Silli: Ehkä tämä luku antaa ainakin jonkinlaisen vastauksen siihen, mistä ihmeestä Lucius ja Rabastan oikeen jutteli. Tai ainakin vihjauksia sinnepäin. Tää on ihan hirveän kauhean kamalaa. En mä halua päästää tästä irti
Bea: Kyllä, olet hidas
Mulle tulee mieleen tästä ficistä ja kesästä se, kun istuin aina töissä koneen ääressä, kun ei ollu mitään tekemistä ja kirjotin ihan paniikissa, että nyt mun on pakko saada tää luku tänään valmiiks tai muuten käy huonosti.. Sillon se oli kamalaa, nykyään lähinnä vaan naurattaa. Ja eikö muka kuka tahansa ois kärttynen ku herätetään kesken unien? Mä ainakin olisin. Ja pojat on sokeita, todistettu tosiasia
Anturajalka93: No siltä näyttää. No ei, eihän aina tarvii mitään järkevää saadakaan aikaan
Kiva kuitenkin, että olet pitänyt.
Natte: Yöuinnit on kivoja. Paitsi että sillon kun mä kävin yöuinnilla kesäkuun alussa niin siellä oli ihan kamalasti hyttysiä, että ois pitäny olla koko aika veden alla, jos ois halunnu välttyy niiltä.. Nice. Ja hei, Bellahan kaipasi jännitystä ja kun Ina oli valmis sitä tarjoamaan niin sitten ei enää kelvannutkaan
Giril: Niin, ei kukaan muu voikaan olla niin kaheli, että keksisi mennä yöuinnille kuin Bella. Ja minä
Ja joo, Ina nyt on vähän tommoin ihme romantikkohaaveilijamikälie. No, katsotaanpa nyt, että jos joskus sen kakkososan kirjoittaisi. Jonkinlaisia ajatuksia on sen suhteen päässä kyllä pyörinyt
A/N: Nyt on tullut aika tämän ficin viimeiselle luvulle ja sitä myötä myöskin (melkein) viimeisille kiitoksille. Tahdon kiittää kaikkia lukijoita, erityisesti puumerkkinsä jättäneitä, sillä olette saaneet minut jatkamaan kirjoittamista, vaikka jossakin vaiheessa olisi tehnyt mieli vain luovuttaa. Erityisen suuret kiitokset sinulle,
Bea, joka olet jaksanut valaa minuun uskoa, että kyllä se nyt on hyvä, vaikka itse olenkin asiaa suuresti epäillyt ja kyseenalaistanut.
Suuret kiitokset myös seuraaville yhtyeille/artisteille kappaleista, joista olen saanut inspiraatiota ja oikeanlaista tunnelmaa tätä ficciä kirjoittaessani.
Katri-Helena – Minne tuuli kuljettaa
Suvi Teräsniska – Hento kuiskaus, Jos menet pois
Anna Eriksson – Kaikista kasvoista, Oot voimani mun
Yölintu – Tytöt ovat kauniita
Jenni Vartiainen – Ihmisten edessä
Juha Tapio – Ohikiitävää
Ultra Bra – Sinä lähdit pois
Irina – Pokka
PMMP – Mummola, Olkaa yksin ja juoskaa karkuun, Matoja
Chisu – Niin on helpompi, Oi muusa, Sabotage
Johanna Kurkela – Veitsenterällä
Nyt on aika sanoa hyvästit tälle ficille, josta on matkan varrella tullut minulle erityisen läheinen ja tärkeä. Viisi kuukautta ja 22 päivää kesti saada valmiiksi tämä ficci ja nyt se on loppu. Kiitokset vielä kaikille, ehkä vielä joskus kirjoitan sen kakkososan. Ja ehkä vielä sitä ennen epilogin tähän ja pari spinoffia, kun tulee ikävä. Kiitos ja olkaa hyvät, viimeinen luku alkaa nyt. Itken. Oikeasti.
Kahdeskymmenesviides luku
Hetkiseen tarraudunSeuraavana aamuna Rabastan ja Lucius eivät kuitenkaan edes vilkaisseet kohden minua ja Bellatrixia muuten kuin ehkä vahingossa. Sen sijaan useaankin otteeseen huomasin Luciuksen tarkan, arvioivan katseen mittailevan Narcissaa. Olivatko pojat sittenkin viime yönä meidän sijastamme puhuneetkin Narcissasta?
