Wiltzu: Stephanie ja Remus alkoivat "seurustelemaan" luvussa 21. Tai ainakin silloin tapahtui parivaljakon ensisuudelma :> Kiitos kommentista!
sirius musta: Kiitos hirveästi! (:
SutsannaP: Lisää tulossa nyt, eli aika kauan kesti jälleen kerran... :/ Kiitos kommentista!
Nuuhku: Kiitos :>
Wilwarin: Jep, osui ja varsinkin upposi
Kiitos kommentista!
Scar: Kiitos kommentista! (:
Herm-oo-nini: Kiitos! :> Minäkin olin hieman haikea Amyn takia, vaikka itse sen kuoleman päätinkin. :'D
Emit: Luku 23 oli kyllä täysin pohjanoteeraus. Ja ei, en vihaa sinua :> Olen vain onnellinen, että sanot rehellisen mielipiteesi:> Kiitos kommentista!
Cirilla: Kiitos kommentista! Kyllähän minä sillä vähän vihjaan jotain, esimakua seuraavassa luvussa... Stephaniesta selviää vielä monia asioita! ;> Ajallisesti kirjoittanut? Apua, en ole koskaan miettinyt! Aloitin varmaan viime vuoden kesällä hahmoittelemaan tätä tarinaa, kirjoittamaan aloitin varmaan viime vuoden syksyllä... En kyllä löisi päätäni pantiksi tästä asiasta, saatan muistaa väärinkin :>
A/N: Heipä hei ja täällä taas, tosin hieman myöhässä! Tämä luku oli hirveän vaikea kirjoittaa, ei ollut yhtään kirjoitusfiilis, mutta kyllähän täältä nyt jotain sitten syntyi, mutta laatu ei kyllä ole mitään kauhean hyvää. Mutta kuitenkin, yritetään parantaa seuraavaan lukuun.
Luku 25
Stephanien sairausTylypahka ei ollut muuttunut mitenkään, kuten Mischa oli jo arvannutkin. Durmstrangissa oli aina vaihtunut joka ikinen vuosi pöydät, tai...
Oikeastaan Mischa oli iloinen, että Tylypahka ei ollut muuttunut, sillä olisi ollut hirveää, jos luokkahuoneet olisivat vaihtaneet paikkaa tai muuta vastaavaa, sillä Tylypahkan luokkahuoneiden oppimisessa oli mennyt hirveän kauan aikaa.
Mischa käveli Lilyn ja Stephanien kanssa kohti Rohkelikon tupahuonetta, eikä voinut hymyillä mielessään. Hän oli saanut Lilyn ystäväkseen ja saanut välinsä Stephanien kanssa kuntoon. Ilman heitä hän ei ollut mitään. He toivat hänen elämäänsä iloa ja turvallisuutta. Amyn kuolema oli ollut järkyttävää ja saanut hänet tajuamaan, että mitä tahansa voi sattua, milloin vain. Ikinä ei kannattanut jossitella, vaan hyökätä suoraan asiaan.
”...mutta minä en ymmärrä, miksi ihmeessä Kelmit jäivät vielä hortoilemaan Tylypahkan käytäville, vaikka kello on taas pian yli sallitun rajan?” Stephanie marmatti hiljaa Lilylle ja Mischakin heräsi ajatuksistaan.
”Kyllähän sinä heidät tiedät, taas he miettivät jotain kepposia”, Lily sanoi ja ei voinut pitää vihaista äänensävyä pois äänestään. ”Toivottavasti he eivät tee mitään typerää!”
”Kelmit vai? Milloin he olisivat tehneet jotain typerää?” Mischa kysyi sarkastisesti ja Lily ja Stephanie nauroivat hänelle. He kävelivät hetken hiljaa Tylypahkan hämärillä käytävillä, kunnes joku sanoi heidän takanaan: ”Hei Lily!”
He kaikki kolme kääntyivät ja näkivät kaksi tyttöä takanaan. Toisella oli hyvin pitkät, hieman kiharat hiukset ja suuret, vihreät silmät. Tytön hymy oli hieman liian leveä, se antoi hänestä vähäjärkisen kuvan.
Toinen tyttö oli poikamaisen näköinen. Hänellä oli hyvin vaaleat hiukset ja ne olivat vain viisi senttiä pitkät. Hänellä oli tummansiniset silmät ja pieni, vino hymy.
