Natte: Koska Rabastan on ääliö. Tai no, ei välttämättä. Se on vaan vähän... lapsi vielä, eikä ehkä oikeen ymmärrä ihan kaikkea. Mä en sitten taas osannu pitää Inaa ja Bellaa erossa toisistaan tän kauempaa ja mun mielestä kaikkein luontevin ratkasu oli se, että Ina heti ensimmäisenä haki lohtua Bellalta
Silli: Kyllä mä ainakin uskoisin tajunneeni joka ikisen sanan tosta, minkä sä tossa kommentissa sanoin
Rabastanin saa tappaa - tai ainakin kirota, koska sitä ei ehkä kauhean hyvällä katottaisi, jos Bella vaan yhtäkkiä menis ja avada kedavrais toisen..
Giril: Inalla on se, että hän kuvittelee päässeensä yli kaikesta sillä, että vihaa Bellaa kaikkein eniten maailmassa, liikkuu ehkä jollakin tavoin huonommassa seurassa ja on muuttanut itsensä rohkeammaksi, mutta todellisuudessa (kuten taisi neiti itsekin todeta) hän oli vajonnut vain entistä syvemmälle. Mutta sitä yrittää siis peittää muuttuneella asenteella ja käytöksellä. Ja sittenhän siinä nähtiin, miten loppujen lopuksi kävi. Onneksi oli Bella
Bea: Bellaa pitääkin rakastaa, kun se on niin söpö
Eikä sitä Rabastania nyt niin kauheasti kannata vihata, koska Ina kuitenkin (kenties omaa typeryyttään) meni suostumaan ja katui sitten jälkeenpäin. Ja kun ei se Rabastan varmasti oikeen ymmärtänyt, ettei Ina ole ihan okei (koska yleensä ottaen miehille on erittäin vaikeaa ymmärtää, mitä nainen ajattelee tai mikä on meneillään oleva tilanne). Ja hei, mä haluan, että sä kirjotat sen sun jatkoficcis nopee, että mä pääsen lukemaan sen tai muuten teen susta ihan oikeesti lihapiirakkaa
Anturajalka93: No mutta oli se Inan ja Bellan ero kuitenki muutaman viikon mittanen, kun Ina ehti muuttua noin paljon ja kaikkea. Mutta kun se vaan menee niin, ettei kumpikaan pärjää ilman toista niin ei pitempään riidoissa oleminen myöskään onnistu..
A/N: Toivottavasti olitte pelottavia eilen Halloweenina, koska mä en ollut. Kai. Vaikka tarkotus oli, mutta kun oli koulua ja tylsää. Mä en suostu uskomaan, että tätä ficciä olisi muka tämän luvun jälkeen jäljellä enää kolme lukua, mä en vaan suostu uskomaan. Vastahan mä alotin tän (ja viime viikolla kirjotin täysin valmiiks). Ihan kamalaa, ei tää vaan voi loppua..
Kahdeskymmenestoinen luku
En ole yhtään mitään ilman sinuaHeräsin aamulla kuullessani makuusalimme oven kolahtavan kiinni. En jaksanut vielä avata silmiäni, mutta tiedostin olevani yksin, kukaan ei enää ollut vierelläni. Hätäännyin hieman, räväytin silmäni auki ja helpotuksekseni huomasinkin Bellatrixin juuri saapuneen makuusaliin.
”Huomenta”, hän sanoi kenties hieman välinpitämättömällä äänellä tajutessaan minun olevan hereillä.
”Huomenta”, mutisin ja suljin silmäni vain avatakseni ne hetkeä myöhemmin tajutessani jotakin. ”Missä sinä olit?”
”Tuolla vain”, Bellatrix totesi.
”Kerro”, vaadin.
”Toimitin Rabastanin vain sairaalasiipeen”, Bellatrix sanoi.
”Mitä sinä teit?” epäilin.
”Kirosin hänet”, Bellatrix totesi. ”Ja sitten tainnutin hänet ja muokkailin hieman hänen muistiaan, joten hänellä ei ole mitään tietoa siitä, kuka hänet kirosi. Tuskin minua edes epäiltäisiin, sillä kuitenkin vein hänet sairaalasiipeen.”
”Hyvä sitten niin, ettei hän muista”, sanoin.