En jaksanut asiaa kuitenkaan sen enempää ajatella, sillä minun täytyi vielä pakata kaikki tavarat matka-arkkuuni, sillä juna lähtisi aikaisin seuraavana aamuna, ja olisin illalla kuitenkin niin väsynyt, etten jaksaisi.
Aikomuksenani oli ollut jäädä yhdeksi yöksi Lontooseen, mutta Bellatrix oli vaatimalla vaatinut minua jäämään hänen luokseen. Pakkohan minun oli ollut suostua, mutta olin kuitenkin pakottanut hänet kirjoittamaan vanhemmilleen asiasta, sillä joulusta minulle oli jäänyt vielä hieman paha maku suuhun.
Sinä iltana suuressa salissa oli lukuvuoden päätöstilaisuus, jossa palkittiin tupa- ja huispausmestaruuksien voittajatuvat sekä tietenkin jaettiin päättötodistukset seitsemäsluokkalaisille. Etenkin jälkimmäistä kaikki luokkatoverini tuntuivat odottavan innolla. Se olisi viimeinen etappi tässä elämänvaiheessa. Kun sen saisi käteensä, saattoi suunnata kohden uusia haasteita.
Rohkelikko oli voittanut sen vuoden huispausmestaruuden ja minun tuvalleni pettymys oli tietenkin hirmuisen suuri. Sen saimme kuitenkin edes jollakin lailla tasoitettua korjatessamme tupamestaruuden voiton omaan tupaamme.
Viimein koitti kauan odotettu hetki. Rehtori jokaisen tuvan oman tuvanjohtajan avustuksella jakoi meille viimeistä vuosikurssia käyville todistuksemme S.U.P.E.R. -kokeista. Saliin lankesi hiljaisuus, jonka rikkoi vain rehtori Dumbledoren rauhallinen, joka puolelle salia kantautuva ääni.
Koulun parhaan pojan tittelin sai Ted Tonks, kuten hieman olin jo arvellutkin. Kun jäljellä oli enää vain meidän tupamme, ei koulun parasta tyttöä oltu vieläkään saatu. Se hieman yllätti minut, sillä olin kuvitellut jonkun korpinkynsiläisen saavan tuon kyseisen arvon.
Odotin jatkuvasti hetkeä, jolloin oma nimeni lausuttaisiin. Monia oli kuitenkin vielä ennen minua. Jännitin niin kovasti omaa vuoroani, että minulta lähestulkoon jäi tajuamatta, kuinka Melissa riensi todistuksensa haettuaan tupapöytään ja kuunteli joka puolelta satelevia onnitteluja koulun parhaan tytön arvonimestä. Sen tajutessani sain kuitenkin iloisen hymyn huulilleni. Melissa jos kuka sen tosiaankin oli ansainnut.
”Davina Christianna Lovett”, kuulin viimein oman nimeni sanottavan.
Nousin paikaltani ja tunsin kaikkien polttavat katseet itsessäni. Mieleni olisi tehnyt lähinnä muuttua näkymättömäksi tai kadota maan alle. Tilanne ahdisti minua, en pitänyt siitä lainkaan. Jokaista liikettäni tarkkailtiin, jokainen askeleeni kaikui muuten painostavan hiljaisessa salissa. Kunnialla pääsin kuitenkin kättentaputusten saattelemana rehtorin eteen asti ja kohotin katseeni noihin kirkkaansinisiin silmiin.
”Vaihto-oppilaallemme”, Dumbledore sanoi, ”koulun opettajakunta tahtoo antaa muistoksi esimerkillisestä suhtautumisesta koulutyöhön, hyvästä käytöksestä -”
Kuulin jonkun tyrskähtävän luihuisten pöydässä. Vilkaisin olkani ylitse ja näin, kuinka Bellatrix oli siellä tukehtumispisteessä koettaessaan pidätellä nauruaan. Sain hymyn huulilleni ja käänsin katseeni takaisin rehtoriin.
