Purppuraa [K11] angst, drama

[sennamiila]

Title: Purppuraa

Author: sennamiila

Genre: angst, drama

Rating: K11

Pairing: Narcissa/Lucius, tulkinnanvarainen Narcissa/Bellatrix

Disclaimer: Hahmot eivät vieläkään kuulu minulle vaan Rowlingille. Kappaleen Purppuraa (josta sain siis nimen ja inspiraation) ja kaikki muutkin kappaleet tästä ficistä omistaa yhtye nimeltä SIG.

Quote: ”Kaiken muun olen antanut hänelle anteeksi. Viinan, tupakoinnin, jopa toiset naiset. Tätä en enää anna.”

Warnings: Varoitan alkoholin käytöstä sekä tupakoinnista ja kielenkäytöstä.

A/N: Omistan tämän ficin SIG:n ihanaiselle laulajalle Matti Inkiselle <3 (R.I.P.). Ja on muuten eka ficcini, jossa ei ole Bellaa. Saas nähdä miten käy.
// edit: Kyllä se Bella sinne sittenkin näköjään ilmestyi. FF50:een sanalla 009. Punainen.

I luku
Purppuraa


Lucius Malfoy eteni hiljakseen pitkin katua. Hän horjui. Silmistä, jotka eivät kyenneet katsomaan samaan kohtaan hetkeä pidempään, näki että mies oli humalassa, eikä ainoastaan pienessä. Silmänaluset olivat punaiset liiallisesta juomisesta ja kokonaisuudessaan mies oli melkoisen kulahtaneen ja väsyneen oloinen.

Lucius pysähtyi, kaivoi taskustaan savukerasian, laittoi tupakan hampaittensa väliin ja sytytti sen. Hän imaisi ja hetkeä myöhemmin puhalsi suustaan savua ilmaan. Savukiekurat jäivät leijumaan miehen eteen. Lucius katsoi niitä tyhjällä ilmeellä ja astui sitten eteenpäin. Savukiemurat hajosivat pienemmiksi ja katosivat lopulta ilmaan.

Lucius oli riidellyt Narcissan kanssa. Narcissa ei ollut halunnut pimeän lordia heidän kartanoonsa. Lucius oli ollut toista mielestään. Hän ajatteli, että se voisi olla heidän tilaisuutensa parantaa asemaansa pimeän lordin silmissä. Heillä oli hänen edessään huono maine. Lucius itse oli jäänyt kiinni vuosi sitten salaisuuksien osaston taistelussa, Draco oli epäonnistunut tehtävässään juuri äskettäin. He eivät kaivanneet enää yhtään enempää huonoa mainetta.

Hiljaa omassa mielessään Lucius kuitenkin oli samaa mieltä Narcissan kanssa. Siitä ei varmastikaan voisi koitua mitään hyvää, jos pimeän lordi majailisi heidän kattonsa alla. Mutta tehty mikä tehty, siitä ei voisi enää perääntyä.

Lucius oli kertonut asiasta Narcissalle illalla. He olivat olleet eräiden ystäviensä luona iltaa istumassa. Kun he olivat sitten kävelleet kotiin, Lucius oli paljastanut vaimolle ehdotuksensa. Narcissa oli järkyttynyt. Ja suuttunut, kun Lucius oli kertonut jo ehdottaneensa asiaa pimeän lordille ja tämän suostuneen.

Narcissa oli huutanut, kiljunut ja raivonnut Luciukselle keskellä katua. Se oli saanut Luciuksen vihaiseksi. Jos joku olisi nähnyt...

Lucius oli lyönyt vaimoaan. Poskelle, jotta saisi tämän vaikenemaan. Se oli toiminut. Narcissa oli vaiennut sinä silmänräpäyksenä, kun Luciuksen kämmen oli läjähtänyt tämän poskelle.

Sitten Lucius oli kävellyt pois jättäen säikähtäneen naisen taaksensa.

Kun Lucius oli päässyt kartanolle, hän oli heti ensimmäisenä kävellyt keittiöön ja tarttunut tuliviskipulloon. Hän oli juonut lasillisen toisensa jälkeen. Mutta se ei ollut auttanut. Paha olo oli ja pysyi.

Kun Narcissa ei ollutkaan tullut kotiin, oli Lucius huolestunut. Entä jos vaimolle oli käynyt jotain?

Välittämättä nousevasta humalastaan Lucius oli lähtenyt mustaan kesäyöhön etsimään naista.

Nyt Lucius käveli samaa reittiä kuin oli tullut kotiinkin, mutta Narcissaa ei vain näkynyt missään. Hän ohitti kohdan, johon oli jättänyt Narcissan. Sielläkään ei ollut ketään. Pian hän olisi jo heidän ystäviensä talon kohdalla, eikä Narcissasta ollut näkynyt vilaustakaan.

Jokin kuitenkin kiinnitti Luciuksen huomion ojassa. Jokin, jota hän ei ollut äsken huomannut ja joka oli ilmestynyt sinne hänen ollessa kartanolla. Siellä oli kumollaan oleva harmaa auto. Vaikkei pimeässä hyvin erottanutkaan, se näytti olevan pahasti lommoilla.

Joku jästi taas, Lucius ajatteli tuhahtaen, mutta meni kuitenkin auton luokse.

Hän kierteli autoa, kosketteli sen kolhiintunutta, kovia kokenutta pintaa. Lucius tunsi lukuisat naarmut sormiensa alla. Lucius painoi otsansa vasten auton viileää kylkeä toivoen sen helpottavan edes hiukan hänen pahaa  oloaan.

Lucius huudahti säikähtäneenä ja suoristautui. Hän harppasi ojan toiselle puolelle ja nappasi käteensä punaisen korkokengän. Mies oli aivan varma, että se kuului Narcissalle.

Lucius pälyili vauhkona ympärilleen, mutta siellä ei ollut Narcissaa, joten hän saattoi huokaista helpotuksesta. Ainakaan vaimo ei ollut jäänyt auton alle.

Lucius puristi kenkää tiukasti rintaansa vasten kompuroidessaan ylös ojasta. Hän koetti parhaansa mukaan pidätellä kyyneleitään, mutta turhaan. Ne valuivat poskille tahrien jo valmiiksi likaiset kasvot vielä likaisemmiksi.

Lucius jatkoi matkaansa.

Minun on löydettävä Narcissa, Lucius ajatteli. Minun täytyy pyytää häneltä anteeksi. Sitten voimme unohtaa tämän kaiken ja olla taas kuten ennenkin.

Vai voimmeko? Pystyykö Narcissa edes antamaan minulle anteeksi?


**


Toisaalla Narcissa Malfoy tarpoi eteenpäin. Hänen siististi kammatut hiuksensa olivat menneet sekaisin, toinen korkokenkä oli poissa. Hän oli ollut vähällä jäädä auton alle. Se oli tullut niin yllättäen sieltä mutkan takaa, että Narcissa oli juuri ja juuri ehtinyt väistää. Siinä samassa kenkä oli kadonnut, eikä hän etsinnöistään huolimatta ollut onnistunut löytämään sitä.

Auto. Niin, se oli tullut hurjaa vauhtia mutkasta ja lähtenyt luisuun sateen liukastamalla tiellä. Ja sitten se oli mennyt ojaan. Kuljettajan Narcissa oli nähnyt vain vilaukselta, kun tämä oli noussut ulos autosta ja juossut pois.

Mutta mitä jos olisinkin kuollut? Narcissa pohti. Olisiko kukaan kaivannut minua? Draco? Lucius? Kukaan?

Luciusta Narcissa ajatteli inhoten. Tämä oli lyönyt häntä, omaa vaimoaan. Ja vain koska Narcissa ei ollut suostunut taipumaan tämän tahtoon.

Lucius on yksi paskiainen muiden joukossa, Narcissa ajatteli. Tiedän kyllä, millaisia miehet ovat, mutta Lucius on heistä pahin. En käsitä, miten olen joskus voinut muka rakastaa häntä. Ei oikea mies lyö vaimoaan. Lucius on säälittävä raukka.

Narcissa pysähtyi ja kumartui ottamaan toisen kengän jalastaan. Ohuiden sukkahousujen kärkeen oli tullut pieni reikä.

Narcissa katseli kenkää kädessään. Se näytti niin orvolta ja yksinäiseltä, kun toinen oli kadonnut.

Niin kuin minäkin, Narcissa ajatteli. Mihin tämän kengän pari on kadonnut? Mihin on kadonnut minun toinen kenkäni?

Narcissa tunsi hukkuvansa yön pimeyteen. Kaikesta huolimatta hän piti itsensä vahvana. Häneltä sentään löytyi luonteenlujuutta toisin kuin eräiltä.

En koskaan anna Luciukselle anteeksi, Narcissa päätti. En koskaan vaikka hän rukoilisi polvillaan. Tämä kaikki on nyt ohi. Hän voi luulla, että annan kaiken anteeksi noin vain. Mutta kun se ei olekaan niin yksinkertaista kuin hänen ajatusmaailmansa ehkä on. Kaiken muun olen antanut hänelle anteeksi. Viinan, tupakoinnin, jopa toiset naiset. Kaiken sen olen painanut villaisella. Ja senkin vain Dracon vuoksi. Hän olisi kärsinyt meistä eniten jos jotain olisi tapahtunut. Mutta tätä en enää anna. Vuosien vääryydet kostautuvat nyt, Lucius. Olisit ajatellut silloin, mitä teit. Tämä ei ole enää niin vain unohdettavissa.

Kyynel vierähti Narcissan kalpealle poskelle, kun hän ajatteli Dracoa, miten poika tulisi kärsimään kaikesta. Mutta sille ei voinut mitään, kaikki oli Luciuksen syytä.

Syyttäköön isäänsä, Narcissa ajatteli. Siinä hänelle kaiken pahan alku ja juuri. Miksi kaikista maailman miehistä minun piti mennä ja rakastua juuri Luciukseen?


**


Lucius nojautui sillankaiteeseen. Tupakka hänen hampaissaan oli palanut jo lähes loppuun. Lucius hönkäisi ilmoille vielä viimeiset savut ennen kuin heitti savukkeen kauas pois, tummaan, tyyneen veteen. Se aiheutti pintaan pudotessaan pieniä laineita, jotka kuitenkin haipuivat olemattomiksi paria silmänräpäystä myöhemmin.

Lucius vilkaisi taakseen kuullessaan rahisevia askeleita kadun pinnassa. Vaaleat hapsottavat hiukset, kalpea iho, suuret eteenpäin tuijottavat siniset silmät, kädessä punainen korkokenkä. Narcissa oli kuin haamu - välittämättä mekosta, joka näytti ihoa vasten lähes verenpunaiselta.

”Cissy”, Lucius henkäisi ja kiiruhti vaimonsa luo.

Narcissa kääntyi hitaasti katsomaan Luciusta. Jokin tämän katseessa sai miehen epäröimään. Silti Lucius kietoi kätensä Narcissan ympärille. Narcissa pysyi paikoillaan kuin patsas, oli yhtä kylmäkin. Kun Lucius koetti painaa suukon vaimonsa huulille, tämä käänsi päänsä poispäin.

”Kulta...” Lucius ihmetteli. ”Mikä hätänä?”

”Kyllä sinä sen tiedät”, Narcissa tuhahti ja pyristeli irti Luciuksen halauksesta. ”Ellet sitten oikeasti ole niin typerä kuin annat olettaa.”

