Kartanon vanki, K-11, H/D // 7. luku viimein 19.8.2013!

[Röhkö]

Nimi: Kartanon vanki
Author: Röhkö
Ikäraja: Korkeintaan K-11
Genre: (Potter) seikkailu, mukana myös romancea ja rahtunen huumoria
Paritukset: H/D + sivuparituksia
Summary: Lordi Voldemortilla on (jälleen) suunnitelma Harry Potterin kiusaksi: Draco Malfoyn pitää teljetä Harry kartanoonsa ja pitää tämä elossa – toistaiseksi. Harryn, Ronin ja Hermionen oli tarkoitus lähteä etsimään ja tuhoamaan hirnyrkkejä, mutta ikävä kyllä suunnitelmiin tulee mutkia tämän Voldemortin katalan suunnitelman vuoksi. Kuka loppujen lopuksi onkaan Malfoyn kartanon todellinen vanki?
Disclaimer: Minä en ole J.K.Rowling, hän (JKR) omistaa kaiken Potter-maailmaan kuuluvan. Se vähä, mitä ette tunnista Rowille kuuluvaksi, on minun. En saa tästä rahallista palkkiota.
Muuta: Tapahtumat sijoittuvat kuudennen kirjan jälkeiseen aikaan. Ensimmäiset osat on kirjoitettu kesällä 2007 (ennen seiskakirjan ilmestymistä), ja fici on viimein saamassa päätöksensä syksyllä 2013. Pahoittelen pitkää taukoa!!
Status: 7/10 lukua


Prologi

Särkyvän posliinin ääni kaikui ympäri keittiötä. Hyvin vanha ja harmaantuva kotitonttu kipitti paikalle suuret mulkosilmät päästä pullistuen. Se katsoi kauhistuneena lattialla lojuvia valkoisia sirpaleita.
  ”Isäntä on kovin varomaton”, kotitonttu raakkui ja napsautti sormiaan. Posliinivadin palaset kietoutuivat takaisin kiinni toisiinsa ja siinä silmänräpäyksessä lattialla kökötti täysin ehjä soikea tarjoiluvati. Kalpea poika, jolla oli platinanvaaleat hiukset ja kädessään musta tatuointi, tuijotti posliinivatia herkeämättä. Hän ei olisi saanut tiputtaa sitä maahan, koska hän oli etsijä, ketterä huispaaja. Etsijän tärkein tehtävä oli napata ilmasta nopea ja tarjoiluvatia paljon pienempi esine, jota kutsuttiin siepiksi.

  ”Draco Malfoy!” Kutsui kylmä ääni, joka sai kalpean pojan hätkähtämään. Tuo kolea ääni veti hänet rajusti takaisin todellisuuteen: hän ei enää koskaan pelaisi tupansa huispausmestaruuden puolesta. Nyt pelissä olivat isommat panokset.
Draco Malfoy siirtyi keittiöstä valoisaan ja korkeaan oleskelutilaan. Hän huitaisi vaaleat hiuksensa pois silmiensä edestä ja tuijotti lattialla lojuvaa ruskeaa karhuntaljaa.
  ”Draco, sinä olet säälittävä”, kolea ääni puhui taas. Se kuului miehelle, mutta oli kaukana inhimillisestä puheäänestä. Draco kohotti varovaisesti päätään ja näki pehmeässä lepotuolissa istuvan hahmon vilaukselta. Miehen pää oli valkea kuin luuranko, hänen silmänsä hehkuivat punaisina. Hänen ulkomuotonsa oli, jos suinkin mahdollista, vielä vähemmän inhimillinen kuin hänen äänensä.
”Draco”, mies sanoi taas hyytävällä äänellään. ”Et kyennyt murhaamaan Dumbledorea, joka oli sentään raihnainen vanhus. Draco, kykenetkö sinä tuomaan minulle edes syötävää epäonnistumatta siinä?”

Draco tuijotti karhuntaljaa ja toivoi, että olisi voinut vaihtaa sen kanssa osia, edes hetkellisesti. Hän tunsi Voldemortin – hän ei voinut olla ajattelematta nimen herättämää ahdistusta – katsovan häntä halveksuvasti.

  ”Herrani, minä olen pahoillani”, Draco sanoi hiljaa ja tunsi itsensä typeräksi. Hän ei ollut tottunut piipittämään alistuneena kuin pieni… hilleri.
”Olet samanlainen kuin isäsi”, Voldemort kuiskasi. ”Lucius on ministeriön vankilassa, enkä voi muuta kuin toivoa, että hän kuolee sinne.”
Draco vilkaisi Voldemortia taas nopeasti. Voldemortin kasvoilla oli hymy, joka sai hänet näyttämään kaksin verroin kauheammalta kuin normaalisti.
  ”Anteeksi”, Draco sanoi taas hyvin hiljaa. Hän ei olisi halunnut pyydellä anteeksi isänsä puolesta, sillä hän arvosti tätä kaikesta huolimatta enemmän kuin ketään muuta, enemmän kuin edes Voldemortia.
  ”Minua ilahduttaa kuulla katumusta äänessäsi – jos tuota viitsii ääneksi kutsua”, Voldemort nälvi. ”Tunnut kuitenkin vilpittömältä, joten annan sinulle uuden tehtävän.”

Vuosi sitten Draco olisi ilahtunut silmittömästi, mutta nyt hän tunsi olonsa vain pahenevan. Hänellä ei ollut mitään hinkua saada uutta tehtävää, koska se tietäisi vain uutta epäonnistumista ja sen myötä uutta rangaistusta. Draco puri hammasta mahdollisimman huomaamattomasti ja kohotti katseensa taas pinnistellen Voldemortiin.
  ”Sinä tuot Harry Potterin kartanoosi”, Voldemort sanoi tavoitellen kai äänensävyä, jolla vanhemmat yleensä puhuivat 4-vuotiaille lapsilleen. Dracon niskavillat nousivat pystyyn.
  ”Meillä on eräs avulias kätyri, joka sai haltuunsa pojan… ystävän hiuksen”, Voldemort jatkoi tehtävänantoa ja irvisti rumasti lausuessaan sanan 'ystävä'. Draco tuijotti taas lattiaan.
  ”Draco Malfoy”, Voldemort sanoi hänen nimensä hitaasti, kuin tutkistellen sen jokaista tavua. ”Sinä et tyri tätä!”
Se ei ollut toivomus, se oli käsky.
  ”Kuka – herrani, kuka se apuri on?” Draco kysyi niin normaalisti kuin pystyi.

Voldemort taputti käsiään. Tamminen ovi heidän oikealla puolellaan aukesi ja oleskelutilaan käveli punatukkainen ja pisamanaamainen mies, jolla oli silmillään sarvisankaiset silmälasit.
  ”Te kutsuitte”, Percy Weasley sanoi jämptisti. ”Herrani.”
Voldemort nyökytteli hitaasti päätään.
  ”Malfoy, tässä on sinun uusi apurisi.”

Draco tuijotti Weasleytä suu auki. Tätä hetkeä hän ei ollut koskaan osannut edes kuvitella – verenpetturiperheen hikipinko ja ministeriötä palvova rohkelikko kutsui Voldemortia herrakseen.
  ”Onko hän varmasti -?”
Voldemort nauroi niin mahtavasti, ettei Draco saanut kysymystään loppuun.
  ”Epäiletkö sinä minun arviointikykyäni?” Voldemort kysyi silmät viiruina.
Draco vaikeni ja kääntyi katsomaan suorassa seisovaa Percy Weasleytä.
  ”Minulla on se”, tämä sanoi ja otti taskustaan pienen purkin, joka sisälsi punaisen hiuksen. "Ronaldin hius."
Voldemort otti purkin mielissään - tai ainakin niin mielissään kuin Voldemortille oli mahdollista.
  ”Kalkaros saa valmistaa juoman loppuun”, hän sanoi ja työnsi purkin kaapunsa uumeniin. ”No niin, Percy Ignatius, mitä Penelopelle kuuluu?”
Percyn kasvojen jäykkyys heltyi hieman ja hänen ilmeensä synkkeni.
  ”Penelope jätti minut.”
Voldemort nyökkäsi.
  ”Hän jätti sinut kuraverisen takia, eikö niin? Hän vaihtoi sinut, puhdasverisen velhon, saastaiseen kuraveriseen!”
Draco huomasi, kuinka Percyn kädet puristuivat nyrkkiin. Se oli kummallista - Percyn oma isähän palvoi jästejä! Voldemort nousi seisomaan tuolistaan ja katsoi ulos auringonpaisteeseen.
  ”Weasley, sinä liityit minuun, koska halusit säästää ministeriön ja vakaan hallituksen tässä maassa”, hän sanoi koleasti ja sihahti käärmemäisesti. ”Älä kuitenkaan unohda, millainen on vakaa hallitus.”
Voldemort käveli ulos huoneesta jättäen jälkeensä koskemattoman hiljaisuuden.

Lopulta Draco naurahti hermostuneesti.
  ”Sinäkö uhrauduit ministeriön puolesta? Aika nössöä. Minun isäni on sentään vankilassa, mutta silti hän puolustaa pimeitä voimia”, Draco ilkkui Percylle, joka seisoi nurkassa kuin varjo. Heidän katseensa kohtasivat hetkellisesti.
”Sinä et tiedä uhrauksista mitään”, Percy tiuskaisi.

[Röhkö]

1. luku,
jossa Ron ei ole ihan oma itsensä

Viistokuja on erittäin mielenkiintoinen ja kulttuuririkas paikka maan päällä, varsinkin jästinäkökulmasta. Tämä niin sanottu velhojen pääkatu pursuu taikuutta ja sitä tuottavia esineitä. Mutta kuten jästimaailmassa, myös velhojen keskuudessa ihmiset ovat usein kiehtovampia kuin tavarat. Myös velhot arvostavat mainetta ja mammonaa. Myös velhot haluavat rakastaa. Kaikkia ihmisiä, velhoja ja jästejä, yhdistää jokin. Kukaan ei voi olla aina ja vain tietynlainen. Kaikissa on kerroksia ja niistä syvimmät tulevat usein esiin vasta silloin, kun on liian myöhäistä todistaa olevansa jotain muuta kuin on ollut suurimman osan elämästään. Viistokujalla vastaantulijoista on hyvin vaikea nähdä päältäpäin se kaikista syvin kerros.

Viistokujan kaltaisilla julkisilla paikoilla Draco Malfoy pukeutui yleensä kalliisiin ja muodikkaisiin vaatteisiin. Tänään hän ei tuntenut oloaan tyylikkääksi. Hänen haalistuneet farkkunsa olivat liian lyhyet ja hänen kuluneet tennarinsa olivat epämukavan kosteat – Draco oli vahingossa astunut vesilätäkköön. Kesäsateet olivat saaneet Viistokujan täyttymään pienistä lammikoista ja Draco väisteli niitä parhaansa mukaan. Kadulla ei näkynyt muita ihmisiä juuri ollenkaan. Yleensä Viistokuja oli täynnä hössöttäviä noitia ja nauravia teinejä. Aivan kuin jokin – tai joku – olisi karkottanut heidät tiehensä. Niinhän se oikeasti olikin, kaikki pelkäsivät lordi Voldemortia, mahtavaa pimeyden velhoa.

