3. Luku: If I'm afraid to trust, then I can't trust Rasmus antoi raskaalta tuntuvien silmäluomiensa aueta hitaasti, nousten samalla istumaan. Hän kohotti kätensä päälaelleen ja rapsutti päätään haukotellen komeasti. Oli uusi päivä, sen kertoivat ärsyttävät valonsäteet, jotka tunkeutuivat sädekaihtimien raoista sotkuiseen huoneeseen.
Oli uusi, tavanomaisen tylsä päivä. Rasmus hätkähti ja pudisti päätään itselleen. Ei, se ei ollut tavanomaisen tylsä päivä. Se oli uusi päivä, täynnä tutkivia katseita ja tulkitsemattomia sanoja. Ainakin nyt, kun Emil oli tullut kehiin. Ajatus Emilistä ja tämän tokkuraisesta katseesta ja aamuisen sotkuisista hiuksista sai Rasmuksen virnistämään typerästi. Ehkäpä hän tällä kertaa söisikin aamiaisensa aamiaispöydässä.
Sami oli aina ollut porukan aamuvirkku, eikä se aamu tehnyt siinäkään poikkeusta. Sami oli tapansa mukaan venyttelemässä olohuoneen lattialla, liikkeet tosin muistuttivat ennemminkin epilepsiapotilaan pakkoliikkeitä, eivätkä venyttelyä.
Mikäs siinä, kunhan ei riko mitään, Rasmus ajatteli ja kohautti hartioitaan. Rasmus aseteli raskain askelin keittiöön, avasi jääkaapin ja nappasi sieltä maitopurkin.
Hän sulki jääkaapin, kohotti purkkia huulilleen ja joi suoraan purkinsuusta katsellen samalla olohuoneeseen hitaasti lyllertävää Juria. Kului ehkä pari sekunttia, kun Patrik jo laahusti toisen perässä samaan huoneeseen. Rasmuksen oikea kulmakarva nousi pakostikin toisten aamupuheille.
"Riippumatto teki mulle fritsun", kuului Jurin valittava ääni.
"Nukuitko sä urpo riippumatossa?" Patrikin kysymyksessä oli "idiootti, ei niin voi tehdä"-sävy, joka sai Rasmuksen hymähtämään.
"Mistä lähtien Jurilla on ollu riippumatto sen huoneessa?" Patrik tuhahti ja vastasi tietäväisenä: "Viime kesästä, seuraisit vähän talon tapahtumia hei."
"Millon mun talosta tuli Big Brother?" Sami kysyi epäuskoisena ja samalla ärtyneenä Patrikin yrityksestä hyppiä silmille. Seurasi pitkä hiljaisuus, kun kukaan ei tahtonut jatkaa riitaa. He eivät tahtoneet tehdä huonoa ensivaikutelmaa, jos Emil sitten sattuisikin olemaan hereillä.
"Mullon nälkä", Sami rikkoi hiljaisuuden ja vilkaisi Juriin odottavasti.
Juri oli siinä talossa ainoa, joka osasi tehdä ruokaa ilman että kukaan sai ruokamyrkytystä. Juri kuitenkin tuijotti Samia silmissään kysyvä katse, joka sai Samin huokaamaan syvään ja selventämään: "Eli turpa kiinni nainen, ja tee mulle voileipä." Juri hätkähti ja mulkaisi Samia muka vihaisena.
"En mie oo nainen." Siinä vaiheessa Patrikinkin oli pakko puuttua keskusteluun: "Ei se oo nainen. Jos olis, niin sillä olis ees jonkinlaiset muodot", Patrik naurahti omalle toteamukselleen typerästi.
"No eipä sillä oo nytkään paljon muotoja", Sami mutisi ja sai toteamuksellaan Jurin potkaisemaan itseään polveen. Samin huulilta karkasi yllättynyt älähdys, kun hän kohdisti katseensa itseään mulkoilevaan Juriin.