”- sekä erityisen hienosta asenteesta opiskelutovereita ja opettajia kohtaan sinulle tämän pienen muiston koulustamme”, Dumbledore päätti lyhyen puheensa. ”Onnittelut hyvästä todistuksesta, erityisestä osaamisesta liemissä sekä onnea tulevaisuuteen.”
”Kiitos”, hymyilin ottaessani vastaan sekä todistukseni että pienen, Tylypahkan symbolilla koristellun maljan. Kättelin rehtoriani ja tuvanjohtajaani. Jalkani horjuivat hieman kävellessäni kohden luihuisen pöytää, mutta lopulta pääsin kuitenkin istumaan Bellatrixin viereen. Vilkaisin ystävääni pikaisesti ja madalsin ääneni kuiskaukseksi. ”Muistuta, että tapan sinut vielä tänä iltana. Ellet sitten satu tukehtumaan jo ennen sitä.”
Uhkaukseni jäi kuitenkin vain pelkäksi uhkaukseksi, sillä me kumpikin nukahdimme lähestulkoon heti, kun olimme sänkyihimme päässeet. Eikä se ollut ihmekään, kun otti huomioon, ettemme olleet paljoakaan edellisenä yönä nukkuneet.
Oikeastaan oli hyvä, että nukuimme sinä yönä kunnolla, sillä aamulla tosiaan oli aikainen herätys. Emme ehtineet kuin käydä pikaisesti aamupalalla, sillä jo kymmeneltä lähti juna kohden Lontoota. En kyennyt tajuamaan, että olin matkalla kohti kotia. Tai en vielä, mutta melkein.
Istuin jälleen kerran Bellatrixin, Andromedan ja Narcissan kanssa samassa vaunuosastossa, ja me olimme kaikki tavallista vaisumpia. Kenties minä ja Bellatrix sitten vaikutimme kahteen nuorempaan tyttöön niin voimakkaasti ollessamme hiljaa ja ajatellessamme, ettemme enää koskaan palaisi tuohon kouluun. Bellatrixista en tiennyt, mutta minut ainakin valtasi haikea ja ontto tunne aivan täysin. En voinut ymmärtää sitä, minä en enää koskaan palaisi Tylypahkaan.
Loppupuolella matkaa Chloe, Nicola ja Melissa kävivät hyvästelemässä minut. Toivottelimme toisillemme onnea tulevaisuuteen, elämään ja kaikkeen mahdolliseen.
”Melissa”, sanoin halatessani tummatukkaista tyttöä, ”muista, että sinä olet kaunis ja vahva. Sinä kelpaat kenelle tahansa ja jonain päivänä joku uskomattoman komea ja ihana nuori mies vielä huomaa sen. Sinä olet aivan uskomattoman hieno ihminen.”
”Kiitos, Ina”, Melissa kuiskasi. ”Sinäkin olet hieno ihminen. Ja niin kiltti.”
**
Myöhään illalla pääsimme Mustien kartanolle. Välittömästi lukittauduin Bellatrixin kanssa hänen huoneeseensa, sillä tiesin tämän olevan viimeinen iltamme yhdessä. Minun olisi lähdettävä jo yhdeksän aikoihin seuraavana aamuna, eikä meillä ollut aikaa enää kuin muutama hassu tunti.
Oikeastaan se kaikki tuntui niin kovin oudolta. Muistin edellisen kertamme tässä huoneessa, muistin kaiken, mitä oli tapahtunut jouluna. Siitä oli aikaa puoli vuotta, niinkin kauan. Aika oli kulunut kuin siivillä ollessani siellä päin maailmaa.
”Suutele minua”, Bellatrix pyysi havahduttaen minut ajatuksistani. Käänsin yllättyneen katseeni tyttöön, joka katsoi minua vakavana. Aioin sanoa jotakin, mutten ehtinyt, kun Bellatrix avasi taas suunsa. ”Viimeisen kerran, Ina. Ole niin kiltti.”
Katsoin Bellatrixia silmiin, kallistin aavistuksen verran päätäni ja lopulta vein käteni hänen olkapäilleen. Bellatrix kurtisti hämmentyneenä tummia kulmiaan ja katsoi minua kysyvästi.
