Morsianten sota [K11] romance, drama, angst

[Hermione Granger]

Hetkonen, miksi en ole kommentoinut näin hyvää ficciä? Tää oli siis jällen kerran loistava ficci sinulta sennamiila.
Bellatrix on paras!
Voi Sibylla raukkaa... Ja Gilderoy on aikas mäntti tyyppi!!!
Jatkoa innolla odottaen,
Hermione

[sennamiila]

Beatrice: Jeejee. Kyllä, Gilderoy on aivan sietämätön ihminen, jota minäkään en kestä. Mutta onneksi tosiaan on Bells, joka pelastaa mun päiväni ja jota ilman en tätä ficciä varmastikaan edes kirjoittaisi
Lumille: Eihän Roy nyt Bellalle voisi vastaan pistää, sillä mieshän ajattelee vain omaa parastaan. Ja hänen parhaakseen tosiaan olisi, että Bellan tahtoon myös taipuisi. Ei Roylla taistelutahtoa ole muuten kuin oman henkensä puolesta
Natural: No hyvä jos ei ollut sekava. Bellalla tosiaan on just tommoin Bella -asenne, että hän ottaa sen minkä tahtoo
Hermione: Kiitoksia. Olen kyllä aivan samaa mieltä kanssasi noista asioista: Roy on säälittävä mäntti, Sibya käy lähinnä sääliksi ja Bella taas on vaan Bella eli aikas paras (paras parsa!)

A/N: Nyt saa hihkua, pomppia riemusta ja taputtaa käsiään yhteen, sillä kuudes luku on vihdoin ja viimein täällä, kun senna sen tunnin automatkan aikana valmiiksi kirjoitti. Jeejee Senna pahoittelee, että kesti näinkin kauan, mutta uskokaa pois, ei ole kovinkaan helppoa päästä Sibyn pään sisälle. Älkää jooko hirttäkö tai avada kedavratko sennaa, koska muuten ette koskaan saa tietää, kuinka tässä loppujen lopuksi käykään. Niin ja siitä vielä, että seuraavan luvun kanssa voi sitten mennä vielä tätäkin pidempään. Olkaa kärsivällisiä, hyvät lukijat, kyllä tämä tästä vielä kokonaan tulee valmiiksi. Ehkä. Ja tämän luvun mahdollisista virheistä saa syyttää ainoastaan harittavia silmiäni ja tätä pienoista päänsärkyä.



VI luku
Annan anteeksi, jos se saa olosi pahaksi


Sibylla istui hautautuneena suureen, pehmeään nojatuoliin. Pää nojasi tyynyyn, kädet lepäsivät nojilla. Vieressä olevalla, koristeellisella pöydällä oli siro teekuppi. Teekuppi, jonka hän oli saanut lahjaksi jokin aika sitten.

Teekuppia kiersi kultainen reunus, posliiniseen pintaan oli kuvattuna kaksi, varsistaan toisiinsa kietoutunutta ruusua. Kupin näkeminen sai Sibyllassa aikaan pahan olon, ahdistuksen tunteen. Gilderoy oli ostanut hänelle sarjan samanlaisia kuppeja, kun he olivat menneet kihloihin. Kuva sileässä pinnassa kertoi selkeästi tarinaa kahdesta ihmisestä, kahdesta rakastavaisesta.

Pitkät, kapeat sormet, joissa vihreä kynsilakka oli jo melkoisesti lohkeillut, kohottivat kupin huulille. Sibylla otti pienen huikan hieman haalistunutta teetä. Sormet jäivät paikoilleen siron teekupin lämpöiselle, sileälle pinnalle, sormenpäät koskettivat kultaista reunaa.

Sibylla ei käsittänyt, kuinka Gilderoy oli saattanut tehdä sen hänelle. Hän oli aina uskonut voivansa luottaa mieheen, uskonut tämän rakastavan häntä. Nyt Sibylla vasta tajusi, kuinka sinisilmäinen ja naiivi olikaan ollut. Gilderoy ei ollut sen parempi kuin kukaan muukaan.

Sibylla muisti kuin eilisen sen päivän, jolloin Gilderoy oli häntä kosinut. He olivat tavanneet toisensa vuotta aiemmin Kolmessa luudanvarressa, ajatuneet jotakin kautta juttelemaan. Sibylla ei olisi koskaan uskonut, että tuon parin tunnin mittaisen keskustelun jälkeen Gilderoy olisi vielä ottanut yhteyttä häneen. Niin mies kuitenkin oli tehnyt. Pari viikkoa tapaamisen jälkeen kirje oli saapunut Sibyllalle. Hämillään hän oli pergamentin rullannut auki, eikä ollut lainkaan tiennyt mitä tehdä tekstin luettuaan.

Gilderoy oli pyytänyt saada tavata Sibyllan taas. Ja niin he olivat tehneetkin, tavanneet uudestaan – tällä kertaa vain Vuotavassa noidankattilassa. He olivat jutelleet koko päivän juoden välillä teetä. Gilderoy oli saanut Sibyllan olon rennoksi rauhalliseksi, joksikin aivan muuksi kuin kukaan miestä ennen oli saanut. Heidän tapaamisensa olivat siitä päivästä lähtien jatkuneet säännöllisen epäsäännöllisinä. Silti kosinta vuotta myöhemmin oli tullut täytenä yllätyksenä.

Eräänä iltana Gilderoy oli vaikuttanut hirvittävän hermostuneelta, eikä Sibylla keksinyt millään, mikä miestä oli vaivannut. Tarkoituksella hän oli kieltäytynyt näkemästä heidän yhteistä tulevaisuuttaan, jos sellaista edes tulisi. Sitten Gilderoy oli äkkiä vetänyt syvään henkeä koettaen rauhoittaa itseään, polvistunut hänen eteensä, ottanut kädestä kiinni ja pyytänyt vaimokseen.

Sormus oli ollut kultainen, koristeena oli ollut suuri, punainen rubiini. Sibylla oli yllättynyt niin paljon, ettei ollut osannut mitään sanoa tai tehdä. Hän ei olisi koskaan uskonut, että niin olisi voinut tosissaan käydä. Että joku olisi hänet vaimokseen tahtonut. Ei sen jälkeen, millaista kiusoittelua hän oli kouluaikoina osakseen saanut kanssaopiskelijoiltaan. Oli saanut kuulla ilkeää ja ivallista kommenttia ulkonäöstään, puheistaan.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Sibylla oli onnistunut saamaan aikaiseksi myöntävän vastauksen. Gilderoyn kasvot olivat kirkastuneet, pieni helpottunut huokaus oli karannut huulilta. Sormus oli pujotettu Sibyllan vasempaan nimettömään. Se oli sopinut täydellisesti, ei liian pieni, eikä sen puoleen liian suurikaan. Se oli ollut Sibyllan elämän siihen mennessä onnellisin päivä.

Silloin olivat jo alkaneet hääsuunnitelmat. Sibylla oli ollut aivan innoissaan, ei ollut antanut tilaa sisäisen silmän ennusteille, ei ollut kiinnittänyt tulevaisuuteen oikeastaan muutenkaan lainkaan huomiota. Häät olivat vieneet lähes kaiken ajan, eikä Sibylla pitkien päivien ja suurien suunnitelmien jälkeen ollut jaksanut ajatella enää oikeastaan mitään muuta.

Vasta hieman ennen häitä, kun pahimmat kiireet olivat jo hellittäneet, Sibylla oli alkanut taas antaa tilaa sisäiselle silmälleen. Silloin hän oli nähnyt sen: hiljalleen heitä lähestyvän uhkan. Uhkan, joka vaani odottaen oikeaa hetkeä hyökätäkseen. Mutta tietenkään Sibylla ei ollut tahtonut uskoa. Ei hän ollut tahtonut uskoa, että olisi olemassa jotain, joka parilla sanalla voisi pilata sen kaiken onnen, jonka hän oli osakseen saanut.

Mutta eihän sisäinen silmä tietenkään ollut pettänyt. Kaikki oli nyt totaalisen pilalla, tuhottu. Salaisuudet, jotka olivat pitkään olleet pimennossa, olivat tulleet julki. Kaikki se hyvä, jonka Sibylla oli osakseen saanut viimeisen parin vuoden sisällä, oli nyt poljettu täysin maan tasalle, eikä sillä ollut toivoakaan nousta enää ylös sieltä.

Sibyllan kädet alkoivat vapista, kun hän pidätteli itkuaan. Teetä läikkyi hieman vaalealle mekolle muodotaen siihen tumman tahran. Sibylla katseli näkyä, veti syvään henkeä ja paiskasi sitten teekupin päin seinää.

Kuppi särkyi sen tuhanne pirstaleeksi. Kyyneleet täyttivät Sibyllan silmät, sumensivat näön. Kostuvat silmäripset ottivat kiinni laseihin tahrien ne suolaisella vedellä. Sibylla otti lasit päästään ja laski ne hiljaa pöydälle. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja itki. Itki niin kauan, kunnes kyyneleitä ei enää tullut, kunnes hän oli itkenyt niin kauan, että kyynelkanavat olivat jo kuivuneet tyystin.

Toinen käsi hapuili pöydän alempaa tasoa, joka oli piilossa liinan alla. Sieltä Sibylla hetken kuluttua veti esiin sherrypullon, avasi sen kädet täristen ja otti pitkän huikan. Ei hän jaksanut enää, kaikki hyvä ja kaunis oli mennyttä.

Ei mitään hyvää ole oikeasti edes olemassa, Sibylla ajatteli. Kaikki, mitä siitä on puhuttu, on pelkkää valhetta. Maailma on ruma ja paha paikka, jossa täytyy olla vahva selvitäkseen. Jos ei sitä ole, pirstoutuu kuten tuo teekuppikin äsken teki. En minä olisi koskaan saanut luottaa. En olisi saanut koskaan ennenkään luottaa. Mutta olen aina luottanut, aina tahtonut uskoa ihmisistä vain hyvää. Ja aina minä olen joutunut petetyksi. Tämä nyt viimein todistaa sen, kuinka sinisilmäinen ja luottavainen taas olenkaan ollut.

