Natural: Joo, se kieltämättä oli tosi vaikeeta
Toki Bella nyt kaiken sotkee
Lumille: Eijei, ei pyyhitä Bellsiä pois, eihän tästä muuten tulisi yhtikäs mitään. Eikä mitään myötätuntoja Roylle, itsepähän on virheensä tehnyt. Sympatiat nyt heti paikalla ainoastaan Sibylle
Niin ja Sibysta muutenkin - kaikki, jotka on Potterit lukenu niin kyllähän sen tietää, että Siby-kullalla on hieman taipumusta asioiden liikadramatisointiin. En nyt sitten ole aivan varma oliko sitä tässä, ehkä se jossain vaiheessa selviää
Beatrice: Juu, taitaapi se Morsianten sota joku elokuva olla. Itse en tosin ole sitä katsonut, mutta juonesta olen sen verran kuullut, että on kyllä aivan erilainen kuin tässä
Hahaa, nyt mä tulen ja teen sulle aivopesun, että Sibysta tulee kans siun lempparihahmo niinku hää on minunkii. Mutta Roy, eijeijei, kamala hahmo kertakaikkiaan. Ja täysin olen samaa mieltä - sympatioita ei Roylle vaan Sibylle
A/N: Varoitan sitten, tämä luku on mahdollisimman sekava, koska kukaan ei enää tiedä mistään mitään, koska kaikki on sekaisin
Toivottavasti siitä edes jotain selkoa ottaa ja toivottavasti tykkäätte. Hmh, saas nähdä, kuinka kauan kestää sitten seuraavan luvun kanssa, koska siihen ei ole mitään inspiraatiota. Saatte siis toivoa parasta ja pitää peukkuja pystyssä, että saan idean, ettekä joudu seuraavaa lukua odottamaan ensi vuoteen
V luku
ValinnanvaikeusGilderoy istui pöydän ääressä. Hän oli painanut kasvonsa käsiinsä. Edessä vaalean liinan peittämällä pöydällä aivan reunalla oli täysin koskematon teekuppi. Tee siinä oli jo väljähtänyttä, eikä sitä voisi enää juoda. Eihän kylmä ja haalistunut tee maistunut miltään.
Ovi kävi, ja Gilderoy avasi silmänsä, kohotti epätoivoiset kasvonsa kuluneesta, vaaleasta kankaasta. Pieni toivonpilkahdus käväisi miehen silmissä. Jos vaikka sittenkin...
”Sibylla?” Gilderoy huikkasi voimattomasti.
Miehen sydän jätti pari lyöntiä väliin ja alkoi sen jälkeen rummuttaa lujaa, kun hän näki tumman naishahmon astuvan sisään keittiöön. Tämä katseli halveksiva ja nyrpeä ilme kasvoillaan ympärilleen pienessä huoneessa. Sitten tummien silmien katse kiinnittyi mieheen pöydän ääressä.
”Gilderoy Lockhart”, Bellatrix totesi.
”Bellatrix”, Gilderoy kähähti vältellen naisen katsetta, ”Musta.”
”Muistathan sinä minut”, Bellatrix sanoi. ”Hetken jo epäilin, että jos et sittenkään.”
”Miksen muistaisi?” Gilderoy kysyi. ”Mielikuvat ovat pysyneet hieman liiankin vahvoina ja selkeinä pääkopassa.”
”No sehän on hienoa”, Bellatrix totesi ja koetti hymyillä mahdollisimman herttaisesti, onnistumatta siinä, sillä hymy ei ulottunut silmiin saakka. Ei ollut varmaan koskaan ulottunutkaan. ”Sitten varmaankin muistat myös selkeästi vuosien takaisen lupauksesi.”
”Lupauksen...?” Gilderoy kohotti epäröivän katseensa naiseen.
Bellatrix heilutteli vasenta kättään Gilderoyn kasvojen edessä, eikä mies voinut olla huomaamatta nimettömässä olevaa sormusta. Hän muisti sen liiankin hyvin. Gilderoy huokaisi raskaasti päätään pyöritellen ja painoi katseensa taas pöytäliinaan.
”Mitä sinä teet täällä, Bellatrix?” Gilderoy kysyi.
”Tulin varmistamaan, että pidät antamasi lupauksen”, Bellatrix sanoi. ”Katosit silloin noin vain, eikä sinua löytynyt enää mistään. Et voi kuvitellakaan mitä tunsin sillä hetkellä, kun näin sinut tänään Viistokujalla. Ja mitä minä kuulenkaan? Että olet mennyt kihloihin toisen naisen kanssa ja menossa vieläpä naimisiin?”
”Niin”, Gilderoy myönsi vaisusti. ”Niinhän minä olen.”
