Ärrikkä: Voi, kiitos ihanan pitkästä kommentista ja kehuista. Idiootti-trio, kun kaipaat typerän ja hauskansekaista viihdytystä, palveluksessanne.
Ei haittaa yhtään, jos ei osaa lopettaa kommenttia ajoissa, vaikka vain lainailisikin kohtia. Olen aina iloinen, kun saan lukea pitkää palautetta ja kohtia, joista ihmiset erityisesti pitävät. Eli kiitos kommentista.
kaninkääntäjä: Kiitos sinullekin palautteesta, mutta miten ihmeessä tuo kohta voi olla pervo? Minä itse, joka en pervouttani arkielämässä säästele, en ollenkaan älynnyt, että tuokin voisi kuulostaa jotenkin .. köhköh .. kaksimieliseltä? Kiitos muuten tuosta huomauteksta, menin korjailemaan noita. Eli kiitos sinullekin.
Giril: Oi, kiitos kiitos, minäkin rakastan sinua ja kommenttejasi. Olen todella iloinen, että jaksat vieläkin roikkua mukana ja kommentoida näitä. Jatkoa tulee aika epäsäännöllisesti, riippuen inspiraatiosta ja kaikesta muusta sähläyksestä. Mutta kiitoskiitos nyt taas, kun saavuit lukemaan ja kommentinkin jaksoit jättää jälkeesi.
Kkaroasd: Kiitos, kun taas tulit jättämään nimesi listaan, vaikkakin vain pienesti.
A/N: Eli siis .. en nyt tiedä, miten tästä venyi näin pitkä. Jatkossa luvut ovat varmaankin lyhyempiä. Koko luku Emiliä, enkä ole vastuussa mistään mielihaluista, mitä tämä luku aiheuttaa.
Mutta pidemmittä puheitta taas: kuudes luku, olkaa hyvät.
Luku 6: So now we stalk people, alrightVihdoinkin, Emil huokasi helpottuneena istuessaan englannin luokassa takapulpetissa, joka tietenkin oli sijoitettu ikkunan viereen. Emil rakasti istua sillä paikalla, suojassa ja kaukana muista oppilaista. Hänen edessään istuva tyttö oli vetänyt pulpettiaan tarkoituksella eteenpäin, kauemmas Emilistä ja saman oli tehnyt myös sivupulpetissa istuva poika, mutta ei se Emiliä niinkään häirinnyt. Oli vain hyvä, että hän sai olla rauhassa, eikä pienehkö yksinäisyydenpoikanen häirinnyt häntä enää.
Emil oli jo tottunut siihen tunteeseen, ettei kukaan huomannut häntä, kuin hän olisi näkymätön. Kukaan ei koskaan hymyillyt hänelle, puhunut hänelle, eikä moikannut käytävällä. Eivät edes opettajat. Kaipa se oli hänen oma vikansa, niin eristäytynyt kun oli ja kyvytön tekemään aloitteen. Eihän hän edes pystynyt sanomaan käsipäivää ilman, että kosketuksen myötä kaikki tuskalliset ajatukset tulvivat hänen mieleensä ja saivat hänet lopulta murtumaan.
Ei ollut ketään, jota hän olisi voinut koskea. Emil säpsähti. Ei, ei se aivan noin ollut. Olihan yksi, joka hänelle hymyili aina kohdatessaan ja tervehti aina yhtä kohteliaasti. Yksi, jota hän saattoi koskettaa aivan vapaasti saamatta minkäänlaisia mielikuvia tapahtuneesta. Rasmus. Emil ei ymmärtänyt alkuunkaan, miksi hän ei tuntenut oloaan pelokkaaksi tai ahdistuneeksi Rasmuksen lähellä, vaan pikemminkin levolliseksi.
Kuinka joku, jota hän tuskin tunsi, kykeni saamaan hänet täysin rentoutuneeksi ja rauhaisaksi seurassaan? Jokin Rasmuksen lempeässä hymyssä vain rauhoitti häntä ja sai kaiken sen pahan, mikä oli tapahtunut, unohtumaan hetkeksi. Mistä tahansa se johtuikin, Emil piti siitä tunteesta.