Draco vilkaisi läheisen yrttikaupan näyteikkunaan. Hänen oma kuvajaisensa heijastui siitä kuin peilin pinnasta. Draco hätkähti hienoisesti. Hän ei näyttänyt alkuunkaan itseltään, mikä johtui monijuomaliemen vaikutuksesta. 
Draco sipaisi punaisia hiuksiaan. Ne kuuluivat oikeasti Ronald Weasleylle, jonka profiilia Draco nyt lainasi itselleen. Hän irvisti lukuisille pisamille kasvoillaan. Hän näytti Harry Potterin parhaalta ystävältä.

Draco suuntasi lotisevat askeleensa Vuotavaan noidankattilaan. Hän asettui istumaan nurkkapöydän tarjoamaan varjoon. Hän hymyili pubin hampaattomalle isännälle Tomille ja selitti hiljaa odottavansa Potteria. Se oli totta: pian Potter saapuisi paikalle ja Dracon olisi tarkoitus huijata hänet mukaansa.
Percy oli kirjoittanut Ronin käsialalla Potterille ja kutsunut tämän Viistokujalle ja sieltä Kotikoloon. Kaikki oli suunniteltu tarkoin. Percy oli lisännyt kirjeeseen, että muutaman kiltalaisen pitäisi saattaa Harry paikan päälle näkymättömyysviitan alla. Se kuulosti uskottavalta. Totta kai Arthur Weasley halusi, että Harry Potter pääsisi turvallisesti perille.
Vuotavasta noidankattilasta ”Ron” lähtisi näkymättömän Harryn kanssa Kotikoloon kimppailmiintymällä. Harry ei ollut vielä 17-vuotias, mutta Ron ja Draco olivat. Se teki sieppaussuunnitelmasta aukottoman. Niin sanottu Ron ei veisikään Harrya Weasleyden kotiin vaan Malfoyden kartanoon.
Draco tilasi Tomilta kermakaljan. Sen maku oli parempi kuin aikaisemmin. Draco epäili sen johtuvan siitä, että Weasleyn kieli oli persompi ruualle. Se verenpetturi varmaan söi lihavan äitinsä murkinoita päivät pitkät. Paitsi nyt, oikea Ron Weasley nimittäin makasi tainnutettuna omassa vaatekomerossaan. Hänen oma isoveljensä oli nujertanut hänet. Kun Ron lopulta löydettäisiin, kaikki olisi jo myöhäistä.

Kaikesta huolimatta Percy Weasley arvelutti Dracon mieltä suunnattomasti. Vain pari vuotta sitten Percy oli ollut Tylypahkan johtajaoppilas ja noudatti hyviä moraalisääntöjä – toisinsanottuna Tylypahkan sääntöjä. Nyt Percy Weasley kuului Voldemortin alaisuuteen. Draco otti hörpyn juomastaan ja ajatteli, miten typeriä kaikki Voldemortin vastustajat olivat. He kaikki halusivat varmasti pohjimmiltaan johtaa maailmaa. He eivät vain myöntäneet sitä. Voldemort myönsi, ja juuri siksi Draco piti hänestä.

Pubin ovi avautui kevyesti kilahtaen. Sisään astui kävelykeppiin nojaava, hieman raihnainen mies, jonka toinen silmä kieppui villisti kuopassaan. Hänen nenästään puuttui iso palanen. Draco tuhahti hiljaa: Villisilmä Vauhkomieli oli yhtä hölmö kuin miltä näytti. Draco ei eräästä ikävästä tapahtumasta johtuen muistellut Vauskomieltä lämmöllä.
Villisilmän perässä tuli nainen, jolla oli purukumin pinkit ja piikkisuorat hiukset. Hänellä oli kauniin muotoiset kasvot, mutta se ei hämännyt Dracoa: naisen nimi oli Tonke ja hän kuului Feeniksin kiltaan kuten Vauhkomielikin. Huhujen mukaan Tonke seurusteli ihmissusi Remus Lupinin kanssa. He kaikki olivat verenpettureita.
  ”Weasley”, Vauhkomieli murahti ja linkutti Dracon luokse. Vauhkomielen toisen jalan tilalla oli karu puujalka.
  ”Onko Pot – onko hän täällä?” Draco kysyi äänellä, joka ei ollut hänen omansa. Severus Kalkaros oli muuttanut hänen äänestäänkin erilaisen, Weasleyn äänen. Se oli matalampi kuin Dracon oma ääni.
  ”Ron, minähän sanoin eilen, että älä kysele tuollaisia täällä”, Tonke sihahti, mutta hän vinkkasi silmää räväkästi ja tilasi Tomilta limettipyörteen. Vauhkomielen taikasilmä katsoi Tonketta ärtyneesti, mutta sitten hänkin laskeutui istumaan. Heidän lisäkseen Vuotavassa noidankattilassa oli vain muutama muu asiakas, jotka pälyilivät ympärilleen pelokkaina. Aivan kuin jokin – tai joku – olisi voinut hyökätä heidän kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä.
  ”Me haemme Hermionen teille huomenna”, Tonke sanoi huolettomasti ja imi keltaisella pillillä vihreää juomaansa. Hän hymyili Dracolle typerästi, aivan kuin hän tietäisi jotain merkittävää. Draco varmisti hermostuneena, että näytti vielä Weasleyltä.
Vauhkomielen hullunkurinen silmä tuijotti nyt ulko-ovelle. Aivan kuin jokin – tai joku – olisi voinut hyökätä sisään hetkenä minä hyvänsä.
  ”Sinä menet täältä suoraan Säilään ja Imupaperiin”, Vauhkomieli komensi ”Ronia” ärhäkästi. ”Sitten menet ostamaan äidillesi lisää korianteria. Sieltä käyt – ”
  ”Villisilmä”, Tonke keskeytti. ”En usko, että tuo on tarpeellista. Mikseivät he voi kaikkoontua suoraan täältä Mollyn luokse?”
Vauhkomieli huitaisi Tonketta kevyesti päähän.
  ”Varo tai palkkasi laskee kohta”, hän murahti hiljaa. ”Minä laadin harhautuksen.”
Tonke pyöräytti silmiään. Samalla hänen hiuksensa vaihtuivat pinkeistä syvän mustiksi ja ne kasvoivat pidemmiksi. Kampaus tavallaan sopi hänelle, mutta sai hänet samalla näyttämään ankealta ja etäisesti tutulta. Dracon mieleen hiipi kuva Bellatrix Lestrangesta, joka taisi oikeastikin olla sukua Tonkkeelle.
Tonke joi limejuomansa loppuun ja nousi ripeästi seisomaan.
  ”Nähdään, Ronald”, hän sanoi pirteästi, ravisteli päätään ja pinkit hiukset palasivat sekunnissa.
Vauhkomieli katsoi Dracoa merkitsevästi. Sitten hän ja Tonke poistuivat autiolle kadulle. Oven vieressä istuva vanha noita hätkähti rajusti, kun ovi sulkeutui kilahtaen.
Dracolla oli omituinen tunne, että hän ei istunut pöydässään yksin, vaikka kiltalaiset olivat lähteneet.
  ”Kamu?” Hän kuiskasi viereiselle tyhjälle tuolille. Samalla hän tunsi jonkun taputtavan hänen olkaansa toiselta puolelta. Draco virnisti. Onnistuisiko suunnitelma todellakin lapsellisen helposti?
Draco nousi pöydästä hymyillen. Häntä huimasi hieman, koska Ronin ruumis oli paljon pidempi kuin hänen omansa. Draco käveli hitaasti ulos.
  ”Harry?” hän kysyi tyhjältä kadulta. ”Täällä ei ole ketään, vastaa jos olet siinä.”
Draco kuuli askelten lähestyvän itseään. Sitten hän kuuli Potterin lattean äänen hyvin läheltä:
  ”Hei Ron, oletko jo hankkinut isoveljellesi häälahjan?”
Hämmentynyt Draco katsoi sinne, missä kuvitteli Potterin seisovan.
”En kai. Tai siis – pitäisikö minun hankkia jotain?”
Harryn ääni vastasi:
  ”Minun ainakin täytyy ostaa lahja, koska olen vieras. Sopiiko, jos käymme ensin kaksosten pilapuodissa?”
Draco tunsi närkästystä: hän halusi päästä kotiinsa mahdollisimman pian, koska Potterin tuurilla hän ei kuitenkaan tarttuisi syöttiin ajoissa.
  ”Entäs Villisilmän harhautussuunnitelma?” Draco yritti, mutta Potter naurahti kepeästi.
  ”Onhan minulla näkymättömyysviitta”, Potter sanoi, eikä Dracon auttanut muuta kuin suostua. Kylmä viima varmisti sen, että Draco kaipasi nyt ennen kaikkea tuttua takkatulen lämpöä eikä tällaista hidastelua Viistokujalla.
  ”Nopeasti sitten”, Draco tuhahti turhan paljon omana itsenään. Potter ei kuitenkaan sanonut mitään, ja niin he suuntasivat Fred ja George Weasleyn pilailuvälinekauppaan.

Draco oli tottunut näkemään paikan tupaten täynnä, mutta nyt asiakkaita oli alle kymmenen. Punatukkaiset, pisamanaamaiset ja täsmälleen toistensa näköiset kaksoset näyttivät hämmästyneiltä, kun Draco astui kauppaan Ronin olemuksessa. Harrya he eivät tietenkään voineet nähdä.
”Ronald, tämäpä yllätys”, toinen luonnonoikuista sanoi. ”Miten äiti kultamme päästi pikku Ronnien ulos nyt, kun kuolonsyöjätkin ovat palanneet täysipäiväisesti töihin?”
Draco irvisti rumasti. Luultavasti oikea Ron olisi tehnyt samoin.
”Minulle uskottiin tärkeä tehtävä”, hän mutisi.
Tällä kertaa suunsa avasi veljistä se, jolla oli kaavussaan nimikyltti: George Weasley.
  ”Ai että oikein tehtävä? Pitääkö sinun hakea korianteria vai hutsunmyrkkyä?”
Kaksosten leveät virnistykset ärsyttivät Dracoa suunnattomasti. Niinpä hän sihahti:
  ”Ei, minä tulin hakemaan Potterin!”
Samassa hän katui möläytystään. Nyt hän ainakin herätti kaksosten huomion, ja sen lisäksi hän oli puhunut ”parhaasta ystävästään” sukunimellä. Hetken oli hiljaista, ja Draco vaihtoi hermostuneena painoa jalalta toiselle.
  ”Miksi me ei oltaisi voitu tehdä sitä?” George kuitenkin kysyi hämmästyneenä hetken kuluttua. ”Mehän ollaan joka päivä Viistokujalla. Sitä paitsi me ollaan vanhempia kuin sinä – ”
  ”- ja älykkäämpiä – ” Fred Weasley-nimilappua kantava sanoi.
  ”- ja paremman näköisiä”, George lopetti.
Eräs nuori velho viittoi juuri silloin Fredille, ja hän joutui siirtymään asiakkaan luokse.
”Missä Harry on?” George kysyi kuiskaten Ronilta. Hän taisi kuitenkin saada äänettömän vastauksen Harrylta itseltään, koska pian hän sanoi:
  ”Ahaa, joku tykkää hiplata minua – AIH!”
Näkymätön isku osui Georgea kylkeen ja hän hoippui vasemmalle. Hän virnisti leveästi.
  ”Onneksi olet kunnossa”, George sanoi, mutta katsoi hieman Dracosta oikealle. Samassa Draco tunsi, kuinka hänen käteensä laitettiin jotain kovaa. Draco kohotti sen kasvojensa eteen ja luki ilmiselvän lasipullon etiketin:

Weasleyn kodinhenki: avaa purkin kansi ja anna raikkaan tunnelman valua taloosi hiljalleen. Riittää kokonaiseksi kuukaudeksi!

