Run Away 36. luku 10.09! [Kelmit, het, K-11]

[Natabogi]

Name: Run Away
Writer: Natabogi
Beta: Rakas ystäväiseni
Genre: Romance, Snog, Adventure, Draama, Fluff.
Rating: K-11
Paring: James/Lily, Sirius/OC, OC/Remus/OC, Peter/OC, OC/OC
Warnings: Ensimmäinen ficcini, joten kokemattomuus näkyy selkeästi. Lisäksi tähän mahtuu monen monta klisettä...
Summary: Kelmien viimeinen vuosi käynnistyy, ja Durmstrangista saapuu kaksi tyttöä Tylypahkaan ja he sekoittavat pakan taidokkaasti...


Prologi


"Heyes! Nyt pysähdyt tai joudut kuuraamaan opettajien huoneen vessan! Ilman käsineitä ja taikuutta!" vihainen huuto kaikui Durmstrangin koulun kolkoilla, harmailla käytävillä.
Noin kuusitoistavuotias, korpinmustat hiukset omaava tyttö irvisti kuullessan näin hirvittävän uhkauksen ja kääntyi huutajaa kohden ja yritti pitää sievät kasvonsa viattoman näköisenä.
"Hauska nähdä teitäkin, herra rehtori! Eikö teillä ole hommia näin päiväsaikaan?" hän huusi takaisin ja lausui sanat niin halveksuvasti kuin suinkin osasi.
"Meillä ei ole aikaa näsäviisauteen, kuten hyvin tiedät", pulskahko, kaljuuntunut ja ilkeän näköinen rehtori Jones sanoi tuimasti möreällä äänellään.
"Viimeinen viikko, neiti Heyes, viimeinen viikko jäljellä ennen kesälomaa ja sen jälkeen tuleekin jo seitsemäs vuotesi, ihmettelen syvästi, miten et huomannut sitä", rehtori jatkoi.
"Toisin kuin eräät, minä olen kyllä huomannut sen. Jos vain saan luvan, niin menisin tunnilleni, olen jo muutenkin myöhässä" Mischa Heyes sanoi toivoen kovasti että pääsisi livahtamaan. Hänestä tuntui inhottavasti, että rehtori oli innoissaan jostakin. Se ei tietänyt hyvää hänelle.
"Myöhemmin!" rehtori Jones sanoi vakavana. "Minulla on sinulle ja neiti Braintownille asiaa. Tapaamme viiden minuutin kuluttua kansliassani. Sinä saat hakea neiti Braintownin. Ja muistakin", rehtori madalsi ääntään. "Jos te kaksi ette ole siellä sovittuun aikaan, voitte olla varmoja että Dumstrangin ovet ei aukene teille enää seuraavana vuonna."

Mischa huokaisi ja käveli kohti pimeyden voimien luokkaa, tarkoituksenaan hakea Stephanie Braintown sieltä. Hän oli toivonut, ettei rehtori tajuaisi heidän tehneen sitä pientä pilaa. No, toisaalta, Mischa mietti, kukaan muukaan ei uskaltanut kapinoida rehtoriaan vastaan? Tai he eivät halunneet, Mischa siristi hyvin haalean sinisiä silmiään. Kaikkien muiden mielestä pimeyden voimat ovat niin kiinnostavia ja iki-ihania. Hän ja Stephanie vihasivat niitä. He eivät vain voineet ymmärtää, miten ihmiset voivat kiduttaa ja tappaa toisiaan huvikseen, saavuttaakseen jotain turhaa. Äkkiä hän huomasikin olevansa jo luokan oven edessä. Hän koputti napakasti ja pyysi Stephanien mukaansa.

"Ei hemmetti, ei voi olla totta", Stephanie ruikutti. "Kuinka se vähä-älyinen on päässyt meidän jäljille jo nyt?" Hänen platinanvaaleat, hieman alle olkapäiden pituiset hiuksensa heiluivat kiivasti hänen askeleidensa tahdissa. Pituutta häneltä löytyi 5 cm enemmän kuin Mischalta ja siitä asiasta hän oli enemmän kuin ylpeä. He olivat kuin yö ja päivä, Mischalla mustat hiukset,jotka olivat 5 cm yli hänen kapeiden olkapäiden, aivan vaaleansiniset silmät ja itsevarma luonne, kun taas Stephanie omasi hyvin vaaleat hiukset, tummanruskeat silmät ja hänellä oli aika hiljainen, varsinkin jos hän ei tuntenut ihmisiä ympärillänsä.
"Ei tietoakaan", Mischa myönsi ja nopeutti askeleitaan. "Pian me ollemme myöhässä!" Mischa sanoi turhautuneena ja lähti juoksemaan kohti rehtorin kansliaa Stephanien seuratessa perästä.

Hengästyneinä ja kolme minuuttia myöhässä, Mischa ja Steph saapuivat kanslian ovelle. Stephanie oli hermoromahduksen partaalla, parka kuitenkin kuvitteli, että rehtori Jones tällä kertaa toteuttaisi uhkauksensa. Mischa ei voinut olla hymyilemättä. Juuri rehtori Jones oli tutustuttanut heidät kaksi toisiinsa. He olivat yhdessä varastaneet ensimmäisellä luokalla rehtori peruukin, ja heitelleet sitä kuin frisbiitä, kunnes Jones oli huomannut heidät. Siitä oli seurannut tavalliset uhkaukset ("Syötän teidät altaalliselle kirskunkuristajia!") ja jälki-istuntoa, jossa Mischa oli tutustunut vielä paremmin Stephanieen.
"Mischa?" Stephanien ääni kutsui jostain kaukaa.
"Anteeksi, mitä sanoitkaan?" Mischa sanoi nolona. Ei ollut hänen tapaista vaipua omaan maailmaansa, se oli enemmänkin Stephanien alaa. Hän oli se, joka yllytti kaikkeen, ja teki kaiket päivät (ainakin omasta mielestään) hauskoja kepposia. Stephanie vain aina seurasi perästä ja yritti takoa järkeä hänen päähänsä, tuloksetta.
"Sanoin, että pitäisiköhän meidän mennä kansliaan,ennen kuin se rehtori Jones potkii meidät puolikuoliaiksi?" Steph hermoili.
"Hmph, ihan niinkuin se uskaltaisi minun kimppuuni käydä", Mischa huomautti ylimielisesti ja astui koputtamatta sisään, Steph tiukasti hänen kannoillaan.

"Kas vain, tekin viimeinkin suvaitsitte saapua paikalle", rehtori Jones huomautti vihaisesti.
"Joo, ajateltiin että sinullakin voisi kerrankin olla jotain tärkeää asiaa", Mischa laukaisi ja istui alas kovalle puutuolille tunkkaiseen, tummaan huoneeseen, jossa oli tumma pöytä, pari kirjahyllyä ja pari synkkää taulua seinällä. Steph vingahti kimeästi kuin varoittaen parasta ystäväänsä ja istui tämän viereen.
"Neiti Heyes, olen ajatellut teitä jo kauan ja potkut ovat olleet mielessäni joka kerta, joten teinä en paljon soittaisi suutani", rehtori sihisi tumman mahonkisen pöytänsä takaa.
"Hyi, olet ajatellut minua?" Mischa huudahti. Rehtori Jones hätkähti ja Stephanie ajatteli, mitä pakkaisi mukaansa, kun Jones heittäisi heidät hyvin pian ulos Dumrstrangista.
"Minua on aina mietittänyt, kuinka te kaksi olette päätyneet Dumrstrangiin, kun niin vihaatte pimeyden voimilta suojautumista", rehtori sanoi muka-huolettomasti eikä edes katsonut heihin päin.
"Senkö takia sinä kutsuit meidän tänne?" Stephanie ihmetteli.
"Senkin, ja saattaa asia liittyä siihenkin, että joku oli mäiskinyt poikien vessan käyttökelvottomaksi, ja kirjoittanut seinään "rehtori Jones on oikeasti nainen", mikä tietäkään ei ole teidän ansiotanne?" rehtori katsoi tyttöjä kysyvästi.
Stephaniellä ei pitänyt pokka ja hän tirskahti. Mischa mulkaisi ystäväänsä murhaavasti ja yritti pitää viattoman ilmeen kasvoillaan.
"Tiesin koko ajan että te olitte tehneet sen", Rehtori sihisi niin vihaisena, että Mischa oikein hätkähti äänensävyä."Ja minun kai ihan turha edes kysyä teidän motiiveja?"
Mischa mietti kuumeisesti. Ei kannattanut suututtaa rehtoria enempää kertomalla, että he olivat tehneet sen pelkästään sen vuoksi, että he vihasivat häntä koko sydämellään, samoin pimeyden voimia (sekä he olivat tietenkin varmoja rehtori Jonesin naisellisuudesta).
"Ihan turha kysyä, kyllä", Mischa myönsi.
"Kysyn vielä KERRAN", rehtori painotti sanaa kerran, "miksi halusitte alunperin Durmstrangiin?"
"Ehkä", Mischa sihisi vihaisesti. "meillä oli syitä joita sinä et ole huomannut vieläkään!"
"Ehkä olen vain teeskennellyt, että en ole huomanut niitä!" rehtori Jones ilmoitti ylpeänä.
Mischa tuhahti. "Sinä nyt et huomaisi edes Albus Dumbledorea viisi vuotiaiden joukosta", Mischa sanoi yllättäen. "Vaikka hän olisi alasti!" Stephanie tuijoitti järkyttyneenä Mischaa,sitten rehtoriaan joka oli punaisempi kuin ikinä.
"Selvä. Selvä", rehtori Jones mutisi kuin itsekseen. "SELVÄ!" hän huusi yhtäkkiä saaden Mischan ja Stephin hätkähtämään.
"Saatte potkut! Häipykää silmistäni! Kirjoitan Albus Dumbledorelle että te jatkatte seitsemännen vuotenne siellä!"
Mischa ja Stephanie olivat järkyttyneitä, eivätkä saaneet sanaa suustaan.
"Minne tahansa muualle, mutta ei Tylypahkaan", Mischa sanoi hiljaa. Heille oli aina opetettu Durmstrangissa Tylypahkan olevan kuraveristen ja verenpettureiden koulu, kun taas Durmstrang hyväksyi vain puhdasverisiä ja juuri ja juuri puoliverisiä, jos he käyttäytyisivät puhdasveristen tavoin.
"Se on teille aivan oikein", rehtori sanoi hiljaa mutta innoissaan. "Hyvästi!"
Mischa ja Stephanie olivat kuin maansa myyneitä, kun he lähtivät huoneesta. Jo illalla he olivat pakanneet tavaransa kaikessa hiljaisuudessa ja pian he olivat häipyneet Durmstrangista raikuvien aplodien saattelemana.

[Natabogi]

Luku 1
Paljonko on enää aikaa?

"Minä en kestä tätä enää!" mustat, sotkuiset hiukset ja pähkinänruskeat silmät omaava poika huudahti keskellä kiireistä laituria yhdeksän ja kolme neljäsosaa. Koko laituri pysähtyi pojan sanojen johdosta vähäksi aikaa, mutta huomattuaan, ettei mikään ollutkaan oikeasti hätänä (kuten pikajuna ei toimisikaan yhtäkkiä), he jatkoivat matkaa ja tyytyivät mulkoilemaan tätä vihaisesti. Poika punastui hieman.
"Anturajalka, tajuatko sinä ollenkaan", poika mutisi nyt hiljempaa, "että tämä on meidän viimeinen vuosi täällä?"
"Kyllä tajuan, Sarvihaara", toinen poika naureskeli. "Sinä olet siis nyt vasta tajunnut, että tämä on sinun viimeinen vuotesi ahdistella Evansia?"
James Potter mulkaisi ystäväänsä.
"En minä häntä ahdistele!" James huudahti luokkaantuneena.
Komea, seitsemäntoistavuotias Sirius Musta irvisti salaa. Tuosta voisi olla montaa mieltä, mutta sitä hän ei ikinä myöntäisi parhaalle ystävälleen.
"Hei, Sirius", James herätteli Siriuksen mietteistään. "Pitäisiköhän meidän mennä jo junaan? Kuutamo ja Matohäntä menivät jo edellä."
"Joo, mennään, minun pitää suunnitella tämän vuoden iskulista", Sirius sanoi ja hymyili lähellä oleville kuudesluokkalaisille tytöille kuuluisan isku-hymynsä sillä seurauksella, että yksi heistä pyörtyi, eivätkä muut tytöt huomanneet ottaa häntä kiinni, sillä Sirius oli juuri nostamassa tavaroitaan, jolloin hänen hauislihaksensa näkyi. James pyöritteli silmiään.


Sisällä junassa vallitsi täydellinen kaaos. Ihmisiä tunkeili joka paikkaan etsimään ystäviään, jotka olivat jo menneet edellä. Jamesillä ja Siriuksella ei ollut sen helpompaa tungoksessa kuin muillakaan; aluksi he olivat rauhallisia etsimään kadonneita ystäviään, mutta sitten yksi kakkosluokkalainen luihuinen oli taklannut Siriuksen sivuun ja juossut hänen ohitseen, hänellä meni hermot.
"Voi Minervan äiti sentään, eikä teillä kakaroilla ole yhtään käytöstapoja?" Sirius huusi pojan perään levitellen lihaksikkaita käsiään.
"Hei, ei ne ole kakaroita, ne ovat jo kaksitoistavuotiaita!" kuului tuttu, mutta vihainen ääni heidän takaansa.
Lily, James huomasi. Jamesista tuntui, ettei hän saanut henkeä. Nuo hätkähdyttävän vihreät silmät ja uskomattoman kauniit kasvot. James tuijotti tyttöä eikä saanut sanaa suustaan. Oliko mahdollista, että tyttö oli vain kaunistunut kesän aikana? Sirius sai ensimmäiseksi sanat suustaan.
"No mutta hei, Lily!" Sirius huudahti iloisesti.
"Se nimi oli muuten vieläkin Evans, mutta jos Remusta ja Peteriä kaipaatte, he ovat täällä minun ja Amyn seurassa."
"Mahtavaa, päästään heidän kanssa samaan vaunuosastoon", Sirius kuiskasi, ja sai Jamesin hymyilemään typerästi.


"Lil - tarkoitan Evans", James hymyili ja yritti hymyillä hurmuri-hymyään, mutta epäonnistui surkeasti ja sai aikaan kivuliaan näköisen irvistyksen. "Miten kesäsi meni?"
"Aivan loistavasti", Lily sanoi halveksuen eikä edes nostanut päätään, sillä hän luki juuri Loitsujen Käsikirja Seitsemää. "Koska sinä et ollut ahdistelemassa minua."
Jamesin kasvoilla vilahti ensin pettymys, sitten suuttumus, ja sitten taas iloisuus, mikä ärsytti sivusta katsovaa Amyä kovasti. Hän ei tykännyt yhtään kelmeistä, mutta Lily vihasi jopa häntä enemmän heitä, jos se ylipäätään oli mahdollista. Hän oli seurustellut Siriuksen kanssa viime syksynä, ja se ei ollut päättynyt hyvin. Amy oli yllättänyt Siriuksen kuutosluokkalaisen puuskupuhin sylistä, ja hänen oli ollut vaikeaa päästä siitä yli, mutta Siriuksen kiroaminen oli helpottanut hänen oloaan paljon. Sirius ei ollut varmaan vieläkään päässyt eroon arvestaan leuan alapuolelta, Amy arveli vahingoniloisesti.
"Amy, miten sinun kesäsi meni?" Sirius sanoi yllättäen, ja hymyili vinosti. Miten tuo poika kehtaa, Amy ajatteli, mutta vastasi kuitenkin.
"Aika hyvin, kiitos kysymästä", hän sanoi ja alkoi letittämään paksuja hiuksiaan. Ne olivat jo yli olkapäiden, ja väritykseltään ruskeat. Amyn kasvot olivat myös aika sievät, vaikka hän vihasikin yli kaiken pisamiaan.
"Sepä hienoa", Sirius mutisi hajamielisesti, ja katsoi yhtäkkiä vaunuosaston ovea ahnaasti aivan kuin olisi halunnut mennä sen kanssa heti naimisiin. Amy kääntyi myös katsomaan ovea, ja kun kaikki olivat hiljaa, he kuulivat oven ulkopuolelta kuiskintaa.
"En minä usko, että he haluavat meitä sinne", pieni, kimeä piipittävä ääni sanoi. "Heillä näyttää olevan ja jonkilainen oma porukka". Kelmit katsoivat toisiaan huvittuneina.
"No se nyt on vähän sääli, mutta muut osastot on täynnä, paitsi ne jossa on niitä säälittäviä pimeyden voimiin uppoutuneita ääliöitä", toinen ääni sanoi varmemmin ja työnsi vaunuosaston oven auki.

"Sori, mutta voisikohan tänne tulla sisään, kun muualla on täyttä?" varmemman kuuloinen tyttö kysyi astuen vaunuosaston ovesta sisään. Kaikki neljä poikaa tuijottivat tyttöä suut auki (Lily epäili, että Peterillä oli leukaluu pois paikoiltaan) ja kuolaa valui vaunuosaston punaisille matoille. Lily mulkaisi heitä halveksuvasti ja hymyili tytölle vastaten: "Tottakai se sopii."
Tyttö nyökkäsi kiitollisena ja istui Lilyn viereen ja viittasi käytävältä ystävänsäkin osastoon sisään. Lilyn vieressä istuva tyttö katseli kaikkia vuorotellen, aivan kuin arvioiden jokaisen. Tällä tytöllä oli pikimustat hiukset, jotka oli sutaistu huolettomasti ponnarilla ja hänellä oli korsettimainen valkoinen toppi, ja mustat farkut. Tytöstä ei voinut sanoa, että hän olisi siro, mutta ei hän ollut lihavakaan, vaan juuri sopiva. Mutta tytön silmät antoivat vasta hyvän kuvan hänen luonteestaan; ne olivat haalean siniset, ja niiden ilme hälyytti sanomaa: kettuile-vähänkin-niin-tiedät-missä-tämä-kukkavaasi-pian-on.
Korvia soivan hiljaisuuden jälkeen tyttö rykäisi ja sanoi: "Jep, nyt kun olemme tuijottaneet toisiamme vähän aikaa", tyttö sanoi pirullisesti ja tuijotti Peteriä, joka oli vieläkin suu auki, "Niin kai meidän täytyy esitellä itsemme. Minun nimeni on Mischa, ja tämä on ystäväni Stephanie", Mischa sanoi ja nyökkäsi kohti hiljaista ystäväänsä. Stephanie seisoi hiljaa ja hymyili. Hänellä oli yllään punainen kesämekko, ja hänen platinan väriset hiukset olivat sotkettu lakalla, ne pysyivät ihanteellisesti sotkussa, Steph ajatteli, niin ohuet kun hänen hiuksensa ovat. Tyttö oli hyvin siro ja laiha, itseasiassa liiankin laiha. Stephin silmät olivat myös hätkähdyttävät, tummanruskeat, aivan kuin Jamesin. Tyttö istahti Mischan viereen. Hän oli hirveän ujo tällaisissa asioissa. Hän alkoi tuijottamaan mattoa, aivan kuin ei olisi tehnyt mitään sen mieluisempaa. Mischa katsoi ystäväänsä halveksien. Kaikki muut huomasivat tämän, ja Lily yritti nopeasti kehittää keskustelua.
"En olekkaan nähnyt teitä ennen Tylypahkassa, menettekö tekin myös seitsemännelle luokalla?" Lily sanoi nopeasti.
Mischa naurahti. "Et ole kyllä voinutkaan nähdä meitä aikaisemmin, me tulemme Durmstrangista. Ja kyllä, seitsemännelle mennään", Mischa jatkoi.
Lauseesta syntyi soiva hiljaisuus. Kaikki Durmstrangista tulleet ovat melkein automaattisesti luihuisia, Sirius ajatteli. Harmi, siinä meni kaksi tyttöä pois iskulistalta. Mischa huomasi kaikkien vaivaantuneen olemuksen.
"Te varmaan oikeasti luulette, että kaikki Durmstrangilaiset on pimeyden voimiin uppoutuneita?" Mischa kysyi hiljaa. Sirius nyökkäsi hitaasti, aivan kuin miettien, uskaltaisiko tehdä niin.
"No, mieti sitten, miksi me oikeen saatiin potkut sieltä!" Stephanie huudahti yhtäkkiä Siriukselle, saaden kaikki hätkähtämään, myös Mischan.
"Te saitte potkut sieltä?" Lily kysyi varmistaakseen asian järkyttyneen oloisena. Hän ei voinut keksiä pahempaa asiaa kuin saada potkut koulusta.
"Joo, aiheutettiin liikaa hankaluuksia", Stephanie jatkoi. "Rehtori ei tykännyt meistä. Mutta no, ei se paljon harmita, se oli aika outo koulu, koko ajan vain pimeyden voimia. Ja sitten tietenkin", Stephanie katsoi syyttävästi Mischaa. "Jotkut meistä hankki liikaa vihamiehiä kiroamalla jokaisen vastaantulijan huonona päivänä!" Mischa nosti kädet pystyyn syyllisenä.
"Hei, mikä tuo merkki on?" Mischa kysyi äkkiä vaihtaen puheenaihetta, sillä hän ei heti halunnut Stephin kertovan millaiset kiroustaidot hänellä oli, ja osoitti Lilyn kaavussa olevaa kiiltävää merkkiä, johon oli kirjailtu JT.
"Minä olen koulumme johtajatyttö", Lily sanoi hymyillen.
"Hei, onneksi olkoon, Lily!" Remus huudahti. "Sinä todellakin ansaitsit sen!"
"Kiitos, Remus", Lily hymyili ylpeännäköisenä.
James katsoi Lilyä, ja sitten hän alkoi yhtäkkiä kaivamaan repustaan jotakin. Vähän ajan päästä hän löysi sen; samanlaisen merkin kuin Lilyllä, mutta kirjaimet olivat JP.
Kukaan ei sanonut ensin mitään. Sitten koko vaunuossasto repesi nauruun, lukuunottamatta Lilyä, joka oli liian järkyttynyt nauraakseen, ja Stephiä ja Mischaa, jotka eivät tienneet asiasta mitään.
"Kuka tekee Sarvihaarasta johtajapojan?" Sirius huusi nauraen.
"Hei!" James huudahti.
"No ihan totta, Sarvihaara rakas", Remus sanoi pyyhkien silmäkulmastaan naurunkyyneliä. "Kuka sinusta tekisi johtajapojan?"
"No Dumbledore ilmeisesti", James sanoi pilkaten ja siirtyi lukemaan huispauslehteä. Hän oli päättänyt olla hiljaa koko loppumatkan. Lilyä kammoksutti. Hänen pitäisi hoitaa johtajaoppilaan hommia - Potterin kanssa? Ei tulisi kuuloonkaan, Lily ajatteli, hän ei siihen suostuisi.
"Pitäisköhän meidän vaihtaa kaavut yllemme?" Mischa kysyi hiljaa tajuttuaan kiusallisen tilanteen. Häntä harmitti, että he olivat valinneet vaunu-osaston, jossa oli ihmisiä jotka olivat jo oma pieni piirinsä.
"Joo, me olemme ihan pian Tylypahkassa", Lily vastasi ja alkoi etsimään kaapuaan.


Tylypahkan pikajuna oli jälleen saapunut määränpäähänsä, ja ihmisiä alkoi virrata vaunuille päin, joita oli sadoittain siisteissä riveissä. Päivä oli kuuma, eikä tilannetta helpottanut koululaisten kaavut, jotka olivat liian paksuja tällaiseen hellesäähän. Lily, Amy, Mischa ja Stephanie ottivat yhden vaunun, ja pian he olivat matkalla kohti Tylypahkaa, joka näkyi horisontissa suurelta ja lämpimältä.
"Vau, hienot vaunut!" Mischa huudahti. "Nämä liikkuvat itsellään!"
"Niin, minäkin olen aina pitänyt näistä", Amy myönsi ja Lily nyökytteli vieressä. Steph katsoi kummissaan heitä.
"Ettekö te todella näe, mitkä näitä vaunuja vetää?" hän kysyi pelokkaasti, "Tuollaiset.. Hevosen luurangon oloiset olennot?"
Mischa pyöräytti silmiään ja sanoi: "No niin, nyt taitaa väsymys tehdä neiti Braintownin silmille kepposet. Ehkä sinun olisi parempi mennä nukkumaan kun olemme saapuneet uuteen kouluumme?"
"Joo, ehkä niin", Steph mumisi ja tuijotti herkeämättä mustaa "hevosta", joka veti heidän vaunujaan.


Pian vaunut olivat pysähtyneet ja ihmiset alkoivat tällä kertaa mennä suurta salia kohden.
"Tiedätkö, minne meidän pitäisi mennä?" Steph kysyi Mischalta hetken kuluttua, kun he olivat seisseet hetken vaunun vieressä hölmön näköisinä.
"En tiedä, eikö jonkun pitäisi tulla meitä vastaan?"
Siinä samassa tiukannäköinen nainen huusi: "Neidit Heyes ja Braintown, tännepäin!" He lähtivät naisen luo, ja lähelle päästyään Mischa huomasi, ettei nainen ollut enää niin kauhean nuori ja hänellä oli hyvin tiukka nuttura ja neliön muotoiset silmälasit.
"Hyvää päivää, nimeni on professori McGarmiwa, Rohkelikon tuvanjohtaja", nainen esitteli. "Teidät lajitellaan tupiin ykkösluokkalaisten kanssa. Seuratkaa heitä!"
Mischa ja Stephanie kävelivät heidän perässä pitkin kivistä käytävää, joka tuntui aika kylmältä, heidän onnekseen.
"No, ei ainakaan maisemat paljon muuttuneet", Mischa sanoi ja Steph hymyili vinosti. Ekaluokkalaiset olivat pysähtyneet pienen ruskean oven eteen. McGarmiwa sanoi: "Tervetuloa Tylypahkaan, upeaan velhokouluun". Mischa tuhahti. "Pian teidät luokitellaan tupiin muiden oppilaiden edessä. Tupia on neljä: Luihuinen, Korpinkynsi, Puuskupuh ja Rohkelikko." Nainen hymyili Rohkelikon kohdalla, eikä ihme, Mischa ajatteli, eikö hän kertonut olevansa heidän tuvanjohtajansa?
"Miten meidät lajitellaan?" surkea pieni ääni kysyi ensimmäisestä rivistä. "Joudummeko taistelemaan peikkoa vastaan?" Mischa ja Stephanie katsoivat toisiaan silmät pyöreinä.
"Ette ikävä kyllä joudu, vaan kun teidän nimenne sanotaan, menette jakkaran luo ja laitatte hatun päähänne. Se kertoo teille teidän tupanne ja sen jälkeen menette istumaan uuden tupanne pöytään." McGarmiwa katsoi ympärilleen ja sanoi: "Neiti Heyes ja Braintown, te menette ensimmäisinä, sillä olette vanhempia kuin muut." Sen sanottuaan hän työnsi oven auki ja käski heidän seuraavan häntä.


Suuri sali oli järkyttävän iso, Steph ajatteli, ja näin paljon ihmisiä! Hänen katseensa osui huoneen kattoon, ja hän henkäisi: sehän oli lumottu näyttämään taivaalta! Hänestä tuntui, ettei kammoksunut enää uutta kouluaan, kun se oli näin upea, mutta silti häntä hermostutti kun kaikki tuijottivat hiiskumatta heitä ja hän mietti, minne tupaan joutuisi ja hän toivoi, että pääsisi Mischan kanssa samaan tupaan. Mischa oli aina suojellut häntä mahdollisilta taisteluilta. Häntä vain ihmetytti, minkä takia Mischa aina suojeli häntä, kun ei tämän kanssa enää nykyään kauheasti jutellut. Hän ei ehtinyt kuitenkaan ajattelemaan enempää, sillä McGarmiwa huusi: "Neiti Heyes!"
Mischa lähti kävelemään kohti hattua itsevarman näköisenä. Miten hänellä ei ikinä pettänyt hermot, Steph ajatteli kateellisena. Hänellä oli aina vaikeuksia olla oma itsensä suuren yleisön edessä. Mischa istuutui jakkaralle ja laittoi hatun päähänsä.
"Sinulla on paljon lahjakkuutta pimeyden voimissa, paljon enemmän kuin muilla", hattu kertoi Mischalle. Mischaa pelotti, mutta hän yritti näyttää itsevarmalta ja hän toivoi ettei kukaan muu kuullut hatun sanoja.
"Kuitenkaan et halua käyttää niitä, ethän?" hattu jatkoi. En todellakaan halua, Mischa ajatteli.
"Rohkeuttakin sinulla piisaa.. Sopiva tupa sinulle on ROHKELIKKO!" hattu karjaisi, ja ihmiset alkoivat taputtamaan. Mischa meni Rohkelikon pöytään, ja ilokseen huomasi Lilyn ja Amyn istuvan siellä, taputtaen lujasti.
"Ai, tekin Rohkelikossa?" Mischa kysyi onnellisena.
"Tottakai, Rohkelikko on paras tupa", Amy hymyili ja viittosi Mischan istumaan viereensä. Koko sali hiljeni taas. Oli Stephin vuoro. Hän meni hermoillen jakkaralle ja laittoi hatun päähänsä. Hetken kuluttua se huusi: "ROHKELIKKO!" Mischa taputti lujasti muiden mukana, kun Steph hoiperteli kohti Rohkelikon pöytää.
Hetken päästä kaikki ykkösluokkalaiset oli lajiteltu, ja rehtori Dumbledore oli pitänyt puheensa ja ruoka ilmestyi heidän eteensä. Ainakin täällä on parempi olla kuin Durmstrangissa, Mischa ajatteli onnellisena, nyt voi olla huoletta ja pelkäämättä, että joku iskee kirouksella selkään kesken tunnin. Niinkin oli hänelle monta kertaa käynyt, sillä kuten Steph oli maininnut, hän oli hankkinut liian paljon vihamiehiä Durmstrangista.
Ruuan jälkeen Mischa nousi ylös muiden mukana ja meni Amyn perässä Rohkelikkotorniin (Lily oli mennyt juttelemaan Dumbledorelle, miksi ihmeessä hän oli tehnyt Potterista johtajapojan), ja hänestä tuntui, että mikään ei voisi enää mennä pieleen.