"Eiks sun pitäny olla pasifisti?" Juri nauroi hetken Samin hämmentyneelle ilmeelle ja vastasi sitten: "En mie niin oo koskaan väittäny." Vastaus sai Samin pyöräyttämään silmiään.
"Muuten vaan Amnesiaa pelatessa kiljut siellä, että älä tapa sitä morsoa, älä tapa sitä morsoa", Sami sanoi ja virnisti Jurille, joka näytti jo hieman hölmistyneeltä.
"Mut tiiätkö mitä?" Sami sanoi asteen hiljaisemmalla äänellä ja katseli edessään seisovaa Juria.
"No mitäs?" "Ei niitä morsoja ees voi tappaa, ne tappaa meitä", Sami naurahti ja taputti nolostuneen Jurin päätä.
"Eli menes tekemään sitä aamupalaa, selvä?" Juri nyökkäsi vaiti ja lähti astelemaan keittiöön Patrik ja Sami perässään.
*****
Emil antoi huolestuneen katseensa vaeltaa huoneessaan samalla, kun hän käsiensä varassa nousi istumaan. Ensimmäinen aamu on aina pahin, Emil ajatteli ja hymähti. Tilanne toi muistoja mieleen. Se muistutti eräästä reissusta Irlantiin, kun hän oli herännyt vieraassa sängyssä, vieraassa huoneessa. Emil oli ollut silloin vasta 7-vuotias ja unohtanut kokonaan että oli Irlannissa, joten hän oli sitten juossut hätääntyneenä ympäri taloa ja huutanut äitiään apuun. Lopulta hänen äitinsä kuitenkin oli herännyt ja rientänyt rauhoittelemaan poikaansa.
Mutta nyt hänen äitinsä ei tulisi, vaikka hän juoksisikin kiljuen ympäri taloa. Ei, Vera oli Amerikassa, kyllähän Emil sen tiesi. Ajatus tuntui silti vain niin kaukaiselta, ei yhtään todelliselta. Emilin oli kuitenkin pärjättävä tulevaisuudessa yksin sairautensa kanssa, jota ei voitu parantaa. Tai, no, ehkä se olisi voitu parantaa, mutta Emil ei ainakaan itse uskonut mahdollisuuksiin. Oikeastaan Emil ei tietänyt, tahtoiko hän edes kokeilla parantumista. Ajatuskin jonkun tuntemattoman kosketuksesta oli niin vieras, että se pelotti.
Hänen läheisyyskammonsa esti ystävien tekemisen, eikä Emil mahtanut sille mitään, vaikka olisi yrittänytkin. Hän pelkäsi liikaa satuttavansa itseään ja muita. Tieto siitä, että jonkun halaaminen oli hänelle mahdotonta, sattui Emiliä. Sattui niin kamalasti. Hän ei voisi edes koskettaa, ei hänen jälkeensä. Ei sen kaiken jälkeen, mitä hän teki hänelle. Se mies oli todennäköisesti jo unohtanut kokonaan tekonsa, mutta Emil ei koskaan unohtanut. Kuinka hän olisi voinutkaan?
Niitä tyhjiä, tunteettomia silmiä ja kuinka ne repivät Emilin sielun riekaleiksi miehen otteaessa hänet väkisin. Sitä loputonta kiljumista ja tuskaa, jonka mies hänelle aiheutti. Kaikkia niitä kyyneleitä, jotka hän oli miehen vuoksi menettänyt. Sitä, kuinka hän oli luottanut mieheen ja särkynein äänin pyytänyt tätä lopettamaan, mutta kuinka mies oli vain jatkanut. Jatkanut ja jatkanut Emilin kiduttamista ja kehon tahraamista. Sitä, mikä opetti Emilille todellisen pelon merkityksen.