Hetkinen, kummallinen ja hänelle täysin vieras ajatus iskeytyi Emilin tajuntaan äkkiarvaamatta.
Jos hän kerran pystyi koskettamaan Rasmusta ilman sen kummempia tuntemuksia, eikä tuntenut oloaan hänen seurassaan ollenkaan pahaksi, ehkä he voisivat tutustua. Ehkä he voisivat lähentyä, jopa ystävystyä! Emilin kasvoille oli hänen huomaamattaan ilmestynyt lempeä hymy tämän haaveillessa mahdollisesta ystävyydestä Rasmuksen kanssa. Niin, ehkä hän voisi jopa alkaa luottamaan Rasmukseen, ainakin vähän. Rasmus ei vaikuttanut tyypiltä, joka voisi koskaan pettää jonkun läheisensä.
Tosin, ei ollut vaikuttanut se mieskään ja miten kävikään? Emil kietoi hitaasti käsivartensa ympärilleen ja yritti olla antamatta sen liian tutuksi käyneen tunteen vallata mieltään jälleen kerran. Emil tunsi olonsa vaikeaksi ja ahdistuneeksi, voimattomaksi ja heikoksi. Kuin hänen ympärillään olisi jonkinmuotoinen muuri, mikä esti häntä pääsemästä muiden iloiseen ja onnelliseen maailmaan. Mikä sulki kaiken hyvän hänen ulottumattomiinsa ja jätti hänet yksin pimeyteen ihmettelemään, että miten tässä nyt näin kävi.
Ei, ei taas, Emil puristi silmänsä kiinni ja puri alahuultaan tarpeeksi lujaa tunteakseen kivun.
Ihan yksin, ihan yksin, sanat kaikuivat Emilin päässä ja hän puristi silmiään tiukemmin kiinni.
Enkä ole, olkaa hiljaa! Jälleen Emil säpsähti tajutessaan jotakin. Ei, eihän hän ollut yksin. Hänellähän oli Rasmus. Emil hymyili ajatukselle, mistä hänen olonsa parani huomattavasti. Emilin haaveet kuitenkin keskeytti ikävästi vanhahkon, naispuolisen opettajan sanat: "Selvä, oppilaat! Tehtäväkirjasta kotiin tehtävät 2, 3, 4 ja viisi, sekä työkirjan kappaleen 13 suomentaminen."
Luokan pojat huusivat hetken vastaväitteitä ja yrittivät kitinällään saada opettajan vähentämään läksyjen määrää, kuitenkin epäonnistuen siinä. Viimein oppilaat luovuttivat ja ryntäsivät ryminällä luokan ovelle aiheuttaen melkoisen tungoksen, jonka keskelle jäänyt pienikokoinen tyttö kiljahti. "Ja koittakaa nyt herranjestas käyttäytyä kuin ikäisenne!" opettaja huudahti närkästyneenä poikien tahdittomuudesta ja tuhahti poikalauman kadotessa käytävälle: "Nykynuoret." Emil oli jäänyt yksin luokkaan keräilemään hiljaa tavaroitaan kasaan. Hän nousi hitaasti seisomaan ja nyökkäsi opettajalle, joka yritti vääntää jonkinlaista hymynpoikasta kasvoilleen, ettei loukkaisi kummallista oppilastaan.
Älä huoli, kyllä mä tiedän, Emil ajatteli ja lähti itsekin kohti seuraavaa luokkahuonettaan.
Kauhea ruuhka ja kaikki väistyy mun tieltä, Emilin askeleet kävivät varoen koulun sementtilattialla luokkiinsa kiirehtivien oppilaiden keskellä. Hänen ajatuksensa harhailivat jälleen olennaisesta epäolennaiseen ja hän ryhtyi pohtimaan, miksi hän ei ollut nähnyt Juria tai Patrikia koskaan koulun käytävillä. Hänhän ei oikeastaan tietänyt heidän ikäänsä, mutta ainakin Juri vaikutti suht samanikäiseltä hänen kanssaan.