Sibylla laski sherrypullon kädestään lattialle. Hän katseli vastakkaisella seinustalla olevia teekupin sirpaleita pää hieman kallellaan. Pitkän aikaa hän pysytteli täysin liikkumatta, aivan paikoillaan, kunnes nousi ylös hiljaa huokaisten mennäkseen siivoamaan sotkun.

Teekupin sirpaleet siivoaisi helposti. Mutta oli olemassa toinen sotku, jota ei yhtä helposti siivottaisikaan. Sotku Sibyllan omassa elämässä. Hän oli täysin varma siitä, ettei sitä sotkua saataisi siivotuksi koskaan. Kukaan ei kykenisi siihen.

Sibylla poimi käteensä kaksi suurinta palasta teekupista ja katseli niitä pitkään. Kummassakin niistä oli ruusu. Kun palaset laittoi yhteen, ruusutkin olivat yhdessä, kun ne erotti, olivat palatkin erillään. Sibylla tiesi, että niin oli käynyt heillekin, hänelle ja Gilderoylle. Väliin oli tullut käsi, joka oli rikkonut kaiken hyvän ja kauniin.

”Roy”, Sibylla kuiskasi. ”Minä annan sinulle kyllä tämän kaiken anteeksi. Tiedän, että kun annan petoksesi anteeksi, se sattuu sinuun. Silloin sinä tiedät itsekin, millaista tuskaa minulle oikein aiheutit valheellisella kielelläsi, petollisella mielelläsi ja asioilla, joita salasit minulta liian pitkään. Mutta minä en kanna kaunaa vaan annan anteeksi. Toivottavasti tajuat pian itsekin, mitä olet menettänyt. Toivottavasti tämä kaikki sattuu sinuun enemmän kuin minuun.”

[Natural]

JEEE JATKOA!

Oli ihanaa lukea taas jatkoa. Voi Sibyä Tulee pelkästään paha mieli ajatella mitenkä Siby kärsii.
Ihanasti olit kuvaillut ja tuo teekuppi oli ihana.

Kummassakin niistä oli ruusu. Kun palaset laittoi yhteen, ruusutkin olivat yhdessä, kun ne erotti, olivat palatkin erillään. Sibylla tiesi, että niin oli käynyt heillekin, hänelle ja Gilderoylle. Väliin oli tullut käsi, joka oli rikkonut kaiken hyvän ja kauniin.

Suosikki kohtani. Rakastuin tuohon teekuppiin ihan oikeasti.

Enempää en saa aikaiseksi, sorry.

Kiittäen ja kumartaen ja odottaen jatkoa,
Natural

[Lumille]

Oi hei, nyt mun täytyy kyllä ihan ensimmäiseksi sanoa, että uii, sinähän teit sen! vau, tosi hienoa ja vau. Koko kappale painoittui tosi hyvin pelkästään Sibyllan tunteisiin eikä ns. "turhia" juttuja ollut mukana, ja muutenkin aivan tositosi kaunis luku!

Mutta tietenkään Sibylla ei ollut tahtonut uskoa. Ei hän ollut tahtonut uskoa, että olisi olemassa jotain, joka parilla sanalla voisi pilata sen kaiken onnen, jonka hän oli osakseen saanut.

Nyt ei saa kyllä alkaa filosofoimaan, mutta ää, en mä vaan tiedä. Jotenkin tekisi vaan mieli halata Sibyllaa hirveästi. Kuka tosiaan olisi uskonut, että hänelle alun perinkään tosiaan käy noin? Saakelin Bella. Vaikka jotenkin koko totuus tuli esille ja kaikkea, niin entäpä sitten, kun tylsät valheet lynttää tomuksi ja kuorruttaa sokerilla päälle?

eikä sillä ollut toivoakaan nousta enää ylös sieltä.

Jotenkin sä olit myös kauniisti saanut nuo vaiheet sillä lailla, että aluksi koko sotku vain suututti ja turhautti, sitten romahti ja itketti mutta loppujen lopuksi joka tapauksessa sieltä löytyi jotakin toivoa. Ei välttämättä niin suoranaisesti, muta joka tapaukseessa. Ja niinhän siinä oikeastaan käy ihan liiankin usein - aluksi on niinkuin ei välittäisi, vaikka kuitenkin romahtaa, mutta asioilla on vaan aina tapana muuttua jollain lailla siksi hyväksi tai ainakin edes kadota.

Kun palaset laittoi yhteen, ruusutkin olivat yhdessä, kun ne erotti, olivat palatkin erillään. Sibylla tiesi, että niin oli käynyt heillekin, hänelle ja Gilderoylle. Väliin oli tullut käsi, joka oli rikkonut kaiken hyvän ja kauniin.

♥

oi, mutta ihan totta, tämä oli kyllä todella onnistunut ja kaunis ja kaikkea! Suuri, suuri kiitos!

[Hermione Granger]

Oi, jatkoa! Ihanaa. Tykkäsin luvusta erittäin paljon. Se oli niin surullinen ja Sibyllan tunteet oli kuvattu aidosti. Hmm... Tämä koko ficci menee mielenkiintoiseksi. Kumpi saa Royn? Siby vai Bella...? Jännää. Anteeksi täysin tyhjänpäiväinen kommentti jossa ei ollut mitään rakentavaa.

Hermione

[sennamiila]

Natural: Joo, mä olin tosi reipas ja kirjotin jatkon, kun tylsistyin kuuntelemaan sukulaisten juttuja Kiva muuten ihan tosissaan, että tykkäsit teekupista - niin miekii teen. Ja juu, sympatiat Sibylle.
Lumille: Niin, mie tein sen. Vähänkö olen ylpeä ittestäni. Joo, lennetään Sibyn luo ja halataan sitä. Voi raukkaa ihan tosissaan Ja noinhan se juuri menikin kuin sinä selitit: alkuun ei muka välitä, sitten romahtaa ja lopussa on jo toivonpilkahduksia
Hermione: Kiva että olet tykännyt luvusta, sillä minulla oli ihan kauheasti vaikeuksia onnistua tunkeutumaan Sibyn mieleen. Eiköhän se loppua kohden ala selvitä, kumpi oikein Royn saakaan. Eikä kommenttisi ollut lainkaan tyhjänpäiväinen - ainakin tälle kirjoittajalle se toi iloa päivään ja antoi innostusta jatkaa tämän ficin kirjoittamista
Beatrice: Hei jee, kivakiva, että Sibysta on tullu siulle edes vähän läheisempi (kyllä mä vielä siinä aivopesussa onnistun ). Eikä ollu siullakaan mikään turhanpäiväinen kommentti - jokainen kommentti on miulle arvokas. Oi, toivottavasti et hirtä minuu tän luvun jälkeen... Älä kiltti hirtä, koska muuten et tule koskaan saamaan tietää, mitä loppujen lopuksi tapahtuukaan. Jooko?

A/N: Jee, sain seuraavan luvun valmiiksi nopeammin kuin olisin edes uskonut. Okei, tämä on ollut kesken vielä kauemmin kuin edellinen, mutta kun hahmot on miulle vieraita, on pään sisään pääseminen kyllä erittäin hankalaa - etenkin tämän hahmon kohdalla. Tästäkin luvusta tuli kyllä pirun lyhyt, mutta ei voi mitään - pahoittelen asiaa kovasti. En nyt vain osaa kirjoittaa pitkästi. Tulevaisuudessa ainakin yritän parhaani mukaan kirjoitella pidempiä lukuja. Ja seuraavaan lukuun lupaan sitten kyllä jotain muutakin kuin vain pelkkää angstia angstin perään



VII luku
Kuin tuhka tuuleen lentänyt


Gilderoy Lockhartin ajatukset harhailivat tuon tuostakin menneisiin vuosiin, vaikka mies kovasti yritti pitää ne nykyisessä. Ja tulevassa myöskin. Mutta aina ne vain karkasivat menneisyyteen. Eikä kyse ollut enää parista viime vuodesta vaan hänen ajatuksensa kulkivat jo muutaman vuoden takana. Aikana, jolloin hän oli tavannut Bellatrix Mustan.

Se oli ollut aivan tavallinen kesä. Tai niin Gilderoy oli silloin luullut. Hän oli matkustanut rannikolle, kuten hänellä usein kesäisin oli ollut tapana. Siellä hän oli muutaman päivän vietettyään kiinnittänyt huomionsa päivittäin rantaviivaa pitkin hiljakseen kuljeskelevaan nuoreen, tummaan naiseen, jonka ympärillä oli pyörinyt jos jonkin näköistä nuorukaista. Gilderoyn mielenkiinto naista kohtaan oli herännyt välittömästi, mutta tämä oli ollut kuin ei miestä olisi lainkaan edes nähnyt.

Eräänä päivänä heidän katseensa olivat kuitenkin kohdanneet naisen jälleen ohittaessa Gilderoyn – yhäkin nuorukaisten piirittämänä. Sillä hetkellä Gilderoysta oli tuntunut kuin koko maailma olisi pysähtynyt hetkellisesti ja jatkanut sitten kulkuaan erittäin hitaaseen tahtiin. Hän oli katsonut naista silmiin täysin lumoutuneena näkemästään. Ruskeat silmät olivat palaneet nuoruuden intoa ja riemua, nauttineet täysin siemauksin huomiosta, jota hän sai osakseen. Jotain ovelaa ja viettelevää katseessa oli myöskin ollut. Jotain, joka oli saanut kipinät sinkoilemaan Gilderoyn sisällä, pienet liekit tanssimaan iloista tanssiaan.

Muutamaa päivää myöhemmin oli nainen tullut hänen luokseen, tällä kertaa aivan yksin ja esitellyt itsensä Bellatrix Mustaksi. Gilderoy ei silloin voinut olla ihmettelemättä, kuinka naiselle oli onnistuttukaan antamaan sellainen nimi. Nimi, joka kuvasi tätä niin hyvin. Ja vielä kun nainen oli paljastunut noidaksi. Se oli kruunannut kokonaisuuden. Gildreroy oli myyty.