”Bella -” aloitin hiljaa.
”Viimeisen kerran, Ina”, Bellatrix toisti.
Minulle teki pahaa kuunnella tuota pyyntöä, mutta jokin heräsi jälleen pääni sisällä. Se voisi olla viimeinen kerta, emme välttämättä enää koskaan tapaisi toisiamme. Minun täytyisi tehdä se. Minun täytyi hyvästellä ystäväni, jättää jäähyväiset hänelle, joten vedin Bellatrixin lähelleni ja painoin huuleni vasten hänen huuliaan. Tunsin tytön käsien kietoutuvan vyötäisilleni, huulten kaartuneen pieneen hymyyn.
En siltikään voinut mennä täysin takuuseen siitä, että olin tehnyt oikean ratkaisun. Minähän olin edelleen vihainen siitä, mitä Bellatrix oli minulle tehnyt. Toisaalta taas hän oli auttanut minua paljon, joten kai hän sitten tuon ansaitsi. Ja Bellatrix oli kuitenkin saanut tahtonsa lävitse ja oli nyt tyytyväinen siihen. Mitä väliä sillä sitten olisi ollut, vaikkei se minusta olisikaan tuntunut hyvältä? Eihän minun onnellisuudellani ollut mitään virkaa tässä maailmassa.
Kun Bellatrix viimein laski irti minusta, hän astui pari askelta taaksepäin, otti kasvoni hellästi kämmentensä väliin ja tarkkaili minua hetken aikaa huolestuneena.
”Miksi sinä itket?” Bellatrix kysyi.
”Itkenkö minä?” hämmennyin.
”Ainakin sinulla valuu kyyneleitä pitkin poskia”, Bellatrix sanoi. ”Minä tulkitsisin sen itkemiseksi.”
Ja tosiaan, nyt vasta huomasin silmieni vuotavan vettä. Aioin pyyhkiä kyyneleet hihaani, mutta Bellatrix esti sen tarttumalla minua käsistä kiinni ja pidellen niitä aloillaan siitäkin huolimatta, että koetin rimpuilla vapaaksi.
”Älä”, Bellatrix pyysi hiljaa. ”Älä pyyhi niitä pois. Ne ovat kuin maailman kaikkein kauneimpia helmiä poskillasi.”
Sen sanottuaan Bellatrix kietoi kätensä ympärilleni ja halasi minua lujasti. Painauduin häntä vasten, laskin pääni tytön olkapäälle, eikä hän työntänyt minua siitä pois, ei kieltänyt itkemästä vaan antoi minun vain tehdä sen kaiken.
**
Lähtöaamuni koittaessa heräsin sateen ropinaan ulkoa. Käänsin kuitenkin väsyneenä kylkeä ja hätkähdin rajusti huomatessani Bellatrixin kasvot aivan likellä omiani. Olin jo melkein unohtanut, missä olin, sen, mitä illalla oli tapahtunut.
Vilkaisin seinällä tikittävää kelloa, joka näytti puoli seitsemää. Mysteeriksi minulle jäi, kuinka olin oikein onnistunut heräämään niinkin aikaisin, vaikka oikeastaan oli hyväkin, että olin aikaisin hereillä. Etten vain myöhästyisi.
”Bella”, kuiskasin ja tönin vieressäni nukkuvaa tyttöä hereille.
”Mitä nyt?” Bellatrix mutisi unissaan ja piilotti kasvonsa tyynyyn. ”Älä aina herätä minua kesken unien, Ina. Minä en tykkää siitä.”
”Tiedän sen”, sanoin noustessani istumaan. ”Mutta minä lähden noin kahden tunnin kuluttua.”
”Mitä sinä sanot?” Bellatrix kysyi ja kohottautui kyynärpäittensä varaan.
”Että lähden noin kahden tunnin kuluttua”, toistin.
Ja ennen kuin ehdin sanoa yhtikäs mitään muuta, Bellatrix oli jo noussut äkisti istualleen ja kietonut tiukasti kätensä ympärilleni kuin hänellä ei olisi aikomustakaan laskea minusta irti enää koskaan.
”Älä mene, älä mene, älä mene”, Bellatrix kuiski korvaani.