”Isabella ja Chloe! Miten hauska nähdä teitä!” Lily sanoi iloisesti, mutta Stephanie ja Mischa huomasivat heti, ettei Lily oikeasti tarkoittanut sitä.
”Niin sinuakin!” Isabella, se hieman tärähtäneet näköinen totesi. ”Minulla oli sinulle hieman asiaakin, mutta taisin jo unohtaa sen!”
”Isabella tarkoitti kysyä, että voisitko sinä auttaa häntä muodonmuutoksen läksyissä”, Chloe pyöritti silmiään Isabellalle. ”Kuinka kukaan voi olla noin höperö?”
”Minä voin olla”, Isabella nauroi. ”No, miten on, Lily?”
”Tottakai minä voin auttaa”, Lily lupasi hieman vastahakoisesti. ”Kirjastossa, huomenna lounaan jälkeen?”
”Sopii mainiosti”, Isabella huokaisi helpotuksesta.
”Etkö sinä olekin Stephanie?” Chloe kysyi yhtäkkiä Stephanielta.
Stephanie hämmentyi ja nyökkäsi silmät suurina. ”Olen, miten niin...?”
”Ei, älä pelkää, ei mitään negatiivista”, Chloe nauroi. ”Tai itse asiassa on. Sabrina puhuu sinusta paljon. Ja Remuksesta.”
”Aivan, eikö hän olekin Korpinkynnen huispausjoukkueen kapteeni?” Mischa kysyi liittyen keskusteluun.
”Kyllä, hän on hieman ihastunut Remukseen”, Isabella sanoi iloisesti. ”Ei oikein tykännyt, kun kuuli teidän seurustelevan. Mutta hän pääsee siitä yli.”
”Toivottavasti”, Stephanie tokaisi ja kaikki heistä kuulivat hänen äänessään mustasukkaisuutta.
Chloe vilkaisi nopeasti Stephanieta. ”Me taidammekin tästä lähteä...”
”Kiitos paljon, Lily!” Isabella toivotti iloisesti ja vilkutti tomerasti. Chloe lähti johdattamaan ystäväänsä kohti Korpinkynnen oleskeluhuonetta.
Mischa, Stephanie ja Lily olivat kaikki hetken hiljaa ja tuijottivat näitä kahta tyttöä kunnes he hävisivät heidän näköpiiristään. Sitten Mischa rikkoi hiljaisuuden: ”Hei sitten, Isabella!” tämä toivotti liian pirteästi ja hymyili idioottimaisesti.
”Steph, mikä tämä on?” Mischa kysyi Stephanielta ja näytti isoa vihkoa, jonka kannessa luki vinolla käsialalla: Yrttitieto.
”Se on Remuksen, luin siitä muistiinpanoja”, Stephanie vastasi tyynen rauhallisesti.
”Miksi?” Mischa kysyi epäillen. Stephaniehan oli ollut jokaisella yrttitiedon tunnilla, miksi hän siis luki niitä uudelleen, vieläpä Remuksen vihosta?
”Tiedäthän, Remus kirjoittaa hyvin paljon tunneilla, paljon enemmän kuin itse asiassa pitäisi, joten lainasin sitä häneltä. S.U.P.E.R:ta varten”, Stephanie sanoi.
”Sinäkin alat jo lukea niihin?” Mischa kauhistui. ”Miksi ihmeessä? Lilyn minä vielä ymmärrän, mutta että sinäkin?”
”Kaikki meistä ei tosiaan halua reputtaa”, Stephanie sanoi nyrpeästi ja nappasi vihon Mischan kädestä. ”Ja jos se haittaa sinua, vien sen heti pois. Niin helppoa se vain on.”
Stephanie marssi pois ja jätti hämmästyneet Mischan ja Lilyn jälkeensä.
”Mitä minä tein väärin?” Mischa kysyi hiljaa.
”Luulen, että se ei johdu sinusta, Mischa”, Lily sanoi hiljaa ja osoitti Amyn vanhaa petiä, joka oli nyt oudon tyhjillään. Sieltä oli haettu kaikki hänen tavaransa pois.
”Niinpä niin”, Mischa sanoi lannistuneesti. ”Miten me voimme auttaa häntä, jos hän ei puhu?”
”Minä en tiedä”, Lily kuiskasi hiljaa ja istui omalle sängylleen.
”Mungon hoitajat käskivät minun vievän Stephanie sinne, jos tilanne menee pahaksi, mutta on hirveää sulkea ihminen sellaiseen paikkaan kuin sairaala”, Mischa sanoi surkeana. ”Paitsi, jos hän todella alkaa menemään surkeaan kuntoon.”