Eikä Patrik voi olla paljoa meitä vanhempi, Emil arveli ja jatkoi matkaansa.
"Rasa, hei! Älä nyt viitsi, kyl sä voit ainakin yrittää!" Emil kuuli tyytymättömältä vaikuttavan tytön nurisevan takanaan.
"Oikeesti, mua ei kiinnosta sun rakkauskriisit, joten voitko jättää mut rauhaan?" kuului Rasmuksen selvästi ärtynyt vastaus, mikä sai Emilin kääntymään automaattisesti ympäri. Hän näki edessään Rasmuksen, jonka vasemmassa käsivarressa roikkui suutaan mutristava tyttönen, jonka ruskeat hiukset oli letitetty huolettomasti ja vihertävät silmät olivat keskittyneet Rasmukseen.
Rasmuksen oikealla puolella taas oleskeli Emilille täysin tuntematon, vakavailmeinen poika, todennäköisesti Rasmuksen ystävä. Se oli hieman kummallinen näky, sillä Emil oli jotenkin kuvitellut Rasmuksen olevan hieman eristäytyvää tyyppiä, jolla ei niinkään kavereita ollut. Tietenkään hän ei olisi saanut ajatella niin, mutta sellaisen kuvan hän nyt vain Rasmuksesta sai. Kolmikon eteneminen pysähtyi kuin seinään, kun Rasmus äkkäsi edessään ihmettelevän Emilin.
"Oho! Moi!" hän tervehti hieman hämmästyneenä Emilin äkillisestä ilmestymisestä eteensä, mutta loihti silti kasvoilleen sen saman hellän hymyn, jonka hän aina Emilille näytti.
"He-hei", Emil puolestaan lausui hiljaa, ujoon tapaansa ja yritti itsekin hymyillä.
"Etinkin sua jo tossa aiemmin, kun tarkotuksena oli kysyä, jos voitaisiin kulkea yhtä matkaa kotiin?" Rasmuksen pyyntö yllätti Emilin, mutta hämmennyksestään huolimatta hän nyökkäsi toiselle ja lausui hyväksyvän vastauksen.
"Rasa?" tyttö näytti täysin äimistyneeltä, ehkä hieman järkyttyneeltä, mutta ilme ei kuitenkaan vetänyt vertoja tuntemattoman pojan ilmeelle.
"Rasmus?" pojan äänensävy oli äärimmäisen kysyvä, muista siinä esiintyvistä tunteista oli mahdoton saada selvää.
"No mitä?" Rasmus murahti ja näki tilaisuutensa päästä eroon itsessään roikkuvasta tytöstä tulleen ja ravistelikin tämän rajusti irti. Tyttö mätkähti melko kivuliaan näköisesti lattialle ja älähti.
"Ooks sä kunnossa?" Emil kysyi hiljaa, hieman lauseen alussa änkyttäen, mutta ilmiselvästi huolestuneena tytöstä. Brunette kuitenkin nousi pian ylös pudistellen vaaleita, repaleisia housujaan ja oikoen vihreää paitaansa.
"Ei huolta, se oli pehvalasku", tyttö virnisti, minkä seurauksena Rasmus iski häntä nyrkillään takaraivoon.
"Ai pirskatti! Rasa, naistenhakkaaja!" likka ulvoi liioitellun kauhistuneena ja Rasmus ärähti: "Siitäs sait, älä huolestuta Emiliä noin."
Tytön silmät pyöristyivät lautasiksi Rasmuksen lausuessa Emilin nimen.
"Siis ... tuoko on se-" tyttö aloitti ja hiljeni Emilille tuntemattoman pojan nyökätessä.
"Siis tuo on Emil Laine! Herran nimeen! Oi, Herra, siunaa minua", tyttö alkoi höpöttämään hätääntyneenä ja Rasmus mottasi häntä toistamiseen.
"Älä puhu sekavia, Reeta", Rasmus tuhahti.
"Mut sä et kertonut mistään mitään koskaan!" Reetaksi nimetty tyttö valitti ja haki katseellaan apua Rasmuksen vieressä seisovalta pojalta.
