Ficin nimi: Hattaratyttö
Kirjoittaja: Deathing
Oikolukija: No one~
Tyylilaji: Angst, kaipuuta ja surua, myös hehkeitä hetkiä
Ikäraja: Sallittu
Päähenkilöt: Päähenkilönä on nainen, joka on menettänyt siskonsa ja tämän ihanan hevosen ja nyt on viimeisen retken aika, jossa hän oivaltaa jotain tärkeää.
Tiivistelmä: Rakkaus toista kohtaan voi olla syvempää kuin mikään muu tässä maailmassa.
A/N: Ensimmäinen tarinani täällä, toivoisin saavani rakentavaa kritiikkiä :---) Ja tämä tarina vain tuli, kun katselin yhtenä päivänä taivaalle haaveillen :3 Ja herkimmät voivat saada silmäkulmansa kostumaan (;
Hattaratyttö
Kaikki on nyt toisin. Kaikki on muuttunut, mikään ei enää palaa ennalleen. Mikään muu ei ollut varmaa, paitsi se, että olit poissa. Te kummatkin olitte poissa. Hulmuava harja ja kavioiden jyminä niityllä oli kadonnut. Joskus sitä tajuaa vasta jälkeenpäin, että miten pienet asiat tekevät arjesta juhlan. Kuinka tavallinen kesäpäiväkin voi saada monta tärkeää merkitystä. Mutta nyt on turha katua, kaikki on jo menetetty, mikään ei saa sitä takaisin. Koskaan. Muista, että rakastan sinua enemmän kun ketään muuta. Tiedän, että tapaamme vielä jossain. Lupaan sen, siskoni.
Yksinäistä.
Toivotonta.
Hiljaista.
Kun menettää jonkun itselleen hyvin tärkeän, tuntuu koko maailma kaatuvan. Edessä näkyy pitkä musta kuilu, jonka päässä ei näy valoa. Ei edes pientä hiukkastakaan. Se tuska, joka tulee siitä tiedosta ettei rakastamaansa henkilöä näe enää, on piinaavaa. Se repii sydäntä ulos rinnasta ja puristaa keuhkoja kasaan rautaisella otteella, niin ettei kykene edes hengittämään kunnolla. Tämä oli ainoa ajatus, joka pyöri mielessäni vuosia. Mutta elämä parantaa. Jokainen päivä vie kauemmaksi niistä muistoista, ja kultaa ne. Nyt pystyn jo hymyilemään kun ajattelen häntä, pystyn kuvittelemaan hänet eteeni, mutta se sattuu. Ja kipu tuo kyyneleet silmiini.
Pieni läpikuultava kyynel putosi silmäkulmastani tummanruskean mullan päälle. Se jäi kimmeltämään kirkkaan auringon osuessa siihen, kunnes pian imeytyi maahan. Kesäinen, hieman kolea tuuli heilutteli lyhkäisiä hiuksiani, kun katsoin käsissäni olevaa kukkaseppelettä kumaraan kyyristyneenä. Olin kerännyt seppeleen kukat aikaisin aamulla, kun äiti oli silittänyt isän työpaitaa sisällä. Olin palannut käymään vanhempieni luona pitkästä aikaa. Talomme vieressä kauniisti rehottava kukkaniitty oli ollut siskoni ja hänen hevosensa yksi suosikkipaikoista, siellä he olivat viettäneet joskus tuntikausia vain istuskellen, Melodyn syödessä kukkien nuppuja ja tuoretta ruohoa. Siskoni Annie oli nauranut, kun Melody oli hieronut ruohosta vihreää turpaansa hänen käsivarteensa, enkä ollut nähnyt merkkiäkään siitä, ettei tyttö olisi pitänyt siitä. Pieni hymy nousi huulilleni, kun muistin hänen heleän naurunsa. Naurun, joka sai kylän naiset pitämään häntä enkelinä ja hurmaamaan jokaisen vastaan tulevan pojan. Sen naurun, jota kaipasin nyt niin kovasti, että se sattui enemmän kuin koskaan aiemmin mikään muu.
