Kirjoittaja Aihe: Häkkiin suljettu lasiballerina, K-11 (Astoria ja Draco pääosissa) 4/4 27.7.  (Luettu 6194 kertaa)

Glorisablet

  • vampyyritar
  • ***
  • Viestejä: 795
Title: Häkkiin suljettu lasiballerina
Authors: Lavinia ja Upsila
Rating: K-11
Characters: Astoria ja Draco, Greengrassit sekä muutama luihuinen
Genre: synkistelevää draamaa
Chapters: 4
Disclaimer: Emme omista Row’n henkilöitä ja maailmaa.
Summary: ”Kuka hitto sinäkin mahdat olla?” Pansy kysyi miltei tivaten pientä juustokakun palaa näykkivältä tytöltä.
”Astoria - Astoria Greengrass”, kuului vastaus.


A/N: Päädyimme kirjoittamaan Upsilan kanssa neljäosaisen jatkoficin hänen ehdotuksestaan. Minä kirjoitin Dracon PoV:lla ja Upsila Astorian; postitamme vuorotellen kirjoittamamme luvut eli seuraavana vuorossa on Upsilan kirjoittama kakkosluku. =)

Terveisin,
Lavinia






Pov Draco


- Ensimmäinen luku -

Valokuvan tyttö


Lämpimän kesäpäivän olisi voinut käyttää mielekkäämmin kuin pienimuotoisissa kissanristiäisissä näyttäytymiseen, esimerkiksi huispauksen pelaamiseen Malfoyn kartanon tiluksille rakennetulla kentällä. Kätkin haukotukseni juhlakaapuni pitsiä ryöppyävään hiharöyhelöön saavuttuani vanhempieni kanssa Greengrasseille. Luokkatoveri Daphnen äidiltä, rouva Greengrassilta oli tullut viikko sitten kutsu heillä järjestettäviin puutarhajuhliin. Äiti oli ollut kutsun saamisesta lähtien kohtuullisen innostunut tilaisuudesta, jota varten sai hankkia uuden asukokonaisuuden. Hän tiesi seurapiiripalstojen toimittajien tulevan Greengrasseille, sillä pienimuotoisistakin tilaisuuksista kirjoitettiin artikkeleita kutsuvieraista, kerrottiin tuoreimmista juoruista ja listattiin parhaiten ja huonoiten pukeutuneet henkilöt. Isä oli naurahdellut vaimonsa innolle, koska hänkään ei jaksanut pitää jok’ikistä tapahtumaa merkittävänä.

Lucius Malfoy tiesi jopa puutarhajuhlilla olevan hyvät puolensa. En voinut kiistä, etteikö oman nimen tai kuvan paikantaminen lehden sivuilta olisi tehnyt hyvää egolleni ja statukselleni. Köyhät, verenpetturit, kuraveriset ja nousukasmaiset pikkuporvarit saivat kadehtia Malfoyn aristokraattiperhettä. Granger kuraverisyyttään ja Weasley perheensä yletöntä köyhyyttä. Hah, jo tuon takia kannatti lähteä Greengrasseille samalla tavalla asennoituneena ja pukeutuneena kuin isäni.

Menimme tervehtimään herra ja rouva Astorus Greengrassia. Kullanvaaleahiuksinen herra Greengrass ruskeahiuksineen aviovaimoineen näyttivät yhtä ylväiltä ja kuninkaallisilta kuin omatkin vanhempani tarkkaillessaan ympäristöä aristokraattisia nenänvarsiaan pitkin. Tai no, liki yhtä kuninkaallisilta kuin omat vanhempani. Vastasin kohteliaasti minulle esitettyihin kysymyksiin käyttäen harkitusti sanoja oikeissa yhteyksissään niin kuin isä oli opettanut. Kumarsin Greengrasseille ja vanhemmilleni saatuani luvan liittyä ikätoverieni seuraan. Seurapiirikutsut muodostuivat useimmiten mukiinmeneviksi tilaisuuksiksi tai peräti hauskoiksi toisten nuorten seurassa, niinpä tervehdin Nottia, Blaisea ja Pansya sekä muutamaa muuta toiveikkain mielin.

”Terve, Draco”, Waldenne Nasty - tuttavallisemmin Waldenne - huikkasi ohimennen ja jatkoi Crabben ja Goylen nälvimistä. ”Joo-o, te kaksi ette ole ilmeisesti nähneet ennen rintoja, kun tuijotatte rintavarustustani niin kuin sateella putkahtaneita sieniä?”

”Öhm… me ei tuijoteta sinun sateella putkahtaneita rintojasi”, gorillamaiset juoksupoikani selittivät yhtä aikaa takellellen. Tunsin yllättävän suurta myötähäpeää Gregory Goylea että Vincent Crabbea kohtaan. Kaksikko olisi voinut antaa edes keskimääräistä typerämmän vaikutelman, jos he olisivat älynneet pitää ahneet suunsa kiinni. Olin käskemäisilläni tomppeleita sulkemaan kitansa, ellei Waldenne olisi ehtinyt ensin.

”Ja pitäkääkin turpanne kiinni - ellei teiltä kysytä mitään”, tyttö tokaisi heilauttaen mustan ja kiharaisen leijonanharjansa olkapäidensä taakse. Tummaverikkö vilkuili vaalien hoidettuun puutarhaan asennetun katoksen suuntaan, josta aikaihmisten sisällötön rupattelu kantautui ennen kuin hän otti niiteillä koristellusta kynälaukustaan savukerasian. Hän heilutteli pahvirasiaa mahtipontisesti ja ärsyttävästi otettuaan savukkeen huuliensa väliin.

”Aiai, Waldenne”, tytön Kristianus-serkku torui, vaikka oli kaivanut omat savukkeensa esiin. ”Mitäköhän Beatrice-täti mahtaisi sanoa yllätettyään sinut jälleen tupakkaa polttelemassa?”

”Mitä luulet, vitun ääliö? Antaisi raikuvan korvapuustin ja passittaisi loppupäiväksi huoneeseeni lukemaan Puhdasverisyyden etiikkaa. Saattaisi määrätä minulle pidemmänkin arestin, jos katsoisi minun häpäisseen hänet ja isän käytökselläni.”

”Haluatko sinä muka jälleen hukkua isän ja äidin nuhderyöppyihin?” Waldennen vuotta vanhempi Beata-sisar kysyi tupakoivalta luihuistytöltä.

”Yksi lysti, Beataseni. Poltathan sinäkin välillä.”

”Minä en sentään aloittanut kaksitoistavuotiaana niin kuin sinä.”

”Kaksitoista tai neljätoistavuotiaana. Siinä ei ole kuin kahden vuoden ero.”

”Waldenne Nasty.”

”Beata Erica.”

”Äh! Olet sanoinkuvaamattoman rasittava!”

”Kiitos samoin, neiti puhtoisuus.”

Beata Avery huomasi ystävättäriensä kävelevän luoksemme tarjoilutelttana toimivalta katokselta ja suuntasi nypittyjä kulmakarvojaan kohottaen askeleensa neitien suuntaan. Vanhempi sisar oli livistänyt välttääkseen jäämästä kiinni pahantekoon ryhtyneen Waldennen seurasta.

”Heitä minulle yksi”, Blaise pyysi raaputellessaan kakkulautasensa kuorrutejuovia hopealusikalla.

Heittäisitkö - vittu konditionaalissa eikä imperatiivissa”, Waldenne näsäviisasteli.

”Heittäisitkö, ma chérie?” Blaise kysyi uudemman kerran painottaen ISI -päätettä.

Crabbe ja Goyle hekottelivat ääliömäisesti tilanteelle, vaikka kaappimaisia henkivartijoitani oli käsketty pitämään suunsa suljettuina. Mulkaisin gorillakaksikkoa omasta mielestäni yhtä hyisesti kuin isäni alempiaan. ”Minulle myös”, pyysin. En ollut tähän asti pitänyt Malfoyn kartanon kirjastosta kähvellettyjen savukkeiden perusteella tupakan makua hyvänä. Mieleni teki näyttää yhtä kovalta Crabben ja Goylen silmissä kuin Zabini ja Macnair serkkuineen. Ensimmäisten joukossa olevalta pojalta.

Sytytin ranskalaisen savukkeen sauvanheilautuksella välittämättä siitä, ettei koulun ulkopuolella saanut taikoa. Pansyn ”hui, Draco, sinäpä olet kova” -kikatusta kuuntelin sitä paitsi mieluusti. Malfoyn perintöprinssin imagostani huolimatta en ollut immuuni Pansy Parkinsonin kaltaisten sievien tyttöjen huomiolle enkä Waldennen hyväksyville virnistyksille. Isä oli korostanut meidän Malfoyden syntyneen muiden ihailtaviksi, mutta tyytyväisyys ei saanut olla luettavissa näkyvästi aristokraattisilta kasvonpiirteiltämme; olimmehan muiden yläpuolella. Tuhatvuotisella marmorikorokkeellamme katsomassa kaikkia alaspäin elegantin nyrpeinä ja kruunuttomina, velhomaailman kuninkaallisiin huoneisiin syntyneinä.

Waldenne Nasty poltteli jo toista savuketta pyytäessäni uutta. ”Tuosta hyvästä saisit suudella minua kiitokseksi”, Averyn tyttö tokaisi.

”Sinuako?” kysyin luciusmaisesti venytellen. ”Älä unta näe, Waldenne; et ole tyyppiäni!”

”Etkä sinä sen enempää. Pätkä kun olet.” Kiharapään kommentti hipaisi Akilleen kantapäätäni. En olisi nimittäin halunnut hänen muistuttavan pituuserostamme, siitä että platinainen päälakeni hipoi tytön leukaa. Waldenne oli jo kolmetoistakesäisen yhtä pitkä kuin keskipituinen mies ja näytti kasvavan yhä. Hänestä vaikutti olevan tulossa tätä menoa yli satakahdeksankymmentäsenttinen, joten oli epätodennäköistä että kasvaisin ikinä paljon häntä pidemmäksi.

”Onpa neiti Avery - anteeksi Vittumaisuus hauskalla päällä”, sinkautin parhaani mukaan.

”Älä hikeenny pienistä, pikku Malfoy. Ota sitä vastoin savuke vastaan anteliaisuuteni merkkinä.”

”Moni sanoo että voisit pysyä hieman ponnekkaammin lestissäsi”, minä huomautin napattuni savukkeen. Pyörittelin sitä etu- ja keskisormeni välissä.

”Pah, maailmanloppukin ehtii koittaa ennen kuin kukaan näkee Waldenne Nasty Averyn osallistuvan cembalo- ja balettitunneille tai istuvan huvimajassa koruommeltyö käsissä.”

Kristianus Macnairin toteamus keskeytti verbalisoiden käymämme kaksintaistelun. Roteva ja mustahiuksinen poika oli vetänyt tummanharmaan juhlakaapunsa taskusta hopeisena kiiltelevän taskumatin. ”Ajatteletko samaa kuin minä tämän nähdessäsi?”

”Mitä muutakaan.” Tyttö sieppasi taskumatin ja otti rehvakkaasti ja maskuliinisesti kulauksen. ”Ah, tuliviskiä eikä mitään limonadilla laimennettua mansikkaboolia, Kris. Tällähän pääsee jo pieneen sievään.”

”Minulle! Minulle!” tupatoverini mankuivat yhteen ääneen kuin pienet lapset.

”Tsot, tsot”, torui Macnair. ”En ottanut tätä aarretta sen takia mukana, että muut kuin lempiserkkuni pääsisivät osaksi sen sisällöstä.”

”Joten haistakaa toki home ja painukaa helvettiin Dracsu etunenässä”, Waldenne Avery toivotti lähtiessään luotamme serkkuineen.

