Juoksuhauta | James/Sirius, K11

[Zacharias]

Title: Juoksuhauta
Author: Zacharias
Rating: K11
Pairing: James/Sirius
Genre: angst, romance
Disclaimer: sanoitukset ovat Scandinavian Music Groupin tuotantoa.

Summary: Jos pyydät, kerron fasaaneista. Ne lähtivät kauan sitten pakoon kylmää.

A/N: Olen sellaisessa paikassa, että suoraan sanottuna angstia, angstia, angstia. Ja kun muuten tuntuisi niin hyödyttömältä, päätin kirjoittaa tämän ja kartuttaa OTP10:ä. Pidä, tai älä pidä. Juostaan pakoon pahaa arkea.

Juoksuhauta

Aurinko paahtaa taivaalta kuumaa syksyä kohti, ja haalea kesä jää taakse. Sirius sitoo kengännauhat, avaa ne uudelleen, ja toistaa saman kymmenen kertaa. James puree pikkusormensa kynttä yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, hakee uutta kulmaa. Metsä ei hengitä. Ei kulje tuuli puissa, ei hiuksissa. Vain loputonta aavikkoa vihreiden korsien tuntumassa, sekä Sirius makaamassa niiden keskellä. Jamesin rintaa polttaa auringon tavoin, mutta hän on liian väsynyt kurottaakseen Siriuksen suuntaan. Huulet kuivuvat ilman toisia.

”Entä jos me kuolisimme kolmenkymmenen sekunnin kuluttua? Tasan kolmenkymmenen”, Sirius kysyy, muttei käännä päätään katsoakseen Jamesin tähdettömiä silmiä.
”Muistaisiko kukaan?” James kysyy kuin mietteissään Siriuksen kysymystä vastaan. Lauseet ovat aina olleet yhteinen aalto, ei vastaajaa, ei ottajaa. Yhteinen suu ja korvat, sama ääni peittäen sen vähäisen suhinan korsien huipuilla.
”Sattuisiko kuolema?”
”Mihin me päätyisimme?”
”Olisimmeko me siellä kaksin?”
”Tuntisimmeko vielä kuolleenakin?”
”Tasan kolmenkymmenen.”
Sirius ei jaksa kyseenalaistaa. Hän pyörähtää kepeästi ympäri ja painaa huulensa Jamesin omille. Heidän vartalonsa on kuin tuhkaa, joka viedään tuulen ja sadeveden mukana mereen. Ja meressä ollaan vapaita.

Piirrät maahan ensimmäisen viivan, minä luettelen kirjaimet.

Kaukaa pellon toiselta puolelta, metsän takaa kuuluu räjähdys. Se iskee ja lyö maata vasten, kuten jokainen sana ennen kolmeakymmentä. James tietää sen johtuvan sodasta, Sirius toivoo ettei se johtuisi. Sen piti alkaa vasta seuraavana päivänä. James sulkee silmänsä Siriuksen avatessa omansa, ja näin katsoja vaihtuu taas. Yhteinen ääni kenties, mutta katse syö yksinään. Ohitse lipuvat pilvet eivät lupaa sadetta. James hivuttaa kättänsä kohti Siriusta, koskettaa varovasti sormiensa kärjillä kylkiluuta. Vielä on rauha.

”Entä jos me lähtisimme täältä pois kolmenkymmenen sekunnin kuluttua? Tasan kolmenkymmenen”, Sirius kysyy, muttei käännä päätään katsoakseen Jamesin sulkeutuneita silmiä.
”Muistaisiko kukaan?” James kysyy.
”Sattuisiko lähteminen?”
”Mihin me päätyisimme?”
”Olisimmeko me siellä kaksin?”
”Tuntisimmeko me vielä?”
”Tasan kolmenkymmenen.”
Siriuksen poskelle vierisi kyynel, ellei kaikki olisi kuivunut kokoon. Jos sydäntä ei olisi kudottu oksistojen alle, ja jos James ei sanoisi lähtevänsä yksin. Hän ja James eivät ole olleet vapaita vuosiin, eivät ole pitkiin aikoihin nähneet merta. Ja meressä ollaan vapaita.