Aikaa he eivät olleet juurikaan tarvinneet sen kummoisempiin esittelyihin tai tutustumiseen. Gilderoy itse oli ollut jo valmiiksi pienessä sievässä, ja Bellatrixinkin huulilla oli maistunut kitkerä tuliviski.

Gilderoy painoi päänsä ja nojasi otsaansa kämmeneensä. Kuinka hän olikaan saattanut olla silloin niin typerä, että vasta viikon Bellatrixin tunnettuaan, oli kihlannut tämän? Silläkö perusteella, että he olivat viettäneet kaksin monta ikimuistoista, hurmiontäyteistä yötä? Ei Gilderoy kyennyt käsittämään, miksi hän oli se loppujen lopuksi tehnyt. Ei edes muistanut tapahtunutta kunnolla. Hän muisti selkeänä vain Bellatrixin viehättyneen ja ovelan hymyn tämän vastatessa myöntävästi.

Oliko se tarkoituskin? Gilderoy kyseli itseltään. Oliko se Mustan tavoitteenakin? Hänhän minut humalaankin juotti ja... Ei, ei, tämä ei voi olla todellista. Miten olen voinut olla näin typerä?

Kun Gilderoy vuosia sitten oli seuraavana aamuna herännyt karmeaan päänsärkyyn ja muistanut, mitä edellisenä iltana oli tehnyt, hän oli päättänyt lähteä mitään sanomatta. Hän oli pitänyt sitä ratkaisua kaikkein parhaimpana itsensä kannalta, liueta vain paikalta, kadota maan alle. Hän oli tahtonut etsiä itselleen uuden paikan, jossa voisi unohtaa menneet ja aloittaa kaiken uudestaan aivan puhtaalta pöydältä.

Sitten muutamaa vuotta myöhemmin hän oli tavannut sattumalta Sibyllan Kolmessa luudanvarressa. Nuori nainen oli istunut siellä hiljaa nurkkapöydässä aivan yksikseen. Gilderoy oli tunnistanut tämän. Sibylla oli ollut hänen kanssaan samassa tuvassa, paria luokkaa alempana. Ei tämä ollut koskaan häntä kiinnostanut. Sibylla oli ollut kummajainen, joka oli omistanut liian suuret silmälasit ja jolla ei ollut ystäviä ollut lainkaan. Mutta silloin oli ollut erittäin helpottavaa nähdä joku, jonka tiesi edes nimeltä.

Sibylla oli yllättynyt Gilderoyn pyytäessä lupaa saada liittyä seuraan. Nainen oli nyökännyt hämillään. He olivat hiljakseen alkaneet jutella hieman kaikesta, ja Gilderoy oli huomannut, kuinka oikeasti nauttikaan Sibyllan seurasta. Ei siis ollut mikään ihmekään ollut, että jälkeenpäin Gilderoy oli kirjoittanut Sibyllalle tahtovansa tavata tämän uudestaan. Ja niin he olivat tehneetkin. Pikkuhiljaa asiat olivat alkaneet kulkea omaa tahtiaan eteenpäin, ja ennen kuin Gilderoy edes oli ehtinyt huomata, hän oli jo rakastunut Sibyllaan ja pyytänyt naisen kättä.

Siihen saakka kaikki oli mennyt hyvin. Heillä oli ollut tarkoituksenaan mennä naimisiin, kaikki oli ollut valmista ja tarkkaan harkittua, he olivat olleet onnellisia. Gilderoy ei ollut muitanut mennyttä, Bellatrix Mustaa, jonka oli jo kihlannut, vaikka paria vuotta aiemmin se olikin erittäin paljon kaihertanut hänen mieltään. Mutta Sibyllan tapaaminen oli saanut hänet unohtamaan nuoruudessa tehdyn virheen.

Sitten Bellatrix oli ilmestynyt paikalle ja pilannut kaiken. Hän oli muistuttanut Gilderoyta kihlauksesta, vuosia sitten annetusta lupauksesta. Ja Bellatrix oli vaatinut häntä lupaksensa myös pitämään.

Petos ja todellisuus olivat valjenneet Sibyllalle, joka oli lähtenyt kertomatta, koska palaisi vai palaisiko koskaan. Sen verran Sibyllan pettyneestä katseesta oli kuitenkin ollut pääteltävissä, ettei nainen ainakaan lähiaikoina takaisin tulisi, oli luultavasti mennyt asustamaan äitivainaansa kotiin. Pohtimaan mennyttä ja tulevaa, kuinka toimisi, mitä tekisi asian suhteen.

Gilderoy alkoi jo vaipua epätoivoon. Millaiseen soppaan hän olikaan onnistunut itsensä ajamaan. Kaksi naista, joiden välillä hän ei osannut valita. Tai osasi kyllä, ongelma oli vain siinä, ettei toinen kieltävää vastausta lainkaan hyväksynyt. Sibyllan hän tahtoi. Sibyllan eikä ketään muuta. Sibyllaa hän rakasti, eikä mitään nuoruuden hairahdustaan. Mutta voisiko Sibylla koskaan antaa hänelle anteeksi hänen petturuuttaan?

Jos minä tästä hengissä ja kunnialla selviän, lopetan valehtelemisen siihen hetkeen, Gilderoy vannoi mielessään. Sitten en valehtele enää koskaan kenellekään yhtään mistään.

Mutta Bellatrixista olisi päästävä eroon. Vaan miten ihmeessä se kävisi, sillä sille naiselle ei vastaan sanottu? Bellatrix meni, eikä vain meinannut. Hän ei välittänyt toisten mielipiteistä, hänelle oma mielipide oli se ainoa oikea, eikä keneltäkään muulta koskaan kysytty mitään.

Jos vain olisi joku, Gilderoy mietti. Vaikka edes joku Bellatrixin entisistä miehistä, niistä pojanklopeista, jotka hän kävi yksi kerrallaan läpi. Kaikilla varmasti oli silloin ollut tunteita tyttöä kohtaan, mutta olisiko enää? Olisko Bellatrix tuhonnut ne leikittelemällä? Tai olisi joku joka -

Gilderoyn suu loksahti ja hän napsautti sormiaan. Siinä se, ratkaisu. Se oli koko ajan häämöttänyt nenän edessä ja vasta nyt hän oli sen oivaltanut. Nyt mies tiesi, mitä piti tehdä.

Gilderoy riensi lipastolle, veti laatikon auki niin nopeaan, että se lähestulkoon putosi sijoiltaan, ja penkoi esiin pergamenttia. Hän kastoi sulkakynän musteeseen ja raapusti hätäisen kirjeen, jonka sitoi isokokoisen tornipöllönsä koipeen.

Mies katseli linnun lentoa ulos. Jos tämä suunnitelma vain toimisi, jos häntä onnistaisi, silloin hän olisi vapaa, vapaa menemään naimisiin Sibyllan kanssa.

[Lumille]

Jei, jatkoa! Oi, mä tosiaan tykkäsin hirveästi siitä, kuinka sä olit myös hyvin päässyt Lockhartin pään sisään, etkä vain jättänyt sitä sellaseksi tylsäksi ja jotenkin nostit kaikki sympatiat myös hänelle Eihän raukka virheilleen mitään mahda, vaikkei välttämättä ihan täysin täydellinen olekkaan.

Jos minä tästä hengissä ja kunnialla selviän, lopetan valehtelemisen siihen hetkeen, Gilderoy vannoi mielessään. Sitten en valhehtele enää koskaan kenellekään yhtään mistään.

oi, jotenkin aika suloista Onhan se hienoa, kun hän noin omat virheensä ja paheensa osaa tunnustaa

Bellatrix meni, eikä vain meinannut. Hän ei välittänyt toisten mielipiteistä, hänelle oma mielipide oli se ainoa oikea, eikä keneltäkään muulta koskaan kysytty mitään.

Haha ♥

hei, mutta yhden virheen mä taisin bongata !

Sibylla oli ollut kummajainen, jolla oli ollut liian suuret silmälasit ja jolla ei ollut ystäviä lainkaan ollut.

Tuossa on ilmeisesti tullut joku ajatusmöknijäinen? hihi, mä en oo kyllä varmaan koskaan bongannut virheitä näistä sun teksteistä Mutta hei, suuri suuri kiitos jälleen tästäkin pätkästä, joka ei kyllä edes ollut mikään kovinkaan lyhyt

[Hermione Granger]

Ihanaa, jatkoa! Tykkkäsin luvusta älyttömän paljon ja gilderoyn ajatukset ja tunteet oli kuvattu aidosti. Mutta ei, en silti ala säällimään häntä liikaa. Täytyy säästää kaikki myötätunto Siby-paralle.

Mutta Bellatrixista olisi päästävä eroon.

Julmaa, mutta jännäksi menee.

Minkäköhän loistavan idean Gilde sai?

Hermione

[Natural]

HAa, nyt mäkin tulen ja kommentoinaiemmin en malttanut jäädä kommentoimaan koska peli ja yli puolet tekstisä meni kokonaan ohi, anteeksi!

Tykkäsin luvusta paljon. Osaat tehdä Roystä niin aidon.
Ja hei, olenko minä ainut joka on iha täpinöissään, kun kuvioissa on Gilderoy? Minusta ainakin on hienoa kun kuvioissa säätää samanlainen ääliö kuin Gildoroy .

liueta vain paikalta

Jotenkin tuli tosta mieleen Salaisuuksien Kammio...

Olen täysin samaa mieltä

Tykkäsin kovasti luvusta ja en huomannut kirjoitus virheitä ja teksti oli sujuvaa.

