Minun täytyy tunnustaa, että vihaan pesäpalloa. En oikeasti inhoa mitään muuta tiettyä urheilulajia, kuin juuri tätä kansallislajiamme.
Ensinnäkään en ymmärrä sitä. Sääntöjä tuntuu tupsahtelevan koko ajan lisää, eikä minulle ole koskaan opetettu perussääntöjäkään selkeästi. Heti peruskoulun alusta lähtien joka vuosi on kulutettu siltikin ihan hirveästi aikaa pesäpallon pelaamiseen. Miten on mahdollista etten edelleen osaa sääntöjä? Ehkä olen vain huono. Joka tapauksessa, loppujen lopuksi pesistunnit päätyvät lähinnä seisoskeluksi.
Toisekseen kaikki traumat. Pesis yhdistyy mielessäni kiinteästi kamalaan kouluun, jossa olin pari vuotta ala-asteella. Siellä oli joka kesä himmeät pesiskerhot, joihin tyyliin kaikki muut paitsi minä osallistuin. Kaikenlaista muutakin traumaattista tulee mieleeni, kuten ne kerrat kun ei osunut ollenkaan palloon ja se oli ihan kamalaa. En myöskään koe samaa riemua, kun vaikka jalkapallossa, kun joukkueeni saa juoksun. Se ei tunnu minusta koko joukkueen saavutukselta, vaan yksittäisen ihmisen voitolta, jolla ei kuitenkaan olisi mitään merkitystä lopputuloksen kanssa - ja toisaalta lopputulos ei minua kiinnostakaan, koska minussa ei ole tippakaan kilpailuhenkeä. Se riemu, jota joissain muissa joukkuelajeissa saan onnistumisista, ei koske minua pesäpallossa.
Pesiksessä yhdistyy myös just niitä osia, missä en ole niin hyvä. Jalkapallon liikkumista voin hallita ihan kohtalaisesti, mutta pelkkä pesäpalloon osuminen on hieno saavutus. Tietenkään se ei silloin lennä kauas. En osaa ajoittaa fiksusti juoksemistani pesältä toiselle, enkä myöskään osaa ottaa palloa kiinni räpylällä oikein ollenkaan.
Kaikilla on omat mielipiteensä, ja varmaan minäkin pitäisin pesiksestä, jos sitä osaisin vähän paremmin pelata. Mutta kun en osaa, eikä minua kiinnosta harjoitella. En muutenkaan ole mitenkään urheiluhullu, joten se siitä.