Katselin seppelettä mietteliäästi. Siinä oli pieniä, sinisiä lemmikkejä, muutama keltaisena kuultava voikukka ja vaaleita, hieman violetteja leinikkejä, joissa oli keskellä valkoinen täplä. Rutistin seppelettä käsissäni tiukasti. Kohotin katseeni haudalle. Hautakivi oli suuri, hopean harmaata kiveä ja ammotti tyhjyyttään, sillä vanhemmillani ei ollut vielä varaa kaivertaa siihen Melodyn nimeä. Vielä. Mutta kyllä se päivä koittaisi, tai ainakin niin tahdoin uskoa. Laskin käteni mullan pehmeälle pinnalle ja liu’utin sitä sen päällä. Kastematojen myllertämä aines tuntui kuivan karhealta sormieni välissä ja puristin käteni nyrkkiin, päästäen mullan valumaan pian pois. Ruskeat hippuset putoilivat takaisin alas. Niiskaisin, ja laskin seppeleen sylistäni hautakiven eteen. Kukat asettuivat nätisti mullan ylle ja hivelin sormillani seppeleen päällimmäisiä kukkia. Yksi pieni, lähes sydämen muotoinen kukka toi mieleeni erään ihanan kesäpäivän monien vuosien takaa. Muistan vieläkin kuinka hän aina tykkäsi pilvistä ja sateesta. Siskoni ei paljoa muusta halunnutkaan puhua, kuin taivaan ihmeistä.
Silitin Melodyn komeaa, lihaksikasta kaulaa. Suuri hevonen katseli minua seesteisesti, sen lempeä katse oli rauhoittava. Se laski jykevän päänsä alas ja nyhtäisi voimalla vihreään, keväisen raikasta ja erittäin ravinteikasta ruohoa. Harjan karheat jouhet laskeutuivat sen silmien päälle ja hevonen maisteli tyytyväisenä ruohoa räpytellen välillä silmiään harjan jouhien kutittaessa silmäkulmaa.
- Lisa! kuulin siskoni huutavan hennosti. Nostin pääni ja etsin tätä katseellani, huomaten tytön vähän matkan päässä makailemassa ruohikossa. Hänen päänsä oli osakseen korsien peitossa, polvet osoittivat ylöspäin ja musta kypärä oli tytön vieressä. Astelin hänen luokseen ja kun Annie taputti maata vieressään, istuuduin siihen. Käsieni alla tuntui auringon lämmittämä heinä ja hivelin ruohomattoa sormillani hymyillen. Kellahdin selälleni tämän viereen ja avasin silmäni. Ylhäällä edessäni avautui kaunis näky, muutamat pilvet lipuivat hitaasti taivaalla kuin merelle lasketut purjeveneet, hitaasti mutta varmasti ne siirtyivät kohti horisonttia. Hempeän sininen taivas oli kirkas auringon helottaessa todella lämpimästi kohti kasvojani ja nostin käteni eteen jotta pystyisin pitämään silmäni auki. En pitänyt kirkkaista valoista.
- Lisa? pikkusisko kysyi hiljaa. Käänsin pääni tätä kohti ja poskeni osui maata vasten. Puhalsin hitaasti ja nenäni edessä olevat korret värisivät kevyesti.
- Niin? kysyin ja katsoin toisen syvän ruskeita silmiä.