Harmittelin hiukan hänen poistumistaan, sillä pahasuinen provosoija oli hauskempaa seuraa kuin ensivaikutelman perusteella uskoisi. Kuitenkin viihdyin luihuishovini ja prinsessa Pansyn seurassa saadessani uppoutua Pyhän Potan kultaisen trion haukkumiseen. Meille sopisi erinomaisesti, ettemme näkisi ”Sankarin” istuvan pöyhkeänä Rohkelikon tupapöydässä syyskuun ensimmäisenä päivänä. Toivoimme jästisukulaisten lahtaavan tämän. Pansy oli ehdottomasti elementissään haukkuessaan kuraveri-Grangeria, kunnes arka tytönääni keskeytti hänet.

”Anteeksi, mutta oletteko nähneet Daphnea?” toisen tytön seurassa oleva vaaleahiuksinen tyttönen kysyi, eikä Pansy peitellyt keskeytyksen aiheuttamaa närkästyneisyyttään.

”Kuka hitto sinäkin mahdat olla?” Pansy kysyi miltei tivaten pientä juustokakun palaa näykkivältä tytöltä.

”Astoria - Astoria Greengrass”, kuului vastaus.

”Oletko jotain sukua Daphnelle?” kysyin.

”Tietenkin olen; kaikki puhdasveriset perheet ovat ainakin kaukaista sukua toisilleen”, Astoria Greengrass virkkoi pikkuvanhaan äänensävyyn. ”Hän on isosiskoni.”

”Ookoo”, virkoin tarkkaillen Astoriaa hänen huomaamattaan.

”Ai sinä oletkin Astoria. En ollut tuntea sinua, kun olet hieman… pyöristynyt sitten viimenäkemän.” Pansy puhui näennäisen mukavaan sävyyn, joskaan ilkeästä vivahteesta ei voinut erehtyä.

Minä en olisi välttämättä arvannut tyttöstä ”meidän Astoriaksi”, tuoksi Daphnen yöpöydän hopeakehyksisen valokuvan tytöksi. Ehkä en ollut vaivautunut katsomaan valokuvaa kovin tarkkaan, koska en muistanut siitä kuin katoavaisen hymynvälähdyksen ja kullankimalteisen hiuspilven. Huolellisesti etsimällä löysi yhteisiä ulkonäköpiirteitä, samanlaisen nenän, sydämenmuotoiset kasvot ja hieman vinot ametistisilmät. Samettiset kuten metsäkauriilla. En viitsinyt käydä puolustelemaan pyöreästä kaukana olevaa tyttöä. Täytyi myöntää Pansyn seurassa olevaa Millicentia voivan sitä vastoin kuvailla pyöreäksi halutessaan karttaa karumpaa ilmaisua.

Oletin tytön piipittävän edelleen yhtä vaisusti, mutta Daphnen nuorempi sisar toistikin kysymyksensä kuuluvammin ja kohotti harmaanvioletin katseensa ballerinatossuistaan silmiemme tasalle. Tällä kertaa hän saikin vastauksen kysymykseensä.


« Viimeksi muokattu: 20.02.2015 06:36:58 kirjoittanut Beyond »

Belsissa

  • Ikiunelmoija
  • ***
  • Viestejä: 760
    • Arcane Inspiration - blogini
Enhän minä voinut olla aukaisematta kahden mahtavan ficcarin tekstiä!

Usko tai älä: luulin tämän ensimmäisen osan aluksi olevan Upsilan tekstiä. :D Yleensä käytät teksteissäsi enemmän kuvausta ja vanhahtavaa kerrontaa. Tässä ficissä oli vähemmän kuvausta ja jotenkin koruttomampaa kieltä.

Pidän tätä piirrettä vain hyvänä, koska tämänlaiseen tekstiin koristeellisempi kerronta ei ehkä olisi käynyt yhtä hyvin. Älä kuitenkaan missään nimessä enää yhtään karsi kuvausta, sillä tämä on juuri hyvä tällaisena.

Pansy on ärsyttävä ja Draco täysin oma itsensä. Astoriasta pidän kuten aina. (vaaleat hiukset plussaa!) Vähän ärsytti tuo ujostelu ja kenkiin katsominen, koska toisenlaiset hahmot viehättävät minua enemmän. Huomasin kuitenkin ihan viimeisillä riveillä, että tytössähän on aivan erilaista potentiaalia! Vaikka hänen kuorensa on hieman kaino ja arka on pinnan alla sittenkin vahvuutta! Mahtavaa!

Niin, jään odottamaan seuraavaa osaa innolla. Tahdon äkkiä päästä lukemaan Upsilankin tekstiä! Tsemppiä teille yhteisficin kanssa, ei nimittäin ole mitenkään helpoimmasta päästä kirjottaa jonkun kanssa yhdessä!
Arcane Inspiration - lifestyleblogini
Virvatulilaulu - kirjallisuusblogini

Upsila

  • aallotar
  • ***
  • Viestejä: 1 248
    • and here are all your lies
(anteeksi, julkaisin liian nopeasti, että Lavinia ei ehtinyt kiittää sinua;) Kiitos, Belsissa. Pitäähän minunkin välillä yllättää. Hehe.

Ficit ovat kirjoitusharjoitusta minulle, joten harjoitusta ei tarvitse aina suorittaa tiettyyn kaavaan kangistuneena. Minusta tällainen yksinkertainen koruttomuus vaan sopii paremmin 12-vuotiaan pojan näkökulmasta kirjoitettaessa. En ole kuitenkaan vähentämässä kuvailua yhtään enempää, vaan kolmannessa luvussa taitaa olla jopa hiukan enemmän kuvailua ja toisentyyppistä dialogia, josta en kuitenkaan paljasta enempää. ;)

Astoriassa on potentiaalia, rohkeutta ja ylpeyttä, joka ei näy useinkaan päälle päin. Tyttö pitää halutessaan päänsä pystyssä tietäen käyttäytyvänsä kuten puhdasverisen neidin kuuluu. Hän on omalla herkällä tavallaan vahva, lasiballerina jota saa yrittää särkeä olan takaa, mutta hauraasta keijukaishahmosta ei irtoa montaakaan sirua.

Mukavaa jos yhteisprojektimme jaksaa kiinnostaa sinua alusta loppuun ja erilliset kiitokset vielä tsemppaamisesta.


Terveisin,
Lavinia

A/N: Heissulivei, tässä on toinen osa. Seuraavaksi on siis Lavinian kirjoittama kolmasosa (oho, päässään kohta jo päätökseen). :--) Toivottavasti onnistuin tämän osan kirjoittamisessa ja että saatte tästä jotain selkoa. Pidemmittä puheitta tekstiin ja kommentit ovat aina tervetulleita.


Pov Astoria

-Toinen luku-

Häkkilintu


Ilta laski peittonsa Englannin ympärille, kun tuulikello heilahti vaimeasti tuulen henkäyksessä ja keijujen siivet iskeytyivät unien kiertoradan tähtipölyyn. Seisoin keväänvihreiden ruohon hennossa suojassa, siro hymy viivähtäen kasvoillani. Tämä kaikki tuntui olevan vain kauan kadotettu hetki; kukkaniityn kukkien hennot laulut illan kauneudessa ja suolammen tyyneydessä kaikuva laulujoutsenen melodinen tööttäys.

Hymyilin onnellisena kullanpunertavaa taivasta vasten ja tanssahtelin höyhenkevyin askelin prinssini kanssa. Tanssimme kevyesti ja sulokkaasti taivaanrannan pilviä pitkin, vain me kaksi. Ei Daphnea, äitiä tai isää; vain täydellinen hetki satuni prinssin kanssa. Katseemme kohtasivat ohikiitävän hetken ja kurottauduin varpailleni suute -


Poks!

Säpsähdin hämilläni hereille todellisuuden tuulen iskeytyessä kasvoilleni ja kohottauduin ylös tiikistä valmistetusta pylvässängystä. Höyhentäytteinen peitto kahisi sängyn reunaa vasten noustuani ja pussikruunun kristallit kimmelsivät kelmeästi kultaisia samettiverhoja vasten.

Vilkaisin häiritsijäni suuntaan ja mutristin huuliani aavistuksen. Aina kun olin suutelemassa sadun prinssin keveitä huulia, minut keskeytettiin törkeästi ja unelmakuplani kaaria poksautettaisiin rikki kuin viatonta ilmapalloa.

Piskuinen, isokorvainen kotitonttumme seisoi edessäni mulkosilmät hieman sirillään ja suu suorana viivana. Se näytti pieneltä hiirulaiselta, kun katsoin sitä tarkemmin. Kotitonttu oli nimittäin verhottu liian suureen pöytäliinaan ja sen kyhmyiset sormet pitelivät tiukasti kiini helmenvalkoista pukupussia kuin kalleinta kultaharkkoaan.

”Emäntä käski Astoria-neidin pukeutua Pariisista tuotuun leninkiin”, kotitonttu vikisi piipittävällä äänellä. ”Samanlaiseen kuin Daphne-neidillä.”

Otin varovasti leningin ulos pukupussista ja nyökäytin lyhyesti kotintontulle. Se kumarsi syvään ja katosi sitten sekunnin murto-osassa poksahduksen saattelemana ylhäisestä huoneestani.

Samanlaiseen, ajattelin turhautuneena ja astelin balettitanssijoiden höyhenenkevyin askelin kultareunuksisen kokovartalopeilin eteen. Riisuin kevyen kesämekon yltäni ja verhosin vartaloani sen sijaan samettileningillä. Mekko oli ihastuttava ja viktoriaanisen virkeä. En voinut kuin pyörähtää peilin edessä ja ihailla kuinka puvun helmat lepattivat makeahkon, aromaattisen kirsikkapuu-uutteen tuoksuisen tuulen tahdissa kuin perhosen siivet.

Äidin tuntien hän oli sataprosenttisesti tilannut puvun suosituimmalta Pariisin ompelijattarelta. Kaksiosaisen viktoriaanisen mekon vaaleanpunainen kangas oli miellyttävän pehmeä puhtaanvalkoisineen pitsineen ja puhvimaisineen hihoineen. Tulenpunaiset ruusut olivat taidokkaasti muovattu ja kiinnitetty monimutkaisesti kiinni puvun leveän helman pitsisiin reunoihin. Yritin hymyillä mahdollisemman kauniisti peilikuvalleni, mutta joka kertainen yritykseni tuntui kuolevan pois silmänräpäyksessä. Daphne olisi kuin joutsenkuningatar tässä puvussa. Vanhemman sisareni aristokraattiset kasvot olivat kuin jumalattaren veistämät ja ballerinanvartalo sai yläluokkaiset naiset supattelemaan punattujen huuliensa välistä kadehtivaan sävyyn niin kauniista tytöstä.

Daphnea on aina kehuttu olevan veelojen kaltainen kaunotar sameanvaaleine hiuksineen ja viehättävine hymyineen. En voinut kuin katsoa vierestä aavistuksen kateellisena; minä olin vain pönäkähkö, savijalkainen ja pyöreäkasvoinen kymmenenvuotias runotyttö, jolla oli identtinen leninki siskoni kanssa. Minua ollaan lähinnä syrjäytetty katkeransuloisen piikkipuskan veitsenterävien piikkeihin ja haukuttu hiuslatvoja myöten varpaihin. Daphne oli se oikea ballerina röyhelöisessä tutussa, kun taas minä vain makoilin makeatuoksuisessa huoneessani, unelmoin kiharapäisestä prinssistäni ja luonnostelin runoja kirjaani kulmat kurtussa. Ehkä silloin tällöin saatoin auttaa Daphnea leikkelemään paperinukelle piirtämiämme vaatteita ja leipoa perheen salaisella reseptillä maukasta juustokakkua.

Solmin pehmeät balettitossut jalkaani ja hymyilin kitkerästä, kun huomasin kuinka suloisesti ne sointuivatkaan mekon kanssa. Vaaleanpunaiset tossut saivat minut näyttämään niin hauraalta ja sirolta kuin posliininuket, vaikka Daphnen hauraaseen vartaloon verrattuna, tämä näkymä oli vain pilkallinen harhakuva. En voinut olla kuin harmistunut näkemääni. Jok'ikiset tanssiaskeleet olivat hivenen kömpelöt ja peilikuvani matki yrityksiäni epätoivoisen kireästi. Pyörähdin kankeasti ojentaen käteni ylöspäin loppuhuipennusta varten. Olin kuin soittorasian ballerina, joka tanssi loputtomasti lempeyden musiikin tahdissa. Pyöri, pyöri, koukisteli jalkojaan, ojenteli käsiään ja tanssahteli äänettömin askelin yleisön edessä. Sarkastisia huutoja, ihmisiä pudistelemassa päätään pettyneenä ja tyhjä sali ilman ruusukkeita ja hurrauksia. Niin, enhän minä ole Daphne; en ole ballerinan notkea, en saa hurrauksia, eikä minulla ole siro vartalo.