”Jos tässä on kyse siitä kulta niin...” Lucius nieleskeli, ”olen pahoillani. Todella pahoillani. Ei ollut tarkoitukseni -”

”Lyödä vai?” Narcissa kysyi kylmästi. ”Mutta sinä löit. Se kertoo paljon sinusta, Lucius. Paljon olen antanut sinulle anteeksi, mutta tätä en.”

”Mutta rakas -” Lucius yritti.

”Älä sano minua rakkaaksi!” Narcissa sähähti.

Narcissa kääntyi kannoillaan lähteäkseen. Lucius kuitenkin tarttui tätä ranteesta ja käänsi takaisin.

”Cissy-kulta”, Lucius pyysi. ”Emmekö me voisi unohtaa kaiken tapahtuneen ja aloittaa täysin puhtaalta pöydältä?”

”Ota saastaiset kätesi irti minusta!” Narcissa kiljahti ja veti kätensä irti Luciuksen kädestä.

”Cissy -” Lucius aloitti.

”Kuinka sinä kehtaat?” Narcissa kysyi. ”Etkö sinä oikeasti tajua? Minä en halua!”

”Mutta Cissy”, Lucius sanoi.

Lucius tarjosi Narcissalle tämän toista kenkää.

”Minä löysin sen”, Lucius kertoi. ”Se oli ojassa sen auton luona. Minä pelästyin todella, Cissy.”

Narcissa katsoi Luciusta inhoten silmiin ja nappasi kengän tämän käsistä.

”Turha pyydellä anteeksi”, Narcissa tiuskaisi. ”Anteeksi et tule kuitenkaan saamaan.”

Narcissa kääntyi ja katosi aamuyöhön jättäen Luciuksen seisomaan keskelle katua.

”Cissy”, Lucius kuiskasi pimeyteen, mutta vastausta ei tullut.


SIG - Purppuraa

Aamusunnuntai, kello neljä vain,
tietä kulkee hiljaa nuori mies
Maantienpöly tomuaa,
pilvet nousee taivaaseen
Purppuraa katoavaa
Purppuraa katoavaa

Niityn tuoksua,
yölinnun laulua
ja ojassa on auto katollaan
Tanssikenkä punainen
maantientomu peittää sen
Purppuraa katoavaa
Purppuraa katoavaa

Purppuraa loistavaa,
kristallia kirkkaampaa
Helpompaa on rakastaa
kuin anteeksi antaa
Purppuraa katoavaa,
harmaa vie ja varastaa
Helpompaa kuin unohtaa
on katkeruuttaan kantaa

Neiti nuhruinen
keskeltä nokkosten
paiskaa kiven ladon seinukseen
On toinen kenkä hävinnyt,
pois kavaljeeri kävellyt
Purppuraa katoavaa
Purppuraa katoavaa

Purppuraa loistavaa,
kristallia kirkkaampaa
Helpompaa on rakastaa
kuin anteeksi antaa
Purppuraa katoavaa,
harmaa vie ja varastaa
Helpompaa kuin unohtaa
on katkeruuttaan kantaa

Usvaa utuista nousee joesta
Sillan yli kulkee nuori mies
Virran veteen harmaaseen
hän heittä savukkeen
Purppuraa putoavaa
Purppuraa katoavaa

Purppuraa loistavaa,
kristallia kirkkaampaa
Helpompaa on rakastaa
kuin anteeksi antaa
Purppuraa katoavaa,
harmaa vie ja varastaa
Helpompaa kuin unohtaa
on katkeruuttaan kantaa

[sennamiila]

Kiituksia Beatrice<3 Mä kyllä ajattelin, että tää jäis oneshotiks, mutta ei kai jatkokaan pahaa tekis... Täytyy miettiä. Kai mä voisin tätä jatkaakin. Jos vaikka saisin sen rakastamani Bellan mukaan Tuntu ihan oudolta kirjottaa jotain ilman häntä, nyyh

Mutta kiitos sinulle, taas kerran
sennamiila

[sennamiila]

A/N: Koska on niin ihanaa mennä kouluun kaheksalta, kun koulu alkaa kymmeneltä, päädyin sitten kirjoittamaan tän. SIG inspaa taas, tällä kertaa kappaleella Nukkeihminen. Niin ja jos ihanaista Beatricea ei olisi, ei olisi myöskään II lukua (tai sitten niitä seuraavia), joten omistan tämän luvun kokonaan Beatricelle (kirjotin sen Bellan sinne ihan sua varten - ja koska en osaa kirjoittaa ficciä ilman rakastani). Niin ja kaiken näköset ja kokoset kommentit on aina tervetulleita




II luku
Sä olet pelkkä nukkeihminen


Kaikki olivat aina uskoneet, että Lucius ja Narcissa Malfoy olivat kuin luodut toisilleen, täydellinen pari ilman riitoja ja päivien mykkäkouluja. Heillä oli kaikki mitä toivoa saattoi: koti suuressa kartanossa, rahaa kuin roskaa, lukuisia kotitonttuja, toisensa, pieni poika. Kaikkien silmissä he olivat onnellisia.

Lucius ja Narcissa olivat olleet nuoria mennessään naimisiin. He olivat rakastaneet toisiaan jo kouluajoista lähtien, vannoneet sitten ikuista rakkautta ihmisten edessä. Silloin he olivat oikeasti olleet onnellisia.

Nyt kaikki oli kuitenkin vain pelkkää kulissia. He eivät olleet onnellisia. Tai ainakaan Narcissa ei ollut. Pian Dracon syntymän jälkeen Lucius oli alkanut muuttua ja hänestä oli tullut aivan toinen mies, ei enää se, johon Narcissa aikoinaan oli rakastunut. Muiden ihmisten nähden Narcissa kyllä antoi Luciuksen pitää häntä hyvänä, suukottaa poskelle tai halata. Mutta kun he olivat kahden, sitä ei enää tapahtunut ja jos tapahtuikin niin erittäin harvoin. Silloin kun Lucius oli humalassa tämä saattoi tulla kopeloimaan vaimoaan. Se inhotti Narcissaa.

Tuli öitä, jolloin Lucius ei ollut kotona. Niinä öinä Narcissa tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja petetyksi, että usein itki itsensä uneen. Narcissa kyllä tiesi, missä hänen miehensä oli. Hän tiesi, että tällä riitti vientiä. Lucius oli komea, mutta oli alkanut Narcissan silmissä muuttua koko ajan vain rumemmaksi ja rumemmaksi. Hän juuri ja juuri sieti enää miehen kosketusta ja viinalta lemuavaa, tupakankatkuista hengitystä.

Mutta Narcissa ei ollut tehnyt mitään. Hän oli ajatellut vain poikaansa Dracoa ja mitä tälle kävisi, jos vanhemmat eroaisivat. Eroperheessä se oli miltei aina lapsi, joka kaikesta eniten kärsi. Ja vaikka Draco olikin jo aikuinen, Narcissa silti ajatteli poikansa hyvinvointia. Tämä oli kärsinyt jo paljon ja joutuisi nyt kärsimään vielä lisää.

Narcissa ja Lucius kutsuttiin yhä usein vieraisille ystävien luo. Silloin Narcissa onnekseen saattoi edes jollain tavoin kontrolloida miehensä juomista. Ei kuitenkaan kovin hyvin. Jos hän olisi vahtinut liikaa, olisi se voinut herättää epäilyksiä.

Vieraiden käydessä Malfoyn kartanossa Narcissa vastaili kysyttäessä aina tapansa mukaan 'kyllä kiitos, meillä on kaikki hyvin'. Aina sama lause. Aina sama ontto ääni ja mitäänsanomaton ilme. Sitä ei kukaan vain huomannut. Ihmiset kuulivat vain kaiken olevan hyvin ja olivat tyytyväisiä vastaukseen.

Vierailijoille Narcissa ei puhunut sanaakaan siitä mitä tapahtuisi, kun vieraat lähtisivät. Hän ei tahtonut herättää huomiota, eikä huolestuttaa ketään. Silti hän pelkäsi, että joku saisi selville, kuulisi kuinka hänen sydämensä huitoi rinnassa.

Mutta sisällään Narcissa huusi tuskaansa. Ääneen hän ei huutanut, ei muuten kuin unissaan. Toisinaan hän heräsi keskellä yötä omaan huutoonsa, yöpaita liimaantuneena selkään kiinni, kylmä hiki valuen pitkin kasvoja. Jos niin tapahtui, ja niin tapahtui melko usein, Narcissa ei enää nukkunut sinä yönä. Hän ei vain kyennyt. Painajaiset pitivät häntä valveilla.

Kaikesta huolimatta Narcissa vain jonkun vieraillessa istui aina kädet sylissään ja sievä hymy kasvoillaan, ettei kukaan tajuaisi. Eikä kukaan koskaan tajunnutkaan. Kukaan ei huomannut, kuinka ennen niin vilkkaasta ja eloisasta Narcissa Malfoysta oli tullut kuin nukke. Hän oli kuin pieni, turha koriste-esine suuressa Malfoyn kartanossa.


**


Narcissa toisti samat rituaalit joka ikinen päivä. Herättyään hän laittautui huolella: pukeutui, kampasi hiuksensa ja meikkasi. Sitten hän joi keittiössä monta kupillista kahvia tyhjään vatsaan. Se teki huonon olon, mutta oksennettuaan Narcissa tunsi itsensä taas kuin uudeksi ihmiseksi.

Jos joku sattui pistäytymään Malfoyn kartanossa päivällä, sai vastaansa hymyilevän nuken nimeltä Narcissa. Hymy saattoi näyttää lämpimältä ja ystävälliseltä, mutta jos olisi oikein tarkasti katsonut, olisi kaiken takaa voinut nähdä pelkkää teeskentelyä. Kukaan ei kuitenkaan koskaan katsonut tarkemmin.

Edes Bellatrix-sisko ei tuntunut epäilevän mitään. Hänkin kuului siihen suureen ihmismassaan, joka uskoi kaiken olevan kunnossa Malfoyn perheessä. Se kertoi jo jotain siitä, miten hyvin Narcissa kykeni pitämään kulissia yllä. Bellatrix, joka aina oli nähnyt, kun pikkusiskolla ei ollut kaikki hyvin, ei nyt enää nähnytkään. Narcissa oli sokaissut hänet.

Jotain Bellatrix saattoi kuitenkin ehkä nähdä. Jotain hyvin pientä. Hän tutkaili Narcissaa usein hieman huolestuneella katseella ja saattoi kysyä oliko kaikki hyvin.

”Kyllä kiitos, meillä on kaikki hyvin”, Narcissa saattoi kuulla taas vastaavansa ennen kuin tajusi edes kysymystä. Siitä oli tullut tapa, josta ei päässyt eroon. Sanat vain automaattisesti tulivat huulilta, eikä niitä kyennyt estämään. Ei enää. Joskus se ehkä olisi onnistunutkin, mutta nyt ei.


**


Kaikki olivat aina tosissaan uskoneet, että Lucius ja Narcissa olivat toisilleen luodut. Että heidän loppunsa olisi onnellinen kuin saduissa.

”Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka, sen pituinen se”, oli Narcissa joskus lukenut vanhasta satukirjasta. Se oli kirvoittanut kyyneleet silmiin ja saanut Narcissan kyselemään itseltään, miksei hän voinut saada satuloppua, miksi hänelle kävi niin kuin kävi.

Narcissa olisi tahtonut apua, mutta keneltä hän olisi edes pyytänyt. Eihän kukaan tiennyt heidän tilanteestaan. Eikä Narcissa aikonut alentua sellaiseen. Heikot pyysivät apua, eikä Narcissa ollut heikko, sen oli Bellatrix hänelle opettanut.

Nyt Narcissa kuitenkin tunsi itsensä heikoksi ja voimattomaksi. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, hänen mittansa oli tullut täyteen. Narcissa oli saanut tarpeekseen siitä kaikesta paskasta mitä Lucius hänelle syötti. Enää hän ei tahtonut kuulla sanaakaan miehen suusta. Sillä hetkellä yhdenkään miehen.

”Samanlaisia paskanpuhujia kaikki”, Narcissa tuhahti. ”Mutta Lucius on pahin.”

Narcissa muisti, mitä Bellatrix oli joskus sanonut. Että kaikki miehet olivat valehtelijoita ja pettureita, jotkut enemmän, jotkut vähemmän, mutta yhtä kaikki. Samankaltaisia jokainen. Se oli ollut aikaa, jolloin Narcissa ja Lucius olivat olleet pari vuotta naimisissa. Narcissa ei ollut ottanut siskon sanoja kuuleviin korviinsa. Nyt hän muisti ne turhankin hyvin. Hän tiesi, että Bellatrix oli ollut oikeassa, oli aina ollut. Miehiin ei kannattanut luottaa.

Narcissa tutkaili käsissään olevia korkokenkiä. Punaiset, hieman pölyn ja muun lian peitossa kumpainenkin. Toisen kupeeseen oli ilmestynyt pieni, valkoinen naarmu. Narcissa muista, kuinka Lucius oli ostanut kengät hänelle vuosia sitten.

Raivoissaan Narcissa paiskasi kengän menemään. Se lensi metsään puiden sekaan. Toinen kenkä seurasi välittömästi perässä.

”Painu helvettiin Lucius Malfoy!” Narcissa kiljui.

Hän kääntyi ja lähti juoksemaan. Pienet, terävät kivet pistelivät jalkapohjia sukkahousujen läpi, mutta Narcissa ei välittänyt. Hän tahtoi vain pois, kauas Luciuksesta.

Narcissa pysähtyi nähdessään edessään synkkänä ja uhkaavana kohoavan rakennuksen. Epäröiden Narcissa asteli pihaan. Hän pysähtyi portaiden juurelle, kun ovi yllättäen aukeni ja loi kapean valokaistaleen kuistille. Ovesta astui ulos tummatukkainen nainen.

”Bella”, Narcissa kuiskasi.

Nainen kääntyi katsomaan Narcissaa.

”Narcissa?” Bellatrix kysyi. ”Cissy, sinäkö se olet?”

Narcissa astui pari porrasta ylöspäin. Sisältä loistava valo lankesi hänen ylleen.

”Mitä sinulle on käynyt?” Bellatrix ihmetteli. ”Näytät aaveelta. Onko kaikki hyvin? Oletko kunnossa?”

Sillä kertaa Narcissa hillitsi itsensä.

”Ei”, hän vastasi. ”Mikään ei ole kunnossa. Ei ole ollut moneen vuoteen. Olen valehdellut koko ajan. Kaikki on mennyt päin helvettiä siitä lähtien, kun Draco syntyi ja Lucius alkoi juomaan. Bella, minä olen heikko, koska tulin pyytämään apua. Halveksitko sinä minua sen takia?”

”En tietenkään”, Bellatrix sanoi. ”Tule sisään niin saat rauhassa kertoa kaiken.”

Bellatrix avasi ovea enemmän ja laski Narcissan sisään. Itse hän jäi hetkeksi tuijottamaan pimeälle pihamaalle. Hän näki tumman hahmon lähestyvän taloa.

”Painu helvettiin Lucius”, Bellatrix kuiskasi vaarallisen pehmeästi, otti taikasauvansa ja osoitti hahmoa sillä.

Hahmo pysähtyi. Bellatrix vilkaisi sitä vielä kerran, astui sisään ja veti oven kiinni takanaan.


SIG - Nukkeihminen

Kuin nukke mekaaninen
suut avaat, suutas suljet
Kuin nukke eri vauhdissa
joka päivä kuluu kuluen
ei suustasi kuulla yhtään asiaa
vanhan nauhan kelaat, on sulla mukavaa

Sä olet pelkkä nukkeihminen
Sä olet pelkkä nukkeihminen

Voiteet kemikalion allergiasi poistaa
nukke posliinikasvo, meikki iholtasi loistaa
sinulla on kahvikuppineuroosi,
sä ravisutat päätäsi puhuessasi

Sä olet pelkkä nukkeihminen
Sä olet pelkkä nukkeihminen

Kai nukketyttö nukkepojan saa
nukkekotiin somaan
rakkauden teitä käyskentelemään
uuteen maailmaan viattomaan
ja elämänsä loppuun saakka elävät he
onnellisina, sen pituinen se

Sä olet pelkkä nukkeihminen
pieni sievä nukkeihminen

[sennamiila]

Kiitos Beatrice<3 Ja joo, oli mun ihan pakko kirjoittaa sinne se Bella (koska muuten tästä ois tullu ihan huono ja koska Bella nyt on vaan niin ihuna). Jeps, ihan sulle omistettu luku, sillä ilman sua tätä ei myöskään olis. Sain nimittäin idean tosta sun edellisestä kommentistas Ja jatkoa tulee, kunhan ehdin taas kirjoittelemaan - kipeänä nimittäin ei oikeen tee mieli olla koneella. Pikkuisen oon kuitenkin saanut aloitettua (kun koulu alkoi kymmeneltä ja minä erittäin ahkerana opiskelijana menin sinne jo kahdeksaksi - vain todetakseni, että olen kipeänä ja haluan kotiin nukkumaan)

Joten kiitos sinulle tuhannesti
sennamiila

[sennamiila]

A/N: Tässäpä nyt sitten aikani kuluksi kirjoittelin seuraavan luvun. Oli mulla varmaan uusi ennätys, kun puolitoista päivää ehdin olla koulussa ja jo päädyin sairaslomalle. Sitä tämä lukio-opiskelu teettää. Mutta osaanpa sairaslomastakin ottaa ilon irti (eli nukkua 15 tuntia lähes putkeen) ja kirjoittaa tätä. Joten tässäpä nyt. SIG inspaa edelleen, taitaapa inspata koko ficin ajan. Ja kommentteja otetaan yhä vastaan
--> nukkumaan




Luku III
Portaat purppurasumuun


Lucius jäi yksin seisomaan pihamaalle oven sulkeuduttua. Hän toivoi oven aukenevan ja Narcissan tulevan ulos. Kaikista odotuksista huolimatta niin ei kuitenkaan käynyt.

Lucius oli kyllä kuullut Bellatrixin sanat. Ne jäivät kaikumaan hänen päähänsä. Painu helvettiin... Niin, ehkä hänen pitäisikin. Hänet oli tuomittu epäonnistumaan kaikessa mihin hän vain ryhtyi. Mitä hyötyä hänestä siis enää oli kenellekään?

Lucius oli kadottanut sen kaiken, mitä joskus oli rakastanut. Mutta kaikki tapahtunut oli ollut vain hänen omaa typeryyttään. Narcissa oli nyt mennyt, hylännyt hänet lopullisesti vailla aikomustakaan palata. Draco ei vielä tiennyt, mutta sekin olisi tietysti vain ajan kysymys.

Lucius oli, omaa naiiviuttaan ehkä, ajatellut, ettei Narcissa koskaan saisi tietää. Tietää, mitä mies puuhasteli vaimonsa selän takana. Eihän hän tietenkään voinut olla varma tiesikö tämä, mutta ainakin Lucius uskoi niin. Narcissasta oli tullut niin välttelevä. Naisen oli pakko tietää ainakin jotain.

Ei sillä, ei Luciuskaan ollut ikuisuuksiin edes halunnut koskea Narcissaa. Vanhemmiten nainen oli alkanut tympäistä häntä. Tästä oli tullut jotenkin niin vakava ja hiljainen, ei ollut tahtonut miestään liian lähelle sitten Dracon syntymän. Entisestä iloisesta ja huolettomasta Narcissa Malfoysta ei ollut enää mitään jäljellä.

Senkin vuoksi Lucius oli sortunut siihen pirulliseen kiellettyyn leikkiin, jota lukuisat miehet olivat ennen häntä kokeilleet. Niin oli Luciukselle kerrottu. Nuoruuden innokkuuttaan ja lapsellisuuttaan hän oli siis jättänyt viimeisillään raskaana olevan vaimonsa kartanoon ja hipsinyt itse tiehensä naisen nukkuessa. Se oli ollut Luciuksen ensimmäinen askel syntiin.

Kun Draco viimein oli syntynyt, oli Narcissan maailma pyörinyt ainoastaan pojan ympärillä. Miehelle ei enää ollut liiennyt ajatuksia kun pienestä pojasta oli tullut Narcissan maailman keskipiste. Lucius oli halveksinut vaimoaan. Eihän ylhäisen naisen kuulunut hoitaa lasta, se oli lastenhoitajien tehtävä. Mutta Narcissa oli ollut heikko. Kaikki naiset olivat heikkoja. Se oli ollut toinen etappi matkalla eroon.

Sitten Narcissa oli vain vähitellen jäänyt, eikä Lucius ollut asiaa liiemmin ajatellut. Hänelle riitti kyllä naisia. Hän oli hyvännäköinen ja vetovoimainen, sen hän tiesi itsekin. Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa ja teräksenharmaat silmänsä suorastaan saivat naiset lankeamaan hänen syliinsä. Ei kaikkia, ei tietenkään, mutta sellaiset tietynlaiset naiset kylläkin.

Lucius oli viettänyt useita öitä poissa kotoa uskotellen itselleen, että Narcissa olisi autaan tietämätön kaikesta mitä ympärillä tapahtui. Hän kuitenkin tiesi rakentaneensa turhia pilvilinnoja, kun oli kuvitellut, ettei vaimo koskaan saisi tietää hänen suurinta salaisuuttaan. Narcissa oli ollut liian älykäs ollakseen huomaamatta. Mutta nainen oli pysynyt vaiti kaikesta, kantanut tietoa sisällään kuin raskainta taakkaa. Ja nyt se kaikki viimein oli ohi.

Mutta Narcissakin oli ollut typerä luullessaan, että Lucius tyytyisi häneen. Etenkään Dracon syntymän jälkeen, kun heillä ei ollut  enää ollut lainkaan yhteisiä hetkiä. Oli ollut aina poika. Poika, joka tulevaisuudessa perisi Malfoyn kartanon. Poika, joka vei Narcissan kaiken ajan.

Lucius rakasti poikaansa, kyllä vain. Mutta miehestä tuntui, että Draco rakasti kuitenkin enemmän äitään kuin isäänsä. Isäänsä poika suhtautui vain hieman pelonsekaisella kunnioituksella koettaen seurata tämän viitoittamaa tietä liittymällä kuolonsyöjiin. Äitiään Draco kuitenkin rakasti. Äitiään, joka oli aina läsnä, kun poika sitä eniten tarvitsi. Isä taas oli usein poissa, eikä tämä osannut antaa sellaista tukea, jota poika tarvitsi. Sellaista tukea osasi antaa vain äiti.