- Uskotko, että pilvet ovat hattaraa? hän kysyi ja olin jo purskahtamassa nauruun, kunnes tulkitsin Annien kasvojen olevan vakavat, kysymys oli tarkoitettu otettavan todesta. Rykäisin ja hymyilin leveämmin. Tyttö oli tunnettu kylällä kaikkein mielikuvituksellisimpana lapsena, eikä suotta. Rakasti suunnattomasti sitä, kun hän kertoi minulle huimia seikkailuja joita oli kokenut yöllä unissaan. Yhden kerran hän kertoi, kuinka he olivat Melodyn kanssa seikkailleet metsässä ja keksinyt siihen heitä auttaneet keijut ja maahiset. Sain nauraa niille hauskoille jutuille aina maha kippurassa, siskoni hihittäessä mukana ja sepittäessä lisää omiaan. Ajattelin usein, kuinka siskoni joskus kasvaa aikuiseksi ja kuinka hän vielä myöhemminkin säilyttää vilpittömän ja hellän lapsensydämensä; miten hän kerää ympärilleen toisten kyläläisten pieniä lapsia, saa heidän silmänsä loistamaan jännityksestä ja ilosta kertomalla heille ihmeellisiä tarinoita. Ja kun hän muistelisi omaa lapsuuttaan Melodyn ja minun kanssani, sekä kaikkia näitä onnellisia kesäpäiviä, niin hän isonakin ymmärtäisi pienten kuulijoidensa lapsekkaita ja silti todellisia iloja ja suruja.
- Ehkäpä. Uskotko sinä? kysyin lempeästi, yhä siskoa katsellen. Hän näytti niin viattomalta ja pieneltä siinä maatessaan.
- Uskon tietysti. Ne ovat hattaran näköisiä ja hentoja kuin hattarat. Viime kesänä aurinko sulatti huvipuistossa hattaraa käsilleni ja uskon että sade tulee siitä, kun aurinko sulattaa taivaalla olevat hattara pilvet. Maistetaanko vettä seuraavan kerran kun sataa? Olen varma, että se on makeaa! sisko hihkaisi ja pienet hymykuopat kohosivat tämän suupieliin. Naurahdin ja hymyilin tälle takaisin.
- Maistetaan vain, sanoin ja käännyin taas katsomaan nätisti sinertävää taivasta.
- Katso! Tuolla korkealla on Melody! hän hihitti ja osoitti sormellaan ylös. Liikutin silmiäni tytön sormen osoittamaan suuntaan, mutta näin vain ison pilven, joka toi mieleeni ennemmin sekalaisen puun kuin hevosen.
- Minä en näe, marisin ja yritin tihrustaa enemmän.
- Sinä et edes yritä. Katso tarkemmin, Annie tuhahti. Siristin silmiäni ja pudistin päätäni; se näytti edelleen puulta, jota pehmeäreunaiset pilvet kehystivät.
- Miksen minä näe sitä? kysyin harmistuneena. Sisko huokaisi ja nousi istumaan.
- Koska sinä et usko, hän sanoi ja kampesin myös itseni ylös.
Me emme koskaan maistaneet, sillä kieltäydyin uskomasta siihen. Pidin ajatusta täysin naurettavana.
Utuinen muisto haihtui mielestäni yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Koska sinä et usko. Sanat vuosien takaa kaikuivat päässäni siskon pehmeällä äänellä. Ja tottahan se oli, minä en ollut uskonut. Vilkaisin taivaalle; aurinko oli kadonnut suuren, harmaan pilven järkäleen taakse. Arvelin että kohta sataisi, sillä pilviä rupesi kertymään lisää. Nousin ylös ja hameeni lehahti kevyesti ylöspäin tuulenpuuskan tarttuessa siihen riemukkaasti. Kumarruin alaspäin ja nostin hienosti koristellun ruukun vierestäni. Sen kannessa oli kultaista köynnös kuviota, ja sivussa komeili pystyyn hypännyt hevonen. Aivan Melodyn tapainen hevonen. Ehkä isä oli valinnut tämän juuri tuon kuvan takia, ajattelin.
Läksin kävelemään syvemmälle metsään kyyneleiden sumentaessa silmiäni. En nähnyt paljoakaan eteeni, mutta kävelin silti varovaisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Tällä kertaa sylissäni oli jotain niin kallisarvoista, etten saisi kaataa sitä, vaikka olinkin kömpelö. Yhtäkkiä kamala kanto tuntui jalkani alla ja horjahdin. Henkäisin kauhuissani ja etsin jalkani alle tukevaa maata. Kädessäni oleva ruukku lipsahti, mutta sain sen kiinni ja puristin tiukasti rintaani vasten. Ei enää pitkä matka, hoin itselleni pääni sisässä. Nyt en saisi kaatua. En vaikka mikä tulisi.