Emil kietoi kylmät, tärisevät käsivartensa ympärilleen ja halasi itseään tiukasti. Jos hän vain jättäisi aamupalan väliin? Eivät pojat häntä kuitenkaan tahtoneet nähdä, joten mitä kukaan siinä menettäisi? Olisi vain enemmän syötävää muille, eikä hän tekisi tunnelmasta kiusaantunutta läsnäolollaan. Niin, ei hänen olisi pakko mennä, se olisi vain parempi kaikille. Emil halasi itseään aina vain tiukemmin, kuin yrittäen piilottaa itsensä maailmalta. Kuka häntä nyt muutenkaan haluaisi nähdä? Häntä, tahrattua, likaista ja epätäydellistä?
Säpsähdys.
Ei, tälläisestä pojasta isä ei olisi ylpeä. Ei hän olisi halunnut pojastaan pelkuria. Emil nyökkäsi pienesti itselleen, nousi vaivalloisesti seisomaan ja nojasi hetken seinään. Kun poika oli saanut tärinänsä loppumaan, hän kohdisti katseensa ovelle huokaisten ja lähti sittemmin askeltamaan ovea kohti.
Tästä lähtee.*****
"Aa! Tämä palaa!" Juri huusi hätääntyneenä hellan ääressä. Sami murahti ja jatkoi sanomalehden lukemista, kun taas Rasmus ryntäsi Jurin luokse.
"Ei helvetissä pala! Hakkaat sen vaikka littanaks, jos noi kuplat ei kohta lopu!" Rasmus uhkaili ärsyyntyneenä kullankeltaista munakasta ja oli vähällä, ettei tummaverikkö myös sylkäissyt sen päälle.
"Mie sanoin, etten osaa tehä munakasta", Juri valitti avuttomana ja sai Rasmuksen tuuppaamaan tämän pois hellalta.
"No perkele mä teen sen, kun eräät ei osaa", Rasmus sanoi ja vilkaisi Juria paheksuvana. Juri nyökkäsi pahoittelevasti ja syöksyi pöydän ääreen Samin viereiselle tuolille.
"Rasa kokkaa, Rasa kokkaa!" Juri hihkui ja sai Patrikinkin yhtymään kuoroon kädet ilmassa. Rasmus pyöräytti silmiään ja keskittyi munakkaan valmistamiseen.
"No johan on perkele! Mitä sä kuplit siinä, häh? Haluutko sä, että mä tiputan sut lattialle? Sitäkö sä haluat?" Rasmus uhosi jälleen munakkaalle, joka vain kohoili näyttävästi paistinpannulla.
"Rasmus, se pitää kääntää", Sami neuvoi, nuolaisi sormeaan ja käänsi sanomalehden sivua. Neuvo sai Rasmuksen tuijottamaan munakasta hetken neuvottomana , mutta sitten hän älysi ottaa lusikan ja alkoi kääntämään sillä munakasta.
"No voi vittujen kevät, Rasa!" Sami huudahti, sysäsi sanomalehden syrjään ja riensi auttamaan Rasmusta. Samalla, kun Sami neuvoi tuohtuneena munakkaan kääntämisestä, Patrik länttäsi navasta ylöspäin koko ylävartalonsa makaamaan pöydälle, haukotellen leveästi silkasta väsymyksestä. Juri taas oli kaapannut vaivihkaa Samin sanomalehden ja lueskeli paraikaa sarjakuvia tirskuen hiljaa. Rasmuksen kirosanojen ja Samin solvauksien tulvan kuitenkin keskeytti lyhyenläntä poika, joka oli ilmestynyt ovensuuhun. Emil.
Rasmus katseli hiljaa, kuinka vaaleaverikkö laahusti hitaasti pöydän luokse ja istui siroin elein ikkunan viereiselle tuolille. Jokin Emilin uneliaassa katseessa sai Rasmuksen haluamaan varastaa suudelma tuon ihanan, tokkuraisen enkelin huulilta. Rasmus kauhistui omia ajatuksiaan.