”Lupasinhan minä sinulle, etten tällä kertaa joutuisi hankaluuksiin”, Bellatrix muistutti. ”Ja tuon lupaukseni minä todellakin pidän. Jos ei ole silminnäkijöitä, eikä Rabastanilla muistikuvia, kuinka minut edes voitaisiin saada kiinni?”
”Ei kai mitenkään”, hymähdin hiljaa ja nousin sängylläni istumaan. ”Ei sinun olisi tarvinnut.”
”Kyllä tarvitsi”, Bellatrix tokaisi. ”Hän teki sinulle pahaa, hän ansaitsi sen.”
”Niin kai sitten”, myönsin. ”Kiitos, Bella. Sinä olet hyvä ystävä.”
”En niin hyvä kuin voisi olla”, Bellatrix totesi synkästi. ”Äläkä väitä vastaan, tiedän sen varsin hyvin itsekin. Sinä olet ansainnut parempaa kuin minut. Minä olen vain tällainen... tällainen... huono ystävä. En osaa ottaa toisia huomioon ja sitten aina satutan jotakuta. Sinä voit mennä pois ja etsiä itsellesi paremman ystävän. En minä estä sinua, sillä minä -”
”Bella”, sanoin saaden tytön vaikenemaan ja kohottamaan epäilevän katseensa minuun. ”Meissä jokaisessa on virheemme, ne täytyy vain oppia hyväksymään. Tuliko mieleesi lainkaan, että entä jos minä en tahdokaan etsiä itselleni toista ystävää?”
”Mikset tahtoisi?” Bellatrix kysyi. ”Ansaitset paljon parempaa kuin minut.”
”Koska minä en tarvitse muita ystäviä”, totesin. ”Vaikka sinä teitkin väärin ja satutit minua pahasti, olet silti ollut minulle hyvä ystävä. Parempi kuin kukaan on koskaan ollut. Sinussa on omat virheesi, minussakin on ja tiedän sen. Minulle sinä olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet.”
”Olenko?” Bellatrix epäili.
”Olet”, vakuutin vailla pienintäkään vilppiä sydämessäni. ”Oloni oli jotenkin kamalan orpo, kun olimme riidoissa, etkä sinä enää ollutkaan siinä vierelläni, enkä voinut puhua sinulle, kun olin vihainen. Minusta on vain niin ihanaa, että olet taas siinä.”
”Niin varmasti”, Bellatrix tuhahti.
”Bella”, sanoin hiljaa, nousin ylös, menin tytön luo ja otin häntä käsistä kiinni onnistuen samalla tavoittamaan hänen katseensa. Katseen, joka tihkui inhoa ja halveksuntaa. Mutta sillä kertaa ei halveksunta kohdistunut ketään muuta kuin häntä itseään kohtaan. ”Mikset sinä voi usko minua? Kuinka monta kertaa olen valehdellut sinulle?”
Bellatrix käänsi katseensa sivuun, puri hermostuneena huultaan ja koetti saada minut irrottamaan otteeni käsistään. Niin helpolla en kuitenkaan luovuttanut, vaadin saada tietää vastauksen kysymykseeni. Vastauksen Bellatrixin omasta suusta.
”Et ikinä”, hän lopulta kuiskasi lähestulkoon kuulumattomasti havaitessaan, etten laskisi häntä minnekään saamatta vastausta. ”Sinua rehellisempää ja luotettavampaa ihmistä saa hakea. Kai minun on pakko uskoa sinua.”
Katseemme kohtasivat jälleen. Bellatrixin hieman arkaileva katse ja pieni, ujo hymy oli minusta sen verran huvittavaa katsottavaa, etten kyennyt millään tavoin peittämään virnistystä huulillani.
”Mitä?” Bellatrix kysyi. ”Mitä sinä siinä virnuilet, mokomakin pikkunoita.”
Siinä samassa Bellatrix taisi itsekin tajuta tilanteen huvittavuuden, sillä virnistys levisi hänenkin huulilleen, pieni nauru karkasi ilmoille. Kaaduimme vieretysten hänen sängylleen, jossa kukaan ei ollut edellisenä yönä nukkunut.
”Ina”, Bellatrix kuiskasi.
”Mitä?” kysyin.
”Minulla on ollut ikävä sinua”, Bellatrix sanoi.
”Niin minullakin sinua”, hymähdin hiljaa.