”Minun on pakko”, sanoin hiljaa.
”Minä en päästä sinua menemään”, Bellatrix totesi. ”En varmasti päästä. Sinä jäät tänne minun luokseni.”
”Minulla on ikävä perhettäni ja ystäviäni kotona”, sanoin.
”Mutta
minulle tulee sinua ikävä”, Bellatrix totesi. ”Et arvakaan, miten kamala ikävä.”
”Minullekin tulee ikävä sinua”, sanoin. ”Mutta minulla on ikävä myös ystäviäni kotona. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole sinun kaltaisesi, ja tiedän tulevani kaipaamaan sinua niin paljon kuin vain voi. Mutta minun on aivan pakko mennä, en minä voi ikuisesti tännekään jäädä. Minun kotini on siellä, Suomessa, vaikka sukujuureni tulevatkin täältä.”
”Minä tiedän sen”, Bellatrix kuiskasi. ”Toivoisin vain niin kovasti, että voisit vielä jäädä. Minä en tahtoisi koskaan päästää sinusta irti ja vaikka varsin hyvin tiedänkin, että sinun on pakko lähteä, salaa silti toivon, että voisit jäädä vielä hetkeksi. Kiitän taivasta, että olen saanut tavata sinut ja tutustua sinuun. Olet parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut ja sinun kauttasi olen oppinut paljon... kaikesta. Elämästä, maailmasta, itsestäni... kaikesta.”
”Jos sinä olet oppinut paljon niin minä olen oppinut varmasti kaksi kertaa enemmän”, sanoin. ”Kun tulin tänne, minulla ei ollut aavistustakaan, kuka tai millainen minä oikein olin. Nyt tiedän sen, nyt tunnen itseni ainakin jollakin tavoin. Sinun avullasi minä opin tuntemaan itseäni paljon paremmin. Sinulle kuuluu kiitos siitä kaikesta. Tulen kaipaamaan jokaista sekuntia kanssasi, sinun seuraasi, kaikkia kahdenkeskisiä hetkiämme. Sinä olet... en tiedä... olet luultavasti ainoa ihminen koko maailmassa tällä hetkellä, ketä voin sanoa oikeasti joskus rakastaneeni. Mutta”, korotin ääntäni, kun Bellatrix avasi suunsa sanoakseen jotakin, ”tämä on parempi näin. Emme me olisi edes voineet jatkaa. Minun täytyy palata kotiin.”
”Niin”, Bellatrix huokaisi hiljaa ja painoi päänsä. ”Sinun täytyy palata kotiin.”
”Bella”, sanoin saaden tytön kohottamaan katseensa silmiini. ”Sinun täytyy tietää, että mitä tahansa ikinä tapahtuukin,
minä tulen aina rakastamaan sinua. Sinä olet ollut hyvä ystävä, sinä olet ollut enemmänkin kuin vain ystävä. Minun täytyy vain hyväksyä totuus, että tarina menee näin. Minä joudun lähtemään, etkä sinä voi seurata minua. Ehkä vielä joku päivä pääsen ylitse siitä kaikesta.”
”Minä en pääse siitä ylitse ikinä”, Bellatrix tokaisi.
”Pääset kuitenkin”, hymähdin. ”Joku päivä löydät vielä itsellesi miehen, menet naimisiin -”
”En minä halua”, Bellatrix sanoi. ”En miestä, enkä etenkään mennä naimisiin. Miehet pilaavat aina kaiken, eikä heistä ole yhtään mitään hyötyä.”
”Niin sinä nyt sanot”, totesin. ”Ja sitten aivan arvaamatta jonakin päivänä kohtaan miehen ja ennen kuin ehdit edes huomata, olet jo naimisissa.”
Bellatrix tuhahti.
”Olen tosissani”, sanoin. ”Kyllä minä uskon, että sinä tästä vielä ylitse pääset. Ja ainahan me voimme kirjoitella toisillemme.”
”Mutta ei se silti korvaa mitään”, Bellatrix sanoi. ”Tiedän, että tulen kaipaamaan sinua joka tapauksessa.”