[Natabogi]

luku 2
Elinpäivät vähenevät

Ilma oli kylmä. Aivan liian kylmä, Mischa ajatteli hytisten, mitä oli tapahtumassa? Miksei hän ollut nukkumassa? Hän vain käveli äänettömästi eteenpäin kohmeista ruohikkoa, ja hänestä tuntui, että kaikki ei ollut kohdallaan. Hän ei pystynyt käskyttämään jalkojaan lopettamaan tuota typerää kävelyä, ilmiselvästi hän oli menossa väärään suuntaan, miksi hän ei pystynyt hallitsemaan kehoaan ja minne hän oli menossa keskellä yötä? Mischa katseli ympärilleen. Hänen ympärillään käveli hahmoja, joista kaksi oli enemmän tai vähemmän loukkaantuneita, mutta sitä, keitä hahmot olivat, ei Mischa pystynyt näkemään, sillä heidän naamansa olivat sumun peitossa, aivan kuin tulevaisuus olisi pelleillyt hänen kanssaan. Mischa tiesi näkevänsä unta, mutta miksi se tuntui näin todelta? Yhtäkkiä kaikki hahmot, Mischa mukaanlukien, kerääntyivät piiriin, ja Mischasta tuntui aivan kuin koukku olisi vetänyt hänen napansa takaa. Pian he kaikki olivat uudessa ympäristössä, jos vain mahdollista, vieläkin pelottavammassa paikassa. Pikimustat korpit lentelivät heidän yläpuolellaan, raakuen vaativasti, aivan kuin kutsuen jotakuta paikalle. He olivat saapuneet jonkinlaiselle hautausmaalle, missä oli pelottavia hautakiviä, mustia ja valkoisia, isoja ja pieniä... Mischa huomasi ison, kellertävän lehtikasan ja hänen jalkansa lähtivät puoliksi juoksemaan, puoliksi kävelemään sitä kohden. Hänen ympäriltään kuului kirkaisuja, mutta hän ei välittänyt, hän halusi vain pyyhkiä lehdet ja paljastaa, mitä sen alta paljastuisi. Hän pyyhi lehdet pois käsi täristen, vaikka hänelle tuntematon ääni käski häntä lopettamaan. Eräänlainen laatta, Mischa ajatteli pyyhkien edelleen lehtiä, mutta mitä siinä lukee? Yhtäkkiä laatan sanat tulivat esiin lehtien alta, saaden Mischan kirkumaan mielipuolisesti. Hän kuuli hämärästi muiden hahmojen huolestuneet äänet, muttei lopettanut kirkumistaan. Tämä oli ansa. Hänen ja muiden hahmojen piti lähteä täältä äkkiä pois. Hän ei ehtinyt varoittamaan muita, sillä nyt alkoivat välkähtämään vihreät valot yön pimeyttä vasten. Avada kedavra, Mischa tiesi heti. Hän katsoi loitsujen tulosuuntaa kohden ja näki tutun hahmon tulevan. Hän henkäisi ja sillä hetkellä hänet valtasi ensimmäistä kertaa tunne, että kaikki oli lopussa. Mitään ei ollut tehtävissä.

Mischa Heyes heräsi huohottaen painajaisestaan. Hän oli yltäpäältä hiessä ja hänet oli vallannut niin järkyttävä tunne, ettei hän osannut edes kuvailla sitä. Hän katsoi vauhkona ympärilleen ja huomasi onnekseen olevansa tyttöjen makuusalissa. Hän ei saanut päästään pois tuota todentuntuista unta vaikka kuinka olisikin halunnut. No, ainakaan se ei ollut tulevaisuutta, Mischa ajatteli sarkastisesti, en minä ennenkään ole ennustanut mitään tulevia tapahtumia. Hän onnistui jo hymyilemään pienesti. Hän nousi istumaan, ja tutkaili tarkemmin uutta asuinsijaansa saadakseen muuta ajateltavaa. Inhoittavan punainen, Mischa arvosteli tyttöjen makuusalia. Se oli aivan liian tyttömäinen hänelle. Lakanoita myöten huone oli koristeltu Rohkelikon väreihin. Mutta silti Mischa tykkäsi huoneesta paljon, se toi hänelle turvallisuuden tunnetta, sellaista hän ei ikinä ollut tuntenutkaan... Ennen kuin hän alkaisi miettimään elämäänsä liian syvällisesti, hän kurkkasi yläpediltään alapedille, jossa nukkui onnellisesti tuhisten Stephanie, ja tarkkanäköisesti Mischa huomasi, että Steph oli jälleen kerran kuolannut tyynyliinaansa. Mischan oli vaikea olla tuhahtamatta ääneen, ja hän katsoi kelloa. Puoli seitsemän, Mischa kauhisteli. Mutta no, aivan samahan se on, menen vaikka suihkuun ja lähden aamupalalle, hän ajatteli, unikaan ei tule varmaan seuraavaan seitsemään vuoteen, kiitos tuon painajaisen. Mischa huokaisi turhautuneena ja valmistautui nousemaan pehmeästä sängystään.


PUM. Lily hätkähti hereille ja tähysti villisti ympärilleen, mikä oikein oli saanut tuon äänen aikaan - ja näki Amyn makaamassa lattialla. Tyttö-parka oli pudonnut sängystään ja makasi lattialla aika kivuliaan näköisessä asennossa. Omaksikin yllätyksekseen Lily alkoi nauramaan, ja myös viereisen sängyn Stephanie Braintown yhtyi nauruun.
"Anteeksi Amy, mutta näytät aika huvittavalta!" Lily sanoi naurunsa lomasta. Amy nousi istumaan, vähän aikaa näytti hämmästyneeltä, ja alkoi sitten itsekin tajuamaan miten oli lattialle päätynyt.
"Voiko paremmin alkaa viimeinen vuosi?" hän sanoi katkerasti. "Ensimmäisenä aamuna matami Pomfreyn luokse, sillä minusta tuntuu ikävästi siltä, että nyrjäytin nilkkani." Hän osoitti nilkkaansa, joka tosiaan alkoi turvota pikkuhiljaa.
Lily vilkaisi tyttöä huolestuneesti ja sanoi: "Odota, vaihdan kaavun ylle ja lähden saattamaan sinut sairaalasiipeen."
"Ei sinun tarvitse, mene vain aamupalalle, kyllä minä pärjään", Amy sanoi ylpeänä ja nosti päätänsä ylemmäs, enimmäkseen siitä syystä, ettei kivun kyyneleet päässet virtaamaan hänen kalpeita poskiaan pitkin.
"Miten ajattelit mennä sinne?" Lily kysyi kiinnostuneena. "Pomppimalla toisella jalallasi?"
Amy tajusi itsekin kuinka typerä hän oli ja alkoi kikattamaan hulluna. Lily vaihtoi nopeasti koulukaapunsa ylle ja laittoi toisen kätensä Amyn vyötärölle. Stephanie oli tällä välin katsonut suihkuhuoneen ja Mischan pedin, mutta tyttöä ei näkynyt missään.
Lily kysyi häneltä otsa rypyssä: "Onko sinulla jotain hukassa?"
"Ei, tai siis joo, Mischa, mutta hän on varmaan mennyt jo aamupalalle", Stephanie papatti kiireesti ja pakottautui laittamaan huulilleen nätin, iloisen hymyn. "Minä taidankin mennä jo perässä, vai tarvitsetko apua Amyn rahtaamisessa?" Todellisuudessa hän oli vähän pettynyt, ettei Mischa ollut odottanut häntä. Eikö heidän pitäisi olla parhaita ystäviä?
Lily nauroi hyväntuulisesti. "Enköhän minä jaksa, kunhan sinä et vain eksy matkallasi aamupalalle, muuten sinulta jää lukuvuoden ensimmäinen tunti väliin. Tuplatunti taikajuomia. Luihuisten kanssa", Lily sanoi raskaasti. Tunti oli aina ollut katastrofi, kiitos Kelmien.
"Oletko jo saanut lukujärjestyksen?" Amy kysyi ihmeissään.
"Kyllä, eilen kun kävin Dumbledoren puheilla, muille jaetaan varmaan aamupalalla", Lily muisteli.
"Mitä Dumbledore sanoi? Suostuuko hän vaihtamaan jonkun muun Johtajapojaksi?" Stephanie kysyi iloisempana.
Lily huokaisi ja pudisti surullisena päätään. "Dumbledore on vakuuttunut että Potter pärjää hommassaan, mutta hänen puheistaan sai sen sävyn, että hän toivoo ainoastaan, että menisin naimisiin ja pyöräyttäisin kaksoset Potterin kanssa." Lily huokaisi vieläkin syvemmin, jos mahdollista. "Miksi kaikki haluaa parittaa minut Potterille?" hän huusi jo hiukan epätoivoissaan. "Hänhän on itsekeskeinen, mahtaileva, älykääpiö..."
"Eikö hän ole se tummahiuksinen, jolla on ne pähkinänruskeat silmät, ja liikkuu niiden kolmen muun pojan kanssa?" Stephanie kysyi uteliaasti, ja kun Lily ja Amy olivat nyökänneet, hän jatkoi kiivasti: "Hänhän oli komea! Jahtaisin häntä itse, jollei hän olisi niin selvästi rakastunut sinuun..." Steph jatkoi hieman katkerana ja tuijoitti maahan.
Amy ja Lily vilkaisi toisiaan yllättyneinä, ja Amy sanoi äkkiä selvästikin halukkaana lähtemään vaivaantuneesta ilmapiiristä: "Lily, emmekö me voisi jo lähteä? Minusta alkaa tuntumaan siltä, että joku tunkisi puukkoa nilkkaani..." Lily hätkähti ja nolostui, sillä olisihan hänen pitänyt viedä jo ajat sitten Amy sairaalasiipeen, eikä jäädä jaarittelemaan turhanpäiväisiä asioita Stephanien kanssa.
"Anteeksi Amy, lähdetään", Lily sanoi nopeasti ja vilkaisi nopeasti Stephanieta. Stephanie huomasi tämän.
"Menkää vain, kyllä minä sinne suureen saliin itsekkin pääsen", Steph sanoi liian tekopirteästi, että olisi vakuuttanut Lilyn ja Amyn. Lily ja Amy lähtivät kiireen vilkkaa huoneesta jättäen Stephanien omiin ajatuksiinsa.


"Olikohan tuo nyt oikein viisasta?" Remus kysyi hieman huvittuneena Siriukselta ja Jamesiltä, jotka nauroivat kyyneleet silmissä. He olivat matkalla suureen saliin aamupalalle.
"Miten niin, rakas Kuutamo?" Sirius kysyi muka hämmästyneenä. "Mitä tyhmää siinä oli, jos me rakkaan Sarvihaaran kanssa autoimme heitä ottamaan ensiaskeleen seurustelun ihmeelliseen maailmaan?"
"He eivät vain olleet kauheen innostuneita asiasta", Peter huomautti nauraen. "Ainakin ilmeistä päätellen."
"Olisitko sinä ollut innoissasi, jos sinun kätesi olisi liimattu Ruikulin käteen?" James kysyi hymyillen ylimielisesti. Peter irvisti.
"Sitähän minäkin!" James huudahti iloisesti.
"Ainakin tiedämme, että Bellatrix on ansainnut sen kohtalon", Sirius sanoi halveksuvasti. Hän ei ikinä puhunut suvustaan imartelevasti. "No, liima irtoaa huomenna. Kaippa."
"Joutuvatko he nukkumaankin käsi kädessä?" Peter kysyi yllättyneenä. "Mikä neronleimaus!"
Kelmit nauroivat iloisesti, ja astuivat suureen saliin. Suuren salin katto oli pilvetön; se oli aina samanlainen kuin oikea taivas. Sirius katseli Rohkelikon tupapöytää ja huomasi yksin istuvan Mischan syömässä. Tyttö näytti hyvin väsyneeltä, hän nojasi tylsistyneenä pöytään, pyöritellen ruokaa lautasellaan, selvästikin inhoten.
"Hei, kamut, liitytään yksinäisen neidon seuraan", Sirius kuiskasi ja katsoi Mischaa.
James katsoi sinnepäin, minne Sirius katsoi ahnaasti. "Oletko varma?" James kysyi hiljaa. "Hän näyttää siltä että on valmis kiroamaan seuraavan joka katsookin häneen päin."
"Ei sillä ole niin väliä", Sirius sanoi ja lähti harppomaan Mischan suuntaan hurmurihymy naamallaan.
"Kymmenen kaljuunaa vetoa, että Sirius on kaulaillut Mischan kanssa ennen ensimmäistä Tylyaho-viikonloppua?" James kysyi Remukselta kävellessään huomattavasti hitaammin Mischaa kohden kuin Sirius.
"Selvä. Olen varma että tuo tyttö näkee Siriuksen läpi ja taikoo hänet sokeaksi seuraavaksi viideksi vuodeksi", Remus sanoi ja tarttui vetoon itsevarmasti.
"Hei, älkää aina jättäkö minua ulkopuolelle!" Peter kivahti suuttuneena. "Mistä te kuiskitte?"
James ja Remus vain nauroivat, eivätkä vaivaantuneet selittämään asiaa Peterille ja liittyivät Siriuksen ja Mischan seuraan, Peterin tullessa loukkaantuneena perässä. Poikien istuutuessa pöytään, Sirius oli sanonut ilmiselvästi jotain huvittavaa, ja Mischa hymyili hyväntuulisena ja katsoi Siriusta silmiin.
"Oletko aivan varma, Musta?" hän sanoi huvittuneena.
"Satavarma", Sirius sanoi vakavana ja nyökytteli päätään. "Olen kirskunkuristaja, ellei Bellatrixillä ja Ruikulilla ole suhdetta keskenään."
"Hah, ei ikinä!" Mischa nauroi. Hän oli vasta eilisiltana nähnyt nuo kaksi henkilöä. Bellatrix Musta oli juuri sellainen, jonka voisi olettaa olevan juuriaan myöten paha, ja Kalkaroksesta hän ei voinut ajatella kuin yhtä asiaa: milloin tuo poika-parka oppisi pesemään hiuksensa?
"Selvä, onko neiti Heyes valmis lyömään vetoa?" Sirius sanoi ovelasti. "Jos näemme yhdenkin merkin siitä, että heillä voisi olla jotain peliä keskenään, sinä strippaat keskellä oleskeluhuonetta illalla?"
Mischan leukaluu loksahti paikaltaan, kun hän tuijotti Siriusta hetken aikaa, mutta sanoi kuitenkin: "Selvä! Mutta jos minä olen oikeassa, sinä teet yksityisen strippausshown Ruikulille, tietenkin tiettyjen todistajien läsnäollessa?"
Sirius kavahti taaksepäin, mutta oli varma että voittaisi. "Selvä!" hän huudahti ja Mischa ja Sirius kättelivät vetonsa sinetöimiseksi. Remus pudisti päätänsä, mutta kaikki näkivät että hänkin hymyili.
Juuri sillä hetkellä suuren salin ovet aukenivat ja Stephanie astui sisään. Ihmisten päät kääntyilivät siltä kohdin, mistä hän käveli ja Stephanien oli vaikea olla näkemättä, kuinka poikien suut loksahtivat auki. Hyvä, Stephanie ajatteli, olihan hän nähnytkin vaivaa ulkonäkönsä eteen. Hänellä ei ollut yllään kaapua vaan tummansininen minihame, vaaleanpunainen niskalenkkitoppi ja hänen hiuksensa oli sekoitettu hurjasti, sellaisella tavalla, joka sopi juuri hänelle. Meikkiäkin hän oli laittanut tavallista enemmän, mutta mitä hän ei olisikaan tehnyt kiinnittääkseen Jamesin huomiota?
"Huomenta!" hän sanoi iloisesti istuessaan Kelmien ja Mischan viereen. Pojat ja Mischa tuijottivat häntä suut auki.
"Ketä varten sinä olet NYT pynttäytynyt?" Mischa kysyi vaivaantunena. Stephanie pynttäytyi aina jotain poikaa varten, hän tiesi.
"En varsinaisesti ketään varten", Stephanie vastasi hyväntuulisesti ja alkoi voitelemaan paahtoleipää. Hän väläytti suuren hymyn Mischalle joka katsoi häntä epäuskoisesti.
"Kaikki meistä ei halua näyttää lepakonpesältä heti aamusta", hän lisäsi. Mischa tuhahti ja jatkoi kiistelyään Siriuksen kanssa kumpi oli oikeassa heidän vetonsa suhteen.
"Missä Amy ja Lily ovat?" James kysyi Stephiltä. Stephanieta harmitti, että James aloitti keskustelun juuri Lilystä.
"Evans vei Amyn sairaalasiipeen", hän sanoi murtuneen näköisenä. "Amy tippui sängystään ja taittoi nilkkansa."
Lause herätti paljon hilpeyttä Siriuksen kasvoilla, eikä Mischa voinut tukahduttaa sisältään pienen pientä mustasukkaisuuden tunnetta.


Koulupäivä oli ollut yksi kauheimmista, ainakin Lilyn mielestä. Hän oli mennyt suoraa sairaalasiivestä taikajuomien tunnille, jossa oli ollut päällä täydellinen sota. Kelmit olivat lisänneet Kalkaroksen liemeen jotain ainetta, joka pilasi hänen liemensä heti kättelyssä ja sai aikaan kammottavan, mädäntyneen jauhelihan hajun. Kalkarosta tämä harmitti hyvin paljon, sillä taikajuomat oli ainut asia missä hän päihitti kaikki, jopa kelmit. Heidän taikajuomien professori Polkein oli huutamassa täydessä vauhdissa Kelmeille, kun Lily oli astunut luokan ovesta sisään. Näky ei ollut kaunis; vanha, noin 190 cm pitkä taikajuomien opettaja huusi naama punaisena typerästi virnisteleville Kelmeille.
"MUSTA - jos et sinä nyt kuuntele, niin väännän sinun - jaahas, missä neiti Evans suvaitsi olla koko tunnin alun?" Professori Polkein lausui halveksuvasti huomattuaan Lilyn.
"Olin sairaalasiivessä, saatoin ystäväni Amy Smithin sinne, professori", Lily lausui tunnollisesti.
"Ai jaa", Professori Polkein sanoi pettyneenä siitä, ettei voinut nyhtää enempää pisteitä Rohkelikolta, mutta tyytyi huutamaan Kelmeille.
"Jälki-istuntoa, herrat Potter, Musta, Lupin ja Piskuilan!" hän huusi voitonriemuisena. "Tänä iltana kello 20.00!" Sirius ja James virnuilivat vielä ylpeännäköisenä, kun he siirtyivät pulpeteilleen.
"Mistä lyödään vetoa, että joudumme vielä siivoamaan ne samat laatikot kuin viimevuonna?" Sirius kuiskasi Jamesille.
"En edes viitsi lyödä vetoa, kaikkihan sen tietää, että siivoamme ne", James kuiskasi takaisin.
"Se oli jo viime kerralla tarpeeksi kamalaa. Sammakon suolia, lohen suomuja.. Kuka säilyttää sellasia ainesosia laatikossaan?" Sirius kysyi halveksuen.
"Ehkä sellainen ihminen, joka opettaa taikajuomia ja tarvitsee niitä taikajuomiinsa?"
"Heh heh Sarvihaara, kai minä nyt tuon tiesin?"
"Sinusta ei voi ikinä tietää", James letkautti takaisin kovempaa kuin oli tarkoitus.
"HERRA POTTER, jälki-istuntoa koko viikon!" professori Polkein karjui naama punaisempana kuin ikinä. "Sinä se et vain ikinä opi!"
James hautasi päänsä käsiinsä. Tällä menolla hän oli ainoat vapaa-aikansa jälki-istunnoissa. Aivan niinkuin hän saisi Lilyn juttelemaan itselleen edes tällä vapaa-ajan määrällä?
"Sinusta sitten ei voi ikinä tietää Sarvihaara", Sirius kuiskasi hiljaa. "Kukapa olisi uskonut että olet niin tyhmä saadaksesi vielä lisää jälki-istuntoa?"
James mulkaisi ystäväänsä ja keskittyi tekemään sitä, mitä professori käskisikin.


Illallinen oli Mischan mielestä yhtä upea kuin muutkin ateriat: sadoittain hopeisia kulhoja isojen tupapöytien päällä, upeat hopeiset pikarit ja aterimet. Mischa rakasti yli kaiken hopeaa. Se ei ollut hänen mielestään yhtä juhlavaa kuin kulta, mutta silti arvokkaan oloista.
Hän oli tullut Lilyn, Stephanien ja Amyn kanssa illalliselle, mutta hetken päästä heidän seuraansa oli liittyneet myös Kelmit, Stephanien onneksi ja Lilyn harmiksi. James oli istunut Stephanien viereen (sillä Lily istui aivan pöydän päässä, ja oli lisäksi pyytänyt Stephanieta istumaan viereensä, ettei James saanut mahdollisuuttakaan olla metriä lähempänä Lilyä) ja Stephanie jutteli Jamesille kaiken ujouden unohtaneena. Hänen harmikseen hän ei ollut kiinnittänyt Jamesin täyttä huomiota, sillä poika tuijotteli vähän väliä Lilyä, mitä Stephanie ei ollut huomannut, mutta Lily oli. Lily tuijotti Jamesia vihaisena, Stephanien pölpöttäessä heidän välissään onnellisena. Mischaa, Siriusta, Amya ja Remusta nauratti tämä tilanne, vaikkei Lily ja James mitään hauskaa siinä nähnytkään.
"No Mischa", Sirius aloitti viekkaalla äänensävyllä. "Valmiina häviämään vetomme?"
"Tottakai, mutta olen pahoillani. Tiedän että en häviä", Mischa vastasi varman oloisena ja tarttui kastikekulhoon kaataen kermanväristä kastiketta perunoilleen. "Sitäpaitsi, hehän eivät ole edes illallisella!"
"Eikö se jo tarkoita jotain?" Sirius sanoi ja iski silmää Mischalle, joka irvisti vastaukseksi. "He yhtäaikaa poissa illalliselta? Sanonpahan vain, luutakomero kutsui, jos ymmärrät mitä tarkoitan."
"Eivät kaikki harrasta luutakomeroita, vaikka sinä harrastatkin", Remus naurahti.
"Eikä he varmaan halunneet tulla, liima pitää varmaan vieläkin..." Peter vikisi hiljaa, mutta Mischa kuuli sen siltikin.
"Liima?" Mischa sanoi ja katsoi Siriukseen ja siristi haaleansinisiä silmiään hiukan. "Te liimasitte jotain heihin liittyen?"
"Ei tietenkään" Sirius sanoi nopeasti. "Peter nyt vikisee mitä vikiseekin. Sekoilee, sanon minä."
Mischa kohotti hieman kulmiaan. Remus tönäisi pöydän alla Peteriä. Remus tiesi, että jos Sirius häviäisi vedon Peterin takia, Peter ei saisi rauhaa seuraavaan kahteen viikkoon.
Juuri silloin aukesi Suuren salin ovet voimakkaasti pamahtaen. Sisälle astui äärimmäisen vihaisen näköinen Bellatrix, jonka käsi oli Kalkaroksen kädessä. Koko sali raikui naurusta, mutta se laantui hyvin äkkiä, sillä Bellatrix oli ottanut taikasauvansa esille ja osoitti sillä uhmakkaasti jokaista, joka uskalsi vielä nauraa. Hän lähti rahtaamaan Kalkarosta perässään kohti Luihuisen tupapöytää, mutta Rohkelikon pöydän kohdalla hän pysähtyi ja nojautui pöydän päässä istuvien kelmien eteen.
"Serkkuseni, ennen kuin huomaatkaan, olet kuollut", hän sihisi niin myrkyllisesti, että Stephanie vinkaisi.
"Ai, nyt pelottaa", Sirius sanoi kepeästi.
"Millä tämä liima irtoaa?" Bellatrix kysyi vihaisena. Mischa tuijotti kulmat koholla Siriusta.
"Mikä liima?" Sirius sanoi.
"Tiedät vallan hyvin! Tämä liima, jonka sinä ja ääliöystäväsi laitoitte minun ja Kalkaroksen käteen!" Bellatrix sanoi vihaisena. Mischa naurahti.
"Mikä nyt on noin hauskaa?" Bellatrix sanoi edelleen vaarallisen näköisenä ja kääntyi Mischan puoleen.
"Oi, ei mikään", Mischa sanoi ja nauroi edelleen.
"Kuka sinä oikein olet?" Bellatrix sanoi vihaisesti. Peter hivuttautui hiljalleen poispäin ystävistään, Bellatrixin kynsien ulottuvuuden ulkopuolelle.
"Mischa Heyes, palveluksessasi!" Mischa sanoi ivallisesti. "Otappas nyt tuo poikaystäväsi ja kipitä takaisin mistä olet tullutkin. Et pelota ketään." Sirius, James, Remus, Lily ja Amy katsoivat vuorotellen Bellatrixia, vuorotellen Mischaa, kun taas Stephanie katsoi hiljaa lautastaan vapisten. Bellatrixin katse oli murhaava.
"Sinun onnesi, että toinen käteni on tuon ääliön kädessä", Bellatrix sihisi. Kalkaros näytti hämmästyneeltä, aivan kuin ei olisi uskonut, että Bellatrix voisi sanoa noin hänestä. "Muuten olisit aika nopeasti sairaalasiivessä. Ei, anteeksi, Pyhässä Mungossa, sillä minulla on enemmän vaikutusvaltaisia kavereita kuin uskotkaan, Tylypahkan ulkopuolella."
"Auts. Sano heille, ettei minua kiinnosta pätkääkään", Mischa sanoi ja vilkutti Bellatrixille, joka heitti vielä yhden murhaavan katseen häneen ennen kuin lähti Luihuisen tupapöytään.
"Kuinka sinä uskalsit?" Lily kysyi ääni väristen.
"Bellatrix nirhaa sinut", James sanoi tukahtuneella äänellä.
"Samaa mieltä", Amy sanoi nyökytellen.
"Hei, Durmstrangissa oli paljon enemmän pelottavampia tyyppejä, ja ei ne ikinä tehnyt meille mitään, vai mitä, Steph?" Mischa sanoi.
"Jep, mutta Bellatrix voisi jopa toteuttaa uhkauksensa, siltä hän kuulosti", Stephanie sanoi hiljaa.
"Nääh", Mischa sanoi ja jatkoi syömistä.
"Minä tunnen serkkuni", Sirius sanoi kulmat koholla. "Hän kiroaa jokaisen joka pilkkaa häntä."
"No, minua hän ei olekkaan vielä tavannutkaan, minua ei niin helposti kirota", Mischa sanoi kepeästi, mutta muut tuijottivat häntä silti peloissaan, aivan kuin hän olisi heittämässä nyt henkeään.
"Hei, pientä piristystä tiedossa! Sirius strippaa tämän viikon sisällä Kalkarokselle yksityisesti", hän sanoi kovalla äänellä. Kaikki nauroivat, paitsi Sirius, joka pelkäsi tulevaa koitosta, eikä voinut peittää huolestuneisuutta Mischan takia. Tällä menolla tyttö olisi kuollut ennen kuin hän pääsisi pois Tylypahkasta.



Myöhemmin illalla tupahuoneessa vallitsi rauhallinen tunnelma, johtuen varmaan siitä, että Kelmit olivat jälki-istunnossa. Lily rentoutui lämpimässä, kodikkaassa ja punakultaisen värisessä huoneessa mieli paljon korkeammalla kuin aamulla. Kokonainen tunti ilman Kelmejä - mitä muutakaan hän olisi voinut toivoa? Hän oli saanut tarpeekseen Jamesin itserakkaasta olemuksesta, aivan kuin James kuvittelisi että Lily lankeaa hänen syliinsä heti kun hän vain hymyilisikin. Mutta ei Lily voinut kieltää sitä, että ei olisi miettinyt Jamesia ihmisenä, että sen kuoren alla oli jotain muutakin kuin se itserakas älykääpiö...
"Lily?" Amyn vaativa ääni sanoi. Lily hätkähti syyllisen näköisenä.
"Anteeksi, sanoitko jotain?" hän mumisi nolona.
"Kyllä, itseasiassa aika paljonkin", Amy sanoi huvittuneen näköisenä. "Sinä sitten otat kaiken irti kun Kelmit ovat hetkenkin poissa?"
"Voitko syyttää minua?" Lily kysyi suuttuneena. "Haluasitko itse kuulla treffikutsuja koko ajan?"
"Nojaa, ei se niin kamalaakaan voi olla..." Amy sanoi hiljaa. Lily katsoi ystäväänsä yllättyneenä, ja olisi voinut vaikka vannoa, että tämä puhui Siriuksesta.
Heidän keskellään laskeutui vankkumaton hiljaisuus, mutta se ei kestänyt kauaa. Muotokuvan ohitse oli tullut Stephanie ja Mischa, ja he suunnistivat heitä kohden.
"Lily!" Steph huusi kiirehtien. "McGarmiwa haluaa nähdä sinut työhuoneessaan, nyt heti. Mitä olet mennyt tekemään?" Stephanie kysyi uteliaana, kuten aina.
"En tiedä", Lily sanoi järkyttyneen kuuloisena. Oliko hän mokannut heti ensimmäisenä koulupäivänä? Ensimmäistä kertaa?
"Sinun pitäisi mennä nyt heti, Lily", Mischa sanoi hänelle. " Se kuulosti vakavalta."
Lily vain nyökkäsi kalpeana ja kiirehti ulos muotokuvasta.