Kiittäen ja kumartaen,
Natural

[sennamiila]

Lumille: Se oli peikko! Hush, pheikko phoish No jaa, kiitän huomautuksesta, oli mikä oli. Eijei, ei Roylle mitään sympatioita. Tai no, tee mitä lystään, minulta ei hänelle kuitenkaan sympatioita heru
Hermione: Jes, hienoa, ei mitään sympatiaa Roylle, kaikki myötätunto vain sinne Siby-raukan suunnalle Hyvä, että olet kanssani asiasta samaa mieltä. Niin ja eiköhän se Royn hieno idea tässä luvussa selviä
Beatrice: Kyllä se Royn idea tässä selviää aivan hetikohta. Hih, Roy on vähän semmoin tyyppi, että liukenee paikalta hankaluuksien saapuessa (tai niin mä ainakin hänet näen). Roy ei todellakaan ansaitse Sibya, Siby on niin sympaattinen muutenkin, että hän ansaitsee jotain paljon parempaa Huh, ihanaa, kiitos, nyt voin huokaista helpotuksesta, kun minua ei hirtetäkään
Natural: Eiköhän se peli melko lailla kaikkia jännittänyt (sanoo senna, joka edelleen katsoi pelistä vain sen kuusi viimeistä minuuttia, koska muuta ei uskaltanut ). Joo, kyllähän se ihan kivaa on, että Roy siellä säätää, mutten silti tykkää hänest, en sitten yhtään. Mutta koska ilman häntä ei olisi tätä ficciä niin... Pakkohan hänen sitten on siellä olla

A/N: Ja saa taputtaa, senna kirjoittaa ennätysvauhtia, vaikka koeviikko uhkaavasti lähestyy ja alkaa jo pelottavasti ylihuomenna pitkän matikan kokeella *kuolema* Kuvailu inspaa nyt enemmän kuin dialogi ja kirjottaminen muutenkii ku matikan harjottelu. Kiitos hei, ehkä sitä kokeisiin lukemista voisi edes harkita. Mutta kun enää kaksi viikkoa koulua niin on loma!!





VIII luku
Käyttää tahdot muita vaan


Vuotavassa noidankattilassa oli täyttä. Ihmiset pyörivät ympäriinsä, kaikki olivat kiireisiä, eikä keneltäkään liiennyt toista silmäystä yksinäiseen mieheen, joka oli epätavallinen näky hieman rähjäisessä pubissa. Kaikkein syrjäisimmässä pöydässä nimittäin istui Gilderoy, jonka tavallisesti niin viimeisen päälle huolitellut kultakiharat olivat nyt sekaisin ja likaiset, lemmikinsinisistä silmistä paistoi aito hätäännys ja epävarmuus.

Hieman Gilderoyta itseään vanhempi mies lähestyi häntä. Huomatessaan pitkän, uhkaavan varjon lankeavan pöydän ylle Gilderoy kohotti katseensa. Pieni helpotus käväisi silmissä hänen tunnistaessaan juuri saapuneen tummatukkaisen ja karkeapiirteisen miehen.

”Tahdoit tavata”, mies töksäytti jäykästi.

”Aivan”, Gilderoy myönsi. ”Istu alas, Rodolphus, pyydän.”

Rodolphukseksi kutsuttu mies murahti hyväksyvästi ja veti tuolin itselleen istuutuen Gilderoyta vastapäätä. Gilderoy katsoi tummaa, voimakasrakenteista miestä hieman epäillen. Kuinka kukaan saattoi pelkällä olemuksellaan saada toisen tuntemaan asemansa uhatuksi?

Rodolphuksen harmaat silmät säkenöivät pelottavasti, ruskettunut iho oli omiaan tuomaan miehen kasvoihin vielä entistä enemmän synkkyyttä. Mutta Gilderoy tiesi tämän olevan ainoa mahdollisuus, muita ei olisi. Jos se nyt vain toimisi.

”Tarvitsen kipeästi apuasi”, Gilderoy sanoi. ”Asiani on lähes elämää suurempi.”

”Mistä on kysymys?” Rodolphus kysyi.

”Muistanet kaiketi Bellatrix Mustan?” Gilderoy varmisti. ”Ainakin sinun pitäisi.”

”Toki minä hänet muistan, kouluaikaisen ihastukseni, miestennielijä-Bellatrixiksi häntä kutsuttiin”, Rodolphus hymähti saaden Gilderoyn tuntemaan olonsa hieman rennommaksi. ”Mitä sinä hänestä?”

Gilderoy oli hetken hiljaa. Hän pyöritteli levottomana ranteitaan, tunsi suunsa kuivuvan karheaksi kuin hiekkapaperi, kuin rutikuiva autiomaa.

”Olen kihloissa hänen kanssaan”, Gilderoy viimein sanoi.

”Onnea sinulle”, Rodolphus totesi. Miehen silmissä tai äänensävyssä ei kuitenkaan ollut häivääkään hyväntahtoisuudesta, hymykin katosi huulilta jättäen katseen täysin kylmäksi ja tyhjäksi. ”Olet varmaankin ensimmäinen mies, joka tuohon on kyennyt. Siis saamaan sen villikissan asettumaan aloilleen.”

”Kysymys on vain siitä, etten halua”, Gilderoy sanoi.

”Hulluko olet?” Rodolphus kysyi kohottaen hämmentyneenä raskaita kulmiaan. ”Lähes kuka tahansa antaisi elämänsä päästäkseen naimisiin Mustan kanssa.”

”Olin menossa naimisiin toisen naisen kanssa, mutta Musta ilmestyi sotkemaan kuviot”, Gilderoy selitti epätoivoisena. ”Nyt en enää pääse hänestä millään eroon.”

”Hänellä on sellainen paha tapa, ei siis mitään uutta”, Rodolphus totesi. ”Jo kouluaikoina hän rikkoi monen seurustelevan parin välit ikiajoiksi. Hän vietteli nuoret pojat kuin paraskin seireeni ja ajoi heidät riitoihin tyttöjensä kanssa.”

”Minä en rakasta Mustaa enää, enkä tahdo olla kihloissa hänen kanssaan, mutta hän ei kuuntele, enkä uskalla sitä hänelle suoraan sanoakaan”, Gilderoy sanoi.

”Pelkäätkö sinä?” Rodolphus ivasi.

”Suuttuneena hän on kovin arvaamaton”, Gilderoy huomautti.

”Sen olen huomannut”, Rodolphus myönsi.

”Sibylla ei mene naimisiin kanssani, ellei Musta poistu kuvioista lopullisesti”, Gilderoy kertoi. ”Ei hän edes voi. Jos olen kihloissa toisen naisen kanssa, en voi koskaan saada Sibyllan kättä itselleni.”

”Ja miten minä liityn asiaan?” Rodolphus kysyi.

Gilderoy katsoi Rodolphusta hetken kuin arvioiden, mutta miehen kasvot olivat nyt taas tyhjät, mitäänsanomattomat. Gilderoyn oli siis laitettava kaikki viimeisetkin oljenkorret peliin.

”Sinähän aikoinaan rakastit häntä”, Gilderoy totesi. ”Tai siis olit ihastunut. Etkö vain?”

”Kyllähän minä, mutta...” Rodolphus myönsi. Sitten tämän silmät pyöristyivät hämmästyksestä. ”Tarkoitatko...? Et kai sinä vaan meinaa, että...?”

Gilderoy nyökkäsi epävarmana.

”En keksi mitään muutakaan keinoa”, Gilderoy sanoi.

”Joten ajattelit käyttää vuosien takaista ihastumista hyväksesi?” Rodolphuksen suu levisi pilkalliseen hymyyn. ”Luuletko, että tunteeni oikeasti ovat säilyneet ennallaan lähestulkoon kymmenen vuotta? Sitäpaitsi Musta ei koskaan vastannut, eikä tule koskaan vastaamaankaan tunteisiini.”

”Et voi tietää ennen kuin kokeilet”, Gilderoy huomautti.

”Tiedätkö miten useaan otteeseen minä kouluaikana kokeilin?” Rodolphus tivasi. ”Lähes kuka tahansa muu poika kelpasi hänelle, minä en. En usko hänen kelpuuttavan minua vieläkään.”

”Ole kiltti ja yritä edes”, Gilderoy aneli. ”Minä tahdon vain mennä naimisiin Sibyllan kanssa, elää rauhassa ja unohtaa Mustan ikiajoiksi. Etkö voisi edes -”

”Hyvä on, minä yritän”, Rodolphus myöntyi. ”Mitään en kuitenkaan lupaa. Ja jos tämä ei toimi, saat keksiä jonkin muun keinon.”

”Voi kiitos, kiitos, kiitos”, Gilderoy huokaisi helpottuneena.

”Mutta mitä minä hyödyn tästä?” Rodolphus kysyi.

”Jos onnistut, saat rakastamasi naisen rinnallesi”, Gilderoy sanoi.

”Entä jos en?” Rodolphus varmisti.

”Olet minulle yhä sen palveluksen velkaa”, Gilderoy muistutti.

”Minkä palveluksen?” Rodolphus hämmentyi.

”Kyllä sinä sen muistat”, Gilderoy totesi. ”Koulussa aikoinaan pelastin sinun henkesi, ja sinä lupasit korvata sen minulle vielä joku päivä jollain tavalla. Nyt olisi aika se tehdä, lunastaa vuosien takainen lupaus.”

Rodolphus katsoi Gilderoyta hetken aikaa kuin arvioiden, nyökkäsi sitten jäykästi, nousi ylös ja lähti jättäen Gilderoyn istumaan yksin pöytään. Jonkin asteinen helpottunut hymy levisi Gilderoyn huulille. Muistot pyörivät hänen päässään. Muistot koulusta, railakkaasta nuoruudesta. Yksi muisto eritoten oli nyt pinnassa.

Silloin, teini-ikäisenä, hän ei ollut koskaan ollut samanlainen kuin nykyään. Tai no, ehkä hieman. Mutta silloin hän oli tehnyt myös teon, jota ei koskaan unohtaisi. Gilderoy ei unohtaisi sitä sen vuoksi, että silloin hän oli tehnyt elämää suuremman teon, jotain, mihin ei koskaan enää tulisi varmastikaan yltämään: hän oli pelastanut toisen hengen. Eikä kenen tahansa henkeä vaan juuri Rodolphus Lestrangen.