”Niin minäkin sinua”, sanoin. ”Sille ei voi kuitenkaan mitään. Minun täytyy mennä, ja sinun täytyy jäädä. Olen pahoillani, Bella, mutta tämä on tie, mitä meidän tarinamme kulkee.”
”Sinä puhut kuin tämä kaikki olisi ollut pelkkää satua tai unta”, Bellatrix totesi synkästi. ”Ja ehkä se olikin. Ehkä mitään tällaista ei koskaan tapahtunutkaan, ja aamulla minä herään sängystäni ja itken pettyneenä, kun kaikki olikin vain unta ja sinä pelkkää mielikuvitukseni tuotetta.”
”Ei”, pyörittelin päätäni. ”Unta tämä ei ollut, mutta eräänlainen tarina kylläkin. Jokainen ihmiskohtalo on itsessään yksi tarina. Meidän tarinamme kohtasivat hetkeksi, ja nyt me alamme taas jatkaa omia tarinoitamme eteenpäin. Yksi ihminen, yksi tarina. Jokaisella on kokonainen elämä kerrottavanaan. Meillä on vielä hetki aikaa yhdessä ennen kuin minun on mentävä.”
Bellatrix hellitti viimein otteensa ympäriltäni. Nousimme ja pukeuduimme, minä pakkasin matka-arkkuni valmiiksi. Aamupalan söimme täydellisen hiljaisuuden vallitessa, kumpikaan ei tunutunut osaavan sanoa enää yhtikäs mitään.
Mitä lähemmäs kello tuli yhdeksää, sitä hermostuneemmaksi minäkin tulin. Kurkkuani alkoi kuristaa, tunsin sydämeni hakkaavan, eikä raskas paino rinnassa lähtenyt minnekään. Pelkäsin tulevaa, pelkäsin hyvästejä. Sillä hetkellä tajusin, etten todellisuudessa tahtonut lähteä minnekään. Ja vaikka minun olikin pakko, olin lähes varma, että joku päivä vielä palaisin. Ääneen en sitä kuitenkaan sanonut, en tahtonut herättää turhia toiveita, jos en vaikka tulisikaan takaisin.
Puin matkaviitan päälleni ja käännyin katsomaan Bellatrixia, joka tarkkaili minua alakuloisena sängyltään.
”Bella”, sanoin, ja hän nousi hitaasti seisomaan, tuli luokseni. ”Saanko minä tehdä jotakin?”
”Mitä tahansa”, Bellatrix lupasi.
Bellatrix katsoi minua suoraan silmiin, hänen äänensä suorastaan vaati minua tekemään sen, mihin olin juuri pyytänyt luvan. Ja niin minä suutelin häntä kevyesti, vain pienen hetken ajan. Hetken, joka tuntui ikuisuudelta, mutta oli silti liian lyhyt. Katsoimme toisiamme, Bellatrixin silmissä pilkahteli varovainen kiitos, näimme kyynelten pyrkivän toisillamme esiin ja halasimme hiljaisuuden vallitessa.
Huoneen ovi kävi. Astuin pari askelta taaksepäin ja näin Andromedan ja Narcissan astuvan sisään. Kumpikin oli yhä pukeutuneena yömekkoon ja aamutakkiin, paljain varpain, kumpikin oli täysin vakavana.
”Me tulimme...” Narcissa yritti. ”Me tulimme... me tulimme...”
Kyyneleet kimalsivat jo valmiiksi vaalean tytön silmissä, joten menin hänen luokseen ja halasin lempeästi. Narcissa kietoi kätensä ympärilleni kuin turvaa ja lohdutusta hakien.
”Me tulimme hyvästelemään sinut”, Narcissa sai kuiskattua. Tunsin, kuinka tyttö vapisi, kuinka hänen jalkansa olivat pettää alta, jonka vuoksi autoin hänet Bellatrixin sängylle istumaan, kävin itse hänen viereensä.
”Ei mitään hätää”, sanoin. ”Kaikki on kunnossa.”
”Ei ole”, Narcissa pudisteli päätään. ”Sinä lähdet pois. Sinä olet ollut niin hyvä meille kaikille, enkä halua sinun lähtevän. Sinä aina autoit, jos oli vaikeaa. Mitä minä nyt teen, jos tuntuu pahalta?”