Kohtelias koputus, jykevän oven narahdus ja riemukas taputus.

”Bravo, pâquerette”, Rosenne-serkkuni hurrasi minulle roosansävyiset huulet kaareutuneena leveään hymyyn.

”Kaunista katseltavaa, Astoria. Olet kuin prinsessa”, sisareni pehmeä ääni kuului Rosenne-serkkuni takaa. ”Mekkokin istuu sinulle paremmin kuin minulle.”

Serkkuni istahti kodikkaasti hämyisen nurkan nojatuoliin ja katseli huoneeni kupolimaista kattoa vaitonaisena. Hän ei näyttänyt juurikaan piittaavan minun ja siskoni katseista vaan hymähti kissamaisesti saatuaan hyvän asennon tuolista ja vilkaisi suuresta ikkunasta ulos väkeä pursuavaan puutarhaan.

Daphne sen sijaan asteli matalat avokkaat kopisten marmoria vasten luokseni ja hymyili lämpimästi. Hän oli niin kaunis, kun seisoimme vierekkäin peilin edessä ja katsoimme vaitonaisina kuvajaisiamme. Daphnella oli samanlainen mekko kuin minulla, mutta silti hän näytti henkeäsalpaavalta, upeammalta kuin minä; sameanvaaleat hiukset olivat kiharretut ja koottu pumpulimaisesti niskaan ja burleskihenkinen riikinkukonsulka-hiuskoriste särmäytti naisellisuutta kasvojen terävyyteen.

”Lähdetäänkö? Bileet eivät pärjäisi ilman minua”, Rosenne heilautti tummanpunaisiksi maalattuja kynsiään suuntaani ja hymyili kiusottelevasti. Nyökäytin vain päätäni vakavana ja kiinnitin monikerroksisen rusetin kullansävyisiin hiuksiini varovasti.

”Mh, miten ihmeessä äiti jaksaa näitä joka vuotisia puutarhajuhlia?” Daphne valitti pyöritellen silmiään. ”Hän esitteli minut viime vuoden juhlissa Crabbelle ja Goylelle. Se oli aika noloa; ne gorillat repivät minun käsistäni kuin olisin mikäkin onneton nukke.”

”Äitisi suunittelee naimakauppaa ilmeisesti”, Rosenne virkkoi hilpeään sävyyn ja nousi pehmeänsulokkaasti ylös seisomaan. ”Minä lyön vetoa tuhannesta kaljunasta, että joudut jomman kumman kanssa naimisiin!”

”Mistä te puhutte?” Kysäisin peittäen suruhuntuni sokeriseen hymyyn ja siirsin katseeni vaivihkaa perhekuvaamme, joka roikkui suurena huoneen takan yläpuolella.

Rosenne ja Daphne tirskahtivat hämmästyneelle ilmeelleni ja kiskaisivat minut ulos viileän raikkaasta huoneestani marmorisia portaita alas. Rosennen ranskanletillä olevat kullanvaaleat hiukset kutittivat kasvojani, hänen olkaimeton juhlamekkonsa helmat lepattivat ikään kuin vesipyörteinä omaani vasten ja hiirenhiljaiset askeleemme kaikuivat hiljaisessa talossa; kaikki olivat puutarhassa ihailemassa paratiisilintujen koristeellista kauneutta.

Kun muut kohottivat maljan puutarhajuhlamme räikeydelle, minä halusin paeta huoneeseeni. Puutarha oli niin täynnä väkeä; aristokraattisen ja kuninkaallisen näköisiä aikuisia, pahansuopia lapsia ja kotitonttuja tarjoilemassa syötävää ja juotavaa. Äiti ja isä seisoivat sivussa hymyillen suopeasti ja kohottivat rouva ja herra Malfoyn kanssa coctailmaljan. Hieman kauempana pelattiin krokettia, patsaiden ja suihkulähteen luona oli laumoittain juorutätejä kuiskuttelemassa; heistä suurin osa kuitekin tanssi klassisen musiikin tahtiin pihamaalla.

Jokainen kerta kun yritin livahtaa vaivihkaa sisälle unelmoimaan, Daphne kiskoi minut aina mukaansa jonnekkin; väläyttämään hymyämme kuvausryhmille, katsomaan, kun hän joi salaa tuorepuristetulla karpalomehulla maustettua tuliviskiä muiden alaikäisten kanssa. Vaikka Rosenne ja Daphne rupattelivatkin innoissaan minulle, kehuivat ulkonäköäni ja pyysivät ottamaan tästä päivästä kaiken irti - tunsin silti itseni kovin yksinäiseksi;  kuin istuisin yksin puutarhan syövereissä ja kuuntelisin suihkulähteen veden solinaa. Kaikilla oli hauskaa (Daphne ja Rosenne kikattelivat iloisesti ystäviensä seurassa) ja minä kun halusin vain lukea kovakantisia romaaneja ja juoda rooibosteetä.

Pyörittelin ruokalautasta käsissäni hajamielisenä, yrittäen rakentaa taas unelmakuplani ehjäksi. Mutta jyskyttävä meteli tuntui järsivän aivosolujani ja pelkkä oman äänenkin kuuleminen oli hivenen vaikeampaa kuin tavallisesti. Kun havahduin seuraavan kerran ajatuksistani, huomasin Daphnen hukkuneen väkijoukkoon; en löytänyt häntä mistään, vaikka kiersin Rosennen kanssa jokaisen puutarhan sopukan, kääntelimme lehdet ja kyselimme seurapiirien hienostuneilta naisilta. Viimeinen vaihtoehtomme ei ollut mielestäni kovinkaan mieluisa, mutta se oli pakko tehdä. Draco Malfoyn jengiä olimme nähneet vain pari kertaa ohimennen talossamme, joten emme tienneet heistä kovinkaan paljon. Heiltä oli kuitenkin pakko kysyä, vaikka näyttäisimme pelkältä mutaläntiltä heidän silmiensä edessä.

Hipsin hiljaa vaaleatukkaisen pojan luokse ja puhuin nopeasti ja arasti kysymykseni. Kämmeneni hikosivat, ajatukseni tuntuivat utuisilta ja minua ujostutti olla lähes tuntemattomien ihmisten lähellä. Rosenne taas näytti hieman pitkästyneeltä, kun minä lähes tärisin ujouteni takia. Pojan ja tämän ystävien katseet kohdistuivat minuun hitaasti - olin selvästi keskeyttänyt jotain.

”Kuka hitto sinäkin mahdat olla?” Mopsinaamainen tyttö kysyi minulta ivaa tihkuvalla äänellä.

”Astoria - Astoria Greengrass”, vastasin kohteliaasti, vaikka jengin viileät katseet ja äänen sävyt saivat ihoni kananlihalle.

He kysyivät minulta, että olenko Daphnelle sukua ja miten olinkaan pyöristynyt heidän viimeksi näkemästään. Sisälläni myllersi pienoinen kiukku; miten he kehtasivatkaan? Tottakai Daphne oli ollut aina kaikkien suosikki ja tälläkin kertaa tuon tytön sanat iskeytyivät sydämeeni kuin ruostuiset tikarit. Jouduin laskemaan kymmenestä yhteen takaperin ja vetämään syvään henkeä, että en olisi päästänyt kiukunpuuskahdustani esille. Sitten vastasin kysymyksiin tyyneesti ja katsoin jokaista silmiin ilmoittaakseni, että en jäisi tässä toiseksi.

”Hän on ystäviensä kanssa salongissa pelaamassa pullonpyöritystä”, Draco sanoi lopulta laiskasti ja viittoili talomme takaoven suuntaan.

Kun olin suuntaamassa askeleitani salonkiimme, kuulin yhtäkkiä sen tummatukkaisen tytön pilkallisen äänen taas (”Toivottavasti Astorian pullottava vatsa ei estä häntä menemästä sisarensa luokse. Kukapa olisi uskonut, että tuo tyttö olisi ollut Daphnen sisko, säälittävää.”). Käänsin hitaasti katseeni Pansyn suuntaan ja tämä virnisti vahingoniloisesti itkuisille silmilleni.
« Viimeksi muokattu: 18.07.2010 19:20:38 kirjoittanut Upsila »
I'd rather have one sunflower from you than a million roses from any other boy.

Belsissa

  • Ikiunelmoija
  • ***
  • Viestejä: 760
    • Arcane Inspiration - blogini
Tekisi mieli repiä Pansy kappaleiksi.

Ärsyttävä lehmä! Ehkä otan nämä ficit liian tosissani, mutta suunnittelin jo meneväni kirjoittamaan Iskunkiertokujalla kivan pikku ficin, jossa häneltä revittäisiin yksitellen jokainen raaja irti ja ties mitä. :D Ei, vaan minä tosissani vihaan hänenlaisiaan tyttöjä, jotka selvästikin pelkästä kateudesta keksivät ihan perättömiä juttuja niin toisten ulkonäöstä kuin luonteestakin.

Astorialla on selvästikin suurenluokan itsetunto-ongelma. Minusta tuntuu, että hän oikeasti on hyvinkin kaunis. Näin päättelin Dracon osan kerronnasta, jossa vaativa Draco kuvaa häntä positiiviseen sävyyn. Daphne taas kuvataan jälleen uskomattomana kaunottarena - kuten aina. Tämä jokaisessa ficissä toistuva piirre alkaa vähitellen jo hieman ärsyttää minua, vaikka tokihan kaunis isosisko - itsetunto-ongelmainen pikkusisko -asetelma on klassinen ja sinänsä toimiva.  ( //EDIT Ehei, ei toki omassa Astorian ruusuisen kitkerässä päiväkirjassa ole sama asetelma - ehei ;))

Mutta osa oli mielenkiintoinen, odotan innolla jatkoa!
« Viimeksi muokattu: 22.07.2010 09:10:56 kirjoittanut Belsissa »
Arcane Inspiration - lifestyleblogini
Virvatulilaulu - kirjallisuusblogini