”Vaan kun sinä et voi”, Bellatrix tokaisi. ”Et voi mennä naimisiin kuin yhden naisen kanssa. Et voi mennä naimisiin edes siinä tapauksessa, että olet jo ennestään kihloissa jonkun toisen kanssa. Tässä tapauksessa siis minun.”
”Tiedän sen”, Gilderoy huokaisi. ”Jotain on siis tehtävä.”
”No mahdollisesti jotain on tehtävä”, Bellatrix puuskahti. ”Ehkä sinun olisi valittava.”
Gilderoy roikotti päätään onnettomana, vaaleat kiharat valahtivat silmien peitoksi. Bellatrix katsoi miestä pää aavistuksen verran kallellaan. Sitten nainen nojautui pöytää vasten painaen kämmenensä karheaan liinaan.
”Rakastatko sinä häntä?” Bellatrix kysyi.
”Minä...” Gilderoy änkytti, ”en tiedä...”
”Rakastat vai et?” Bellatrix kysyi. ”Kyllä sinä sen tiedät.”
”Sanoinhan jo, etten tiedä!” Gilderoy huudahti. ”Anna minun olla!”
”Sinun täytyy tehdä valintasi”, Bellatrix tokaisi. ”Joko minä tai hän. Valitse.”
Gilderoy pudisteli tarmokkaasti päätään. Vaaleat kiharat menivät sekaisin, mutta mies ei välittänyt siitä lainkaan, hän vain vältteli naisen katsetta parhaansa mukaan.
”Siis et valitse?” Bellatrixin silmissä välähti. ”Vai et vain pysty sanomaan minulle suoraan, että valitset mieluummin heinäsirkkaa muistuttavan ennustajaeukon kuin minut? Jos sen teet, ei enää kukaan voi kieltää typeryyttäsi. Mitä sinä hänessä muka näet? Eihän hän ole edes kaunis, ei lainkaan sinun tyyppiäsi.”
Gilderoy pakottautui kohtaamaan Bellatrixin tummat, haastavat silmät. Vaikka naisen kasvot näyttivätkin rauhallisilta, Gilderoy tunsi ulkokuoren alla sykkivän vihan, kaunan Sibyllaa kohtaan, näki sen silmien palosta ja poltteesta.
”Mitä?” mies hämmentyi.
”Kysyin, mitä sinä näet ennustajaeukossa”, Bellatrix toisti hivenen kärsimättömänä. ”Miten siedät häntä komean vartesi rinnalla?”
”Miksen sietäisi?” Gilderoy kysyi. ”Kyllä hänkin on kaunis. Omalla tavallaan.”
”Rakastat siis häntä?” Bellatrix varmisti.
”Minä – en!” Gilderoy huudahti. ”Tai siis kyllä! Tai en! Tai siis...”
”Siis mitä?” Bellatrix kysyi raskaasti huokaisten. ”Et osaa vieläkään tehdä itse päätöksiäsi. Tarvitset siis rinnallesi jonkun, joka siihen kykenee. Löytyykö hänestä siihen tarpeeksi voimaa? Mielipiteesi vaihtelevat kerran sekunnissa hämäten lähes ketä tahansa. Ja nuo valheet, joita syötät -”
”Enhän minä -” Gilderoy yritti.
”Kyllä sinä!” Bellatrix huudahti. ”Puhut alinomaa pelkkää paskaa!”
Bellatrix pamautti nyrkkinsä pöytään. Pöytä tärähti iskun voimasta, teekuppi putosi lattialle ja särkyi palasiksi. Gilderoy säpsähti naisen äkisti kuohahtanutta kiukkua. Sinne oli samalla mennyt yksi Sibyllan siroista teekupeista, pirstoutunut lattialle. Gilderoy kohotti katseensa Bellatrixiin.
”Miksi sitten edes haluat minut?” Gilderoy kysyi arastellen.
Bellatrix vaikeni ja katsoi miestä arvioiden pitkän aikaa. Gilderoy tunsi tummien silmien polttavan katseen ihollaan, tuli tunne, että nainen näki hänen lävitseen, päänsä sisälle.
”Et ehkä olekaan niin typerä kuin miltä näytät”, Bellatrix sanoi pehmeällä äänellä. Sitten naisen katse lasittui kuin hän olisi katsonut kaukaisuuteen. ”Muistatko sinä niitä öitä vuosia sitten? Kuutamossa ilmoille laskettuja lupauksia tulevaisuudesta, paremmasta huomisesta? Yön kostuttamaa heinää paljaalla iholla, paljaan selän alla pehmusteena, kuunsirpin valossa säkenöiviä kastepisaroita? Minä en voi unohtaa niitä mielestäni. En ole koskaan kokenut sen kaltaista hurmiota. Tahdon kokea sen kaiken uudestaan ja taas uudestaan.”