Suudelma? Ihana? Mitä ihmettä? Rasmus pudisti päätään ja pakottautui hymyilemään pojalle.
"Huomenta", oli ainoa järkevä sana, jonka hän siinä tilanteessa sai sanotuksi.
"Hyvää huomenta, kissanpentuni", Patrik ei ollut luopunut Rasmusta ärsyttävästä, flirttailevasta äänensävystään ja Emilille antamastaan lempinimestä.
"Mikä?" Emil kysyi hiljaa, sanan alussa änkyttäen. Rasmus hymähti. Änkyttäminen teki toisesta vielä entistäkin suloisemman. Rasmus läimäytti itseään lähes huomaamattomasti.
Ei! Ei suloisemman! "Kis-", Patrik aloitti, mutta Juri ehti tukkimaan hänen suunsa ajoissa.
"Että huomenia, kämppis!" Juri tervehti pirteänä, aurinkoinen hymy kasvoillaan komeillen.
"Terse", oli Samin aamuntoivotus. Emil nyökkäsi kaikille, mutta ei hymyillyt kenellekään. Ei edes pienesti. Rasmus tuijotti Emiliä hetken ihmettelevästi, mutta päätti antaa asian olla ja suuntasi askeleensa Emilin viereiselle tuolille. Niinpä hän sitten istahti tuoliin, saaden pienemmän pojan hätkähtämään.
Mitä? Rasmus hymyili pojalle epävarmana.
"Ai, sori. Pelästytinks mä sut?" Emil pudisti päätään ja hymyili ujosti takaisin.
"Et, ei tässä mitään", poika vastasi ujona ja käänsi päätään poispäin, jääden tuiijottamaan haaveilevana ikkunasta ulos.
Nyt menee söpöys jo yli rajojen! Rasmuksen oli pakko miettiä, miten hän selviäisi aamiaisesta halaamatta toista. Juri kuitenkin katkaisi Rasmuksen suunnitelmat iloisella toteamuksellaan: "Mut jätkät hei, enää viikko jouluun!"
Sami murahti turhautuneena ja jatkoi munakkaiden paistamista. Rasmus kun oli sattunut kyllästymään koko hommaan, eikä kananmunille ollut muutakaan käyttöä. Patrik puolestaan virnisteli ja Rasmus oli aivan varma, että miehenalku hahmotteli mielessään hänelle tarkoitettuja jättikokoisia lahjapaketteja ja jouluherkkuja. Emil taas ei näyttänyt reagoivan tiedotukseen mitenkään, vaikka Rasmus oli saanut pojan olemuksesta sellaisen kuvan, että tämä pitäisi juhlapyhistä.
Ei kai sitten, Rasmus totesi mielessään. Kun kolmikko rupesi kyselemään toistensa joululahjatoiveista ja juttelemaan muutenkin joulusta, Rasmus ei edes vaivautunut kuuntelemaan. Sen sijaan enkelipoika oli paljon mielenkiintoisempi tarkkailunkohde, kuin idiootti-trion jouluselostukset.
"Rasa, kello on puol yheksän, eiks sun pitäs mennä jo kouluun?" Rasmus vilkaisi keittiön oven yläpuolella roikkuvaa seinäkelloa ja kirosi. "Perkele, niinpä pitäiski. Emil, moneen sä meet?"
Poika ei vastannut, ei vaivautunut edes katsomaan Rasmukseen päin. Toinen vain tuijotti vaitonaisena ulos ikkunasta.
"Emil?" Rasmus kutsui toisen nimeä, yrityksenään herättää poika transsistaan. Yritys kuitenkin epäonnistui, eikä Emil antanut vieläkään huomiota Rasmukselle, joka alkoikin ärsyttämään tummempaa poikaa. Niinpä Rasmus asetti kätensä Emilin olkapäälle ja toisti: "Emil? Moneen sä meet?"