Eeyore

  • Radamsa
  • ***
  • Viestejä: 1 875
  • Karo-muoks || Ei Eyeore, ikinä.
    • Loista Tähti, loista.
Tämä onkin ficci minun makuuni.
Kirjoitatte molemmat todella elävästi ja omanlaisesti, mutta kuitenkin niin, että tarina on yhtenäinen. Vaikka tapahtumat olivatkin samat ja eri näkökulmista niin teksti silti muotoutui samaan.
Varsin aristokraattista porukkaa ja sellainen ilmapiiri tekstissäkin oli. Ensimmäisesta luvusta sen verran, että sain hyvin tyypillisen kuvan bileistä; kaikki ovat olevinaan toisiaan parempia ja paikalla ei ole kuin hyvämaineisia sukuja. Tai no, miten sen nyt ottaa :D Korkea-arvoisia ainakin. Tyypillista luihuismeininkiä oli, tupakointi ja ryyppääminen, ja keskustelut sujuivat luontevaan tahtiin. Ugh, niin loisteliasta, niin uhoavaa. Ja jotenkin kuulosti niin tavalliselta oikeaankin maailmaan verrattuna tuo, että tupakoitiin vain esittämisen ja maineen vuoksi.
Astoriaa kävi ihan sääliksi; sisko on kauniimpi ja ainaisen pikkusisko-leiman vuoksi sitä on muiden mielestä pysyvä kakara. Unelmaprinssiä ei näy ja olo on kuin hylätyllä nukella.
Lainaus
Daphnea on aina kehuttu olevan veelojen kaltainen kaunotar sameanvaaleine hiuksineen ja viehättävine hymyineen. En voinut kuin katsoa vierestä aavistuksen kateellisena; minä olin vain pönäkähkö, savijalkainen ja pyöreäkasvoinen kymmenenvuotias runotyttö, jolla oli identtinen leninki siskoni kanssa. Minua ollaan lähinnä syrjäytetty katkeransuloisen piikkipuskan veitsenterävien piikkeihin ja haukuttu hiuslatvoja myöten varpaihin. Daphne oli se oikea ballerina röyhelöisessä tutussa, kun taas minä vain makoilin makeatuoksuisessa huoneessani, unelmoin kiharapäisestä prinssistäni ja luonnostelin runoja kirjaani kulmat kurtussa. Ehkä silloin tällöin saatoin auttaa Daphnea leikkelemään paperinukelle piirtämiämme vaatteita ja leipoa perheen salaisella reseptillä maukasta juustokakkua.
Tää kohtaus oli jotenkin kaunis, hyvin Astoriaa kuvaava. Naisesta on saanut aikuisena kauniin ja loisteliaan kuvan, mutta kymmenvuotias nappula on jotenkin ränsistyneen oloinen. Tai ainakaan hän ei näe omaa kauneuttaan, varsinkaan seistessään sisarensa rinnalla.
Lainaus
Rosenne ja Daphne tirskahtivat hämmästyneelle ilmeelleni ja kiskaisivat minut ulos viileän raikkaasta huoneestani marmorisia portaita alas. Rosennen ranskanletillä olevat kullanvaaleat hiukset kutittivat kasvojani, hänen olkaimeton juhlamekkonsa helmat lepattivat ikään kuin vesipyörteinä omaani vasten ja hiirenhiljaiset askeleemme kaikuivat hiljaisessa talossa; kaikki olivat puutarhassa ihailemassa paratiisilintujen koristeellista kauneutta.
Ihan kuin itse olisin ollut Astorian roolissa, sen verran jänskästi ja aidosti kuvailtu kohta :)

Pientä puhekielen vivahteita huomasin täällä:
Lainaus
Tulenpunaiset ruusut olivat taidokkaasti muovattu ja kiinitetty monimutkaisesti kiini puvun leveän helman pitsisiin reunoihin.

Nyökäytin vain päätäni vakavana ja kiinitin monikerroksisen rusetin kullansävyisiin hiuksiini varovasti.
Jokaiseen alleviivattuun kohtaan yks N-kirjain lisää :)
Mutta, odotan kyllä jännityksellä jatkoa. Juoni vaikuttaa mielenkiintoiselta, ei ollenkaan ruusuiselta ja se oikeastaan vetikin minut lukemaan tämän. Unelmista ei taidakaan ihan tutta totta  :-\ Ja otsikosta pisteet, se saattaakin ehkä kuvata ficin juonta... Jatkoa odotellessa :)


"Sie oot vähän niinku vähä-älynen pikkusisko, jota miulla ei oo koskaan ollu."
Naakkapuiston istuva päällikkö Märkäpuuma
Lucius/Narcissa | 67/100

Upsila

  • aallotar
  • ***
  • Viestejä: 1 248
    • and here are all your lies
Belsissa, kiitos kommentistasi. :) Pansy on toisinaankin rasittava tapaus, mutta uskon, että se johtuu hänen ankarasta lapsuudesta. Pansylla on varmasti sydän paikallaan kuorensa alla, mutta hän ei vain kehtaa näyttää sitä ja kokosi raudankylmän haarniskan suojakseen, että kukaan ei voisi vahingoittaa häntä. Tuollaiset tytöt ovat minustakin turhan ilkeämielisiä ja huonoa seuraa, mutta pitää vain olla kärsivällinen eikä välittää moisista ilkeilystä. Astoria oli tässä kuitenkin herkkä sieluinen tyttö, joka ei kestänyt niin paljon sanojen kipeitä iskuja ja murtui kyyneliin tahtomattaankin.

Astorialla on paineita siskonsa varjossa ja iästä huolimatta hänellä oli jo tuolloin itsetunto-ongelmia. Hän on minustakin kaunis, mutta ei huomaa vain sitä synkässä varjossaan. Astorian mielestä hän ei ole siskonsa kaltainen siro joutsenkaulainen, koska kaikki haukkuvat häntä läskiksi eikä hän liiku niin notkeasti kuin balettitanssijat - tyttö haluaa nimittäin olla isosisarensa kaltainen, mutta tunsi olevansa epäonnistunut hylkiö kun ei osakkaan liikkua harjoituksista huolimatta yhtä kevyesti.

Eeyore, kiitoksia sinullekkin. ;) Mm, Astorialla on unelmia, jotka eivät tosiaankin oikein toteudu hänen valtavaksi harmikseen; täydellinen unelmaprinssi on vain hänen mielikuvituksensa muovailemaa ja isosisar tuntui olevan koko ajan etusijalla kaikessa. Hän ei näy omaa kauneuttaa, sillä hänestä tuntuu, että isosisko on aina paljon kauniimpi ja suorastaan täydellinen ilmestys - kaikki tykkäävät Daphnesta, mutta Astoria-parkaa hyljetään koko ajan piikkipuskaan, eikä välitetä tippan tippaakaan.

Kiitos muuten kun mainitsit vielä noista virheistä, korjasin ne heti pikaisesti pois kun ilmoitit niistä. Ruusuiseen unelmaan ei ollut tarkoitus pyrkiäkkään; nyt käännyttään unelmien katkeranmustiin varjoihin ja kohdataan sisäisiä vaaroja. Puhdasverisilläkin naisilla on aina synkemmät varjot elämässään; ei ne täydelliset aina ole ja Astorialla oli jo muutenkin harmittavan paljon paineita pienenä kakkosroolinsa takia. Unelmat eivät aina toteudu - se on harmillista minustakin.

Otsikko kuvaakin ficcin juonta tai oikeastaan Astoriaa; hän on hauras ja särkyvä tyttö, joka on leimattu sisarensa varjoon ja elämään kurjassa häkissään; käyttäytymään nätisti ja juoksemaan muiden pillien mukaan. Astoria on liian heikko viheltääkseen moiselle epämukavaisuudelle pelin poikki ja tyytyy loppujen lopuksi tuohon rooliin, sulautuu siihen kuin varjo ja elää heikkoutensa keskellä näkemättä hiljaa sykkivää vahvuutta hänen sydämensä sopukoista.

Kiitoksia molemmille kommenteistanne, nauttikaahan Lavinian kirjoittamasta kolmannesta osasta, kun se ilmestyy tänne. :)
I'd rather have one sunflower from you than a million roses from any other boy.

Glorisablet

  • vampyyritar
  • ***
  • Viestejä: 795
- Kolmas luku -

Ahdistuksen teräsnyrkin puristaessa sydänalaa


Tyrmissä sijaitseva oleskeluhuoneemme oli muuttunut liian ahtaaksi ja kuvittelin seinien liikkuvan toisiaan kohti rusentaakseen minut hengiltä. Kostean tunkkainen ilma oli myrkyttää keuhkoni ahdistuksen teräsnyrkin ollessa vähällä murskata sydämeni. Lähdinkin seitsemäsluokkalaisille pojille varattuun makuusaliin, josta suuntasin huoneen yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen. Valelin jäisen kylmää kraanavettä hiostuneille kasvoilleni toivoen iholta haihtuvan veden rauhoittavan itseäni. Hiki tihkui edelleen hipiäni läpi vähäisesti joskin tasaisesti. Vaivuin pitkälleni laattalattialle ja yritin hengittää syvään.

Kompuroin pian pystyyn, koska paikallaan olo ei vähentänyt ahdistuneisuuttani. Vain raitis ja tuulinen ulkoilma ja hermosavut. Palasin paksu viitta harteillani oleskeluhuoneeseen - mutten jäädäkseni niin kuin joku tyttö ihmetteli kysymällä minne olin menossa. Pansy varmaan, vaikka en jaksanut ajatella kenelle ikään kuin lasin takaa kuuluva ääni kuului kadotessani salaovesta käytävään.

Tullessani linnan suurelle ulko-ovelle kaksi huputettua kuolonsyöjää pysäyttivät minut kohottamalla taikasauvansa. ”Seis! Minne sinä olet menossa, poika?”

”Ulos tupakalle”, venyttelin terävästi ja ärsyyntyneenä minulle entuudestaan tuntemattomien kuolonsyöjien typerään käytökseen. ”Satun olemaan luihuinen, joten teillä ei ole mitään syytä osoitella minua taikasauvoillanne.”

”Mene sitten tupakalle, mutta koputa sitten kun haluat tulla takaisin sisälle”, rotevampi kuolonsyöjä urahti myöntyen. Hänen lausumansa alohomora sai valtavan oven avautumaan kirskahtaen.

Koulun ovet pidettiin visusti lukittuina iltapäivisinkin, eivätkä muut kuin luihuiset saaneet ulkoilla Tylypahkan pihalla ilman valvontaan. Me luihuiset saimme lähteä ulos mihin tahansa kellonaikaan, kunhan ilmoitimme Carroweille ja niille kuolonsyöjille, jotka oli kulloinkin määrätty vahtimaan koululaisia. Tylypahka oli muuttunut niistä ajoista, jolloin olin ollut esipuberteetti-ikäinen. Se oli muuttunut taikakoulusta oppilaitoksen ja vankisiirtolan välimuodoksi. Pimeyden lordin käsi oli niin pitkä, että hän oli saanut jopa Tylypahkan, viimeisen turvapaikan valtansa alle. Taikaministeriön kaaduttua kesällä pimeyden lordin hallinnolliset suunnitelmat olivat sujuneet leikiten.

Sitähän alituisesti rehentelevä Draco Malfoy oli toivonut tokaistuaan Salaisuuksien kammion avauduttua, että kuraveri-Granger olisi joutanut basiliskin seuraavaksi uhriksi. Varo mitä toivot, sillä se voi toteutua. Jonkun olisi pitänyt olla läimäyttämässä ymmärtämätöntä kerskuria tai sallia nähdä vilaus tulevaisuudenkuvastaan. Pimeän lordi oli palannut kolme vuotta sitten ja työntänyt Malfoyn huoneen hitaaseen alamäkeen. Epäsuosioon. Malfoyn kartanossa ravaavien moukkien väheksymäksi.

Puolitoista kuukautta oli kulunut stressaamisen ja hopeatarjottimella olevien vanhempieni puolesta pelkäämiseen. Azkabanin velhovankilan seinät eivät enää suojanneet vanhempaa Malfoyta isäntämme raivolta. Välitin liikaa molemmista vanhemmistani pystyäkseni saamaan helpotusta Tylypahkan tarjoamasta ripeilluusiosta. Happi oli loppua keuhkoistani kesämuistojen piinatessa minua, ja tukehtumisen tunne toi mieleen sitkeän flunssan.

Mestari oli keksinyt uuden käyttötarkoituksen liki hyödyttömälle kuolonsyöjälle laittamalla minut kiduttamaan Malfoyn kartanoon tuotuja vankeja ja niitä kuolonsyöjiä, jotka olivat epäonnistuneet tehtävissään. ”Jatka, Draco, tai pääset lattialle nauttimaan kivun hyväilystä”, mestari oli ivaillut näyttäessäni epäröivältä… ”Jatka senkin takia, ettet halua minun kohottavan sauvakättäni vahingoittaakseni vanhempiasi.”

Vetäessäni putipuhdasta ilmaa keuhkoihini ja kävellessäni syksyn lämmintä väriskaalaa kantavilla tiluksilla tunsin karanneeni ahdistukseltani ja riivaajiltani. Eksyttäneeni näkymättömät mielet loisi demonit tyhjiöön. Muistin parinsadan metrin päässä olevan suojaisan metsäaukion, jonne pääsi etenemällä metsän reunasta lähtevää kinttupolkua, sillä olimme joutuneet käymään Kielletyssä metsässä muun muassa Hagridin tunneilla. Aukio oli näyttänyt jo silloin omalla tavallaan tenhoavalta soikeine kivenjärkäleineen ja taivaaseen ojentuvine puunlatvuksineen. Ajattelin metsäneitojen voivan välillä kokoontua aukiolle leutoina öinä tähtivalaistuksen tuikkiessa yösinisestä taivaskatosta.