Kaikesta petoksesta huolimatta Lucius oli aina ollut äärettömän mustasukkainen Narcissasta. Jos joku oli vienyt Narcissan huomion häneltä liian pitkäksi aikaa, oli Lucius väkisin koettanut kääntää huomion itseensä. Joskus se oli toiminut, useimmiten ei. Etenkin jos Narcissan isosisko Bellatrix oli sattunut käymään, oli Narcissan huomio ollut tuossa naisessa lähes koko ajan. Senkään vuoksi Lucius ei ollut koskaan juuri liiemmin pitänyt Bellatrixista. Tunne kuitenkin oli aina ollut molemminpuoleinen.

Luciuksella ei ollut koskaan ollut aavistustakaan, miksi Bellatrix vihasi häntä niin kuin vihasi. Toisinaan miehellä oli tunne, että Bellatrix näki suoraan hänen lävitseen, hänen likaiseen, petolliseen mieleensä. Mutta eihän se voinut olla mahdollista, eihän hän voinut olla niin läpinäkyvä.

Bellatrixin miehen, Rodolphuksen, kanssa Lucius sen sijaan oli tullut toimeen verrattain hyvin. He olivat samankaltaisia, kohtalotovereita. Kumpaakaan ei vaimo laskenut liian lähelle. Rodolphus juuri oli näyttänyt Luciukselle petoksen tien.

Nyt kun Lucius oli nähnyt Narcissan katoavan Lestrangen kartanoon Bellatrixin kanssa, oli mustasukkaisuus jälleen ottanut vallan. Juuri Bellatrixin suhteen Lucius oli aina ollut erittäin mustasukkainen vaimostaan. Mutta hän ei voinut sille mitään, että Narcissa välitti siskostaan enemmän kuin miehestään. Silti Lucius oli vihannut Bellatrixia, koska tämä tuntui vievän hänen vaimonsa.

Salaan omassa mielessään Lucius kuitenkin toivoi Narcissan muuttavan mieltään, palaavan hänen luokseen. Lucius olisi valmis tekemään mitä tahansa, jotta saisi vaimonsa takaisin. Hän oli valmis lopettamaan juomisen ja tupakoinnin, valmis luopumaan niistä huvituksista, jotka Rodolphus Lestrange oli hänelle esitellyt.

Kaikki uneksiminen oli kuitenkin täysin turhaa. Narcissa ei palaisi. Vaikkei hän enää tuntenutkaan vaimoaan niin hyvin kuin joskus vuosia sitten, tämän kasvoilla oli nyt ollut ilme, joka kertoi kaiken, viesti pysyvästä päätöksestä. Eikä Narcissa peruisi päätöstään. Se ei kuulunut naisen tapoihin. Mustan suku oli aina ollut sellainen. Jos he jotain tiukasti päättivät, se myös piti. Eikä Narcissa todellakaan ollut poikkeus.

Mutta sekin Narcissa oli vuosien mittaan osoittanut murtumisen merkkejä. Naisesta oli tullut heikompi, taipuvampi. Tämä oli sopeutunut paremmin miehensä tahtoon. Ei kuitenkaan aivan kaikkeen, mutta sen Lucius oli antanut anteeksi. Eihän hän itsekään ollut täydellinen, vaikka niin mielellään antoikin kaikille sellaisen kuvan. Ja typeryyksissään useimmat ihmiset näkivät vain kauniin ja huolitellun pinnan. Kukaan ei vaivautunut katsomaan sen alle. Keneltäkään ei liiennyt aikaa sellaiseen. Kaikki olivat aina kiireisiä. Kaikki paitsi Narcissa. Narcissa, joka oli vieraille aina kiltisti esittänyt, että heillä oli kaikki hyvin, että mies oli talon herra.

Tänään Narcissan päättäväisyys oli kuitenkin ulottunut aivan uusiin sfääreihin. Eikä pelkästään se, ettei Narcissa tahtonut majoittaa pimeän lordia kartanoon vaan myös se, mitä tämän silmät olivat viestineet. Sillä hetkellä Lucius oli sanatarkasti tiennyt vaimonsa ajatukset.

Älä koske minuun enää ikinä, oli Narcissa ajatellut. Äläkä tule lähelleni. Minä vihaan sinua. Lähden, enkä enää koskaan tule takaisin. En anna sinulle anteeksi.

Lucius oli kuitenkin yrittänyt parhaansa. Pyytänyt anteeksi, halannut, mutta se ei ollut saanut Narcissaa pehmenemään. Nainen oli tehnyt lopullisen päätöksen.

Lucius tiesi, ettei hän olisi saanut elää pilvissä, elätellä turhia toiveita kaikesta. Niin hän oli kuitenkin aina tehnyt. Ja juuri se oli saanut Narcissan lähtemään. Lucius tiesi olleensa typerä, niin naiivi luullessaan, ettei Narcissa koskaan tulisi tekemään mitään. Nyt typeryys oli kostautunut - niin kuin sanottiin 'pilkka osuu omaan nilkkaan'. Niin oli Luciukselle nyt käynyt.

Lucius kääntyi ja lähti kohti kotia, jolta se ei kuitenkaan enää tuntuisi. Hän tiesi sen. Enää siellä ei olisi Narcissaa, Dracokin oli jossain. Kaikkialla olisi vain autiota ja hiljaista. Olihan siellä tietenkin kotitonttuja, mutta ne liikkuivat ääneti. Joka tapauksessa Lucius olisi nyt yksin. Niin yksin, ettei hän voinut sitä vielä millään käsittää. Seuranaan hänellä olisi vain... niin, lukemattomat tuliviskipullot. Eikä missään voinut olla niin tyhjää ja autiota kuin Luciuksen itsensä sisällä.

Lucius tuhahti.

En minä heitä mihinkään tarvitse, mies ajatteli. Naisista ja lapsista on vain harmia. Etenkin naisista. Pärjään vallan hyvin itsekin.

Lucius ei tiennyt, kuinka väärässä olikaan.



SIG - Leijailen

Junankiskojen kutsuja kuunnellen
etsin jalokiveäin
Kadut päättyvät mereen
mut kartoissani
käskynä on eteenpäin
Valomainosten varjoissa harhailen
leikkiin kiellettyyn
Kadut sateiset
peilinä heijastaa
siltaa yön hyväilyyn

Haaveeni hulluuden tatuoimat
portaat purppurasumuun
Kerran syliisi taivun
vaivun ukkosen kumuun

Minä pyörin ja hyörin, leijailen
purppurapilvissä haaveiden
Minä pyörin ja hyörin, leijailen
ja pois enää osaa en
ja pois enää tahdo en

Ovilla onneni paratiisin
vaanin metsästäen
Kuohuu rakkauden nälkä ruumiissani
jos toisella sinut näen

Haaveeni hulluuden tatuoimat
portaat purppurasumuun
Kerran syliisi taivun
vaivun ukkosenkumuun

Minä pyörin ja hyörin, leijailen
purppurapilvissä haaveiden
Minä pyörin ja hyörin, leijailen
ja pois enää osaa en
ja pois enää tahdo en

Tule kanssani laskevaan aurinkoon
tule tanssimaan tuleen sen
Hehkuvat haaveeni haalentamaan
viileydestä viinien

Haaveeni hulluuden tatuoimat
portaat purppurasumuun
Kerran syliisi taivun
vaivun ukkosenkumuun

Minä pyörin ja hyörin
minä pyörin ja hyörin
minä pyörin ja hyörin, leijailen
purppurapilvissä haaveiden
Minä pyörin ja hyörin, leijailen
ja pois enää osaa en
ja pois enää tahdo en

[sennamiila]

A/N: Sainpas neljännen luvun valmiiksi, vihdoin ja viimein. Joten tässä siis ilman mitään sen kummempia selityksiä. Niin ja virheitä voi löytyä, koska enpäs tätä lukua jaksanutkaan oikolukea. Omistettu Hjelille kaksikuukautispäivän johdosta <3 onnee "velisein"




IV luku
Kohta nuoruuskin katoaa


Bellatrix ohjasi Narcissan keittiöön, jossa tämä istuutui tuolille pöydän ääreen ja sai käteensä höyryävän kuuman kupillisen teetä. Narcissa katsoi siskoaan ja koetti hymyillä.

”Juo pois vaan”, Bellatrix kehotti. ”Se lämmittää.”

Se Narcissan oli tosiaan myönnettävä, että hänellä oli kylmä. Mutta se ei kyllä ollut ihmekään, ties miten kauan aikaa hän oli viettänyt ulkona. Narcissa nosti kupin huulilleen ja joi ahnaasti kuin ei olisi saanut juotavaa moneen päivään. Välittömästi lämpö levisi koko Narcissan kehoon ja sai olon tuntumaan hyvältä.

Kuppi tyhjeni nopeasti ja Narcissa laski sen pöydälle eteensä.

”Otatko lisää?” Bellatrix hymyili huvittuneena.

”Kyllä kiitos”, Narcissa sanoi.

Bellatrix kaatoi kuppiin lisää teetä. Tällä kertaa Narcissa ei kuitenkaan juonut heti kaikkea.

”Mitä sinä teet valveilla näin...” Narcissa aloitti. ”Onko tämä edes myöhään vai aikaisin?”

”Miten vain haluat”, Bellatrix totesi. ”Mutta en ole nukkunut koko yönä kuin pari tuntia. Olen ajatellut asioita.”

”Mitä asioita?” Narcissa kysyi.

”Voi, ei se ole mitään ihmeellistä”, Bellatrix sanoi.

”Missä Rodolphus muuten on?” Narcissa jatkoi kyselemistä. ”En ole nähnyt häntä yli vuoteen. Tehän kävitte Azkabanissa ja -”

Leveä virne Bellatrixin kasvoilla sai Narcissan vaikenemaan. Narcissa katsoi sisartaan kummastuneena.

”Jätin hänet sinne”, Bellatrix nauroi. ”En nähnyt mitään syytä, miksi auttaisin hänet pois. Paitsi sen tietysti, että hän voisi kuolla taistelussa. Mutta minun puolestani hän voisi istua siellä vaikka ikuisuuden, ei se minua liikuttaisi. Eipä ainakaan ole täällä kiusaamassa minua likaisilla ajatuksillaan ja petollisella mielellään.”

”Jätit hänet Azkabaniin?” Narcissa hämmästyi.

”No niinhän minä juuri sanoin”, Bellatrix totesi. ”Se on hänelle aivan oikein. Virukoon siellä vielä jonkun aikaa. Mutta sinä. Mitä sinä teit ulkona tähän aikaan? En oikein käsittänyt muuta kuin että Lucius...?”

”Meille tuli riita”, Narcissa vastasi. ”Eikä mikään kovin pieni. Minua vain alkoi niin suututtamaan, että hän tekee minuakin koskevia päätöksiä selkäni takana kysymättä mielipidettäni. Sitten hän vain noin niin kuin ohimennen mainitsee niistä minulle. En siedä sellaista.”

”Tiedän sen siskoseni”, Bellatrix hymähti.