”Eikö hän jo ole?” Lily kysyi heikosti. Hän aavisti, että Stephanie oli enemmän hajalla kuin antoi ymmärtää, mutta ei jaksanut alkaa kinastella siitä asiasta Mischan kanssa. Häntä väsytti.
”Mitä sinä aiot tehdä Stephanien kanssa, Kuutamo?” James kysyi Remukselta Tarvehuoneessa. He olivat tulleet sinne keskustelemaan ja suunnittelemaan uutta pilaansa, jonka oli tarkoitus järisyttää koko Tylypahkaa. Pila oli jo keksitty, mutta toteutus oli hieman hankalampaa.
”En ainakaan jätä häntä yksin”, Remus sanoi ehdottomasti, sellaisella kovuudella, että Sirius, James ja Peter pelästyivät. ”Se olisi liian raukkamaista!”
”Eikä olisi”, Sirius väitti. ”Jos sinä alat kärsimään siitä, se on ainut oikea vaihtoehto, Remus.”
”Minä en kärsi siitä”, Remus kiisti itsepäisesti, ja muut Kelmit katsoivat toisiaan varovaisesti.
”Oletko varma, Kuutamo?” Peter kysyi hiljaa.
”Miksi en olisi? Stephanie on ihana tyttö, joka palaa varmasti normaaliksi ennen pitkää.”
”Niin, eri asia kuinka kauan siinä menee...” James mutisi.
”Stephanie on normaali jo parissa päivässä”, Remus sanoi ja yritti hymyillä urheasti ystävilleen. ”Ja mitä sitten, jos hän ei puhu minulle Amystä? Ei hänen ole pakko! Jos hän haluaa ensin itse päästä siitä yli..”
”Niin, Kuutamo, sinunhan asia se on”, James myönsi. ”Mutta pitäisiköhän meidän pikkuhiljaa hiipiä takaisin poikien makuusaliin? Kello on jo pian yksi.”
”Ehkä olisi parempi mennä”, Peter sanoi. ”Minä nukahdan pian tähän nojatuoliin.”
Seuraavana aamuna Lily heräsi kovaan kolinaan. Hieman vihaisena hän yritti paikantaa väsyneillä silmillään kolinan aiheuttajaa, mutta ei nähnyt mitään. Unihiekka oli tarttunut hänen vihreisiin silmiin liian tiukasti. Yrittäen hieroa sitä pois, Lily huomasi samalla Mischan saapuvan huoneeseen pelkkä pyyhe ympärillään, suihkunraikkaana.
”Huomenta, unikeko”, Mischa toivotti iloisena. ”Valmiina ensimmäiseen koulupäivään joulun jälkeen?”
”Miksi sinä olet noin pirteä?” Lily kysyi unisesti.
”Koska minä vain olen tällainen”, Mischa sanoi pirteästi ja kiskoi vaatteita ylleen. ”Muuten, missä Stephanie on?”
”Mistä minä sen tietäisin?” Lily tokaisi närkästyneenä ja nousi sängystään. ”Oliko hän edes yötä täällä?”
”Sepä olikin loistava kysymys, Li”, Mischa sanoi mietteliäästi ja katseli itseään samalla peilin kautta. ”Kun minä en muista tai sitten en tiedä.”
”Sinäpä olet nerokkaalla päällä”, Lily tokaisi ja katosi vuorostaan vessaan.
Mischa kohautti olkiaan ja katsoi haikeasti Stephanien petiin. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, missä tämä nyt meni, sillä yleensä Stephanie ei ollut aamuvirkku – mutta toisaalta, ystävän kuolema voisi muuttaa tilanteen. Mischa oli salaa onnellinen, ettei Stephanie ollut tehnyt mitään typerää, eikä hänen pitänyt olla se ihminen, joka passittaisi ystävänsä Pyhään Mungoon. Stephanie vihaisi häntä koko lopunikäänsä.
”Missä ihmeessä se on, James?” Sirius kysyi tuskastuneena ja penkoi matkalaukkuaan suurin elein ja etsi jotain suurella epätoivolla.
”Mikä sinulta nyt jäi kotiin?” James sanoi huokaisten. Siriuksella oli paha tapa jättää jotain tärkeää Pottereille loman jälkeen.