Eräs entuudestaan tuttu neito istui matalahkolla kivellä kirjoittamassa jotain vaaleanpunaiseen kirjaseensa. Eteerisyyden harsostaan huolimatta hän ei sentään ollut nymfi, vaan minua kaksi vuotta nuorempi luihuistyttö. Kultakutri säpsähti niin kuin metsäkauris, joka epäili havainneensa väijyvän pedon.

”Hei, Astoria”, minä tervehdin.

”Hei”, Daphnen pikkusisar sanoi tulkitsemattomaan äänensävyyn sivellen muistikirjasensa reunoja. ”Mikäs sinut tänne lennätti?”

”Jalkani. Muistin tämän paikan, vaikka siitä on kaksi vuotta, kun olen käynyt viimeksi täällä. Päätin palata hetkeksi takaisin luontoon.”

”Takaisin luontoon”, kullanvaalea tyttö toisti. ”Takaisin metsäpyhättöön, ihmissielun lepopaikkaan.”

Luihuistyttö oli muotoillut ainakin minun ajatukseni runollisesti, kuitenkin osuvasti. Otin kultaisesta savukerasiasta kaksi savuketta. ”Poltatko?” kysyin toiselta.

”Toisinaan jos kerran tarjotaan”, kuului heleä-ääninen vastaus. Niinpä sytytin molemmat savukkeet ja istuuduin viidesluokkalaisen viereen. Minä en ajatellut hetkeen mitään imiessäni savukkeenpäätä ja hengitin tasaisesti sisään ja ulos lähetellen savuviiruja eri korkeuksiin. Olisin voinut lukea pikaisesti silmäillen, mitä kirjasen aukeamalla luki, sillä Astoria oli niin paneutunut kirjoittamiseen. En tohtinut käyttää toisen keskittymistä hyväkseni niin röyhkeällä tavalla.

Sisäinen naistenmieheni houkutteli minut kohdistamaan hopeisen katseeni kirjasesta kirjoittajaan. Katseeni käytyä vierustoverini läpi kultakiharaisesta päästä korkeakorkoisiin varsikenkiin tein saman huomion kuin neitosen aloitettua toisen kouluvuotensa. Neiti oli muuttunut enemmän Daphnen näköiseksi, mutta sen seurauksena hänen entinen kuorensa oli haihtunut taivaan tuuliin. Kaiken terveen pyöreyden kadottua hauras luusto pingotti kuultopaperinohuen hipiän kalvomaisesti luiden päälle. Hän näytti riutuneelta oksamaisine käsivarsineen ja säärineen sekä terävöityneine pikkuleukoineen. Lasiselta ja särkyvältä ballerinapatsaalta, johon verrattuna miniatyyrimaisen hentoinen Daphnekin näytti normaalipainoiselta. Liiallisesta luisevuudestaan huolimatta nuorempi sisar oli viehättävä, suorastaan suloisen näköinen persoonallisine kasvonpiirteineen, pystyine povineen ja kapoisine vyötäröineen. Minulle tuli mieleen villiruusu, jonka häijyt ihmiset halusivat kiskoa juurineen ansarin maaperästä.

Avasin suuni spontaanistisesti, vaikka kultakutri ei vaikuttanut olevan keskustelutuulella. ”Entä mikä on tuonut sinut tänne?” kysyin jälkikäteen.

”Ehtymättömänä pulppuava runouden lähde ja se että saan olla täällä luonnonhelmassa oma itseni. Täällä Greengrassin nuoremman tyttären ei tarvitse olla sellaisten ihmisten seurassa, jotka väheksyvät pelkästään hänen läsnäoloaankin.” Hänen puheessaan oli katkeruutta, ja neito huomasi sen koska sanoi: ”Olinpa minä taas pikkumaisen pateettinen kuin mikäkin draamakuningatar suurennellessani kullatun elämäni varjopuolia ja vastoinkäymisiä.”

”Antaisin mitä tahansa siitä hyvästä, etteivät murheeni olisi tavallisen teinipojan harmeja mittavampia”, virkoin huokaisten. ”Ethän kuitenkaan pidä itseäsi ajattelemattomana?”

”Pidän. Sinun vanhempasi tasapainoilevat kiikkerällä lankulla yrittäen olla joutumatta haiden ruuaksi.”

”Moni tai… jotkut varmasti tuhahtelevat hierarkian huipulta temmatuille Malfoyille?” Oletin tietämättä millaista vastausta olisin isonnut.

Seuralaiseni heilutteli oksasääriään. ”En ole kiinnittänyt huomiota muiden juoruiluun, sillä minulla on omakin elämäni - vaikkei olekaan niin ruusuista.”

”En usko kenenkään voivan välttyä kuulemasta juoruja, vaikkei kuuntelemalla kuuntelisi.” Tuntui mahdottomalta, ettei Astoria ollut omien sanojensa mukaan kiinnostunut perheestäni kerrotuista juoruhelmistä.

”Silti sellaiset jutut voi laskea toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Toisten ahdinko ei tasan ole naurunaihe!”

”Sellaisille ihmisille on, jotka ovat aiemmin olleet meidän huonekuntaamme alempiarvoisempia. Isääni ei enää kunnioiteta sen jälkeen, kun hän menetti määräysvaltansa riistetyn taikasauvansa kylkiäisenä. Pimeyden lordin sisäpiiristä pahnan pohjimmaistenkin väheksymäksi.” Pakotin suupieleni tapailemaan ylöspäin, mikä tuntui koettelevan voimavarojani aivan kuin kyseessä olisi ollut vaativampikin suoritus. ”On jollain tavalla lohdullista kuulla, että löytyy juoruista piittaamattomia ihmisiä. Edes hitunen lohtua Draco Malfoyn elämään.”

”Eiköhän niitä lohdun tarjoajia löydy?” ametistisilmä hymähti.

Lohdun tarjoajista tuli ensimmäisenä mieleen Pansy mielistelijöineen, muutama alempiluokkainen sekä karski Waldenne Nasty. Pikku hutsut, Waldenne ja Pansy niin sanottuine hovineiteineen olivat toisistaan eroavia persoonallisuuksia, mutta heidän näkemyksensä lohduttamisesta perustui fyysiseen läheisyyteen. Kiihkeään ja intohimoiseen seksiin sekä käsivarteen ripustautumiseen. Olisin kaivannut kuuntelijaa tai uskottua tunteakseni taakan kevenevän jok’ikisen puhutun sanan myötä, ellen olisi suhtautunut varauksella sisimpänä raottamiseen.

”Ei sellaisia kuin kaipaisin.” Vaikenin hetkeksi ja annoin pääni painua alemmas. Astoria odotti mitä aioin sanoa puhumatta päälleni kuten eräät gorillat ja kaakattavat kanat. ”Olen toistaiseksi selvinnyt sisimpääni verhoten - ja olen selviävä jatkossakin.”

”Sinulla pitäisi silti olla ihminen, jolle voisit halutessasi uskoutua tietäen tuon ihmisen osaavan kuunnella, Draco.”

”Ehkä”, myönsin lähes vastahakoisesti, sillä halveksin tunnustaa olevani mitä tahansa vailla alkaen kalvosinnapeista hyvään kuuntelijaan. Olin huojentunut Astorian sanoessa, ettei meidän ollut pakko jatkaa keskustelua aiheesta. Silloin kyyneleet olisivat rikkoneet kehnosti paikatun suojapanssarini, jolloin olisin istunut kivellä murtuneena ja heikkona surkimuksena keräilemässä illuusion rippeitä niin kuin lasinsiruja.

« Viimeksi muokattu: 23.07.2010 20:04:26 kirjoittanut Lavinia »

Belsissa

  • Ikiunelmoija
  • ***
  • Viestejä: 760
    • Arcane Inspiration - blogini
Hieno luku jälleen.

Tästä luvusta huomasi paremmin, että se oli sinun kirjoittamasi. Sinun kielesi on ehkä hieman vanhahtavampaa ja mahtipontisempaa kuin Upsilan. Hänen kuvaksensa ovat jotenkin sellaisia kevyempiä ja jotenkin suloisia. Molempien tyyli miellyttää minua, joten yksin jo se pitää minut kiinni tässä tekstissä.

Se ei kuitenkaan ole ainoa ominaisuus, sillä myös juoni ja hahmot ovat kiinnostavia. Kyseessähän on siis lempiparitukseni, josta kirjoitetaan aivan liian vähän.

Mutta niin, itse tekstiin: Tunnelma välittyi hyvin kuten myös Dracon tunteet. Ne oli kuvattu niin sydäntäsärkevän katkerasti, että ihan itselleenkin tuli ahdistava olo. Pojalla on varmasti hirvittävän rankkaa, kun on joutunut moisen pudotuksen kokemaan, jonka lisäksi joutuu kiduttamaan jopa tuttujaan. En ymmärrä ollenkaan sellaisia ihmisiä, jotka sanovat, että Draco kuuluu samaan kastiin Peterin kanssa - minusta näin ei ole. Ottaa ensinnökin huomioon, että Malfoy on vasta seitsemäntoista. Harvat hänen ikäisensä nyt vielä ovatkaan valmiita tappamaan ja kiduttamaan.

Ihanaa, että Draco ajattelee Astoriasta noinkin kauniisti. Kirpaisi hieman lukea tuosta liiallisesta laihuudesta, osun varmaankin aika lähelle oikeaa jos oletan, että Pansy ja muutkin ovat voineet vaikuttaa asiaan. Voi tyttö parkaa, kun joutuu elämään katsellen upeaa sisartaan ja samalla kuunnella Pansyn ilkeitä letkautuksia.

Mutta pidin erittäin paljon! Kommenttini oli hieman tönkkö väsymyksen ja nälän vuoksi - ajatus ei kulje kunnolla. :D

Jatkoa!
Arcane Inspiration - lifestyleblogini
Virvatulilaulu - kirjallisuusblogini

Audrina

  • ametistikvartsi
  • ***
  • Viestejä: 167
  • pumped up kicks
Tykkäsin todella paljon =)
Ihanan herkkä puoli tuli Dracosta esiin. Tykkään todella paljon molempien kirjoitustyylistä. Vaikka ne eroavat hitusen toisistaan, silti tarina pysyy yhtenäisenä.

Anteeksi hieman könköstä eikä niin rakentavasta palautteesta :s

Jatkoa odotellessa!
syystuulista viis,
kun tapaamme elossa:
sinä ja minä

Glorisablet

  • vampyyritar
  • ***
  • Viestejä: 795
Belsissa, kommentistasi ilmenevä tieto siitä, että teksti pitää sinut kiinni tapahtumissa miellytti vastaavasti minua ja Upsilaa. =)

Poikaa vainoavat katkeruus, pelko ja stressi vetivät minutkin synkäksi aivan kuin shokeeraavansininen taivas olisi muuttunut mustanharmaaksi. Pudotus marmorijalustalta oli liiankin suuri kolaus lommoiselle jääprinssin imagolle lisätessään ennestään vaaleaverisen nuorukaisen epävarmuutta, kun Malfoyn nimikään ei erota ”tavallisista kuolevaisista” ja suojaa herran vihalta. Minäkään en ymmärrä Malfoyden mollaajia, sillä Draco on vasta nuori, aloitteleva kuolonsyöjä. Liian nuori liittymään kuusitoistavuotiaana henkisen keskenkasvuisuutensa takia. Kaikki kuolonsyöjät vain eivät ole sadistisia hedonisteja kuten Walden Macnair, joka on pitänyt - suorastaan rakastanut murhaamista - jo lapsuutensa kultaisina aikoina.

