Nimi: Illan tullen
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Fandom: Ice Age
Tyylilaji: No minulla ei ole aavistustakaan mitä tämä on. Tälläistä ystävyydestä kertovaa. Ehkä pientä slashia
Yhteenveto: "Mä olen iloinen, että sä olet mun ystävä, Diego."Hahmot/paritukset: Diego/Sid
Vastuuvapaus: Hahmot eivät kuulu minulle!
A/N: Katselin tänään Ice Agea ja jostain syystä olen ihastunut nimenomaan Sidin ja Diegon ystävyyteen. Sid kun on niin ihana hömppä ja Diego enemmänkin tunteidensa piilottaja. Ajattelin sitten kirjoittaa heistä tämmöisen tarinan. Ja Sidin laitoin puhumaan puhekielellä ja lisäsin nuo h:t tuonne lisäämään tunnetta hahmoon.
Illan tullen"Tää aurinko vaan paishtaa, korkealla niin! Kohta she kuitenkin lashkee vaan!" laiskiaisen laulu kantautui Diegon korviin iloisena ässä suhahtaen tavalliseen tapaan. Sapelihammastiikeri pyöräytti silmiään jatkaen hidasta tallusteluaan. Pian Sid jo tuli hänen viereensä tapittaen häntä kiinnostuneena.
"Mihinkäsh sitä ollaan nyt matkalla?" Sid uteli ja Diego antoi hänelle pienen ärsyyntyneen silmäyksen.
"Kunhan kuljen eteenpäin. Tiedäthän, joskus voi kulkea vailla määränpäätä", Diego selitti kärsivällisesti ja Sid pysähtyi hetkeksi katsoen hänen peräänsä.
"Tosi jännää!" laiskiainen huudahti ja kiirehti taas kissaeläimen viereen. "Mutta oikeeshti, onko jokin hätänä? Lähdit vaan niin äkkiä Manun ja mun luota, että aattelin jonkin olevan pielesshä."
Diego vilkaisi yllättyneenä toista, joka vaikutti olevan aidosti huolissaan.
"Olen kunnossa. Halusin vain hetken olla yksin..." Diego sanoi hiljaa ja kulki eteenpäin kasvot nyt synkistyneinä.
"Vai niin. Onko shulla ikävä shun laumaa? Tiedäthän muita khissaeläimiä", Sid kysyi tajuamatta lähteä ja jättää ystäväänsä pohtimaan asioita yksin.
Se oli toisinaan hyvin ärsyttävää, ettei Sidillä aina ollut tilannetajua, mutta Diego oli jo tottunut siihen piirteeseen, että olisi ollut outoa, jos Sidillä olisi äkkiä ollutkin kaikki hallussa. Diego piti ystävästään tämän kaikista vioista huolimatta, jos niitä vioiksi voi sanoa.
Mutta Sidin kysymystä pohtiessaan häntä inhotti. Hänellä ei ollut tosiaankaan ikävä laumaansa. Muiden raakuus ja johtajan palvonta eivät enää kiehtoneet häntä. Hän oli löytänyt uuden perheen Sidin ja Manun luota. Hän oli oppinut mitä tosi ystävyys merkitsee eikä hän halunnut luopua siitä niin pehmolta kuin se saattoi kuulostaakin.
"Ei", hän vastasi Sidille. "Ei oikeastaan."
"Kiva kuulla!" laiskiainen huudahti ja kapsahti tiikerin kaulaan.
Diego jähmettyi lähes kauhuissaan. Hän ei ollut vieläkään tottunut Sidin äkillisiin hellyydenosoituksiin. Hänen rintaansa levisi kyllä miellyttävä lämpö, mutta pääosin hänestä tuntui vielä epämukavalle. Sapelihammastiikerit eivät olleet läheisyydessä hyviä. Tappelu oli ollut heidän tapansa osoittaa toveruutta. Täällä tappelu ei tullut kysymykseenkään, mutta ei Diego sitä juuri kaivannutkaan.
"Mä jo ehdin pelätä, että sä hylkäät lauman! Meille tulish sua ikävä!" Sid sanoi vetäytyessään ja katsoi Diegoa hymyillen epätasaisella hammasrivistöllään. Diego hymähti.
"En minä tässä ole minnekään menossa", hän sanoi rauhoittavasti ja toverukset jatkoivat matkaansa hiljaisuuden vallitessa heidän välillään.
"Kuule Diego", Sid aloitti rikkoen hiljaisuuden. Diego katsoi ystäväänsä kysyvästi. "Alkaa tulla jo pimeä. Jäädäänkö johonkin vai käännytäänkö takaishin?"
Diego kohotti katseensa taivaalle ja tosiaan taivas alkoi muuttua jo tummansiniseksi ja ensimmäiset tähdet näkyivät taivaalla.
"Etsitään joku suojaisa paikka", Diego sanoi ja toverukset alkoivat etsiä sopivaa paikkaa, johon voisi jäädä yöksi.
He löysivät kalliosta mukavan syvennyksen johon he asettuivat tyytyväisinä. Diego laski päänsä tassujensa päälle ja sulki silmänsä.
"Diego?"
Diego avasi silmänsä ja huomasi tuijottavansa suoraan laiskiaisen silmiin. Diego kavahti taaksepäin hieman pelästyneenä. Sitten hän siristi silmiään ärtyneenä.
"Oliko ihan pakko? Mitä nyt?" Diego ärähti, mutta vastaukseksi Sid osoitti taivaalle. Ja Diego kohotti katseensa ja pieni henkäys pääsi hänen suustaan.
Taivas oli täynnä tähtiä. Ne loistivat kirkkaina pieninä valopisteinä heidän yläpuolellaan muodostaen erilaisia kuvioita, kun taas toiset olivat epämääräisissä rykelmissä. Toiset olivat himmeämpiä kuin toiset, mutta yhtälailla ne kaikki muodostivat luonnollisen kauniin kokonaisuuden. Laiskiainen ja sapelihammastiikeri katsoivat näkymää aivan yhtä haltioituneina.
Sitten Sid istahti Diegon viereen. Hän kohotti yhden isoista kynsistään taivasta kohti.
"Äiti-laiskiainen opetti joshkush tähtikuvioishta, mutta mä en muista enää ainuttakaan", Sid sanoi hiljaa, hieman haikeana.
"Ei se mitään", Diego vastasi katsoen ystäväänsä hieman hämmentyneenä. Sid katseli yhtä taivaalle ajatuksiinsa uppotuneena. Viimein hän kuitenkin käänsi katseensa takaisin tiikeriin ja tämän hehkuviin vihreisiin silmiin.
"Mä olen iloinen, että sä olet mun ystävä, Diego", Sid kuiskasi ja painoi päänsä kissaeläimen kylkeä vasten. Diego jännittyi jälleen, mutta hiljalleen hän rentoutti lihaksensa, kuitenkin tuntien olonsa hieman epämukavaksi, mutta toisaalta hän oli iloinen Sidin läheisyydestä, vaikkei myöntänytkään sitä itselleen.
Sid silitti toisella kädellään ystävänsä pehmoista turkkia ja sulki sitten silmänsä. Diegokin sulki omansa, tuntien miellyttävästi toisen ruumiinlämmön kehoaan vasten.
"Sid, tästä ei sitten sanaakaan Manulle."
"Ei tietenkään, Diegoshein."
Hetken päästä kuului enää vain laiskiaisen kuorsaus ja sapelihammastiikerin hiljainen tuhina.
A/N: Siinäpä se oli. Yllätyin muuten kovasti, kun en löytänyt ainoatakaan Ice Age -ficciä täältä. Kommentteja tahtoisin!