Gilderoy oli typeryyttään ja liian suurta uteliaisuuttaan vain lähtenyt eräänä iltana seuraamaan kohti Kiellettyä metsää painuvaa nuorukaista. Häntä oli kiinnostanut kaikki. Hän oli tahtonut tietää, mitä Rodolphus mahtoikaan metsässä toimittaa. Jonkin aikaa tätä seurattuaan oli Gilderoyta alkanut kyllästyttää, sillä Rodolphus oli näyttänyt vain vaeltelevan ympäriinsä vailla minkään näköistä päämäärää.

Ennen kuin Gilderoy kuitenkaan oli ehtinyt takaisin kääntyä, oli hän kuullut Rodolphuksen pelästyneen huudon. Hän oli etsinyt poikaa katseellaan ja kauhukseen nähnyt hitaasti lähestyviä akromantelloja, jotka olivat alkaneet piirittää nuorukaista.

Paljon hyvää ei Gilderoy ollut elämässään saanut aikaan. Tämän hän kuitenkin oli tehnyt – pelastanut toisen ihmisen hengen. Puhdasverisen velhoperheen esikoispojan hengen. Asia oli sillä erää kuitenkin jäänyt hänen ja Rodolphuksen väliseksi, Rodolphus oli vannottanut häntä olemaan kertomatta sattuneesta yhtään kenellekään, luvannut tehdä joskus vastapalveluksen Gilderoyn hyväksi.

Ja tätä onnetonta tapahtumaa oli Gilderoy nyt käyttänyt hyväkseen päästäkseen eroon Bellatrix Mustasta, saadakseen rauhassa mennä naimisiin Sibyllan kanssa. Tätä sekä nuoruuden toivotonta ihastumista. Hän tiesi, ettei Rodolphus olisi voinut muuta kuin vain suostua, sillä tämä oli henkensä hänelle velkaa. Ja hengestähän tässäkin nyt saattoi olla kysymys, eihän Bellatrixin ailahtelevasta mielestä ottanut koskaan selvää.

Jos ja kun suunnitelma nyt vain toimisi, voisi Gilderoy olla erittäin ylpeä itsestään. Silloin hän tietäisi, että olisi edes kerran elämässään onnistunut jossakin.

[Hermione Granger]

Ihanaa, jatkoa! tykkäsin luvusta (Hohhoijaa, jälleen kerran...) todella paljon. Luku oli jännittävä ja odotan innolla jatkoa!

Oli kiva, kun Rodolphus sotkeutui mukaan kuvioihin. Toivottavasti hän ja Bella saavat lopulta toisensa...

”Jos onnistut, saat rakastamasi naisen rinnallesi”, Gilderoy sanoi.

”Entä jos en?” Rodolphus varmisti.

”Olet minulle yhä sen palveluksen velkaa”, Gilderoy muistutti.

Pidin erityisesti tuosta kohdasta.

Hermione

[Lumille]

Jee, jatkoa ! mä taisin luvata olla manipuloimatta sinua enää, joten Lockhartista mä en taida sanoa mitään Tai oikeastaan mä taisin jo höpötellä tästä luvusta. Mutta oikein ihana luku ja paljasti Lockhartista vielä enemmän jotenkin niitä parempia puolia

”Hulluko olet?” Rodolphus kysyi kohottaen hämmentyneenä raskaita kulmiaan. ”Lähes kuka tahansa antaisi elämänsä päästäkseen naimisiin Mustan kanssa.”

Joo, mutta kiitos taas jälleen tästä pätkästä ! Hihi, olisi kivaa nähdä taas Bellaa jossakin vaiheessa!

[Natural]

Haa, jakoa jee!

Kiva luku oli ja tälleen. Toivottavasti Gilderoyn suunitelma toimii
Eipä olis Roystä uskonut, että se jonku hengen pelastais - tai ainakaan Rodolphuksen...

Kuvailu oli taasen hyvä ja tälleen. Kirjoitus virheitä ei ollut ja teksti oli sujuvaa.
Jännittävään kohtaan kyllä jätit, odotan innolla jatkoa.

Ja nyt on pakko mennä pois, kun alkaa ukostamaan, enkä halua koneeni räjähtävän.

Kiittäen ja kumartaen,
Natural

//Muuten, unohdin aiemmin sanoa: Jeiii! Rodolphus tulee säätämään mukaan (jos tulee)! Vähänkö hienoo jos Dolphkin tulee säätämään tänne ja kaikkee... odotan innolla jatkoa

[love^me^hate^me]

Uusi lukija ilmoittautuu! Aukaisin tämän ihan vain otsikon perusteella ja kyllä kannatti. Sun kirjoitustyyli on aivan mahtava, mutta luvut saisivat olla vähän pidempiä Juoni kulkee hyvällä vauhdilla, ei liian hitaasti eikä liian nopeaa. Mulla tuli han paha mieli Sibyllan puolesta :/ Mutta Bella on yksi suosikki hahmoista joten en tiedä kumman puolella tässä oon  Mutta jatkoa odotellessa

[sennamiila]

Hermione: Jee, kiva kuulla, että tykkäät tästä sotkusta vieläkin. Ja kuinka muuten sitä sotkua tulisikaan lisää, ellei Dolphy mukaan kuvioihin tulisi säätämään? Jaa-a, ehkä hän ja Bella saavat toisensa. Tai sitten eivät. Ken tietää...
Lumille: Juu, ihan hyvä vaan, ettet enää sano mulle yhtään mitään Roysta. Melkein jo onnistuit manipuloimaan mut sen puolelle Mun pitää säästää myötätuntoni Sibylle! Kyllä sitä Bellaakin taas tullaan näkemään, itse asiassa taitaapa tulla mukaan taas tässä luvussa
Beatrice: Lukuja tähän on tulossa vielä... tota noin... tämän luvun jälkeen kolme kappaletta jos oikein laskin (mun matikkapäällä saattoi mennä väärinkin ). Ai mitä? Repesit miestennielijä-Bellatrixille? Miksi ihmeessä? No okei, kyllä mä tiedän, koska repesin itekin siinä vaiheessa, kun se oivalsin. Suorastaan loistava lempinimi Bellalle Dolphy on aikas ehana. Niin ja joo, Sweeney Todd on aivan käsittämättömän ihana elokuva. Mun pitäs taas jossain vaiheessa se kattoa. Edellisestä kerrasta kun on jo... kaks viikkoa? Kolme viikkoa? No, joka tapauksessa pitkä aika. Katon sen vaikka sitten kun tuon viimeisenkin kokeen saan pois alta
Natural: Ehkä se Royn hengenpelastushomma oli vähän niinku vahinko Tai jotain. Huu, meil ukkosti täällä yks ilta. Tosin se kesti kyllä erittäin pitkään, jopa yhen jyrähdyksen saimme kuulla Ja joo, niinpä, tietty Dolpykin pitää vielä mukaan sotkea
love^me^hate^me: Hei jee, uusi lukija, kivakiva Juu, mä tiedän, mulla on nyt ollut joku asenneongelma, kun näistä luvuista on tullut näin lyhyitä. Kyllä mä yleensä pitempiä lukuja jatkiksiini kirjoitan, mut tän kanssa on tosiaan jonkii sortin ongelma. Mutta niin joo, kiva kuulla, että tykkäät. Siby kaipaa myötätuntoa, mutta kyllä se Bella on silti aikas mahtava

A/N: Eikä sitten sanaakaan kellonajasta, jolloin olen tämän luvun tänne laittanut Ei toki, senna ei koskaan valvo pikkutunneille seikkaillen finissä, ei nuku paria tuntia yössä tai mitään muutakaan. Tämä kellonaika johtuu vain siitä, että senna on yli-ihminen! Älkää minult kysykö, mikä se on. Kysykää asiaa sen sijaan Lumillelta, Lumille kyllä tietää Tai ainakin sen pitäisi tietää. Niin ja sitten nuo laulunsanat tuossa alussa ovat SIG:n kappaleesta Laitakaupungin laulu (ihana kappale!)





IX luku
Lapsi naisen valepuvussa


Sä olit kuudentoista, vain kuudentoista,
lapsi naisen valepuvussa
Oi keijukainen, sua ujostelen,
niin kokenut jo rakkaudessa


Perhanan Lockhart, Rodolphus manaili mielessään ja potkaisi kiukkuisesti eteensä osuneen kiven maantien ojaan. Pitikin hänen mennä muistuttamaan siitä jutusta, vuosia vanhasta, jolla ei ole enää mitään merkitystä. Mutta tietenkin sillä on. Ilman Lockhartia minä olisin varmaankin kuollut. Olen hänelle palveluksen velkaa. Mutta millaista palvelusta hän minulta pyytäkään? Täysin mahdotonta, eihän se koskaan voisi onnistua.

Bellatrix Musta oli aina ollut kiinnostunut komeista, puheliaista toiminnan miehistä. Rodolphus tiesi, ettei ollut niistä kumpaakaan. Ei niin kuin tummakiharainen Rabastan, jonka suu kävi jatkuvasti. Ei niin kuin vaalea, enkelimäinen Gilderoy Lockhart, jonka suu suolsi valheita ilmoille niin tiheään tahtiin, että oli jo lähestulkoon ihme, että tämä niin harvoin jäi niistä kiinni. Ei, Rodolphus oli vain hiljainen ja vakava, ei edes hyvännäköinen karkeine, tummine piirteineen ja harmaine silmineen. Ei hauskaa seuraa, hän oli aina ollut juro ja vakava.

Kyllä Rodolphus sen myönsi, että oli kouluaikoina ollut aivan korviaan myöten pihkassa Bellatrixiin. Tyttö oli ollut niin mystisen viehättävä siinä kaikessa tummuudessaan. Salaperäinen suorastaan. Mutta koskaan toinen ei ollut suonut hänelle pienintäkään hymyä, ei edes hyväksyvää silmäystä. Katse Rodolphusta kohtaan oli aina ollut kylmä, luotaantyöntävä.

Bellatrix oli ollut kuudentoista, kun Rodolphus oli huomannut, kuinka tuosta poikatytöstä oli varttunut aikuinen nainen. Se oli saanut hänet kiinnostumaan tummasta tytöstä, joka oli aina jäänyt hänelle vain arvoitukseksi. Se oli saanut hänet ihastumaan täysin.