"Samaa mieltä, miks sä et oo kertonu? Ootteks te kavereita?" poika viimein kysyi pitäen katseensa visusti turhautuneessa Rasmuksessa.
"Mitäs jos ollaankin, ootteko mustasukkasia?" Rasmus virnisti kiusoittelevasti ja siirtyi Emilin viereen, joka näytti edelleenkin hieman huolestuneelta. Tosin se johtui vain siitä, että Rasmuksen ystävät näyttivät hieman vihaisilta ja Rasmus kuin vain puhalsi tulta suuremmaksi ja huusi: "Lisää pökköä pesään, pojat!"
Reeta mutristi vastaukselle suutaan ja poika taas sanoi: "No ei helvetissä olla! Sä tiedät varsin hyvin, että mä oon hetero ja Reeta tykkää Jurista." Emil siirsi katseensa tyttöön, joka näytti hieman nolostuneelta. Ainakin poskipäissä helottava puna ilmiantoi hänet aika selvästi tuntemuksistaan.
"Joonas! Ei sitä kaikille pidä kailottaa!" hän kiljahti ja iski nyrkkinsä voimalla pojan vatsaan. Poika, jota oli juuri Joonakseksi kutsuttu, ulvahti ja kietoi kätensä mahansa ympärille äkäisenä.
"Toi sattui, tiiätkö? Ja sähän se siinä kiljut kuin mikäkin mielipuolinen." Emil tarkkaili kinastelevaa parivaljakkoa uteliaana siitä, mitä seuraavaksi kävisi. Reeta nimittäin oli aivan valmiudessa hyökkäämään Joonaksen kimppuun ja Joonas puolestaan kaarsi tiensä Rasmuksen taakse.
"Väkivaltanen nainen. Tolla menolla et koskaan saa Juria. Mitä sä ees näät siinä idiootissa?" Joonas mutisi mulkoillessaan tyttöä Rasmuksen olan yli, mitä Rasmus ei tosin näyttänyt vastustavan ollenkaan.
Ei poika ainakaan sanonut mitään Joonakselle, eikä siirtynyt paikaltaan. Emil katseli Joonasta sivusilmällä, mutta keskitti taas katseensa Reetaan, kun tämä puhui: "Et sano Juria idiootiksi! Ja ai että mitäkö näen? Näen komean, kiltin ja ihanan pojan, jolla on täydellinen nauru ja aina ihmisiä ympärillä." Rasmus sai rajun yskänpuuskan, jolla hän melko hyvin ilmaisi mielipiteensä Reetan mielikuvasta ja Joonaksen suu oli vääntynyt virneeseen.
"Juu tuota, oi kun kiva. Mut tiesiks sä, et Jurilla on ihastus?" Rasmuksen kysymys aiheutti tytölle selvästi melkoisen järkytyksen.
"Onks sillä ihastus?" Reeta sai sönkötettyä.
"On", Rasmus vastasi yksisanaisesti.
"Oonks se minä?" Reeta kysyi toiveikkaana.
"Et varmaan", Rasmus vastasi totuudenmukaisesti hetken mietittyään kysymystä ja hymähti tytön ilmeelle.
"Siinä meni mun unelmat!" tyttö kiljui ja lähti juoksemaan dramaattisesti pois.
Emil oli huomaamattaan ojentanut kättään hieman eteenpäin, kuin yrittäen estää tyttöä lähtemästä.
"Eh", Emilin suusta karkasi ei-niin-järkevä äännähdys.
"Anna olla, Emil. Sillonku se on tollanen, niin se menee ja löytää jonkun nurkan, jossa se sitte itkee pari tuntia ja itkettyään on kuin uusi ihminen", Rasmus rauhoitteli Emiliä ja Emil nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi.
Ihanku olisin normaalissa kaveriporukassa, Emilin kasvoille kohosi lähes huomaamaton hymy, minkä Rasmus sattui kuitenkin huomaamaan.
"Mikä sua nyt hymyilyttää?" hän kysyi saaden Emilin hätkähtämään. Vaaleampi poika yrittikin saada jotakin järkevän tapaista vastatuksi, mutta ei keksinyt tapaa muuttaa ajatuksiaan sanoiksi, joten hän vain alensi päätään antaen etuhiuksensa kätkeä kasvoiltaan selkeästi näkyvät ajatukset taakseen.