Suunnistaessaan kohti McGarmiwan työhuonetta, Lily hermoili ja puristi kämmeniään nyrkkiin, niin että hänen rystysensä oli valkoiset. Älä hermoile, Lily mietti yrittäen löytää päänsä sisältä sen järkevän kuuloisen Lilyn äänen, sinä ET ole tehnyt mitään pahaa. Voihan McGarmiwa kutsua sinut viattomasti teekupposellekkin? Lily nauroi mielikuvitukselleen, ja antoi kerrankin ilon purkautua turvallisesti itsestään. McGarmiwa ei ikinä kutsuisi ketään oppilasta teekupposelle muuten vaan, Dumbledore on ainut jonka hän kutsuisi, jos hän ottaisi huomioon ainaiset Jamesin ja Siriuksen kinastelut siitä, onko Minervalla ja Albuksella salasuhdetta.. Lily nauroi aina vain kovempaa.
"Lily?" hämmästynyt, mutta iloinen ääni kuului hänen takaansa.
Lily kääntyi nopeasti ympäri ja kohtasi silmästä silmään tummanruskean pörröpään omaavan ihmisen. James. Lily nolostui.
"Eikö sinun pitäisi olla jälki-istunnossa?" hän tiuskaisi ja kääntyi jatkaakseen nopeasti matkaansa McGarmiwan luo.
"Itseasiassa olen menossa rakkaan Minervan luo", James sanoi ja otti Lilyn kiinni kävelläkseen samaa vauhtia kuin Lily. "Kuulemma jotain asiaa. Sinnehän sinäkin olet menossa?"
Lily nyökkäsi hämmästyneenä ja tajusi, ettei ollut tehnyt mitään pahaa, kysehän oli tietysti jostain johtajaoppilasasioista! Hän hymyili hajamielisesti.
"Sinä siis pelkäsit tehneesi jotain pahaa?" James sanoi huvittuneena, katse lukkiutuneena Lilyn kasvoihin. Lily käänsi katseensa Jamesin silmiin. Miten ihmisellä voikin olla noin ruskeat, lumoavat silmät..
"Hmph, tietenkin pelkäsin, meille muille ei vain ole niin helppoa järjestää hankaluuksia kuin teille Kelmeille", Lily sanoi suuttuneena itselleen. Ei hän voisi Jamesiin ihastua! Sehän olisi vastoin kaikkia luonnonlakeja! "Katsos, en tiedä oletko ennen kuullut asiasta, mutta joillakin ihmisillä on omatunto...?" Lily virkkoi. James naurahti.
"Tottakai olen! Äitini on yrittänyt takoa sen jotain sen tapaista sisääni jo siitä asti, kun olin oppinut kävelemään!" James naurahti eloisasti. "Itseasiassa, hän ei ole vieläkään tajunnut, että käsittelee mahdotonta tapausta..."
Lily hymyili. Jamesin kanssa olo ei ollutkaan niin kamalaa, kuin hän oli kuvitellut..
"Polkein raivostui täydellisesti, kun kuuli, että minulla olikin tällä kertaa sopiva syy häippästä kesken jälki-istunnon!" James sanoi haikeana. "Kunpa en ikinä unohtaisi sitä ilmettä hänen kasvoillaan..."
"Kai sinä sen joskus muulloin joudut suorittamaan? Eikö sinulla ollut jälki-istuntoa koko viikon ajan?" Lily kysyi viisaasti.
"Jep, kai, mutta Sirius luultavasti järjestää itselleen jälki-istunnon kanssa koko viikoksi, niin en joudu olemaan yksin", James sanoi ja virnuili typerästi.
"Oi, kuinka jaloa", Lily tuhahti ja nopeutti askeliaan.
He kävelivät hiljaisina loppumatkan, kumpikin miettien omia asioitaan. Lily mietti, oliko tulemassa hulluksi ja James mietti Lilyä ja sitä, uskaltaisiko pyytää tätä Tylyahoon turvallisesti niin, ettei Lily ehtisi kiroa häntä.
He saapuivat McGarmiwan ovelle ja Lily yritti koputtaa oveen kohteliaasti, mutta James ehti ensin ja vain riuhtaisi oven auki.
"Heipparallaa Minerva!" James aloitti, mutta näky, joka kohtasi hänen silmänsä, sai hänet hiljaiseksi. Dumbledore ja McGarmiwa istuivat teekupposella McGarmiwan työhuoneessa.
"Viisi pistettä Rohkelikolta opettajan halventamisesta, Potter", McGarmiwa aloitti.
"Sinulla taisikin olla toinen tapaaminen, Minerva", Dumbledore sanoi silmät tuikkien. "Ehkäpä juomme teekupposet mieluummin illalla."
McGarmiwa vain nyökkäsi ja loihti teekupposet takaisin kaappiinsa.
Lilykin astui tässä vaiheessa peremmälle huoneeseen ja ensitöikseen mulkaisi Jamesia, joka virnuli hänelle onnellisesti.
"No, minäpä tästä lähdenkin", Dumbledore sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. "James, milloin näenkään taas sinut ja herra Blackin työhuoneessani?"
"Voi olla, että aika pian", James sanoi huolettomasti.
"Suurenmoista. Hyvää illanjatkoa", Dumbledore sanoi ja häipyi.
"Istukaa", McGarmiwa sanoi ja taikoi yhden tuolin lisää pöytänsä ääreen. Lily ja James istuivat.
"Olemme yhdessä rehtorin kanssa miettineet, että johtajaoppilat voisivat tänä vuonna järjestää pikkujoulut."
"Pikkujoulut?" Lily varmisti hämmentyneenä.
"Kyllä. Joudutte tekemään yhteistyötä, ja järjestämään kaksin illan kulun ynnä muut järjestelyt. Olen hyvin pahoillani,neiti Evans", McGarmiwa sanoi ja hymyili pienesti Lilyn järkytyneelle ilmeelle.
"HEI!" James ehti älähtää, mutta McGarmiwa jatkoi nopeasti: "Oletan, että ilta sujuu täydellisesti. Suunnittelette illan kulun alusta loppuun asti, koulu tietenkin maksaa kulut. Apunanne saatte käyttää valvojaoppilaita. Ja Potter", McGarmiwa sanoi ja tähtäsi tiukan katseen Jamesiin päin. "Jos sinä ja Black jotenkin häiritsette illan kulua, huolehdin omakätisesti, että joudutte olemaan koko loppuvuoden jälki-istunnossa."
James nyökkäsi.
"Hyvä on, voitte lähteä", McGarmiwa sanoi ja alkoi putsaamaan teekuppejaan. Lily ja James nousivat hiljaisina ja poistuivat huoneesta toivoteltuaan ensin hyvät illanjatkot.


"Upeaa, että meillä on jonkinnäköiset juhlat tänävuonna", Lily aloitti keskustelun, kun hän ja James kävelivät hiljaisia käytäviä kohti Rohkelikon tupahuonetta.
"Niin, jos me saamme tehtyä jonkinnäköiset juhlat..." James sanoi epävarmasti.
"Emme varmaan, jos se sinusta riippuu", Lily sanoi. "En tajua, miksi Dumbledore ja McGarmiwa viettävät iltoja yhdessä teekupposten äärellä.."
"Lily, eikö se ole selvää, heillä on salasuhde!", James sanoi kovaan ääneen. "'Ehkä juomme teekupposet mieluummin illalla...' Voi pojat, että Sirius riemastuu kuullessaan tämän!"
Lily naurahti, muttei tosiaan uskonut Jamesia. James katsoi sivusilmällään Lilyä, ja ei voinut uskoa, että oli saanut Lilyn nauramaan. Hän rentoutui huomattavasti. Ehkä hänellä olisi vielä mahdollisuuksia Lilyn suhteen...
Pian he olivat kuitenkin saapuneet tyhjään oleskeluhuoneeseen, kumpikin nyt selvästi vaivaantuneina.
"Kröhöm.. Hyvää yötä, Ev.. Lily", James sanoi ja odotti Lilyn räjähtämistä, koska hän oli käyttänyt Lilyn etunimeä.
"Hyvää yötä, James", Lily sanoi huokaistuaan ensiksi. Hän nauroi Jamesin typertyneelle ilmeelle.
"Luulitko että jaksan raivostua näin myöhään?" Lily kysyi haukotellen. "Sinä et todellakaan tunne minua."
"Et ole antanut mahdollisuutta", James sanoi ja hymyili vinosti. Nytkö hänen haaveensa toteutuisi...?
"Enkä anna vieläkään", Lily virnisti. James laski masentuneena päätään.
"Katsotaan uudelleen viikon päästä", Lily sanoi nopeasti ja lähti nopeasti juoksemaan tyttöjen makuusalin rappuja ylös, ettei vain kuulisi Jamesin riemun kiljauksia. Mutta hän epäonnistui.

[Natabogi]

Luku 3
Tytöt ovat tulleet hulluiksi!

Lily heräsi aikaisin seuraavana aamuna onnellinen hymy kasvoillaan. Hän ei tajunnut, miten oli antanut sen tapahtua; hän todellakin tykkäsi Jamesistä. Jamesin lukuisat treffipyynnöt eivät ikinä olleet tehneet vaikutusta Lilyyn, mutta nyt hän oli valmis antamaan pojalle mahdollisuuden...
Lily ei viitsinyt herättää Amya vielä, se olisi pikemminkin uhkarohkeata ottaen huomioon, että Amy oli aina hengenvaarallisella päällä, kun hänet herätti aikaisin aamulla. Silti hänen teki mieli puhua uusista tunteistaan Jamesiin jonkun kanssa.. Ehkä hän juttelisi parhaan ystävänsä kanssa iltapäivällä. Hän nousi hiljaa sängystään ja valmistautui lähtemään varhaiselle aamupalalle.


Lily käveli tyhjiä käytäviä pitkin harhaillen väsyneenä kohti suurta salia. Käytävät olivat kylmiä, harmaita ja tyhjiä, lukuunottamatta paria suurta mustaa hämähäkkiä nurkassa. Lily värähti; hän ei ikinä ollut lämmennyt hämähäkeille. Hän väisti hämähäkit inhoten ja reipasti askeleitaan.
Saavuttuaan suureen saliin hän huomasi ilokseen, ettei se ollut ikinä näyttänyt niin upealta. Katto oli lumottu näyttämään samalta kuin taivas ulkona; se oli pilvetön ja kirpeän sinisen värinen. Lily rakasti aamuista taivasta. Hän antoi katseensa valua katosta suuren salin ihmisiin; oppilaita oli siihen aikaan vielä hyvin vähän aamiaisella, ja opettajien pöydässäkin oli vain kolme professoria: Rehtori Dumbledore, professori McGarmiwa ja professori Polkein. McGarmiwa ja Dumbledore hymyilivät toisilleen seesteisesti ja juttelivat keskenään näyttävästi jostakin heille mieluisesta asiasta. Polkein vilkuili närkästyneenä heihin, ja näytti siltä, että hänen kallisarvoista ruokarauhaansa häirittiin hyvin pahasti.
Lily käveli kohti Rohkelikon tupapöytää, ja huomasi järkytykseen Kelmit istumassa pöydässä. Ei ollut heidän tapaistaan olla niin aikaisen hereillä, yleensä he myöhästyivät ensimmäisiltä tunneilta käyttäen tekosyynään Siriuksen aamu-uneliaistuutta. Se oli tekosyy, jota kukaan opettaja ei katsonut läpi sormien, ja he vain määräsivät Kelmit jälki-istuntoon, mutta jokainen opettaja oli myös huomannut sen, ettei jälki-istunnoilla laimennettu Kelmien intoa tehdä toinen toistaan järjettömämpiä kepposia.
Lily mietti vähän aikaa, minne kohtaan tupapöytää hän menisi istumaan. Pöydässä ei istunut kuin Kelmit, sekä kolme ensimmäisellä luokalla olevaa poikaa, joista yksi vilkaisi Lilyä kauhistuneena. Lily hymyili pojalle ja lähti kävelemään kohti Kelmejä. Parempi sekin kuin istua yksin tai pelokkaiden ensiluokkalaisten kanssa.
"Huomenta!" Lily toivotti hieman varautuneesti.
Kelmit kääntyivät katsomaan häntä kummastuneena.
Lily tuhahti. "Saanko minä istua teidän seuraanne vai en?"
"Tottakai!" James huudahti epäröiden mutta silminnähden hyvin iloisena.
"Onko tässä nyt jokin koira haudattuna, Lily?" Sirius sanoi muka-herttaisesti. James, Remus ja Peter katsoivat toisiaan huvittuneena koira-sanan kohdalla. Lily huomasi tämän ja kurtisti kulmiaan. Sirius jatkoi kiiresti. "Kartat yleensä seuraamme kuin Ruikuli hiustenpesua! Mikä sai sinut muuttamaan asian?"
Lily melkein loukkaantui Siriuksen sanoista. Oliko hän ollut niin kamala?
"Kai sitä ihminen saa joskus istua verivihollisiensa viereen. Eikä minua oikein kiinnostanut istua noiden ekaluokkalaisten viereen", Lily virkkoi nopeasti ja istui alas Remuksen viereen.
"James tässä ei vielä ehtinyt selittää meille, miksi Minerva kutsui teidät eilen kansliaansa. Voisitko sinä kenties kertoa?" Remus sanoi ja tarttui uuteen voileipään ja alkoi voidella sitä.
"En oikeastaan", Lily hymyili. "Mutta sen voin sanoa, että kyse oli vain ja ainoastaan johtajaoppilaiden velvollisuuksista."
"Sääli", Sirius sanoi pettyneenä. "Luulin jo, että rakas Minervamme on hairahtanut täysin hempeäksi ja alkanut parittamaan sinua ja Sarvihaaraa."
Lily tuhahti jo toisen kerran sinä aamuna. "Sori vain, Sirius, mutta siihen ei onnistuisi edes Dumbledore. Enkä minä", Lily sanoi, mutta tunsi, että hänen sydämensä oli asian kanssa eri mieltä... Hän tunsi punastuvansa ja tarttui läheisimpään hedelmäkulhoon ja otti sieltä omenan. Hän näki sivusilmällä Jamesin tuijottavan melkein surullisen näköisenä tyhjyyteen ja Remuksen katsovan häntä uteliaasti. Ei kai vaan Remus ollut tajunnut Lilyn tunteita?
"No niin, eiköhän meidän olisi aika jatkaa matkaa?" Sirius sanoi väsyneen näköisenä eikä huomannut kuinka Lily söi keskittyneesti omenaansa ja väisteli tahallaan Remuksen epäuskoista katsetta. "Minä nukahdan pian tähän pöytään kiinni."
"Miksi te edes tulitte näin aikaisin syömään?" Lily kysyi uteliaana nostettuaan katseensa omenastaan. "Luulin että Siriusta on mahdoton saada ylös sängystä näin varhaisella."
Sirius katsoi häntä pahankurinen ilme kasvoillaan. "Itse asiassa tähän on erittäin hyvä syy."
"Mikä syy?" Lily kysyi entistä hämmentyneempänä.
"Olen pahoillani, kultaseni, mutta se on jo Kelmien salaisuuksia", Sirius sanoi erittäin omahyväisesti. James mulkaisi Siriusta vihaisesti ´kultaseni´ sanan kohdalla, mutta Lily oli kuin ei olisi huomannut sitä.
"Ei kai vaan taas uusia hankaluuksia", Lily ennusti ja tiesi osuneensa kultasuoneen, Jamesin innostuneen ilmeen huomioon ottaen. Lily huokaisi ja pudisteli päätään kun Kelmit nousivat pöydästä ja pian he jo suunnistivat poispäin suuresta salista ties minne. Lily ei todellakaan halunnut tietää mitä he suunnittelivat.


Stephanie suuntasi kohti muodonmuutosluokkaa, kelatessaan pään sisällään omasta mielestään suurenmoista suunnitelmaa. Hän ei ollut sokea, oli päivänselvää että Lily oli lääpällään Jamesiin. Sen oli todistanut se tosiasia, että kun hän oli maininnutkin aamiaispöydässä (jonne hän, Mischa ja Amy olivat saapuneet hieman myöhässä, kiitos Amyn hyvien unenlahjojen ja Mischan itsepäisyyden mennä Amyn kanssa samaa matkaa syömään) Jamesin nimen, Lily oli punastunut korviaan myöten ja mumissut jotain käsittämätöntä. Stephanieta kiukutti. Hän oli tottunut ainoana lapsena saamaan kaiken mitä oli pyytänytkään; jopa Dumstrangissa, yhdessä Mischan kanssa. He olivat pitäneet kaikkia tossunsa alla, Mischa eritoten. Mischa oli nauttinut otteestaan Dumstrangiin vaikka olikin vihannut pimeyden voimia ylikaiken viitosluokastaan lähtien. Syytä mielenmuutokseen Stephanie ei tiedä, vaikka olikin sitä monta kertaa vaatinut syytä siihen. Mutta ei. Mischa osasi pitää päänsä paremmin kuin hän. Mischa oli kuitenkin jatkanut muiden pompottelua ja nauttinut suosiotaan, mutta hänen otteensa oli alkanut lipsua. Hän oli hankkinut Stephanien kanssa liikaa vihamiehiä, ja he olivat maksaneet kalliin hinnan muiden pompottelusta. Stephanie muisteli tuota aikaa lähinnä katkeruudella. Mischa oli vetänyt hänet kyllä huipulle, mutta raahannut kyllä hänet lujaa vauhtia alaskin. Stephanie havahtui ajatuksistaan ja kiiruhti askeleitaan. Hän olisi pian myöhässä tunnilta. Muut olivat menneet jo, hän kun oli unohtanut kirjansa makuusaliinsa. Hän oli pyytänyt Mischaa mukaansa hakemaan kirjojaan, mutta tyttö ei ollut kuullut häntä. Tai mikä pahempaa, ei ollut välittänyt hänen pyynnöstään. Stephanie vilkaisi vielä kerran kelloaan, kauhistui kuinka nopeaa kello voikaan edetä ja pisti juoksuksi.


Remus käveli ystäviensä kanssa kohti Tylypahkan pihamaita. Päivä oli ollut erilainen, ainakin siinä mielessä, että Kelmit olivat käyttäytyneet harvinaisen siivosti. Mutta se ei ollut ainut syy. Rohkelikon seiskaluokkalaiset tytöt käyttäytyivät kaikki hyvin oudosti. Aamulla Remus oli huomannut, että Lily oli punastunut kun puheeksi oli tullut hänen ja Jamesin parittaminen. Yleensä hän olisi vain huutanut ja yrittänyt kirota Jamesin ja muut törkeät, jotka olivat kehdanneet loukata häntä sillä tavalla. Stephanie taasen oli myöhästynyt 10 minuuttia muodonmuutoksista ja saanut jälki-istuntoa. Mischa oli ollut suhteellisen hiljaa, mutta hän varmaan mietti Bellatrixin uhkausta, vaikkei sitä ikinä myöntäisikään. Ja vielä sen kaiken lisäksi, Amy oli alkanut kiinnostaa Remusta. Hän ei ollut ennen huomannutkaan kuinka Amy suorastaan sädehti, mutta tuntui kuin Amy olisi tykännyt Siriuksesta... Remus huokaisi ääneen.Tytöt todellakin olivat tulleet hulluiksi.
"Hei Kuutamo, kaikki hyvin?" Peter vikisi hänen takaansa. "Täysikuuhunkin on vielä kaksi viikkoa.."
"Ole hiljempaa, Peter", Remus aneli ja vilkaisi huolestuneena ympärilleen. Kukaan ei onneksi ollut kuullut heidän keskusteluaan. Kaikki olivat keskittyneet nauttimaan ihanasta, aurinkoisesta päivästä ystäviensä kanssa. Aurinko paahtoi täysillä taivaalla ja taivas oli pilvetön ja suurin osa oppilaista oli ulkona syventämässä rusketustaan.
"Niin Matohäntä, luulisi sinun jo oppineen pitämään suusi kiinni Kelmien välisistä asioista muiden ollessa läsnä", Sirius haukahti Peterille, joka punastui. "Muistan kuin eilisen, kun menit lipsauttamaan tulevan kepposemme McGarmiwalle. Ja eilinen liima-lipsahdus."
"Sanoinhan että ne olivat vahinkoja!" Peter vikisi. "Kauanko te oikein huomauttelette siitä minulle?"
"Yksikössä Matohäntä, yksikössä. Ei te, vaan sinä. Sirius", James korjasi hieman hajamielisesti.
"Ja sinä se vain ajattelet Evansia?" Sirius kysyi hieman halveksuen.
"Itseasiassa kyllä."
"Ihmeellistä. Et olekaan tehnyt sitä pitkään aikaan."
"Miten niin?"
"Viimeisellä tunnilla sinä kuiskasit minulle, olenko minä huomannut Lilyn ´ah-niin-ihanat´ vihreät silmät"
"No voiko minua moittia?"
"Öö. Voi?"
"Sirius ja James", Remus aloitti järkevällä äänensävyllä, mutta Sirius tyrmäsi heti hänen saarnansa ja osoitti ruohikolla istuvaa, yksin omissa ajatuksissaan olevaa Mischaa. Tyttö oli vaihtanut itselleen koulunkaavun sijasta lyhyet mustat shortsit ja tummansinisen niskalenkkitopin ja istui ruohikolla ison tammen alla nojaten haikean näköisenä jalkoihinsa.
"Katso ja opi kuinka tyttö isketään 10 minuutissa!" hän sanoi Peterille,joka kohotti päänsä äkkiä innostuneen näköisenä ja Sirius lähti hiipimään lähemmäs Mischaa.


Mischa oli valmis lähtemään Tylypahkasta. Ei häntä Bellatrixin uhkaus vaivannut, päinvastoin, se nauratti häntä, olihan hän pahempiakin uhkauksia kuullut, mutta häntä ei vain enää voinut vähempää kiinnostaa koulunkäynti, ei Dumstrangissa, ei Tylypahkassa, ei missään. Vaikka hänellä olikin ystäviä, mutta hänellä ei ollut enää niin hauskaa koulussa kuin ennen oli. Ennen viitosluokkaa. Asiassa oli vain yksi pulma; mitä sen jälkeen tapahtuisi, kun hän lähtisi pois Tylypahkasta? Hän tiesi paremmin kuin hyvin, että Tylypahkan kookkaitten muurien takana oli pimeyden velho, Lordi Voldemort. Ministeriö ei tulisi saamaan häntä kiinni.Hän istui jälleen puun alla ja mietti Voldemortia. Mischaa puistatti, ja muistot valtasivat hänet.

Mustahiuksinen,teräväpiirteinen ja nätti, noin 15-vuotias tyttö istui ulkona auringonpaisteessa suuren valkoisen kartanon pihalla ja pelkästään nautti olostaan. Tytöllä oli yllään vihreä minihame ja valkoinen toppi, ja silmillään ylisuuret aurinkolasit. Häntä hymyilytti. Elämä ei voisi mennä paremmin. Koulu sujui, ihmissuhteet sujuivat, kaikki sujui häneltä. Mikään ei voisi pilata hänen oloaan.
"Mischa?" kuuluu huuto kartanon ovelta.
"Andreas, olen täällä!" tyttö huikkasi ja nauroi iloisesti.
Ulos asteli komea, noin 178 cm,19-vuotias teräväpiirteinen, mustat hiukset omaava poika. Mischan isoveli. Andreasilla oli kasvoillaan vakava ilme.
"Mitä?" Mischa sanoi vakavoituen heti kun näki Andreaksen.
"Asia on nyt niin, että minä lähden. Pitkäksi aikaa. Olen pahoillani", poika vastasi surullisesti pulputtaen kaikki nopeasti ulos ikään kuin se helpottaisi asioita.
"Mitä?" Mischa henkäisi jälleen. "Lähdet? Minne? Miksi?"
"Lähden Lordi Voldemortin palvelukseen. Kyllä, olet varmasti kuullut hänestä", Andreas sanoi Mischan ilmeen nähdessään.
"Se hirviö, joka tappaa, kiristää ja kiduttaa ihmisiä ja haluaa valtaan keinolla millä hyvällä?"
"Juuri hän."
"Miksi helvetissä sinä lähdet hänen palvelukseen?" Mischa räjähti yhtäkkiä. Häneltähän ei isoveljeä vietäisi.
"Hän on esittänyt tarjouksen", Andreas sanoi vältellen. "Ja hyväksyin sen. Ei muuta."
"Älä valehtele minulle! Sinä et ikinä lähtisi noin helposti kotoa pois! Meidän luota pois!" Mischa huusi ja ei yrittänytkään pidättää kyyneleitään. Andreas oli hyvin läheinen hänelle.
"Mischa. Kuuntele nyt", Andreas sanoi teräksisellä äänen sävyllä. "Tämä ei ole helppoa minullekkaan. Tämä on parasta meille kaikille... Anna anteeksi minulle jonain päivänä. Olet rakas."
Andreas käänsi päänsä pois ja talsi kohti kartanoa, viimeisen kerran. Mischa murtui ja kaatui nurmikolle. Hän vain itki hiljaa maassa. Hänen elämänsä oli murtunut. Hänestä tuntui kuin hän olisi menettänyt Andreaksen iäksi.

Istuessaan turvallisesti Tylypahkan nurmikolla Mischa oli katkera. Hän ei enää itkenyt muistellessaan tuota päivää, vaikka he olivat olleet hyvin, hyvin läheisiä Andreaksen kanssa. He olivat jakaneet kaiken, mutta silti tämä oli jättänyt hänet yksin. Siitä päivästä lähtien hän oli vihannut pimeyden voimia. Hän oli liian kauan odotellut isoveljeään takaisin. Enää hän ei odottaisi kirjettä häneltä, soittoa kesälomalla, tapaamista...
Vai oliko Andreas edes elossa enää? Mischa tiesi että hän oli elossa. Hänen isoveljeään ei noin vain tapettaisi. Andreas oli samanlainen kuin Mischa. Mischan valtasi puhdas raivo. Hänestä tulisi aurori, hän tappaisi Voldemortin henkilökohtaisesti ja kohtaisi isoveljensä.. Kuolonsyöjän. Yrittäisikö Andreas tappaa pikkusiskonsa? Silloin hän näyttäisi Andreakselle kuinka paljon häntä oikein oli sattunut kun isoveli oli vain kääntänyt yhtäkkiä selkänsä hänelle, ainoalle pikkusiskolleen! Väkivaltaiset ajatukset valtasivat Mischan mielen eikä hän kuullut kuinka Sirius hiipi hänen takanaan.
Yhtäkkiä Mischa tunsi käden olkapäällään ja pelästyessään teki mitä oli miettinytkin; hän löi täysillä taaksepäin.
"AUTS!" Sirius huusi ja kaatui selälleen nurmikolle. Mischa katsoi pelästyneenä selkänsä taakse ja huomasi kauhukseen Siriuksen makaamassa selällään nurmikolla, kädet nenänsä päällä.
"Voi ei", Mischa mutisi muiden Kelmien juostessa nauraen paikalle. "Olen todella pahoillani Sirius!"
"Ei de midään", Sirius sanoi rauhallisesti, yrittäen unohtaa kivun ja nousi pystyyn. "Kunhan dovidaan korvaudsista."
"Anteeksi mistä?" Mischa kysyi kulmat koholla. "Puhut sekavasti."
"Korvaudsista", Sirius sanoi tyynen rauhallisesti. "Saad dulla seudakseni Dylyahoon endi viidonloppuna."
Mischa näytti epäuskoiselta. "No, jos se todella korvaa tämän sinulle... Selvä."
"Hiedoa!" Sirius hihkaisi ja yritti tyrehdyttää verenvuodon, joka pursusi hänen nenästään. "Ododan sinua kello yhdeksän oleskeluhuodeessa. Nyd minun däydyy mennä sairaalasiipeen. Nähdään silloin."
Sirius hymyili vinosti Mischalle, nyökkäsi ja lähti kävelemään reippaasti kohti linnaa. Mischa näytti olevan aivan ymmällään. James virnuili ja kohautti hänelle olkiaan, ja lähti seuraamaan Siriusta Remus ja Peter kannoillaan.


Myöhemmin illalla Sirius, James, Remus ja Peter istuivat tarvehuoneessa. Se oli hyvin erikoinen huone; sieltä löytyi aina, mitä sillä hetkellä tarvitsi, ja sinne pääsi jos käveli kolmasti seinän ohi miettien samalla ankarasti mitä tarvitsi. Kelmien käytössä se oli aina Rohkelikon värien värinen; puna-keltaiset tapetit ja kaksi punaista sohvaa takkatulen ääressä. Sairalasiiven hoitaja Matami Pomfrey oli korjannut Siriuksen nenän silmänräpäyksessä, ja Kelmit olivat tulleet sen jälkeen suoraan ihmeelliseen tarvehuoneeseen suunnittelemaan uutta pilaansa ja juttelemaan rauhassa.
"Siinä tytössä on voimaa", Sirius sanoi melkein unelmoiden.
"Todellakin", Remus sanoi huvittuneena. "Hän mursi yhdellä lyönnillä nenäsi."
"Varokin, ettet ärsytä häntä Tylyahossa, tai jotain muutakin murtuu kuin nenäsi", James nauroi.
Peter hytkyi aivan hervottomana. Muut Kelmit katsovat Peteriä hieman säälivästi.
"Niin, siitä pilasta. Oletteko varmoja että se onnistuu?" Remus kysyi huolestuneesti, ja sai Siriuksen ja Jamesin nauramaan.
"Emme tietenkään ole!" Sirius huudahti. "Sehän kuuluu asiaan."
"Mistä löydään vetoa, niin opettajien pinna katkeaa lopullisesti meidän suhteen ja he heittävät meidät ulos Tylypahkasta", Peter vikisi peloissaan.
"Nääh, eivät he tietenkään heitä. He rakastavat meitä. Pientä rohkeutta asiaan, Matohäntä", James sanoi. "Ehkä saamme vain jälki-istuntoa. Viikoksi. Kuukaudeksi. Loppu vuodeksi. Anturajalka, oletko varma Mischan suhteen? Ehkäpä sinunkin pääsi on lopulta pehmennyt ja alat seurustelemaan hänen kanssaan vakituisesti?" James pulputti nopeasti vaihtaakseen puheenaihetta, sillä myös häntäkin hermostutti vähän, eikä hän halunnut näyttää sitä muille Kelmeille.
"Älä hulluja puhu, Anturajalka ei luopuisi periaatteistaan", Remus virnisteli. "Hän ei seurustelisi kolmea päivää kauempaa edes kolmikymppisenä."
"Hei, tuo sattui. Vaikkakin olet varmaan oikeassa", Sirius kivahti.
Peter hörähti taas nauruun. Sirius pudisteli päätään muille muttei sanonut mitään.


Lily kuljeskeli pitkin linnan käytäviä ensimmäistä kertaa elämässään etsiäkseen Jamesia. Hän oli jo tehnyt tunnollisen oppilaan lailla kaikki läksynsä mallikkaasti. Hän olisi halunnut aloittaa pikkujoulujen järjestelemistä jo nyt (ettei ne vain epäonnistuisi) mutta ei ollut nähnyt Jamesia oleskeluhuoneessa, ei kirjastossa (mistä hän ei ollutkaan olettanut löytävänsä Jamesia, poika karttoi koko kirjastoa kuin hänen henkensä riippuisi siitä) eikä käytävillä ollut merkkiäkään Jamesista. Lily huokaisi ääneen. Hän olisi vain halunnut aloittaa jo järjestelyt ja samalla saada merkin siitä, ettei tykkäisikkään Jamesista. Hän luovutti etsintänsä ja suuntasi askeleensa kohti Rohkelikon oleskeluhuonetta.