Totta kai Dracon täytyy ajatella Astoriasta kauniisti, koska neidon suloisuutta ei voi olla havaitsematta eikä ihastumatta herkän runotytön persoonaan. Nuorempi Malfoy on vanhemman Malfoyn veroinen naistenmetsästäjä, muttei suostu isänsä tavoin lahjoittelemaan monille naisille palasia sydämestään. Kyllä Astoria on toisen polven rakastettu vaimo, jota kohtaan romanttinen rakkaus kohdistuu. Ikuinen peruskallio. Hauras olento, joka on täynnä henkisiä voimanvaroja. Osuit tietenkin oikeaan, neitiseni: Pansyn ja hovineitien ilkeyksien ja ”sen toisen Greengrassin tyttären” ikileima ovat saaneet Astoriaa ottamaan ortoreksia nervosan omaksitunnokseen ja järjenäänekseen ollakseen ihastuttava seurapiiritähtönen.

Kiitokseni.


Audrina, tackar. Mukava saada tietää tarinamme saaneen sinusta uusi lukija ja se että pidät kirjoitustyyleistämme saa suupielemme kaartumaan ylöspäin. (: Dracosta oli ehdottomasti näytettävä herkempi puoli sulattamalla ja murentamalla jääprinssin kilpimäistä imagoa, joka säröili kirjoissakin. Jotkut ovat enemmän ja toiset vähemmän vahvoja, mutta kaikissa on ripaus heikkoutta. Toiset itkevät sydäntarkastavasti, ja toiset itkevät ääneti kyynelvirtojen kulkiessa kasvoilla.

Upsila

  • aallotar
  • ***
  • Viestejä: 1 248
    • and here are all your lies
- Neljäs luku -


Labyrintin sokkeloiset ajatukset ja piikikkään elämän runoudet


”Tämä on ehdottomasti onnenpäiväni! Longbottom iljettävine ystävineen sai jälki-istuntoa ja Rohkelikko menetti roimasti pisteitään heidän pikku seikkailunsa jälkeen; luihuinen on nyt siis johdossa tupien välisessä kilpailussa!” Rosenne hihkaisi riemuissaan kilistäessään maljaa yöpöydän reunalla keikkuvan hopetarjottimen kanssa mahdottoman iloiselle uutiselle. ”Astoria, iloitse!”

Käänsin vastahakoisesti katseeni ystävättäreeni muistikirjasta. Hymähdin vain vaivalloisesti Rosennen pirteälle asenteelle ja käänsin katseeni sitten tiukasti takaisin vaaleanpunaisen muistikirjan sivuihin; kostutin ensin varovasti sulkakynän kärkeä mustepullon musteeseen ja aloin kirjoittaa kirjan pergamentin hauraille sivuille kevyesti.

”Astoria!” Rosennen äänessä kuulsi turhautuneisuutta, kun olin kääntänyt huomioni takaisin kirjaan ja alkanut automaattisesti jatkaa keskeneräiseksi jäänyttä runoani. ”Miksi sinä et voi kerrankin iloita rohkelikkojen murtuneista katseista? Kun Luihuinen voittaa vielä Rohkelikon huispauksessa niin -”

”Rosenne, rauhoitu”, huokaisin pyöritellen silmiäni ja otin kirjan syliini ennen kuin Rosenne kohdistaisi syyttävästi katseensa siihen. ”Minä menen nyt oleskeluhuoneeseen päästämään runoutta pulppuavan sieluni vapaaksi”, jatkoin hymyillen pahoittelevasti sitä, että en yksinkertaisesti jaksannut kuunnella ystäväni tuvan ylistämistä.

Kiiruhdin sitten pikaisesti pois makuusalin jykevästä ovesta ulos ja huokaisin helpottuneena, että Rosenne ei tullut perääni, sillä en kaivannut oikein seuraa tänään. Toivoin kovasti, että oleskeluhuone olisi kerrankin tyhjä ja pääsisin nauttimaan yksinäisyydestä ja takkatulen kodikkaasta rätinästä. En ehtinyt ajatella pidemmälle, kun tajuntaani iskeytyi käsistä räjähtävä meteli, joka kuulosti niin korviasärkevältä, että jouduin puremaan hampaitani yhteen etten olisi kiljunut kaikkia olemaan hiljaa edes kerrankin. Puristin tiukasti kirjaa sylissäni ja astelin jäykin askelin oleskeluhuoneen meteliin ja ahtauteen.

Oppilaat olivat vallanneet tyrmän oleskeluhuoneen rosoisien kiviseinien hämyisemmätkin nurkat ja kostean tunkkainen ilma tukki suurella voimalla hengitystiet, joten jouduin haukkaamaan suun kautta happea, että en olisi tukehtunut paikan tunkkaiseen ilmapiiriin. Minusta tuntui kuin olisin ahtaaseen nurkkaan ajettu hiirulainen, joka yritti vikistä apua onnistumatta. Ehkä oleskeluhuone ei ollutkaan kovin hyvä paikka ilmaista runouttaan ja luovuuden lähdettään; luihuiset olisivat lähinnä naureskelleet ivallisesti typerälle Greengrassille ja käskeneet painua rohkoperseeseen. Joten pidin huuleni tiukasti supussa ja yritin kuumeisesti pohtia rauhaisaa paikkaa, jossa minua ei kukaan häiritsisi.

”Katsokaa kuka tuli”, Pansy näpäytti sarkastisesti huomatessaan minun yrittävän pujahtaa luihuisten ohi tyrmästä. Pansyn seurassa ylimieliset luihuiset naurahtivat kuivasti silmäillessään minua kuin halpaa makkaraa jästikaupan alahyllyssä. Purin kieltäni, että pysyisin hiljaa, koska näiden vuosien jälkeen minua inhotti, että Pansy ei ole vieläkään hyväksynyt minut joukkoonsa vaan jaksoi aina dramatisoida tilannetta heti, kun minä ilmaannuin paikalle. Pansy tuntui jotenkin saavan lähes kaikki luihuiset kääntymään minua vastaan kuin olisin joku kuraverinen rohkelikko, joka oli ajautunut luihuisten tyrmiin. Mitä minä olin muka tehnyt hänelle?

”Tuo tyttö on kuin selkärangaton luuranko, jonka iho on kuoriutumassa irti ruumistaan!” Isokokoinen ja roteva Millicent ilkkui röhöttäen. Pansy ja Miles virnistivät myöntävästi ja huiskauttivat sitten kättään halveksivasti minuun päin kuin haluaisi minun katoavan nyt silmistään.

Halusin sanojen valua ulos korvistani, mutta ne tuntuivat vain kiusottelevan rispaantunutta sieluani ja Millicentin ääni tuntui toistuvan kylmäkiskoisena silloinkin, kun kävelin itku kurkussa ulos tyrmistä ja pääsin linnan ulko-ovesta ulos pienen kuulustelun jälkeen. Kuolonsyöjät saivat hipiäni kananlihalle, joten päätin kävellä mahdollisemman nopeasti pois heidän karmivasta seurastaan ja polttavasta katseesta selässäni, kun kompuroin heidän ohitse kuin takaa-ajettu valkohäntäpeuran vasa.

Kun pääsin pois kuolonsyöjien näköpiiristä, otin tukea tutun metsäaukion harmaanruskehtavasta puusta kiini ja yritin tasoittaa hengitykseni. Minua itketti, mahapohjassa lepatti surun harson oksamaiset kosketukset ja riuhtunut olemukseni tuntui saavat luut pingottautumaan esille seitinohuen hipiäni tukevasta suojasta. Kuinka katkera olinkaan kymmenenvuotiaasta saakka, kun Pansy oli haukkunut minua savijalkaiseksi lihavuudeksi ja nyt kun minusta oli tullut niin sulokkaan laiha rajoitettuani syömisiäni, Millicentkin alkoi keksiä toisia syitä haukkua minua aavemaiseksi luurangoksi, jolta oli lähtemässä hauras iho irti luiden päältä. Minä rakastin itseäni näin, vartaloni oli suorastaan täydellinen näkymä.

Istahdin Kielletyn metsän läheiseen matalahkoon kivenlohkareen ja nautin tästä ihanaisesta hiljaisuudesta. Vain luonnon hiljaiset äänet tuntuivat lohduttavilta. Vesipisaroiden lipatukset puiden lehtiä vasten, yksisarvisten vaimeat laukat kuuluivat jostain kaukaisuudesta ja taivaskaton väriläiskät tuntuivat huolettomilta kuin vedenväkien kirskahdukset.

Selailin vaaleanpunaisen muistikirjani sivuja hellästi ja tunsin kuinka harteillani kasaantuvat tuskan piikit irtoilivat yksitellen pois, kun sain tarttua taas sulkakynääni ja runoilla luonnon helmeilevässä helmassa. Sain yhden rivin muotoiltua sivuun, kun yhtäkkiä aukion varjoista kuului kenkien pehmeät askeleet maata vasten. Tunsin pakokauhuntunnetta sisälläni, mutta kun yritin liikahtaa puiden taakse suojaan, lihakseni olivatkin jäykistyneet paikoilleen ja toivoin vain, että kävelijä ei ole se pahansuopainen Voro.

”Hei, Astoria”, Dracon keveä tervehdys sai minut huokaisemaan helpotuksesta. Seitsemäsluokkalainen Draco Malfoy vain, ei mitään huolta. Peitin vaivihkaa hämmentyneen ilmeeni kuoreni tasaiselta pinnalta ja sivelin hajamielisenä kirjani reunoja.

”Hei”, sanoin ilmeettömästi ja tunsin onnekseni kiihtyvän pulssini viimein tyynetyvän. ”Mikä sinut tänne lennätti?”

”Jalkani. Muistin tämän paikan, vaikka siitä on kaksi vuotta, kun olen käynyt viimeksi täällä. Päätin palata hetkeksi takaisin luontoon.”

”Takaisin luontoon”, toistin asialliseen ja runoilevaan äänensävyyn pojan vastaukselle. ”Takaisin metsäpyhättöön, ihmissielun lepopaikkaan.”

”Poltatko?” Draco kysyi yllättäen minulta, kun olin siirtänyt katseeni kirjaani ja pysyin hiljaa jatkamatta keskustelua yhtään enempää.

”Toisinaan jos kerran tarjotaan.” Vein sytytetyn savukkeen huulieni väliin ja imin kitkerän mauan sisääni jaksamatta puhua yhtään vierustoverilleni, joka näytti myös keskittyvän puhaltamiinsa savuviiruihin. En tiedä mitä ajattelin, kun vilkaisin paksuun viittaan kietoutuneeseen luihuiseen.

”Entä mikä on tuonut sinut tänne?”

”Ehtymättömänä pulppuava runouden lähde ja se että saan olla täällä luonnonhelmassa oma itseni. Täällä Greengrassin nuoremman tyttären ei tarvitse olla sellaisten ihmisten seurassa, jotka väheksyvät pelkästään hänen läsnäoloaankin”, sanoin katkerasti puristaessa jyskyttävää nyrkkiäni tiukasti kiini. ”Olinpa minä taas pikkumaisen pateettinen kuin mikäkin draamakuningatar suurennellessani kullatun elämäni varjopuolia ja vastoinkäymisiä.”

”Antaisin mitä tahansa siitä hyvästä, etteivät murheeni olisi tavallisen teinipojan harmeja mittavampia”, luihuispoika virkkoi huokaisten. ”Ethän kuitenkaan pidä itseäsi ajattelemattomana?”

”Pidän. Sinun vanhempasi tasapainoilevat kiikkerällä lankulla yrittäen olla joutumatta haiden ruuaksi.”

Minusta tuntui, että koko keskustelu oli pakahduttanut ajan uhmakkuutta ja lentänyt siivillään monia tunteja eteenpäin - ainakin minusta tuntui siltä, että puhuimme Dracon kanssa ikuisuuden ajan elämämme katkeransuloisista hetkistä, vaikka en ollut tänään kovinkaan keskustelutuulella kenenkään kanssa. Seitsemäsluokkalainen poika oli vaikutti toisinaan aika erilaiselta kuin se itsekäs idiootti vuosien varrella, johon olin törmännyt. Puolet ajastamme kului pojan kanssa savukkeita poltellen poissaolevasti, mutta keskustelumme oli itseasissa siirtynyt myös vakavahkoon puoleenkin. Jostain syystä minun oli helppo tunnustaa Dracolle kullatun unelmani kitkeriä asioita, vaikka en häntä erityisemmin tuntenutkaan. Ehkä minä olen vain ainoa lohdun tarjoaja tuolle pojalle, mutta hänen surunmurtaman tunteensa ohella tunsin olevani ylpeä, että pystyin edes hitusen lohduttamaan jotakuta. Hän tarvitsi ihmistä, joka kuuntelisi ja auttaisi häntä jatkamaan eteenpäin. Myöhemmin en uskaltanut jatkaa keskustelua enempää, sillä Draco näytti siltä kuin hänen suojamuurinsa olisi halkeamaisillaan.

