Ficin nimi: Sielun palasia
Kirjoittaja: HopeaKuu
Genre: Draama lienee?
Ikäraja: S
Summary:
Särky hellittää, tai sen unohtaa kun tanssii, ja muistoihinsa nukahtaa.Disclaimer: En omista ketään tunnistettavissa olevaa
A/N: Idea lähti Leevi and the Leavingsin upeasta laulusta Amalia. Vähän hajanainen, mutta toivottavasti tykkäätte J
Kaksi harmaahapsista naista tirkistelivät kellastuneiden verhojen välistä vastapäiseen huoneistoon. Verhot olivat kiinni, mutta he näkivät valoa vasten naisen profiilin. Nainen vääntelehti itseään eriskummallisiin asentoihin. Tanssimista. Sitä se kai oli. Toinen naisista tökkäsi pullonpohjalasejaan paremmin nenälle.
“Sielläkö se nuori neiti taas erotisoi?”
“Ei kai tuo nyt enää mikään nuori olekaan? Liekö neitikään?”
“Niin. Olihan sillä se nuori mies ennen. Tom, vai mikä sen poikakullan nimi oli?”
“Aivan! Mutta eipä ole nulikkaa näkynyt.”
“Niin laihakin tuo on. Tyttö polo. Syökö se edes?”
“Minähän sanoin jo, ettei se mikään tyttö ole! Varmasti neljänkymmenen!”
Koputus kaikui tyhjässä huoneessa ja mustalla nahkasohvalla istuva nainen käänsi hieman päätään. Vaaleat, hieman harmaaseen vivahtavat hiukset heilahtivat ja ruskeat silmät kohdistuivat oveen.
“Kuka siellä?”
“Minä, Paulette.”
Kun nainen nosti kakun Pauletten eteen, oli huomattava, että se oli sama kakku kuin edelliselläkin kerralla. Mansikat olivat jo varmasti mädäntyneitä, kermavaahto homehtunutta. Paulette ei edes uskaltanut arvailla, miten sisusta oli kärsinyt.
“Miten sinulla menee?”
“Ihan hyvin”, nainen kuiskasi ja vastasi kylmällä katseella vieraansa hymyyn. Ruskeat silmät vilkuilivat jatkuvasti ympärilleen, pysähtyen lähes jokaisessa välissä valokuvakehykseen, joka oli ainoa persoonallinen esine koko huoneistossa.“Oletko kuullut, kun hän laulaa? Niin surullinen laulu.”
“Joo, aina sama laulu, ja miten kammottavalta se kuulostaakaan…”
Harmaa nuttura hyllyi puolelta toiselle mummon pudistaessa päätään tuolle surulliselle tyttöselle.
“Ja millaiset sanat. Ei kai sellaista irstautta voida hyväksyä. Kuka laulaa suudelmistaan niin avoimesti?”
“Mutta onko sillä tytöllä elämässään mitään? Antaa laulaa, jos on laulaakseen.”
Kun vieras viimein lähti, nainen hengähti hetken sohvallaan. Tuolla kauniilla sohvalla. Hän nousi ylös ja heilautti puista sauvaansa, jolla oli vain hetkeä aikaisemmin sekoitellut teetä.
Musiikki täytti naisen mielen ja hän keinutteli itseään sen tahdissa. Sama tuttu laulu täytti aivosolut ja poisti kivun, jonka tuo suuressa sodassa menehtynyt mies oli hänelle suonut.
“Sielun pala siellä, toinen täällä”, niin se kaunis, valkoihoinen mies aina sanoi. Ja naisen sydäntä kivisti ajatella sitä.
Ansaitsiko hän sellaista kipua?
Tomin kuva nousi muuten tyhjältä hyllyltä kevyesti, ja nainen tanssahteli se kädessään.
Ei kuolema haitannut, Tom olisi aina hänen.