Title: Meren loiske
Author: Minä MissWeasley
Beta: ei ole, joten ilmoitelkaa virheistä
Genre: öö, en tiiä
Rating: S
Pairing: tyttö/poika
Summary: Ehkei elämä olekaan niin kamalaa. Ehkä tämä on kaiken uuden alku.A/N: Tota, tää on eka tuotos mitä julkasen täällä originaali puolella, joten kommentteja ottaisin vastaan
Niin ja tää itse teksti on kirjoitettu vuonna nakki ja muusi, ja olen toivoakseni kehittynyt kirjoittajana, mutta tää on mielestäni suht hyvä, joten julkasen täällä nyt sitten
***
Hiljainen loiske. Lokkien kirkuna. Ne sanat. Askeleet. Menossa poispäin. Yksin. Ei ole meitä, on vain yksi.
Tähdet tuikkien yrittävät minua piristää, mutta näen vain pimeää, mustaa, tyhjää…
’Nouse ylös! Jatka!’ Käskee ääni päässäni.
Kaikki se mitä rakastin ja kunnioitin. Poissa, ikuisesti.
Niin hän sen sanoi.
Ottaa vain askel eteenpäin, luovuttaa ja antaa kuoleman viedä. Meren pohjaan, aaltojen loiskeeseen? Vai pitäisikö taistella, jatkaa… kivuistaan huolimatta?
Se poika, jota luulin luotettavaksi, jätti minut. Ikinä ei ole paluuta siihen entiseen. Vaikka hän vannoi minulle ikuista rakkauttaan. Mutta niin hän sanoi, ei unohtaisi minua ikinä.
’Mikään ei ole ikuista’ sanotaan, mutta luulin tämän kestävän vähän pidempään. Tiedän, lapsellista. Poikia tulee ja menee, mutta tämä oli erilaista. Hän oli Se Oikea. Tiedän sen. Tuntuu kuin kaikki olisi murtunut niiden sanojen mukana. Murtunut… ja lentänyt tuulen mukana pois.
Mutta hän lupasi, että ollaan kavereita. Aina ja ikuisesti. Se lohduttaa minua vähän. Päätän taistella ja jatkaa elämääni. Kävelen poispäin. Hiekalle. Mutta voiko tähänkään luottaa? Hänhän petti minut jo aikaisemmin. Viileä vesi kutsuu minua.
Kuu. Tähdet. Kimaltava vesi. Sen pohja. Niin ihania. Otan muutaman juoksuaskeleen laiturin päätä kohti, mutta pysähdyn sitten kuin seinään.
’Ei, en pysty tähän. Raukkis!’ Kirkuu mieleni ja puristan silmät kiinni niin tiukasti että sattuu. Muutama kyynel vierähtää kalpealle poskelleni.
’Mutta haluan! Haluan! Haluan!’ Soi päässäni. Katson taakseni. Ja näen mielessäni askeleet. Pojan askeleet. Kohti minua. Meillä oli tapaaminen. Mutta miten se päättyikään?
Riuhtaisen pääni kohti kimmeltävää merta ja kalpea, kyyneleinen ihoni kimaltaa kuun valossa. Katson kuuta, ja huokaisen samalla sulkien silmäni. Juoksen täyttä vauhtia kohti merta.
Viileä vesi ympäröi minut, ja kietoo syleilyynsä. Tunnen kuinka kroppani kangistuu ja alkaa menettää tuntoaan. näen tuskin mitään vedessä ja happi alkaa loppua. Olikohan tämä sittenkään oikea ratkaisu?
Silmäni painuvat kiinni ja tajunta alkaa heiketä. Viimeinen asia, mitä tunnen, on kun vahva käsi tarttuu minuun ja alkaa vetää kohti pintaa.
Köhin ja köhin. Kuinka paljon vettä voikaan niellä noin vähässä ajassa. Avaan hitaasti silmäni ja näen kauneimman olennon. Hän kysyy vointiani ja vastaan sen olevan loistava. Hän hymyilee ja valkoiset hampaat loistavat.
Ruskeat hiukset liimautuvat otsalle ja suklaanruskeat nappisilmät ovat melkein yhtä kauniit kuin tähdet taivaalla. Poika kysyy tulisinko, pienten vaatteiden vaihdon jälkeen, pizzeriaan. Vastaan myöntävästi.
Käsi kädessä lähdemme kävelemään kohti metsän reunassa sijaitsevaa polkua. Ehkei elämä olekaan niin kamalaa. Ehkä tämä on kaiken uuden alku.