Kiersin käteni Bellatrixin ympärille. Hän laski päänsä olkapäälleni ja käpertyi kuin kissa minun kylkeeni. Taisi ollakin ensimmäinen kerta, kun osamme menivät noin päin. Aina ennen minä olin ollut se, joka käpertyi kiinni toiseen, mutta oikeastaan oli hyvä, että edes joskus osat menivät toisinpäin.
”Mutta vain ystäviä”, Bellatrix kuiskasi rikkoen välillämme olleen pienoisen hiljaisuuden.
”Vain ystäviä”, vahvistin. ”Niin on meille molemmille parempi.”
”Niin”, Bellatrix myönsi ja naurahti hiljaa itsekseen.
”Mitä?” kysyin.
”Ei mitään”, Bellatrix sanoi. ”Tai siis... Minä vain ajattelin...”
”Jatka”, pyysin. ”Sinä
ajattelit.”
”Älä pilkkaa minua”, Bellatrix nauroi. ”Minä olen kerrankin sentään ajatellut jotakin. Tämä on jotenkin vain niin hassua, että periaatteessa nämä viime viikot ovat olleet jotenkin niin... Tai siis olemme periaatteessa olleet nyt samassa tilanteessa kuin alussa, mutta osat ovat vain kääntyneet toisinpäin. Mutta minulla ei ollut silloin mitään syytä vihata sinua toisin kuin sinulla nyt minua.”
”Mutta en minä enää vihaa sinua”, sanoin. ”Ellet sitten tee jotakin, mikä antaa minulle aihetta vihata sinua. Ja toivon, ettet tee, sillä minä oikeasti pidän sinusta, enkä tahtoisi vihata yhtään ketään.”
”En minä tee”, Bellatrix lupasi. ”En varmasti tee, sillä en minä tahdo sinun vihojasi taas niskoilleni. Se ei ole kovin hauskaa. Ei minuakaan paljoa naurattanut siinä vaiheessa, kun sinä suutuit.”
”Ei kenelläkään ole ikinä hauskaa, kun minä suutun”, hymähdin. ”Näkisitpä minut vaikka kotona, kun suutun. Silloin nimittäin saatan oikeasti sanoa mitä tahansa, ja silloin myöskin tavarat lentelevät.”
”Onko pieni, kiltti Ina tosiaankin oikeasti noin tulinen luonne?” Bellatrix kysyi.
”En minä ole kiltti”, tokaisin.
”No kyllähän minä nyt sen tiedän”, Bellatrix hymyili. ”Paitsi että olet. Et ehkä suuttuessasi, mutta muuten kyllä. Äläkä katso minua tuolla tavoin, sillä se on totta. Hyvä on, hyvä on, älä murhaa minua katseellasi, en enää ikinä sano sinua kiltiksi, enkä pieneksi tai mitään muutakaan. Ole kiltti, äläkä tapa minua.”
”En minä sinua tapa, hölmö”, nauroin. ”Enhän minä edes voisi sellaista tehdä.”
”Niin, koska olet liian kiltti”, Bellatrix totesi. Katsoin häntä varoittavasti. ”Olen jo ihan kiltisti ja ihan hiljaa.”
”Ja hyvä niin”, tokaisin. ”Muistakin sitten olla tai kiroan sinut.”
”Et sinä sitä tekisi kuitenkaan”, Bellatrix totesi. ”Ei sinulla ole sydäntä satuttaa ketään.”
”Ei niin”, myönsin virnistäen. ”Ei edes sinua, vaikka mieli ehkä voisi tehdäkin.”
”Oletko tosissasi?” Bellatrix epäili.
”Totta kai”, sanoin. ”Ainahan minä olen tosissani.”
”Et sinä minua kiroa”, Bellatrix tokaisi.
”En kiroakaan”, totesin. ”Mutta voisin, jos tahtoisin.”
”Sitä minä en epäile”, Bellatrix sanoi. ”Mutta etkö nyt vain lähtisi minun kanssani aamiaiselle?”
”Hyvä on”, hymähdin. ”Ehkä se olisikin kaikkein parasta.”
Nousimme ylös. Bellatrix odotti, että sain vaihdettua yön aikana rypistyneet vaatteeni toisiin ja sitten lähdimme kohden suurta salia. Aamu näytti olevan jo pitkällä, ainakin päätellen siitä, ettei salissa ollut enää juuri ketään.