Rohkelikon oleskeluhuoneessa vallitsi rauhallinen tunnelma. Kelmit eivät olleet vieläkään tulleet sinne, ja Amykin puuttui, luultavasti hän olisi kirjastossa tekemässä läksyjään. Lily suuntasi askeleensa kohti Mischaa ja Stephiä, jotka olivat takan äärellä, Mischa nojatuolissa ja Steph mahallaan makaamassa lattialla, kummallakin läksyt nokkansa edessä.
"Hei", Lily sanoi hiljaa ja istui läheisimpään nojatuoliin.
"Hei", kummatkin tytöt vastasivat hiljaa, kohottamatta katsettaan pergamenteistaan.
"Lily hei, millaista on Gubraithin tuli?" Steph kysyi.
"Se on ikuista tulta", Lily sanoi automaattisesti.
"Ihanaa, valmista!" Stephanie huudahti hyvin onnellisen näköisenä raapustettuaan huonolla käsialallaan vielä yhden lauseen pergamenttiin. "Kiitos Lily, olet paras!"
Lily punastui korviaan myöten ja näytti hämmentyneeltä. Ei Stephanielta turhan usein kuullut kehuja!
"Lily muuten", Stephanie aloitti viekkaan näköisenä. Lilyä kylmäsi. Hän ei pitänyt Stephanien äänestä. Myös Mischa huomasi tämän, nosti katsettaan läksypergamentistaan ja kohoitti kulmiaan Stephanien suuntaan. Stephanie mulkaisi Mischaa ja jatkoi: "Kauanko James on yrittänyt jahdata sinua?"
Lily huokaisi helpotuksesta ja vastasi: "Kaippa suunnilleen viisi vuotta..."
"Eikö sinusta ole jo lähinnä itsekästä kieltäytyä menemästä vain päiväksi hänen kanssaan Tylyahoon, jos se todella on hänen unelmansa?" Stephanie sanoi viekkaasti. "Jos hän todellakin niin haluaa edes enää, minulle hän ainakin niin vihjasi..."
Lily meni aivan hiljaiseksi. Stephanie ei kuitenkaan luovuttanut vaan loi halveksuvan katseen Lilyyn. Mischa tuijotti myös halveksuvasti, muttei Lilyä vaan Stephanieta.
"Minun.. Täytyy mennä makuusaliin. Tarkistamaan läksyjä", Lily sanoi hiljaa ja yritti salaa pyyhiä kyynelettä silmäkulmastaan. Hän nousi nojatuolistaan ja harppoi nopeasti makuusaliin johtavat portaat.
"Oletko sinä todellakin muuten vaan noin idiootti, vai onko tämä osa jotain sinun sairasta suunnitelmaa saada James itsellesi?" Mischa räjähti välittömästi Lilyn kadottua makuusalin portaisiin.
"Hei hiljennä vähän, ja en todellakaan ole idiootti", Stephanie sanoi hiljaa. "Tämä todellakin ON osa 'sairasta' suunnitelmaani. Nyt Lily kuvittelee, ettei James tykkää hänestä ja luovuttaa. Eikö olekin nerokasta?" Stephanie sanoi katsoen Mischaa aivan kuin olisi vielä halunnut kehuja tekonsa suhteen.
"Minä en tunne sinua enää", Mischa sanoi hiljaa, selvästi hämmästyneenä.
"Enkä minäkään sinua!" Stephanie puolustautui heti. "Ennen sinä olisit vain nauranut ja kehunut minua, mutta nyt käyttäydyt kuin et ikinä enää haluaisikkaan olla suosittu!"
"Ehkä en vain halua olla suosittu muiden kustannuksella?"
"Todellakin, en tunne enää sinua", Stephanie sanoi hiljaa, täysin tyrmistyneenä. "Entinen Mischa olisi vain tallanut muut ja ollut se täydellinen Mischa Heyes, kaikkein poikien unelma ja opettajien pikku lellikki, joka rakasti pimeyden voimia. Mikä sinut on muuttanut?"
Mischalle tuli automaattisesti mieleen Andreas, muttei sanonut mitään. Hän ei ikinä ollut kuin maininnut Stephanielle ohimennen, että hänellä oli isoveli. Ei muuta. Eikä Stephanie ollut ikinä vaivautunutkaan kyselemään hänen perheestään, saatika kuulumisista. He olivat aina jutelleet pojista ja suosiosta. Yhtäkkiä Mischa tajusi. Stephanie ei ollut ikinä muutakuin käyttänyt häntä hyväkseen, saadakseen mitä hän halusi. Poikia ja suosiota. Mischaa alkoi väkisinkin suututtamaan.
"Ehkä minä olen vain aikuistunut", Mischa tokaisi kylmästi. "Saat toteuttaa sairaan suunnitelmasi yksin. En enää ole sinulle vain yksi askel suosioon."
"Hyvä!" Stephanie huusi kyyneleet silmissään. "Eipähän ainakaan tarvitse olla sinun varjossasi eikä teeskennellä, että sinun asiasi jotenkin kiinnostaisi minua!"
"Selvä", Mischa sanoi uhkuen kylmyyttä kilometrien päähän. "Hyvästi. Toivottavasti et onnistu suunnitelmassasi. Ainakin teen kaikkeni estääkseni sen."
Mischa lähti Lilyn perään hitaasti, mutta varmasti kävellen. Stephanie pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan. Miten hän pärjäisi suunnitelmassaan ilman Mischaa?

[Natabogi]

Luku 4
Kyyneliä, riitoja ja keittiöveitsiä


Mischa nousi tyttöjen makuusaliin johtavat portaat ja tunsi sisällään puhtaan raivon. Millä oikeudella Stephanie menee sanomaan tuollaista hänelle ja Lilylle? Mischa oli kunnioittanut ensimmäisestä päivästä lähtien Lilyä ja tapaa, jolla hän sai jokaisen ihmisen tuntemaan itsensä tervetulleeksi hänen seuraan, paitsi jos Kelmejä ei tietenkään lasketa mukaan. Stephanie ei ajatellut ketään muuta kuin itseään, ja Mischa ei voinut kuin ihmetellä, mikä tyttöön oli mennyt viime päivinä. Tytöllä ei pyörinyt kuin oma, sairas suunnitelma päässään. Mischa keräsi hetken rohkeutta ja astui makuusalin ovesta sisään.
Mischa etsi katsellaan Lilyä, ja huomasi tämän makaamassa omassa sängyssään, kasvot seinään päin. Mischa kuunteli hiljaa, ja tosiaan - Lily itki hiljaa. Mischa tukahdutti huokauksen. Stephanie toden totta oli taitava saamaan mitä halusikin.
"Lily?" Mischa kysyi vahvalla, normaalilla äänellään.
Lily ei vastannut. Mischa huokaisi tällä kertaa ääneen ja istui sängylle Lilyn viereen.
"Älä välitä Stephaniesta. Hän vain on epänormaalin paljon kiinnostunut Jamesista. Siitä on tullut jo pakkomielle", Mischa sanoi yrittäen kuulostaa lohduttavalta.
"Mutta hänhän on oikeassa", Lily nyyhkytti hiljaa. "Olen niin monta kertaa torjunut Jamesin, että en ansaitse enää edes mahdollisuutta mennä Jamesin kanssa ulos. Saatika puhua hänelle."
"Tiedätkö, nyt juuri pelaat Stephanien pussiin", Mischa sanoi yllättävän vihaisesti. "Ensinnäkin, James tykkää SINUSTA. Ei Stephaniesta, ei Siriuksesta, ei kenestäkään muusta."
"Siriuksesta?" Lily toisti epäilevästi.
"En tiedä oletko sinä huomannut, mutta niiden kahden välit ovat aivan liian lämpimät ollakseen pelkkää ystävyyttä", Mischa selitti nopeasti ja virnisti Lilylle. Lily vastasi virnistykseen heikosti.
"Minusta sinun pitäisi pelata Stephanien peliä", Mischa sanoi.
"Mitä?" Lily hämmästyi ja nousi istumaan.
"Niin, että miten olisi, jos pelaisit aivan samaa peliä kuin Stephanie nyt pelaa?" Mischa kysyi ovelana.
"Ei minusta siihen olisi", Lily sanoi heti.
"Hei, nyt kasvatat itsevarmuutta!" Mischa sanoi aina vain kovemmin.
"Helppohan sinun on sanoa, se tulee sinulta luonnostaan!" Lily huusi.
"Itseasiassa ei tule", Mischa sanoi. "Vai missä sinä olet luuhannut päivän?"
Sitten Lily muisti. Mischa oli ollut hiljainen koko päivän, eikä ollut jutellut kenellekkään, seurannut vain tapahtumia sivusta. Häntä nolotti.
"Anteeksi, en muistanut. Voinko kysyä miksi olit tänään sellainen?" Lily kysyi hiljaisena, unohtaen täysin omat ongelmansa.
Mischa mietti hetken aikaa. Jos hän halusi tiputtaa Stephanien takaisin maan pinnalle, hänen täytyisi saada Lily ja James yhteen, jotta Steph tajuaisi luovuttaa Jamesista. Jotta hän saisi Lilyn ja Jamesin yhteen, Lilyn tarvitsisi luottaa häneen... Entä jos hän todella kertoisi Andreaksesta, mitä hän ei ollut kenellekkään ikinä kertonut? Miten Mischa oli odottanut, että hänen veljensä oli kuullut hänen saavan potkut Dumstrangista, ja tullut siirretyksi Tylypahkaan ja olisi lähettänyt hänelle kirjeen, vaikkakin vain haukkuakseen?
Mischa huokaisi ja kertoi kaiken Andreaksesta Lilylle, joka kuunteli häntä hiljaa, keskeyttämättä ja Mischasta tuntui, että hän olisi syntynyt uudelleen saatuaan kerrottua tarinansa ensimmäistä kertaa kenellekkään.

Amy Smith istui kirjastossa kiroen Lily Evansia ääneen. Miksi hemmetissä tämä oli lähtenyt hänen seurastaan vain etsiäkseen Jamesia? Kaikki ei ollut kohdallaan, Amy ajatteli. Lily olisi ennen vain tehnyt työt itse ettei olisi joutunut olemaan Jamesin kanssa kahden kesken hetkeäkään, minkä Amy kyllä ymmärsi. Ei hänkään olisi halunnut tulla ahdistelluksi joka viides sekunti. Mutta silti Lily olisi voinut auttaa häntä läksyjensä kanssa.
Sitten Amyllä välähti. Lily Evans tykkäsi James Potterista! Miksi muutenkaan hän olisi tulipunaisena mumissut menevänsä etsimään James Potteria? Amy tunsi sydämensä hakkaavan ylikierroksilla, kun hän keräsi tavaransa nopeasti laukkuunsa ja melkein juoksi ulos kirjastosta.

Rohkelikon oleskeluhuoneessa Amy viimein pysähtyi ja otti raskaasta henkeä. Koko oleskeluhuoneen väki kääntyi katsomaan häntä kuin hullua, mutta Amy tyytyi mulkaisemaan heitä vihaisesti ja suuntaamaan askeleensa kohti Stephanieta, joka makasi surullisen näköisenä takan ääressä.
"Missä - on - Lily?" Amy kysyi pahoin hengästyneenä.
"Makuusalissa", Stephanie sanoi hiljaa tajuamatta kenelle puhui. Sitten hän nosti katseensa ja huomasi Amyn tuijottavan hänen silmiään.
"Tuota, Stephanie.. Oletko kunnossa?" Amy kysyi hiljaa.
Stephanie tuijotti Amya ja oli jo tiuskaisemassa vastauksen ´tietenkin olen!´, kunnes hän keksi uuden suunnitelman. Hän sai silmänsä kostumaan uudelleen, tällä kertaa tahallisesti.
"Minusta on aivan kamalaa kertoa tämä sinulle, mutta minusta tuntuu, että Lily ei halua olla enää paras kaverisi", Stephanie sanoi nopeasti, ja seurasi kuinka Amyn ilme valahti.
"Mitä sinä sanoitkaan?" Amy sanoi kauhistuneena.
"Hän sanoi minulle - tietenkin luottamuksellisesti -  että hän on rakastunut Jamesiin, ja kuinka sinä jarrutat häntä, koska et halua olla missään tekemisissä kelmien kanssa, ja nyt hän juttelee Mischan kanssa makuusalissa, varmaankin siitä, kuinka he voivat yhdessä hurmata Jamesin ja Siriuksen", Stephanie pulputti.
"En usko sinua", Amy henkäisi. Ei ollut yhtään Lilyn tapaista ilmoittaa vain ulkopuoliselle että hän ei enää olisi Amyn ystävä -sitäpaitsi, eihän Lily yksinkertaisesti voinut tykätä Jamesista!
"No, katsotaanpa kun Lily ja Mischa tulevat tänne", Stephanie sanoi hiljaa. "Saatpa nähdä..."
"Amy saa nähdä mitä?" kuului kylmä ääni tyttöjen makuusalin portaista.
Mischa ja Lily olivat saapuneet takaisin oleskeluhuoneeseen, eikä kummassakaan näkynyt merkkejä itkemisestä. Päinvastoin, Mischa näytti vain enemmän itsevarmemmalta. Ja miksei olisikaan näyttänyt, hän oli saanut kerrottua tarinan, joka oli painanut hänen mieltään lähes kaksi vuotta, jollekkin luotettavalle henkilölle?
"Onkohan täällä tapahtunut jotain tärkeää, sillä välillä kun olin kirjastossa?" Amy kysyi hitaasti, sillä Mischa ja Stephanie mulkoilivat toisiaan vihaisen näköisinä.
"Selitän sinulle myöhemmin", Lily sanoi hänelle. "Mutta nyt todellakin lähden metsästämään Jamesia - eikun Potteria", Lily sanoi ja muuttui tulipunaiseksi. Stephanie antoi hänelle halveksivan mulkaisun ja Mischa hymyili rohkaisevasti. Amy meni entistä enemmän hämmentyneeksi tilanteesta, ja mulkaisi Stephanieta siitä syystä, että hän oli melkein saanut Amyn uskomaan hänen tarinaansa. Vai ei Lily halunnut olla hänen ystävänsä enää? Stephanie oli sekaisin!


Sirius käveli myöhään (itse asiassa liian myöhään, heidän olisi pitänyt jo puoli tuntia sitten olla oleskeluhuoneessa sääntöjen mukaan) illalla muiden kelmien kanssa kohti Rohkelikon tupahuonetta. He olivat saaneet pilansa valmiiksi, enää puuttuisi sen tekeminen. Vaikka muita huolestutti pilan tekeminen, Siriusta ei: ainut asia joka häntä huolestutti, oli Mischa. Tyttö oli ollut epänormaalin hiljainen koko päivän, ehkä hän pelkäsi Bellatrixin uhkausta. Ehkä hän ei enää halunnut olla tekemisissä kenenkään Blackin kanssa. Siriusta kylmäsi - kyllä, hän välitti Mischasta, ainakin sen verran, että tytön kanssa voisi eksyä luutakomeroon kerran tai kaksi..
"James, miten voitkin unohtaa näkömättömyysviitan makuusaliimme!" Remus murahti hiljaa.
"En kai minä voi kaikkea muistaa!" James ärähti vastaukseksi.
"Nyt molemmat, turpa kiinni ennen kuin jäämme kiinni!" Sirius sanoi, vähän liian kovaa.
"Liian myöhäistä", sanoi ääni varjoista.
Neljä kelmiä hätkähti, pelästyi ja pomppasi ylös lattiasta, ja Peter vingahti. Hän ei jaksaisi enempää jälki-istuntoja!
Ja sitten varjoista astui... Lily.
"Hemmetti Evans, minä luulin jo sinun olevan Minerva!" Sirius sanoi käsi sydämellä.
"Niin , sehän olikin tarkoitus", Lily sanoi virnistellen hyvin epä-Lilymäisesti. "Tiedättehän, että minulla olisi täysi oikeus johtajatyttönä antaa teille jälki-istuntoa liian myöhäisestä seikkailusta käytävillä?"
"Kyllä, mutta eikö tämän kerran voisi painaa asiaa villaisella..?" James kysyi ja otti kasvoilleen koiranpentu-ilmeen.
"Huoh, tämän kerran", Lily sanoi ja kaikki neljä poikaa katsoivat häntä kummissaan. Lily kohotti kulmakarvojaan heille. "Vain ja ainoastaan sen takia, että minulla oli oikeasti jopa asiaa Potterille", Lily sanoi tiukalla äänellään. Sirius virnisti hänelle, samalla kun hän, Peter ja Remus lähtivät kävelemään kohti oleskeluhuonetta.
"Jos haluat", poika kuiskasi Lilylle. " Voin neuvoa tilavan luutakomeron aivan tästä läheltä..."
"Häivy!" Lily kivahti ja Sirius lähti nopeasti Peterin ja Remuksen perään.
Sen jälkeen hän sanoi Jamesille: "Missä te olette olleet koko illan?"
"Itseasiassa, olimme keskustelemassa asioistamme", James sanoi ja virnisti. "Joko kuulit, että Mischa löi Siriusta?"
"Jep", Lily sanoi ja myös virnisti. Jamesin sydän meinasi taittua Lilyn hymystä kaksinkerroin. "Mutta eikö se ollut vahinko?"
"Kyllä kai, mutta mistä sitä ikinä tietää..."
"Ai, miten niin?"
"No, Sirius on ollut hänen kimpussaan kuin takiainen, ihan hyvin lyönnin voisi naamioida onnettomuudeksi.."
"Ei, Mischa kertoi minulle sen olleen puhdas vahinko. Juttelimme noin kaksi tuntia sitten."
"Ai", James hämmästyi. "Teistä on tulleet hyvät ystävät?"
"Joo", Lily myönsi. "Stephanie ja Mischa taas eivät taida olla enää kovin hyviä ystäviä..."
"Mitä?" James hämmästyi vielä pahemmin. Lily kertoi Jamesille koko iltapäivän tapahtumat (paitsi tietenkin sen, mitä Mischa kertoi Andreaksesta) unohtaen täysin, että hänen piti suunnitella Jamesin kanssa pikkujouluja.


"No mutta hei, Mischa!" Sirius sanoi heti astuttuaan lihavan leidin ohitse oleskeluhuoneeseen, ja rojahti Mischan viereen sohvalle. Muut seiskaluokkalaiset tytöt katsoivat Mischaa kateellisena.
"No heipä hei, Sirius. Nenäsi näyttää normaalilta", hän sanoi silmät virnuillen.
"Niimpä, mutta kieltämättä aika kova isku", Sirius sanoi melkein ihaillen.
"No, onhan sitä tultu harjoiteltua", Mischa sanoi.
"Ai, keneenköhän?" Sirius kysyi kiinnostuneena.
"Stephanieen, ja pitäisi harjoitella varmaan nytkin. Ainakin hän ansaitsisi sen", Mischa sanoi vihaisena ja mulkaisi murhaavasti Stephanieta joka mulkaisi takaisin ja jatkoi jutteluaan joidenkin muiden seiskaluokkalaisten tyttöjen kanssa. Sirius oli hämmästynyt, niinkuin myös Remus ja Peter jotka istuivat viisi metriä Siriuksesta ja Mischasta.
"Mitä täällä on tapahtunut?" Sirius kysyi hämmentyneenä.
"Nääh, ei mitään tärkeää", Mischa vastasi.
"Ja minun pitäsi uskoa tuo?"
"Kyllä."
"Mutta en usko!"
"Sittenhän se ei ole minun ongelmani", Mischa sanoi.
"Hyvä on, hyvä on", Sirius sanoi ja levitteli käsiään. "Myönnän kerrankin tappioni."
"Hyvä", Mischa sanoi ja nousi ylös sohvalta. "Sittenhän voin mennä nukkumaankin" Hän haukotteli.
"Saanko tulla mukaan?" Sirius kysyi nopeasti.
"Et", Mischa sanoi vielä nopeammin. Sirius naurahti.
"Et kai ole vielä unohtanut, mitä me sovimme ensi viikonlopusta?" hän huusi vielä Mischalle, joka pysähtyi juuri ennen makuusaliin johtavia portaita.
"Mitä silloin muka on?" Mischa kysyi ja nauroi Siriuksen typertyneelle ilmeelle. "Huoh, tottakai muistan. Menemme Tylyahoon, eikö?" hän kysyi tylsistyneen kuuloisena, mutta Stephanie (joka kuunteli typertyneenä Siriuksen ja Mischan välistä keskustelua, kuten muutkin tytöt oleskeluhuoneessa) tunsi Mischan niin hyvin, että tiesi tämän odottavan viikonloppua innolla, vaikka yrittikin peittää sitä äänensävyllään.
"Kyllä, ja parempikin muistaa se. Hyvää yötä!" Sirus huusi ja iski tytölle silmää. Mischa vastasi käsimerkillä, joka sai Remuksen ja Peterin nauramaan.


"Ei voi olla totta!" James henkäisi keskellä hiljaista käytävää. Kello oli varmasti jo yli puolenyön.
"Kyllä", Lily nyökytteli. "Niinpä Stephanie ja Mischa ei varmaan ikinä enää puhu toisilleen."
"Mikset sinä voi sanoa, mistä te kolme riitelitte?" James kysyi ja nosti tummia kulmakorvojaan.
Lily punastui. Ei kai hän kehtaisi sanoa, että he olivat tapelleet Jamesistä?
"Ei mistään tärkeästä", hän kuittasi nopeasti, mutta James tiesi asian olevan tärkeä, ei kai muuten he tappelisi noin vakavasti?
"Mutta kuitenkin", Lily jatkoi. "Minun piti aloittaa sinun kanssasi sen pikkujoulujen järjesteleminen, mutta kai meidän pitäisi talsia kohti makuusalia?"
"Jep", James vahvisti ja haukotteli. "Suunnitellaan huomenna koulun jälkeen? Eihän meillä ole pitkä koulupäivä, kun on perjantai, eihän?" James toivoi.
"Ei ole, vain muodonmuutoksia, taikuuden historiaa ja tuplatunti numerologiaa", Lily papatti ulkomuististaan. Hän oli opetellut lukujärjestyksen ulkoa heti ensimmäisenä päivänä.
James huokaisi uudelleen, mutta raskaammin. "Voiko olla väsyttävämpää päivää?"
"Miksi valitsit numerologian jos et tykkää siitä?" Lily sanoi. "Miksi valitsit sen, etkä ennustamista, kuten Sirius ja Peter?"
"Numerologian opettaja on nätimpi kuin ennustamisen", James virnisti.
"No niinpä tietenkin, et ajatellut mitään muuta valitessasi aineita?"
"Tietenkin ajattelin."
"Oikeasti? Mitä?"
"Sinua", James sanoi ja katsoi ruskeilla silmillään Lilyn vihreitä silmiä.
Lily punastui, ja tunsi kuinka James tuli lähemmäksi... Ja lähemmäksi.. Eikä hän pystynyt liikkumaan pois alta. Tai ehkä hän ei halunnut...
5 sentin päästä Lilyn huulista, James kuuli takaansa taas rääkäisyn: "JAAHAS, jälki-istuntoa!"
Hän hätkähti, ja kääntyessään näki vahtimestari Voron, jolla oli jaloissaan Norriskan, vahtimestarin uskollisen kissan, joka oli ovelampi kuin näytti. Kissa oli käräyttänyt kelmitkin monta kertaa Vorolle, mutta sitten he olivat oppineet sulkemaan kissan luutakomeroon, ennen kuin lähtivät tekemään kepposia, mistä Voro oli entistäkin kiukkuisempi kuin yleensä. Voro oli iljettävän näköinen ja monen ykkösluokkalaisen painajainen möreällä äänellään.
"Täällä sitä vaan kuherrellaan, pikku naskalit, keskellä yötä ilman lupaa..."
James kiukku kasvoi kasvamistaan. Kerrankin hänellä oli mahdollisuus suudella Lily Evansia, ja Voro oli pilannut sen.
"Me olemme johtajaoppilaita, olemme partioimassa käytäviä", James keksi hätävalheeksi. "Että tässä ei ollut mitään sääntöjen rikkomista. Voit painua takaisin sinne mistä tulitkin."
"Vai että partioimista?" Voro sanoi ja nauroi käheästi, melkein mielipuolisesti. "Ihmeellistä etten ole ikinä kuullut selllaisesta. Taisi tulla johtajaoppilaille viikko jälki-istuntoa valehtelusta."
"Ei tällä kertaa, Voro", kuului jälleen ääni varjoista. Rehtori Dumbledore astui silmät tuikkien heidän näköetäisydelle. James oli jo aivan pihalla kaikesta.
"Käskin heidän partioida eilisestä lähtien käytävillä, mutta en tainnutkaan muistaa mainita sitä sinulle, mistä olen hyvin pahoillani", rehtori jatkoi virkeästi, vaikka kello oli reilusti yli puolenyön.
Voron ilme oli näkemiseen arvoimen, kun hän lähti hiljaa sadatellen pois heidän luotaan. James ja Lily seisoivat hiljaa paikallaan, kumpikin hämmentyneinä.
"Rehtori, meillä oli hyvä syy olla tähän aikaan käytävillä..." James sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen, Lilyn nyökytellessä vieressä.
"Aah, jokaisella meillä on aina hyvä syy seikkailla välillä pitkin käytäviä. Kuten minulla nyt! Mutta teidän pelastaminen jälki-istunnosta tuli maksamaan teille", rehtori sanoi silmät edelleen tuikkien.
"Kuinka niin, rehtori?" James kysyi selvästi ymmällään.
"Nyt joudutte partioimaan oikeasti iltaisin käytävillä, ettei Voro epäile minun sanani luotettavuutta, mutta etteköhän te selviä siitä. Nyt minun kuitenkin täytyy mennä eteenpäin, on vielä paljon tehtävää. Hyvää yötä."
Rehtori Dumbledore jatkoi matkaansa eteenpäin käytävällä, ja James ja Lily tuijottivat häntä niin kauan, kunnes hän katosi nurkan taakse.
"Huoh, luojan kiitos että Dumbledore pelasti meidät viikon jälki-istunnoilta", Lily sanoi helpottuneena.
"Niinpä, ja pääsimme vielä partioimaan käytävilläkin!" James sanoi onnellisen näköisenä.
"Miten niin pääsimme? Minusta se on enemmänkin velvollisuus", Lily sanoi ymmällään.
"Ei se ainakaan siltä tunnu, kun sinä olet mukana", James sanoi ja hymyili Lilylle.
Lily vastasi hieman epäröiden hymyyn. "Eiköhän meidän pitäisi mennä nyt oikeasti makuusaleihimme" hän jatkoi.
"Niin, sinun täytyy tarkistaa, ettei Mischan tyynyn alla ole keittiöveistä.."
"Miten niin?"
"Hän saattaa murhata Stephanien yöllä. Oikeasti, minä en voi uskoa, että he riitelivät. Tai siis tiesin, että Mischa voisi olla hieman tempperamenttinen ja Stephanie on ääliö, mutta..."
"Ensinnäkin James, sinä pulputat kuin tyttö", Lily virnisti ja James mulkaisi häntä, mutta virnisti heti perään. "Toiseksi, miten niin tiesit että Stephanie on ääliö?"
"No, hän tuijotteli minua koko ajan, ja vihjaili, että haluaisi tulla minun kanssani Tylyahoon, mutta kuinka ääliö pitää olla, ettei huomaa että minä pidän sinusta?"
"Eihän se sinua ole ennen estänyt pyytämästä tyttöjä tylyahoon, saatika luutakomeroihin."
"Hei, se en ole minä joka niitä luutakomeroita harrastaa", James sanoi loukkaantuneena. "Se on Sirius. Ja toiseksi, kukaan niistä tytöistä ei ollut sinä, joten en nauttinut siitä kovin paljoa.. Siitä puheen ollen Lily, sanoit silloin joskus, että katsotaan, haluaisitko tulla kanssani tylyahoon... Miten olisi tänä viikonloppuna, lauantaina?" James kysyi ja katsoi Lilyyn.
"No.. Kai sitä voisi kokeilla", Lily sanoi hitaasti, ja James hurrasi kovaan ääneen.
"Hiljaa, vai haluatko, että todella saamme sen jälki-istunnon?" Lily sanoi nopeasti. "Sitäpaitsi, kai sinä tiedät, että se ei välttämättä tarkoita vielä mitään?"
"Tottakai, Lily", James nyökytteli. Lily nauroi, poika oli jo nyt hänen tossunsa alla.
He olivat saapuneet jo Lihavan Leidin luo, ja vastahakoisesti muotokuva päästi heidät sisälle. Tuli leimusi tyhjässä oleskeluhuoneessa, oppilaat olivat menneet jo kauan sitten nukkumaan. Lily katsoi Jamesia hieman vaivaantuneena, ja sanoi: "No niin, näemme huomenna koulun jälkeen? Mennään suunnittelemaan niitä pikkujouluja?" Lily sanoi.
"Jep, sopii", James sanoi.
"Minä tästä menenkin nyt", Lily jatkoi jo enemmän vaivaantuneena ja lähti kävelemään kohti makuusalin portaita, muttei ehtinyt kävelemään pitkälle, kun James pysäytti hänet ja suuteli häntä hellästi, aivan kuin pelkäisi rikkovansa Lilyn. Lily vastasi suudelmaan onnellisena.
Kun he lopulta irtautuivat toisistaan, Lily oli hengästynyt suudelman pituudesta.
"Hyvää yötä, James", hän sanoi nopeasti ja kun oli kuullut Jamesin sanovan myös hieman hengästyneesti hyvät yöt, hän loikki ylös makuusalin rappuset. Hän riisuutui hiljaa mutta nopeasti ja oli jo kapuamassa sänkyynsä, mutta kääntyi ja tarkisti aivan varmuuden vuoksi Mischan tyynyn alta, ettei siellä todellakaan olisi murhavälinettä.

[Natabogi]

Luku 5
If it's loving what you want

Perjantai kului hyvin sopuisissa merkeissä, paitsi Stephanien ja Mischan osalta. Suunnilleen koko koulu tiesi jo, että ne kaksi Dumstrangista tullutta tyttöä olivat riidoissa jo ensimmäisellä viikolla. Mischa oli normaali muita kohtaan, mutta Stephanie äksyili pitkin koulua, ja oli jo saanut lisää jälki-istuntoa, kun oli kironnut kirjastossa seiskaluokkalaisen pojan, joka oli huomauttanut hänelle, ettei hän ollut niin kaunis mitä huhut olivat hänelle kertoneet.
Perjantaina myös Lily ja James olivat menneet Tarvehuoneeseen (Lily ei ollut ikinä kuullutkaan tuollaisesta huoneesta, mutta James kertoi hänelle sen käytön salat) suunnittelemaan pikkujouluja, mutta eivät saaneet aikaan kuin väittelyn aiheesta, että alle kolmetoistavuotiaat eivät päässet mukaan ollenkaan, sillä James kuulemma oli suunnittelemassa rajua ohjelmaa iltaan, mikä Lilyn mielestä ei kuulostanut ollenkaan hyvältä, ja jos se vain hänestä riippuisi, pikkujoulut olisivat kaikille, ikää katsomatta, ja ohjelma olisi hyvin rentoa, eikä mitään rajua.

Lauantaiaamuna Lily heräsi jo seitsemältä valmistelemaan itseään treffeilleen. Amy, Mischa ja Stephanie nukkuivat vielä, ja hän hipsi hiljaa suihkuun. Oltuaan siellä jo yli vartin, hän tuli takaisin heidän makuusaliinsa pyyhe kiedottuna hänen vartalonsa yllä.
"Et sitten viitsinyt olla hiljempaa siellä suihkussa?" Stephanie sanoi kiukkuisesti Lilylle, samalla kun harjasi hiuksiaan sängyllään.
"En", Lily vastasi iloisesti ja meni istumaan omalle sängylleen, otti nallensa syliinsä. Hän oli saanut tuon lumenvalkean nallen vanhemmiltaan yksivuotiaana, ja se oli hänellä hyvässä kunnossa vieläkin. Hän oli aina ottanut sen mukaansa Tylypahkaan. Lily virnisti yhtäkkiä ilkikurisesti ja heitti nallellaan Stephanien sängyn yläpuolelle niin lujaa kun pystyi, ja nalle osui tarkoituksellisesti vielä nukkuvaa Mischaa takapuoleen.
"AAAAAA!" Mischa kiljui niin lujaa kuin pystyi pelästyneenä, mutta lopetti pian kun näki Lilyn nauravan kuin heikkopäinen. Hän hyppäsi nopeasti pois sängyltään ja hyökkäsi Lilyn kimppuun lyöden tyttöä leikillisesti tyynyllä, johon Lily vastasi myös tyynyniskulla, joka osui Mischaa mahaan. Lilyn sängyn yläpuolella Mischan kiljaisuun herännyt Amy oli huonolla tuulella, koska oli herännyt niin aikaisin, ja huusi tyttöjä olemaan hiljaa.
"Niin juuri, minä en tajua kuinka te vielä alennutte leikkimään jotain tyynysotaa", Stephanie kommentoi sängystään maalatessaan huuliaan kirkkaanpunaisella huulipunalla.
"Niin, ja minä en tajua kuinka sinä alennut laittamaan tuollaista huulipunaa", Mischa heitti takaisin.
"Mischa, voisitko auttaa minua vessassa?" Lily kysyi nopeasti. Hän ei halunnut sotaa heti aamusta, hänen pitäisi ensin syödä edes aamupala, ennen kuin jaksaisi kuunnella sitä nälvintää, mitä Mischa ja Stephanie heitti toisilleen.
Mischa kääntyi katsomaan järkyttyneenä Lilyä.
"Siis vain valitsemaan, mitä meikkejä laitan", Lily sanoi nopeasti. Mischa huokaisi.
"Et arvaakkaan, miltä tuo kuulosti kun sanoit sen ihan yhtäkkiä", hän sanoi ja otti mukaansa myös oman meikkipussinsa ja meni Lilyn perässä vessaan.