”Eikä siinä vielä kaikki”, Narcissa jatkoi. ”Kun sanoin hänelle, etten kertakaikkiaan hyväksy sellaista, hän löi minua.”

Narcissa näytti Bellatrixille poskeaan, jossa yhä tykytti punainen jälki.

”Hän – mitä?!” Bellatrix huudahti.

”Niin”, Narcissa myönsi. ”Ja sitten hän lähti pois kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.”

Bellatrix käännähti  kannoillaan ja lähti keittiöstä ovet paukkuen ja kiroilleen itsekseen. Narcissa huokaisi ja otti pienen kulauksen teetä. Hän ei ehkä halunnut tietää, mitä Bellatrixin päässä liikkui.

Narcissa kuuli tömistelevät askeleet portaista kohti yläkertaa, hetken kuluttua kilinää, kun jokin särkyi ja sitten taas askeleet alas. Ja vain hetken kuluttua Bellatrix oli taas keittiössä. Tämä käveli suoraan Narcissan luo, tarttui siskoaan leuasta ja käänsi hänen päätään niin, että näki poskessa punaisen jäljen.

”Helvetti”, Bellatrix manasi.

”Oli paljon muutakin”, Narcissa sanoi. ”Mutta se oli vain viimeinen silaus. Sen lisäksi siis, että hän vain jätti minut yksin pimeään yöhön sen jälkeen.”

”Mitä muuta?” Bellatrix tivasi.

”Sitä on jatkunut jo pitkän aikaa”, Narcissa kertoi. ”Lucius aloitti juomisen hieman Dracon syntymän jälkeen. Silloin se oli vain pientä, nyt siitä on tullut hänelle lähes päivittäin tapa. Eikä siinäkään vielä kaikki. Hänellä on toisia naisia. Minä tiedän sen, Bella.”

”Niin”, Bellatrix nyökkäsi. ”Minäkin tiedän sen.”

”Tiedät vai?” Narcissa huudahti ja käänsi katseensa Bellatrixiin. ”Sinä tiedät?”

”Aivan, minä tiedän”, Bellatrix myönsi. ”Joskus kauan aikaa sitten kuulin hänen ja Rodolphuksen keskustelevan. Toisista naisista. Olin kyllä tiennyt, että Rodolphus petti minua. Mutta että Luciuskin.”

”Ja sinä varoitit minua”, Narcissa sanoi. ”Sanoit, että kaikki miehet ovat petollisia. Hieman Dracon syntymän jälkeen.”

”Niitä aikoja se tosiaan taisi olla”, Bellatrix totesi. ”Mutta kaikki on nyt mennyttä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Sinä olet tehnyt sen, mikä sinusta on oikein. Ja minä olen sitä mieltä, että se todella on oikein. Lucius ansaitsee kaiken sen jälkeen mitä on tehnyt sinulle.”

”Mutta entä Draco?” Narcissa kuiskasi.

”Mitä hänestä?” Bellatrix kysyi.

”Jos hän ei pärjääkään”, Narcissa sanoi. ”Hän on vasta lapsi -”

”Draco on täysi-ikäinen”, Bellatrix pisti väliin.

”Mutta lapsi silti, Bella, lapsi”, Narcissa intti. ”Ei täysi-ikäisyys tee ihmisestä aikuista. Eikä Draco ole mikä tahansa lapsi vaan minun poikani, enkä tahdo, että hän kärsii tämän vuoksi.”

”Miksi hän kärsisi?” Bellatrix kysyi.

”Tiedän, että hän kärsii”, Narcissa totesi. ”Hän on niin herkkä, eikä ole koskaan tiennyt, ettei meillä mene kovin hyvin. Tämä tulee hänelle aivan puun takaa, etten tiedä... osaa sanoa...”

”Kyllä Draco varmasti ymmärtää”, Bellatrix sanoi. ”Kun selität asian hänelle, olen varma, että hän ymmärtää. Draco on vahva, Cissy. Vahvempi kuin tiedätkään.”

”Niin”, Narcissa mutisi. ”Niin kai sitten.”

Narcissa otti taas pienen kulauksen teetä.

”Mutta minä olen nyt vapaa Luciuksesta”, Narcissa sanoi lujalla äänellä ja pamautti teekupin pöydälle. ”Eikä minun enää tarvitse vetää verhoa eteeni. Etkö sinä oikeasti koskaan nähnyt, miten huonosti asiat olivat?”

”Kyllä minä jotain näin”, Bellatrix sanoi. ”Mutten paljoa. Jotain pientä kuitenkin sen verran, että saatoin olla huolissani. Ja tiesinhän minä Luciuksen syrjähypyistä. Sinä kuitenkin pidit yllä niin hyvää roolia, että aloin epäillä, olinko sittenkin liioitellut asioita. Mutta on hyvä, että kaikki tuli nyt ilmi. Mutta yksi kysymys vielä, Cissy.”

”Niin?” Narcissa kysyi.

”Miksi te ylipäätään riitelitte viime yönä?”



SIG - Niin kauan kuin maailma on

Niin paljon öitä sain
vain vähän päiviä
pelkään etten nää
enää yhtään ihmistä
Puut raskaat
varjostavat matkaani
olen vielä nuori
jo lasken aikaani

Vain ken jalopeuran sydämeensä saa
ken tulessa haavansa puhdistaa
ken tähtiä uhmata uskaltaa
häntä vapaus voi rakastaa
Täytyy elää jos tahtoo uskaltaa
elää jos aikoo rakastaa
täytyy elää ja nähdä maailmaa
niin kauan kuin maailma on
Tahdon elää
Tahdon rakastaa
Tahdon nähdä maailmaa
niin kauan kuin maailma on

Virran juoksu edessäin
se virtaa väärinpäin
itseni suvannossa
hukkuneena näin
Eksyin taivaan teille,
tuuliin sekoan
jo kuivuutensa murtuu
laidat astian

Vain ken jalopeuran sydämeensä saa
ken tulessa haavansa puhdistaa
ken tähtiä uhmata uskaltaa
häntä vapaus voi rakastaa
Täytyy elää jos tahtoo uskaltaa
elää jos aikoo rakastaa
täytyy elää ja nähdä maailmaa
niin kauan kuin maailma on
Tahdon elää
Tahdon rakastaa
Tahdon nähdä maailmaa
niin kauan kuin maailma on

Unen kaivoon hiekkaa
hiljaa ripautan
veden pinta ei rikkoudu
näen tulevan
Jyrkänteeltä huudan,
kaiku ei vastaa
aika kulkee ohitsein
kohta nuoruuskin katoaa

Vain ken jalopeuran sydämeensä saa
ken tulessa haavansa puhdistaa
ken tähtiä uhmata uskaltaa
häntä vapaus voi rakastaa
Täytyy elää jos tahtoo uskaltaa
elää jos aikoo rakastaa
täytyy elää ja nähdä maailmaa
niin kauan kuin maailma on
Tahdon elää
Tahdon rakastaa
Tahdon nähdä maailmaa
niin kauan kuin maailma on

[sennamiila]

Oij, kiitos Beatrice kommentistasi. Piristi kivasti, kun juuri laahustin kotiin kolmen tunnin näytelmäharjoituksista (ei sillä, siellä oli ihan kivaa), mutta kuitenkin. Ja joo, jatkoa tulee kunhan vain ehdin kirjoittelemaan, ainaki pari lukua vielä. Hehe, toi kohta minkä sä lainasti on aika joo, se oli kiva kirjottaa.

sennamiila

[sennamiila]

A/N: On kyllä erittäin mukavaa mennä kahdeksaksi koululle, kun koulu alkaa kymmeneltä. Mutta mä en valita, koska sainpahan ainakin seuraavan luvun valmiiksi. Onneksi on tämä läppäri niin voi käyttää vapaatunnit hyödyksi (koska Seitsemän veljeksen lukeminen ei vieläkään kiinnosta ja sitäpaitsi "unohdin" sen kotiin). No joo, mutta tässä sitten, viides luku, olkaapa hyvät.





V luku
Kuka hullu kiviä kengissään mukanaan käy kantamaan


Narcissa tuijotti Bellatrixia pitkään.

”Niin?” Bellatrix kysyi. ”Miksi te riitelitte?”

”En minä voi sitä kertoa”, Narcissa sanoi.

”Mikset?” Bellatrix uteli.

”Minä vain...” Narcissa pohti kuumeisesti oikeita sanoja. ”En vain voi. Ehkä joskus toiste, en nyt. On tapahtunut niin paljon kaikkea.”

”Ymmärrän kyllä”, Bellatrix sanoi. ”Sinun täytyy päästä lepäämään. Minä jään vielä hetkeksi tänne. Löydät varmaan itsekin vierashuoneen?”

Narcissa nyökkäsi, joi loput teestään ja lähti huoneesta.

Bellatrix katsoi hetken siskonsa jälkeen, huokaisi raskaasti ja käänsi sitten katseensa ulos ikkunasta. Aurinko kurotteli säteitään kohti taivasta ja peitti maan purppurallaan.


**


Narcissa heräsi vasta, kun ilta alkoi jo hämärtää. Hän ponkaisi säikähtäneenä ylös sängystään, mutta rauhoittui muistaessaan missä oli.

Narcissa huomasi tuolille laskostetun tummansinisen mekon, puki sen päälleen ja lähti alakertaan keittiöön, josta kuuluvasta hiljaisesta kiroilusta päätteli Bellatrixin olevan siellä.

”Huomenta”, Bellatrix virnisti havaittuaan siskonsa. ”Löysit näköjään mekkosi.”

”Niin”, Narcissa nyökkäsi. ”Kiitos.”

”Eipä kestä”, Bellatrix totesi. ”Ajattelin, ettei sinun varmaankaan olisi kovin mukava olla se likainen mekko ylläsi ja sitten löysin kaapista tuon. Tahtoisitko jotain?”

Narcissa pudisti päätään.

”Tahdot kuitenkin”, Bellatrix tokaisi. ”Jos et muuta niin teetä ainakin.”

Ja Bellatrix pamautti teekupin siskonsa eteen. Narcissa katsoi siskoaan ja koetti saada huulilleen hymyntapaisen.

”Näet lävitseni”, Narcissa totesi.

”Ja se on huomattavasti helpompaa nyt, kun et enää piileskele”, Bellatrix sanoi. ”Ihmisten lävitse on kumman helppo nähdä. Tai en tiedä muista, mutta minulle se ainakin on helppoa.”

He olivat pitkän aikaa hiljaa, ja Narcissa joi puolet teestään. Bellatrix meni kaatamaan teetä myös itselleen ja jäi nojailemaan tasoa vasten kuppi kädessään.

”Mutta minä olen heikko, Bella”, Narcissa viimein sanoi.

”Mitä sinä oikein höpiset?” Bellatrix kysyi. ”Et sinä ole heikko. Vain rohkea uskaltaisi tehdä kuten sinä teit. Jos olisit heikko, olisit pysynyt Luciuksen kainalossa kaikesta huolimatta. Cissy, usko minua. Olet kaikkea muuta kuin heikko.”

Narcissa pudisti murheellisena päätään.

”Kyllä minä olen heikko”, Narcissa kuiskasi. ”Enkä edes tiedä, teinkö oikean ratkaisun, kun jätin Luciuksen. Olisiko minun sittenkin pitänyt jäädä?”

