vaiheessa Takuya itse livahti takaisin sisälle, hän ei juurikaan piitannut liiasta auringosta.
Myöhemmin samana iltana, hämärän laskeuduttua, Takuya seisoskeli kotitalonsa nurkilla tupakalla. Ilma oli miellyttävän viileä ja tyyni, kun vastapäisen talon rappukäytävästä hiippaili ulos samainen poika kuin aiemminkin. Poika pysähtyi katoksen alle ja penkoi hetken taskujaan, nähtävästi löytämättä etsimäänsä. Jopa lähes pimeässä Takuya erotti, miten toinen selkeästi harkitsi jotain.
“Hei, sinä”, Hiroshin ääni kuului lopulta. Takuya vilkaisi ympärilleen siltä varalta, että lähistöllä sattuisi olemaan joku muukin ja osoitti sitten itseään kysyvästi. “Joo, sinä. Onko tulta?”
“On, tule hakemaan”, Takuya vastasi, varoen korottamasta ääntään liikaa. Ei sillä, että kukaan olisi välittänyt, mutta teini-ikäisen mieli käski pitää pienet paheensa salassa. Hän katseli tuhkia kopistellen, kuinka Hiroshi hölkkäsi betonialueen ja pienen, kesän kuivattaman ruoholäikän yli. Takuya ojensi sytyttimen pojalle, joka kiitti hymyä väläyttäen.
“Hiroshi Nakahara”, vanhempi sanoi, ojentaen kätensä. Takuya jätti savukkeen huultensa väliin lepäämään, tarttui ojennettuun käteen ja puristi sitä kevyesti.
“Tiedän, tavallaan. Takuya Suwa.”
“Naapurikyylä, vai?” Hiroshi kysyi, puhallellen ensisavuja vastakkaiseen suuntaan. Takuya tyrskähti vaimeasti, vilkaisten vieressään seisovaa poikaa.
“Varo vaan. Kannattaa pitää verhot suljettuina.”
***
Kilpailuillan koittaessa Takuya oli oikeastaan varma siitä, että häntä jännitti enemmän kuin Toshia. Hammasta purren Takuya auttoi Hiroshia etsimäään uusia pattereita pantamikrofoneihin vielä puolta tuntia ennen lähtöä; hän yritti siten ravistaa yltään inhottavan, pahaa ennustavan tuntemuksen ennen kuin he lähtivät ajamaan Harunalle. He ajoivat peräkkäin kahdella autolla, Takuya edellä Nissanillaan Hiroshin kanssa, Toshi jäljessä Mitsubishillä.
Takuya kiskaisi hermostuneesti käsijarrun päälle, kun he pääsivät vuoren huipun levennetylle tasanteelle. Epämääräinen paha olo ei ollut kadonnut minnekään edes kuluneen ajomatkan aikana. Hän tönäisi oven turhauneesti auki ja laski jalkansa asfaltille, jääden kuitenkin istumaan.
Kilpailupaikalla oli vielä rauhallista ja hämärtyvä ilta oli harvinaisen äänetön. He olivat paikalla ensimmäisten joukossa, muut Tokiosta tulevat luultavasti saapuivat viimeisinä ja loput olivat paikallisia. Ohi ajoi vain muutama liepeillä asuva henkilö; kisan ajaksi reitin päihin pistettäisiin joltain työmaalta ryöstetyt portit takaamaan ajon häiriöttämyyden. Samalla ne pitäisivät kaikki sivulliset loitolla ja poissa ylinopeutta ajavien kilpailijoiden alta.
“Takuya?” Toshin ääni kutsui äkkiä. Nuorempi mies nousi juuri Skylinen viereen ajetusta autostaan, kädet nahkatakin taskuissa, kasvoillaan mietteliäs ilme.
“Niin?”
“Tämä voi kuulostaa hemmetin tyhmältä, mutta minulla on...eh... asiaa”, Toshi sanoi hitaasti. Näytti siltä, että poika yritti kaivautua syvemmälle tyköistuvan takkinsa uumeniin.
“No selvästi on”, Takuya vastasi, kohottaen toista kulmaansa. “Mitä siis?”