Rasmus, kuin Joonaskin tuijottivat häntä kysyvinä, mutta päättivät lopulta olevan parempi olla kysymättä. Eipä heillä tosin olisikaan ollut aikaa siihen, sillä koulun kellot ilmoittivat tuntien alkavan ärsyttävällä, liian tutuksi käyneellä melodiallaan.
"Okei, eli nähään koulun jälkeen ulko-ovilla", Rasmus kohotti kättään hyvästeiksi ja saman teki myös Emil vaistomaisesti.
"Nähdään sitten", Emil sanoi asteen hiljaisemmalla äänellä, mutta Rasmus oli jo liian kaukana kuullakseen Emilin sanat.
"Ja sitte se ukko otti mua riveleistä kiinni ja mulkas sillee 'älä sinä jätkä ala mulle aukomaan' ja päästi irti. Oikeesti, Lindholm on ihan sekasin, sano mun sanoneen. Paitsi et kaikkihan ton nyt tietää, että jos siitä lähetään", Rasmus selitti Emilille ummet ja lammet päivän tapahtumista ja tapahtumarikkaasta liikunnantunnistaan. Emil tyytyi vain nyökkäilemään kainosti tarkoin väliajoin Rasmukselle, ikään kuin kertoen olevansa yhä kuulolla ja kiinnostunut.
Tuntui hyvältä, kun joku jaksoi oikeasti puhua hänelle kuin normaalille ihmiselle, eikä oudoksuen ja katsoen kuin mitäkin vihreää marssilaista tai kummajaista.
"Mut se mun tylsästä päivästä", Rasmus lopetti tarinointinsa hyväntuuliseen huokaukseen, joka tosin oli enemmänkin nopea puhallus kuin huokaus.
Tylsästä? Emil räpsäytti silmiään aavistuksen verran ihmeissään.
"Miten sun päiväs sujui?" kysymys kuulosti rennolta ja jokseenkin luonnolliselta, kun Emil kuuli sen Rasmuksen suusta. Jos kysyjänä olisi ollut vaikkapa hänen äitinsä, hän olisi vastannut mahdollisimman lyhyesti ja kysymyksiä herättämättömästi, mutta koska nimenomaan Rasmus oli kysynyt tuon kysymyksen, hänen teki oikeasti mieli kertoa päivästään. Sanat olivat juuttuneet hänen kurkkuunsa, hän avasi suunsa ja muodosti ne, mutta ääntä ei kuulunut.
Rasmus, joka käveli varmoin askelin metrin Emiliä edellä, hidasti hieman vauhtiaan, jotta Emil voisi kävellä hänet kiinni.
"Sanoiks sä jotain?" Emil kuuli Rasmuksen kysyvän ja moitti mielessään omaa kyvyttömyyttään ja pelkurimaista asennettaan.
"En sanonut", hän tyytyi viimein vastaamaan kainosti ja alentamaan päätään luovuttaen kokonaan yrityksissään.
"Ei mulle mitään erikoista tapahtunut", hän sanoi, mutta kuuli heti oman äänensä voimattomuuden ja epävarmuuden.
Emil ynähti alakuloisena. Rasmus huokaisi ja haroi pörröisiä hiuksiaan katsellen Emiliä jokseenkin myötätuntoisesti.
"Tiiätkö, ei sun tarvi puhua mulle, jos et halua. Meinaan vaan, että älä pakota itteäs tykkäämään kaikista", Rasmuksen sanat saivat Emilin kasvoille kohoamaan kauhistuneen ilmeen.
"Kyllä mä haluan puhua sulle", sanat karkasivat Emilin huulilta automaattisesti, varmoina ja vakuuttavina.
Rasmus näytti hetken yllättyneeltä, mutta hänen kasvoillaan käväisi jonkinlainen kömpelö hellyys.