Kun lopulta palasin linnaan takaisin, raajani olivat turtuneet ja väsymyksen maun pystyin maistamaan sameana kielelläni. Olin todella onnellinen sillä hetkellä, että oleskeluhuone tuntui olevan lähes tyhjillään ja Pansy oli muualla luihuisjenginsä kanssa. Kun vilkuilin raukeana oleskeluhuoneen läpikotaisin - huomasin riemukseni, että isosisareni istui nojatuolissa ja kirosi ääneen taikuuden historian esseetä ja koko tylsää tuntia. Riensin oitis siskoni viereen.

”Daphne, minä puhuin äsken Draco Malfoyn kanssa.”

”Aijaa?” Daphne kohotti kulmiaan ja virnisti sitten kiusottelevasti. ”Mitenköhän se meni?”

”En ymmärrä miksi tulin jutelleeksi juuri kaikista pojista Dracon kanssa. En tiedä mitä mieltä olin edes hänestä, koska hän vaikutti niin erilaiselta”, paljastin aavistuksen epäröiden. ”Mutta ehkä hänellä oli vain stressaava päivä tänään. Uskon vahvasti, että hän palautuu kopeaksi ja itsekeskeiksi taas, kun pääsi vapauttamaan huoliaan ulos kunnolla.”

”Mm, enpä tiedä. Ehkäpä niin, hänhän on Malfoy loppujen lopuksi”, siskoni sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen ja vilkaisi inhoavasti kasottain kertyneitä läksyjään.

Aukaisin viimeisen sivun kirjastani ja näytin sen sisarelleni. Hän näytti hitusen hämmentyneeltä, kun osoitin sirolla sormellani uusinta runoani ja rykäisin arasti.

”Haluatko kuulla uusinta ru-”, aloitin varovaisella äänensävyllä ennen kuin sisareni keskeytti minut hymyilemällä uupuneesti ja kertomalla, että huomenna hän lupautuisi kuuntelemaan elleivät professorit murhaisi häntä tekemättömistä läksyistään.

Nyökkäsin vain pettyneenä ja suuntasin äänettömin askelin pois oleskeluhuoneesta makuusaleihin. Ennen kuin olin neljää askeltakaan liikahtanut eteenpäin, kuulin siskoni äänen vielä takantani; ”Äiti haluaa, että menen Theodore Nottin kanssa naimisiin.”

”Rosennen ei olisi sittenkään pitänyt lyödä vetoa, että menet naimisiin Goylen tai Crabben kanssa. Mutta voit aina ehdottaa heitä äidille. Hyvää yötä, rouva Nott”, hymähdin ja lähdin pikaisesti pois oleskeluhuoneesta ennen kuin Daphne ehtisi lyödä minua sohvien koristetyynyillä.

Makuusalissa oli hiljaista, kun puin silkkisen ja ohuen yömekon päälleni. Rosenne oli nukahtanut sänkyynsä kietoutuneena metsänvihreään peittoonsa ja muut luihuistytöt mumisivat ja tuhisivat unissaan yön heittäessä varjon heidän ylhäisiin sivuprofiileihinsa. Kaikki tuntuivat saaneensa nukkumatin kullanvaaleaa unenhiekkaa jo, joten minä olin ilmeisesti ainoa valveilla oleva. Istahdin ikkunankarmille ja painoin poskeni ikkunan viileää pintaa vasten haikeana.

Minä toivoin yhä, että täydellinen satuprinssini hakisi minut valkealla ratsullaan ja asuisimme ikuisesti onnellisena pilvilinnassamme kultakutrisien lastemme kanssa. Vielä jonain päivänä hän hakisi minut, minä tiesin sen.

Ja sillä hetkellä tähtitaivaalla välähti ohimenevä tähdenlento ja siitä minä tiesin, että toiveeni toteutuisi. Tähdet lupasivat sen minulle, ennemmin tai myöhemmin.




A/N: Tuntuu kyllä oudolta, että tämä on sitten ohi. Mutta toivottavasti nautitte tämän viimeisen luvun lukemisesta ja ette pettyneet loppusta. Kiitos kaikille, jotka ovat seuranneet, lukeneet ja kommentoineet tätä. :)
« Viimeksi muokattu: 01.08.2010 14:59:19 kirjoittanut Upsila »
I'd rather have one sunflower from you than a million roses from any other boy.

Eeyore

  • Radamsa
  • ***
  • Viestejä: 1 875
  • Karo-muoks || Ei Eyeore, ikinä.
    • Loista Tähti, loista.
Koska haluan alkuun saada inhottavat asiat pois niin pienten virheiden ilmoittamiset:
Lainaus
kostutin ensin varovasti sulkakynän kärkeä mustepullon musteeseen ja aloin kirjoittamaan kirjan pergamentin hauraille sivuille kevyesti.
Tuohon olisi hyvä vaihtaa aloin kirjoittaa :)
Lainaus
Ehkä oleskeluhuone ei ollutaan kovin hyvä paikka ilmaista runouttaan
Ollutkaan.
Mutta sitten asiaan. Näitä lukuja lukiessani tuli ihan sellainen olo kuin olisi käsitellyt jotakin herkkää, taiteellista ja koskettavaa tavaraa. Pieni pakahtumisen tunne istahti rintani päälle ja sai minut kyllä rakastumaan tähän tarinaan. Pidin tuosta tyylittelystä, kuinka ensin oli Dracon mielikuvaa ja sitten Astorian. He eivät tässä vielä päätyneet yhteen, mutta sitä parempi. Oli miellyttävämpää lukea angstista tekstiä heidän ns. alkuajoistaan.
Kuvailut olivat kauniita; ihastuin peuroihin, piikkeihin ja tunkkaisiin ilmoihin, ja seurasin kuin paikan päältä tapahtumia. Mitään suuria selityksiä näihin ei tarvittu, sillä yksittäisillä sanoilla ja kuvaelmilla, jotka poikkesivat jonkin verran valtavirrasta ilmaisuillaan, saatiin tilanne kosketuksiin tuosta noin vain.
Dracostakin saatiin yllättävän tunteikas mies, ja tottahan hän sellainen on. Kamalaa olisi itsestäkin, jos perhettä kohdeltaisi noin tai itse olisi moisen paineen alla. Kovimpienkin tyyppien on saatava purkautua joskus, ja Astoria oli varmasti paras vaihtehto tähän. Tuli jotenkin surku tyttö kohtaan Pansyn ollessa niin bitch. Varmasti oli kade Astorialle, ja jotenkin tunsin voitokasta fiilistä siitä, että Draco ei valinnutkaan tätä! :D
Pidin lopusta. Se ei ollut minusta tökerö, Astoria ja Draco eivät menneet vielä naimisiin tai edes suudelleet/pitäneet kädestä kiinni. Vielä synkässä ilmassa ei ollut sitä helpottavaa tunnetta, mutta sen saapumisen kuitenkin pystyi koskettamaan.
Kiitoksia teille, tämä on kyllä minun suosikeissani yksi helmi ^^


"Sie oot vähän niinku vähä-älynen pikkusisko, jota miulla ei oo koskaan ollu."
Naakkapuiston istuva päällikkö Märkäpuuma
Lucius/Narcissa | 67/100

Audrina

  • ametistikvartsi
  • ***
  • Viestejä: 167
  • pumped up kicks
Voih, teki mieli repiä Pansyltä pää pois, kun sanoi Astorialle noin. Ehkei nyt sentään :D
Voin kuvitella Pansyn nauramassa hovineitojensa kanssa, mutta silti toki säälin Astoriaa. Millicent on vähän mielestäni sellainen öm.. wnb-Pansy.  Mutta tokihan heidän pitää jotain negatiivista Astorialle sanoa, vaikka pitäisikin tämän vartaloa normaalina. Joko sitten haukutaan lihavaksi, tai vaihtoehtoisesti luuviuluksi. No mutta tämä on luultavasti hyvin Millicent-wnb-Pansymaista. :D

Hyvä tietää että Astoria on tyytyväinen vartaloonsa - ylipäätään itseensä. ;)

Tykkäsin Draco-Astoria kohtauksesta myös Astoriankin näkökulmasta. Oli ihan kiva ettei mitään suukkoja tai edes kädestä pitämistä tullut, parempi näin miten nyt on. Täytyy myöntää että hyvin kuvailtu tämä Draco-Astoria osa tekstistä! Oli kiva nähdä tuo Dracon herkkäpuoli näin 'sivusta katsottuna'.

Tack!

« Viimeksi muokattu: 09.08.2010 11:59:38 kirjoittanut Audrina »
syystuulista viis,
kun tapaamme elossa:
sinä ja minä

siamese_fey

  • ***
  • Viestejä: 109
  • Introvertti tanssijatar
Lavinia ja Upsila,

tämä ficci on kuin kuu. Kasvavan sirpin toiveet, täydenkuun yhteisymmärryksen hetket, vähenevän kuun elämän varjopuolet kultauksista huolimatta - ja uudenkuun tyhjän taivaan herättävä pelko mielen pohjimmaisilla perukoilla.

Astoriasta on kirjoitettu paljon, mutta harva onnistuu häntä kirjoittamaan muuksi kuin seurapiiriemännäksi, jolla on joko huomattava määrä salasuhteita XX-kromosomisten homo sapiens -lajien edustajiin; hahmona, jonka tunnevamma tulee esiin vasta raskauden myötä; tai ylihuolehtivaisena äitinä pojalleen. Nämä kaavat esiintyvät myös Narcissan tulkinnassa, vaikka hänestä on niitä sentään pari muutakin.

Luonnonläheisenä runotyttönä Astoria oli erittäin kauniisti kuvattu, samoin se, että hän ymmärtää psyykkisen läsnäolon merkityksen vaikka hän on pahasti koulukiusattu ja kultainen häkki ahdistaa. Hän osaa kuunnella, tukea ja olla olkapäänä väheksymättä hetkeäkään toisen ahdinkoa. Sellaisia ihmisiä on harvassa.

Hänen itsetuntonsa ei ole parhaimmillaan, eikä ihmekään - sillä Pansy jengeineen ei hyväksy omituista tyttöä joukkoonsa ja Waldenne on enemmän maskuliinisen suorasukainen ja itsevarma hahmo. Minua kuvotti lukea siitä, kuinka varsinkin Pansy hovineiteineen kiusaa Astoriaa kaikesta mahdollisesta. Onneksi vanhempi Astoria rakastaa hentoa vartaloaan sellaisena kuin se on. Se oli mieleenpainuva yksityiskohta.

Draco todellakin tarvitsee jonkun, jolle purkaa huoliaan ja joka todella kuuntelee ja välittää pahankin paineen alla. Niin kuin Luciuskin tarvitsi Narcissansa tuekseen seurapiirien pahansuopuuden verkossa (vertaan jälleen Versaillesin hovin seurapiirehin ja markiisitar Pompadourin luonnehdintaa hovista). Voin aivan hyvin kuvitella, ettei kaikilla seurapiirituttavuuksilla ollut mitään henkisiä ongelmia kääntää selkäänsä Malfoyn perheelle Luciuksen menetettyä sauvansa ja vaikutusvaltansa.

Pojan harteille on yksinkertaisesti laskettu itsemurhatehtävä ja hänen on vaikea kantaa taakkaa yksin. Hienoa kuulla, että hänelle silläkin on merkitystä, ettei koulukiusattu runotyttö pidä häntä heikkona tai säälittävänsä - vaan tarjoaa kuuntelevan korvan.