“Kahdenkesken”, Toshi sanoi, luoden ohimennen katseen päätään unisesti roikottavaan, yhä autossa istuvaan Hiroshiin. Hiroshi oli aina ollut huono matkaamaan pitkiä matkoja, sillä hänestä tuli aina pohjattoman uninen, mikäli hän ei saanut ajaa itse. Huokausta pidätellen Takuya nousi ja seurasi Toshia, joka oli jo kadonnut jonnekin hämärään.
“Jaa huolesi”, Takuya kehotti väsyneesti, kun he olivat päässeet kuuloetäisyydelle parkkeeratuista autoista.
Mount Harunan laki oli täynnä rehevää puustoa, ja he seisoivat parhaillaan paljaaksi hakatussa puoliympyrässä, jääden korkean alppiruusupensaan taa. Takuya istahti pensaan vierelle jätetylle, laakealle kivelle ja käänsi odottavan katseensa Toshiin. Nuorempi mies istuutui tämän vierelle, hieroen niskaansa tavalla, joka viesti ääretöntä kiusaantuneisuutta.
“Toshi, antaa kuulua”, Takuya patisti, vilkaisten merkiksi rannekelloaan.
Mitä tahansa Takuya olikaan olettanut - skenaariot hänen päässään vaihtelivat osallistumisen peruuttamisesta aina auton rikkoutumiseen - Toshin ajatusmaailma ei selkeästikään kulkenut samoja latuja. Se olikin jotakuinkin ainoa asia, jonka Takuya ymmärsi, kun hän tunsi äkisti toisen huulet omillaan ja pitelevät kädet niskassaan. Sähköinen väre kulkeutui pitkin Takuyan selkärankaa.
Mitä helvettiä?Suudelma ei varsinaisesti ollut elokuvamateriaalia - hieman hätiköity ja karu, enemmänkin huulten törmäys kuin yhteensulautuma - mutta suudelma yhtäkaikki. Takuyan sormet puristuivat Toshin takin kaulukseen, alkuperäisenä aikomuksenaan tönäistä nuorempi kauemmas. Ennen kuin hän ehti tekemään niin tai edes muuttamaan mieltään, Toshi vetäytyi itse kauemmas.
Kaksikko tuijotti toisiaan hetken jäätyneen hiljaisuuden vallitessa. Toshi mitä luultavammin aikoi sanoa jotain äärettömän idioottimaista - Takuya päätteli niin kultakalaa muistuttavasta, suuta aukovasta ilmeestä ja katseesta, joka harhaili pitkin alppiruusupuskaa - joten Takuya kiskaisi miehen vaistomaisesti takaisin lähelleen. Ennen kuin järki ehti puuttumaan peliin, Takuya kallisti hienoisesti päätään ja painoi huulensa vasten Toshin huulia.
Tämänkertainen suudelma oli enemmän kaikkea. Se oli tutkivampi, pidempi ja ennen kaikkea rohkeampi, varmempi.
Intohimoisempi. Toshi vastasi siihen empimättä, asettaen kätensä toisen miehen takaraivolle, pujottaen sormet hiusten sekaan.
Heidät keskeytti turhautunut ääni, joka kantautui jostain Skylinen ja Eclipsen tienoilta.
“Toshi? Takuya? Liikettä nyt, muut ovat jo täällä.”
“Myöhemmin”, Toshi mumisi, henkäisten lämmintä ilmaa Takuyan suuhun niin sanoessaan, ennen irrottautumistaan. Hän jätti jokseenkin hämmentyneen Takuyan istumaan, paeten itse takaisin autojen suuntaan.
***
“Takuya, mikä helvetti sinua riivaa, keskity”, Hirosti ärähti, kun Takuya lipsautti toistamiseen väärän neuvon radalle asettuvalle Toshille. Vanhempi mies kohotti katseensa kännykkänsä näytöstä ja mulkaisi toista syyllistävästi. Takuya mumisi epäselvät pahoittelut, hiuksiaan haroen. Hänellä ei ollut minkäänlaista intoa vastata kysymykseen, joten hän oli kiitollinen muiden kilpailijoiden ilmestymisestä paikalle; autojen tutkiminen vei keskustelun uusille urille.