”Ne viinat!” Sirius sanoi äänellä, joka tarkoitti, että piti Jamesia aivan tyhmänä. ”Ne, mitkä me laitoimme minun laukkuuni ja salakuljetimme Tylypahkaan, joko alkaa hälyttämään siellä pään sisällä?”
”Aivan, ne!” James huudahti ja ryhtyi auttamaan etsimisessä Siriusta. ”Emmekö me laittaneet ne tuohon...?”
”Laitoimme, sepä se!” Sirius huudahti vihaisesti. ”Joku on varastanut ne!”
”Luuletteko te, että joku olisi käynyt täällä asti varastamassa viinaa, jonka olemassa olosta ei tiedä muut kuin me?” Remus naurahti poikien selän takaa. ”Mahdotonta, mutta se ei nyt ole tärkeää. Meidän pitää kiirehtiä aamupalalle.”
”Mutta me tarvitsemme sitä pilaamme”, James ulvahti ja nousi pois Siriuksen matkalaukun päältä.
”Me saamme sitä kyllä, jos me haluamme”, Remus tokaisi. ”Nyt aamupalalle, vauhtia!”
Mischa ja Lily istuivat jo aamupalalla ja olivat juuri voidelleet leipänsä, kun Kelmit saapuivat suureen saliin.
”Eikö Stephanie olekaan täällä?” Remus sanoi hieman pettyneesti ja istui Lilyä vastapäätä. ”
”Ei.. Siitä tulikin mieleeni, onko kukaan teistä nähnyt häntä tänään?” Mischa kysyi huolestuneesti. Muut katsoivat Mischaa hieman pelokkaasti.
”Miten niin?” Peter kysyi kummissaan.
”Hän ei ollut aamulla enää sängyssään”, Mischa selitteli ja katsoi muiden huolestuneita ilmeitä. ”Se ei tarkoita sitä, että hän on hypännyt tähtitornista alas. Ehkä hän on vain mennyt kirjastoon, tai...”
”Tai sitten hän on hypännyt tähtitornista alas”, Sirius mutisi ja Mischa potkaisi häntä pöydän alla. Siriuksen onneksi Remus ei ollut kuullut tämän sanoja.
”Minä menen nyt tarkistamaan, onko hän kirjastossa”, Remus sanoi päättäväisesti ja nousi ylös penkiltä.
”Hei! Mutta ethän sinä ole edes syönyt aamiaista”, Lily huudahti huolestuneena.
”En juuri välitä syödä sitä”, Remus hymyili Lilylle. ”Mutta kiitos kuitenkin.”
He muut katselivat typertyneinä Remuksen perään.
”Stephanie ei ole pian ainut sairas täällä”, James ennusti heikosti.
Remus melkein juoksi kirjastoon. Häntä huimasi ajatus, että Stephanie oli yksin miettimässä ongelmiaan. Remus uskoi, että Stephanie osaisi olla itsetuhoinen, jos haluaisi olla sitä. Remuksen mieleen piirtyi kuva yksin itkevästä Stephaniesta, joka valitteli ääneen, miksi kukaan ei rakastanut häntä. Ja sitä kuvaa Remus ei halunnut antaa Stephanielle. Hän olisi tämän kanssa vaikka tyttö ei haluaisi sitä.
Kirjastossa Stephanie ei kuitenkaan ollut. Turhautuneena Remus jäi vain seisomaan paikalleen ja yritti laskea mielessään kymmeneen, ettei huutaisi kiukusta. Mihin yksi Stephanie voisi kadota?
”Ai, hei Remus”, kuului hieman heiveröinen ääni.
Remus käännähti leveä hymy huulillaan kohti ääntä, mutta sai pettymykseen huomata tämän olevan Sabrina. Sabrinakin taisi huomata pettymyksen Remuksen kasvoilta, sillä tämä punastui heleästi.
”Ei ollut tarkoitus häiritä, oli vain tarkoitus moikata pitkästä aikaa..” Sabrina takelteli.
”Ei se häiritse, oikeasti”, Remus vakuutteli ja häpesi itseään. Sabrina oli ollut jo kauan puhumatta hänelle, ja nyt kun hän tuli tarjoamaan sovinnon kättä, hän olisi pettynyt. Ei sellainen käynyt päinsä.
”Mitä sinulle kuuluu?” Sabrina kysyi hiljaa. ”Tai, ei varmaan hyvää, kuulin Amystä...”
”Se oli hirveää”, Remus myönsi. ”Mutta en ole se, joka sen on ottanut raskaimmin.”