Orastavat romanttiset tunteet ainakin Dracon puolelta tulivat esille erittäin kauniisti, halu suojella särkyväistä lasiballerinaa ja tämän vartalon kauniina pitäminen olivat ajatuksia, jotka voisi tulkita platonisiksikin. Ne eivät olleet hyökkääviä ja pidän siitä - tässä ei edetty liian nopeasti ja siitä pidän. Monissa ficeissä pohja jää kuorrutuksen alle. Tässä niin ei käynyt.

***

Onko tässä sama aikalinja kuin Lavinian Lihan Himo -ficissä? Kolmannesta luvusta on kysyttävä, minkä ikäinen Draco on? Ilmapiiri vaikutti enemmän keväältä kuin syksyltä (vaikka sekin on mahdollinen ja minun kaltaiseltani ääliöltä on jäänyt jotain huomaamatta), mutta eikö Waldenne Nasty eronnut Tylypahkasta syyslukukauden puolella?

***

4/4... ei kai tämä oikeasti ole vielä loppumassa? Sanokaa että lukihäiriöni tekee minulle tepposet. Olisin mieluusti nähnyt molemminpuolisen ihastuksen puhkeamisen (vaikkei siitä mainittaisi muualla kuin hahmon ajatuksissa), Astorian ensidebyytin seurapiireihin, ihastuksen nupun puhkeamisen kukkaan ja häätkin.

Voi miten kateellinen Pansy hovineiteineen ja erityisesti Daphne olisivat, kun kuulisivat Astoria Greengrassista tulevan nuorirouva Malfoy; isosiskon joutuessa tyytymään "vain" nuorirouva Nott'n osaan. En ihmettelisi, että seurapiireissä tapahtuisi jälleen täysikäännös Voldemortin heitettyä lusikan nurkkaan.

Pidin myös niinkin pienestä seikasta kun pienestä opetuksesta tarinassa. "Varo mitä toivot, se saattaa käydä toteen".

***

Ensiluokkaista työtä molemmilta kirjoittajilta. Ainoaksi harmiksi jää, jos tämä todellakin oli jo tässä. Olisin halunnut kovasti lukea Pansyn tyrmistyksen. Kovan tason kirjoittajiksi lasken ne, jotka saavat jonkun pienen olennon liikahtamaan kovaan valetun panssarini alla. Minä en hätkähdä lukiessani oikeastaan mistään, mutta tämä liikutti minua ja kykenin samaistumaan hyvin Astoriaan - olen saanut samat halveksivat katseet, olin sitten vielä lapsi jonka kylkiluut näkyivät tai nykyinen, päät kääntävä femme fatale.
Parfyymin, silkin ja viuhkojen taistelukentällä aseinamme ovat sanat, kuvat ja joskus jopa stilettikorot.

Belsissa

  • Ikiunelmoija
  • ***
  • Viestejä: 760
    • Arcane Inspiration - blogini
Tämä osa teki minuun vaikutuksen.

Tästä näkee, ettei lopun tarvitse aina olla ylenpaattisen siirappinen liikuttaakseen. Sait nimittäin silmiini kyyneleet tällä yksinkertaisen kauniilla, parivaljakon onnen kääntymistä tihkuvalla lopullasi ja katkeransuloisella, kaipuun maustamalla tunnelmalla.
Totta puhuen aluksi pelkäsin, että viimeisessä osassa pudotettaisiin pommi ja tapahtuisi aivan liikaa muihin lukuihin verrattuna. Toisaalta taas epäilin mahdollista laimeaa loppua. Kummatkin pelot olivat turhia, sillä tämä oli kerrassaan loistava.

Muut luihuiset ärsyttivät minua, sillä kateus oikein tihkui heidän puheistaan läpi. Harmi vain, ettei Astoria huomannut sitä. No, ehkäpä hän iän karttuessa onnistuu kerämään itsetunnon rippeensä kokoon ja nousemaan tuollaisen yläpuolelle.

Mutta osa oli koko ficin tapaan kaunis ja ihanasti kuvattu. Ficci itsessään oli mielestäni onnistunut, jo yksin parituksen vuoksi mieleenpainuva ja lisäksi ainutkertainen. Mahtava kokonaisuus! Kiitos!
Arcane Inspiration - lifestyleblogini
Virvatulilaulu - kirjallisuusblogini

Glorisablet

  • vampyyritar
  • ***
  • Viestejä: 795
Viimeisen osan kommentteihin vastaaminen lankesi Upsilan kontolle, mutta vastaan siltä pariin juttuun, jotka ovat nousseet esille kommenteissa. =)

siamese_fey, tässä on tosiaankin sama aikalinja kuin Lihan himossa. Kolmannen luvun Draco on 17-vuotias eli juuri ja juuri täysi-ikäinen ja Astoria kaksi vuotta nuorempi. Waldenne Nasty Macnairin (Avery ennen kuin otti Beatrice -äitinsä tyttönimen) mainitseminen hämäsi varmasti sinua, sillä siitä saa sellaisen kuvan, että neiti käy yhä Tylypahkaa. Waldennen mainitseminen samassa yhteydessä Pansyn ja muiden kanssa perustui puhtaasti ensiksi mainitun ja nuoremman Malfoyn kouluaikaiseen suhteeseen. Kuulutaan samaan kovisjengiin; poltetaan röökiä kuten korsteenit, ryypätään jopa keskellä viikkoa ja naidaan jos siltä tuntuu. :D

Ja lopuksi Astoria -neidon pajuvitsamaiseksi muuttuneeseen olemukseen. Joo, on (jonkun mittapuun mukaan) hyvä, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Laiheliinina tai pulleampana. Nurinkurisuus piilee kuitenkin siinä, että Astorialla ei olisi ollut kuin pari hassua kiloa laihdutettava. Ja ne olisivat lähteneet itsestään terveellisellä liikunnalla ja ruokavaliolla. Ehei, sen sijaan tyttö koki että hänen oli pakko laihduttaa itsensä Daphneakin laihemmaksi, jotta saisi hyväksyntää osakseen, sillä tyttöjen kyräilevä suhtautuminen ja vanhempien kohdistama vähättely vääristi tytön kehonkuvan. Tässä suhteessa Pansy ja Millicent olivat oikeassa pilkatessaan Daphnen sisaren olemusta, koska luut oikeasti törröttävät nahan alla. Ortoreksia nervosa vilkkuu rivien välissä.

Kiitän omalta osaltani lukijakuntaamme ihanista ja piristävistä kommenteista, jotka lievittävät syksyn mukana tullutta haikeutta. (:

Upsila

  • aallotar
  • ***
  • Viestejä: 1 248
    • and here are all your lies
Oah, minun piti tosiaankin vastata kommentteihin, joten suuret pahoittelut osaltani, että tuli nyt vähän myöhässä, vaikka lähiaikoina yritin kyllä, mutta se jäi sitten taka-ajatukselle.

Eeyore, kiitos taas virheiden huomauttamisesta, niitä joskus vilahtelee huomaamatta tekstiin, vaikka sitä olisin tarkistanut useamman kerran. Pansy on todellakin ilkeä kuin voi olla, mutta Luihuisen tuvassakin pitää olla kunnon bitchryhmä, johon Pansy ei voi olla kuulumatta. :D Hän on tosiaankin hitusen kateellinen Astorialle ja raukka on joutunut kärsimään henkisestä väkivallasta jo pitkäänkin. Ja Pansylle se on tosiaan ihan oikein, kun Draco valitsikin lopulta Astoria Greengrassin eikä hänet; luihuistyttö oli taatusti aivan varmana siitä, että luihuisprinssi valitsisi hänet prinsessakseen, mutta eipäs niitä päiviä sitten tullutkaan.

Huh, onneksi mielestäsi loppu ei mennyt aivan tökerösti, sillä hätäilin hieman postattuani tätä; ehkä loppu ei miellyttäisikään tätä tai jätin liian tyhjäksi. Kiitokset kommentistasi!

Audrina, Pansy on bitchryhmän johtaja, joten Millicentinkin piti sitten seurata ystävättärensä jalanjälkiä, että ei joutuisi tämänkään ivaamaksi painostaan.  Niin, vaikka Astoria onkin reilusti alipainoinen syömishäiriönsä takia, hän näkee silti omissa silmissään olevan tyytyväinen laihaan olemukseensa.

Mmh, tähän ei tosiaankin pyritty mihinkään lentosuukkoiluun tai käsi kädessä kävelyyn auringonlaskua katsellen vaan molempien näkökulmasta kerrottavaan ficciin heidän tapaamisesta ja ystävyyssuhden hauraan narun tiukkenemisesta. He molemmat ovat joutuneet käymään vaikeita asioista ja Dracon huonosti korjattu haarniskakin pitää murtua joskus hänen tahtomattaankin. Kiitos sinulle myös kommentistasi! :)

siamese_fey, totta, ihmisiä, jotka kuuntelevat ja tukevat surunmurtamasta tunteesta kärsineitä ihmisiä on harvassa nykyään valitettavasti. Astorialla on sellainen taito vain, että hän ymmärtää ihmisiä siitä huolimatta, että häntä itse kiusataan todella pahasti koulussa ja lukitaan häkkiin kypsenemään särkyileväksi nuoreksi ja aristokraattiseksi kotiäidiksi, joka vain hymyilee, juoruilee ja nyökyttelee päätään seurapiirissä kuin avutonta. Vaikka nuoren naisen itsetunto ei olekkaan korkeimmillaan - kiitos Pansyn jengin - mutta tosiaankin onneksi nainen rakastaa silti vähän vanhempana hentoa vartaloaan ja itseään sellaisena kuin on.

Huh, minustakin tässä meni aivan hurjan nopeasti; jo 4/4, vaikka Lavinian kanssa aloitin vain vähän aikaa sitten tämän ficcisarjan kirjoittamista. Tätä oli kuitenkin ilo tehdä, oli mukavaa kertoa ja kuvailla kuinka nuoret yrittävät päästä yli rankkojen elämänalun pyörteistä, sillä eihän rikkaimmilla ja puhdasverisilläkään mene ruusuilla tanssimisessa ikuisuuksia, aina välillä lipsahtaa jalkapohja piikkeihin. Niin, olisihan se varsin hauskaa lukea, kun Pansy kihisee kiukusta, kun Astoria asteleekin häissä Dracon luokse hymyillen onnellisena ja tummatukkainen itse joutuukin tyytymään sivuosaansa. :D

Mutta eiköhän jätetä tämä toistaiseksi lukijoiden mielikuvituksen varaan,  ehkä jonain päivänä innostuisin kirjoittamaa epilogin, eihän sitä koskaan tiedä. ;) Kiitos kovasti myös kommentistasi, halveksivat katseet ovat tosiaan todella riipiviä, mutta eiköhän vain kohoteta päätä moisille ylimielisille ja suunnata eteenpäin.

Belsissa, pelkäsin hieman loppua kirjoitellessani, että tämä jättäisi liian tyhjän aukon tai se ei miellyttäisikään, mutta mukavaa jos onnistuin kuitenkin siinä. Loppujen ei tarvitse aina tosiaankaan sisältyä suudelmista ja makeahkoista siirapeista vaan haikeahkoista unelmista ja tähdenlennoista.

Muut luihuiset ärsyttivät myös minuakin, mutta koska he ovat luihuisia niin yritin saada myös niitä piirteitä esiin vielä viimeiseen osaankin enkä voinut jättää Pansyakaan tämän leikin ulkopuolelle, sillä hänhän on itsetunnon muurien halkeamisen suurin syypää hovineitoineen. Totta, ehkäpä iän kaartuessa Astoria huomaa olevansa Pansyn ja muiden kiusaajien yläpuolella ja myrkkyä tihkuvat pilkkaukset kaikuvat kuin kuuroille korville sitten. Kiitoksia myös sinulle!

Kiitoksia vielä tsiljoonasti kaikille kommenteistanne, jotka saivat hymyn kukkimaan ja piristyksen kaivertumaan mieleen. Hyvää syksyä kaikille ja kiitoksia vielä kerran aivan ihanista kommenteistanne! :--)
I'd rather have one sunflower from you than a million roses from any other boy.