“Yumi kisaa taas”, Hiroshi totesi, osoittaen tuttua, fuksianväristä Hondaa. Auto oli saanut kylkeensä näyttävän, mutta jokseenkin kliseisen kukkivaa kirsikkapuuta esittävän koristemaalauksen. Hondan ja Toshin auton väliin pysähtyi taivaansininen Genesis. “Ja oho, tuo on taas Iwasen poikia.”
Alamäkeen suuntautuvassa tõgessa kuski ei ehtinyt oikeastaan vastaanottamaan kuin niitä muutamia elintärkeitä neuvoja, joten pääasiassa Hiroshin ja Takuyan tehtäviin kuului odottaminen. Takuya katsoi levottomasti ulos suljetusta ikkunasta. Sade teki tuloaan ja ensimmäiset, raskaat pisarat tipahtelivat asfalttiin.
“Tuo ei lupaa hyvää”, Hiroshi sanoi, vilkaisten itsekin taivaalle. Sitten hän laski katseensa tummista pilvistä, seuraten kisan toisen, silmiinpistävän limenvihreän Honda Civicin liittymistä joukkoon. “Toivottavasti kisa saadaan pakettiin ennen kuin tiet ovat liian liukkaat.”
Lähtö oli aggressiivinen ja Toshi kiilasi Eclipsensä suoraan kärkijoukkoon yhdessä molempien Hondien ja vaaleansinisen Hyundain kanssa. Autoja oli kaikkiaan viisi, sen enempää niitä ei mahtunut rinnakkain.
Toshi oli parantanut starttiaan ja kytkintyöskentelyään huomattavasti sitten ensimmäisen kilpailun, mutta sattuneista syistä Takuya ei kyennyt keskittymään moiseen. Normaalioloissa hän olisi luultavasti pudonnut nelipistevöistä huolimatta penkiltä silkasta innostuksesta. Juuri Takuyan poissaolevuuden vuoksi Hiroshi repi tämän mikrofonipannan itselleen heti kun autot olivat kadonneet ensimmäisen mutkan taa reippaassa sivuluisussa.
“Idiootti, yritä edes”, hän äyskähti ystävälleen, asetellen pannan nopeasti päähänsä ja puhuen sitten mikkiin: “Hiroshi tässä, vahdinvaihto. Yritä pysytellä mahdollisimman kauan sen vihreän Civicin takana. Kyo on mielipuoli, ohita vasta viimeisissä kaarteissa.”
Hiroshin pitäessä huolta kisan kulusta, Takuya nojautui taaksepäin istuimellaan, katsellen puoliksi ummistetuin silmin tummanharmaata kattoa. Hänellä oli sanoinkuvaamattoman levoton ja odottava olo. Hän tahtoi
vastauksia kysymyksiin, joita hän ei edes ollut ehtinyt esittää.
Takuya oli aina ollut hieman huono tunnepuolen kanssa. Hän oli melko suoraviivainen ja mutkaton ihminen, jonka elämässä asiat pääosin vain soljuivat eteenpäin - hän harvoin pysähtyi miettimään mitään tarkemmin. Takuya joutui myös hieman vastahakoisesti myöntämään itselleen, että hänen suhteensa yleensä kaatuivat turhaan tuuliviirimäisyyteen ja silkkaan ajattelemattomuuteen.
Takuya pudisteli päätään karkoittaakseen ylimääräiset ajatukset päästään, asiasta ehtisi stressaantumaan myöhemminkin. Hän vilkaisi kelloaan; pimeässä hohtavat viisarit kertoivat kisasta kuluneen hieman alle puolet. Reitti oli lyhyt, mutta normaalia moottoritietä huomattavasti vaativampi.
Siinä vaiheessa kun Hiroshi äkisti karjaisi mikkiin, vaatimaton tihku oli yltynyt jo kaatosateeksi.
“Toshi? TOSHI?! Helvetti...Toshi?!”
Hiroshin kasvot kalpenivat silmissä, kun tämä selkeästi yritti saada jonkinlaista vastausta langan toisesta päästä. Äskeinen pelästyminen vaihtui hitaasti kauhuun. Takuyan sydän muljahti epämiellyttävästi; hänen alitajuntansa pääsi nopeammin tilanteen tasalle kuin hän itse.