Draco maksoi Billin ja Fleurin häälahjan Potterin ojentamilla sirpeillä. Juuri kun he olivat aikeissa poistua pilapuodista, sen ovi aukesi ja sisään astui kevyesti ruskettunut Hermione Granger – kuraverinen ja kaikentietävä Potterin palvoja.
  ”Ron!” Hermione huudahti Dracon nähdessään ja syöksyi varoittamatta halaamaan häntä. Draco päästi suustaan omituisen älähdyksen ja kaatui melkein lattialle. Kun Hermione irtaantui hänestä, hänen poskensa punoittivat hienoisesti.
  ”En odottanut näkeväni sinua täällä”, Granger hengähti. ”Huomenna Tonks ja Vauhkomieli tulevat hakemaan minut teille, vaikka olisin tietysti osannut ilmiintyä yksinkin… Tänään tulin käymään täällä ihan vain nopeasti, hakemaan tarvikkeita meidän reissua varten.”
Tietysti Granger osasi ilmiintyä. Hän osasi aina kaiken, ja tietysti hän kerskaili sillä. Mutta mistä reissusta kuraverinen höpisi? Draco astui lähemmäs ulko-ovea.
  ”Meillä on hieman kiire”, Draco sanoi kireästi. ”Nähdään!”
Sitten hän siirtyi kadulle, jossa ei todellakaan ollut lämmin ja kesäinen ilma. Jostain syystä kaikkialla oli paljon sumua ja koleaa viileyttä.
  ”Harry, tartu minun käteeni”, Draco komensi.
Kului muutama sekunti. Sitten Dracon oikeasta kädestä otettiin vahva ja lämmin ote. Taas kului muutama sekunti. Sitten he olivat poissa.

------

Kommenttia?
Huom! Draco sanoo/ajattelee Tonksin olevan Tonke, koska hän ei oikeastaan tunne tätä kunnolla eikä muista nimeä kunnolla. Tahallinen "virhe" siis.

[Sierra]

Ei vitsit, luin ton Kun Puoliverinen Prinssi rakastui äsken, kommentoin siihenkin (se oli mahtava!) ja nyt sitten luin tämän alun. Pyydän jatkoa, mahdollisimman nopeasti! Olet fantastinen kirjottaja, ihana alku, Percy, saastanen takinkääntäjä    Ihmettelen tässä jo toiseen kertaan, että miten joku voi olla noin UPEA kirjoittaja? Ja ei, tämän ei pitänyt kuulostaa ylitsevuotavalta kehuskelulta    Mutta jos totuus ottaa tällaisen muodon, niin mitäs minä siinä valittamaan?

[Röhkö]

Sierra: Voi, oikein paljon kiitosta kommentistasi. Edes joku lukee tätä. Imartelusi oli... hmm, hyvin imartelevaa! Ihan punastun. :}

2. luku,
jossa Harry toteaa olevansa kartanon vanki

Harry hieroi kivistävää päätään. Se oli kolahtanut kovaan ja kylmään kivilattiaan, jonka päällä Harry makasi. Hänellä oli vahva tunne siitä, että jokin oli vinossa. Kenties Ron oli mokannut kimppailmiintymisen, ja Harry oli päätynyt jonnekin aivan muualle kuin Kotikoloon. Onneksi hän ei sentään halkeentunut.
 
Harry nousi hitaasti istumaan ja yritti tunnistaa hämärän ympäristönsä, joka ei muistuttanut yhtäkään Kotikolon huonetta. Harryn syke tuntui nousevan hetkessä ylikierroksille. Tällainen paikka ei voinut luvata mitään hyvää.
  ”Ron?” Harry huudahti ja nousi seisomaan. Hän tajusi tuijottavansa kalterien läpi kolkkoon ja tyhjään käytävään.

Harry kääntyi kannoillaan ja hätkähti. Hän katsoi suoraan pähkinänruskeisiin silmiin, jotka kuuluivat suunnilleen Harryn pituiselle tytölle.
  ”Salama otsassa”, tyttö sanoi tomeralla äänellä. ”Stan ja Ferd, se on Harry Potter.”

Harry hoippui kauemmas tytöstä, jolla oli vaalea iho ja lyhyeksi kynitty ruskea tukka. Tyttö oli hyvin siro, mutta hänen suurien silmiensä katse oli voimakas.
Harry katsoi tarkemmin ympärilleen. Paikka muistutti erehdyttävästi Tylypahkan tyrmiä. Huone oli yllättävän tilava, jopa isompi kuin Dursleyiden olohuone: siellä täällä lojui koirankuppeja muistuttavia lautasia ja katonrajassa oli pieni ikkuna, josta harmaa valo pääsi huoneeseen. Tiilisen seinän viereen oli asetettu yksi nuhjuinen sänky, jonka päällä istui ryppyinen ja kalju mies.

  ”Anna pojan hengähtää”, kalju mies sanoi rahisevalla äänellä ruskeatukkaiselle tytölle. Hän oli pukeutunut kuluneeseen ja viininpunaiseen kaapuun, jonka kauluksessa oli kellastunutta röyhelöä. Miehen valuvat posket saivat hänet muistuttamaan vanhaa koiraa.

Kuului natinaa ja Harry huomasi sängyn vieressä puisen oven, joka avautui äänekkäästi. Poimittaislinjan rahastaja Stan Pikitie kömpi huoneeseen, laihtuneena ja nuhjuisena, mutta päällisin puolin terveenä.

  ”Harry! Siunatkoon, ne ovat napanneet sinut!” Stan parahti huomatessaan Harryn, joka ehti nähdä vilaukselta pienen vessan Stanin sulkiessa oven takanaan.
  ”Näköjään”, Harry mutisi ja valui istumaan kovalle lattialle. ”Missä minä olen?”
Ruskeasilmäinen tyttö tuijotti häntä kiinnostuneena, mikä häiritsi jo valmiiksi äreää Harrya.
  ”Etkö sinä tiedä?” Tyttö kysyi hämmästyneenä.
Harry pudisti päätään ja haroi hiuspehkoaan. Hän ei tiennyt enää mistään mitään. Hänen viimeiset muistikuvansa olivat Viistokuja ja Ron.
  ”Tämä on Lucius Malfoyn kartanon kellari”, kertoi vanha mies sängyn luota. Harrystä tuntui kuin hänen sydämensä olisi lakannut lyömästä. Lucius Malfoyn kartano. Itse Lucius oli ehkä vankilassa, mutta se ei estänyt muita kuolonsyöjiä tulemasta visiitille, eikä vähiten Voldemorttia.

  ”Ne ovat tehneet kellaristaan vankilan”, siro tyttö täydensi. ”Tämän sellin lisäksi tuon käytävän päässä on toinen huone, johon kotitontut vievät ruokaa. Me emme tiedä, ketä siellä pidetään.”
Harry vilkaisi uudestaan tyhjiä koirankuppeja ja nielaisi. Miksi hän oli edes avannut silmänsä, jos kerran pelkkä kylmä lattia oli enteillyt pahaa? Hän oli herännyt suoraan painajaiseen. Missä oli Ron? Ilmeisesti hänet oli komennettu tai sitten kyseessä oli monijuomalientä nauttinut kuolonsyöjä.

  ”Miten minä olen vielä elossa?” Harry kysyi lähinnä itseltään.
Hän tunsi ruskeatukkaisen tytön ahdistavan tuijotuksen itsessään, mutta Harry kääntyi katsomaan Stania. Hän näytti ainakin viisi vuotta vanhemmalta kuin millaisena Harry oli hänet tottunut näkemään. Yleensä finninaamainen Stan oli utelias ja pirteä, mutta nyt hän oli vain aave entisestä itsestään: hän näytti vakavalta.
  ”Tiedät-kai-kenellä saattaa olla sinulle käyttöä”, Stan arveli synkästi. ”Me kolme olemme vielä täällä, koska meistä on vielä hyötyä. Luultavasti sama pätee sinuun.”
Selitys kuulosti järkevältä. Voldemort ei säästellyt ihmishenkiä armosta. Vastentahtoisesti Harry kääntyi katsomaan tyttöä, joka tuijotti häntä edelleen.
  ”Kuka sinä olet?” Harry kysyi hieman töykeästi.
Tyttö hätkähti, kun Harry puhutteli häntä niin yllättäen.
  ”Sally”, hän vastasi. ”Sally Ollivander.”
Kysymys kai paistoi Harryn kasvoilta, koska Sally jatkoi:
  ”Niin, sauvantekijän tytär. Sait varmaan samalla vastauksen siihen, miksi minä olen täällä.”
Harry ei ollut varma, mitä tyttö tarkoitti, mutta hän päätti olla kyselemättä enempää.
  ”Minä olen Ferdinand McKinnon”, huikkasi vanha mies sängyltä. ”Palveluksessanne, herra Potter.”
Ferdinandiksi esittäytynyt mies nousi seisomaan ja teki Harrylle hovikumarruksen.

Harryn oli päästävä pois Malfoyden kartanosta, koska Voldemort saattaisi ilmestyä paikalle koska tahansa. Harry kaivoi kaapunsa taskuja, mutta ne olivat tyhjät. Jopa näkymättömyysviitta oli poissa. Vain valehirnyrkiksi osoittautunut medaljonki roikkui Harryn kaulassa hyödyttömänä.
  ”Ei…”
Harry yritti jopa ilmiintymistä, mutta se ei onnistunut vaikka hän kuinka ponnisteli. Harry ei ollut vielä 17-vuotias, mutta hän epäili, että epäonnistuminen ei johtunut siitä. Selli oli varmasti taiottu niin, ettei sieltä voinut kaikkoontua tai päinvastoin. Selli oli samalla tavalla turvattu kuin Tylypahka.
  ”Onko teillä taikasauvoja?” Harry tivasi epätoivoisena muilta. ”Äh, ei tietenkään!”
Turhautuneena Harry potkaisi huoneen tiilistä seinää. Siitä seurasi vain lisää tuskaa.
  ”Itse asiassa meillä on yksi taikasauva”, Sally sanoi hieman huvittuneen kuuloisena. ”Se on Ferdinandin, mutta hän on surkki eikä osaa taikoa.”

Harry kääntyi katsomaan kaljupäistä vanhusta hullunkiilto silmissään. Ferdinand pudisti hänelle päätään murheellisena ja otti kaapunsa uumenista esiin pitkän ja ohuen sauvan.
  ”Tämä on kulkenut suvussani velholta toiselle”, hän rahisi. ”Viisitoista tuumaa, satakielen sulka ja isoisoisoisäni verta. Se tottelee vain niitä, joiden suonissa virtaa McKinnonin veri. Tiedät-kai-kenestä oli hauska temppu jättää taikasauva minulle tänne.”
Ferdinand taputti rintaansa kevyesti.
  ”Ystävä hyvä, olen elänyt umpikujassa tämän sauvan kanssa syntymästäni lähtien.”
Umpikuja kuvasi Harrynkin tilannetta oivallisesti.