”Ei”, Bellatrix tyrmäsi Narcissan kysymyksen. ”Sinun ei todellakaan olisi pitänyt jäädä. Lucius on väkivaltainen valehtelija ja petturi, sen sinä tiedät. Miksi siis olisit jäänyt?”

”En minä tiedä”, Narcissa kohautti olkiaan. ”Jotenkin tämä kaikki tuntuu vain niin väärältä. Kuin en olisi saanut tehdä kuten tein. Minä en tiedä, Bella. En osaa päättää. Jos Dracon takia -”

”Draco on aikuinen ihminen”, Bellatrix pamautti. ”Hän osaa kyllä pitää huolen itsestään. Sitäpaitsi Draco on tiennyt tästä kaikesta jo kauemmin kuin osaat aavistaakaan.”

Narcissan suu loksahti auki ja silmät pyöristyivät hämmennyksestä. Hän tuijotti siskoaan pitkään uskomatta korviaan.

”Dracoko on tiennyt?” Narcissa sai viimein kysyttyä. ”Mistä sinä...?”

”Et kai ole unohtanut, että juuri minä satuin opettamaan pojallesi okklumeusta?” Bellatrix kysyi. ”Luuletko, etten silloin saanut selville hänen kaikkia salaisuuksiaan? Draco on nähnyt niitä naisia, joilta sinä olet sokeasti silmäsi ummistanut. Voisin melkeinpä sanoa, että Draco tietää asiasta jopa enemmän kuin sinä.”

”Draco”, Narcissa kuiskasi. ”Pieni poikani...”

”Aikuinen ihminen”, Bellatrix muistutti kovaan ääneen. ”Draco rakastaa sinua, kyllä vain rakastaa, eikä hyväksynyt sitä, mitä Lucius teki selkäsi takansa. Hän halveksii isäänsä sen vuoksi. Toivoa myös sopii, ettei hän tulevaisuudessa tule ajautumaan samoille teille.”

”Mutta Lucius...” Narcissa yritti.

”Mitä Luciuksesta?” Bellatrix kysyi nopeasti.

”Hän ei pärjää”, Narcissa sanoi hiljaa. ”Hän ei tule toimeen ilman minua.”

”Helvetti Narcissa, etkö sinä lainkaan kuuntele?” Bellatrix tiuskaisi. ”Sinun ei tarvitse huolehtia siitä paskiaisesta enää lainkaan. Kunhan pidät huolen itsestäsi niin kaikki on kunnossa. Niin ja Dracosta tietenkin”, Bellatrix lisäsi nähtyään Narcissan merkitsevän katseen. ”Kuka hullu muka oikeasti kantaa kiviä mukanaan kengissä? Toivon, ettet ainakaan sinä. Lucius on kuin kivi, käsitätkö?”

”Kyllä minä käsitän, mutta -” Narcissa aloitti.

”Ei muttia”, Bellatrix sanoi päättäväisesti. ”Sinä et tarvitse Luciusta yhtään mihinkään. Hänestä ei ole sinulle muuta kuin harmia. Mitä hyvää hän on sinulle viime aikoina muka tehnyt?”

Narcissa pysytteli vaiti katse pöydän pinnassa.

”Aivan, ei mitään”, Bellatrix tokaisi. ”Hän on vain juonut sekä pettänyt sinua. Miksi siis pitäisi mennä takaisin sellaisen miehen luo? Kerro minulle yksikin hyvä syy.”

”Minä...” Narcissa änkytti, ”en tiedä...”

”Juuri näin”, Bellatrix sanoi. ”Eli paluu ei siis kannata. Minusta tuntuu, että kaikkein parasta sinun kannaltasi olisi, että jäisit tänne ainakin joksikin aikaa. Silloin voin puhua sinulle järkeä päähän, kun alkaa näyttää siltä, että omasi alkaa pettää.”

Narcissa hymyili epävarmasti.

”Ehkä niin on parasta”, Narcissa myönsi. ”Kiitos, Bella. Mitä minä tekisinkään ilman sinua?”

”Muutaman erittäin typerän teon”, Bellatrix tokaisi. ”Muun muassa palaisit Luciuksen luo, mikä ei todellakaan ole kannattavaa sekä olisit ylihuolehtivainen poikaasi kohtaan.”

”Minä en ole ylihuolehtivainen, minä olen -” Narcissa väitti.

”Ylihuolehtivainen”, Bellatrix korosti.

”Olen vain äiti”, Narcissa lisäsi hiljaa.

”Ylihuolehtivainen äiti”, Bellatrix huomautti.

”No niin kai sitten”, Narcissa hymähti. ”Koska kokemusteni mukaan sinä olet aina ollut oikeassa, mitä ikinä olet sanonutkaan. Niin kai sitten tämänkin kanssa.”

”Tietenkin minä olen oikeassa”, Bellatrix totesi. ”Olenhan minä isosiskosi ja isosiskot ovat aina oikeassa. Kaikessa.”



SIG - Älä sinä huoli


Maailman tiet niin mutkaiset
kivistä rakennetaan
kuka hullu kiviä kengissään
mukanaan käy kantamaan?

Turhaa huoli huomisesta,
se saapuu aikanaan
uudet murheet surulliset
varmasti mukanaan

Kenties vain valehtelen,
kenties olen ylpeä
mutta eihän pelkkää vettä
ole elämä

Älä sinä huoli
tyttö nuori
paljonkos kyyneleet
hyödyttää?
Eivät ne surut suremalla lopu,
on tanssi ja laulu tärkeämpää
(tanssi ja laulu tärkeämpää)

Jos leipäsi muruina maailmalla
ja viinisi katkeraa
Älä sinä tyttö kesken heitä,
on myös parempaa

Usko, toivo ja omista pois
mikä sinun on?
Luovu ilman katkeruutta
siitä mikä on tarpeeton

Laulut on luotu laulettaviksi,
lintuina lentämään
Etsimme löytääksemme tarkoituksen
elämään

Älä sinä huoli
tyttö nuori
paljonkos kyyneleet
hyödyttää?
Eivät ne surut suremalla lopu,
on tanssi ja laulu tärkeämpää

tanssi ja laulu tärkeämpää...

[sennamiila]

Kiitoksia Beatrice <3 Ja kyllä, aivan niin, jatkoa on tulossa vielä peräti kahden luvun verran (koska sen enempää en vain saa aikaiseksi ) Ehkä joskus... sitten kun saan oikoluettua seuraavan luvun ja tälleen. Nyt ei pysty, koska olen liian iloinen siitä, että operaatio Seitsemän veljestä on viimein ohi (ja siirryn panikoimaan niitä kaikkia kolmea näytelmää) Ehkä loppuviikosta... ensi viikolla tai... no niin, nyt riitti jahkailut, jatkoa on joka tapauksessa tulossa, ajankohdasta ei vain ole tietoa
Ja Lucce on aika kivi

sennamiila

[sennamiila]

A/N: Ja nyt tässä ajattelin, että voisi ehkä olla aika julkaista seuraava luku. Olisin kyllä laittanut sen tänne jo eilen aamulla, mutta kun tännepä päin Suomea tulikin sitten sellainen ihanainen sähkökatkos (joka kesti koululla noin kuusi tuntia) eli en sitten voinut, enkä kotiin päästyäni enää ehtinyt. Mutta nyt sähköt onneksi ovat palanneet (ainakin meille) ja toiseksi viimeinen luku tuleepi tässä



VI luku
Kaikkialla piikkilankaa


Kesti muutamia päiviä ennen kuin Narcissa alkoi sopeutua ajatukseen, ettei hänen tarvinnut enää kantaa huolta miehestään. Nainen alkoi muuttua masentuneesta hyväntuulisemmaksi ja katseli toisinaan jo avoimin mielin tulevaisuuteen.

Bellatrix sen sijaan alkoi olla hieman huolissaan. Hän ei ollut vieläkään saanut vastausta päätään kovasti askarruttavaan kysymykseen: Miksi Narcissa ja Lucius olivat riidelleet sinä yönä?

Mutta koska Narcissan mieliala oli päivien kuluessa muuttanut niin rajusti suuntaa, ajatteli Bella hetken pian olevan otollinen kysymyksen esittämiseen.

Se tuli seuraavana päivänä, kun siskokset istuivat tapansa mukaan myöhään illalla keittiössä juomassa teetä. He juttelivat hieman mitä sattui, kunnes Bellatrix päätti sen tehdä.

”Yksi kysymys, Cissy”, Bellatrix sanoi. ”Mistä tämä kaikki ylipäätään lähti? Miksi te riitelitte?”

Narcissa katsoi Bellatrixia pitkään. Pitikin tämän tehdä juuri tuo kysymys, mihin Narcissa ei olisi tahtonut vastata. Hän tiesi, että Bellatrix kuului kuolonsyöjiin.

”Sinä vihaat minua jos kerron”, Narcissa totesi.

”En usko”, Bellatrix sanoi. ”Ei se voi olla mitään niin kamalaa, että vihaisin sinua. Kerro pois vaan.”

Narcissa empi. Vaikka Bellatrix sanoikin, ettei vihaisi häntä, asiasta ei silti voinut olla täysin varma. Narcissa kuitenkin tunsi siskonsa niin hyvin, että tiesi tämän vaihtavan mieltään hetkessä.

”Me...” Narcissa aloitti. ”Lucius tahtoi parantaa asemaamme pimeän lordin silmissä. Ja hän... hän oli ehdottanut, että pimeän lordi ottaisi kartanomme majapaikakseen – kysymättä minun mielipidettäni asiaan. Pimeän lordi oli suostunut hänen ehdotukseensa.”

Bellatrixin silmät laajenivat järkytyksestä ja hänen suunsa loksahti auki.

”Ei!” Bellatrix henkäisi. ”Ei, Cissy, ei! Oletko sinä aivan typerä? Pimeän lordi tulisi asumaan teidän kartanoonne ja mitä sinä teet? Ei näin, ei todellakaan!”

Bellatrix ponkaisi seisomaan niin nopeasti, että tuoli kaatui selälleen lattialle. Hän nojautui pöytää vasten ja tuijotti Narcissaa kuin hullua.

”Ja tämän vuoksi sinä jätit Luciuksen?” Bellatrix kysyi.

”Ei se pelkästään siitä johdu”, Narcissa sanoi. ”On paljon muutakin, minähän sanoin. Se kaikki mitä olen sinulle tässä kertonut. Tuo oli vain yksi niistä monista tekijöistä!”

”Mutta silti Cissy!” Bellatrix huudahti. ”Pimeyden lordi sentään!”

Nyt Narcissakin nousi seisomaan. Hän katsoi siskoaan tiukasti silmiin.

”Mitä itse olisit tehnyt?” Narcissa kysyi. ”Jos Rodolphus olisi kutsunut pimeän lordin teille kysymättä sinun mielipidettäsi asiaan?”

”Toivottanut pimeän lordin tervetulleeksi ja ollut ylpeä miehestäni, joka kerrankin on toiminut viisaasti”, Bellatrix vastasi.

Narcissa huokaisi. Ei Bellatrix voisi koskaan ymmärtää häntä.

”Entä jos Rodolphus tekisi jonkin suuren päätöksen, joka liittyisi myös sinuun, eikä hän kysyisi sinulta lainkaan?” Narcissa jatkoi.

”Rodolphus on liian typerä tehdäkseen niin suuria päätöksiä”, Bellatrix sanoi.