Jotain sellaista Bellatrixissa oli muuttunut niin huomattavasti, että se oli saanut monien poikien päässä pyörimään saman ajatuksen kuin Rodolphuksenkin, oli saanut poikien katseet kääntymään kun tyttö ohitse käveli. Katse oli muuttunut viekoittelevaksi,  hymystä oli tullut kujeellinen, silmät olivat saaneet kiusoittelevan pilkkeen. Se kaikki yhdistettynä upeaan, muodokkaaseen vartaloon oli saanut monet pojat lankeamaan. Liian monet, jopa seurustelevat. Bellatrixin vetovoima oli rikkonut joidenkin parien välit ikuisiksi ajoiksi.

Tytöt olivat vihanneet Bellatrixia yli kaiken, mutta tämä ei ollut siitä välittänyt. He olivat vihanneet sitä, kuinka Bellatrix oli noukkinut parhaat pojat päältä ja sitten vain kylmästi jättänyt heidät, kuinka Bellatrix oli saanut kaikkien poikien huomion käännetyksi itseensä, kuinka yhtäkkiä kaikki olivat olleet kiinnostuneita vain Bellatrixista.

Rodolphus oli seurannut tapahtumia sivusta, eikä ollut voinut olla ihmettelemättä, kuinka heikko joidenkin mieli oli, kuinka helposti he lankesivatkaan Bellatrixin kuiskaamiin lupauksiin, siihen viekoittelevaan katseeseen, houkuttelevaan hymyyn. Ja mielessään Rodolphus olisi tahtonut olla yksi niistä pojista. Ei, ei kuitenkaan samanlainen kuin he. Hän olisi tahtonut näyttä Bellatrixille, että hänellä oli omakin tahto, että hän ei ottaisi naisen, tai siis siinä tapauksessa vielä tytön, käskyjä vastaan vaan pistäisi tämän ojennukseen. Hän olisi tahtonut näyttää, etteivät kaikki miehet ja pojat olleet samalla tapaa komenneltavissa, etteivät kaikki olleet vain nukkeja, leluja, jotka niihin kyllästyttyä vain heitettiin pois ja alettiin kinuta uutta tilalle. Ei, Rodolphus oli varma, ettei olisi ollut samanlainen. Hän olisi näyttänyt Bellatrixille, kuka oikein vei ja kuka vikisi.

Mutta ei Rodolphus ollut koskaan päässyt sitä näyttämään, sillä Bellatrix oli kartellut häntä, oli ehkä arvannutkin, mitä hänellä oli ollut mielessään. Bellatrixin salaperäisestä katseesta ja tummista, myrkkyä tihkuvista silmistä oli saattanut päätellä niin paljon. Tyttö oli ollut aina kovin läpinäkyvä, vaikkei sitä itse ollutkaan tiennyt. Miestennielijä, totisesti, sitä oli ollut Bellatrix Musta. Narttu mikä narttu.

Ja sitten oli Gilderoy Lockhart, joka oli koulussa pelastanut Rodolphuksen hengen, jolle hän oli elämänsä velkaa. Se nuori poika, jonka Rodolphus silloin oli tuntenut, oli nyt vuosien saatossa varttunut aikuiseksi mieheksi. Mutta Gilderoyn mieli oli vielä melko lailla samalla tasolla kuin silloinkin. Ajatteli omaa parastaan, käytti muita hyväkseen selvitäkseen kiperistä tilanteita kunnialla pois. Ei Gilderoy ollut osannut aikuistua, tämä pysyi aivan liian naiivina ollakseen aikuinen mies. Kuvitteli kaiketi, että maailma pyöri hänen ympärillään ja jos joutui hankalaan paikkaan niin sitten piti toisten olla auttamassa häntä sieltä pois.

Mutta yhtä kaikki, Gilderoy oli silti pelastanut hänen henkensä heidän ollessaan vielä Tylypahkassa. Rodolphus oli itse käynyt viimeistä luokkaa, Gilderoy oli ollut kuudennella.

Rodolphuksella oli silloin usein ollut tapana paeta metsään vain mietiskelläkseen rauhassa päätään vaivaavia asioita. Sinä iltana hän oli miettinyt Bellatrixia ja sitä, kuinka tyttö oli aina häntä kohtaan kylmän torjuva. Sen illan jälkeen hän ei ollut enää metsään uskaltautunut. Pelkkä muistaminenkin sai pelon kylmät hikikarpalot kohoamaan otsalle. Hitaasti, uhkaavasti lähestyvä akromantellaparvi oli kamalinta ja ahdistavinta, mitä Rodolphus oli koskaan elämässään kokenut.

Ja koska Gilderoy oli silloin sattunut paikalle, tietenkin pelkkää lapsellista uteliaisuuttaan, kuinkas muutenkaan, ja pelastanut hänen henkensä, oli nyt Rodolphuksen aika korvata tuo tapahtunut, pelastaa Gilderoy. Mutta silti Rodolphus pohti kiivaasti, voisiko se edes onnistua. Koulussa Bellatrix Musta oli juuri ja juuri katsonut häneen, joten miksi mielipide nyt yhtäkkiä vain vaihtuisi.

Ei se vaihdukaan, Rodolphus ajatteli. Mutta ainakin voin siinä tapauksessa sanoa yrittäneeni. Ei, minun on aivan pakko yrittää kunnolla. Olin silloin ihastunut Mustaan, olen ehkä edelleenkin, vaikken vuosiin ole häntä edes nähnyt. Minä aion saada hänestä vaimon itselleni. Hän on puhdasverinen luihuinen, joten mikäs sen parempaa.

Rodolphus huomasi kadulla hieman edellään häneen selin olevan tummatukkaisen naisen. Kaikesta päätellen siinä oli Bellatrix. Ei tuosta kurittomasta kiharapehkosta vain voinut erehtyä.

Rodolphus lähestyi naista epäröiden. Naisen askeleet katukivetyksellä olivat hitaat, joten nopeasti Rodolphus saavutti tämän. Hän keräsi kaiken rohkeutensa ja mielessään päätti, että tämä takuulla onnistuisi. Lestrangeja ei oltu luotu epäonnistumaan.

”Eikös se ole itse Bellatrix Musta?” Rodolphus kysyi.

Nainen käännähti ympäri, ja jo siinä vaiheessa Rodolphus tiesi arvanneensa oikein. Tummat, pistävät silmät, jotka tarkkailivat miestä laiskasti ja arvioiden, oli Rodolphus usein ennenkin tuntenut selässään. Naisen huulille levisi ovela hymy, joka niillä niin monesti oli nähty.

”Rodolphus Lestrange”, Bellatrix totesi.

”Minä aivan itse omassa persoonassani”, Rodolphus myönsi.

”Näkeehän sinuakin”, Bellatrix sanoi. ”Et ole muuttunut yhtään vuosien saatossa. Olet yhä yhtä rujo kuin koulussakin.”

”Sinä sen sijaan olet vain kaunistunut”, Rodolphus jatkoi koettaen olla välittämättä Bellatrixin kirvelevistä sanoista. ”Ja mitä minä kuulin, että olet mennyt kihloihin. Sieväpoika Lockhartin kanssa oikein.”

”Mistä sinä siitä tiedät?” Bellatrix tivasi.

”Kaikkihan siitä tietävät”, Rodolphus sanoi huolettomasti. ”Nostan miehelle hattua siitä, että hän on saanut sinut asettumaan aloillesi, vaikken kylläkään -”

”Emme me vielä ole naimisissa!” Bellatrix keskeytti.

”Se on vain ajan kysymys”, Rodolphus totesi. ”En kyllä tiedä, kannattaako sinun.”

”Kuinka niin?” Bellatrix kysyi.

”Et tainnutkaan tietää”, Rodolphus hymähti.

”Tietää mitä?” Bellatrix tiukkasi.

”Kauniit miehet ovat aina pahimman sortin valehtelijoita ja pettureita”, Rodolphus kertoi. ”He syytävät valheita ilmoille jatkuvasti. Kaikesta ja kaikille. Aivan, tyrmistyneestä ilmeestäsi päätellen olet sen tainnut jo huomata. Kysymys kuuluukin: Miksi siis yhä olet kihloissa hänen kanssaan?”

”Minä... minä...” Bellatrix yritti.

”Niin?” Rodolphus kohotti kulmiaan. ”Mitä sinä? Et taida tietää vastausta itsekään. Kuinka säälittävää.”

”Minä en ole säälittävä!” Bellatrix kivahti.

”Ethän sinä koskaan”, Rodolphus tokaisi. ”Mutta en suosittelisi sinulle yhteistä elämää Lockhartin kanssa. Et voi koskaan tietää, rakastaako hän sittenkin toista naista, jonka kanssa hänen alunperin piti mennä naimisiin.”

”Sinä tiedät?” Bellatrix hämmentyi täysin ja muuttui sitten vihaiseksi. ”Sinä tiedät?!”

”Minä tiedän”, Rodolphus myönsi. ”Eikä sitä koskaan voi tietää, vaikka hän olisikin miehiin päin. Hänen kaltaisillaan on sellainen paha tapa.”

”MITÄ?!” Bellatrix kiljahti.

”Minusta hän on aina vaikuttanut sellaiselta”, Rodolphus totesi välinpitämättömänä. ”Ja ajattele nyt. Eihän Lockhartin nimi sopisi sinulle lainkaan. Kuvittele nyt, Bellatrix Lockhart. Eihän siinä ole mitään järkeä. Tajuatko itse, miten typerältä se todella kuulostaa? Paljon paremmin suuhun sopisi vaikkapa... Bellatrix Lestrange.”

Bellatrix tuijotti Rodolphusta typertyneenä silmiään räpytellen.

”Mitä sinä yrität?” Bellatrix kysyi varuillaan.

”Luulen, ettei minun tarvitse vastata, sillä sinä itsekin tiedät jo vastauksen”, Rodolphus totesi. ”Tunteeni sinua kohtaan eivät ole lainkaan muuttuneet kouluajoilta, Bellatrix.”