Poikien makuusalissa tunnelma oli myös vauhdikas. James ja Sirius etsivät vaatteitansa nopeaan tahtiin, kun Remus oli vielä heräilemässä, Peterkin nukkui vielä sikeästi. Remus oli menossa Tylyahoon erään seiskaluokkalaisen tytön kanssa, joka oli nätti ja hirmu suloinen, mutta ei kuitenkaan Amy. Remus nousi rauhallisesti sängystä ja oli talsimassa vessaa kohti, kun James kysyi hätäisesti:
"Remus, oletko nähnyt punaista T-paitaani?"
"Olen. Se on tuolin päällä", hän vastasi ja osoitti tylsistyneen näköisenä kohti tummanpunaista nojatuoli, jossa toden tosiaan oli Jamesin kirkkaan punainen T-paita.
"Kiitos!", James henkäisi ja syöksyi pukemaan sen heti päällensä.
Remus raahautui surullisen näköisenä vessaan ja lukittautui sinne.

"Mikä häntä riivaa?" Sirius kysyi heti oven sulkeuduttua. Hän oli pukenut kuluneet farkut ja tummansinisen T-paidan päälleen.
"En tiedä, ehkä hänen treffiseuralainen ole tarpeeksi hyvän näköinen.", James mietti ja yritti sukia hiuksiaan sileiksi, mutta turhaan, ne sojoittivat itsepäisesti pystyssä.
"Ei ole, se on se Hailey Hatkinson korpinkynnestä. Hän on todella nätti."
"Eli sinä olet ollut hänen kanssaan luutakomerossa?"
"Jep, mutta ei kerrota sitä Remukselle", Sirius virnisti.
"Liian myöhäistä, tulin jo", Remus sanoi vessan oven suusta ja meni etsimään itsellensä vaatteita. Sirius ja James vilkaisivat toisiaan huolestuneina.
"Se oli vain vitsi, kai sinä sen tajusit, Remus?" Sirius kysyi.
"Oliko se vitsi? Luulin jo, että olet ollut luutakomerossa jokaisen nätin tytön kanssa?" Remus vastasi heikosti virnistäen.
"No, ei oikeastaan ollut, mutta haittaako se sinun ja Haileytä? Tai siis..." Sirius takelteli.
"Ei, ei se haittaa. Olemme puhuneet siitä jo, ja hän sanoi, ettei muistele sinua kuin painajaisissaan", Remus sanoi.
"No se on hyvä. Miksi sitten olet noin alamaissa?" James kysyi nopeasti.
"Ensinnäkin, täysikuuhun on vain viikko enää, toiseksi, en ole oikein varma menenkö oikeista syistä Haylein kanssa Tylyahoon..."
"Haluatko apua siihen?" James kysyi.
"En, tämä on asia joka minun pitää selvittää itse", Remus sanoi itsepäisesti.
"Selvä.. Menemme Siriuksen kanssa jo syömään, tuletteko Peterin kanssa myöhemmin? Meidän pitäisi mennä jo, jos aiomme ehti tyttöjen kanssa syömään", James sanoi ja virnisti onnellisena siitä, että pääsi Tylyahoon Lilyn kanssa, kaiken sen odotuksen jälkeen.
"Hyvä on, me tulemme perästä", Remus sanoi ja siirtyi herättelemään Peteriä, joka nukkui vieläkin.


Lily odotti tulevaa päivää innoissaan. Hän istui Mischan ja Amyn kanssa aamiaisella tupapöydässä, mutta ei kuitenkaan syönyt mitään.
"Lily hei, kyllä sinun jotain pitäisi syödä", Amy maanitteli.
"Ei minun ole nälkä", Lily sanoi itsepäisesti.
"No, omapahan on päätöksesi", Amy luovutti ja voiteli itsellensä pari leivänpalaa.
"Kenen kanssa sinä menet?" Lily kysyi Amyltä.
"En tiedä", Amy sanoi surullisesti. "Ei minulla ole treffejä, eikä minua kauheasti kiinnostaisi mennä Stephanien kanssa." Lily oli kertonut hänelle kaiken Mischan ja Stephanien riidasta.
"No, voithan aina tulla meidän kanssa", Lily tarjoutui.
"En missään nimessä!" Amy huudahti. "En minä teidän treffejä tule pilaamaan"
"Siinä paha missä mainitaan", Mischa sanoi virnuillen ja katsoi ovelle päin.
Sirius ja James olivat astuneet suureen saliin. Molemmat näyttivät todella komeilta, Lily huomasi. Häntä alkoi hieman jännittämään, tuliko tästä sittenkään mitään, että hän ja Potter menisivät treffeille! Hän vilkaisi melko pakokauhuisesti Mischaa, joka söi parhaillaan omenaansa. Mischa huomasi hänen katseensa ja hymyili hänelle rohkaisevasti.
"Huomenta", Sirius sanoi ja istui Mischan viereen. "Näytätpä sinä tänään hyvältä."
Mischa katsoi Siriusta hieman pahanilkisesti.
"Väitätkö etten sitten ennemmin ole näyttänyt hyvältä?" tyttö kysyi mukamas vihaisesti.
Sirius huokaisi teatraalisesti. "Tytöt..."
"Mitä tytöistä?" Lily kysyi puolestaan jatkaen Mischan aloittamaa väittelyä. James virnuili hänen vierellään.
"No tiedäthän... Aina luulemassa, että miehillä on jokin taka-ajatus tai piilohuomautus kohteliaisuuksissaan", James sanoi edelleen virnuillen.
"No eikö teillä sitten ole?" Lily ja Mischa sanoivat samaan aikaan.
"Ei yleensä", Sirius sanoi ja virnisti. Mischa katsoi epäluuloisesti häntä ja pyöritti silmiään Lilylle.
"Miksiköhän meillä on heti ensimmäisenä viikonloppuna Tylyahoreissu?" Lily kysyi vaihtaen puheenaihetta.
"Niinpä, nehän ovat yleensä paljon myöhemmin.." Amy sanoi osallistuakseen edes jotenkin näiden neljän keskusteluun.
"Ääh, turha sitä on miettiä, Minerva on vain seonnut kalenteristaan", Sirius vähätteli.
"Ehkä tälle kuitenkin on jokin hyvä selitys, ehkä meillä on jotain ohjelmaa muina viikonloppuina", Lily sanoi puolustaakseen omaa näkökulmaansa asiasta.
"Kyllä meille olisi ilmoitettu, olemme sentään johtajaoppilaita", James sanoi.
"Niin kai sitten", Lily alentui.
"Minä menen nyt makuusaliin", Amy sanoi hieman harmistuneen kuuloisesti. "Nähdään illalla. Pitäkää hauskaa!" hän sanoi ja nousi nopeasti ylös pöydästä kiiruhtaen pois salista.
"Toivottavasti hänelläkin on hauskaa Tylyahossa", Lily sanoi hieman epäillen.
"Kenen kanssa hän menee?" James kysyi.
"Yksin... Mutta ei se siitä johtunut, etteikö häntä olisi kysytty sinne!" Lily sanoi. "Hän ei vain halunnut mennä kenenkään kanssa.. "
"Aika kummallinen ihminen", Mischa sanoi. "Ei hyväksy muiden pyyntöjä, ja sitten harmittelee, kun joutuu menemään yksin Tylyahoon."
"Amy on oikeasti hyvä tyyppi", Lily sanoi hiljaa. "Mutta en tiedä mikä häneen on mennyt näinä päivinä. Hän on ollut niin hiljainen..."
He olivat hetken aivan hiljaa. Lily mietti, puhuisiko Amylle Tylyahoreissun jälkeen, ja kun oli päättänyt asian, James sanoi hilpeästi:
"No niin, olemme miettineet muiden asioita ihan tarpeeksi. Lähdetäänkö?" hän osoitti viimeisen lauseen Lilylle.
"Joo, lähdetään", Lily sanoi yhtäkkiä hengästyneen kuuloisesti.
"Milloin tämä rouva haluaa lähteä Tylyahoon?", Sirius kysyi flirttaillen Mischalta kun Lily ja James lähtivät.
"Tämä NEITI on aivan valmis lähtemään", Mischa sanoi ja nousi ylös penkiltään. "Herra on hyvä ja muistaa tuon tosiasian, tai herran nenä murtuu toisenkin kerran", hän jatkoi ja lähti kävelemään suuren salin ovia kohden.
"Tuohon ei kyllä ole lisättävää", Sirius sanoi ja kiri Mischan kiinni.


Amy käveli hiljaa tylsää, yksitoikkoista tietä kohti Tylyahoa. Häntä ei oikeastaan edes olisi huvittanut mennä Tylyahoon, mutta hän ei halunnut olla yksin oleskeluhuoneessa, ainoana seitsemäsluokkalaisena. Hänen edellään käveli joukko Puuskupuhilaisia tyttöjä, jotka pitivät hauskaa kyllä hänenkin edestään. Amy huokaisi syvään. Hän olisi maksanut vaikka mitä, jos nyt saisi mennä Lilyn kanssa kohti Tylyahoa, pitää hauskaa kuin tytöt hänen edellään, olla hänen kanssaan jälleen yhtäpaljon kuin ennenvanhaan, ennen kuin Mischa oli astunut kuvioihin.....
"Amy! AMY!" kuului huuto hänen takaansa.
Amy kääntyi ja näki yllätyksekseen Stephanien juoksevan nopeasti häntä kohti.
"Ai... Hei Stephanie", Amy sanoi varautuneesti.
"Menossa yksin Tylyahoon?" Stephanie kysyi. Amyn nyökättyä hän jatkoi innokkaasti: "Niin minäkin! Voisitko sinä esitellä minulle Tylyahoa?"
"Voisinhan minä, ei minulla muutakaan tekemistä ole", Amy sanoi ja oli kiitollinen, ettei hänen sittenkään tarvitsisi olla yksin.
"Ihanaa!" Stephanie sanoi ja oli niin innoissaan asiasta, että Amylle tuli lämmin olo. Hänestä tuntui, että Lily oli liioitellut Stephanien kamaluutta. Tyttöhän oli hänelle niin ystävällinen!


"Täällä on aika lämmin", Lily sanoi rikkoakseen hiljaisuuden. Hän ja James olivat melkein jo saapuneet Tylyahoon, ja tämä oli vasta ensimmäinen hiljaisuus, joka heidän keskelleen oli syntynyt. Keskusteleminen Jamesin kanssa oli helppoa.
"Niin on", James sanoi. "Kun saavumme, niin haluaisitko juomaan jotain viilentävää?"
"Mielelläni, kiitos", Lily vastasi ja pyyhkäisi hieman hikeä pois otsaltaan. Päivä oli hyvin kuuma, ja vaikka Lilyllä oli vaaleanvihreä toppi ja polviin asti ylettyvä valkoinen hame, hänen oli kuuma.
Noin 5 minuutin kuluttua he olivat saapuneet Tylyahoon. He kävelivät vilkkaasti jutellen kohti Matami Rosmertan pubia.
"Olkaa hyvä!" James sanoi avaten samalla Lilylle oven, saaden Lilyn hymyilemään iloisesti.
Sisällä pubissa ei ollut kauheasti väkeä; suurin osa oppilaista oli vielä ostoksilla ystäviensä kanssa. Lily istui nurkassa sijaitsevaan pöytään, ja James lähti hakemaan hänelle juomia. Pian James jo tulikin kahden kohmeisen kermakaljan kanssa.
"Ihanaa, että Matami Rosmerta kylmentää näitä lämpiminä päivinä", Lily sanoi.
"Niimpä, mitä tekisimmekään ilman tätä pubia", James sanoi. "Olemme käyneet Siriuksen kanssa täällä niin monta kertaa.."
"Niin, onhan niitä Tylyahoreissuja kertynyt neljän vuoden aikana", Lily sanoi.
"En tarkoittanut virallisia käyntejä", James sanoi ja virnisti Lilylle. "Olemme käyneet täällä kyllä useimminkin..."
"Sehän on vastoin sääntöjä!" Lily huudahti.
"Mitä sitten?" James kysyi.
"Voitte jäädä kiinni!"
"Mitä sitten?"
"Voisitte saada potkut!"
"Ja siitähän sinä masentuisit", James sanoi.
"Voisin masentuakin!" Lily sanoi. James tuijotti Lilyä.
"Tiedäthän, Sirius tuo kummasti iloa arki-iltoihin..." Lily sanoi mutta hymyili vallattomasti.
"Hyi, mitä mielikuvia", James sanoi nauraen. "Sirius tulevan vaimoni kanssa..."
Lily purskautti kermakaljat suustaan.
"Hei, ei tarvitse kiihtyä!" James sanoi ja he molemmat nauroivat. Tilannetta seuranneet hymyilivät onnellisesti. Kaikkihan sen huomasivat, että Jamesin unelma oli juuri saanut alun.


"Eli tämä on koko Britannian eniten kummitteleva talo?" Mischa kysyi haltioissaan.
"Kyllä, tuo on Rääkyvä Röttelö, mutta kuka sitäkin sitten uskoo että siellä kummittelee..." Sirius sanoi salaperäisesti. Hän tiesi, että jutut kummittelevasta talosta oli potaskaa.
"Minä", Mischa sanoi yksitoikkoisesti. "Olisi ihanaa eksyä tuonne yöllä, näyttää että se on totta..."
"Järjestyy", Sirius sanoi. Mischa nauroi.
"Aivan kuin McGarmiwa meidät tuonne päästäisi yöllä!"
"Tarvitaanko kaikkeen Minervan lupa?" Sirius kysyi kummastellen.
"Tiedät kyllä mitä tarkoitan. Tuskinpa pääsemme yöllä Tylyahoon ilman kenenkään opettajan lupaa. Ja tuskin sinäkään hyppäät Tylypahkan muurien yli ihan tuosta vain", Mischa sanoi ja katsoi Siriusta sillä arvostelevalla silmäyksellä, jonka oli antanut Tylypahkan pikajunassakin, ensimmäisen kerran kun he olivat tavanneet. Ainut ero oli, että tällä kertaa tyttö hymyili vinosti.
"Yllättyisit, jos kertoisin, mitä kaikkea osaankaan", Sirius sanoi.
"Aivan varmasti", Mischa sanoi epäluuloisena.
"Sitäpaitsi, kyllä tänne pääsee muutenkin kuin Tylyahon kautta. Tylypahkasta menee loistava salakäytävä suoraan Rääkyvään Röttelöön.. "
"Onko Tylypahkassa salakäytäviä?" Mischa sanoi hämmästyneenä.
Sirius nauroi.
"Montakohan miljoonaa niitäkin on.."
"Eli, meidän on mahdollista mennä tuonne yöllä? Ilman että kukaan huomaa?" Mischa kysyi innoissaan.
"Kyllä", Sirius vastasi.
"Sittenhän asia on sovittu. Menemme jonakin yönä tuonne!" Mischa sanoi.
"Käy minulle", Sirius sanoi salaa onnellisena siitä, että hänellä ja Mischalla näytti toimivan kemian näin hyvin. Mischa istuutui nurmikolle ja kaatui siitä suoraan taaksepäin, sulkien silmänsä. Hänen valkoiset capri-housunsa tulivat nurmikosta vihreiksi, mutta hän ei välittänyt. Hän rakasti ottaa aurinkoa, vaikka häneen se ei kauheasti tarttunut, kiitos hänen vaalean hipiänsä.
Mischa tunsi, kuinka Sirius kaatui hänen viereensä. Hän tavallaan haluaisi olla Siriuksen kanssa, mutta...
"Täällä on todella kuuma, eikö sinustakin?" Sirius kysyi.
"Niinpä", Mischa huokaisi edelleen silmät kiinni.
He olivat hetken vielä hiljaa. Sitten Sirius rikkoi sen:
"Tiedätkö... Sinä olet erilainen kuin muut tytöt"
"Minä tiedän, olen sivistynyt, kaunis, upea..."
"Myönnän", Sirius sanoi.
Mischa aukaisi silmänsä ja nousi istumaan.
"Mitä sinä tarkoitat?" Mischa kysyi.
Siriuskin nousi istumaan.
"Kyllähän sinä tiedät...", Sirius sanoi ja hivuttautui lähemmäs Mischaa. Mischa tunsi pojan lähellään, liian lähellä.... Hän veti päänsä pois.
"Kuule Sirius... Tunnen maineesi."
"Mitä tuo tarkoitti?" Sirius kysyi turhautuneena.
"Älä ota tätä loukkauksena, mutta olen kuullut muilta tytöiltä, että et pidä tyttöystävää kuin kolme päivää, ja en halua sellaista enää", Mischa sanoi.
"Mistä luulet että en olisi sinun kanssasi tosissani?" Sirius kysyi hiljaa.
Mischa alkoi melken heti katumaan päätöstään, mutta piti kuitenkin lupauksensa itselleen: En ikinä, ikinä enää seurustele, ellen tiedä onko poika tosissaan! Lupauksen hän oli tehnyt kuudennella luokalla. Tapauksen muistelu toi hänelle vieläkin kyyneleen silmäkulmaan.
"Olisitko sinä ollut vakavissasi?" Mischa kysyi myös hiljaisena.
Sirius päätti olla valehtelematta.
"En ole varma... En kai", hän sanoi hieman varmemmin.
"Niin arvelinkin", Mischa sanoi hiljaa.
Sirius nosti päänsä ja katsoi tyttöä silmiin ja huomasi järkyttyneenä Mischan silmäkulmassa kyyneleen. Sirius ei osannut sanoa mitään tytölle. Hän ei ollut tajunnut, että tämä voisi itkeä minkään takia, ja että tämän keskustelun takia!
"Meidän on varmaan turha jatkaa näitä treffejä enää", Mischa sanoi ja pyyhkäisi nopeasti silmäkulmaansa. Voi luoja, toivottavasti Sirius ei huomannut minun kyynelehtivän!
"Mischa...", Sirius yritti aloittaa, mutta Mischa pyyhkäisi kädellään kieltävästi heti.
"Ei, kyllä minä nyt sen verran jo opin tästä kylästä, että osaan kotiin. Kiitos seurasta", Mischa sanoi nopeasti ja lähti kävelemään ripeästi pois paikalta. Sirius jäi istumaan kuin halvaantuneena nurmikolle.Hän tiesi, ettei ikinä olisi valmis seurustelemaan vakavasti, ei edes Mischan kanssa, mutta miksi sitten hänellä oli niin tyhjä olo?


Ilta oli lämpimämpi kuin oppilaat olivat odottaneet. Oppilaita virtasi pois Tylyahosta pois, ja kaikilla oli pieni hymynkare huulillaan. Lily ja James eivät poikenneet tästä ollenkaan. Lilyllä oli hauskempaa, itseasiassa hauskempaa kuin ikinä ennen treffeillä, ja Jamesin tunteethan kaikki jo tiesivätkin. Ainoastaan Mischa oli tullut aikaisemmin pois kuin muut, eikä hänellä ollut pientä hymynkaretta huulillaan, mutta tätä eivät Lily ja James tienneet.
He olivat oleskeluhuoneessa, joka oli yllättävän tyhjä. Vain pari oppilasta istui sohvilla ja nojatuoleissa.
"Minulla oli tänään tosi kivaa, Lily", James sanoi ja hymyili Lilylle.
"Niin minullakin, ihan oikeasti", Lily sanoi ja suuteli nopeasti kevyesti Jamesia poskelle, ilman että kukaan ympärillä olevista huomasi.
"Nähdään huomenna", Lily sanoi ja haukotteli. Kello oli jo kymmenen, ja häntä väsytti pitkä päivä.
"Nähdään Lily, ja näe kauniita unia", James sanoi haltioituneena Lilyn pienestä suudelmasta. Hän tunsi vieläkin, mihin kohtaan poskea Lilyn huulet olivat osuneet.
"Varmasti näen", Lily sanoi ja hymyili Jamesille.
Hän lähti tyttöjen makuusaliin, ja huomasi perillä Mischan jo tulleen. Tyttö nukkui sikeästi. Lily muisteli, ettei ollut nähnyt koko aikana Mischaa tai Siriusta, mutta siltikin oletti, että heidän treffinsä olivat sujuneet hyvin. Hän riisui vaatteensa ja puki pyjaman, pesi meikkinsä ja meni nukkumaan. Hän näki unta hänestä ja Jamesista. Lily hymyili unessaan onnellisesti.

[Natabogi]

Luku 6
Shokki

Sunnuntai oli lauantain tapaan hyvin kuuma päivä. Aurinko paistoi kuumana, keltaisena pallona pilvettömällä taivaalla. Tuulikaan ei puhaltanut niin kuin yleensä syyskuussa. Oppilaita oli ulkona hyvin paljon, kaikki näyttivät nauttivan viimeisestä vapaapäivästä ennen uutta, raskasta kouluviikkoa. Mischa makasi ruoholla ja oli käärinyt ruskeita shortsejaan lyhyemmiksi. Eihän hän vilauttelusta niin välittänyt, mutta kun oli niin kuuma päivä...
"Mitä sinä luet?" Mischa kysyi vieressä istuvalta Lilyltä, samalla kuin makasi nurmikolla silmät kiinni. Lily havahtui ja sanoi Mischalle hymyillen: "Jos viitsisit aukaista silmäsi, niin näkisit"
Mischa aukaisi vastahakoisesti silmänsä, ja näki kauhukseen Lilyn lukevan "Näin suojaudut pimeyden voimilta" -nimistä kirjaa, heille määrättyä oppikirjaa!
"Miksi hemmetissä sinä luet tuota kirjaa?" Mischa kysyi järkyttyneenä.
"Tiedäthän, S.U.P.E.R kokeisiin ei ole enää kauaa aikaa", Lily sanoi vakavasti.
"Niin, eihän niihin olekaan kuin lähemmäs kahdeksan kuukautta.." Mischa mumisi.
"Minä aloitan jo aikaisin, niin ei tarvitse kiirehtiä sitten kesäkuussa", Lily sanoi järkevästi. "Sitä paitsi, haluaisin tehdä vaikutuksen siihen professori Chimiin", hän sanoi hieman kummastelevalla äänellä.
Heille oli tullut uusi opettaja pimeyden voimien suojautumiseen, ja nimestä päätellen hän oli kuulostanut todella hyvältä pakkaukselta, kuten Sirius oli sanonut. Mutta nimi loi väärän kuvan, kuten he kaikki olivat huomanneet. Lähes kuusikymppinen Mindy Chim oli yhtä tylsä kuin professori Binns, joka opetti heille taikuuksien historiaa. Hän jauhoi asioita tylsällä äänellä, ja ei saanut minkäänlaista kuria Kelmeihin, joten tunnit olivat pelkkää kidutusta. Miten yksi vaivainen opettaja saikin hänet menettämään kiinnostuksen koko aineeseen? Ainut hauska asia tunneissa oli: hän ja Mischa miettivät, mikä oli opettajan menneisyys ja mistä hän oli tullut.
"Miksi sinä häneen haluat tehdä vaikutuksen?" Mischa kummasteli.
"En tiedä, minulla on aina ollut tarve pärjätä ja näyttää, että vaikka vereni onkin "saastaista", kuten jotkut sanovat, olen viisas ja pärjään kuten puhdasverisetkin", Lily sanoi. Mischa tuhahti.
"Minä en tajua, mitä väliä verellä on", Mischa sanoi vihaisella äänellä. "Mitä sitten, jos vanhemmat ovat jästejä? Ei mitään! Ja sitten", hän jatkoi peräänantamattomana. "Minä en vain tajua, kuinka he luulevat olevansa parempia kuin muut, vain koska ovat puhdasverisiä!"
"Puhutko sinä nyt meidän koulumme puhdasverisistä?" Lily kysyi hiljaa.
Mischa vaikeni heti. Hetken mietittyään hän sanoi: "En vain heistä. En vain tajua sitä. Ehkä sitten olenkin tyhmä, niin kuin Stephanie sanoi minulle joskus"
"Muuten, oletko sinä puhdasverinen?" Lily kysyi. "Vaikka eihän sillä ole väliä", hän jatkoi nopeasti.
Mischa hymyili karusti. "Puhdasverinen. Heyesin suku on viimeistä pisaraa myöten puhdasverinen, mutta ei meidän perheessä ole mitään määrättyjä avioliittoja, kuten Blackin suvussa on. Sukulaiseni ovat aika rentoa porukkaa", Mischa sanoi ja naurahti. "Esimerkiksi tätini Gunilla. Hänellä on joka vuosi uusi poikaystävä. Aina. Hän ei vain jaksa olla yhden miehen kanssa vuotta kauempaa. Hän on aika outo"
"Kuinka vanha hän on?" Lily kysyi kiinnostuneena.
"Seitsemänkymmentäkuusi", Mischa vastasi muina miehinä, mutta yhtyi pian Lilyn nauruun.


"Ei Anturajalka, ei, tässä en anna periksi!" Remus sanoi pudistaen samalla päätään poikien makuusalissa.
"Kuutamo kiltti..." Sirius aneli.
"Ei, ei ja viimeisen kerran ei! Minä en pue tuota asua ylleni!"
Sirius laski päätään luovuttaneen näköisenä. Hänen toisessa kädessään oli pinkki balettipuku, ja toisessa taas pinkit balettitossut.
"Kuutamo, sinä vain hämäisit Luihuisia siksi aikaa, että pääsisimme heidän oleskeluhuoneeseen!"
"Miksi sinun ja Sarvihaaran nyt sinne pitää päästä?" Remus kysyi tuiman näköisenä.
Sirius naurahti. "Olisimme varastaneet Ruikulin alushousut ja ripustaneet ne suureen saliin"
"Ei hyvä idea", Remus sanoi.
"Miten voit sanoi noin!", Sirius huudahti epäuskoisen kuuloisena. "Olet kelmi!"
"Kyllä, olen kelmi. Mutta se ei tarkoita sitä, että minä pukeutuisin tyttöjen pinkkiin balettiasuun vain sen takia, että te saisitte koskea Ruikulin likaisiin alushousuihin!"
"Likaisiin?" Sirius sanoi irvistäen. "Tuota en tullutkaan ajatelleeksi. Tuskin Ruikuli on ikinä pessyt alushousujaan! Täytyy kostaa Luihuisille jotenkin muuten", Sirius sanoi mietteliään kuuloisena. Pian hänen ilmeensä kirkastui.
"Nyt keksin! Missä James ja Peter ovat?"
"Peteristä en tiedä, mutta James sanoi nähneensä ikkunasta Lilyn ja Mischan ja sanoi lähtevänsä heitä kiusaamaan", Remus totesi virnistäen. "Se poika ei kyllä ole hetkeäkään ahdistelematta Lilyä!"


"Oikeasti, James, minua ei kiinnosta tuollainen tilaisuus", Lily sanoi kyllästyneellä äänellä. "Minä en osaa lentää luudalla, joten en tule Rohkelikon huispauskarsintoihin!"
"Mikset?" James sanoi perinpohjin pettyneenä. "Päästän sinut joukkueeseen, vaikka et osaisikaan lentää, olenhan sentään kapteeni"
"Häviäisit huispausmestaruuden sen takia, että päästäisit vain yhdet tytön joukkueeseen?"
"Kuka sanoi että sinä olet surkea?"
"Juurihan minä sanoin niin!"
"Hyvä on, voin antaa sinulle yksityistunteja niin paljon kuin haluat"
"Nyt kyllä..."
"Hyvä on, nuoripari", Mischa sanoi silmät kiinni. Lily ei tiennyt, johtuiko se siitä, että aurinko paistoi paahtavasti vai ärsytyksestä. "Nyt te molemmat tukitte turpanne ja annatte minun ottaa rauhassa aurinkoa. Ja James", Mischa sanoi. "Jos Lily sanoo, ettei osaa lentää, luulen että hän ei silloin osaa. Ja Lily, artikuloi vastedes pojille selkeämmin, sillä he ovat idiootteja kun tulee kyse huispauksesta He eivät ymmärrä sanoja ei kiinnosta ja huispaus samassa lauseessa"
James virnisti. "Onko omakohtaisia kokemuksia, vai?"
"Voi kyllä", Mischa huokaisi. Hän alkoi miettimään suhdettaan kuutosluokalla, kun oli seurustellut yhden Dumstrangilaisen pojan kanssa, joka harrasti huispausta. Olihan se ollut hauskaa, mutta päättynyt rumasti...
Lily ja James vilkaisivat toisiaan salaa, sillä Mischa oli syventynyt muistelemaan.
"Onko jokin hätän-", Lily aloitti, mutta ei ehtinyt loppuun, kun Tylypahkan pihamaalla kuului kova huuto: "Sarvihaara! Nyt minä sen keksin!"
Sirius juoksi heitä kohden hengittäen raskaasti.
"Keksit minkä?" kysyi James ja loi Siriukseen katseen, joka kieli hänen ajattelevan Siriusta järkensä menettäneenä.
"Kehtaatkin kysyä noin!" Sirius sanoi loukkaantuneena. "Tietenkin sen, minkä pilan teemme Luihuisille!"
Jamesinkin ilme kirkastui. "Jes! Kyllä kestinkin!"
"Mutta se on loistava!" Sirius sanoi ylimielisesti.
Mischa tuhahti. "Niin varmaan..."
"Osaisitko itse keksiä pilan Luihuisille?" Sirius kysyi loukkaantuneena.
"Osaisin", Mischa sanoi varmasti. Hän ei ollut vieläkään aukaissut silmiään. "Kuunnelkaapa tätä ideaa!"