”Cissy pieni”, sanoin hiljaa, ”sinä olet hieno ihminen. Älä koskaan anna kenellekään lupaa satuttaa itseäsi ja pysy vahvana. Minä tiedän, että sinä pystyt siihen, sinusta voi tulla ties mitä suurta, jos vain pidät puolesi. Ymmärrätkö?”
Narcissa nyökkäsi ja päästi minut nousemaan ylös. Andromeda oli aivan lähellä, joten vuorostaan kiedoin käteni hänen ympärilleen, menin aivan lähelle ja vein huuleni lähestulkoon kiinni hänen korvaansa, sillä tahdoin sanoa hänelle jotakin, mikä oli suljettu kaikkien muiden korvilta.
”Meda”, kuiskasin niin hiljaa, ettei kukaan voinut vahingossakaan kuulla. ”Minä toivon kaikkea hyvää sinulle ja Tedille. Tee vain kuten sydämesi sanoo, sillä se on oikein. Jos taivut toisten tahtoon, et voi olla onnellinen. Ja Ted on jotakin, mitä sinä todella ansaitset.”
”Kiitos, Ina”, Andromeda kuiskasi. ”Toivottavasti tapaamme vielä joskus.”
”Sitä minäkin toivon”, sanoin. ”Mutta koskaan ei voi tietää, mitä tuleman pitää, joten tässä vaiheessa en uskalla luvata vielä yhtikäs mitään. Mutta ehkä... ehkä joskus. Ja ainahan mekin voimme kirjoitella.”
”Niin”, Andromeda myönsi hymyillen. ”Sinä olet aivan ihmeellinen tyttö. Onnea elämääsi, sen sinä olet ansainnut. Olet oikeasti niin hieno ihminen, ettei paremmasta väliä. Jään kaipaamaan sinua ja seuraasi todella paljon, enkä oikein nyt tiedä... löydä sanoja...”
Kyyneleet kimmelsivät Andromedan silmissä. Hän taisi itsekin huomata asian hieman vapisevasta äänestään ja katkonaisista lauseistaan. Käsi kohottautui pyyhkimään silmiä.
”Minulla tulee vain niin ikävä sinua”, Andromeda sanoi. ”Katso nyt, tämä on aivan kamala tunne, vaikkein suostukaan vielä käsittämään, että olet lähdössä, emmekä välttämättä enää koskaan tapaa toisiamme.”
”Tietäisitpä vain, miltä tämä minusta tuntuu”, totesin. ”Kurkkua kuristaa, on paha olla ja pelkään jatkuvasti saavani jonkin hysteerisen itkukohtauksen. Minulle tulee ikävä teitä kaikkia, olen viettänyt täälläpäin maailmaa niin paljon hienoja hetkiä. Kiitokset niistä teille kaikille. Mutta nyt minun oikeasti on pakko mennä. Nähdään. Jos ei muulloin niin seuraavassa elämässä sitten.”
”Minä tulen saattamaan sinua”, Bellatrix totesi synkästi.
Nyökkäsin, ja sanaakaan sanomatta poistuimme käytävän puolelle. Seurasin mahdollisimman paljon hidastelevaa Bellatrixia portaat alas ja suoraan ulko-ovelle, jonka pieleen kotitontut olivat matka-arkkuni jo tuoneet. Bellatrix avasi oven ja kääntyi sitten puoleeni, astui askeleen lähemmäs.
”Anteeksi kaikesta”, Bellatrix kuiskasi lähestulkoon kuulumattomasti halatessaan minua.
Vain hetkeä myöhemmin vetäydyin taaemmas ja katsoin tyttöä vakavana silmiin. Bellatrix näytti todellakin katuvalta, mutten silti voinut tietää, esittikö hän vain. Toisaalta kiivaan luontonsa vuoksi Bellatrix oli surkea näyttelijä, joten saatoin uskoa hänen olevan tosissaan. Enkä oikeastaan edes tiennyt, miksi mietin sellaisia, minähän olin jo antanut anteeksi kaiken.
”Hyvästi, Bella”, totesin hiljaa. ”Jään kaipaamaan sinua.”