Kun asiat olivat sillä tolalla, Harryn ei auttanut muuta kuin tottua hiljalleen ajatukseen, että hän oli nyt vanki. Ehkä hän kuolisi, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut virua toiseksi viimeisessä leposijassaan yksin. Hänen kohtalotoverinsa kertoivat omat tarinansa Harrylle heti, kun Harry rauhoittui ja kysyi Stanilta:
  ”Miten sinä päädyit tänne?”
Stanin haaleansiniset silmät katsoivat Harrya väsyneinä.
”Taikaministeriö pidätti minut epäiltynä kuolonsyöjien auttamisesta”, hän sanoi raskaasti, ja Harry muisti lukeneensa kyseisen uutisen Päivän Profeetasta aikoja sitten.
  ”Seuraava muistikuvani on, kun Yaxley käytti minuun komennuskirousta. Sitten heräsin täältä”, Stan jatkoi ja hytisi hienoisesti.
  ”En saa ehkä koskaan tietää, mitä kauheuksia he pistivät minut tekemään.”
Harry ei voinut käsittää, mitä käyttöä Voldemortilla oli Stan Pikitien kaltaisille tavallisille kansalaisille. Stan ei edes ollut mikään ruudinkeksijä tai merkittävässä virassa – tai niin Harry ainakin kuvitteli.
  ”Ernie on kuollut”, Stan sanoi murheellisena, puhuen poimittaislinjan iäkkäästä kuljettajasta. ”Nyt Tiedät-kai-kenellä on rajattomat mahdollisuudet käyttää meidän bussia.”
Harry kohotti kulmiaan.
  ”Eikö hän voi ilmiintyä?”
Vähän matkan päässä istuva Sally kikatti kuuluvasti, vaikkei tilanteessa ollut mitään hauskaa.
  ”Hassu poika”, hän sanoi kohauttaen olkiaan, kun Stan loi häneen ärtyneen katseen.
  ”Totta kai Tiedät-kai-kuka osaa ilmiintyä, mutta hänen kannattajiensa käytössä poimittaislinja saa aikaan paljon pahaa… Tiedäthän, viattomia ihmisiä otetaan kyytiin, kidutetaan tai muutetaan manaliuksiksi.
Hölmö mielikuva kolmikerroksisella bussilla ajelevasta Voldemortista haihtui saman tien Harryn päästä. Hän katsoi Stania kauhuissaan. Stan tuijotti suoraan eteensä kuin patsas.

  ”Pimeän lordi haluaa löytää minun isäni”, Sally vaihtoi aiheen itseensä. Hän hypisteli valkoista sulkaa, joka näköjään toimitti korun virkaa hänen toisessa korvassaan.
Harry sanoi hämmentyneenä:
  ”Luulin, että Voldemort” – muut kolme hätkähtivät ja Sally vingahti nimen kuullessaan– ”luulin, että hän on jo saanut Herra Ollivanderin kiinni.”
Sally pudisti päätään ja katsoi Harrya hymyillen.
  ”Minun isäni kaltainen velho aavistaa kyllä etukäteen, miten paljon käyttöä hänestä olisi Pimeän lordille.”

Harry kohautti olkiaan. Hänen mieleensä liukui muisto Dumbledoresta, joka ei ollut paennut vihollisiaan. Hän oli kohdannut vihollisensa tyynen rauhallisesti. Aivan niin, Dumbledore oli kuollut taistelematta vastaan tuskin ollenkaan. Aivan kuin hän olisi hyväksynyt kohtalonsa. Harry muisti Dumbledoren kertoneen, ettei kuoleminen ollut pahinta maailmassa.
  ”Minua on kiristetty kertomaan, missä isäni on”, Sally jatkoi ja näytti käsissään ja jaloissaan olevia mustelmia. ”Kuolonsyöjät eivät kuitenkaan tiedä, ettei minua voi satuttaa.”
Harry tuijotti Sallyä kysyvästi. Hän hymähti Harryn hämmästyneelle ilmeelle.
  ”Minun äitini oli kreikkalainen noita, johon isä rakastui”, Sally sanoi. ”Perin häneltä jonkinlaisen kyvyn, jonka avulla voin suojella itseäni ilman taikasauvaa. Tietenkin minuun sattuu silloin, jos olen todella järkyttynyt. Nyt olen kuitenkin varma, että isäni on kunnossa ja hän tietää, että minäkin olen.”
Sally päästi irti valkoisesta höyhenkorvakorustaan. Hänen ruskeiden silmiensä intensiivinen katse kohdistui Harryn salama-arpeen.

Kelloa tyrmässä ei ollut, mutta Harry arveli pienen ikkunan takana tummenevasta taivaasta, että ilta oli vaihtumassa yöksi. Harry oli kuullut muilta sopimuksesta, että sellin ainoassa sängyssä nukuttiin vuorotellen. Harry nukkui vapaaehtoisesti ensimmäisenä yönään lattialla, koska hänen selkänsä ei ollut vielä joutunut kokemaan kovia montaa yötä peräkkäin. Hän painoi päänsä kovaan lattiaan ja jäi kuuntelemaan hiljaisuutta. Hän yritti olla välittämättä vatsassaan vellovasta nälästä.

Vähän ajan kuluttua jostain kauempaa kuului lukon rapinaa, sitten raskaan oven avautumisesta aiheutuvaa meteliä. Harry kuuli askeleita. Hän kavahti istumaan ja ehti juuri parahiksi näkemään, kun Draco Malfoy ilmestyi kalterien toiselle puolelle. Hänen platinan vaaleat hiuksensa eivät olleet huolellisesti sliipattuina kuten yleensä, vaan ne olivat omituisella tavalla pystyssä. Hänen silmiensä alla oli tummat varjot, mutta se taas ei ollut Harrylle uutta. Malfoy oli näyttänyt väsyneeltä jo edellisenä vuonna.
  ”Potter”, Malfoy sanoi venyttelevällä äänellä, ”kerrot minulle, missä Ollivander on. Sanot myös, miten koko ennustus menee. Lisäksi paljastat Feeniksin killan kaikki uudet jäsenet ja päämajan olinpaikan. Kalkaros kertoi, että vain sinä voit nykyään johdattaa meidät sinne.”
Harry sylkäisi Malfoyta suoraan kasvoihin.
  ”Helvet – Potter! Saat maksaa tuosta!” Malfoy veti taikasauvansa esiin, kohdisti sen Harryyn ja karjaisi:
  ”KIDUTU!”
Tunne vastasi satoja sähköiskuja. Harry ei pystynyt edes huutamaan, hengittäminenkin tuotti tuskaa. Lopulta kirous hellitti, ja Harry nousi hitaasti takaisin seisomaan.
  ”Mikset tapa minua saman tien?” Harry kysyi huohottaen. ”Kaikki ratkeaisi.”
Malfoy tuijotti Harrya kuin mielipuoli.
  ”Miten minä voisin tappaa sinut, jos Pimeyden lordikaan ei voinut? Älä yritä huijata minua!”
Heidän katseensa kohtasivat. Malfoyn sinisistä silmistä saattoi havaita häivähdyksen pelkoa, aivan kuin Harry olisi hyökkäämässä hänen kimppuunsa.
  ”Saat miettiä yön yli, haluatko vastata kysymyksiini”, Malfoy kivahti ja katosi rivakasti paikalta. "Minä palaan huomenna."
  ”Tuo samalla isäntäsi surmaamaan minut, koska en kerro mitään!” Harry huusi pojan perään kiukkuisena. Hän valahti maahan istumaan.
  ”Oletko kunnossa?” kysyi hänen viereensä ilmestynyt Sally.
Harry pyyhki hikeä otsaltaan ja vastasi:
  ”Tietenkin! Minulla on pakosuunnitelma.”

[Sierra]

JES JATKOA! Mahtava luku, jatkoa kinuan! <3 Harrylla on suunnitelma? *tahtoo kuulla lisää* <33 Tyhmää, ettei kukaan muu kommentoi, vaikka tää on niin hyvä! Omaakin uusinta oneshottia on lukenut yli kakskyt (oohtosipaljoon ) eikä kukaan kommannut! Hölmöä

[avada kedavra]

Oooh. Olen jo ihan koukussa ja H/D:stä ei tietoakaan : DD Kirjoitusasusta tykkään ihan sikana ja se ei tunnu pitkältä vaikkaa näyttääkin siltä. Tämä on vähä sellaista tekstiä mitä kirjassakin voisi olla. On siis kiintoisaa lukea miten Harry rakastuu Dracoon .. tai toisinpäin.

Ainoa SUURI ja häiritsevä virhe oli tuo Tonke. Sehän on oikeasti Tonks.

Nomutta JATKOA kiitos! : >>>

[juliet]

Jatkoa, tää meni kiinnostavaks

[avada kedavra]

En halua olla törkeä, mutta .. Millo helvetis sitä jatkoo tulee? >D

[starry-eyed]

Hmmm... Tässä on erittäin hyvä alku ja jatkon lukeminen kiinnostaisi kovasti... Toivottavasti et ole unohtanut tätä kokonaan. Viestissäsi oli että jatkoa tulee ennen joulua tai tammikuussa, mutta nyt on huhtikuu. Toivottavasti sitä jatkoa ilmaantuu jossain vaiheessa

[Röhkö]

En suinkaan ole unohtanut tätä ficiä, mutta jatkon kirjoittaminen on vain siirtynyt ja siirtynyt kauemmas tulevaisuuteen. :l
Yksi syy viivytykseen on se, ettei koneellani ole (enää) microsoft worldia tai mitään muutakaan kirjoitusohjelmaa, kiitos viruksen. Mahdollisesti voisin veljeni koneella joskus kirjoittaa jatkoa lisää. :}

Anteeksi.

[Luthien]

Toivottavasti saat sitä jatkoa valmiiksi melko pian, sillä tämä on loistava!
Olen ihan koukussa tähän... En malttaisi odottaa, että Harry ja Draco rakastuvat!! <33<3
Jatkoa, kiitos!