Rodolphus astui aivan Bellatrixin eteen, tarttui naista hartioista ja painoi huulensa vasten tämän huulia. Bellatrix koetti parhaansa mukaan pois, mutta miehen vahvat kädet pitivät hänet tiukasti aloillaan.

Kun Rodolphus viimein laski irti Bellatrixista, naisen kämmen lävähti kipeästi hänen poskelleen. Bellatrix katsoi miestä raivostuneena, silmät liekehtien, mutta se sai Rodolphuksen vain myhäilemään tyytyväisenä mielessään.

”Kuinka sinä kehtaat?” Bellatrix huusi. ”Minä olen kihloissa, joten pidä saastaiset näppisi irti minusta!”

Bellatrix käännähti kannoillaan ja katosi pienen räksähdyksen saattelemana. Rodolphuksen suu vääntyi vinoon hymyyn hänen katsoessaan paikkaa, jossa nainen vielä hetki sitten oli seissyt. Tämähän oli sujunut melkein paremmin kuin hyvin.

Kyllä sinä vielä taivut, Rodolphus ajatteli. Olet jo alkanut epäröidä. Jonain päivänä sinusta, Bellatrix Musta, tulee vielä Lestrange, saatpa nähdä.

[Natural]

Wow, aivan mahtava luku!

Tykkäsin luvusta paljon. Dolph on jotenkin niin hieno hahmo ja on mahtavaa, kun hän on mukana.
Olit kuvaillut Bellan hyvin, sellaiseksi kuin hänet suurinpiirtein kuvittelen.
Roykin on aivan omaitsensä. Mitenkä osaat tehdä hahmoista niin omanlaisensa!?

Jänniin kohtiin aina jätät. Nytkin tekisi mieli lukea tätä vaikka kuinka pitkään, kun haluan tietää mitenkä loppujen lopuksi käy.

Äääh, tykkään tästä jatkiksesta tooodella paljon! Yksi lempparini!
Ja hui, onko lukuja jo tosiaan ilmestynyt yhdeksän? No täytyy toivoo, ettei tämä lopu ihan heti .

Muuta en saa aikaiseksi, sorry.

Kiittäen ja kumartaen,
Natural

[Lumille]

Hihi, jotenkin sä saat Dolphista ihan mahtavan ja tollasen hahmon En mä oo kyllä varmaankaan ennen edes pahemmin miettynyt kovinkaan paljon että minkälainen hän sitten niinkään on, mutta heti kuitenkin paljon ennemmän ainakin plussan puolelle

”Eikä sitä koskaan voi tietää, vaikka hän olisikin miehiin päin. Hänen kaltaisillaan on sellainen paha tapa.”

”MITÄ?!” Bellatrix kiljahti.

Eteenkin Bellan reaktiolle hajosin : D

Mutta tosi upea luku, ja nyt kun saatiin Rodolphus mukaan ja vähän vielä enemmän värejä siihen, mitä tämän ficin hahmot muutenkin jo aika pitkälle erikoisuudellaan edutavat Ja hei, ei kyllä ainakaan multa kannata kysyä ! Mutta suurensuurensuuri kiitos jälleen kerran

[sennamiila]

Beatrice: Kyllä, Bella on kyllä ihan kauhee biaaatch Sä voit ihan rauhassa ottaa sen Rodolphuksen niin sitten susta tulee Lestrange. Ja siinä tapauksessa mä voin ottaa sen Bellan Hei jee, mä katoin Sweeney Toddin maanantai-iltana, kun mun piti oikeesti lukea yhteiskuntaopin kokeeseen. Sweeney Todd kiinnosti kuitenkii paljon enemmän ku opiskelu, joten... Ja mulla on rohkelikkohuivi. Ei tosin ole mun neulomani, koska olen niin huono sellaisessa (lue: en osaa neuloa, olin koko peruskouluajan teknisessä työssä)
Natural: Enpä kyllä osaa yhtään tuohon siun kysymykseesi vastata, mä vaan kirjotan sen ihmeempiä ajattelematta. Kai se sitten toimii Tietenkin tää nyt jänniin kohtiin pitää jättää, että mielenkiinto pysyy yllä Ja niin, tämän luvun jälkeen lukuja tulee vielä... hui kamala - kaksi kappaletta! Mihinköhän ihmeeseen ne kaikki luvut on oikeesti kadonnu?
Lumille: Dolphy on kyllä kieltämättä aika sulonen Just tommoin pikkasen epäröivä, mut kuitenkii päättäväinen ja näin. Ja rakastaa Bellaa Niin, ja Bellan reaktiolle saa kyllä ihan rauhassa hajota, se on hieno reaktio. Mä repeilen sille vielä itekii

A/N: Okei, nyt mä en enää ole yli-ihminen, mä olen poikkeustapaus (ja kysymystenne kanssa voitte edelleen kääntyä Lumillen puoleen, kyllä hän tietää, ainakin pitäisi tietää ). Älkää huoliko, kyllä mä kohta menen nukkumaan (ekasta lomapäivästä vaan pitää ottaa kaikki ilo irti), koska tänään on kuuden tunnin näytelmäharjoitukset, herätys jo kahdeksalta. Kyllä, tämä on kesälomaa parhaimmillaan, kun puoli lomaa noissa teatterihommissa menee Ja joo, kymmenes luku, olkaapa hyvät. Vielä kaksi lukua jäljellä





X luku
Et ikinä pääse eroon


Puolillaan oleva tuliviskipullo lojui kumollaan pöydällä. Pieni tippa tummaa nestettä tipahti korkin alta valkoiselle pöytäliinalle ja imeytyi kankaaseen muodostaen siihen kukkasen.

Sirot sormet, joiden pitkät kynnet oli lakattu kiiltävän tummanpunaisiksi, tarttuivat pulloon nostaen sen ilmaan. Korkki kieritettiin auki, pullo nostettiin punaisille huulille. Pitkä kulaus ja korkki jälleen kiinni.

Bellatrix Musta makasi tummalla, jykevällä sohvalla pitkin pituuttaan. Nilkat olivat ristissä toisen käsinojan päällä, pää nojasi toiseen. Tummat rajaukset silmien ympärillä olivat suttuiset, sumea katse kertoi naisen olevan humalassa. Käsi hapuili pöytää laskeakseen pullon sille, mutta ote lipesi ja pullo putosi särkyen lattialle.

”Helvetti”, Bellatrix manasi hiljaa, muttei vaivautunut siivoamaan sotkua vaan vain huokaisi raskaasti.

Kokonaan musta, pitkä hame jätti nilkat paljaiksi ja näytti muutenkin siltä kuin nainen ei olisi ottanut sitä päältään muutamaan päivään, se oli nuhjaantunut ja rypyssä. Paita oli riisuttu pois korsetin päältä ja se lojui nyt myttynä huoneen nurkassa. Korsetti itsessään oli kurottu tiukkaan, eikä se helpottanut oloa lainkaan, joten Bellatrix tarttui nyöreihin, avasi ne, veti syvään henkeä ja antoi korsetin rauhassa löystyä. Edes mustia korkokenkiään nainen ei ollut vaivautunut heittämään pois jaloistaan.

”Ei helvetin helvetti”, Bellatrix manasi uudestaan ja peitti silmänsä kädellään.

Muutaman päivän takaiset tapahtumat piirtyivät selkeinä verkkokalvoille. Hän oli vain kävellyt Viistokujalla aivan rauhassa, kunnes oli paikalle ilmestynyt Rodolphus Lestrange. Poika, jonka Bellatrix aina kouluaikoina oli kiertänyt kaukaa tämän jyrkkien, tummapiirteisten kasvojen vuoksi, oli nyt kasvanut mieheksi, mutta ulkonäkö ei ollut muuttunut lainkaan parempaan suuntaan vuosien saatossa. Pikkuveli sen sijaan, Rabastan, tässä oli ollut sitä jotakin, joka oli saanut Bellatrixin sydämen väpättämään ja mielen hurmioon. Mutta ei ollut tämäkään ollut mitään verrattuna Gilderoy Lockhartiin paria vuotta myöhemmin.

Koulussa Bellatrix oli ollut kokeilunhaluinen, tahtonut olla aina ensimmäinen kaikessa, myös poikien kanssa. Hän oli ollut ikäisistään ensimmäinen, joka seurusteli, ensimmäinen, joka suuteli poikaa, ensimmäinen, joka menetti neitsyytensä. Toiset tytöt olivat olleet kateellisia, mikä oli saanut Bellatrixin ylpeäksi ja entistä enemmän itsevarmemmaksi. Nyt hän ei enää tiennyt, oliko se sittenkään niin hyvä asia, olla aina ensimmäinen.

Bellatrixilla oli ollut monia suhteita poikien kanssa, niin monia, ettei hän itse edes muistanut kaikkia. Kumppani oli vaihtunut tiheään tahtiin, joskus oli ollut jopa parikin yhtä aikaa. Se oli ollut hienoa aikaa, kaikki ne tajunnanräjäyttävät, hurmiolliset hetket, minuutit, sekunnit. Hän oli käynyt lävitse varmaan kaikki luihuisen pojat yksitellen. Paitsi Rodolphuksen. Mutta yhtä kaikki, se oli nyt mennyttä, Bellatrix oli kihloissa Gilderoy Lockhartin kanssa, ollut jo muutamia vuosia.

Ja muutama päivä takaperin oli kuvioihin astunut Rodolphus Lestrange, joka oli sotkenut Bellatrixin ajatukset tyystin sanoillaan. Gilderoyko miehiin päin? Ei, eihän se millään muotoa voisi olla mahdollista. Tämähän oli kihlannut jopa kaksi naista, joten se ei käynyt laatuun. Mutta toisaalta... Niin, kyllä se saattoikin olla niin. Täysin mahdollista tuokin.