”Ai, minä luulin, että kun...”
”Ei, Stephanie otti sen hieman raskaasti.”
”Stephanie?” Sabrina tokaisi ihmetellen. Hän ei muistellut tuota tyttöä hyvällä, sillä hän oli juuri se, joka löi viimeisen niitin Sabrinan ja Remuksen lopulle. ”Miksi hän otti sen raskaasti?”
”Olivathan he ystäviä”, Remus muistutti myös hieman tokaisten. Hän ei pitänyt Sabrinan asenteesta Stephanieta kohtaan. ”Itse asiassa etsin juuri Stephanieta. Oletko nähnyt häntä?”
”En”, Sabrina pahoitteli ja hymyili Remukselle, joka huokaisi ja jatkoi matkaansa. ”Ja toivottavasti en näekään”, Sabrina jatkoi hiljaa, niin ettei Remus kuullut hänen sanojaan.
”Missä ihmeessä se ämmä on?” Mischakin alkoi hermostua odotellessaan tunnin alkua. McGarmiwa saattoi saapua luokkaan hetkellä millä hyvänsä, mutta Stephanieta ei kuulunut missään.
Remus saapui juosten luokkaan ja katsoi nopeasti ympärilleen, ja huokaisi. Hän käveli tavanomaiselle paikalleen luokan perälle ja kuiskasi edessä istuvalle Mischalle: ”En nähnyt jälkeäkään hänestä.”
”Ei voi mitään, toivotaan parasta”, Mischa kuiskasi hätäisesti, kun McGarmiwa syöksyi ovesta sisään.
”Hiljaisuus, kiitos!” McGarmiwa sanoi ensitöikseen ja kiiruhti luokan eteen. ”Tänään on pelkkä teoriatunti, sulkakynät ja pergamentit esiin!”
Luokasta kuului huokauksia ja pergamentin kahinaa, kun oppilaat tuskastelivat tulevaa tylsää tuntia.
Kun McGarmiwa oli saarnannut ja kirjoittanut taululle jo puoli tuntia tylsästä aiheesta, luokanovesta kuului hento koputus. McGarmiwa ei vaivautunut ensin avaamaan, sillä luuli sen varmasti olevan pilaa, mutta hetken päästä joku ryskytti sitä täydellä voimalla.
”Sisään!” McGarmiwa komensi ja taukosi kirjoittamisesta.
Sisään pelmahti sekaisen näköinen Stephanie. McGarmiwa kohotti kulmiaan ja oli aloittamassa hyvin pitkää saarnaa, kunnes huomasi miten Stephanie käveli paikalleen.
”Neiti Braintown, oletteko te... kunnossa?” McGarmiwa kysyi katsellen huolestuneena Stephanieta, joka heilui käytävän toiselta puolelta toiselle puolelle.
Stephanie alkoi hihittämään hiljaa samalla, kun istui Mischan viereen. ”Miksei minulla olisi? Toisin kuin tuollaisella vanhalla harpulla!” Stephanie suorastaan huusi ja räjähti nauramaan niin rajusti, että putosi tuoliltaan.
Kaikki katsoivat järkyttyneenä Stephanieta, joka nauroi maassa kieppuen.
”Hän on humalassa!” Lily kuiskasi voiden pahoin.
”Mitä.. Miten...” McGarmiwa aloitti, mutta Mischa oli nopeampi.
”Minä vien hänet sairaalasiipeen, professori”, Mischa sanoi häveten Stephanien puolesta ja nosti tämän pois lattialta ja kiiruhti puoliksi kantaen ystäväänsä ulos ovesta.
”Mitä ihmettä sinä olet mennyt tekemään?” Mischa raivosi Stephanielle, samalla kun kantoi tätä kohti sairaalasiipeä.
”Eikö thyttö shaa pithää enää hauskhaa?” Stephanie sammalsi ja horjahti samalla.
Mischasta tuntui, että hän alkaisi pian itkemään. Miksi Stephanie oli sotkenut asiansa näin pahasti? Varmasti McGarmiwa lähettäisi jonkinlaisen rangaistuksen Stephanielle. Ehkä hän vaatisi jopa potkuja?
Mischa parahti hiljaa, ja tunsi kuinka kuumat kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen. Miksi Stephanie ei vain suostunut puhumaan Amystä ja menisi vaikka... semmoiselle psykologille, mitä jästit käyttivät, kun olivat masentuneita? Ehkä hänen olisi paras vaatia, että Stephanie joutuisi Mungoon. Ehkä hän siellä saisi päänsä sisäiset asiat selvitettyä.