"Ai, kiitos", Rasmus hymyili Emilille ja kurotti kättään kohti Emilin päälakea. Emil puristi silmänsä tiukasti kiinni varmana siitä, että Rasmus silittäisi jälleen hänen hiuksiaan. Ei sillä, että se olisi ollut mitenkään paha asia, siitä vain tuli hieman kiusallinen olo.
Rasmus ei kuitenkaan silittänyt, sen sijaan tummempi poika vetäisi kätensä viime hetkellä pois Emilin lähettyviltä ja kiihdytti jälleen askeliensa tahtia. Emil jäi seisomaan hölmistyneenä paikoilleen, tuijottaen rivakasti kävelevän Rasmuksen perään, mutta pian hän havahtui itsekin ja lähti saavuttamaan poikaa.
"Kotona ollaan!" Rasmuksen huusi mahdollisimman lujaa, että tiedotus tavoittaisi olohuoneessa taistelevan parivaljakon.
"Kyl myö ny syödää grillilihaa tänää!" kuului Jurin huuto ja heti perään kova räsähdys ärjäisyn kera.
"No ei perkele syödä! Tänään syödään sitä makaronimössöä!" Patrik puolestaan huusi selvästi vihaisena. Uusi räsähdys, minkä seurauksena Emil säpsähti rajusti ja tiputti reppunsa eteisen lattialle.
"Älä jumaliste riko sitä, Sami hakkaa meidät!" Patrik varoitti yrittäen kuulostaa uhkaavalta, mutta hänen äänestään kuulsi selvä pelko omastakin kohtalosta. Rasmus kyllästyi kuuntelemaan poikien riitaa ja lähti hölkkäämään yläkertaan, jättäen järkyttyneen Emilin seisomaan eteiseen. Tietysti hän oli jo jotenkuten tottunut kämppiksiensä jatkuviin tappeluihin ja nahisteluihin, mutta tilanne oli silti Emilille vieras ja jokseenkin pelottava.
Järkytyksen ja hämmennyksen sekalaisesta risteytyksestä toivuttuaan ja kengät riisuttuaan Emil asteli hitaasti olohuoneeseen ja jätti epähuomiossa reppunsa eteiseen odottamaan, että töistä kotiin palaava Sami astuisi sen päälle.
"Ai, Emil, hyvä ajoitus. Sano tolle tiletantille, että lopettaa vinkumisen", Patrik pyysi Emilin nähtyään. Emil tunsi olonsa jokseenkin avuttomaksi vilkuillessaan Patrikia ja Juria, joka kyyhötti matolla äärimmäisen surunsekaisen vihan vallassa.
"Mie haluun grillilihaa!" Juri valitti itkuisena.
"Älä nyt iso poika ala kiukuttelemaan siinä, mitä sun vanhemmatkin tosta sanois?" Patrik ärähti, mutta näytti katuvan sanojaan heti ne suusta päästettyään.
"Anteeks, en tarkottanut", Patrik sanoi pahoittelevana. Jurin kasvoilla näkyi hetken verran jonkinlainen suru, mutta poika pyyhkäisi sen nopeasti ihmetyksen tieltä.
"Miks sie anteeks pyytelet? Ei miun vanhemmat varmaan kauheen ylpeitä ois", Juri sanoi ja hymyili Patrikille sen merkiksi, että kaikki oli hyvin. Patrik hymyili takaisin.
"Mä häivyn!" kuului Rasmuksen huuto, kun tämä rämisteli portaita alas ja ryntäsi ovelle. Kuului vain pieni kolahdus ja lukon kilahdus, kun poika avasi oven. Ovi paiskattiin kiinni ja olohuoneessa oleskeleva kolmikko jäi ihmettelmään, mihin Rasmus oli lähtenyt.
"Jumalauta, onks sillä elämäkin?" Patrik kysyi liioittellun ihmeissään. Emil mietti hetken kysymystä ja tuli siihen tulokseen, että Rasmus ei saattanut vaikuttaa järin sosiaaliselta, mutta olihan hänellä ollut koulussakin porukkaa ympärillään, joten täytyihän hänellä jonkinlaista vientiä olla. Vientiä? Lähtikö hän tyttöystävänsä luokse? Oliko Rasmuksella tyttöystävä? Emilin sydäntä vihlaisi, eikä hän edes ymmärtänyt miksi.