Kosketuksella oli kuitenkin voimakkaampi vaikutus toiseen, kuin Rasmus olisi voinut kuvitellakaan. Emil nimittäin hätkähti näyttävästi ja kuin vaistomaisesti riuhtaisi itsensä voimalla irti Rasmuksen otteesta. Emilin liikahdus oli ollut niin voimakas ja äkkinäinen, että se oli saanut tuolinkin kaatumaan tämän alla. Jokainen keittiössä oleva silmäpari tuijotti Emiliä hölmistyneenä, mutta kaikkein kysyvämmin tuijotti Rasmus. Emilin ilme oli katuva ja kauhistunut omasta hermostumisestaan, eikä Rasmus voinut irrottaa katsettaan selitystä sopertavasta enkelipojasta.
"Ei, mä ... tuota, siis", poika änkytti hiljaa, yrittäen selvästikin saada jotakin järkevää ulos suustaan. Melko kehnoin lopputuloksin, tosin. Emil näytti luovuttavan yrityksessään ja tyytyi vain painamaan päätään alemmas.
"Anteeksi, ei tässä mitään", poika pyyteli hiljaa ja yritti piilottaa punastuneet kasvonsa toisilta.
Sööttiä, Rasmus ajatteli kääntäessään päätään poispäin.
"Uih, se punastelee", kuului Jurin suusta ihastunut toteamus, joka sai Emilin nolostumaan entisestäänkin.
"Voi, kissanpentua ujostuttaa", Patrik liittyi kiusoittelemaan poikaa ja virnisti tavanomaisen typerästi.
"Homot", Sami yskäisi kuuluvasti, eikä edes yrittänyt peittää solvaustaan yskänpuuskaan.
"Kerran tupakkamies on aina tupakkamies", Patrik mulkaisi Samiin, joka tuhahti ja suuntasi katseensa muualle.
"Ainakaan mä en seurustele jonkun netissä tapaamani 11-vuotiaan nörtin kanssa, pedofiili." Siitäkös Patrikin kimmastui.
"Se ei oo ykstoista, eikä nörtti! Enkä oo pedofiili, ite oot!"
"Joo, tosi kypsää suunnata toi takas muhun. Miten vanha sä oot, kymmenen?" Sami yllytti Patrikia raivostumaan, mutta Juri ehti poikien väliin.
"Hei, elkää työ ny viittikö riidellä. Mie tuun surulliseks tommosesta." Lausahduksen myötä molemmat antoivat kehojensa rentoutua hieman, kuitenkin he molemmat tiesivät riidan jatkuvan sitten, kun Juri ei olisi paikalla estelemässä.
"Teen tän vaan Jurin takia", Patrik selitti.
"Homo", Sami mutisi tuskin kuuluvasti, mutta sai Patrikin silti mulkaisemaan itseään. Rasmus ei kuitenkaan keskittynyt Patrikin ja Samin toisiinsa kohdistuneisiin vihaisiin mulkoiluihin, vaan yhä vain vaitonaisena olevaan Emiliin.
"Niin, tuutko samaa matkaa mun kanssa? Jos siis meet ysiin?" Rasmus suostutteli poikaa koulumatkalle kanssaan. Emil nyökkäsi lähes huomaamattomasti ja sanoi: "Juu, käyn hakemassa mun repun. Hetki vaan." Rasmus nyökkäsi takaisin ja jäi katsomaan, kun Emil poistui keittiöstä. Rasmuksen oli pakko hymyillä saavutukselleen. Hänhän oli jopa puhunut Emilille ja nyt hän pääsisi kävelemään toisen kanssa kouluunkin. Jumalat taisivat vihdoinkin suosia häntä.