”Kirjoitathan sitten minulle?” Bellatrix kysyi. ”Heti kun pääset perille?”
”Tietenkin”, sanoin. ”Kuten lupasin. Minä en koskaan petä lupauksiani, en valehtele, enkä petä.”
Bellatrixin ilmeestä saatoin nähdä, kuinka olin iskenyt arkaan paikkaan.
”Ina, minä -” Bellatrix yritti.
”Älä”, pyysin, ja sain hänet vaikenemaan kohottamalla hiukan kättäni. ”Älä sano mitään. Minun pitää nyt mennä.”
”Onko sinun aivan pakko?” Bellatrix kysyi.
”On”, sanoin. ”Minun täytyy mennä kotiin.”
”Tuletko sinä vielä joskus tänne?” Bellatrix kysyi.
”Kun en minä tiedä”, totesin. ”Ehkä. Tai sitten en. Saa nähdä, mitä elämä tuo tullessaan.”
”Toivottavasti olet onnellinen siellä kotonasi”, Bellatrix sanoi. ”Toivon sinulle vain pelkkää hyvää.”
”Niin minäkin sinulle”, sanoin. ”Pidä huoli itsestäsi.”
”Tietenkin”, Bellatrix hymähti vaisusti. ”Jos sinäkin lupaat pitää itsestäsi. Älä tee mitään typerää, äläkä koskaan satuta itseäsi. Et saa siitä kuin pahan mielen. Lupaathan minulle, ettet edes yritä?”
”Minä lupaan”, sanoin. ”Mutta nyt minun on oikeasti pakko mennä, etten myöhästy. Kirjoitellaan.”
Bellatrix nyökkäsi hiljaa ja oli jo astumassa eteenpäin.
”Älä lähde saattamaan minua enää yhtään pidemmälle”, pyysin. ”Itku ei ole nyt kaukana muutenkaan.”
”Hyvä on”, Bellatrix myöntyi. ”Hyvästi, Ina.”
”Hyvästi, Bella”, totesin, käänsin selkäni hänelle ja lähdin astelemaan pitkin pihatietä. Kuulin kenkien kopinaa takanani, arvelin Bellatrixin poistuneen yläkertaan omaan huoneeseensa. En kuitenkaan vaivautunut tarkistamaan asiaa. Mennyt oli mennyttä, en aikonut enää katsella taaksepäin. En aikonut palata. En ainakaan sillä kertaa. Mieleni oli avoin ja odotin uusia, tulevia haasteita, jotka elämä toisi mukanaan. Ja kenties vielä joku päivä askeleeni suuntaisivat taas kohden Iso-Britanniaa.
Minne tuuli kuljettaa - Katri-Helena
Katso naavaan puun taa,
tutki tuulen suuntaa:
se on pohjoinen
Tiukka mutru huuleen,
selkä vastatuuleen,
kestät kyllä sen
Kulkija ne tietää,
kulkija ne sietää,
luonnonoikut nuo
Tuuli totta haastaa,
turhat toiveet raastaa,
voittoja ei suo
Minne tuuli tytön kuljettaa,
milloin tuulen tuvan nähdä saa?
Tuuli on vastainen,
kääntyykö suunta sen,
minnekä tuuli vienee?
Mistä kohta tuulen suunta lie,
minne tuuli tytön nyt taas vie?
Tuulesta temmaten
rauhaansa saako ken?
Minne tuuli kuljettaa?
Vietin vuotta monta,
nuorta huoletonta,
tuuli vuodet vei
Tuulella on potti,
tuuli kaiken otti,
tuuli anna ei
Pakkomielle matkaan
minut ajoi hatkaan
tuulen teille vaan
Tuuli tuuti lastaan,
kuulla ainoastaan
viiman laulun saan
Minne tuuli minut viedä saa,
minne puuska roskan riepottaa?
Tuuli on vastainen,
kääntyykö suunta sen,
minnekä tuuli vienee?
Mistä kohta tuulen suunta lie,
minne tuuli tytön nyt taas vie?
Tuulesta temmaten,
rauhaansa saako ken?
Minne tuuli kuljettaa?~♥~
A/N2: Niin että kaipaileeko joku epilogia vai onko parempi, että jäätte ilman?