“Käynnistä...auto”, Hiroshi änkytti, puristaen puhelintaan toisessa kädessään. Miehen kynnet painoivat jälkiä Hiroshin omalle, farkkujen peittämälle reidelle. “Kolari. Kait. Linja meni poikki ja...ja...en...en tiedä.
Aja.”
***
Joku oli ehtinyt jo ennen heitä paikalle. Nuori mies seisoi penkan puolella kaatosateessa, kännykkä korvallaan, huutaen särkyneesti ohjeita puhelimeen. Nissanin ajovalot pyyhkivät onnettomuuspaikan yli, valaisten kaksi pirstaloitunutta urheiluautoa. Takuya potki ovensa väkivalloin lähes saranoiltaan ja syöksyi ulkoilmaan, jättäen Skylinen käyntiin - hänen vapisevat kätensä tuskin olisivat osuneetkaan virtalukossa olevaan avaimeen.
Oranssi Eclipse makasi katollaan mutkassa, tien vastakkaisella laidalla, perä menosuuntaan päin. Auto nojasi taittunutta turvakaidetta vasten, kasaan painunut keula maassa ja sitä ympäröi lasikuitukappaleiden ja sirpaleiden meri. Oikealle kaartavan mutkan loppupäässä lojui takaosastaan runnoutunut kirkkaanvihreä Honda, jonka sisäkaarteen puoleinen ovi retkotti auki. Hiroshi kertoi Takuyalle vasta viikkoja myöhemmin, että sateessa seissyt hätäpuhelun soittaja oli kolarin toinen osapuoli, Civicillä ajanut Kyo, joka oli selviytynyt omin avuin ulos autostaan.
Eclipsestä nousi tiheää, tummanharmaata savua ja toinen takarenkaista pyöri laiskasti vielä silloinkin, kun Takuya juoksi horjuen auton luo, kompuroiden irronneen etupuskurin yli, ja repi Hiroshin avustamana lommoille painuneen kuskinoven auki.
Sappi poltti Takuyan kurkussa, kun hän pudottautui polvilleen nähdäkseen nurinpäin kääntyneen auton sisälle. Hän
haistoi veren. Ensimmäisenä hän näki ruhjoutuneen käden, joka lepäsi hajonneen sivuikkunan tiivisteillä.
Toshin turvavyöt olivat pettäneet ja mies makasi kyljellään entisen tuulilasin, nykyisen lasinsirukasan päällä; toinen jalka taipui luonnottamasti ylöspäin, juuttuneena jonnekin ratin taa. Kaiken veren alla Tosin kasvot olivat elottomat, kalpeat ja niitä peittivät siniset varjot.
“EI, et voi”, Hiroshi ärähti, repien auton sisälle yrittävää Takuyaa kauemmas, kiskaisten nuoremman selälleen märälle asfaltille. Vesi valui pitkin molempien hiuksia ja kasvoja; vain Takuyan poskille kosteita vanoja vetävät pisarat olivat liian suolaisia ollakseen sadetta. Hiroshin katse oli ahdistunut, mutta käskevä, määrätietoinen. “Niska voi olla murtunut.”
“Helvetti, IRTI.”
“ET VOI, TAKUYA, TUO EI AUTA.”
“IRTI!”
Takuya ei enää huomionut verisiä naarmuja, joita hän sai kämmeniinsä lukuisista sirpaleista, joiden päälle hän nojautui kurottautuessaan auton sisälle. Miehen korvissa hänen hakkaava sydämensykkeensä sotkeutui sateeseen, joka rummutti kiihtyvällä tahdilla auton pohjaa ja jarrutusjälkien peittämää katua.
Ei näin voinut käydä.
Ei nyt.Jostain kaukaa kantautui ambulanssin lähestyvä, korvia repivä hälytysääni, kun Takuya kurotti toista kättään kohti Toshin ranteen kylmää ihoa.