”Haluat siis tehdä minusta lelun itsellesi”, Gilderoy tokaisi saaden Bellatrixin salamana naulaamaan katseensa taas häneen. ”Et rakasta minua oikeasti. Tahdot itsellesi vain jonkun, jota käyttää hyväksi, kun yksinäisyys iskee.”
”En toki”, Bellatrix hymähti. ”Et voi kyllä sinäkään kieltää, ettetkö muka olisi nauttinut niistä öistä. En minä tahdo sinusta lelua itselleni. Tahdon vain, että pidät lupauksesi, jonka annoit jo vuosia sitten.”
”En minä voi”, Gilderoy sanoi. ”Minä olen menossa naimisiin Sibyllan kanssa. Meidän täytyy purkaa kihlauksemme, en minä voi jättää Sibyllaa.”
”Ei”, Bellatrix kieltäytyi. ”Me emme pura kihlaustamme. Olen tullut tänne, jotta sinä lunastaisit lupauksesi, joten menet siis ja purat kihlauksesi sen ennustajaeukon kanssa.”
”Johan minä sanoin”, Gilderoy totesi. ”Minä en voi tehdä sitä. Sibylla tuhoutuu, jos sen teen, hän tarvitsee minua. Minä olen antanut lupaukseni hänelle ja sen lupauksen aion myös pitää.”
”Luuletko, että hän yhä tahtoo sinut?” Bellatrix kysyi ovelasti.
”Mitä?” Gilderoy hämmentyi.
”Niin”, Bellatrix myönsi. ”En minä usko, ei sen jälkeen, mitä hän on sinusta kuullut. Voiko olla todellistakaan, että nainen jonka kanssa olit menossa naimisiin, ei tiennyt sinusta juuri mitään? Ei edes sitä, että valehtelet jatkuvasti kaikesta.”
”Mutta... mutta...” Gilderoy yritti.
”Te olette molemmat aivan samanlaisia”, Bellatrix puuskahti. ”Nyt minä käsitän viimein, mikä teidät on ajanut yhteen. Kumpikin epäröi aivan yhtä paljon.”
Gilderoyn katse vaelsi epävarmana ympäri huonetta. Purppuraiset verhot, Sibyllan valitsemat. Punainen matto keskellä lattiaa, Sibyllan valitsema. Lukuisat posliiniset teekupit lasivitriinissä, nekin Sibyllan valitsemat. Koko keittiö muistutti tämän olemassaolosta, siitä, kuinka Gilderoy oli kihlannut hänet. Verhot olivat olleet ensimmäinen asia, jonka Sibylla oli tuonut mukanaan yhteiseen kotiin ja ripustanut ne ikkunoihin.
”No?” Bellatrixin ääni havahdutti Gilderoyn ajatuksistaan. ”Joko olet valinnut? Ethän sinä voi tietää, huoliiko ennustajaeukko sinua enää takaisin, kun on tästä asiasta kuullut.”
”Minä en tiedä”, Gilderoy sanoi.
”Niinpä tietenkin”, Bellatrix tokaisi. ”Ethän sinä koskaan. Ja äsken olit jo niin varma päätöksestäsi, nyt et enää olekaan. Ei teistä edes tulisi mitään, olette kumpikin niin epävarmoja ja saamattomia. Koeta jo päättää, mitä sinä oikein haluat.”
”Minä en halua si-” Gilderoy aloitti.
”Vaiti!” Bellatrix sähähti. ”Mieti, mitä todella haluat. Älä sano yhtään mitään ennen kuin tiedät sen. Älä yhtään mitään.”
”Mutta minä tiedän -” Gilderoy yritti taas.
”Älä!” Bellatrix käski. ”Älä vielä sano mitään. Minä jätän sinut nyt pohtimaan asiaa. Sinun vuoksesi toivon, että valitset oikein.”
”Siis sinut”, Gilderoy tokaisi. ”Sinun mielestäsi oikea valinta olet sinä itse. Valintani on minulle oikea, päätin sitten mitä tahansa.”
Bellatrix nakkasi niskojaan ja lähti huoneesta. Hetken kuluttua Gilderoy kuuli oven käyvän. Hän huokaisi syvään ja painoi otsansa vasten pöytäliinan karheaa pintaa.
Ei hän tahtonut Bellatrixia, hän tahtoi Sibyllan. Mutta Bellatrix ei suostunut kuuntelemaan, hyväksymään kieltävää vastausta. Bellatrixille ei sanottu ei. Ei oltu koskaan sanottu. Miten tästäkään siis voisi ylipäätään selvitä, jos toinen osapuoli ei hyväksynyt kieltävää vastausta? Kaiken lisäksi Gilderoy uskoi, että Sibylla olisi hänelle se oikea valinta.