"No jos myö otettais selvää siitä", Juri ehdotti pirteänä ja seikkailunhaluisella asenteella.
"Ai miten muka? Stalkattais sitä?" Patrik naurahti ehdotukselle ja Emil vain kuunteli vaitonaisena keskustelua.
"No juu! Rasa lähtee joka päevä tolleen johonki, nii mitä jos myö huomenna lähettäisii seuraamaan sitä?" Jurin sanat saivat Patrikin mietteliäällä päälle, kuin hän tosissaan harkitsisi toisen ehdotusta.
No eihän me oikeesti voida stalkata ketään. Sehän olis ihan törkeetä, Emil huokasi ja antoi katseensa viipyillä olohuoneen matossa vielä tovin, ennen kuin siirsi sen Juriin, joka odotti innokkaana Patrikin vastausta.
"No mikä ettei", Patrik vastasi ja Juri väläytti aurinkoisen hymynsä. Emil horjahti ja melkein kaatui olohuoneen sohvalle hämmennyksensä seurauksena.
"Vielä valeasut ja tekoviikset!" Juri hihkaisi.
"Totta kai, kuuluu stalkkaamiseen!" Patrikin välinpitämättömästä innokkaaksi muuttunut äänensävy järkytti Emiliä suuresti.
"Empsi messiin!" Juri hihkaisi, eikä Emil voinut muuta kuin ravistella päätään rajusti. Eihän hän nyt voinut lähteä mukaan stalkkaamaan ystäväänsä.
"Etkö sie haluu?" Jurin kysymyksestä kuulsi läpi puhdas pettymys ja suru, mikä sai Emilin harkitsemaan päätöksensä nopeasti uusiksi.
"No, okei", Emil vastasi viimein huokauksen kera.
"Hyvä! Ja sitten syödään grillilihaa!" Juri kohotti kätensä ilmaan.
"Me EI syödä grillilihaa!" Patrik ärähti Jurille.
"Ja huomenna syödään grillilihaa!" Juri piti käsiään ilmassa.
"Me ei syödä sitä huomennakaan", Patrik vastasi, yrittäen saada Jurin jo lopettamaan grillilihasta intoilun.
"Ja JONAKIN PÄIVÄNÄ syödään grillilihaa!" Juri yritti vielä.
"Voisiks sä nyt helvetti lakata ajattelemasta sitä lihaa?"
Onko noi ihan tosissaan, Emil ajatteli tuskastuneena vilkuillen todella typerästi pukeutunutta parivaljakkoa. Hänen kämppiksillään oli molemmilla tekoviikset nenänsä alla, silmänsä kätkevät aurinkolasit, mustat gansterihatut ja samaa väriä olevat nahkatakit. Jalassaan molemmilla oli täysin samanlaiset, tummanharmaat pillifarkut. Emil huokasi raskaasti heidän valeasuilleen ja pudisti päätään huomaamattomasti.
"Nyt myö ei erotuta joukosta!" Juri hihkaisi pirteänä.
Nythän te erotutte vielä paremmin joukosta! Emil tuskasteli Jurin logiikkaa päätään yhä pudistellen.
"Mut Emilillä ei oo valeasua", Patrik huomautti tarkastellen Emilin arkivaatteita.
"No ei tuo ny mittää haittaa, menee Empsi noinkin", Juri sanoi hymyillen sitä tuttua, aurinkoista hymyään.
"Mä häivyn taas!" Rasmus huusi ja pojat kuulivat ulko-oven käyvän.
"Nyte!" Juri viittoi Patrikia ja Emiliä juoksemaan perässään, kun itse jo ryntäsi eteiseen ja ovesta ulos. Patrik nyökkäsi pikaisesti Emilille, eikä Emil ymmärtänyt miksi lähti juoksemaan toisten perään.
Mitäköhän tästäkin sitten tulee, hän mietti hölkätessään Patrikin perässä.
"Juri", Patrik lausui toisen nimen painokkaasti.