Talon takana nojaamme kivijalkaan. Katsomme taivaalle, toivomme ukonilmaa.

Aurinko jatkaa paahtamistaan, eikä Sirius osaa sanoa koska siitä tuli niin vaikeaa. Hengittää ilman katkeruutta keuhkoissa. Katkeruutta siitä, että pian kaikki loppuu. Ei enää metsää, taivasta, suolaista merivettä. Vain loputon pimeys ja kylki ilman tuntoa Jamesin sormista. Hiljalleen nieleksittyjä sanoja, kun ei uskalleta lausua niitä ääneen. Ei, etteivät ne olisi viimeiset.

”Entä jos sinä et rakastaisi minua enää kolmenkymmenen sekunnin kuluttua?” Sirius kysyy hiljaa. James avaa silmänsä ja naurahtaa. Ääni helisee tuulessa ja silmiin syttyy taas tähdet.
”Muistaisitko minua?”
”Sattuisiko se?”
”Mihin me päätyisimme?”
”Me olisimme yksin.”
Sirius tuntee sen nyt elävämmin kuin koskaan. Jamesin käden kyljessä kiinni, ja kyyneleen poskella. Vaan James nousee ylös, ja nostaa Siriuksen pystyyn.
”Minä rakastaisin silti”, James sanoo. Hän kuittaa kaiken suudelmalla, ja Siriuksen huulille karehtii hymy. Hän unohtaa laskea sekunteja, hän unohtaa kysyä kysymyksiä. Hän vain tuntee, miten elämä lipuu hiljaa eteenpäin.

Metsä alkaa huojua, horisonttiin ilmestyy tummia pilviä. Ja kolmenkymmenen sekunnin kuluttua. Tasan kolmenkymmenen sekunnin kuluttua, he lähtevät, kuolevat, rakastavat.

Älä sinä huoli, ole noin. Kaikki päättyy.

Mutta loista loppuun asti.

[Sädekehä]

Kun näin nimen ”Juoksuhauta” ja sen perässä James/Sirius, mun sydän heitti jonkun inhottavan voltin ja oli vaan pakko syöksyä lukemaan! En ole pitkään aikaan lukenut tällä parituksella mitään uutta, vaikka paljon sellaisia tekstejä ehkä olisikin tarjolla. Nyt kuitenkin säntäsin heti lukemaan, koska tykkää sun j/s:stä tosi tosi paljon. (:

Ja wau.

Tähän asti lukemistani sun teksteistä tämä on ehdottomasti paras. Tunteikas, koskettava, riipivän surullinen, mutta samalla onnellinen. Tuore idea, kuitenkin samanlainen näihin poikiin sopiva kaava, joka itsessään kaikessa kuluneisuudessaan on musta J/S:n viehätys, joka tekee tästä parituksesta ihanan. He rakastavat toisiaan enemmän kuin mitään muuta, mutta pelkäävät ja ovat katkeria, ja onnellinen loppu on aina vähän tulkinnanvarainen. Sota yhdistettynä heidän tarinaansa on aika harvinaista herkkua, ja pyöritit sitä tässä mukana ihanasti!

Toisto oli tässä jotain ainutlaatuisen ihanaa, riipivää ja toimivaa. Vau. Dialogi oli ehkä koko tekstin paras osuus, eikä pelkästään tuon toiston takia (vaikka musta se oli sen kauneuden ja koskettavuuden lisäksi ajatukseltaan aivan helvetin nerokas!), vaikkakin sehän siitä päällimmäisenä jää mieleen. Se oli kuitenkin myös helppoa ja luontevaa, hieman irrallista: juurikin sellaista, mitä pystyy vaivattomasti kuvittelemaan Jamesin ja Siriuksen puhuvan. Makaamassa heinikossa paahtavana päivänä keskellä sotaa ja kysymässä absurdeja kysymyksiä, joilla on ehkä heille suurempikin merkitys, joka jää ulkopuolisilta ymmärtämättä.