[Röhkö]

Vihdoinkin otin itseäni niskasta kiinni ja väkersin jatkoa WordPadilla. <Se ei siis korjaa/näytä virheitä, oikeastaan se on tarkoitettu vain tekstien katsomiseen, mutta väänsin sillä nyt sitten tähän jatkoa. Virheitä yritin karsia.
Suuri kiitos kärsivällisyydestä ja kommenteista!
-Röh

3. luku,
jossa on aihetta huoleen

Matka-arkun kansi pahamahti kuuluvasti kiinni, kun Hermione Granger sulki sen kiihtyneenä. Ensinnäkin häntä ärsytti vanhempiensa ylisuojeleva käytös: nämä eivät ollenkaan hyväksyneet, että Hermione ei aikonut palata Tylypahkaan opiskelemaan viimeiseksi vuodeksi. Lisäksi Hermionen ystävät eivät olleet kirjoittaneet hänelle yli viikkoon. Harryn tilanteen Hermione ymmärsi, sillä kuolonsyöjät luultavasti seurasivat tämän jokaista liikettä. Ron sen sijaan oli vapaa kirjoittamaan kenelle halusi, mutta hän ei ollut vastannut Hermionen edelliseen kirjeeseen, jonka Hermione oli postittanut kaksi viikkoa sitten. Luultavasti Ronilla oli liian kiire harjoitella huispausta takapihallaan, tai sitten hän kävi uimassa Kotikolon lähellä olevassa järvessä ja yritti iskeä jästityttöjä. Kaiken kukkuraksi Hermione oli tavannut Ronin edellisenä päivänä Viistokujalla, mutta poika oli käyttäytynyt kuin Hermione olisi ventovieras.
Hermione leijutti tavaransa eteiseen ja vilkaisi keittiöön. Hänen vanhempansa istuivat kahvilla pöydän ääressä ja näyttivät vakavilta.
"Isä, sinä lupasit", Hermione muistutti. Hän oli aiemmin pyytänyt vanhemmiltaan kyydin Ronin luokse, ja he olivat suostuneet. Kun Hermione oli kertonut suunnitelmistaan lähteä auttamaan hädässä olevia velhoja (mikä ei oikeastaan ollut valhe), hänen huoltajistaan oli tullut kylmäkiskoisia.
"Kulta, etkö voisi vielä harkita - " Hermionen äiti yritti kääntää hänen päätään, mutta Hermione sanoi rauhallisesti:
"Äiti, minulle ei tapahdu mitään."
Janice Grangerin kasvoille kiiri surumielinen hymy.
"No, sinä olet täysi-ikäinen, siellä ja täällä."
Hän viittasi siihen, että pian Hermione täyttäisi kahdeksantoista. Jästi- ja velhomaailman väliseen rajaan viittaaminen teki Hermionen olon aina haikeaksi. Aivan kuin hänen vanhempiensa ja Hermionen välillä olisi näkymätön muuri. Hermione meni halaamaan äitiään.
"Nähdään pian", Hermione sanoi pidätellen kyyneleitä. Seuraavan tapaamisen ajankohta oli pimennossa, mutta Hermione oli antanut olettaa sen tulevan aiemmin kuin todellisuudessa oli mahdollista.
Hänen isänsä odotti jo eteisessä ja näytti pakottaneen hymyn kasvoilleen. Hermione vilkaisi ympärilleen pienessä rivitaloasunnossa. Koti jäisi taas pitkäksi aikaa taakse.
"Koukkujalka!" Hermione muisti äkisti ja huusi kissaa luokseen. Hän aikoisi jättää Koukkujalan Kotikoloon, jossa sillä olisi runsaasti tilaa ja hiiriä jahdattavana. Pian länkisäärinen ja oranssinpunainen kissa löntysti paikalle.
"Me lähdetään nyt Ronille", Hermione sanoi lemmikilleen. Koukkujalka näytti äreältä, kun se nostettiin kuljetuskoppaan ja sai seurakseen harmaan leluhiiren.

Kotikolo näytti entiseltään; taioin vahvistettu monikerroksinen puutalo pysyi hädin tuskin pystyssä. Kanat poukkoilivat ympäri pihamaata ja vanhoja autonrenkaita lojui luutavajan vieressä. Kun Hermione päästi Koukkujalan ulos kopastaan, se säntäsi samantien kiusaamaan kanoja. Herra Granger kantoi Hermionen tavarat ulos autosta, vaikka Hermione olisi itsekin saanut ne sisälle vain taikasauvaa heilauttamalla. Hän halusi isänsä tuntevan, että Hermione tarvitsi häntä vielä.
Molly Weasley ilmestyi etuovelle ja heilautti kättään sädehtien. Jokin hänen ilmeessään näytti silti oudon väkinäiseltä, eikä se ollut lainkaan Mollylle tyypillistä.
"Ihanaa nähdä sinua", hän sanoi ja halasi Hermionea. "Ron ja Ginny ovat huoneissaan."
"Eikö Harry ole täällä?" Hermione kysyi hämmästyneenä. Harryn olisi pitänyt saapua Kotikoloon jo edellisenä päivänä. Rouva Weasleyn hymy hyytyi.
"Älä huolehdi, sattui pieni sekaannus", Rouva Weasley sanoi vähätellen, mutta hän käänsi katseensa pois Hermionesta.
Herra Granger päätti jäädä kahville rouva Weasleyn useiden pyyntöjen jälkeen. Ronin isä oli tulossa töistä kotiin ja paloi halusta keskustella jästimaailman uusimmista saavutuksista. Hermione riensi ylempiin kerroksiin ja koputti Ginnyn oveen. Hetken päästä se aukeni ja pisamakasvoinen ja punapäinen Ginny kiljahti ilosta nähdessään Hermionen.
"Et arvaakaan, miten tylsää minulla on ollut", Ginny selitti Hermionen astuessa sisälle huoneeseen, joka oli viime kesänä maalattu vaalean beessin ja viininpunaisen sävyisillä maaleilla. Huone näytti erittäin tyylikkäältä, vaikka lattialla olikin paljon vaatemyttyjä ja (Hermionen kurkkua kuristi) likaisia kirjoja.
"Viime kesänä minulla oli sentään Dean", Ginny sanoi häpeilemättä. "Kävin hänen luonaan ja kuulin muustakin kuin Killasta. Nyt on vaarallista lähteä yhtään mihinkään."
Hermione nyökkäsi ja yritti olla vilkuilematta kaltoin kohdeltuihin kirjoihin. Ginny oli pirteä, hauska ja huomaavainen, mutta kovin järjestelmällinen hän ei Hermionen tavoin ollut.
"Miten sinun kesäsi meni?" Ginny kysyi iloisesti. Hermione muisteli viimeistä kolmea viikkoaan kotonaan.
"Sain ajatella rauhassa", Hermione sanoi ja Ginny katsoi häntä huolestuneena. Hermione jatkoi:
"Olen aika harvoin kotona, mutta yksin oleminen tekee välillä hyvää."
Ginny kohautti olkiaan ja sanoi:
"Ainakin sinun kaltaisellesi nerolle. Minä olisin tullut hulluksi, jos olisit viivyttänyt saapumistasi vielä päivälläkin."
Hermione naurahti ja vajosi hetkeksi mietteisiinsä. Pian Ginny ainakin jäisi ilman hänen, Harryn ja Ronin seuraa. He olivat sopineet lähtevänsä kolmistaan etsimään hirnyrkkejä. Harry oli vastustanut jo sitäkin; Harry olisi ollut valmis lähtemään yksin vaaralliselle matkalle, jonka päässä odotti Voldemort. Silloin Hermione muisti, miksi oli huolestunut saapuessaan Weasleyden kotiin.
"Sinun äitisi mukaan Harry ei ole vielä täällä", Hermione sanoi huolestuneena, "koska on sattunut sekaannus."
Ginny puri huultaan ja empi.
"Ron ja minä kuultiin kaukokorvilla, kun hän puhui isän kanssa eilen illalla Harrysta", Ginny aloitti. "Ronin olisi pitänyt tuoda hänet mukanaan Viistokujalta."
Hermione muisti, miten töykeä Ron oli edellisenä päivänä ollut. Ehkä hän oli mokannut tehtävänsä ja ollut siksi niin kiireinen.
"Se oli Villisilmän suunnitelma", Ginny jatkoi. "Hän ei halunut edes minun vanhempieni tietävän siitä, vain Ronin, jonka oli tarkoitus hakea Viistokujalta mukamas äidille korianteria. Hän palasi kuitenkin eilen yksin, eikä hän ollut kuullutkaan mistään suunnitelmasta."
Hermione läimäytti käden suulleen. Ginny nyökkäsi tietävän näköisenä.
"Missä Harry on?" Hermione kysyi lähinnä itseltään kimeällä äänellä. Ginny näytti nyt yhtä järkyttyneeltä.
"Minun pitää puhua Ronin kanssa", Hermione sanoi nopeasti ja ryntäsi ulos huoneesta. Ginny huusi hänen peräänsä:
"Isä ja Vauhkomieli kuulustelivat häntä jo!"
Mutta Hermione kapusi portaat ylös ja avasi rivakasti oven, jonka keskelle oli kiinnitetty Ronald-nimikyltti. Oransseilla huispausjulisteilla tapetoitu sotkuinen huone näytti entiseltään. Avonaisen ikkunan ääressä seisoi pitkä hahmo, joka käänsi katseensa pihamaisemasta oviaukkoon.
"Hermione!" Ron huudahti yllättyneenä. "Sinä tulit!"
Hermione marssi hänen luokseen ja kysyi hätääntyneellä äänellä:
"Muistatko, kun näimme eilen Fredin ja Georgen pilapuodissa?"
Ron häkeltyi, mutta pudisti päätään. Hermione nosti kätensä pitelemään päätään. Hän sulki silmänsä ja hoki:
"Voi ei, voi ei, voi ei..."
Sitten hän tunsi käsivarsien kietoutuvan ympärilleen ja halaavan häntä.
"Taisit kuulla Harrysta", Ronin ääni sanoi lohduttaen.
Hermione nyökkäsi ja avasi silmänsä. Ron oli niin lähellä, että Hermione saattoi haistaa hänen hiustensa raikkaan tuoksun.
"Mutta minä näin sinut eilen", Hermione sanoi ääni väristen. "Jos se et ollut sinä, niin kuka -?"
Ron kohautti olkiaan. Hän irrotti otteensa Hermionesta ja otti taikasauvan farkkujensa taskusta.
"Yritin äsken vaikka mitä loitsuja, jotta saisin Harryn olinpaikan tietooni, jopa kutsuloitsua!"
Hermione tirskahti. Mielikuva ilmanhalki liitävästä nukkuvasta Harry Potterista oli huvittava, vaikka tilanne olikin epätoivoinen. Ron näytti ärtyneeltä ja hän ärähti:
"Yritä itse paremmin!"
Hermione vastasi kimpaantuneena:
"Ron, me ei voida tehdä mitään enemmän kuin Kilta!"
"Me tiedetään enemmän!" Ron huudahti.
"Jos Harry on Voldemortin - äh, älä ole pelkuri - vankina, se ei paljon auta!"
"Meidän pitää löytää Harry!"
"Niin pitää, mutta ei hän riitelemällä löydy", Ginny sanoi ovensuusta. Hän oli ilmestynyt siihen kesken Hermionen ja Ronin kinastelun. Hän pudisti hitaasti päätään ja käveli peremmälle huoneeseen.
"Minäkin tarvitsen häntä."