Amy Smith, kaiken uskollisuuden perikuva, istui juoruamassa parhaasta ystävästään tunnetulle viholliselle. Mikä häneen oli mennyt?, hän ajatteli kerta kerran jälkeen. Lily on paras ystäväni, ei ole ikinä pettänyt häntä, tai haukkunut, tai arvostellut, mutta...
"Onko hän oikeasti sellainen?" kysyi Stephanie Braintownin hieman kimeä ääni.
"Oi kyllä", henkäisi Amy. "Aina puolustamassa heikoimpia. Ei siis kuulosta pahalta, vaan erittäin hyvältä, mutta minä jos kuka tiedän, että se voi olla ärsyttävääkin"
Stephanie näytti innostuneelta ja myötätuntoiselta yhtä aikaa. "Ihanaa että luotat minuun näin paljon, että haukut minulle parasta ystävääsi!" hän sanoi hyvin iloisena, Amyn mielestä liiankin iloiselta. Tähänkö hän oli alentunut, haukkumaan lähes tuntemattomalle tytölle parasta ystäväänsä, jonka oli tuntenut lähes seitsemän vuotta? Mutta Lilyhän ei ollut enää hänen kanssaan, ja Stephanie oli hänelle niin ihana, kuunteli häntä, neuvoi...
"Mischakin on niin ärsyttävä!" Stephanie sanoi painottamalla sanaa niin. Amylle tuli kylmänväreitä Stephanien kylmästä äänensävystä. "Hän haluaa aina vain keskustella omista asioistaan, minä olin hänelle aivan samantekevä, pieni välikappale, jonka avulla hän tuli suosituksi Dumstrangissa. Se loukkasi minua niin paljon", Stephanie papatti sujuvasti pienen kyyneleen valuessa hänen silmäkulmastaan. Se oli helppoa saada aikaan, sillä hän oli harjoitellut sitä kauan. Amy meinasi sulaa jo hänen käsiinsä.
"Eikä, en olisi uskonut Mischasta", Amy henkäisi. "Älä itke, Stephanie! Ainakaan sinun ei tarvitse olla enää hänen kanssaan"
"Niin mutta, nyt minulla ei ole enää ystävää keneen luottaa, ehkä olisi vain parasta antaa hänen käyttää minua välikappaleena", Stephanie sanoi ja purskahti itkuun, ja jos Mischa olisi ollut paikalla, hän olisi heti huomannut että se oli tekoitkua. Mutta Amy ei huomannut. Amy alkoi vihata Mischaa, ja vähitellen myös Lilyä, joka viitsi olla sellaisen tytön ystävä!
"Älä oikeasti itke, Steph, minä olen sinun kaverisi", Amy lohdutti, ja taputti kömpelösti Stephanieta olkapäälle, kun tyttö nyyhki vieläkin kovaan ääneen käsiinsä. Stephanieta hymyilytti käsiensä takana. Hän oli juuri saanut mitä oli halunnutkin!


"Tuo on... suorastaan nerokasta, Mischa!" Sirius sanoi virnuillen. "Tuon me teemme!"
"Kyllä", James vahvisti iloisena. "Oletteko te mukana?", hän esitti kysymyksensä Mischalle ja Lilylle, jotka istuivat nurmikolla heidän vieressään.
"En tietenkään ole, Luihuiset tappaisivat meidät!" Lily henkäisi.
"Mistä he muka tietäisivät meidän tekevän sen?" Sirius kysyi kummastuneena.
"Kuka muukaan?"
"Jokin Korpinkynsi, Puuskupuh..."
"Tiedät yhtä hyvin kuin minä, että kukaan heistä ei uskaltaisi!"
Sirius mietti tuota vähän aikaa. "Hyvä on, mutta mitä sitten? Heillä ei olisi todisteita siitä"
"Niin juuri Lily, ja tuskinpa he teitä meihin Kelmeihin yhdistäisi", James vahvisti.
"Silti, en ole mukana", Lily sanoi äänellä, josta kuuli heti, ettei hänen päätänsä käännettäisi.
"Hyvä on, entäs neiti Kepposenkeksijä?" Sirius sanoi. Hänen pettymyksekseen tyttö pudisti päätään.
"En halua heti tehdä kepposia uudessa koulussa, ettei minua potkita täältäkin pihalle", hän sanoi.
"Ei sitten, me menemme nyt kuitenkin etsimään Kuutamon ja Matohännän ja suoritamme sen tänä yönä", Sirius sanoi ja hymyili säteilevästi vielä Mischalle: "Mistä sinä keksit tuon pilan?"
"Teimme sen Stephanien kanssa rehtorillemme viitosluokalla", hän sanoi ja hymyili kaikkien yllätykseksi Siriukselle takaisin. Heidät vaivaantuneet välinsä olivat näin korjaantuneet.
Sirius ja James nauroivat ja lähtivät kohti linnaa keskustellen iloisesti keskenään.
"Teittekö te tuon oikeasti rehtorillenne?" Lily kysyi järkyttyneenä.
"Kyllä, mutta olisit nähnyt sen ääliön", Mischa sanoi silmiään pyöritellen.
"Jotenkin minusta tuntuu, että sinä joudut vielä vaikeuksiin täällä", Lily sanoi ja otti jäälleen oppikirjansa nurmikolta ja syventyi siihen.

Peter istui yksin kirjastossa, tekemässä huomisia läksyjä. Hän oli jo muita paljon jäljessä, vaikka he olivat olleet koulussa vasta viikon. Hän huokaisi syvään. Hän tarvitsisi apua läksyjensä kanssa, ja kipeästi, sillä hän ei osannut niitä, ei sitten yhtään. Mutta eihän hänen ystävänsä häntä auttaneet, he olivat suunnittelemassa uutta pilaa Luihuisille, johon hänenkin oli osallistuttava, tai Sirius haukkuisi hänet nössöksi. Peteristä tuntui, että hän oli oravanpyörässä. Hän pelkäsi Luihuisten kostoa, jos he tekisivät vielä heille pilojaan. Viitosluokalla Luihuiset olivat myrkyttäneet Jamesin kurpitsamehun ja James oli ollut sairaalasiivessä kolme viikkoa. Ehkä nyt olisi hänen vuoronsa olla myrkytettynä?
"Hei, siinähän sinä olet, Matohäntä", Remus tervehti ja asteli kirjahyllyn takaa Peterin viereen "Olin etsimässä sinua. Vieläkö teet muodonmuutosläksyjä?"
"Kyllä", Peter nyökkäsi ja jatkoi raapusteluaan pergamentille.
"Sirius käski meidän tulla tarvehuoneeseen, uusin pila Luihuisille on keksittynä, puuttuu enää vain toteutus", Remus sanoi ja hymyili. "Mutta jos haluat jatkaa läksyjen tekemistä, sanon Siriukselle vain..."
"Ei, kyllä minä haluan olla mukana", Peter sanoi heti ja pakkasi läksynsä laukkuunsa. Hänen oli pakko olla mukana, sillä hänellä ei ollut muita ystäviä. Hän seurasi Remusta ulos kirjastosta.


Lopulta, kun aurinko laski, Tylypahkan pihamaille tuli kylmä. Kellokin oli jo yhdeksän; Lily ja Mischa päättivät lähteä sisälle.
"Toivottavasti edes rusketuin", Mischa sanoi epätoivoisesti. "Miksi juuri minulla pitää olla näin vaalea hipiä?"
"Minä en voi sille mitään", Lily sanoi nauraen, mutta vakavoitui pian. Mischa vilkaisi häntä.
"Mikä vikana?"
"Oletko huomannut, ettei Amy enää ole jutellut minulle?", Lily kysyi otsa rypyssä.
"Kyllä", Mischa myönsi hiljaa.
"Mikähän häntä vaivaa?"
"Minä en kyllä tiedä, mutta luulen, että se johtuu siitä, että hän on ollut Stephanien seurassa",
"Onko?"
"Kyllä, näin heidät aamulla kävelemässä kohti tähtitornia", Mischa myönsi.
"No, jos hän uskoo mieluummin jotain Stephanieta, hän ei ole oikea ystävä", Lily sanoi mutta hänen ilmeensä näytti todella pettyneeltä.
Juuri kun Mischa oli sanomassa jotain lohduttavaa, he astuivat sisään eteishalliin. Siellä oli kauhea väkijoukko, joka supatti kiihtyneesti. Lily kuuli suurimman osan tyttöjä supisemassa: "Siellä on varmaan kauheasti hyvännäköisiä poikia!". Lily kummasteli, mitä oli tapahtumassa.
"Mitä täällä oikein tapahtuu?" Mischa kysyi järkyttyneenä.
"Ehkä tuonne on tullut jokin ilmoitus", Lily sanoi ja yritti kurkottaa kaulaansa nähdäkseen, mutta väkeä oli liian paljon. Mischa hermostui, ja lähti raivaamaan tilaa vähemmän kauniisti kohti kylttiä, Lilyn tullessa perässä pyydellen anteeksi. Lopulta kyltin luona Mischa pysähtyi, syvästi järkyttynyt ilme ja.. Lily huomasi järkytykseksensä myös tytön silmissä epäuskoa ja pelkoa.
"Ei voi olla totta", Mischa henkäisi.
Lilykin kääntyi lukemaan kyltin. Siinä luki:

Hyvät Tylypahkan oppilaat!
Ministeriö on järjestänyt tapahtuman Tylypahkaan, joka toivottavasti parantaa näinä epätoivoisina aikoina nuorten velhojen ja noitien välejä ja kansainvälistä taikayhteistyötä. Näin ollen Durmstrangin koulun viides-, kuudes ja seitsemäsluokkalaiset matkustavat viikoksi Tylypahkaan Lokakuun 31 päivä, ja neljän kuukauden päästä Tylypahkan vastaavat luokat matkustavat Dumstrangiin vierailulle. Toivomme teidän tekevän paljon uusia ystäviä, ja nauttivan ainutlaatuisesta tilaisuudesta!

Toivottaa
Richard Kellington,
taikaministeri

Mischa ei pystynyt puhumaan, ei liikkumaan, ei pystynyt ajattelemaan. Hänen pahin painajaisensa oli juuri käynyt toteen, eikä hänellä ollut pakotietä tästä painajaisesta. Hän katsoi Lilyä, ja näki heti, että tämäkin oli sisäistänyt viestin. Lilyn kasvoilla oli hyvin epäuskoinen ilme. Mischa lähti sanaakaan sanomatta ripeästi kävellen kohti heidän makuusalia, jättäen Lilyn järkyttyneenä katsomaan hänen peräänsä.

[Natabogi]

Luku 7
Valehtelemisen mestari


Mischa käveli hyvin ripeästi kohti tyttöjen makuusalia. Hän ei voinut uskoa uutisia: Durmstrang matkustaisi Tylypahkaan! Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän? "Toivomme teidän tekevän uusia ystäviä" oli taikaministeri Richard Kellington kirjoittanut, mutta mikäli Mischa tiesi, hän olisi kuollut kahden viikon päästä. Durmstrangissa oli liikaa hänen vihamiehiään. Mischa pyyhi nopeasti kyyneleen poskeltaan, epätoivon kyyneleen. Hänen olisi pakko keksiä jokin keino, ja äkkiä!


James ja Sirius valmistelivat nerokasta pilaa, jonka Mischa oli heille keksinyt. He kävelivät kohti eteishallia, josta he toivoivat löytävänsä Lilyn ja Mischan, mutta kun he olivat saapuneet eteishalliin, he huomasivat että heidän löytämisensä ei ollutkaan niin helppoa. Eteishalli oli aivan täynnä ihmisiä.
"Mitä nyt?" James kysyi ärtyneenä. "Ei kai siellä taas ilmoiteta, että huispauksen ensimmäinen ottelu on siirretty kahta viikkoa eteenpäin? En ole vielä edes järjestänyt koelentoja!", hän hätääntyi.
"Tuskinpa siellä sitä ilmoitetaan", Sirius sanoi ja yritti nähdä väkijoukon yli, mutta huomasi pian sen olevan mahdotonta.
"Hei, tuolla on Lily!" James sanoi ja lähti kävelemään Lilyä kohden, Siriuksen tullessa perässä.
Lähemmäksi päästyään James huomasi, että jotain oli vialla. Lilyn silmissä kimmelsi itkemättömät kyyneleet. Sirius kurtisti hieman kulmiaan Jamesille.
"Hei Lily, mikä on vialla?" James kysyi välittömästi Lilyltä. Lily näytti havahtuvan ja painoi päänsä Jamesin olkapäätä vasten, välittämättä muiden uteliaista katseista.
"Tuo viesti... Voi Mischa-parkaa", Lily sai sanottua ja itki hiljaa Jamesin olkapäätä vasten.
Sirius ja James vaihtoivat pelästyneet katseet. Mitä Mischalle oli sattunut? Sirius lähti nopeasti viestiä kohden, jättäen Jamesin lohduttamaan Lilyä.
Sirius onnistui kuin onnistuikin tekemään tiensä väkijoukon läpi viestin luo. Luettuaan viestin hänkin oli hieman kummissaan, ei ministeriö yleensä tällaisia matkoja tehnyt. Mutta miksi Lily itki tämän takia? Sirius käveli kädet taskuissaan takaisin itkevän Lilyn ja lohduttavan Jamesin luo. James loi häneen heti kysyvän katseen.
"Siellä oli vain ilmoitus, että Durmstrang matkustaa tänne kurpitsajuhlaksi", Sirius sanoi. "Lily, miten tämä liittyy Mischaan?"
"Ettekö te tajua?", Lily sanoi surullisena, lopetettuaan itkemisen. "Mischa ja Stephanie siirrettiin Durmstrangista tänne, heillä on Durmstrangissa paljon vihamiehiä, minua pelottaa, mitä he tekevät Mischalle ja Stephanielle!"
Sirius ja James tajusivat yhtäkkiä. Niinpä tietenkin, sen takia Lily itki.
"Missä Mischa on?" Sirius kysyi äkkiä tukahtuneella äänellä.
"Varmaan oleskeluhuoneeseen", Lily sanoi osoittaen heikosti suuntaa, minne Mischa oli kadonnut.
Sirius lähti heti kohti Rohkelikkotornia. James pudisti päätään, eikä tiennyt mitä ajatella.
"James, kiitos lohdutuksesta", Lily sanoi hieman nolona.
"Ei se mitään", James sanoi.
"Ja olen todella pahoillani", Lily jatkoi.
"Mistä?"
"Että olen vihannut sinua kaikki nämä vuodet"
"Etkö sinä enää vihaa?" James kysyi hiljaa, hämmentyneenä.
"En", Lily sanoi kirkkain silmin ja tuijotti Jamesia suoraan silmiin. James suuteli häntä hiljaa, tunnustellen, ja Lily vastasi siihen onnellisena, harmitellen sitä että oli hukannut kaikki nämät vuodet vihaan. Väki heidän ympärillään vislasi ja taputti heille, mutta he eivät välittäneet.


Mischa pakkasi tavaroitaan nopeasti takaisin matka-arkkuunsa. Hänen olisi pitänyt jo Durmstrangista potkut saatuaan tajuta lopettaa koulu, eikä tulla Tylypahkaan. Miksi hän ei ollu tehnyt niin? Nyt hän pelkäsi kuollakseen, että Durmstrangilaiset jotenkin satuttaisivat häntä, Lilyä... Stephaniesta hän ei niin välittänytkään. Yhtäkkiä makuusalin ovi aukesi ja sisälle saapui itkeneen näköinen Stephanie, joka hengitti raskaasti. Hän ilmeisesti oli juossut koko matkan eteishallista makuusaliinsa.
"Sinäkin siis luit sen viestin?" Mischa sanoi tylysti. Stephanie niiskaisi surullisesti.
"Mischa, mitä ihmettä me tehdään?", hän kysyi peloissaan.
"Ai, nyt sitä tullaan kysymään apua!" Mischa räjähti. Steph vinkaisi onnettomana.
"Mischa, meidän täytyy sopia tämä meidän riitamme, tai he käyttävät sitä meitä vastaan"
"Eikä täydy", Mischa tokaisi. "Sinä vain olet peloissasi!"
"Enkä ole, vaan haluan, että he eivät saa tilaisuutta satuttaa minua!" Stephanie huusi takaisin.
"Nyt kyllä..." Mischa aloitti ja oli jo syöksymässä Stephanien kurkkuun kiinni, mutta koputus ovelta sai hänet pysähtymään. Siinä seisoi viidesluokkalainen rohkelikkotyttö, jota Mischa ei tuntenut.
"Mitä?" Mischa murahti vihaisesti tytölle.
"Tulin vain tuomaan viestin", tyttö sanoi nopeasti, selvästikin peläten Mischaa. "Rehtori haluaa nähdä teidät huoneessaan, välittömästi", tyttö sanoi ja lähti nopeasti pois. Mischa mulkaisi vielä kerran Stephanieta ja lähti myös huoneesta, Stephanien tullessa hänen perässään.

Sirius istui Rohkelikon oleskeluhuoneessa tylsistyneenä, odottaen Mischaa. Hän ei voinut mennä lohduttamaan tyttöä heidän makuusaliinsa, sillä portaat jotka johtivat tyttöjen makuusaliin, ei päästänyt poikia. Ne muuttuivat aina liukkaaksi liukumäeksi, jota pitkin oli mahdoton kiivetä. Sirius huokaisi. Eikö Mischa tulisi ikinä alas?
Sirius kuuli, kuinka muotokuva aukesi, ja sisälle oleskeluhuoneeseen juoksi Stephanie, joka ei edes vilkaissut keneenkään, vaan jatkoi juoksuaan ylös tyttöjen makuusaliin. Sirius virnisti itsekseen. Nyt Mischa ei ainakaan olisi enää kauan makuusalissaan, sillä tyttö ei tykännyt yhtään Stephaniesta.
Sitten muotokuva aukesi jälleen, mutta nyt sieltä käveli sisään James ja Lily, jotka juttelivat iloisesti keskenään, ja Jamesin käsivarsi oli Lilyn hartioiden ympärillä. Sirius virnisti iloisesti ja nyökkäsi Lilyä ja Jamesia istumaan viereensä.
"Mitä tämä nyt tarkoittaa?" Sirius kysyi piruillen. James mulkaisi häntä.
"Miltä vaikuttaa?" hän kysyi vihaisesti mutta virnisti kuitenkin.
"Vaikuttaa siltä, että Lily on saanut todella pahan aivovaurion", Sirius sanoi muka huolestuneesti ja Lily nauroi iloisesti.
"Ehkä, sillä en tiedä, miten tässä näin kävi", Lily sanoi iloisesti ja suuteli Jamesia poskelle. James virnuili Lilylle typerästi, eikä voinut vain käsittää miten tässä oli näin käynyt. Ehkä Lily oli todella saanut aivovaurion.
"Missä Mischa on?" Lily kysyi seuraavaksi Siriukselta, joka huokaisi.
"Luulisin, että ylhäällä teidän makuusalissanne, mutta en pääse sinne", Sirius sanoi hieman huolestuneesti.
"Minä voin mennä katsomaan", Lily tarjoutui heti, mutta juuri kun oli nousemassa, hän näki, kuinka viidesluokkalainen Lindsay Kamput juoksi heidän makuusalistaan ulos, melkein heti perässään Mischa ja Stephanie, jotka näyttivät vakavilta.
"Hei Mischa", Lily huudahti. Mischa lopetti kiirehtimisensä ja kääntyi Lilyä kohden.
"Minne sinulla on kiire?" Sirius puolestaan kysyi sohvalta.
"Rehtori Dumbledorella olisi jotain asiaa meille, joten sinne olisi nyt vähä kiire", Stephanie vastasi tylysti. Mischa mulkaisi tyttöä varmaan viidennen kerran samana päivänä ja tokaisi: "Oi, luulin että hän kysyi minulta."
"Ole nyt kerrankin hiljaa", Stephanie sanoi pyöritellen silmiään.
Mischa katsoi Stephanieta epäuskoisen näköisenä, ja oli syöksähtämässä jo toisen kerran sinä päivänä vain lyömään Stephanieta, joka oli niin tyhmä ja yksinkertainen ja..
"Mischa, mitäs jos nyt vain menisitte sinne Dumbledoren luokse?" Lily kysyi ja otti lujan otteen Mischan olkapäistä, viestittäen samalla silmillään Mischalle: Väkivalta on väärin.
Mischa huokaisi mutta antoi periksi. Hän lähti kävelemään ulos muotokuvasta Stephanie jälleen kannoillaan.
Heti kun muotokuva oli sulkeutunut Stephanien perästä, Sirius sanoi surullisena:
"Olisit antanut Mischan lyödä Stephanieta, olisin ensimmäistä kertaa nähnyt kunnon kissatappelun!"
Lily pyöritti silmiään paljonpuhuvasti ja kääntyi sanomaan Jamesille:
"Tuota... Voidaanko me jutella hetken aikaa?"


Stephanie käveli kolme metriä Mischaa jäljessä, haluamatta ottaa tyttöä kiinni. Kyllähän se oli jo nähty, Mischa oli valmis lyömään häntä. Stephanieta hermostutti Durmstrangilaisten tulo, vaikka ei antanut sen kovinkaan paljoa näkyä. Hän oli kasvattanut itselleen kovan kuoren kesän aikana, samalla kun oli päättänyt tulla Mischaa paremmaksi jokaisessa asiassa, jopa suositummaksi kuin Mischa. Mutta Mischa oli ärsyttävä: hän oli heti iskenyt silmänsä Siriukseen, koulun suosituimpaan poikaan! Aivan kuten Durmstrangissa Mischa oli ollut koulun suosituimman pojan kanssa, Bradleyn, vain sen takia että saisi huomiota. Stephanie olin yrittänyt iskeä Bradleytä ennen Mischaa, mutta oli epäonnistunut, mikä vain suurensi näinä päivinä Stephanien vihaa Mischaa kohtaan. Ainut lohdutus koko asiassa oli, että kun Bradley tulisi Tylypahkaan, hän antaisi Mischalle sellaisen läksytyksen ja nöyryytyksen, mitä Mischa ei ihan heti unohtaisi...
Lopulta Mischa ja Stephanie olivat saapuneet kiviportaisiin, jotka johtivat rehtorin huoneeseen. Mischa pysähtyi oven eteen.
"No, mene eteenpäin", Stephanie sähähti Mischalle tytön selän takaa.
"Mene itse, kun ei ole salasanaa!" tämä huusi heti takaisin.
"Salasanaa?" Stephanie toisti typerästi. "Ei Jonesilla mitään salasanaa ollut"
"Hyvä huomio", Mischa tokaisi ja koputti oveen, miettien, auttaisiko se asiaa.
Ovi avautui hitaasti ja ääni kutsui heidät sisään.
Mischa meni edeltä, ja huomasi heti, että huone oli hyvin kaunis hänen mielestään. Seinillä riippui luultavasti edellisten rehtoreiden muotokuvia, ja huoneen pöydät olivat täynnä hataran näköisiä laitteita. Ison pöydän takana istui rehtori Dumbledore ja pöydän edessä oli kaksi tuolia. Rehtorin vieressä oli orsi, jolla istui kuvankaunis feeniks-lintu. Mischa henkäisi nähdessään sen: hän rakasti feenikslintuja!
"Istukaa, olkaa hyvät", Dumbledore sanoi ja osoitti kahta tuolia pöytänsä edessä.
Stephanie ja Mischa tottelivat ja odottivat aivan hiljaisina.
"No niin, haluaisin jutella teidän kanssanne sellaisesta asiasta, kuin tästä pienestä retkestä, jonka taikaministeriö päätti järjestää"
Mischa nyökkäsi ja vilkaisi nopeasti Stephanieta, joka tuijotti Dumbledorea suurilla ruskeilla silmillään.
"Haluaisin varmistaa, että tiedätte, että teidän turvallisuutenne on täysin turvattu: he eivät voi tehdä teille mitään"
"Kiitos rehtori", Mischa sanoi hyvin helpottuneena. "Mutta mistä tiesitte, että meillä on jotain hätää?"
"Sain sen selville teidän entisen rehtorin kirjoittamasta kirjeestä", Dumbledore sanoi silmät tuikkien.
"Sanoisinko, että se ei ollut aivan rehtorimaiseen sävyyn kirjoitettu"
Mischa tuhahti. Tietenkin Jones oli haukkunut heidät aivan lyttyyn!
"Mutta te olette olleet täysin erilaisia, mikä on loistava asia, rehtori Jonesin kirjeen mukaan. Onko totta, että te todella räjäytitte kolmosluokalla hänen huoneensa?"
Mischa ja Stephanie vilkaisivat toisiinsa, miettien tunnustaisivatko. Lopulta he nyökkäsivät.
"Nerokasta! Sanoisinko, että olen ylpeä teistä ja muistakin piloistanne. Vedätte vertoja poikaryhmälle, jota myös kelmeiksi kutsutaan", rehtori jatkoi edelleen silmät tuikkien.
"Lähettikö Jones teille listan kaikista piloistamme?" Stephanie kysyi ärtyneenä.
"Kyllä hän lähetti", rehtori vastasi. "Mutta tällä kutsulla halusin vain varmistaa että ette ole peloissanne. Teidän ei luonnollisestikaan tarvitse lähteä Durmstrangiin, ellette halua"
Mischa ja Stephanie nyökkäsivät.
"Hyvä on, hauskaa illan jatkoa", rehtori toivotti.


Lily seurasi Jamesia pitkin pimeitä käytäviä. He olivat tekemässä partiointireissuaan, ja Lilyn oli tarkoitus jutella Jamesin kanssa, mutta ei löytänyt oikeita sanoja kuvaamaan tunteitaan.
"Lily? Oliko sinulla asiaa?" James kysyi hiljaa.
"Oli", Lily sanoi vahvasti. "Olenko minä vain yksi kohde sinun listallasi?"
James hämmästyi Lilyn nopeasta puhetulvasta ja pysähtyi.
"Millä listalla?"
"Sillä tyttölistalla, jotka haluat iskeä lukuvuoden aikana?"
James hämmästyi vielä pahemmin.
"Etkö sinä ole uskonut minua kolmen vuoden aikana sen takia, että luulit olevasi jollain iskulistalla, mitä ei ollut olemassa?" hän älähti käsiään heiluttaen.
Lily nyökkäsi hieman häpeillen. Ei todellakaan ollut hänen tapaistaan olla niin ennakkoluuloinen!
James huomasi Lilyn tuskan ja kysyi jo hieman pehmeämmin: "Eikä mieleesi tullut kysyä minulta asiasta?"
"Ei", Lily sanoi hieman surullisen kuuloisena. Jamesia kadutti ja pian hän jo keksi keinon, jolla piristää Lilyä; hän kumartui ja suuteli tyttöä tavalla, joka sai hänet unohtamaan koko muun maailman ympäriltään.


"Mischa!" kajahti huuto rohkelikon oleskeluhuoneessa. Mischa oli juuri astunut sisään muotokuvasta, eikä ollut edes vielä kunnolla oleskeluhuoneessa, mutta joku näköjään tunnisti hänen askeleensa. Kyllähän hän äänen tunnisti.
"Niin, Sirius?" Mischa kysyi hymyillen ja tönäisi kovakouraisesti Siriuksen jalat pois sohvalta, jossa tämä makasi, ja istui Siriuksen jalkojen tilalle.
"Tiedätkö, ihanaa, että kysyit kohteliaasti, pääsetkö istumaan siihen", hän sanoi syyllistäen.
"Tiedän, olen aivan ihana. Mitä asiaa?" Mischa sanoi virnuillen.
"Ajattelin lohduttaa sinua, koska luulin sinun olevan maassa Dumstrangin tulon takia, mutta et näytäkään olevan kovin surullinen"
"Joo, Dumbledore lupasi huolehtia minun ja Stephanien turvallisuudesta. Siinäpä ihana rehtori", Mischa sanoi hymyillen samalla onnellisesti.
"Pitäisikö minun olla mustasukkainen?" Sirius kysyi hieman vihjaillen.
Mischa käänsi päätään hieman.
"Miksi sinä minusta mustasukkainen olisit?" tyttö kysyi ja kohotti pirullisesti kulmakarvojaan.
Sirius tiesi heti puhuneensa ohi suunsa, mutta ei antanut sen näkyä ulkopuolelle.
"En minä sinusta puhunut", hän sanoi hiljaa, "Tiedätkö, minulla on aina ollut tunteita Dumbledorea kohtaan..."
Mischa tuijotti Siriusta hölmönä hetken aikaa, mutta toipui pian. Hän otti sohvalta kirkkaanpunaisen sohvatyynyn ja löi Siriusta sillä. Sirius älähti.
"Sinä olet yksi väkivaltaisimmista ihmisistä, mitä tiedän!" poika syytti.
"Älä valita, et vain pärjää tytölle", Mischa laukoi. Sirius ei kauaa miettinyt, vaan otti toisen sohvatyynyn, ja aloitti hyvin riehakkaan tyynysodan Mischan kanssa.


Amy tuhahti hieman kateellisena katsellessaan Mischan ja Siriuksen tyynysotaa. Hänen kuuluisi olla tuossa Mischan paikalla, mutta ei. Hänen täytyi tehdä yksin nurkassa hiljaa läksyjään. Kellokin tuli jo yli kymmentä, ja hänellä oli vielä muodonmuutosessee pahasti kesken. Hän huokaisi syvään. Tulisipa Stephanie pian. Hän kaipaisi seuraa. Sitten hän havahtui Mischan kiljaisuun ja häneltä paloi hermot. Hän käveli Mischaa ja Siriusta kohden ja riisti heiltä molemmilta tyynyt.
"Hei! Mitä nyt?" Sirius kysyi Amylta.
"Te häiritsette kaikkien rauhaa täällä", Amy sanoi vihaisesti.
"Niin?" Mischa kysyi kuin ei olisi ymmärtänyt. Amya alkoi suututtaa vielä enemmän.
"Niin te ette enää jatka tuota lapsellista tyynysotaanne!" hän huudahti ja meni istumaan takaisin nurkkaan. Mischa ja Sirius vaihtoivat paljonpuhuvat katseet keskenään. Mischa huokaisi dramaattisesti.
"Ikinä minulta ei olla kielletty tyynysotaa. Nyt on sekin elämys eletty"


Kun James ja Lily astuivat partioinnin jälkeen oleskeluhuoneeseen, he huomasivat sen olevan tyhjä. Ei edes Mischa ollut valvonut yhteentoista asti. James ja Lily istuivat hiljaa sohvalle istumaan. James kietaisi toisen kätensä Lilyn olkapäille.
"Olen niin onnellinen, että saan tehdä vihdoinkin näin", James kuiskasi Lilyn korvaan.
Lily oli hyvin väsynyt, ja olisi halunnut mennä jo nukkumaan, mutta tilaisuus olla Jamesin kanssa kahden kesken oli liian houkutteleva. Hän tiesi olevansa tyhmä, sillä huomenna oli koulupäivä, mutta Jamesin kuiskuttelut hänen korvaansa tuntuivat niin syntisen hyvältä.
"Minäkin olen onnellinen", Lily kuiskasi. "Olen niin pahoillani että vihasin sinua turhaan kaikki nämä vuodet"
"Ei se mitään, vaikka se vähän harmitti silloin", James onnistui jo hymyilemään. "Tärkeintä on se, että nyt olemme tässä"
Lily painoi päänsä Jamesin olkapäätä vasten, ja oli nukahtaa.
"Kerrommeko muille meidän suhteestamme?" James kysyi hieman vaivalloisesti.
"Miten niin, häpeätkö sinä minua?" Lily kiusoitteli.
"En tietenkään!" James huudahti. "Päinvastoin, haluaisin huutaa koko koululle että olemme yhdessä"
"Olemmeko me yhdessä?" Lily kysyi.
"No, ainakin minä haluaisin niin", James sanoi ja nielaisi kuuluvasti.
"Niin minäkin haluan", Lily sanoi ja ei tiennyt, mikä häneen oli mennyt. Ennen hän olisi vain kironnut Jamesin ja jatkanut matkaansa. "Joten yhtä hyvin voimme kertoa muillekin"
James hymyili typerästi ja Lily virnisti hänelle. James kiljahti ja hyppäsi ylös sohvalta vauhdikkaasti. Hetkessä hän oli kaapannut Lilyn syliinsä tämän vastusteluista huolimatta ja oli kantamassa Lilyä heidän makuusaliinsa.
"James, mitä ihmettä sinä teet?" Lily kiljui kuin hengenhädässä, mutta takoi nauraen nyrkeillään Jamesin rintakehää.
"Olen nähnyt jästimiesten tekevän näin", James sanoi varmasti. "He kantavat tyttöystäviään kynnyksen yli.
"James, jästimiehet kantavat tuoreet vaimonsa kynnyksen yli", Lily hekotti. "Kuunteletko sinä ollenkaan jästitiedossa?"
"No, ei nyt voi mitään", James sanoi ja päästi Lilyn alas. Lily hymyili hänelle ja suuteli häntä nopeasti huulille. Toivotettuaan hyvät yöt Lily kiipesi makuusaliinsa, mutta hänestä tuntui, kuin olisi voinut leijua ilmassa. Hän ei tiennyt, miksi oli niin hyvällä tuulella. Makuusaliin päästyään hän huomasi, että yksi sänky oli tyhjä. Missä Stephanie oli tähän aikaan yöstä?