”Niin paljonhan kello mahtoikaan olla tähän aikaan päivästä?” kysyin istuutuessani pöydän ääreen.
”Hmm...” Bellatrix mietti. ”Kenties suunnilleen kymmenen. Mutta hyvä vain, että sait nukuttua pitkään ja kunnolla. Sen sinä olit ansainnut. Kai sinä varmasti nukuit hyvin?”
”Paremmin kuin ikuisuuteen”, sanoin.
”Hyvä sitten niin”, Bellatrix hymyili.
”Olen nukkunut yhtä hyvin viimeksi...” epäröin, ”ehkä... silloin... silloin, kun ei ollut tapahtunut vielä... mitään... Sen jälkeen olen nähnyt vain painajaisia. Paitsi nyt. Muutenkin on huomattavasti parempi olo kuin kertaakaan sen kaiken jälkeen.”
”Ja sinä hymyilet”, Bellatrix totesi.
”Niin...” myönsin. ”Minä... hymyilen. Täydestä sydämestäni. Olin jo unohtanut, millaista on olla onnellinen. Nyt muistan sen taas ja osaan hymyillä aidosti. Kaikki entinen oli pelkkää teeskentelyä ja valehtelua. Valehtelin jopa itselleni. Nyt olen vapaa siitä kaikesta.”
Bellatrix katseli minua hymyillen hiljaa itsekseen. En osannut tulkita lainkaan hänen salaperäistä katsettaan, joten sen sijaan, että olisin silmien taakse kätkeytyvän arvoituksen ratkaissut, kohdistin mielenkiintoni aamiaislautaseeni.
Pitkästä aikaa ruoka maistui hyvälle suussani. En ollut lainkaan muistanut, millaista oli syödä kunnolla, millaista ylipäätään oli nauttia syömisen tuottamasta hyvänolontunteesta. Viime aikoina ei ruokahaluni ollut todellakaan ollut kohdallaan, joten senkin vuoksi tunsin nyt käsittämätöntä iloa siitä, että sain syödä siinä aivan rauhassa, nauttia ruuasta, nauttia siitä, että sain olla ystäväni vieressä vailla minkäänlaisia riitoja.
Sitten katseeni kiinnittyi Andromedaan pöydän toisessa päässä. Hän oli juuri saanut syötyä ja näytti tekevän lähtöä. Tytön katse kuitenkin kohtasi omani. Hymyilin Andromedalle, ja hän kurtisti hämmentyneenä kulmiaan. Tyttö riensi luokseni tajuttuaan tilanteen ja heittäytyi kaulaani. Kiedoin käteni hänen ympärilleen.
”Sinä olet tullut takaisin”, Andromeda kuiskasi.
”Niin olen”, myönsin.
”Minä ehdin jo pelästyä, ettet enää tulisi”, Andromeda sanoi. ”Mutta sinä tulit. Kiitos, Ina. Kiitos, kiitos, kiitos. Minulla oli ikävä sinua.”
”Älä minua kiitä vaan siskoasi”, totesin.
”Mutta...” Andromeda epäröi, laski minusta irti ja astui pari askelta taaksepäin. Hän katsoi vieressäni istuvaa Bellatrixia, joka ei tuntunut oikein ymmärtävän, mitä hänen pikkusiskonsa puhui.
”Niin”, sanoin. ”On oikeastaan hänen ansiotaan, että olen tässä taas, kunnossa ja onnellisena.”
Sen kuultuaan Andromeda heittäytyi vuorostaan halaamaan Bellatrixia, joka näytti menneen täysin hämilleen, eikä osannut tehdä yhtikäs mitään.
”Kiitos, Bella”, Andromeda sanoi. ”Sinä olet varmasti maailman paras isosisko.”
Se sai Bellatrixin jälleen havahtumaan. Hän tuhahti ja huvittunut hymy kohosi hänen huulilleen.
”Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu?” Bellatrix kysyi. ”Sen kun näkisi, että minä olen maailman paras isosisko.”
Kun Andromeda oli mennyt, Bellatrix kääntyi puoleeni.
”Minäkö muka maailman paras isosisko?” Bellatrix kysyi. ”Se oli varmasti paras vitsi pitkään aikaan.”