* * *

Draco Malfoyn kidutuskiroukset lävistivät Harry Potterin kuin tuhannet terävät puukon iskut. Hän huusi ja karjui, mutta pakotietä ei ollut.
"Puhu!" Draco tiuskaisi, kun hän lopetti kirouksen ja Potter vaikeroi tyrmän lattialla. Kuten aikaisemminkin, Potter loi häneen pelkän tuskaisen katseen ja pudisti päätään. Se ei tiennyt hyvää, ei Potterille eikä Dracolle.
"Pyydä isäntäsi tänne", Harry huohotti. "Anna hänen hoitaa homma loppuun."
Draco puristi hampaansa yhteen ja katsoi Potteria kuin fletkumatoseuruetta. Potter tiesi, ettei Dracosta olisi tappamaan ketään. Siitä hyvästä Potter sai jälleen maistaa annoksen kidutuskirousta. Potterin sellitoverit seurasivat tapahtumia sivusta kauhistuneet ilmeet kasvoillaan. Sally Ollivander oli sulkenut silmänsä ja puristi käsiään nyrkkiin. Aivan kuin hän olisi yrittänyt kaikkoontua vaikkei voinut.
"Lopeta!" Stan Pikitie huusi kärsivänä. Hän katsoi Harrya järkyttyneenä.
"Hiljaa tai sinä olet seuraava!" Draco ärjäisi.
Potter sätki maassa kuin kala kuivalla maalla. Draco hymyili mielipuolisesti. Pian Potter pehmiäisi, ihan vähän vielä...
"Ollivander osaisi tehdä halutessaan tappavempia sauvoja!" Draco mylvi, kun lopetti jälleen Harryn kiduttamisen. "Hän voisi jättää sauvasta sydämen pois, hän voisi tehdä siitä julman ja korvata muut ainesosat verellä. Kuvittele Potter, taikasauva jossa virtaa Pimeyden lordin veri!"
Sally Ollivander oli avannut silmänsä ja rynnännyt Potterin viereen. Tuo suurisilmäinen tyttö kääntyi katsomaan Dracoa uhmakkaasti. Hänen toisessa korvassaan killui valkoinen sulka. Dracolle tuli hänestä etäisesti mieleen Luna Lovekiva.
"Isä ei koskaan auta sinua tai Tiedät-kai-ketä", hän sanoi päättäväisesti.
Draco tyytyi mulkaisemaan häntä pahasti. Tyttö oli tyhmänrohkea, leikki suorastaan hengellään.
"Pimeyden lordi on nyt muualla", hän mutisi. "Hän palaa vielä, ja silloin saatte katua."
Draco poistui Potterin sellin luota. Hän käveli tyrmäkäytävän siihen päähän, jossa sijaitsi vielä yksi vankilaksi muutettu huone. Se oli suljettu umpinaisella ovella, jossa oli pieni ikkuna. Draco vilkaisi siitä sisälle hämärään vankiselliin. Sen ainoa asukas oli kyyristynyt nurkkaan ja vaikeroi hiljaa.
"Edes Harry Potter ei ole mahtava ilman taikasauvaa", Draco mutisi ja vanki hiljeni.

Draco nousi kellarikerroksesta kotinsa eteisaulaan ja meni korkeaan oleskelutilaan. Hänen äitinsä, Narcissa Malfoy, istui siinä pehmeässä lepotuolissa, josta itse Voldemort oli niin usein Dracoa komentanut. Dracon äiti kohotti katseensa paksusta kirjasta, kun Draco astui huoneeseen.
"No?"
Draco pudisti päätään. Hänen äitinsä sinisissä silmissä käväisi myötätuntonnon häivä.
"Sinä olet tehnyt jo enemmän kuin tarpeeksi", Narcissa kuiskasi. Aivan kuin hän olisi pelännyt, että seinät vakoilisivat heitä. Draco vilkaisi äitinsä kädessä olevaa kirjaa. Sen kannessa luki: Imeldan ja Amorgon kertomus. Draco kurtisti kulmiaan. Yleensä hänen äitinsä luki vain pimeää taikuutta käsitteleviä teoksia tai Päivän Profeettaa. Hän osoitti kirjaa ja kysyi:
"Mikä se on?"
Narcissa vilkaisi kirjansa kantta pikaisesti ja kääntyi katsomaan ulos kartanon suuresta kaari-ikkunasta. Hänen vaaleat hiuksensa valahtivat kasvoille kuin verhot.
"Typerä romaani, joka kertoo rakastavaisista."
Samassa Dracon äiti viskasi kirjan takkaan, jossa suuret tulen lieskat nielivät sen hetkessä kadoksiin. Äitinsä äkillisestä liikkeestä johtuen Draco hätkähti hieman. Draco ihmetteli, miksi rakkausromaani oli kiinnostunut hänen äitiään, joka oli sentään kuolonsyöjän vaimo ja halveksi kaikkea imelää, lukuunottamatta aprikoosihyytelöä. Dracoa huolestutti, että hänen äidilleen tämä kaikki oli liikaa. Lucius Malfoy oli Killan ja ministeriön Voldemortin vastaisten jäsenten vanki. Dracon äiti oli erossa miehestään, mutta sen lisäksi hän oli joutunut antamaan kotinsa kuolonsyöjien päämajaksi. Hän oli yksin vaikka talo oli täysi. Draco halusi piristää äitiään, mutta ei keksinyt mitään.
"Meillä on Harry Potter", Draco sanoi hetken kuluttua. "Meillä ei ole enää mitään hävittävää."
Narcissa hymyili lohdullisesti.
"Poikani, meillä on silti vielä paljon opittavaa."

Draco vaelsi huoneeseensa. Hän ei halunnut olla tiellä, kun Fenrir Harmaaselkä ja muut ihmissudet sinä iltana kokoontuisivat heidän olohuoneeseensa päättämään siitä, kuka partioisi missäkin. Harry Potterista ei kerrottaisi niille puolilajisille, niin oli päätetty. Potter ei ollut mikään näyttelyeläin. Hän oli salainen avain voittoon. Dracon puolesta ihmissudet saisivat kuolla sukupuuttoon. Hän ajatteli Remus Lupinia ja irvisti. Niillä hirviöillä ei ollut tosiaankaan ollut mitään asiaa Malfoyden kartanoon silloin, kun Lucius Malfoy oli vielä ollut talon isäntä.
"Slimmy!" Draco huudahti suljettuaan huoneensa oven. Kuului vaimea poksahdus ja vihreä kotitonttu ilmestyi hänen eteensä kumartaen syvään. Sillä oli suuret korvat ja pitkä nokka, joka hipoi maata sen kumartaessa.
"Tuo minulle lasillinen kermakaljaa ja jotain syötävää", Draco komensi. Slimmy katsoi häntä ruskeilla nappisilmillään ja nyökkäsi. Sitten se katosi äänekkäästi.
Dracon huone oli siisti ja puhdas, koska kotitontut järjestelivät sitä päivittäin ahkerasti. Päävärit olivat vihreä, musta ja hopea. Luihuisen vaakuna koristi mustan pylvässängyn päätyä. Huoneessa oli vain yksi valokuva, jossa istui kolme ihmistä koristeellisella sohvalla: Draco vanhempineen.
Suuresta ikkunasta ja lasisesta ovesta heijastui kirkas auringonvalo Dracon suureen huoneeseen. Draco asteli lasiovelle, avasi sen ja siirtyi parvekkeelle vastaanottamaan lämmintä kesäilmaa. Maisema oli ruma: kaukaisuudessa siinsivät harmaat jästitalot, ja kartanon lähellä oleva metsä oli palanut vuosi sitten, kiitos Voldemortin tyytymättömyyden. Sisältä kuului taas poksahdus, mikä kieli kotitontun ruokalastin saapuneen. Draco haukkoi vielä hetken happea ja palasi sitten huoneeseensa syömään. Hän ei tuntenut oloaan voittajaksi.

[Luthien]

Ihana luku! <33
Pidän tästä ficistä todella paljon!
Odotan innolla sitä milloin Harry ja Draco menevät yhteen
Jatkoa! *koiranpentuilme*

[starry-eyed]

Voi, tämä oli hieno. Ensinnäkin kolmannen luvun nimi kiinnitti ehdottomasti huomiota.

Draco poistui Potterin sellin luota. Hän käveli tyrmäkäytävän siihen päähän, jossa sijaitsi vielä yksi vankilaksi muutettu huone. Se oli suljettu umpinaisella ovella, jossa oli pieni ikkuna. Draco vilkaisi siitä sisälle hämärään vankiselliin. Sen ainoa asukas oli kyyristynyt nurkkaan ja vaikeroi hiljaa.
"Edes Harry Potter ei ole mahtava ilman taikasauvaa", Draco mutisi ja vanki hiljeni.

Jäi vain mietityttämään, kuka tämä vanki oli? (Jos olet maininnut sen edellisissä luvuissa, en muista enää... Täytyykin lukea alku näköjään uudestaan)
Kieliasusi on erittäin upea, virheitä en löydä yhtään vaikken niitä kyllä etsinytkään.
Luthienin kommenttiin viitaten, täälläkin odotellaan tätä Harryn ja Dracon yhteenmenoa Jatkoa lukisin enemmän kuin mielelläni!
Kiitos tästä!

[The Mind]

Tämähän on loistofic! Kuin suoraan Rowin kynästä.

Draco puristi hampaansa yhteen ja katsoi Potteria kuin fletkumatoseuruetta

repesin sanavalinnalle 8-D

Virheitä en huomannut ja teksti on suorastaan sujuvaa! Helppoa lukea, ei tarvitse vaivata aivojaan. Tätä lukiessa oikeesti rentoutuu.
LISÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ<3

[Sierra]

Vihdoinkin kirjoitit jatkoa. Tykkään tästä edelleen älyttömästi. Niinkuin joku tuossa jo sanoikin, tätä lukiessa rentoutuu kunnolla, joissakin ficeissä ei todellakaan sellaista tapahdu. Pystyn kuvittelemaan nuo tapahtumat todella hyvin.

Jatkoa anelen, ja kirjoita nopeasti jookos.

[Röhkö]

Luthien, starry-eyed, The Mind ja Sierra, kiitos kommenteista!
starry-eyed: yksityissellin vangin henkilöllisyyttä ei ole kerrottu aiemmissa luvuissa, eli myöhemmin vasta selviää lukemalla :3
Kiitos vielä, kommentoikaa vain jatkossakin mieluusti. Tällä kertaa jatkoa tuli vähän nopeammin. ;]

4. luku,
jossa Ron puhuu

Nukkuminen kuhmuraisella sängyllä tuntui taivaalliselta muutaman lattialla vietetyn yön jälkeen. Harry ei mukavasta vuoteesta huolimatta saanut unta. Hän tiesi kokoajan odottavansa, missä Voldemort viipyi.

Ferdinandin kuorsaus ja Stanin epäselvä mumina eivät häirinneet häntä. Harry oli keksinyt pakosuunnitelman, mutta ei ollut varma sen toimivuudesta. Päinvastoin, mahdollisuudet olivat hyvin pienet. Silti Harry jaksoi uskoa, ettei loppu ollut vielä lähelläkään. Pakosuunnitelmaa piti vielä hienosäätää. Hänen katoamisensa oli varmasti huomattu, kun hän ei ollutkaan saapunut Ronin mukana Kotikoloon. Kilta etsi Harrya varmasti ministeriön avustuksella. Kaikkein eniten Harrya huolestutti, mitä oikealle Ronille oli tehty Malfoyn esittäessä häntä Viistokujalla.   