Stephanie istuskeli kylmällä lattialla. Hän ei oikein tiennyt missä oli, ainoastaan sen, että paikka oli hiljainen, kylmä ja kostea käytävä. Hän huokaisi ääneen. Juuri hänen tapaistaan eksyä uudessa koulussa eikä ketään ollut mailla halmeilla. Kyllä hän oli yrittänyt etsiä tietä takaisin Rohkelikkotorniin, mutta oli eksynyt vain kahta kauheammin. Hän kuuli askeleita lähettyviltään, ja ilo valtasi tytön: Hän ei ollutkaan yksin tähän aikaan yöstä liikkeellä!
Askeleet vahvistuivat ja Stephanie kuuli, ettei kyseessä ollutkaan vain yhdet askeleet, vaan monet. Häntä alkoi hieman pelottamaan, kun nurkan takaa astui Bellatrix Black kavereineen.
"Voi, miten rohkelikko on voinut tänne päin koulua eksyä?" Bellatrix kysyi laiskalla äänellään.
Stephanie nousi kiireesti ylös. "En oikeastaan tiedä", hän vastasi tärisevällä äänellä. Bellatrix nauroi hänelle.
"Olet siis oikeasti eksynyt! Kuinka se on mahdollista?" Bellatrix rääkyi Lucius Malfoyn nauraessa hänen takanaan. Myös Kalkaros ja Rodolfus Lestrange olivat hänen takanaan, ja hymyilivät pirullisesti Stephanielle.
"Tiedätkö, olen odottanut tilaisuutta kostaa rakkaalle ystävällesi Mischalle", Bellatrix virkkoi tullessa samalla lähemmäksi Stephanieta. Stephanie tuhahti.
"Mischa ei ole mikään rakas ystäväni!" hän huudahti. Hänellehän ei kostettaisi Mischan sanomisia.
"Auts, rakkaille ystäville on tullut pieni riita", Bellatrix pilkkasi ja sai takanaan olevat pojat nauramaan kahta kovemmin. Stephanie tunsi olevansa umpikujassa ja otti taktiikan, jota Mischa oli aina hänelle toistanut: hyökkäys on paras puolustus.
"Niin, ehkä on tullutkin", Stephanie sanoi hiljaa, kuin tunnustellen, kuinka pitkälle uskaltaisi mennä. "Mutta onhan sekin parempi kuin olla kuolonsyöjänä!" hän laukaisi.
Hiljaisuus oli melkein käsillä kosketeltava ja Stephanie tiesi olevansa tiensä päässä, hän oli mennyt liian pitkälle. Sitten Bellatrix sanoi hiljaa: "Mitä sinäkin kuolonsyöjänä olemisesta tiedät?"
"Paljonkin!" Stephanie valehteli sujuvasti. "Minun.. Yksi tuttavani on"
"Kuka tuttava?" Bellatrix kysyi oitis.
"Luuletko todella, että kertoisin?"
Bellatrix virnuili hänelle. "Hyvä on, pikku prinsessa. Kolmet portaat ylöspäin ja käännyt oikealle, sitten kaksi kertaa vasemmalle. Siellä on Rohkelikkotorni. Pidä kiirettä"
"Mitä?" Stephanie henkäisi, mutta ei jäänyt kyselemään enempää, sillä Bellatrix osoitti häntä sauvalla. Stephanie melkein juoksi pois paikalta.
Lestrange otti tyttöystäväänsä Bellatrixia lanteilta kiinni. "Miksi sinä päästit tuon ääliön menemään?"
Bellatrix hymyili pojalle. "Haluaisin kuulla kuka se kuolonsyöjä todella on. Kun me muut emme tunnista toisiamme maskin alta. Kuulosti aivan kuin joku Rohkelikko olisi kääntynyt väärälle tielle"


Stephanie huohotti pahasti päästessään muotokuvan eteen, joka päästäisi hänet sisälle Rohkelikkotorniin. Haluamatta herättää vielä muotokuvaa, Stephanien oli pakko ihmetellä, miksi Bellatrix neuvoi häntä oikeasti. Hänhän oli valehdellut tuntevansa kuolonsyöjän, ja oli luullut että Bellatrix olisi nähnyt hänestä suoraan läpi. Ainakin Mischa oli aina sanonut hänen olevan huono valehtelija. Stephanie tuhahti kovaan ääneen. Mitä Mischakaan tiesi mistään?
"Vieläkö joku on hereillä?" Lihava leidi, Rohkelikkotornia vahtiva muotokuva haukotteli. Stephanie oli luultavasti tuhahtanut hieman liian kovaäänisesti.
"Kitakivikerho", Stephanie sanoi nopeasti salasanan.
Muotokuva heilahti sivuun hyvin vastahakoisesti ja Stephanie kömpi nopeasti sänkyynsä, yrittämättä herättää muita, miettien samalla, kuinka nopeasti Bellatrix saisi hänet kiinni valehtelusta, tai mikä pahempaa, hän kertoisi kaiken Dumstrangilaisille. Stephanie ei nukkunut koko yönä.

[Natabogi]

Luku 8
Huispausta ja dramatiikkaa


Maanantain aamiaisella oli riehakas tunnelma. Kelmit olivat saaneet päähänsä toteuttaa pilansa tänä yönä, ja Lily ja Mischa olivat asiaa vastaan (He olivat kuitenkin päättäneet tulla mukaan pilaan).
"Pojat hei, tänään on maanantai, eikö olisi kivempi tehdä se pila vaikka lauantaiyönä? Kun huomenna on kouluakin", Lily yritti maanitella poikia.
James katsoi Lilyä silmiin, ja Lily otti kasvoillensa koiranpentuilmeen. James hymyili jo luovuttaneena, mutta kun hän oli aukaisemassa suutaan, Sirius tönäisi tätä kylkeen.
"Sarvihaara, EI! Älä anna periksi!" hän karjui.
"Mutta kun.."  James yritti, mutta Sirius ei antanut hänelle puheenvuoroa.
"Ei, James ei", hän jatkoi.
"Anna Jamesin sanoa omat mielipiteensä", Mischa mutisi samalla kun söi kirkkaan vihreää omenaa.
"Enkä anna, sillä Lily vaikuttaa niiihin!"
"No mutta, miksette voi tehdä sitä viikonloppuna, eikö se olisi sama asia?" Mischa kysyi.
James ja Sirius vilkaisivat ensin toisiaan, ja sitten Remusta, joka näytti hyvin väsyneeltä ja sairaalta. Täysikuu olisi viikonloppuna, ja he menisivät Remuksen mukana Tällipajuun.
"Se ei nyt vain käy. Pila toteutetaan tänä yönä, sillä siisti", Sirius sanoi.
"Sitten te teette sen ilman meitä", Mischa sanoi loukkaantuneena, kun ei saanut päätänsä läpi.
Sirius ja James naurahtivat.
"Et voi olla tosissasi! Olet jankannut tätä asiaa jo suuntaan ja toiseen, sano nyt, tuletko vai et tule?" Sirius kysyi ja kohotti kulmiaan vieressä istuvalle Mischalle.
Mischa mutristi huuliaan ja lopulta nyökkäsi. "Vain jos Lily tulee", hän jatkoi ja katsoi Lilyä.
Lily mietti hetken ja vastasi itsevarmasti: "Kyllä, kai minunkin on joskus elettävä", hän sanoi ja virnisti.


"Kirjoittakaa tämä ylös", kajahti luokassa terävä ääni. Luokassa kävi tylsistynyt kohahdus, ja sen jälkeen kuului pergamentin rapinaa. Ainoastaan yksi ei kirjoittanut. Minerva McGarmiwa huomasi tämän heti haukankatseellaan, ja käveli terävästi tämän ihmisen luo.
"Neiti Heyes, nyt pergamentti esille, tai joudun ottamaan omalta tuvaltani pisteitä", McGarmiwa sanoi.
Mischa tuijotti ikkunasta ulos istuessaan ikkunarivissä kosteassa luokassa, ja mietti syvästi asioitaan, pääosin, pitäisikö hänen kirjoittaa jonkinlainen kirje Andreakselle.
"Neiti Heyes?" McGarmiwa sanoi entistä tiukemmin.
"Anteeksi?" Mischa toisti uneksuvasti.
"Oletteko edes kuunnelleet koko tunnin aikana?" McGarmiwa tiuskaisi.
"Kyllä olen, professori", Mischa sanoi kuuliaisesti ja kaivoi kirjoitusvälineensä laukustaan. McGarmiwa tuijotti häntä hetken ja siirtyi seuraavan uhrin luo.
"Piskuilan, et ikinä saa selvää tuosta kirjoituksesta!" hän huudahti Peterille, joka punastui syvästi. "Kirjoita selvemmin vastedes!"
"K-kyllä professori", Peter vikisi ja alkoi kirjoittamaan hyvin, hyvin hitaasti ja selkeästi.
McGarmiwa näytti tyytyvän tähän ja siirtyi seuraavalle pulpetille.
"Potter", tämä tokaisi.
"Mitä minä nyt olen tehnyt?" James parahti.
"Et mitään, vieläkään", McGarmiwa sanoi. "Ajattelin kysyä koska aiot pitää koelennot?"
Luokan nauraessa James mumisi: "Tänä iltana"
"Hyvä, sillä ensimmäinen peli on jo kolmen viikon kuluttua, ja haluan varmistaa Rohkelikon olevan perillä tilanteesta"
"Jo kolmen viikon päästä", James huudahti. "Miksi minulle ei ilmoitettu aikaisemmin?"
McGarmiwa ei vastannut vaan siirtyi eteenpäin luokassa saaden Jamesin huokailemaan syvästi.
"Miten minä ikinä onnistun luomaan täydellisen taktiikan ensimmäiseen peliin?" James kuiskasi melkein paniikissa vieressä istuvalle Siriukselle.
"Rauhoita, herra ihme kapteeni", Sirius virnuili takaisin. "Olen varma että me voitamme mestaruuden tänä vuonna, tai siis jos otat minut takaisin joukkueeseen", tämä jatkoi.
"Tottakai minä otan, olet Rohkelikon historian parhaimpia lyöjiä", James sanoi kiireesti. "Mutta meiltä puuttuu toinen lyöjä ja kaksi jahtaajaa"
"Olen varma, että sinä löydät siihen vielä täydellisesti sopivat ihmiset", Sirius sanoi kyllästyneesti. "Älähän nyt hermoile, Sarvihaara!"
"Juuri niin, Potter. Annan sinulle listan halukkaista joukkueeseen pyrkijöistä, heitä on lähes kolmekymmentä", McGarmiwan ääni kajahti jälleen tiukkana. "Voisitteko te nyt lopettaa höpöttämisen siellä takana?"
"Anteeksi, Minerva", Sirius sanoi ja virnisti. "Täytyyhän jonkun meistä hieman rauhoitella Sarvihaaraa"
"5 pistettä pois Rohkelikolta opettajan epäkohteliaan puhuttelemisen vuoksi", McGarmiwa vastasi oitis. Sirius huokaisi.
"Milloin Minerva tajuaa, että olen ollut edellisessä elämässäni hänen miehensä?" Sirius kuiskasi murtuneen kuuloisena.


Päivällisellä Jamesia jännitti aika paljon. Hänen oli tarkoitus pitää koelennot illalla, ja sen jälkeen hän hiipisi Mischan, Lilyn ja muiden Kelmien kanssa suorittamaan pilan. Liikaa ohjelmaa, ja hänen olisi pakko tehdä jossain vaiheessa myös läksyt, todennäköisesti se jäisi yölle.
"Mitä teiltä puuttuu joukkueesta?" Mischa kysyi Jamesilta ja voiteli uutta leipää itselleen, mutta kun oli laskenut sen pöydälle, Sirius nappasi sen ja söi yhdellä suupalalla puolen leipää.
"Hei!" Mischa huudahti ja yritti muksauttaa Siriusta, mutta tämä väisti. Mischa tyytyi vain mulkoilemaan Siriusta ja kääntyi Jamesin suuntaan kuuntelemaan tämän vastausta.
"Kaksi jahtaajaa ja toinen lyöjä", James vastasi nopeasti.
"Saako koelentoja tulla katsomaan?"Mischa kysyi seuraavaksi.
"Tottakai", James vastasi. "Oletko tulossa?" hän kysyi
"En, muuten vaan kysyin", Mischa piruili. "Tottakai. Lily, oletko mukana?" hän kysyi ja virnisti tälle.
"En oikein tiedä", Lily vastasi hitaasti, kuin venytellen. "Missä välissä minä läksyt teen?"
"Koulupäivän jälkeen?" hiljainen Remus sanoi. Se oli hänen ensimmäisiä sanojaan pitkään aikaan. Mischasta tuntui, että poika oli jotenkin sairas.
"Niin Lily, kyllä sinä ehdit", James sanoi ja hymyili tytölle. "Tule toivottamaan minulle onnea!"
"Mihin sinä onnea tarvitset, ethän sinä koelennä", Lily hymähti.
"Niin, mutta haluan löytää parhaimmat joukkueeseen", James sanoi.
"Ja yritit taivutella minua joukkueeseen?" Lily naurahti.
"Olen varma että olisit ollut loistava", James sanoi pettyneenä.
"Niin, missä kuraverinen Lily Evans olisi huono?" kuului pahantahtoinen ääni heidän takaansa.
Sirius, Mischa ja Remus tuijottivat tätä ihmistä murhaavasti ja kun James ja Lily kääntyivät he näkivät Bellatrixin heidän takanaan.
"Haluaisitko toistaa?" James sanoi ja otti nopealla kädenheilautuksella taikasauvan pois taskustaan. Lily kuitenkin painoi tämän käden alas.
"Mitä sinä haluat?" Lily kysyi yrittäen olla kuulostamatta huolestuneelta, sillä sitä tämä oli. Bellatrix ei ollut niitä kilteimpiä ihmisiä.
"En sinusta mitään, älä huolehdi", tämä vastasi laiskasti. "Mitä sinulle kuuluu, serkkuseni?" Bellatrix kysyi Siriukselta.
"Anteeksi mitä?" Sirius älähti. "Tulet kyselemään minulta kuulumisia? Missä täräytit pääsi?"
"Älä vauhkoa", Bellatrix sanoi. "Onko se niin ihmeellistä?"
Sirius näytti hetken mietteliäältä. "On", tämä sanoi sitten varmasti.
Bellatrix hymähti hiljaa. "Sinun kanssasi ei sitten vain voi käydä normaalia keskustelua", tämä sanoi. "Mutta nähdään, rakas serkkuseni"
Bellatrix käveli hitaasti pois paikalta. Heti kun tämä oli pois kuuloetäisyydeltä, James tokaisi Lilylle: "Miksi sinä et antanut minun kirota tuota lehmää?"
"Siksi, että en halunnut, minä haluan tehdä sen itse", Lily sanoi. "Etkä varmasti halua täksi illaksi jälki-istuntoa, sinulla on koelennot"
"Silti", James sanoi. "Tuolla ei ole mitään oikeutta haukkua sinua.. Tiedät kyllä miksi", James sanoi kyllästyneellä äänellä.
"Ei olekaan, mutta en silti halua sen takia sinulle ongelmia!"
"Mitäköhän Bella minusta haluaa?", Sirius kysyi mietteliäästi keskeyttäen Lilyn ja Jamesin väittelyn.
"Tuskinpa mitään hyvää, minusta tuntuu, että tuo oli jonkinlainen tarkastelu", Mischa totesi.
"Tarkastelu? Miksi Bellatrix minua haluaisi tarkastella?", Sirius kysyi pahoinvoivan näköisenä.
"Ehkä hän halusi vain selvittää jonkin asian, kuka Luihuisista ottaa selvää", Remus totesi. "Lily ja James, mikä teidän tilanteenne oikein on?" Remus kysyi äkkiä ilkikurisesti. "Lilykin sanoi 'en halua sinulle ongelmia'! Ennen sinä halusit vain Jamesille kasapäin ongelmia"
"Tiedätkö, he ovat kulkeneet täällä ympäriinsä kiehnaillen", Sirius sanoi pahoinvoivan näköisenä.
"Eli, oletteko te virallisesti yhdessä?" Mischa lopetti. Sirius, Remus ja Mischa tuijottivat Jamesia ja Lilyä ahnaasti. Lilyä nauratti.
"Kyllä me vähän päätimme niin", Lily sanoi ujosti.
Remus ja Sirius jäivät toljottamaan Lily ja Jamesia suu auki, kun taas Mischa hymyili voitonriemuisesti.
"Tiesin tämän!" Mischa sanoi onnellisena. "Te sovitte toisillenne aika hyvin"
"Et sanoisi noin jos olisit ollut tässä koulussa ensimmäisestä luokasta lähtien", Remus totesi yhä epäuskoisen näköisenä. "Montakohan kertaa Lily on kironnut Jamesin?"
"Oikea ja helpommin vastattava kysymys olisi: Kuinka monta kertaa Lily on jättänyt väliin tilaisuuden kirota James?" Sirius sanoi.
"Hei, en minä noin kamala ollut!" Lily kiljahti.
"Et tietenkään", James sanoi kuuliaisesti ja suuteli Lilyä huulille. Lily vastasi suudelmaan.
"Niinpä tietenkin, nuo alkavat kuolata tuossa", Sirius sanoi pahoinvoivana.
"Annetaan onnellisten kuolata", Mischa totesi ja nousi pöydästä. "Minä ainakin lähden tästä Pimeyden voimilta suojautumisen tunnille. Tuleeko joku muukin yhtä matkaa?" hän kysyi.
"Minä voin tulla", Sirius sanoi nopeasti ja vilkaisi Remukseen päin. Hän oli näkevinään Remuksen silmissä ilkikurisen pilkahduksen.
"Minä taidan vielä syödä yhden leivän, menkää te, tulen Sarvihaaran ja Lilyn kanssa perästä päin", Remus sanoi ja alkoi karjumaan Jamesille: "Nyt irti siitä tytöstä!"


Sirius käveli kädet taskuissaan pitkin käytävää kohti PVS- luokkaa Mischan kanssa. Hänen oli pakko myöntää itselleen: hän tykkäsi tuosta tytöstä paljon, liian paljon, enemmän kuin ikinä myöntäisi itselleen. Hän ei tiennyt missä välissä näin oli tapahtunut: hän halusi olla Mischan kanssa enemmän kuin kiusata Ruikulia ikinä.
"Niin Sirius, mitä mieltä olet?" Mischa kysyi ja katsoi Siriusta hieman kulmat kurtussa.
"Mitä, mistä?" Sirius kysyi hölmönä.
"Siitä, onko se professori Chim oikeasti niin tylsä siviilissä kuin opettamassa", Mischa nauroi. "Juuri noin sitä pitää, Sirius, kannattaa kuunnella tyttöä noin hyvin, voit tehdä vielä vaikutuksen"
"No hyvä että tein sinuun vaikutuksen", Sirius vastasi sarkastisesti.
Mischa vain hymyili Siriukselle eikä vastannut mitään. He kävelivät hiljaisina kohti PVS- luokkaa.
"Hei, näyttäisitkö minulle tänä viikonloppuna sen Rääkyvän Röttelön?" Mischa kysyi ja katsoi pienesti hymyillen Siriusta silmiin.
"Tottakai, miten voisin kieltäytyä?" Sirius sanoi ja iski silmää Mischalle. "Tietenkin olen valmis suojelemaan sinua tuolla pimeässä, kun pelkäät kuollaksesi"
"Ainut mitä pelkään tällä hetkellä, on Voldemort ja kuolonsyöjät, kiitos vain", Mischa tokaisi.
Sirius hämmästyi tytön äkkinäisestä vihasta ja meni hämilleen.
"Kiitos kuitenkin", Mischa hymyili jälleen, tajuttuaan itsekin olleensa vihaisen kuuloinen.
"Sinä sitten et taida tykätä kuolonsyöjistä?" Sirius naurahti.
"En, entäs itse?" Mischa kysyi.
"Luulin jo, että tiedät maineeni", Sirius virnuili saaden Mischan punastumaan. Hän ei tarvinnut siitä päivästä muistutuksia, hän muistaisi sen lopun ikäänsä. Hän oli todellakin tehnyt virheen, sillä Sirius ei ollut tänä vuonna iskenyt yhtään tyttöä, ainakaan mitä hän tiesi. Ehkä hän vain oli ennakkoluuloinen.
Sirius huomasi tytön ahdingon. "Tai siis, minun perheeni ja sukuni ovat kaikki Voldemortin puolella, enemmän tai vähemmän poikkeuksia lukuun ottamatta. Viime kesänä sain viimein tarpeekseni siitä puhdasverisyys-hössötyksestä, joten muutin pois. Äitini ei oikein arvostanut sitä, repi minut irti sukupuusta", Sirius nauroi. Mischa oli aivan kauhistunut pojan tarinasta.
"Minne sinä sitten menit asumaan?" tyttö kysyi kauhuissaan.
"Jamesille. Hänen vanhempansa ovat ihania. Edward ja Kathy Potter. Ottivat minut vastaan ilomielin huolimatta sukunimestäni"
"Oho", Mischa ei voinut sanoa mitään muuta. Hän ei halunnut udella liikaa Siriukselta, vaikka mieli tekikin, vaan he kävelivät hiljaa kohti PVS-luokkaa.


PVS-tunti oli ollut jälleen katastrofi. Kemit, Lily ja Mischa olivat linnoittautuneet luokan nurkkaan suunnittelemaan pilaansa, jotta kaikki menisi suunnitelmien mukaan. Mindy Chim ei puuttunut heidän höpötykseensä mitenkään, ei sanallakaan tai eleelläkään.
Tunnin jälkeen Stephanie pakkasi nopeasti koulutarvikkeensa laukkuunsa ja melkein juoksi pois luokasta. Hänelle tunti oli ollut täydellistä kidutusta. James oli suudellut hänen nenänsä alla Lilyä suoraan suulle, välittämättä tunnista, ja hän oli järkyttynyt, kuten Mischa ja muut Kelmit. Ilmiselvästi he olivat yhdessä, ei Stephanie ollut tyhmä, mutta silti häntä harmitti. Mischa oli jälleen voittanut hänet jossain. Hän oli estänyt hänen suunnitelmansa, mitään ei ollut tehtävissä.
"Hei Stephanie! Odota!" kuului kiljaisu käytävällä. Stephanie käänsi nättiä päätään taaksepäin, ja huomasi Amyn juoksevan häntä kohti ruskeat hiukset hulmuen.
"Anteeksi Amy, unohdin aivan odottaa sinua", Stephanie valehteli sujuvasti.
"Ei se mitään", Amy sanoi hengästyneenä. "Ärsyttäviä nuo Lily ja James, eikö?"
"Kyllä", Stephanie mutisi ja käveli nopeammin.
"Luulisi Jamesillakin olevan muuta tekemistä, koelennot illalla ja kaikki.." Amy jatkoi jutteluaan.
"Hetkinen", Stephanie keskeytti. "Koelennot?"
"Jep", Amy vahvisti. "James on Rohkelikon ylivoimainen huispauskapteeni, etsijä ja kaikkea. Tänä iltana heillä on koelennot. Missä olit muodonmuutostunnilla, kun et kuullut?"
"Minulla oli muuta mietittävää kuin kuunnella sitä vanhaa harppua", Stephanie mutisi. "Mitä Rohkelikon joukkueesta sitten puuttuu?"
"Odotas", Amy sanoi ja mietti kuumeisesti. "Yksi lyöjä ja kaksi jahtaajaa"
"Mahtavaa!" Stephanie kiljaisi. Amy tuijotti häntä kuin hullua. "Ääh, ei mitään", Stephanie mutisi, mutta oli salaa aivan innoissaan. Hänen suunnitelmansa ei ollut vielä kumottu. Hän oli vielä pelissä mukana!


Koulupäivä oli ollut jälleen raskas, ja Jamesilla oli vielä edessään raskaat koelennot. Aina löytyi joku joka ei ollut tyytyväinen kapteenin valintoihin, mutta onneksi Sirius oli kiroamassa ylimääräiset valittajat. James käveli Siriuksen kanssa kohti huispauskenttää, ja häntä jännitti jo hieman. Innokkaita oli paljon, ja yleensä tuli vielä ihmisiä, jotka olivat unohtaneet ilmoittautua.
Kentällä oli jo paljon ihmisiä, ja James päätti aloittaa heti karsinnat. Hän vihelsi pilliin vaativasti ja kaikki asettuivat välittömästi kuulolle puolikaareen hänen ympärilleen. Sirius livahti nopeasti muiden joukkoon, etteivät kaikki saisi käsitystä, että hän muka olisi automaattisesti joukkueessa.
"No niin, eli minä olen James Potter, tämän vuoden Rohkelikon kapteeni, ja olen etsijä", hän aloitti. Jostain kuului vislauksia.
"Aloitetaanpa vaikka jahtaajien karsinnoilla", James sanoi.
"Anteeksi että olen myöhässä", kuului puolikaaren takaa kimeähkö ääni. Kaikki kääntyivät katsomaan kuka oli tulossa. Stephanie asteli lähemmäksi väkijoukkoa rohkeasti. Hän oli sitonut hiuksensa tiukalle ponihännälle, ja oli laittanut pinkin topin ja mustat lyhyet shortsit jalkaansa. Olkapäällä tytöllä oli upouuden näköinen luudanvarsi. Stephanie hymyili kaikille ja asettui väkijoukkoon ja katsoi Jamesia ihaillen. James häkeltyi.
"Eli siis, ne jahtaajat nyt eteenpäin, muut voivat mennä katsomoon", James jatkoi nopeasti ja toivoi kovasti, että tämä olisi pian ohi.


"Ei voi olla totta!" Mischa totesi katsellessaan katsomosta alas kentälle. "Arvaa kuka juuri asteli kentälle, pienissä vaatteissa hurmaamaan poikaystäväsi?"
"Ei voi olla totta", Lilykin henkäisi ja katsoi pelokkain silmin Mischaa. "Mitä hän tuolla tekee?"
"Varmaan koelentää joukkueeseen", Mischa sanoi sarkastisesti ja nojautui lähemmäs kenttää penkillään. "Hän on hiton hyvä lentäjä!"
"Kiitos, tuo lohduttaakin minua", Lily sanoi huokaisten ja nojautui myös.


James katseli hiljaisena jahtaajakokelaita. Suurin osa oli aivan surkeita, tähän mennessä ainoastaan viime vuonna joukkueessa ollut Mikael Hugel oli erinomainen, ja James valitsi hänet joukkueeseen.
Seuraavassa ryhmässä (James jakoi heidät neljän ryhmiin, ja jokainen yritti tehdä maalia) oli hyvä lentäjä, mutta hieman kömpelön oloinen Joanna Krepton. Seuraava ryhmä oli täysi katastrofi.
Viimeisessä ryhmässä oli kaksi kuudesluokkalaista tyttöä, seitsemäsluokkalainen Nathalie Lopret ja Stephanie. Ainoastaan Stephanie loisti: Hän oli todella loistava, päihitti kaikki mennen tullen, ja näytti myös tietävän sen. Hän laskeutui taidokkaasti alas, Jamesin viereen ja kysyi flirttaillen:
"No, olinko minä edes tyydyttävä?" Stephanie kysyi ja räpytti silmiään.
"Ihan ok", James mutisi ja käveli kohti väkijoukkoa, jättäen raivostuneelta näyttäneen Stephanien taakseen. Stephanie melkein kuuli Mischan ivanaurun alas kentälle.
"Seuraavaksi pitäjät!" James huusi.
Pitäjän valitseminen oli lasten leikkiä: muilla ei ollut mahdollisuuksiakaan edellisvuonnakin pelanneeseen tummahiuksiseen seitsemäsluokkalaiseen Noelle Johnssoniin verrattuna. Tämä suorastaan loisti ilmassa ja sai kaikki hankalatkin heitot kiinni.
"Hyvä Noelle!" Sirius vislasi ja sai Mischan mahan kääntymään nurin. Hän ei voinut sille mitään, nähdessään Siriuksen vislaavan jollekin muulle tytölle hänen teki pahaa. Ehkä hänen olisi pitänyt tehdä Stephaniet, Mischa ajatteli sarkastisesti.
"Sitten lyöjät", James sanoi jo huomattavasti vähentyneelle väkijoukolle. Hän katsoi Siriusta silmiin, kuin toivottaen tälle onnea.
Sirius oli jälleen aivan omaa luokkaansa ja päihitti kaikki osumalla tarkasti ja lujaa ryhmyyn, saaden sen osumaan minne halusikin. James nauroi, yksi ryhmy meni huomattavan läheltä Lilyä ja Mischaa saaden tytöt kirkumaan, ja suojaamaan päätään.
"Sirius Black, olet kuollut illalla!" Mischa huusi puiden nyrkkiään.
"Millä lailla?" Sirius sanoi ja nosti toista kulmakarvaansa. Mischa pyöräytti silmiään ja rauhoittui.
Toinen loistava lyöjä oli Brad Mertinon, joka oli lihaksikas vaaleahiuksinen kuudesluokkalainen poika.
"Selvä, kaikki minun ympärilleni!" James huusi illan jo hämärtyessä. Hän oli tehnyt valintansa, tykkäsivät muut tai eivät. Hän oli omasta mielestään tehnyt loistojoukkueen.
"Pitäjänä toimii tänä vuonna Noelle Johnsson, jälleen", James virnuili Noellelle, joka kumarsi väkijoukolle. "Lyöjinä Sirius Black ja Brad Mertinon", James jatkoi ja kuului vislauksia. "Jahtaajat taas ovat Mikael Hugel, Joanna Krepton ja Stephanie Braintown", James sanoi ja raikuvat aplodit soivat kentällä. Stephanie virnuili onnellisen näköisenä. Hienoa, tämä ajatteli. Ensimmäinen osa suoritettu.
Kun muut lähtivät luultavasti juhlimaan uutta joukkuetta, Stephanie jäi odottamaan Jamesia, ja auttoi tätä laittamaan pelivälineet pois.
"Kiitos, että valitsit minut", Stephanie sanoi ja tarttui kaatoon.
"Kiitos itsellesi, lensit loistavasti", James sanoi hiljaisena. Hänellä oli ilkeä tunne, että Lily ei ollut odottanut häntä ja oli nähnyt vain hänet jäämässä kentälle Stephanien kanssa.
"Enkä lentänyt", Stephanie nauroi ja pudotti 'vahingossa' kaadon. "Olen todella kömpelö kaadon kanssa"
James vain mutisi jotain, mistä ei saanut selvää.
"Ajattelin vain", Stephanie sanoi tarkoituksellisen ujosti. "Että voisitko sinä antaa minulle yksityistunteja?"
"Enpä usko, olen etsijä, en jahtaaja", James sanoi ja alkoi pakata tavaroitaan nopeammin. Hän ei pitänyt suunnasta, johon tämä keskustelu oli menossa.
"Mutta olet parhain lentäjä tässä koulussa!" Stephanie huudahti.
"Mistä tiedät, oletko nähnyt muiden lentävän?", James sanoi ja hänen katseensa meni väkisinkin Stephanien nätteihin kasvoihin.
"Olen kuullut paljon huhuja", Stephanie sanoi. "Mutta olisit kiltti, minä haluan olla hyvä jahtaaja, eikä se onnistu ilman sinua!"
James huokaisi syvään. "No hyvä on", tämä myöntyi ja sai Stephanien huudahtamaan riemusta. James oli vihdoinkin pakannut kaiken, ja sanoi Stephanielle: "Vaikka huomenna koulun jälkeen? Kentän ei pitäisi olla varattu"
"Sopii", Stephanie sanoi ja syöksähti halaamaan Jamesia. "Kiitos sinulle kaikesta, olet todella kultainen", tämä kuiskasi Jamesin korvaan, saaden Jamesin niskavillat nousemaan.