***
Oranssinpunaisen Genesiksen takapyörät lukittuivat ja auto lähti jyrkkään, mutta hillittyyn sivuluisuun, kun sen kuski kiskaisi käsijarrun päälle, vapauttaen sen hetkeä myöhemmin. Moottorista irtosi varsin vaikuttava ääni, kun kierrosluvut ampaisivat useammalla tuhannella ylemmäs ennen kuin Hyundain vaihde vaihtui suurempaan sen kiihdyttäessä pitkin rahtikonteista vapaata suoraa. Genesis pyörähti uudemman kerran ympäri vain paria metriä ennen ruosteenpunaista, 12-metristä konttia, kiihdyttäen vauhtiaan paluumatkalla.
Takuya istui valkean Kawasaki Ninjan päällä hajareisin, nojaten käsivarsillaan moottoripyörän ohjaustankoon; toisesta sarvesta roikkui tummavisiirinen kypärä. Aurinko oli vielä korkealla kellonajasta huolimatta, kun Takuya seurasi silmiään siristellen lähestyvää Hyundaita, joka kaartoi hidastaen ja lopulta pysähtyen miehen vierelle. Kuskinpuoleinen ikkuna laskeutui ja Takuya väläytti hyväksyvän hymyn.
“Joko selkäsi kestää?” Takuya kysyi, katsellen kuinka etupenkillä istuva Toshi suki hiuksia silmiltään. Nuoremman miehen otsalla näkyi yhä tikkien jättämiä arpia.
“Jotenkuten”, Toshi vastasi väsyneesti hymyillen, sammuttaen Genesiksen moottorin. Auto oli saatu lunastettua takaisin pitkällisen paperisodan ja suureellisten lupausten siivittämänä; Hiroshi oli lupaillut lähes kuun taivaalta vannoessaan, että laittomat muokkaukset ja kaikki ylimääräinen saisivat lähteä. “Niskaa vihloo vähän yhä, mutta eiköhän tämä tästä.”
“Olet hullu”, Takuya sanoi päätään epäuskoisesti pudistellen. “Pitäisit edes niskatukea kun ajat.”
“Ääliö, en voi kääntää päätäni, jos pidän sitä”, Toshi tuhahti takaisin, kampeutuen venytellen ulos autosta, jättäen ikkunan auki. Hän hieroi kokeilevasti niskaansa ja kääntyi sulkemaan Hyundain oven. “Se haittaa ajamista. Sitä paitsi, itsekin rasitat jalkaasi.”
“Minun kolaristani on kohta kolme vuotta ja sinun alle vuosi. Ja on vähän eri asia nilkuttaa kuin niksauttaa pää harteiltaan”, Takuya sanoi terävästi, hymyillen kuitenkin yhä.
Hän nousi varoen pyörän päältä ja kiskaisi sen metallisen keskusjalan varaan. Sitten Takuya kietoi kätensä Toshin vyötärön ympäri, painaen itsensä toisen selkää vasten. Hän lepuutti leukaansa nuoremman olkapäätä vasten, puhaltaen lämpimiä henkäyksiä tämän kaulalle.
“Olet välillä niin sokerinen, että en ole aivan varma, kumpi meistä iski päänsä”, Toshi vastasi kulmiaan kohottaen, nojautuen kuitenkin toista vasten ja laskien kätensä Takuyan sormien päälle.
“Älä nalkuta, tykkäät kuitenkin”, Takuya mumisi Toshin paljaiden hartioiden ihoa vasten. Hän kuuli kuinka toinen hymähti epämääräisesti.
“Mistä tiedät?”
“Koska olet samanlainen narkkari kuin minäkin.”
“Huumeet ovat pahasta”, Toshi vastasi virnistäen, kääntäen päätään nähdäkseen toisen ilmeen; liike oli kuitenkin hieman tuskainen ja jäi puolitiehen. Takuya irvisti närkästyneesti, painaen sitten huulensa vasten Toshin kaulaa, estääkseen tätä satuttamasta itseään enempää.
“Ei kaikki riippuvuus kohdistu huumeisiin tai edes ajamiseen.”
-------
A/N: Argh, siinäpäs ois. En ole julkaissut/saanut valmiiksi mitään vuosiin, joten nyt arvostaisin kovasti kommentteja
Palaute on siis hyyyyvin tervetullutta.