”Jos, Bella, jos?” Narcissa huomautti.

”Kai minä heittäisin hänet ulos, enkä laskisi enää takaisin”, Bellatrix totesi.

”Juuri näin!” Narcissa huudahti. ”Sinäkin tekisit niin. Minulla ja Luciuksella asia on juuri näin. Et voi kiistää, ettetkö itse tekisi samoin, sillä olet jo myöntänyt sen. Eri yhteydessä tosin, mutta yhtä kaikki.”

”Mutta Cissy -” Bellatrix yritti.

”Ei sanaakaan”, Narcissa totesi. ”Myönsit kaiken.”

”Tiedätkö lainkaan, miten se parantaisi teidän asemaanne?” Bellatrix kysyi. ”Pimeän lordin silmissä te näytte erittäin huonossa valossa tällä hetkellä.”

”Noin Luciuskin sanoi”, Narcissa tuhahti. ”Mutta minä en välitä! Käsitätkö? Minä en välitä pätkääkään, millaisessa valossa me olemme pimeän lordin silmissä! Se on minulle aivan sama, kunhan saisimme elää rauhassa! Mutta ei, kaikki täytyy mennä pilaamaan!”

”Cissy”, Bellatrix varoitti.

”Hän teki Dracosta kuolonsyöjän kostaakseen Luciuksen huolimattomuuden!” Narcissa jatkoi välittämättä siskostaan. ”Hän antoi Dracolle tehtävän, vaikka tiesi, ettei tämä pystyisi sitä suorittamaan! Hän tahtoo vain nähdä, kuinka me kärsimme! Hän on julma, etkö käsitä?”

”Nyt riitti!” Bellatrix kiljahti. ”Sinä et voi puhua tuollaisia! Sinä et saa!”

Bellatrix käännähti kannoillaan ja lähti huoneesta paiskaten oven kiinni perässään.

Narcissa jäi yksin seisomaan pöydän ääreen. Hän oli tiennyt sen. Tiennyt, että Bellatrix vihaisi häntä, jos hän kertoisi. Mutta itsepähän tämä oli sitä pyytänyt ja luvannut vielä, ettei vihaisi.

Narcissalle tuli tunne, että jalat pettävät alta, joten hän istuutui. Hän otti mukin taas käteensä ja kohotti sen vapiseville huulilleen.

Nainen muisti niin monet hetket lapsuudesta. Bellatrix oli saattanut erittäin herkästi suuttua jostain aivan käsittämättömän pienestä asiasta ja siitä johtuen lähtenyt ovet paukkuen omaan huoneeseensa.

Aivan kuten yhäkin, Narcissa ajatteli, eikä voinut estää pientä hymyä kohoamasta huulilleen. Bella ei sitten lainkaan ole muuttunut siitä, mitä oli lapsena.

Silloin keittiön ovi aukeni pamahtaen ja Bellatrix astui sisään. Narcissa laski mukinsa pöydälle. Bellatrix alkoi astella hermostuneena edestakaisin pöydän vierellä.

”Minä en ymmärrä sinua”, Bellatrix totesi. ”En kertakaikkiaan ymmärrä. Mutta olet oikeassa, jos kyse olisi jostain toisesta asiasta, olisin tehnyt samoin. Lisäksi lupasin, etten vihaa sinua, enkä myöskään aio pettää lupaustani.”

Bellatrix pysähtyi ja katsoi Narcissaa.

”Kiitos Bella”, Narcissa kuiskasi.

”Mutta”, Bellatrix korosti. ”Toivon, ettei pimeän lordi koskaan saa kuulla tästä. Ei Luciukselta, eikä keneltäkään muultakaan. Sitä en kyllä usko, sillä tästähän tietävät ainoastaan me sekä Lucius. Olenko oikeassa?”

Narcissa nyökkäsi.

”Hyvä niin”, Bellatrix sanoi, ”sillä minulla ei ole aikomustakaan kertoa, ja Lucius on liian raukka ja pelkuri tehdäkseen sitä. Ainakin toivottavasti.”

”Entä jos...” Narcissa kuiskasi. ”Entä jos hän saakin tietää?”

”Siinä vaiheessa sinä toivot, ettet olisi syntynytkään”, Bellatrix tokaisi. ”Toisin sanoen pakenet maan alle.”

Narcissa nielaisi ja katsoi Bellatrixia epätoivoisena.

”Sinulla ei ole enää muita vaihtoehtoja”, Bellatrix sanoi. ”Tehty mikä tehty, sitä ei voi enää perua.”

”Toivomme siis vain, ettei kukaan saa tietää?” Narcissa varmisti.

”Niin”, Bellatrix myönsi. ”Mutta nyt. Luulenpa, että meille molemmille tekisi hyvää käydä hieman ulkona. Minusta ainakin tuntuu, että minun täytyy hieman viilentää päätäni, eikä raitis ulkoilma olisi pahitteeksi sinullekaan. Olet niin kalpea, kun olet viettänyt viime päivät tiiviisti näiden seinien sisäpuolella.”

”Siellä on pimeää”, Narcissa huomautti.

”Et sinä pimeää ole ennenkään pelännyt”, Bellatrix tokaisi. ”Tule.”

Narcissa nousi epäröiden pystyyn ja joi loput teestään. Hän seurasi siskoaan ovelle, jonka luona kuitenkin pysähtyi kuin seinään.

”Minä...” Narcissa yritti. ”En minä voi... Siellä on pimeää.”

”Mikä siinä nyt on niin kamalaa?” Bellatrix tivasi. ”Illalla on aina pimeää.”

”Illalla?” Narcissa kysyi. ”Kello on yksitoista.”

”No yöllä sitten”, Bellatrix sanoi kyllästyneenä. ”Tuletko vai et?”

”En taida”, Narcissa epäröi ja astui pari askelta taaksepäin. ”On niin pimeää... Siellä voi olla vaikka mitä.”

Bellatrix katsoi sisartaan kulmat kurtussa ja pyöritteli asioita päässään. Mikä tähän oikein oli mennyt? Narcissa ei ollut koskaan pelännyt pimeää.

”Silloinhan oli yö, kun sinä ja Lucius erositte, eikö?” Bellatrix varmisti.

”Niin”, Narcissa nyökkäsi.

”Sitä sinä siis pelkäät”, Bellatrix sanoi. ”Pelkäät näkeväsi hänet taas. Tiesin, ettet ole voinut näin nopeasti päästä siitä yli. Cissy, ei siellä ole mitään pelättävää. Ei Lucius ole siellä.”

”Et sinä voi sitä tietää!” Narcissa kivahti. ”Jos hän vaikka onkin! Ja sillä kertaa siellä... minä melkein kuolin, Bella. Se auto meni niin läheltä... Olisin voinut kuolla.”

”Minä hajotan jokaisen auton, joka uhkaa sinua”, Bellatrix lupasi ja pyöräytti silmiään. ”Tule nyt, Cissy. Ole niin kiltti.”

”En minä pysty”, Narcissa kuiskasi. ”Minua pelottaa, Bella.”

Bellatrix meni aivan Narcissan eteen ja katsoi pikkusiskoaan silmiin.

”Siellä ei ole mitään pelättävää”, Bellatrix sanoi. ”Luota minuun.”

Bellatrix tarttui Narcissaa kädestä. Tuo pikienkeli johdatti valkoisen keijukaisen pois kartanosta yön pimeyteen, jota valaisivat vain pilvettömällä taivaalla tuikkivat tähdet sekä heitä hymyillen katseleva täysikuu.

”Kuka muistaa ihmistä hänen mentyään?” Narcissa kuiskasi.

”Oma tarkoituksensa elää on jokaisen elämää”, Bellatrix vastasi hiljaa.


SIG - Lapsuus & lapsellisuus

Joet virtaavat ristiin, on vesi shamppanjaa
ja yöt, joissa kuljen, kuuletko huuhkajaa?
Se pesänsä on tehnyt koloon raunioiden
Ei sirpaleemme yllä kattoon samettitaivaiden
Patsaamme raunioituu tuhkaan kytevään
kuin lapsi helkyt naurat ja muistoihini jäät

Lapsuus & lapsellisuus ethän karkaa?
Tule puristamaan köyhää sydänparkaa
Pidän rammoista, sokeista, eksyneistä
ja hulluista, sillä olenhan yksi heistä

Joen kirsikkapuista on linnut muuttaneet
ja palatsien seiniin profeetat kirjoittaneet
Makua kesäheinän tuuli kuiskuttaa,
taas kirjaston ryösti sata väärää profeettaa
Tiedon sokkeloihin olen eksynyt
joka sätkynuken lanka on minuun kiertynyt

Lapsuus & lapsellisuus ethän karkaa?
Tule puristamaan köyhää sydänparkaa
Pidän rammoista, sokeista, eksyneistä
ja hulluista, sillä olenhan yksi heistä

Unessa aaltoihin juoksen
(ruoho peittää rauniot)
ne rautaa syleilevät
(taivas sinistä jälleen)
Taas sydämeeni kokoontuvat ystävät
(kaikkialla piikkilankaa)
niin monta kuin hiekanjyvää maailmassa on,
(Kuka muistaa ihmistä hänen mentyään?)
niin monta vuotta on ihminen turhaan onneton
(Oma tarkoituksensa)
Mä nukun raunoissa
(elää on)
ja kuulen huuhkaajaa
(jokaisen)
ja elämän joen viini minut juovuttaa
(elämää)

Lapsuus & lapsellisuus ethän karkaa?
Tule puristamaan köyhää sydänparkaa
Pidän rammoista, sokeista ja eksyneistä
ja hulluista, sillä olenhan yksi heistä

[sennamiila]

Oih, kiitos taas kerran Beatrice <3 Kiitos ihan tooosi paljon. Toivottavast ei mee kliseiseks, en mä kato yhtään ajattele sitä, kun mä kirjotan. Toivottavast niin ei käy Ja vika luvust tulee sit paras - ainakii toivottavasti paras

Kiitooos tuhannesti
sennamiila

p.s. omg, Helena Bonham Carter sai Oscar-ehdokkuudes, toivottavast hää kans voittaa

[sennamiila]

Sovitaan, ettei mee kliseiseks Ja kaikennäköset kommentit aina vaan innostaa mua jatkaan kirjottamista.

Mä oon selittäny tyyliin jokaiselle siitä, että Helena sai Oscar-ehdokkuuden ja mä toivon et hän voittaa ja sitä rataa Jännityksellä 27. helmikuuta odotellen. Toivottavast jaksan kattoo lähetyksen. Ja jos Helena ei voita niin... rupee kyllä Avada kedavrat lenteleen niitä päättäjiä kohden ja vauhilla

[Hermione Granger]

Ihana ficci! Kiva kun Bella ymmärtää siskoaan eikä ole niin kova ja mielipuolinen, kuin kirjat antavat ymmärtää... JATKOA!

Hermione Granger

[sennamiila]

Oih, kiitos Hermione! Jatkoa (eli viimeinen luku) tulee, kunhan ehdin sen saada valmiiksi. Todennäköisesti voi kestää hetki, koska tiistaina alkaa koeviikko, joka kestää tosiaan seuraavan viikon tiistaihin (ja joka päivä on koe). Mutta voi olla, että saankin jonkin yhtäkkisen inspiraation ja kirjoitankin lopun kesken koeviikon

Kiittäen kommentistasi
sennamiila

[Hermione Granger]

Ihana ficci! Onko seuraava luku tosiaan viimeinen? Harmi... Tykkään tästä ihan hirveästi! Okei en osaa sanoa nyt mitään rakentavampaa... Odotan innolla seuraavaa osaa!
Hermione Granger

[Natural]

Hhehhhee!! Tuun kommentoimaan tännekkin!