Mutta ne tietyt sanat olivat saaneet Bellatrixin aivan pyörälle päästään. Paljon paremmin suuhun sopisi vaikkapa... Bellatrix Lestrange. Ei kai mies oikeasti kuvitellut, että hän tämän kanssa menisi naimisiin? Eihän Rodolphus voinut olla tosissaan.

Päälle päätteeksi Rodolphus suuteli minua, Bellatrix ajatteli. Minua, Bellatrix Les- Mustaa. Mitä minä oikein ajattelen? Taidan olla jo pahastikin humalassa, kun en edes omaa nimeäni muista.

Mutta silti Rodolphus oli suudellut häntä. Se oli saattanut naisen täysin hämilleen. Ja vaikka hän kuinka oli rimpuillut vastaan, ei mies ollut päästänyt irti. Suudelma oli ollut intohimoinen, täynnä tunnetta – mutta vain toisen osapuolen kohdalta. Bellatrix itse oli ollut kylmän torjuva. Ja kun Rodolphus viimein oli laskenut irti, oli Bellatrix kostanut läimäyttämällä miestä kasvoihin.

Jokin siinä kaikessa oli kuitenkin jäänyt kaihertamaan Bellatrixin mieltä.

Bellatrix muisti, kuinka Rodolphus jo kouluaikoina oli ollut selkeästi ihastunut häneen, muttei ollut tehnyt mitään sen hyväksi. Istua jurottanut vain yksinään oleskeluhuoneen nurkassa katsellen, kuinka Bellatrix oli lirkutellut muille pojille koettaen saada heidät lankeamaan, vietellen heidät kuin paraskin seireeni.

Olenko tosiaan säälittävä, kuten Rodolphus sanoi? Bellatrix mietti. Enhän minä oikeasti edes tiedä, rakastanko Gilderoyta vaiko en. Kyllähän minä ne hetket, joita vuosia sitten yhdessä koimme, tahtoisin elää uudelleen, mutta onko välillämme enää sitä samaa kipinää kuin silloin? Onko välillämme enää yhtikäs mitään?

Bellatrix tuhahti halveksuvasti. Tuskinpa vain heidän välillään mitään oli. Gilderoy oli mennyt ja kihlannut toisen naisen, koettanut paeta mennyttä, koettanut paeta Bellatrixia. Mutta hän oli löytänyt miehen, vuosien jälkeen hän oli löytänyt tämän. Se oli tullut suurena yllätyksenä, kun mies vain oli astellut näkyviin. Toinen nainen käsipuolessaan, mutta oli kuitenkin. Olihan hän miestä etsinytkin jonkin verran ja sitten tämä vain täysin arvaamatta oli itse antanut itsensä ilmi.

Mutta Rodolphus. Miehen sanat ja teot vaivasivat Bellatrixin mieltä yhä, eivät vain millään suostuneet jättämään rauhaan. Lisäksi Bellatrixia häiritsivät hänen omat tunteensa. Mitä hän oikein oli tuntenut ja ajatellut Rodolphuksen puheista? Puhumattakaan suudelmasta?

Sanat olivat jääneet kummasti pyörimään päähän, iskostuneet aivoihin ja lujaa vailla toivoakaan lähtemisestä. Rodolphus oli aina ollut kylmänviileä, vakava, eikä senkään vuoksi ollut jaksanut Bellatrixia liiemmin kiinnostaa. Bellatrix oli kaivannut puheliaampaa, innokkaampaa seuraa, joka olisi tehnyt muutakin kuin vain istunut nenä kiinni kirjassa ja luonut syrjäsilmäyksiä toisiin.

Pikkuveli Rabastan sen sijaan oli ollut täysin toista maata, isoveljensä vastakohta suorastaan. Vilkas ja eloisa, välillä ehkä hieman turhankin villi ja innokas. Silloin se ei ollut haitannut, sillä Bellatrix itsekin oli ollut kokeilunhaluinen. Hän oli täysin siemauksin nauttinut pojan seurasta. Nyt se kuitenkin tuntui vain ja ainoastaan häiritsevältä ajatukselta. Aivan kuin hän olisi tehnyt jotakin väärin pelehtiessään Rabastanin kanssa.

Mutta se suudelma. Rodolphus oli suudellut naista keskellä katua kaikkien nähden, vaikka varsin hyvin oli tiennyt hänen olevan kihloissa. Siitä Bellatrix oli ennen kaikkea ollut järkyttynyt, mennyt täysin tolaltaan. Mutta näin jälkeenpäin ajateltuna, se ei ollut tuntunut lainkaan hassummalta.

Mitä ihmettä minä oikein ajattelen? Bellatrix kysyi itseltään. Ei se voi mennä näin. Minähän en pidä Rodolphuksesta, suorastaan halveksin häntä. Sitäpaitsi minulla on tehtäväkin vielä kesken Gilderoyn ja hänen toisen naisensa suhteen, mikä lie tämän nimi nyt taas olikaan. No, joku ennustaja joka tapauksessa. Edistystä kuitenkin, neitiseni, edistystä on tapahtunut.

Bellatrix oli onnistunut murtamaan toisen osapuolen, toisen naisen ja saamaan kitkaa näiden kahden väliseen suhteeseen. Kun hän sitten oli keskustellut Gilderoyn kanssa, tämä oli itsepintaisesti koettanut väittää tahtovansa juuri sen toisen. Bellatrix ei ollut kuitenkaan suostunut kuulemaan kieltävää vastausta – tietämättä nyt itsekään miksi.

Siihen saakka kaikki oli mennyt hyvin, suunnitelmien mukaan. Hänen lopullisena päämääränään oli ollut saada mies murtumaan paineen alla, katumaan ja tunnustamaan petturuutensa. Nyt Bellatrixista tuntui, että se olisikin kohta hän itse, joka murtuisi. Ja kaikki oli vain ja ainoastaan Rodolphus Lestrangen syytä, joka oli onnistunut saamaan kaiken hajoamaan käsiin, ajatukset pois radoiltaan, pään aivan sekaisin.

Bellatrix potkaisi kiukkuisena kengät jaloistaan. Ne lensivät pamahtaen päin seinää ja jäivät lojumaan kumolleen lattialle. Hetken aikaa nainen tuijotteli tummaa kattoa. Näkö alkoi sumentua entisestään, ajatus ei enää kulkenut kunnolla.

Bellatrix suoristautui istumaan ja nousi lähteäkseen. Siinä samassa kipu ampaisi läpi kehon saaden naisen parahtamaan kovaan ääneen.

”Ei helvetti”, Bellatrix kirosi raskaasti ja lysähti takaisin sohvalle.

Tietenkään hän ei ollut muistanut särkynyttä tuliviskipulloa ja nyt lasinsirpale oli uponnut ihoon. Tuliviski kasteli paljaan jalkapohjan ja imeytyi viillettyyn haavaan ilkeästi kirveltäen.

Olisi pitänyt korjata se silloin heti, Bellatrix ajatteli.

Bellatrix taivutti jalkaansa ja tarttui tiukasti sirpaleen ihon sisältä pilkistävään reunaan. Hän veti sen pois kivusta irvistäen ja heitti turhautuneena lattialle muiden kaltaistensa joukkoon.

Bellatrix katseli sirpaleita hetken aikaa pää hieman kallellaan. Järki oli melkoisesti sumentunut alkoholin vuoksi, mutta tämän nainen vielä pystyi käsittämään. Sirpaleet. Bellatrix tarttui pöydällä lojuvaan taikasauvaansa ja pyöräytti sitä niiden yllä. Sirpaleet kokoontuivat taas yhteen muodostaen täysin ehjän pullon, jonka Bellatrix otti käteensä.

Siinä se, Bellatrix tajusi pulloa katsellessaan. Nyt minä tiedän, mitä minun täytyy tehdä.

Nainen oli niin innoissaan äkillisestä oivalluksestaan, että ponkaisi seisaalleen välittämättä kipeästä ja verta valuvasta jalkapohjastaan tai pökerryttävästä humalatilastaan. Hän ehti astua vain muutaman haparoivan ja horjuvan askeleen, kunnes rämähti pitkin pituuttaan keskelle lattiaa jääden siihen makaamaan selälleen kattoa tuijotellen.

Taidan minä aika humalassa olla, Bellatrix ajatteli hymähtäen hiljaa.

[Lumille]

Hihi, tätä Bella-osuutta mä olin jo hieman ehtinyt odotellakkin (: Tosi hyvin olit onnistunut saamaan ajatukset sekaisin ja vaikka saikin vähän ehkä itse niitä järjestellä, niin löysi myös jonkun Bella-järkisen syyn koko sotkulle. Ja kyllähän mä hymähdin lopetukselle

Toivottavasti mä en liian usein sano tätä, mutta sä olet kyllä ihan tosi taitava luomaan kauniita kielikuvia ja jotenkin purrur, en mä edes tiiä miksi mä niihin niin kiinnitän huomiota (:

Sanat olivat jääneet kummasti pyörimään päähän, iskostuneet aivoihin ja lujaa vailla toivoakaan lähtemisestä.

Muutaman päivän takaiset tapahtumat piirtyivät selkeinä verkkokalvoille.

♥ Hihi, kyllä mä bongasin muitakin, mutta joka tapauksessa sä käytät kieltä tosi kauniisti (: Ison iso kiitos tästä tosi onnistuneesta ja pitkästä luvusta

[Natural]

Minä täällä hei!

Jeii, jatkoa taas!

Tykkäsin todella paljon. Minua jännittää todella paljon, koska tahdon tietää kuka saa ja kenet.
Mut hei, mä tiedänkin jo loppu ratkaisun: kukaan ei saa ketään ja Dobby tulee ja valtaa maailman ja antaa kaikille joululahjaksi pannumyssyn! Ehkei kuitenkaan .

Jätit jännään kohtaan taas! Tahtoo tietää mitä Bella keksi.
Ja mitä?! Kaksi lukua vaan enää?! No hö.

Ja siis tosiaan, luku oli todella hyvä ja tykkäsin kuvailusta. Lopetus oli hyvä , tykkäsin.

Enempää en saa aikaiseksi, anteeksi .

Kiittäen ja kumartaen,
Natural