Harry makasi silmät auki ja tuijotti pienestä ikkunasta sarastavaa kuun valkeaa valoa. Miksei Voldemort ollut jo tullut tappamaan häntä? Harry tiesi hirnyrkeistä, mutta Voldemort ei luultavasti vielä tiennyt medaljongin kadonneen luolasta. Harry kosketti kaulassaan roikkuvaa valehirnyrkkiä. Se oli lämpöinen, vaikka tyrmässä oli koleaa. Harry otti ketjun pois kaulastaan ja katseli turhautuneena kultaista medaljonkia.
  "Kaunis", hiljainen ääni totesi lattialta. Harry käänsi päänsä ja näki Sallyn tuijottavan Harryn kädessä roikkuvaa R.A.M:in valehirnyrkkiä. Maassa makaavan Sallyn pähkinänruskeissa silmissä oli hieman poissaoleva katse, joka muistutti Harrya jostain etäisesti tutusta.
  "Tiedätkö mitä", Harry sanoi hiljaa, jottei herättäisi muita, "sinä saat sen."
Harry ojensi medaljongin Ollivanderin tytärtä kohti. Tämä nousi istumaan ja näytti epäuskoiselta.
  "Ota vain", Harry rohkaisi.
Sally empi hetken, mutta tarttui sitten haltioituneen näköisenä medaljongin ketjuun ja ujutti esineen kaulaansa.
  "Kiitos", hän kuiskasi, "tämä on nyt ainut aarteeni täällä."
Hän hymyili Harrylle ja painautui takaisin lattiaan.
  "Kuinka vanha sinä olet?" Harry kysyi. "En ole nähnyt sinua Tylypahkassa."
Sally hypisteli valehirnyrkkiä ja vastasi:
  "Olen kuusitoista. Käyn Beauxbatonssia, koska se on tarpeeksi lähellä sekä isää että äitiä. Tai oli."
Hämärässä sellissä oli vaikeaa nähdä Sallyn kasvoja kunnolla, mutta Harry oli erottavinaan pari kimaltavaa kyyneltä siron nenän vieressä.
  "Se kuolonsyöjä tappoi äidin, kun hän sieppasi minut", Sally kertoi reippaalla äänellä. Ferdinand korskahti kuuluvasti unissaan. Harry vaihtoi asentoa ja yritti keksiä lohdutuksen sanoja.
  "Kuka se oli?" hän kysyi kun ei muuta keksinyt.
  "En tiedä nimeä", Sally sanoi, "mutta hänellä oli koukkunenä ja mustat likaiset hiukset."
Harry puristi kätensä nyrkkiin ja tunsi vihan kuohahtavan pintaan.
  "Kalkaros", hän kuiskasi pimeyteen.
"Aivan, se hänen nimensä oli", Sally sanoi vakavana. "Hyvää yötä, Harry."

Sally sulki silmänsä ja näytti hyvin levolliselta, vaikka oli juuri kokenut suuren menetyksen. Aivan kuten koko velhomaailma, Harry tuumi. Dumbledore olisi pystynyt auttamaan hänet pois tästä pinteestä, tavalla tai toisella. Dumbledore oli kuitenkin kuollut, koska Kalkaros oli raukkamainen petturi. Harryn olisi tehnyt mieli huutaa pimeyteen mahdollisimman monta Kalkarosta kuvailevaa kirosanaa, mutta nekin olisivat jääneet vähättelyksi.

* * *

Harryn katoamista ei enää pitkään yritetty salata Ronilta, Ginnyltä ja Hermionelta. Kun Fred ja George saapuivat Kotikoloon, rouva Weasley päätti kertoa tapahtuneesta keittiössä suurten kyynelten kera.
  "Äiti, me tavallaan tiedetään jo", Fred sanoi Mollyn aloitettua uutisen kertominen. Fred taputti äitiään kömpelösti selkään. Rouva Weasley niisti nenänsä äänekkäästi ja näytti hämmästyneeltä.
  "Te - te tiedätte, että Harry on ka - kadonnut?" hän sopersi ja katsoi kysyvästi lapsiaan ja Hermionea. "Mutta kuinka?"
Fred kääntyi katsomaan Georgea empien.
  "Hän kertoi", Fred sanoi nyökäten kaksoisveljeensä päin ja rouva Weasley katsoi Georgea tuimasti. George osoitti Ronia, joka puolestaan osoitti Ginnyä.
  "Äh, mitä väliä sillä on?" Ginny huudahti. "Harry on siepattu, ja hän on meidän kaikkien ystävä."
Ron loi Ginnyyn hieman kaikkitietävän katseen, mutta Ginny katsoi äitiään vaativasti.
"Eikö Tonksin ja Villisilmän pitänyt vahtia, että Harry on turvassa?" Ginny tivasi rouva Weasleyltä, joka huokaisi raskaasti ja istuutui keittiön pöydän ääreen hengähtämään. Yllättäen hän käänsi katseensa Hermioneen.
  "Nyt on niin, että Tonksin olisi pitänyt tuoda sinut toissapäivänä meille", rouva Weasley sanoi ääni täristen. "Mutta hän ei muistanut järjestelyä. Puhuin Doran kanssa äsken hormipulverin avulla, ja hän sanoi, ettei muista luvanneensa hakea sinut.”
Hermione pudisti hitaasti päätään.
  "Isä toi minut", Hermione vahvisti. "Tonks oli pari tuntia myöhässä, ja ajattelin hänen joutuneen Ministeriöön..."
Weasleyn äiti pyöritteli tiskirättiä rullalle kädessään.
  ”Itse asiassa Doran viimeinen muistikuva Viistokujasta on, kun hän erkaantui Vauhkomielestä lähdettyään Vuotaavasta noidankattilasta”, hän sanoi huolestuneena.
Keittiössä oli nyt hiirenhiljaista. Hetken päästä Ron sanoi:
  "Tonks on aina ollut hajamielinen."
Fred pyöräytti silmiään.
  "Hänen muistiaan on muunneltu, aivo!"
George nyökkäsi.
  "Tonks varmaan näki jotain Harryyn liittyvää."
Rouva Weasley näytti siltä, että saattaisi ruveta taas itkemään.
Hermione mietti. Jos Tonksin muistia oli tosiaan muunneltu, sen palauttaminen normaaliksi olisi mahdollista. Hän kääntyi katsomaan Ronia, joka näytti yllättäen hieman katuvalta.

  "Minusta tuntuu", Ron aloitti haparoiden, "että olen saattanut vahingossa salata jotain tärkeää. Heräsin toissapäivänä oudosta paikasta - "
Hän katsoi muita huoneessa olijoita epäröiden.
"Ron, toivottavasti sinun tarinallasi on jokin pointti", Fred ilmoitti hetken hiljaisuuden jälkeen. "En haluaisi kuunnella sinun saavutuksistasi juuri nyt..."
Hän väisti Ronin potkun sukkelasti.

"Olin omassa vaatekomerossani", Ron jatkoi ja hieroi päätään kuin muistellen kipua. "Minä luulin, että olin kompastunut kirjalaatikkoon ja pyörtynyt. Tiedättehän, vaatekomerossani on niin paljon rojua."
Hän katsoi muita yrittäen hakea vahvistusta teorialleen.

"Joo Ron, minä olenkin aina haaveillut pääsystä sinun komeroosi", George ilkkui. "Tainnuttajasi haaveili varmaan samaa!"
Rouva Weasley hiljensi hänet katseellaan ja tuijotti nuorinta poikaansa huolestuneena. Hetken kuluttua Ginny läimäytti kätensä yhteen ja huudahti jotain hyvin epäselvää.
  "Anteeksi, mitä sanoit?" Fred kysyi kohteliaalla äänensävyllä.
Ginny katsoi äitiään ja sanoi kiihtyneenä:
  "Ron oli toissapäivänä yksin kotona."
Kaksoset olivat henkäisevinään kauhusta ja Fred laittoi käden suulleen.
  "Pikkuinen Ronnie-Ponnie jäi ilman valvontaa", George kuiskasi melodramaattisesti. Tällä kertaa Ronin potku osui kohteeseensa.
  "NYT RIITTÄÄ!"

Hermione yllättyi tajutessaan, että huutaja oli Ginny eikä Molly Weasley. Hänen ruskeat silmänsä leimusivat kiukusta.
  "Harry on luultavasti kuolonsyöjien vankina, ja te vain vitsailette!"
Kaksoset näyttivät säikähtäneen Ginnyn huutoa, ja he näyttivät olevan aidosti pahoillaan.
  "Äiti ja minä oltiin Harryn katoamispäivänä läheisessä jästikylässä", Ginny selitti Hermionelle, "isä, Bill, Fleur ja kaksoset olivat töissä ja Ron jäi tänne yksin. Hän lähti Viistokujalle vasta, kun minä olin jo kotona."
Hermione yhdisteli johtolankoja yhteen.
  "Joten joku olisi voinut tainnuttaa Ronin sillä aikaa kun te olitte poissa ja - "
  "Ottaa hiuksen!" Ron huudahti. "Monijuomalientä varten!"
Ginny nyökkäsi. Kaikki näyttivät järkyttyneiltä. Harryn katoaminen merkitsi, että Voldemort saattaisi kiduttaa häntä juuri silläkin hetkellä.
  "Me nähtiin Ron meidän pilapuodissa", Fred muisteli hetken kuluttua. "Hän ainakin vaikutti ihan omalta itseltään."
Hermione pudisti päätään.
"Minäkin olin siellä, eikä Ron ollut lainkaan oma itsensä. Hän ei... "
Hermione punastui kevyesti ja katsoi jalkoihinsa. Ron ei ollut huomioinut häntä mitenkään sinä päivänä, vaikka he olivat ystäviä.

Rouva Weasley ei osannut muuta kuin tuijottaa heitä. Hän vilkaisi kelloa, jossa oli jokaisen Weasleyn perheen jäsenen nimi. Viisareista hänen omansa, Ronin, kaksosten ja Ginnyn osoittivat kohtalokasta vaaraa. Muut viisarit olivat kohdassa töissä. Hän ulvahti epätoivoissaan ja vaikersi:
"Kunpa tietäisimme, onko Harry kunnossa! Billin ja Fleurin häätkin ovat pian!"
George mutisi niin hiljaa, että vain lähellä seisova Hermione erotti hänen sanansa:
"Ehkä Harryllä oli syy piiloutua."

* * *

Aamu oli saapunut Harryn, Stanin, Ferdinandin ja Sallyn vankiselliin. Pitkänokkainen ja vihertävä kotitonttu oli tuonut heille neljä koirankuppia, joissa oli epämääräistä kellertävää mössöä aamupalaksi. Muut söivät ruuan ahnaasti, mutta Harry nieleskeli mautonta sosetta mietteliäänä. Malfoyn perhettä palveleva kotitonttu oli kadonnut heidän sellinsä edessä olevasta käytävästä kuuluvasti poksahtaen.
  "Olet varmaan ihmetellyt, miksi Tiedät-kai-kuka halusi napata surkin", Ferdinand keskeytti Harryn pohdiskelun.
Harry kääntyi katsomaan häntä uteliaana.
  "Ehkä taikasauvasi takia?" Harry arvasi.
  "Tavallaan", Ferdinand myönsi, "kuten aiemmin sanoin, meistä kaikista on vielä hyötyä."
Hän viittoi puhuessaan muihin sellissä olijoihin, myös Harryyn.
  ”Mutta sinähän olet surkki”, Harry varmisti.
  ”Juuri siksi minusta on hyötyä”, Ferdinand sanoi katkeran kuuloisena, ”koska minulla voi tehdä kokeita.”
Hänen ilmeensä synkkeni, ja hän veti vanhainaikaisen kaapunsa taskusta esiin kookkaan sinipunaisen kirjekuoren.
  ”Onhan minulla ainutlaatuinen taikasauva”, hän jatkoi karhealla äänellä, ”miksi siis pitäisi heittää sen voimat hukkaan?”
Ferdinand ojensi kirjeen Harrylle, joka oli nähnyt selkäpuolelle raapustetut hopeiset kirjaimet ennenkin:

PIKALUMO
Taikuuden alkeet
Kirjekurssi

Harry oli nähnyt kirjeen sisällön kauan sitten, Tylypahkan vahtimestari Voron huoneessa. Myös Voro oli surkki, ja oli kai yrittänyt oppia taikomaan.
”Ei tuossa ole läheskään kaikki, minkä avulla minua on yritetty saada taikomaan”, Ferdinand sanoi katkerana. ”Kuvittele, miten kuolonsyöjät luulivat kommennuskirousten tai kidutuksen tepsivän…”
Harryn mielestä Voldemortin käytös vaikutti liioittelulta, koska Ferdinand oli vain yksi surkki monien joukossa.
  ”Kaikki vain siksi, että Voldemort haluaa oppia muuttamaan surkeista taikovia. Eikö hän halveksikaan niitä, jotka eivät ole perineet taikavoimia?” Harry ihmetteli.
Ferdinand hymyili vinosti.
  ”Taikovista manaliuksista on paljon enemmän hyötyä kuin surkeista”, hän totesi neutraalisti. ”Minä olen vain koe-eläin.”
Sally näytti myötätuntoiselta ja hän rupesi vuolaasti haukkumaan kuolonsyöjien sydämettömyyttä. Stan sen sijaan oli saanut aamupalansa syötyä ja hän tuijotteli tyhjälle käytävälle kalterien välistä.
  ”Mihin Voldemort sinua tarvitsee?” Harry kysyi, kun Stan käänsi näppylöiden ja pisamien peittoamat kasvonsa häneen päin. Stan hätkähti rajusti kuulleessaan Pimeän lordin nimen ja hän sihahti vihaisesti.
  ”Minä olen Poimittaislinjan virallinen omistaja nyt, kun Ernie on kuollut”, Stan sanoi murheellisen ja ärtyneen sekaisella äänellä. Hänen haaleansiniset silmänsä harittivat omituisesti.
  ”Ilman minua bussi romahtaa kasaan”, Stan selitti ja haroi likaisia ruskeita hiuksiaan, ”bussia ei saa omistukseensa tappamalla, se täytyy saada edellisen omistajan suostumuksella.”
Stan potkaisi tummuneilla lenkkareillaan pienen kiven käytävään.
”Ikävä kyllä kuolonsyöjät voivat käyttää bussia niin kauan kuin minä olen elossa.”
Harrylle tuli mieleen salaisuuden haltija, joka vartioi tietyn paikan piilossa pysymisestä. Poimittaislinjan tapauksessa Stan oli tavallaan sen koossa pitävä voima.
  ”Jos luovuttaisin meidän bussin Tiedät-kai-kenelle, se voisi tappaa minut saman tien”, Stan huokaisi melkein toiveikkaana, aivan kuin hän tosissaan harkitsisi sitä pakosuunnitelmana.
”Onneksi kuolonsyöjien joukossa on niitäkin, jotka ei osaa ilmiintyä”, Sally lohdutti ja taputti Stania kömpelösti olkapäälle. Kun Harry kohotti kulmiaan kysyvästi, Sally tirskahti.
”En tiedä tunnetko Vincent Grabben ja Gregory Goylen Tylypahkasta. He ovat kuulemma poimittaislinjan uudet kuskit”, Stan selitti myrtyneenä. ”Malfoyn poika kertoi.”
Malfoy oli siis tehnyt ystävistään autonkuljettajiaan, Harry ajatteli hieman huvittuneena. Ajatus helpotti hänen mieltään siksi, että ainakaan kaikkein valppaimmille matkustajille Crabbesta ja Goylesta ei olisi vastusta. Tuskin tuo gorillakaksikko pystyisi tappamaan ketään, kun he osasivat tuskin puhuakaan.
  ”Tiedät-kai-kuka olettaa, että isä saapuu pian etsimään minua”, Sally rikkoi lyhyen hiljaisuuden. Harry oli pannut merkille, että tyttö halusi mahdollisimman usein kiinnittää huomion itseensä, mutta oli silti hieman salaperäinen ja vaatimaton.
”Isä ei kuitenkaan ole tulossa lähellekään Vo – Vo – ”, Sally hengitti syvään, sulki isot silmänsä ja sanoi nopeasti:
”Voldemorttia.”

Sally avasi silmänsä ja näytti yllättyneen urheuttaan. Hän jatkoi:
  ”Totta kai isä on huolissaan minusta, tiedän sen, mutta isä tuntee voimani. Jos minut tapettaisiin, ei Vo – Voldemortilla olisi mitään mahdollisuuksia pyytää isältä uutta sauvaa.”
Ferdinand murahti nurkasta:
”Tiedät-kai-kenen pitäisi tajuta, ettei vika ole sauvassa vaan sen käyttäjässä.”
Harry pysytteli hiljaa. Hän tiesi, miksi Voldemort halusi uuden taikasauvan: varhennum loitsuimesin takia. Harryn ja Voldemortin taikasauvoja yhdistivät feenikslinnun pyrstösulat, jotka olivat peräisin samasta linnusta. Niin Dumbledore oli kertonut muutama vuosi sitten. Taikasauvat olivat tavallaan veljeksiä, eivätkä ne toimineet toisiaan vastaan kunnolla.

Vangit hiljenivät, kun kauempaa kuului raskaan oven aukenemisesta aiheutuvaa kolinaa. Harry varautui tuntemaan taas kipua, jota oli vaikeaa verrata mihinkään.
  ”Huomenta”, Draco Malfoy kajautti ilkkuvalla äänellä. Kun kukaan ei vastannut, Draco tarttui varomattoman lähellä seisovaa Harrya kauluksesta ja kysyi venytellen:
  ”Potter, mihin käytöstapasi ovat kaikkoontuneet?”
Dracon kalpeat kasvot olivat vain muutaman tuuman päässä Harrysta.
”Kartanosi vieraanvaraisuus varmaan hämmensi minut”, Harry vastasi pisteliäästi. Draco tönäisi Harryn lattialle ja naurahti halveksuvasti.
”No niin Potter, mitä Dumbledore kertoi sinulle viime vuonna yksityistunneillaan? Älä yritä kiistää mitään, Kalkaros kertoi sinun käyneen rehtorin kansliassa monta kertaa!”
Harryn sydän jyskytti rinnassa kiivaasti. Hirnyrkeistä hän ei saisi paljastaa mitään, silloin Voldemort kiitäisi saman tien tappamaan hänet.
”Me kokosimme armeijaa”, Harry sepitti, ja Dracon silmissä välkähti uteliaisuus. Hän oli napannut syötin.
”Dumbledore opetti minulle pari hyödyllistä loitsua, joista yhtä saitkin maistaa viime vuonna… Muistatko, kun pillitit vessassa?”
Harryyn osunut kidutuskirous jäi lyhyeksi, koska Draco oli tunnekuohun vallassa. Draco sanoi raivoissaan:
”Sinun on paras puhua totta, Potter.”
Harry nielaisi. Hänelle kidutuskirouksen kestäminen riittäisi siltä päivältä, joten hän päätti olla ärsyttämättä Malfoyta enempää.
”Kalkaros osaa kyllä valmistaa totuusseerumia”, Malfoy murahti. ”Keitä armeijaan kuuluu?”
Harry mietti ankarasti. Hänen pitäisi valehdella uskottavasti, eikä hän saisi paljastaa mitään oikeasti merkittävää Killan kannalta.
  ”Sinuna en menisi kiusaamaan kentaureja”, Harry sanoi kohauttaen olkiaan, ”ne eivät nimittäin tykänneet siitä, miten melkein tapoit Albus Dumbledoren."
Malfoy katsoi häntä hetken synkästi, pohtien kuulemaansa. Tietenkään Malfoy ei tullut ajatelleeksi, että kentaurit eivät olleet kenenkään puolella. Niitä kiinnosti vain luonnon tasapaino.
Malfoy käänsi päänsä Ferdinandiin.
  ”Pääset huomenna vähän jaloittelemaan”, Malfoy sanoi virnistäen. ”Opetamme sinua torjumaan kirouksia.”
Ferdinand näytti huonovointiselta. Hän kaiketi aavisti, että kuolonsyöjät aikoivat kiusata häntä erilaisilla loitsuilla, joita Ferdinand ei osannut estää.
Malfoy loi Harryyn vielä yhden voitonriemuisen katseen ja sitten hän marssi pois näkyvistä.

[Luthien]

Wuhuu!! Jatkoa!!
Tykkään tästä ficistä todella paljon
Välillä alkaa kyllä jo totta puhuen tulla smmoinen tunne, että koska tässä alkaa oikein tapahtua... Ja  millon Harry ja Draco menee yhteen!!! <333<3
Ja kuka on tuo mysteerinen vanki...?? 
Jatkoa suklaakuorrutteella, kiitos!!

[starry-eyed]

Oi, mukavaa lukea jälleen jatkoa. Tosiaan, luin tämän alusta uudestaan enkä löytänyt tätä sellissä olevaa henkilöä ja vastasitkin jo, joten en enää ala metsästämään nimeä haiskujen kanssa! Uteliaisuuteni haluaisi jo tietää tämän henkilön nimen ja olen yrittänyt arvailla, mutta turhaahan tämä minun arvailuni tottakai on. Henkilöllisyys selviää aikanaan. Sitä odotellessa...

Draco on ihana kaikessa ilkeydessään. Outoa tosin kuvitella Draco harrastamassa fyysistä väkivaltaa jästitavalla. Vaikka onko tämä nyt väkivaltaa, jos nappaa toista kauluksesta kiinni? Kuitenkin, pidän siitä, että saat Dracoon hieman tällaista fyysistäkin väkivaltaa, eikä pelkästään henkistä niinkuin originaaleissa on. Loppujen lopuksi Harry ja Draco eivät edes loitsineet toisiaan kovinkaan montaa kertaa.

Sally on suloinen hahmo. Ja tosiaan aivan kuin Luna. Harry antoi Sallylle medaljongin, se oli mielestäni sellainen ihana asia ja sai minut hymyilemään. Tämä surkki... Taikovia manaliuksia? *Kylmät väreet* Pelottava ajatus.

”Sinuna en menisi kiusaamaan yksisarvisia”, Harry sanoi kohauttaen olkiaan, ”ne eivät nimittäin tykänneet siitä, miten melkein tapoit Albus Dumbledoren.[/b]
Malfoy katsoi häntä hetken synkästi, pohtien kuulemaansa. Tietenkään Malfoy ei tullut ajatelleeksi, että kentaurit eivät olleet kenenkään puolella. Niitä kiinnosti vain luonnon tasapaino.

Tämä kohta meni minulta hieman ohi. Onko sinulla vain sattunut tässä pieni inhimillinen virhe vai...? Ensin puhutaan yksisarvisista, sitten kentaureista...

Ihanaa tämä Harryn vittuilu Dracolle! Toinen menettää hermonsa siinä paikassa ja minulla on ainakin ratkiriemukasta! Edelleenkään en millään malttaisi odottaa sitä, että pojat menevät yhteen. Halusisin niin paljon tietää miten aiot antaa tämän tapahtua! Kiitos tästä luvusta ihan mielettömästi ja jatkoa tulee toivottavasti yhtä nopeasti kuin tämäkin (mielellään jopa nopeammin!)

[Sierra]

Nämä luvut ovat mukavan pitkiä, ja todella hyvin kirjoitat! Harryn ja Dracon sananvaihto on älyttömän hauskaa, mutta jostain syystä Harry/Draco ei mun mielestäni jotenkin sovi tähän juoneen (siis ainakaan vielä!)

Kirjoitapa jatkoa, niin nähdään olenko väärässä.