”Herranjestas, mitä on tapahtunut?” Matami Pomfrey kiljaisi kun näki Mischan ja Stephanien sairaalasiiven ovella. Stephanie matki hiljaa: ”Herranjestas!” ja naurahteli itsekseen sen päälle.
Mischa laski Stephanien pedille ja kuiski kiivaasti matami Pomfreylle: ”Hän on juonut päänsä täyteen!”
”Mitä ihmettä?” Matami Pomfrey kummasteli vieläkin. ”Tänäänhän on arkipäiväkin ja kaikkea!”
”Tiedän”, Mischa aneli hiljaa, ”Mutta voisitko sinä kenties.. pyytää, että hänet otettaisiin Mungoon? Hän on ollut kuin eri ihminen sen jälkeen, kun ystävämme kuoli..” Mischa kuiskaili ja nyyhki.
”Kuin eri ihminen, vai?” Matami Pomfrey toisti mietteliäästi. ”Millä lailla eri ihminen?”
”Hän käyttäytyy, kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta välillä on taas aivan maassa”, Mischa yritti selittää ja kuunteli samalla toisella korvalla, kuinka Stephanie hekotteli itsekseen vieläkin.
”Outoa”, Matami Pomfrey mutisi. ”Kyse on varmaankin vakavalaatuisesta masennuksesta...”
Mischa kuunteli vain puolikorvalla, mitä Matami Pomfrey mutisi. Hän kuitenkin joutui olemaan se henkilö, joka lähettäisi Stephanien Mungoon. Hän tavallaan petti ystävänsä. Eikä se tuntunut hyvältä. Ja hän joutuisi kertomaan sen kaiken muillekin.
”Ehkä se tekee vain Stephanielle hyvää”, Lily yritti ehdottaa Mischalle, mutta tämä mulkaisi Lilyä takaisin vihaisesti.
”Minä ainakin vihaisin sellaista ystävää koko loppuikäni ajan, sellaista, joka pakottaisi menemään Mungoon”, Mischa sihisi. ”Älä yritä lohduttaa, kun et osaa.”
Lily katsoi loukkaantuneena Mischaa ja nousi Rohkelikon oleskeluhuoneen upottavasta, punaisesta sohvasta kiihtyneenä ja harppoi tyttöjen makuusaliin. James huokaisi, mulkaisi Mischaa ja pyysi tyttöjen makuusalin oven edessä seisovalta tytöltä apua päästäkseen ylös tyttöjen makuusaliin. Hämmästyneen näköinen tyttö leijutti Jamesin portaat ylös.
”Me tiedämme, että sinulla on paha olo, mutta onko sitä pakko purkaa jokaiseen lähellä olevaan?” Sirius ehdotti tuimasti Jamesin kadottua. Hänen vieressään istuva Mischa katsoi Siriusta kiukkuisesta.
”Mutta koska te ette pysty lohduttamaan minua, miksi yritätte? Antaisitte vain olla!”
”Selvä!” Sirius tokaisi ja nousi myös lähteäkseen poikien makuusaliin.
Mischa jäi yksin tuhisemaan nojatuoliinsa kiukkuisena. Kukaan ei ymmärtänyt. Tämä oli hänen ja Stephanien välinen asia. Asia, joka oli syöpynyt hänen päähänsä jo Durmstrangin alkuvuosista lähtien. Hän menisi nyt nukkumaan, mutta aamulla hän kertoisi kaiken Siriukselle. Aivan kaiken.
Kevyet askeleet kaikuivat käytävällä. Pari hämähäkkiä juoksenteli nurkasta toiseen, mutta Chloe ei huomannut niitä. Oli liian pimeää huomata mitään. Oli liian myöhäistä reagoida mihinkään. Väsymys painoi Chloen silmiä.
Notkein ja pitkin askelein hän harppoi kohti Rohkelikon oleskeluhuonetta. Huudettuaan Lihavalle Leidille viisi minuuttia, tämä suostui heräämään.
”Salasana?” Lihava Leidi kysyi unisesti, eikä jaksanut huomata, että Chloe ei ollut hänen tuvasta.
”Melkein päätön Nick”, Chloe vastasi itsevarmasti. Leidi heilahti sivuun, päästäen luvatta hiippailevan tytön sisään.
**
A/N2: Kommentit piristäisivät päivää.