"Tiiän, et me ollaan nyt niinku jotain stalkkereita ja näin, mut miks meidän pitää kyykkiä täällä pusikossa?" Patrik kysyi pojalta, joka näytti ihmeen vähättelevältä.
"Koska Rasa meni tuonne bensa-aseman K-kauppaan, eikä oo tullu takas", Juri vastasi ja toisen äänestä päätellen poika oli ilmeisen kyllästynyt odotteluun.
"No mennään sitten sinne!" Patrik huudahti ja kiskaisi Jurin mukanaan ylös. Emil räpsäytti silmiään hämmentyneenä, kun Patrik lähti raahaamaan ahkerasti vastustelevaa Juria kohti autokorjaamoa. Emil ymmärsi kuitenkin pian lähteä poikien mukaan, tai ainakin hän lähti hiljalleen astelemaan heidän peräänsä. Kolmikon huonoksi tuuriksi Rasmus asteli juuri ulos pienehkön rakennuksen ovesta ja huomasi edessään riitelevän parivaljakon.
"Mit-?" Rasmus sai aloitettua kysymyksensä, mutta Patrik ehti huutaa väliin: "Oh fuck, me jäätiin kiinni! Nyt kyllä juostaan!" Juri nyökkäsi Patrikille ja molemmat lähtivät juoksemaan, Emil puolestaan jäi ihmettelemään tapahtumia paikalleen, eikä älynnyt lähteä itsekin pakoon.
"Mitä helvettiä? Kaikenlaisia hiippareita täälläkin", Rasmus totesi itselleen siinä luulossa, ettei kukaan kuule hänen sanojaan.
Pian hän kuitenkin äkkäsi bensaletkujen lähettyvillä seisoskelevan Emilin ja kohotti kulmiaan yllättyneen oloisena.
"Emil? Mitä sä täällä teet?" kysymys sai Emilin hätkähtämään. Mitä hän sanoisi? Että oli seurannut Rasmusta salaa Jurin ja Patrikin kanssa? Mitä hän siitäkin ajattelisi? Emilin aivot saivat tasan kaksi sekuntia keksiä järkevän selityksen.
"Tulin ostamaan limsaa", Emil vastasi.
Huh, ihan järkeenkäypä selityshän tuo on, Emil ajatteli helpottuneena. Niin Rasmuskin ajatteli, sillä poika nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.
"No, tuutko sitten?" Rasmus viittoi Emiliä kauppaan.
"Mitä?" Emil räpsäytti silmiään.
Pahus, jätin rahat kotiin."Teen täällä osa-aikatyötä, kun mun setä työskentelee täällä kanssa. Voin toimia myyjänä sulle", Rasmus selitti ja hymyili lämpimästi Emilille. Asia tuli täytenä yllätyksenä Emilille, mutta hän sai jotenkuten nyökätyksi.
"Sä tosiaan olet uskomaton ihminen", Emil kehui hiljaa, mutta tarpeeksi lujaa, että Rasmus kuuli hänen sanansa.
"Älä puhu paskaa", Rasmus tuhahti, mutta rykäisi sitten.
"Ei kun siis miten niin uskomaton?" Emil katsoi Rasmusta suoraan silmiin ja hymyili.
"Sä vain olet", hän lausui selvästi ja Rasmus piilotti punehtuneet kasvonsa käsiensä taakse.
"No, tuutko sä ostamaan sitä limsaa vai et?" tummempi poika kysyi nolostuneena ja Emil muisti taas tilanteensa.
"Eh, taisin jättää rahat kotiin", hän pahoitteli ja älysi heti sanojensa merkityksen. Kotiin? Oliko Samin talo jo hänen kotinsa? Taisi se olla.
"Eli lähet ostamaan limsaa, mutta jätät rahas kotiin. Aika järkevää", Rasmus naurahti ja hetken Emilin valtasi pelko siitä, että toinen pitäisi häntä nyt ihan idioottina.
"No, mä voin tarjota sulle tän kerran. Ei tarvi maksaa takasin", Rasmus tarjoutui maksamaan hänen ostoksensa. Emil hymähti ja hymyili onnellisena.
"Okei."