Kuvailu oli tässä hirmuisen kaunista ja koskettavaa! Todella taitavaa minusta, ja musta olet kehittynyt todella paljon edellisestä juurikin noissa kuvailukohdissa. Käytit kauniisti erilaisia elementtejä; meren toistaminen ei ehkä ollut niin tehokasta kuin nuo muut toistot, mutta siinä on symbolisesti jotain tosi herkkää ajatella meren näkemistä. En tiedä, kuinka herkkä Sirius on canonissa, mutta mun fanonissani ainakin tuollainen haaveilu sopii hänelle hyvin. Plus yleensäkin rakastuin vain siihen ajatukseen, että meressä he ovat vapaita ja onnellisia.

Aurinko paahtaa taivaalta kuumaa syksyä kohti, ja haalea kesä jää taakse. Sirius sitoo kengännauhat, avaa ne uudelleen, ja toistaa saman kymmenen kertaa. James puree pikkusormensa kynttä yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, hakee uutta kulmaa. Metsä ei hengitä.

Siis wou! Tällaista kuvailua ei voi olla rakastamatta. Kaunista riipivää hengästyttävää! Anteeksi, käytän samoja adjektiiveja, mutta musta ne kuvastavat niin loistavasti sitä fiilistä, mitä tämä koko teksti henkii. alku oli kuitenkin hyvin vahvaa ja hyvää kuvailua, joka jatkui tietenkin pidemmälle, mutta tykkäsin tästä kohdasta tosi paljon! En tiedä, miksi Sirius sitoo kengännauhoja uudelleen ja uudelleen tai miksi James puree juuri pikkusormen kynttä, mutta ihania yksityiskohtia ja sopivat tunnelmaan!

Heidän vartalonsa on kuin tuhkaa, joka viedään tuulen ja sadeveden mukana mereen. Ja meressä ollaan vapaita.

<3

Vain loputon pimeys ja kylki ilman tuntoa Jamesin sormista. Hiljalleen nieleksittyjä sanoja, kun ei uskalleta lausua niitä ääneen. Ei, etteivät ne olisi viimeiset.

Tässä kohtaa viimeistään jokaisen kyynelkanavat aukeaa. :/ Erityisesti tuo, ettei uskalleta sanoa mitään, etteivät ne sanat olisi viimeiset. Kuvastaa hyvin pelkoa, jonka ainakin itse ajattelin liittyvän tuohon sotaan ja siihen, miten kaikki loppuisi aikanaan. Surullista ja taas noille pojille tyypillistä.

Periaatteessa mulle jäi avoimeksi hitusen lopun tarkoitus, mutta ei se mitään, tein oman tulkintani kyllä, ja oli se väärä tai ei, minusta tämä lopetus oli kaunis! Kuten koko tekstikin. Dialogista en lainannut pätkiä, koska rakastuin siihen kokonaisuudessaan. Käsittelit musta hienosto sodan lisäksi kuolemaa ja katkeruutta, vaikkei tässä ollutkaan ihan se perusasetelma, mikä J/S:ssä normaalisti on. Heidän suhteensahan tässä ei ollut se suurin juttu – tai no oli, mutta ei sillä tavalla kuin se normaalisti on. Ja tämä toimi kyllä tällaisenaan aivan ihanasti! Todella koskettava kuvaus siitä, miten he rakastivat toisiaan, ja miten elämä ei ollut helppoa ja he molemmat kuolivat ja menettivät liian aikaisin. Äh, mä en osaa pukea tunteita tämän paremmin sanoiksi, vaikka tuntuu, etten sanonut vielä mitään! Kauhean lattea kommentti muutenkin, mutta eääääää, tykkäsin ja rakastuin ja kaikkea! Sä olet taitava kirjoittaja, ihanan omaperäinen tapa lähestyä asioita ja rikkoa kaavoja (ja silti pysyt J/S:n perusolemuksessa, etkä riko sen ihanuutta). Joo, nousi kyllä yhdeksi lempificiksi finissä. <3

Kiitos!! 