Ärtymys. Miksi olen näin osaamaton?
Nopeasti metsä muuttui helppokulkuisemmaksi ja maisema avautui kallioisena. Astelin päättäväisenä kohti kallion reunaa ja katsoin alas. Poimuttuneet pienehköt vuoret avautuivat alapuolellani ja vedin syvään ilmaa keuhkoihini, nauttien vuorten tyynestä ja jylhästä tunnelmasta. Edessäni oleva suuri vuori oli osaksi harmaa, mutta kummallakin sivulla kulki kaksi tummaa juovaa harmaanmustasta kivestä ja ne jatkuivat ylhäältä alas. Toinen huippu kohosi sen takaa, ja mieleeni muistui kaikki ne kerrat, jolloin olimme yhdessä leikkineet ja kierrelleet vuoria tutkimusmatkailijoiden tavoin, aina valppaina ja mielissämme kun löysimme jotain uutta.
Nieleskelin kyyneleitä, kun ajatukseni harhailivat erääseen iltapäivään jolloin olimme löytäneet upean vesiputouksen yhden vuorijonon sivulta.
Aloin olla aika väsynyt, sillä olimme kävelleet jo monta tuntia. Yllättävä veden tasainen solina sai ilmeeni kirkastumaan ja kävelemään ripeämmin äänen suuntaan.
- Odota, mihin sinulla noin kiire tuli? siskoni huohotti takanani. Käännyin ympäri ja pysähdyin. Ojensin käteni ja hän tarttui siihen pienillä, lämpimillä sormillaan. Hymyilin tälle kannustavasti ja läksin johdattamaan meitä hitaammin mutkan taakse. Nostin pian katseeni ja henkäisin ihastuksissani. Edessäni oli vesiputous.
Mutta ei ihan mikä tahansa vesiputous.
Se näytti aivan kuin olisi ollut virtaavien timanttien kimmeltävä kaari. Vesi syöksyi alas kivikkoisen tien yläpuolella olevalta kallionkielekkeeltä. Siitä se kohisi alhaalla olevalle kalliolle kaartuen kävelemämme tien yli kuin kimalteleva verho. Laskin katseeni pikkusiskooni, joka näytti hämmästyneeltä.
- Se on niin kaunis, hän kuiskasi huulet raollaan.
- En ole koskaan nähnyt mitään taianomaisempaa, sanoin ja räpyttelin silmiäni kuin todistaakseni että se mitä näin oli oikeasti totta.
Astelimme yhdessä putouksen alle, ja olin ihmeissäni; kuinka näin mahtavasti mikään putous pystyi asettumaan?
Vesiputous oli vieläkin kauniimpi toiselta puolelta. Iltapäivän kevyt auringonvalo siivilöityi vesipisaroiden läpi ja sai ne kimaltamaan hopean ja kullan eri sävyissä, kun vesimassa putosi huimaa vauhtia alaspäin. Auringonsäteet tanssivat erikoisina kuvioina polun takaseinämällä ja heijastuivat kasteen peittämille kitukasvuisille viherkasveille, jotka kasvoivat putouksen juurella.
- Palataanko tänne vielä jonakin päivänä? siskoni kysyi yllättäen. Nyökkäsin ja lupasimme toisillemme palaavamme tänne. Varmasti jonakin päivänä. Ehkä vasta aikuisena, kumpikaan ei tiennyt vielä. Täplikäs valo aaltoili Annien ja minun päällä, kun kävelimme hitaasti eteenpäin. Puristin hellästi siskoni kättä kun jatkoimme matkaa.
Kaunis kuva hävisi edestäni, sillä en voinut unohtaa kädessäni olevaa uurnaa. Me emme olleen koskaan enää käyneet tuon päivän jälkeen siellä. Nyt siihen tulisi muutos, vielä tänään.