*****
Koulumatka, normaalimpaa asiaa saa hakea nuoren opiskelijan elämästä. Se koulumatka ei kuitenkaan ollut Emilille normaali, ei sitten alkuunkaan. Se oli ensimmäinen koulumatka viiteen vuoteen, jonka hän oli kulkenut jonkun kanssa. Ja nyt hän kulki Rasmuksen, joka halusi olla hänen ystävänsä, kanssa sen matkan. Hänen ystävänsä! Emilin valtasi lämmin tunne, jota hän ei ollut vuosiin kokenut. Tunteeseen sekottui kuitenkin pelkoa siitä, miten hän ei voisi vastata toisen tunteisiin.
Hän ei voisi ystävystyä Rasmuksen kanssa. Ei, vaikka haluaisikin. Tieto asian epätoivottomuudesta sammutti lämpimänkin tunteen yhtä nopeasti, kuin puhallus kynttilän. Eivät he voisi koskaan ystävystyä, eivät vain voisi. Silti Emil vain laski päätään alistuneena ja käveli hieman Rasmuksen jäljessä, vaikka toinen yrittikin välillä hidastaa niin, että Emil saavuttaisi itsensä. Emil ei kuitenkaan tahtonut olla niin lähellä, joten aina Rasmuksen hidastaessa hän itsekin hidasti vauhtiaan.
Asiasta ei edes puhuttu, vaan molemmat kävelivät hiljaa kohti määränpäätään. Eli sitä samaa iki-ihanaa kidutuspesää, johon kaikki nuoret menivät arkipäivisin, siis koulua. Emil ei kuitenkaan jaksanut ajatella ikävästi lähestyvää liikunnantuntia, vaan yritti siirtää ajatuksensa muualle. Ensimmäinen edes hieman iloinen aihe oli joulu, lähestyvä joulu. Emil oli aina joutunut viettämään joulun yksin, sillä Veralla oli aina ollut töitä jouluaattoisin. Ei Emil häntä syyttänyt, pitihän aikuisten töitä tehdä, sen verran hänkin tajusi.
Silti pojan joulut olivat aina olleet hieman yksinäisiä, kun hän oli yksin koristellut pienikokoisen tekokuusen. Aina yksin tuijotellut takan tanssahtelevia liekkejä tuntikausia iltaisin, kuin odottanut niiden yhtäkkiä sammuvan ja Joulupukin ilmestyvän eteensä. Joulupukki ei kuitenkaan koskaan tullut, oli vain hän. Hän ja pieni paketti nimilapun kanssa tekokuusen juurella odottamassa häntä. Paketissa oli joka joulu suklaarasia ja viisikymppinen, nimilapussa iloinen hymiö ja puhekupla, jossa toivotettiin hyvää joulua Emilille. Niin se aina meni. Ajatus tulvahti äkisti Emilin mieleen.
Entä jos se joulu ei olisikaan sellainen? Entä jos sinä jouluna koristeltaisiin yhdessä toisten kanssa oikea joulukuusi, ja vietettäisiin yhdessä joulua? Vaaleaverikkö pudisti päätään. Ehkä niin tai sitten ei, uskalsiko hän edes toivoa parempaa, kun loppupeleissä vain pettyy jos odottaa liikoja. Emil tiesi sen varsin hyvin, mutta siitä huolimatta hän antoi itsensä uskoa. Niin, ehkä se joulu olisi erillainen.
A/N: Että tällästä. Sain neljännenkin osan kirjoitettua nyt, mutta se ilmestyy vasta jouluna.
Kiusoittelenpa teitä, jotka tätä luette (?) nyt hieman, muahaha! Mutta saatte hyvitykseksi silti pikku jouluspecialin mukaan siihen,
joten älkää olko vihaisia. Syy, miksi postitan nämä erikseen, on seuraava: näyttäisi yksinkertaisesti tyhmältä laittaa nämä kaikki samaan satsiin, että älkää vihatko mua. Mutta tässäpä tämä nyt olisi. Toivottavasti oli ajantuhlaamisen arvoista luettavaa.