Oon kai lukenu jo kaksi ekaa lukua aiemmin ja mun piti lukee tää loppuun ja kommentoida, mut se unohtu ku piti keretä tekee jtn muuta (oisko ollu pizza uunisa). Tykkäsin kaikista luvuista! Ja tuleeko enää vaan yks luku!? Eikä, ja minäku kerkesin kiintyä tähän! Jjajajajaajja Bellaaws! Ja mä oon vielä enemmän sun Bella- ficcien fani ! Ja tuotas noin, odottelelen jatkoaa!

Kiittäen luvuille ja kirjoittajalle ,
Natural

[sennamiila]

Hermione: Jep, seuraava luku tosiaan on viimenen, koska sen jälkeen aion ihan tosissani keskittyä kirjottamaan tota Kerran -sarjaani (jossa kyllä tietenkin on myös Bella ). Ja kiitos paljon kommentistasi, piristi mukavasti päivääni. Jatkoa laittelen, kunhan sen ehdin loppuun asti kirjoittaa (tai siis alun ja lopun oon siitä kirjottanut, mut keskikohta puuttuu )

Natural: Oih, kiitos <3 Ja jep, yks luku enää tulossa, kuten jo tossa ylempänä taisinkii todeta. Heh, nyt mä voisin ehkä alkaa kirjottaa siihen sitä keskikohtaa, ku koulu loppui just (paitsi et oon viel menossa enkun valmistavalle tunnille, mut se alkaa vasta 11.20 eli aikaa riittää)

Kiitokset ihanista kommenteistanne <3
sennamiila, joka ehkä ei feilannutkaan ussan koetta

[sennamiila]

A/N: Se on täällä nyt! Elikkäs Purppuraa-ficin viimeinen luku. Sennamiila kiittää kaikkia lukijoita ja kommentoijia, jotka ovat saaneet hänet jatkamaan tämän ficin loppuun saakka. Tästä tuli lyhempi kuin muista luvuista, mutta pakko myöntää, että tästä luvusta tykkään itse kaikkein eniten.
P.s. Natural, täällä soi just taustalla Kielletyt tunteet, kun laitan tän tänne



VII luku
Yön tähdet himmeät


Tähdet tuikkivat kirkkaina tummansiniseltä yötaivaalta. Musta vesi pyörteili sillan alla ja hopeinen kuu loi sen pintaan väräjävän kuunsillan.

Lucius nojasi sillan kaiteeseen kuten useana muunakin iltana. Silmät tuijottivat kaukaisuuteen väsyneinä ja lasittuneina, vaaleat hiukset olivat sekaisemmat kuin olivat koskaan ennen olleet.

Mies tiesi tehneensä virhearvion luullessaan, että tulisi toimeen ilman Narcissaa ja Dracoa. Hän ei tullut. Lucius olisi tahtonut Narcissan takaisin kotiin, mutta toive oli täysin turha – nainen oli jo päätöksensä tehnyt. Dracolta Lucius oli saanut vain lyhyen kirjeen, jossa poika oli ilmoittanut jäävänsä ystävänsä luo koko loppulomaksi. Luciuksella ei ollut aavistustakaan siitä, oliko Draco kuullut tapahtuneesta, mutta epäilys oli kuitenkin vahva. Taatusti Narcissa oli kirjoittanut pojalle, sen oli kyennyt lukemaan rivien välistä.

Lucius oli turvautunut alkoholiin, koettanut turruttaa ikäväänsä juomalla. Mutta se ei ollut auttanut. Ikävä oli ja pysyi, eikä osoittanut merkkiäkään lähtemisestä.

Minulla ei ole enää mitään virkaa tässä maailmassa, Lucius ajatteli. Miksi siis olen edes olemassa? Tai ylipäätään olen syntynyt? Minut on tuomittu epäonnistumaan

Lucius katseli kuunsiltaa tummaa vettä vasten, niiden välistä kontrastia, ihmetteli, kuinka se muistuttikaan siitä, mitä hänelle oli käynyt. Pudonnut valoista varjoon, kuunsillalta veteen. Mikään silta ei enää kannattanut miestä, kaikki sortui alta.

Äkkiä Lucius näki, kuinka kuunsiltaan muodostui haaleita laineita kuin pieni keijukainen ponnahtelisi vähän väliä sen pinnasta. Sitten näkyviin ilmestyi kaksi hahmoa, jotka alkoivat käsi kädessä kulkunsa hopeoidulla sillalla.

Kalpeamman hahmon hiukset hohtivat hopeaa utuisessa valossa, tummempi erottui vain vahvana, mustana siluettina valkeaa kuunsiltaa vasten kuin vastakohtana vieressään olevalle naiselle. Siellä he kävelivät kuin kaksi pientä lasta hakien lämpöä ja turvaa toisistaan, himmeää valoa hehkuvina yön tähtinä.

Kumpikin tähtiä omassa persoonassaan. Tummempi kaikesta synkkyydestään huolimatta erittäin kirkas, vaalea hieman hennompi, mutta kuitenkin jäämättä toisen varjoon.

Myös Lucius oli tähti omalla tavallaan. Tähti, joka oli pikkuhiljaa vaipumassa syvään, lopulliseen uneen, josta ei enää heräisi.

Luciukselta oli kadonnut kaikki. Ensin oli kadonnut vaimo, sitten poika. Nyt mies oli kadottanut jopa itsensä. Hän oli onnistunut eksyttämään itsensä elämän sokkeloihin, joista ei enää löytänytkään pois, eksyksissä omassa elämässään.

Narcissan sirot, keijukaismaiset liikkeet olivat poissa. Enää ei Lucius kyennyt niitä katselemaan muuten kuin salaa ja etäältä. Siellä vaimo nytkin meni, käsi kädessä isosiskonsa kanssa.

Näky kirveli Luciuksen sydäntä. Eikö hän vain rakastanutkin Narcissaa? Silloin... Ei siitä voinut olla kovin pitkä aika, kun hän oli saanut tuntea naisen käden omassaan. Ja nyt se oli poissa lopullisesti.

Narcissa on onnistunut rakentamaan itselleen uuden sillan, Lucius ajatteli alakuloisena. Sillan pois minun luotani, sillan uuteen elämään. Mutta ei hän siihen olisi yksin kyennyt. Tietysti apuna on ollut niin rakas sisko, sisko, joka on aina mennyt minun edelleni.

Luciuksen täytyi myöntää itselleen olevansa katkera siitä kaikesta. Isosisko Bellatrix oli aina mennyt miehen edelle, poika Draco oli ollut kaikki kaikessa. Aviomies Lucius oli ollut tarpeeton, turha, jota vaimo ei kaivannut, ei pojan jälkeen. Siihen saakka Narcissa oli aina sanonut rakastavansa. Pojan syntymän jälkeen noita sanoja ei oltu Narcissan huulilta enää koskaan kuultu.

Lucius nojautui eteenpäin ja putosi alas, alas, alas rikkoen kuunsillan pirstaleiksi. Jääkylmä vesi ympäröi miehen, salatut pyörteet kutsuivat luokseen, ja Lucius tunsi kummaa halua vastata kutsuun.

Tähdet kääntyivät katsomaan veteen pudonnutta miestä. Vaalea, hentoinen oli jo menossa tämän luokse, mutta tuo tumma ja mystinen veti hänet takaisin jatkamaan matkaa. Toinen vilkaisi vielä kerran miestä olkansa yli kääntäen tälle sitten selkänsä.

Lucius vajosi syvälle virran tummien pyörteiden vietäväksi. Ne houkuttelivat ja viekoittelivat miestä puoleensa, eikä Lucius jaksanut enää vastustaa vaan antoi sen kaiken vain tapahtua. Houkutus oli liian vahva heikolle miehelle.

Samaan aikaan yksi yötaivaan kalpeimmista tähdistä sammui ikuisiksi ajoiksi.


SIG - Kuunsilta (Sinä & Hän)

Ovat kaupunkien kellot
iäksi vaienneet
ja lapsuuteni unet
hämärään haalenneet

Taivaan liitutaulut
ovat sateen pyyhkimät
meren pohjaan putosivat
yön tähdet himmeät

Sinä ja hän
sinä ja hän
sinä ja hän
Näin kuunsiltaa teidän yhdessä kävelevän

Sinä ja hän
sinä ja hän
sinä ja hän
Minä pimeyden reunaan yksin häviän

Tahdoin merimiesten matkaan
suureen maailmaan
laiva lähti ja jätti minut
rannalle vaikertamaan

Monen syksyn lehdet
jo hautaani somistavat
olen elävä ruumis
jonka sielun harhat omistavat

Sinä ja hän
sinä ja hän
sinä ja hän
Näin kuunsiltaa teidän kävelevän

Sinä ja hän
sinä ja hän
sinä ja hän
Minä pimeyden reunaan yksin häviän

Jokainen uskottu uni
on askel tyhjyyteen
ja miljoona valovuotta
olen syöksynyt pimeyteen

Oon pudonnut sameisiin vesiin
enää esiin nouse en
ja sukellus pitkä jatkuu,
se jatkuu

Sinä ja hän
sinä ja hän
sinä ja hän
Näin kuunsiltaa teidän yhdessä kävelevän

Sinä ja hän
sinä ja hän
sinä ja hän
Minä pimeyden reunaan yksin häviän

Sinä ja hän
sinä ja hän
sinä ja hän
Näin kuunsiltaa teidän yhdessä kävelevän

Sinä ja hän
sinä ja hän
sinä ja hän
Minä pimeyden reunaan itkien yksin häviän

Sinä ja hän


~ Fin ~

[sennamiila]

Ooh, kiitos, kiitos tuhannesti Beatrice <3 Ihanaa kuulla, et tästä luvusta tykkää joku muukin ku minä ite Ja jep, se on loppu nyt. Itellekii jäi kyl vähän haikee fiilis, ku joutu hyvästeleen tän. Ehin jo niin kiintyy tähän, mutta olo on hyvä, kun eka jatkoficcini on valmis. Nyt voinkin antaa sitten täyden panostukseni Kerran -sarjaan, enkä ees alota muita pitempiä projekteja. No okei, alotin jo uuden pitemmän projektin jonka ehkä joskus julkasen

Kiitäen ihanasta kommentista
sennamiila

[Natural]

Oih <3

Tämä oli todella ihana. Niinkuin kaikki muutkin luvut ja kuvailu oli... siis... en tiedä, mutta kuiteskin se oli aivan ihana <3 Luciuksen katkeruus oli niin aidon tuntuinen.

Vaalea, hentoinen oli oli jo menossa tämän luokse, mutta tuo...

Täytyykö tuossa olla oikeesti kaksi ''oli'' sanaa? Vai olenko minä ihan väärässä?

Yhyy tää loppu. Kiitos ihana tästä luku kokemuksesta  

Ihana loppu <3

Kiittäen ja kumartaen ihanalle ficille ja ihanalle sennamiilalle,
Natural