”Kyllä sinä tällä hetkellä ainakin olet Medalle maailman paras isosisko”, sanoin. ”Hän sanoi silloin joskus... kauan sitten... ettei hän vihaa sinua vaan sitä, mitä teet. Kun minä sanoin, että on aivan sama asia, vihaanko sinua vai sitä, mitä teit. Andromeda sanoi jotakin siihen suuntaan, että hänkin vihaa sitä, mitä teit, mutta silti rakastaa sinua, vaikka oletkin mitä olet.”
”Voi kun suloista”, Bellatrix totesi.
”Ei mutta ihan oikeasti”, sanoin. ”Tosin minä kyllä totesin siihen sinun olevan lutka, mutta jos ei nyt vaikka puhuttaisi siitä... Se on ollutta ja mennyttä, enkä minä todellakaan ajattele sinusta sillä tavoin.”
”Kuitenkin ajattelet”, Bellatrix tokaisi. ”Ja mikäpä minä olen sitä kieltämään?”
”En ajattele”, totesin. ”Usko pois vaan. Silloin kyllä ajattelin, koska olin vain niin vihainen, mutta en enää. Ja kyllä sinä varmasti olet ihan hyvä isosisko.”
”Todella”, Bellatrix pyöräytti silmiään. ”Loistava esikuva pikkusiskoilleni.”
”Kyllä sinä... aina toisinaan”, sanoin.
”Aina toisinaan”, Bellatrix nauroi. ”Nyt osuit kyllä aivan asian ytimeen, Ina. Aina toisinaan eli siis erittäin harvoin, jos sitäkään. Ei minusta kannata kenenkään ottaa mallia. Ellei sitten välttämättä tahdo olla pahatapainen, kiukutteleva pentu.”
”No ehkä niinkin”, hymähdin. ”Erittäin pahatapainen pentu, joka ei muuta teekään kuin vain kiukuttelee koko ajan kaiken maailman turhanpäiväisistä asioista, kuten läksyjen tekemisestä ja kokeisiin lukemisesta.”
”Kaikkihan niistä kiukuttelevat”, Bellatrix sanoi. ”Jopa pieni, kiltti Ina.”
Silmäni kapenivat viiruiksi kuullessani Bellatrixin viimeiset sanat. Hänkin tuntui sillä hetkellä vasta tajunneen, mitä juuri oli suustaan päästänyt.
”En sanonut mitään, en sanonut mitään, en sanonut mitään”, Bellatrix hoki.
”Et selkeästikään”, tokaisit. ”Eihän pieni, kiltti
Bella nyt koskaan sellaista tekisi.”
”Helvetti”, Bellatrix kirosi. ”Sinulla ei ole mitään oikeutta sanoa minua pieneksi, kun itse olet tuollainen keijukainen. Eikä sen puoleen kiltiksikään, koska olen kaikkea muuta kuin kiltti.”
”Ja minusta kun sinä olet aina vaikuttanut niin kovin kiltiltä kaikkia kohtaan”, sanoin. ”Ja itse olet keijukainen. Et sinä ole minua paljoakaan pidempi ilman noita kymmenen sentin korkojasi.”
”Kiroan sinut vielä joku päivä...” Bellatrix mutisi keskittyen taas aamiaiseensa.
”Et muuten kiroa”, totesin. ”Minä nimittäin ehdin kirota sinut ensin. Tai kuristaa, se kuulostaa vielä paremmalta. Tai sitten voisin vaikka vain käyttää sinuun komennuskirousta niin sitten sinusta ainakin tulisi kiltti.”
Bellatrix mottasi minua leikillään olkapäähän. Minä mottasin takaisin. Välillemme olisi takuulla kehittynyt pienimuotoinen tappelu, ellen olisi heti alkuun keskeyttänyt sitä toteamalla tietäväni, ettei minulla ollut mahdollisuuksia pärjätä Bellatrixille minkään sortin kissatappelussa, olihan se tullut syksyllä jo todistettuakin.
Bellatrix irvisti ja kääntyi taas aamiaisensa puoleen, josta oli saanut hädin tuskin puolet syötyä. Minä hymähdin hiljaa ja jatkoin itsekin syömistä. Kaikki oli taas niin kuin ennen, niin kuin ennen joulua, kuin mitään ei olisi koskaan välillämme tapahtunutkaan. Ja siitä jos mistä minä olin onnellinen.