Kannattelin siskoani vasten rintaani. Upea uurna tuntui polttavan sormiani ja katsoin sitä pitkään, täysin hiljaa ja liikkumatta. Aivan kuin sähkövirta olisi kulkenut uurnan läpi käsilleni pienen hetken ajan, kunnes se katkesi ja kaikki elo läheltämme oli poissa. Nyt oli aika päästää irti. Oli aika antaa hänen mennä tuulen mukaan, sinne minne hän oikeasti kuului.
Avasin uurnan kullatun kannen ja raotin silmiäni avautuneen aukon yläpuolella. Ojensin käteni aukkoon ja kahmaisin harmaata, täysin hienojakoista ja pölyisen pehmeää tuhkaa käteeni. En halunnut tunnustella sitä tarkemmin, joten hivuttauduin lähemmäs kallion reunaa ja annoin tuulen ottaa tuhkan mukaansa. Nälkäinen luonnon voima tarttui hiukkasiin ja kaadoin koko sisällön alas kalliolta. Se ei ehtinyt pitkälle, kun tuuli tarttui siihen kunnolla, riepotteli ja ravisteli oikein kunnolla, lennättäen tuhka pölyä ympäriinsä. osa siitä menisi varmasti kauas, osa liitäisi taatusti Melodyn haudalle. Taivas oli alkanut tummua, ja olin varma että kastuisin pian.
Käänsin katseeni taivaalle ja huokaisin raskaasti. Yksi pilvi oli eronnut muista, se oli ikään kuin jäänyt jälkeen. Siristin silmiäni tuttuun tapaan, yrittäen nähdä siinä jotain. Jotain, millä olisi hevosen muoto. Maasto edessäni muuttui kuitenkin suttuiseksi ja niiskaisin. Pyyhkäisin silmiäni kyyneleistä ja ympäristö näytti heti selkeämmältä. Tummat pilvet olivat lipuneet lähes yläpuolelleni ja ensimmäiset pisarat putoilivat poskilleni ja hiusteni sekaan, kastellen hitaasti punaisen paitani. Tunsin kankaan kastuvan inhottavasti ja liimautuvan viileänä vasten ihoani. Mutta en tehnyt elettäkään liikkuakseni. Annoin katseeni harhailla taivaan kannella, etsien sieltä samaa asiaa, mitä olin etsinyt jo vuosia.
Ei mitään. Ei yhtään mitään.
Suljin silmäni ja tiesin, että Annie näki sen. Hän näki sen ja vilkutti Melodylle pilven päältä.
Tuijotin taivaalle suu raollaan ja hengitin kosteaa ilmaa, kunnes tunsin että alahuulelleni putosi pisara.
Nuolaisin huuliani ja maistelin pisaraa. Henkäisin ja tunsin sisälläni sykähtävän. Maistelin pisaran vettä tarkemmin. Lumoutuneena tajusin että se maistui makealta. Yhtä makealta kuin kesäisenä päivänä nautittu kylmä mehujää, ja yhtä makealta kuin sokerinen mummon leipoma ihanan pehmoinen pulla. Ja aivan yhtä makealta kuin imelin vaaleanpunainen hattara. Onnen kyynel kokosi hitaasti silmäkulmaani. Pisara vieri märkää poskeani pitkin ja putosi paitani olkapäälle, sekoittuen sadeveteen. Siskoni oli ollut oikeassa. Tai ehkä kaikki oli ollut kuvitelmaa, saatoinhan olla sekoamassa. Suljin suuni ja nieleskelin kyyneliäni. Tunsin suunpielieni nousevan hymyyn, hymyyn jota ilman olin elänyt liian kauan.
Vihdoin minä uskon sinua.
Suuntasin katseeni kauas erään poimuttuneen tumman vuoren taakse. Pitäisin lupaukseni ja kävisin meidän putouksellamme. Jättäisin osan Anniesta sinne, jotta voisin käydä vielä tapaamassa häntä. Putous tulisi olemaan side välillämme niin kauan ennen kuin tapaisimme taas. Niin minä uskoin.