[Beelsebutt]

Aww. En tiedä miksi lähdin lukemaan angstia (paitsi että oli sinun sekä paritus) enkä sitäkään, miksi luin loppuun asti vaikka alkoi jo alussa ahdistaa, mutta tässä sitä ollaan :E En myöskään tiedä biisistä mitään enkä katsonut lyriikoita tai kuunnellut sitä, joten oon ihan n00bina liikkeellä!

Aijettä tykkäsin tästä. Tällä kertaa jopa kursivoidut avautuivat ja tukivat tarinaa (tällä kertaa siksi, että yleensä ne pakenevat multa), joka kerrottiin kivasti toiston avulla aina vain vahvistuen, kertautuen, mutta sitten lopussa muuttuen <3 Rakastuin suorastana tuohon aaltovertaukseen:

Lauseet ovat aina olleet yhteinen aalto, ei vastaajaa, ei ottajaa. Yhteinen suu ja korvat, sama ääni peittäen sen vähäisen suhinan korsien huipuilla.

Kuinka osuvasti, kauniisti ja ennen kaikkea sulavasti kerrottu. Muutamalla sanalla avautuu kokonainen maailma, jossa James ja Sirius ovat kuin yhtä, tuntevat toisensa, elävät samaa elämää, puhuvat samaa kieltä. Ja vaikka kaikki tiedetään, silti sanotaan asiat kauniisti ja osuvasti. Niih

Tässä on tietyllä tapaa kliseinen loppu, kun mietitään lähtöä sitä kuitenkaan haluamatta ja sitten mennään ja kuollaan pois. Eikä silti lakata rakastamasta. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi! tää loppu iskee tosi lujaa ja on kuitenkin, kaikesta huolimatta, omaperäisesti rakennettu ja kerrottu ja upotettu suoraan lukijan silmän kautta sydämeen :E

Mä muuten tykkäsin hurjasti siitä, ettei Lilyä mainittu tässä sanallakaan!

Ja vaikka tää oli angstia ja ahdisti, niin silti tää oli niin romanttinen, että tän luki mielellään. Koska tapahtui mitä tapahtui, ne oli nyt ainakin yhdessä. Ne on myös tulevaisuudessa yhdessä, tapahtui mitä tapahtui.

Kiitos avartamisesta <3
-Bbuttis

[Zacharias]

Sädis ei hyvä luoja. Miusta on aivan mielettömän hienoa kuulla siulta aka mun J/S innoittajalta, että oon kehittynyt kuvailussa parempaan suuntaan. Miä olen aina ajatellut Siriuksen spontaaniksi ihmiseksi, joka miettii tänään tuota, huomenna jotain toista. Mutta kuitenkin jollain tapaa herkkä ainakin nuorempana. Eäääärh oot liian kiltti kommenttis kanssa! Halusin tosiaan kokeilla jotain hieman uudempaa tämän parituksen kanssa riskillä, ja ilmeisesti se kannatti. Oon huippu ilonen, että siä pidit tästä noin paljon. Kiitos (:

bbuttis siun nimesi kommentoivana oli kyllä suurin yllätys pitkään aikaan. Ihan vain siksikin, että tiedän siun angstin välttelysi. Mahtavaa, jos siusta tästä löytyi oikeaa J/S:än henkeä! Täysin heitin kaikin fanonin mukaan, ja fanonissa molemmat rakastaa toisiaan loppuun asti (tosin erikseen, mutta no, pitäähän sitä joskus osoittaa toivekkaampikin puoli). Loppu meni ehkä siis hieman kliseiseksi, mutta pidin siitä jollain tapaa näin itse. Kiitos (:

Epi haha! Apua oikeasti, te kaikki olette olleet älyttömän kilttejä kommenteissanne. Aivan älyttömän hienoa, jos siä löydät miun teksteistä niitä piilotettuja kirjoittajan omia elämänviisauksia ja asioita, joita sinne yritän tunkea näin muutenkin. Ja vielä parasta se, jos ne toimii. Siinä on aina vähän kahden vaiheilla, kun lähtee kokeilemaan jotain uudenlaista. Otan tuon kommentin ahdistavasta tekstistä kyllä suurena kohteliaisuutena, arigato. Angsti on miun genre, ja siinä onnistumisen tunne mahtava. Kiitos (: !