Lily käveli pimeässä kohti huispauskenttää. Hän oli lähtenyt karsinnoista jo hieman aikaisemmin, huomattuaan Mischan murhaavan ilmeen, tämä olisi varmasti syöksynyt lyömään Stephanieta ellei he olisivat lähteneet.
Lily kietoi kaulahuiviaan tiukemmalle. Ulkona oli jo hämärää, ja tuuli hieman sekoitti Lilyn tulenpunaisia hiuksia, mutta tämä ei välittänyt. Lily oli onnellinen. Hän tiesi, että hänellä oli onnellinen perhe, uskollinen ja rakastava poikaystävä, ystäviä, hyvä koulumenestys.. Hän oli kävelemässä kohti huispauskenttää ainoastaan siksi, että halusi viettää aikaa Jamesin kanssa, korvata menneet vihan vuodet. Lily hymyili. Miten ihminen voikin olla näin onnellinen?
Lily oli saapunut huispauskentälle, ja päätti ensin kurkistaa, olisiko James yksin. Mutta ei hän ollut. Stephanie oli keräämässä Jamesin kanssa huispausvälineitä kasaan. Lily värähti: hän ei yhtään pitänyt että James oli Stephanien kanssa kaksin, mutta saattoi silti luottaa Jamesiin.
Mutta seuraava näky sai hänet voimaan pahoin. Stephanie oli riemastunut jostain mitä James oli sanonut, Lily ei kuullut heidän keskusteluaan sinne asti, ja Stephanie oli rynnännyt halaamaan Jamesia. Mutta vasta sen tietyn pahanolon Lilyn vatsassa sai aikaan Jamesin ilme. James hymyili, kun Stephanie halasi häntä.
Lilyn näkökenttä sumentui kyyneleistä.

[Natabogi]

Luku 9
Odotettu Catfight


Mischa heräsi jälleen ensimmäisenä heidän makuusalissaan. Itseään kiroten hän nousi istumaan sängyllensä ja hieroi unenpöpperöisesti silmiään.
Hän oli eilen ollut vain vähän aikaa hereillä, mutta silti häntä väsytti. Hän oli jutellut syvällisesti Siriuksen kanssa lähes tunnin kahden kesken, ja Mischa oli yllättynyt, kuinka pojalla oli vakavakin puoli. Hän oli nauttinut olostaan suuresti.
Nyt jo hieman hymyillen Mischa nousi pukemaan. Kiinnittämättä huomiota ympärillä nukkuviin ihmisiin tämä hiipi hiljaa suihkuun, ja oli niin hiljaa kuin pystyi. Pestyään hiuksensa shampoolla ja kiiltoa lisäävällä hoitoaineella, Mischa keräsi tavaransa pois suihkuhuoneesta ja käveli pukemaan.
Muut nukkuivat vieläkin, kun Mischa oli pukenut päälleen kouluasunsa ja sitonut hiuksensa tiukalle ponihännälle. Hän vilkaisi vain syrjäkarein nukkuiko Lily vieläkin, mutta näky sai hänen henkensä salpaantumaan.
Lily makasi vaatteet päällä sängyssä, ja hänen ripsivärinsä (Mischa ei tiennyt Lilyn edes käyttävän sellaista) oli valunut poskille, luultavasti kyyneleiden takia. Lily näytti suorastaan hirveältä, ja Mischa tunsi, kuinka hänen sydän alkoi hakkaamaan. Oliko jollekin käynyt huonosti?
"Lily", Mischa kuskasi tämän korvaan, haluamatta Amyn tai Stephanien heräävän ja näkevän Lilyn tuollaisena. Lily vain nukkui, mutta hänen hengityksensä oli pinnallista.
"Lily", Mischa sanoi nyt vaativammin ja tönäisi tyttöä hieman.
Lilyn silmät aukenivat, ja laajenivat hämmästyksestä, miettien miksi Mischa näytti noin järkyttyneeltä. Kuitenkin pian hän muisti edellisillan tapahtumat, ja kyyneleet kihosivat hiljaa hänen vihreisiin silmiinsä.
"Rauhoitu", Mischa sanoi huolestuneena. Lily ei ollut ikinä kuullut sellaista äänensävyä Mischan äänessä. "Mene suihkuun, vaihda kouluasusi ja nähdään aamiaisella, jossa kerrot mitä sinulle on oikein tapahtunut", Mischa sanoi päättäväisesti, mutta päätti vielä kysyä: "Eihän kukaan ole kuollut?"
Lilyn pudistaessa päätään, Mischa oli jo hieman helpottunut. "Noniin, nähdään aamiaisella", Mischa sanoi ja lähti makuusalista.


Lily riisui edellisillan vaatteet päältään, otti pyyhkeensä ja talsi suihkuhuoneeseen. Amy ja Stephanie nukkuivat vielä sikeästi, mihin Lily ei ollut pystynyt, mutta heillä ei ollutkaan huolia. Stephanie oli onnistunut suunnitelmassaan huolimatta Mischan yrityksistä estää se, näyttänyt petomaiset kyntensä, ja raapinut niillä kaiken Lilyn elämähalun. James... Kuinka hän saattoi? Hän tiesi että Stephanie halusi hänet, mutta oli vakuuttanut Lilylle, ettei välittänyt tästä.. Mutta silti, poika oli onnellinen Stephanien intiimistä halauksesta, joka oli enemmän kuin ystävällinen.
Eilen illalla Lily oli tullut suoraan oleskeluhuoneeseen nähtyään Stephanien ja Jamesin halauksen, ja pyyhkinyt kyyneleet silmistään, ja odottanut sohvalla Jamesia.
Mutta kun James oli tullut, halannut häntäkin, Lily oli kysynyt, miksi hänellä oli kestänyt niin kauan, James oli sanonut vain: "Siivosin huispausvälineet pois"
Lily oli seuraavaksi kysynyt: "Oliko sinulla ketään apuna?", ja hän oli nähnyt pelon välähtävän Jamesin suklaanruskean värisissä silmissä, ja tämä oli vakuuttanut olevansa yksin.
Lily oli alusta asti tiennyt olevansa jonkinlaisen vedon ja pilan kohde Jamesille, mutta oli uskonut sokeasti tämän väitteet, että James oli aina rakastanut häntä, ainakin kolmosluokasta lähtien.
Suihkussa Lily vaahdotti hiuksiaan shampoolla, ja ei voinut kuin ajatella yhtä sanaa: valehtelija.


Mischa asteli suoraan Suureen saliin, ja ei yllättynyt nähdessään sen olevan lähes tyhjä. Hän istui raskaasti huokaisten aamiaispöytään ja painoi päänsä käsiin. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Ei Lily noin huonoksi menisi pienestä syystä. Hänen oli pakko auttaa ystäväänsä, mutta miten, kun ei edes vielä tiennyt mikä oli vialla.
"Huomenta", kuului väsynyt ääni hänen edestään. Mischa nosti päänsä ja näki Remuksen istuvan häntä vastapäätä. Poika näytti vieläkin sairaammalta kuin eilen, eikä Mischa voinut kuin toivoa, että sairaus ei olisi vakava.
"Huomenta", Mischakin sanoi väsyneesti.
"Menikö Siriuksen kanssa eilen myöhäänkin?" Remus sanoi heikosti virnistäen.
"Ei itse asiassa", Mischa sanoi ja hymyili. "Tiesitkö, että se poika osaa keskustella sivistyneestikin?"
Remus nauroi. "Tottakai. Tai siis, ei sillä että hän sitä puoltaan turhan usein näyttäisi, mutta tarpeen tullen se onnistuu häneltä"
"Enpä olisi uskonut", Mischa tokaisi mutta ei voinut pitää hymyä pois suupieliltään. Remus huomasi sen.
"Sinä taidat pitää hänestä, etkö vain?"
"Kukapa ei, ainakaan jos hänen puheisiinsa uskoo", Mischa sanoi ja yritti kätkeä ihastumisensa lauseeseensa, mutta turhaan. Remusta ei niin vähällä huijattu.
"Sirius ainakin näyttää pitävän sinusta paljon", Remus sanoi ja ansaitsi epäuskoisen katseen Mischalta. "Ihan tosi! Ei hän ikinä ennen ole suostunut kenenkään muun tytön kanssa puhua syvällisesti"
"Ihmeitä tapahtuu", Mischa sanoi eikä vieläkään oikein uskonut.
"Hän puhuu sinusta unissaan", Remus sanoi ja yritti pidätellä nauruaan nähtyään Mischan järkyttyneen ilmeen. "Mietimme jo Sarvihaaran kanssa, kuinka saamme enää ikinä unta kun hän höpöttää niin paljon unissaan...."
"Mitä hän on sitten sanonut minusta?" Mischa kysyi kiinnostuneena.
"Niitä on niin paljon, että siihen menisi koko aamiainen", Remus tokaisi mutta jatkoi. "Viime yönä hän kuitenkin puhui jostain mustatukkaisesta kaunottaresta", Remus sanoi ja pyöritteli silmiään saaden Mischan nauramaan. "Sarvihaara oli varma että hän puhui itsestään, mutta kyllä minä tiedän paremmin"
Mischa pyyhi naurun aiheuttamia kyyneleitä pois silmistään, ja näki kuinka Lily saapui hiukset märkänä ja masentunut ilme kasvoillaan. Remus rypisti otsaansa ja vilkaisi Mischaa, mutta tämä oli kuin ei olisi huomannut tämän katsetta.
Lily istui Mischan viereen ja toivotti alakuloisesti hyvät huomenet.
"Lily, onko jokin vialla?" Remus kysyi huolestuneena. Mischa todella arvosti Remusta, joka huolehti toisista vaikka oli itsekin sairas. Siihen Mischa ei olisi ikinä pystynyt.
Lily pudisti vain päätään. Mischa hämmentyi hieman, sillä oli luullut Lilyn kertovan huolensa vaikka Remus olikin paikalla.
Remus loi epäluuloisen katseen Lilyyn, ja keskittyi syömiseen, kuten Mischa ja Lilykin teki.


Päivän oppitunnit olivat todella tuskaa. Eivät ne oppitunneista johtunut, vaan Lilyn mielialasta. James oli yrittänyt kysyä Mischalta jo monta kertaa mikä Lilyä oikein vaivasi, eikä uskonut Mischaa, joka yritti sanoa ettei tiennyt itsekään. James oli liian huolestunut Lilystä kuunnellakseen hänen vastalauseitaan. Vasta kun Sirius oli käskenyt tämän pitää naamansa kiinni, tai löisi tätä lyöjän mailallansa, James oli tajunnut olla kyselemättä turhia.
Ainoastaan Stephanie ja Peter olivat hyvällä mielellä, vaikka kukaan ei tiennyt miksi .Peteriä ei ollut näkynyt heidän porukassaan pitkään aikaan, vaan oli viettänyt aikaansa jossain. Kukaan ei tiennyt missä.
Stephanien mieliala taas huolestutti Mischaa ja todella paljon. Jos jotain iloista oli tapahtunut Stephanielle, se ei tiennyt hyvää Mischalle.


Vasta kun oli lounaan paikka, Mischa sai tilaisuuden puhua Lilyn kanssa. Mischa nappasi Lilyä kädestä kiinni ja suorastaan raahasi tämän kirjastoon, joka oli tyhjä, sillä muut oppilaat olivat syömässä. Istutettuaan hieman vastahakoisen Lilyn väkipakolla alas yhteen kirjaston ruskeista mahonkipöydistä, Mischa aloitti suunnitellun puheensa.
"Lily, mikä sinun oikein on? Olet aivan masentunut. Ja jos et nyt kerro, niin tiedät olevasi pulassa. Heivaan sinut sairaalasiipeen ja jätän sinut sinne ikiajoiksi", Mischa sanoi ja ansaitsi pienen hymyn Lilyltä. Lily huokaisi, sulki silmänsä ja kertoi luottaen koko jutun Mischalle.


Lopulta kun Lily oli saanut kerrottua koko jutun ja aukaisi silmänsä tämä huomasi ettei ehkä ollut maailman viisainta kertoa Mischalle heti. Tyttö tuijotti Lilyä suu auki ja silmät ennen näkemätöntä vihaa paistaen. Ennen kuin Lily oli saanut rauhoiteltua edes vähääkään Mischaa, tyttö oli ponkaissut seisaalleen ja rynnännyt pois kirjastosta. Lily pelästyi, sillä Mischa voisi tehdä mitä vain vihaisena. Peläten tämä lähti nopeasti Mischan perään, toivoen samalla parasta.


Mischa ei ollut ikinä tuntenut itsessään sellaista raivoa. Mikä Stephanie oli tahallaan rikkomaan toisen onnea? Hän teki sen vain sen takia että pystyi, ei siksi että halusi. Lisäksi Mischalla oli ongelmia oman omatuntonsa kanssa - hänen ja Stephanien riita oli aiheuttanut tällaiset tuhot, Lilyn masennuksen... Hän ei pystynyt vain seisomaan paikallaan ja katsomaan, kuinka Stephanie tekisi mitä halusi. Jonkun olisi pakko palauttaa tuo tyttö takaisin maan pinnalle, hinnalla millä hyvänsä.
Mischa juoksi eräät marmoriportaat alas, ja tuli erääseen halliin, joka oli melkein täynnä ihmisiä - näytti siltä, että melkein koko koulu oli menossa tämän hallin kautta oppitunneilleen. Mischan tarkka näkö bongasi heti Stephanien, hän oli melkein keskellä hallia ja nauroi Amyn kanssa, ja Mischa juoksi tämän luo. Nyt tai ei koskaan, Mischa ajatteli ja valmistautui kolmanteen maailmansotaan.


"LILY hei, odota!" kuului karjaisu. Punatukkainen tyttö pysähtyi kuin silmänräpäyksestä ja otti raskaasti henkeä. Sirius, Remus ja James juoksivat tytön luo.
"Ei kai meillä tuollainen kiire vielä tunnille ole?" Sirius kysyi silmiiän pyöritellen. Tietenkin, Lily ajatteli. Mischa juoksi sinne päin! Lily hymyili helpottuneena ja pinkaisi uudelleen juoksuun, jättäen pojat taakseen.
"Oikeasti, tuolla tytöllä ei ole kaikki kotona", Sirius sanoi perin pohjin järkyttyneen kuuloisena Remuksen nyökyttäessään päätään vieressä.
"Nyt on jotain pahasti vialla", James sanoi ja lähti juoksemaan Lilyn perään. Remus ja Sirius vilkaisivat toisiaan, kohauttivat olkiaan, ja juoksivat Jamesin perään.


"STEPHANIE!" kuului vihainen huuto. Uteliaita silmäpareja kääntyi katselemaan mustahiuksista tyttöä, joka näytti valmiilta murhaamaan. Tuo mustahiuksinen tyttö juoksi kiinni vaaleahiuksisen tytön, jonka ilme oli vähemmän iloinen.
"Mitä nyt Mischa?, Stephanie kysyi hymyillen vinosti. "Kadotitko ehkä ystäväsi? Ehkä he lähtivät sinua karkuun?" Stephanie sanoi ja Amy nauroi iloisena, mutta lopetti äkkiä Mischan mulkaistua tätä tappavasti.
"En kadottanut heitä, vaan tulin vain katsomaan, että oletko todellakin mielisairas paska", Mischa sanoi vihaisena. "Haluatko kuulla lopputuloksen? Kyllä, sinä olet", Mischa jatkoi katsoen uhmakkaasti Stephanien ruskeisiin silmiin.
"Mistä sinä nyt olet räjähtänyt?" Stephanie sanoi eikä voinut enää pidätellä pelkoaan. Mischa oli tunnettu temperamentistaan. Amykin peruutti monta askelta pois heidän lähettyviltään.


Moni sivustakuuntelija oli pysähtynyt ja katsoi mielenkiinnolla tapahtuvaa tilannetta. Myös Lily, James, Sirius ja Remus olivat saapuneet paikalle. Lily oli jo menossa keskeyttämään tappelun, mutta Sirius pysäytti tämän ja sanoi viisaasti: "Tuskin sinä haluat tuohon osalliseksi mennä? He tappavat sinut"
Lily näytti hieman epävarmalta, mutta tyytyi vain katselemaan. Sitten hänen keskittymisensä herpaantui: James otti häntä lanteilta kiinni ja kuiskasi Lilyn korvaan: "Tiedätkö mistä he riitelevät?"
Lily otti nopeasti Jamesin kädet pois lanteiltaan ja pudisti kiivaasti päätään, ja keskittyi riitaan.


"Hyvä, mene vain kauemmaksi", Mischa sanoi halveksuvasti Amylle. "Huomaatko kuinka tosiystäviä olet saanut?" tämä sanoi Stephanielle. "Puolustavat sinua ja kaikkea"
"Missä ovat ystäväsi sitten ovat?" Stephanie sanoi ja katsoi ympäri salia, ja ihmetteli väen määrää. Aivan kuin koko koulu olisi tullut todistamaan heidän riitaansa. Väki oli muodostanut kuin tappelukehän heidän ympärilleen ja monen kasvoilla näkyi huonosti peitetty innokkuus . "Eipä näy mailla halmeilla"
Mischa vain naurahti.
"Miksi sinä yhtäkkiä tulet haastamaan riitaa?" Stephanie sanoi.
"Ihan kuin et tietäisi", Mischa sanoi sihisten kuin käärme, näyttäen vaaralliselta.
"Ei, itse asiassa en tiedä", Stephanie sanoi.
"Entäs jos sanoisin, että tiedän mitä teit eilen huispauskentällä ja kenen kanssa?"
Stephanien silmät laajenivat ja väen joukosta kuului vislauksia. James tunsi hien kohoavan otsalleen. Tuskan hien. Ei kai vaan Mischa ollut nähnyt...? Stephanie onnistui näyttelemään vain joten kuten viilipyttyä.
"Entäs sitten? Mitä se sinua kiinnostaa?"
"Se kiinnostaa minua vain ja ainoastaan siksi, että miksi olet niin ääliö ja menet näin pitkälle vain meidän riitamme takia?"
"Ehkä se ei ollut vain meidän riitamme takia", Stephanie sanoi ja katsoi Mischaa kapeaa nenäänsä pitkin. Mischa naurahti.
"Sinä ja minä molemmat tiedämme, että et halua Jamesia sen takia että todella haluaisit, vaan sen takia, että hän on ainut, joka ei ole pistänyt sinulle hanttiin, senkin hemmoteltu kakara! Tajuatko sinä ollenkaan, että kaikkea ei vain tarvitse saada!" Mischa räjähti.
"Mitä sitten, se ei ole sinun asiasi!" Stephanie huusi. "James oli mukana siinä, ja mitä sitten, se oli pelkkä halaus?"
"Mitä väliä sillä on, pelkkä halaus vai ei, kun kaikki sen tietävät että sinä haluat muutakin?"
"Etkö sinä tajua kuinka paljon Lilyä satutti nähdä se silti?" Mischa sanoi vihaisesti. James ei voinut uskoa korviaan. Lily oli nähnyt... Hän kääntyi katsomaan Lilyä jonka poskilla virtasi lukemattomat kyyneleet. James ei pystynyt katsomaan tyttöä, jota hän rakasti.. Hän oli satuttanut häntä niin pahasti...
"Lilykö sen näkikin?" Stephanie virnisti ylimielisenä. "Hyvä, ansaitsipa opetuksen, typerä lehmä."
PAM.
Kukaan ei uskonut silmiään. Hetkessä Stephanie oli polvillaan maassa, pidellen nenäänsä ja Mischa oli järkyttyneen näköinen, kuin ei olisi uskonut tehneensä sitä. Mischa oli todellakin lyönyt Stephanieta. Hetkessä väki kiihtyi nopeaan puheensorinaan, saattoi sieltä pari vislaustakin kuulua, mutta minkä Mischa kuuli, oli vihainen naisen huuto: "Päästäkää minut läpi!"
Mischa näki järkyttyneenä professori McGarmiwan tunkeutuvan väkijoukon läpi, ja kun hän pääsi keskelle muodostuneeseen rinkiin, hän näki näyn mitä ei olisi uskonut näkevänsä - Mischa käsi hieman tärisevänä ja Stephanie polvillaan maassa, pidellen nenäänsä ja hieman nyyhkyttäen.
"50 pistettä pois Rohkelikolta", professori sanoi pöyristyneenä. "En olisi ikinä uskonut näkeväni tällaista! Neiti Heyes, heti rehtorin puhutteluun, ja neiti Braintown, seuraa minua sairaalasiipeen"
Mischa katsoi vielä kerran uskomatta silmiään Stephanieta, ja huomattuaan McGarmiwan mulkoilevan häntä, hän laski katseensa maahan, uskaltamatta katsoi ketään silmiin, ja lähti sanaakaan sanomatta kohti rehtorin kansliaa.


"Sanokaa, että näen omiani", Sirius sanoi ontolla äänellä.
Remus ei vastannut mitään. Hänkin tuijotti typertyneenä eteenpäin. Kummallakin vain yksi ajatus pään sisällä: Parempi olla kiltisti Mischalle seuraavat kuukaudet.
Jamesilla taas oli ajateltavaa, liikaakin. Hän tuijotti Lilyä, osaamatta sanoa mitään, osaamatta mitenkään tehdä Lilyn oloa paremmaksi. Hän oli tyrinyt asian, jota oli odottanut jo neljä vuotta.
Lily oli nähnyt eteensä koko ajan, vaikka kyyneleet olivatkin sumentaneet hänen näköään hieman. Hän oli hieman salaa tyytyväinen Mischan lyöntiin, ja siihen, kuinka tämä oli kertonut Lilyn olleen huispauskentällä eilen ,vaikka James olikin kuunnellut. Hän ei olisi pystynyt kertomaan sitä, eikä lyömään Stephanieta. Onneksi Mischa pystyi.
Haluamatta miettiä enempää, Lily käveli ripeästi pois hallista, ei tunnille, vaan tarvehuoneeseen. Jotenkin hänestä vain tuntui siltä, että se oli oikea paikka suremiseen. Hän tiesi Jamesin löytävän hänet sieltä, mutta ei välittänyt, pakkohan hänen olisi jutella pojan kanssa. Jättää hänet.


James huomasi Lilyn lähtevän, ja nopeasti mutissen 'nähdään myöhemmin' Remukselle ja Siriukselle poika lähti Lilyn perään. Sirius ja Remus olivat järkyttyneitä edelleenkin monesta syystä. Mischa oli lyönyt Stephanieta. James oli pettänyt jollakin lailla Lilyä.
"Mitä luulet, parantuvatko minun traumani koskaan?" Sirius kysyi Remukselta sellaisella äänensävyllä, joka oli pakoitettu kepeäksi.
"Eivät koskaan", Remus vastasi samaan sävyyn. "Mutta myönnettäköön, se oli hyvä lyönti"
"Todellakin!" Sirius sanoi nauraen. "Stephanie tippui välittömästi. Minuun kohdistunut isku oli paljon löysempi"
Remus ja Sirius nauroivat iloisesti, ja lähtivät hiljakseen talsimaan kohti muodonmuutosluokkaa. Tunnin olisi pitänyt alkaa jo, mutta koska McGarmiwa oli saattamassa Stephanieta sairaalasiipeen, tunti ei alkaisi heti.
"Saavatkohan Lily ja James välinsä korjatuksi?" Remus sanoi huolestuneesti.
"En tiedä", Sirius sanoi. "Mutta jos Steph ja Mischa totta puhuivat jostain pettämisestä, ei Lily helpolla anna anteeksi. Miksi ihmeessä Sarvihaara meni edes tekemään mitään sellaista?" Sirius sanoi tuohtuneena.
"Paraskin puhuja", Remus sanoi ja Sirius yritti lyödä häntä, mutta Remus väisti.
"Kannattaisi ottaa oppitunteja Mischalta, että osuisitkin!" Remus laukoi ja he molemmat nauroivat.


Mischa odotti tuomiotansa, kirjaimellisesti. Hän odotti rehtorin kanslian oven ulkopuolella, haluamatta oikeastaan mennä vielä sisään haukuttavaksi. Entä jos hän saisi potkut? Juuri kun hän oli saanut ihastuksen ja ystäviä? Jos minulla nyt enää olisi kumpiakaan, Mischa ajatteli katkerasti. Taisin juuri tehdä isoimman mokani ikinä.
Rehtorin kanslian ovi aukeni yhtäkkiä, ja hämmästynyt Mischa astui ovesta sisään. Hän istui tuoliin Rehtorin pöydän edessä, tervehti rehtoriaan ja hiljentyi.
"Kuulin, että tänään marmorihallissa oli tapahtunut jotain", rehtori sanoi. "Onko totta, että löitte neiti Braintownia?"
Tekoaan kiistämättä Mischa nyökkäsi.
"Saanen kysyä, miksi?" rehtori jatkoi ja katsoi kysyvästi Mischaa. Mischa huokaisi hiljaa.
"Minulla vain yhtäkkiä pimahti, sillä Stephanie on niin itsekeskeinen, eikä välitä muista. Hän rikkoi Lilyn ja Jamesin hyvin alkaneen suhteen vain siksi, että me riitelimme ja että hän vain halusi satuttaa Lilyä koska on kateellinen ääliö. Minä en vain pitänyt siitä, ja se oli viimeinen pisara kun Steph haukkui Lilyä"
Rehtori katsoi Mischaa pieni tuike silmissään.
"Luonnollisesti minun on määrättävä sinulle jälki-istuntoa kerraksi, jonka ajankohta ilmoitetaan sinulle myöhemmin. Lisäksi otan vastuun kertoa sinulle, että sinun olisi parempi karttaa neiti Braintownia hetken ajan", rehtori hymyili.
"Hetkinen", Mischa sanoi eikä uskonut korviaan. "Selviän vain sillä?"
"Kyllä", rehtori nyökkäsi. "Ja oletan ettei tällaista enää tapahdu tulevaisuudessa"
"Ei tietenkään, rehtori", Mischa myönteli.
"Hyvä on, voitte jatkaa matkaanne oppitunnillenne", rehtori sanoi ja hymyili Mischalle ystävällisesti. Mischa nousi tuolista ja käveli ovelle mutta pysähtyi oven eteen. Ehkä hän uskaltaisi kysyä...
"Onko jokin vialla, neiti Heyes?" kuului rehtori Dumbledoren ystävällinen ääni hänen selkänsä takaa. Mischa teki sisäisen päätöksen ja kysyi rohkeasti: "Te tiedätte varmaan monta kuolonsyöjää?"
Rehtori Dumbledore vaikutti hetken hämmästyneeltä, mutta nyökkäsi. "Itse asiassa, aika montakin"
Mischa nyökkäsi ja jatkoi: "Oletteko ikinä kuulleet mitään minun isoveljestäni, kuolonsyöjästä nimeltä Andreas Heyes?"
Rehtori silmäili hetken pitkiä, kapeita sormiaan ja kysyi Mischalta: "Oletteko te olleet yhteydessä Andreaksen kanssa pitkään aikaan?"
"En, katkaisin välini häneen pari vuotta sitten, kun kuulin, mihin hän ryhtyy"
Rehtori nyökkäsi jälleen. "Ehkä teidän pitäisi lähettää hänelle kirje, sillä vaikka me uskomme läheistemme sanat, he saattavat valehdella meille hyvästä syystä. Neuvon sinua pitämään yhteyttä perheeseesi, ennen kuin se on liian myöhäistä. Hyvää päivänjatkoa"
Mischa hämmästyi, mutta otti rehtorin loppulauseen käskynä lähteä. Hän toivotti myös hyvät päivänjatkot ja löi oven kiinni. Hän ei voinut olla enää entisensä kuultuaan rehtorin sanat. Hänen pitäisi lähettää Andreakselle välittömästi kirje ja selvittää heidän välinsä.

***

A/N: Huh, oli kova työ korjailla kaikkia virheitä, mitä sinne oli minulta päässyt. Varmasti sinne jäikin vielä, ei sillä.. Mutta onneksi löysin kaikki osat (paitsi kymmenennen, toivottavasti löydän sen läppäriltä) ja saan varmasti laitettua ne nettiin tällä viikolla, toivottavasti vielä nähtäisiin uuttakin materiaalia..
Kommentteja?

[Natabogi]

Luku 10
Toisen onni, toisen suru


Pöllölän seinät olivat likaiset, aivan kuin niitä ei olisi moniin vuosiin siivottu, ja lattia oli täynnä koulun satojen pöllöjen jätöksiä ja hiirien pienen pieniä luurankoja. Pöllölä oli hyvin iso huone, eikä siellä ollut kuin kaksi ikkunaa vastaanottamassa kirkkaana paistavan kevätauringon valonsäteitä, joten huone oli hieman synkkä.
Ikkunalla istui tylsistyneen näköinen mustahiuksinen nuori naisen alku, joka imeskeli samalla sulkakynänsä päätä. Tunnit eivät olleet vielä päättyneet, joten tyttö näköjään otti omaa lomaa oppitunneilta.
Turhautuneena tyttö napautti pergamenttia vielä kerran samalla kadottaen lauseen vaivalla kirjoitetusta kirjeestä. Hieman miettien, varautuneena, tämä kirjoitti jotain siihen tilalle. Vinosti hymyillen tyttö hyppäsi ketterästi pois ikkunalta ja otti lähimmän pöllön ja valmistautui sitomaan kirjeen tämän jalkaan. Sitten tyttö päätti vilkaista vielä kerran kirjettä.

Andreas,
Tiedän että et välttämättä haluaisi enää ikinä kuulla minusta mitään. Olin epäreilu, kun räjähdin sinulle sillä lailla pari vuotta sitten, mutta olihan minulla toisaalta oikeus siihen?
Halusin vain kysyä, että miksi? Koko ajan Päivän Profeetta on tulvillaan uusista hyökkäyksistä, uusista kuolemantapauksista, murhista... En vain voi uskoa, että olet siellä mukana, kiduttamassa ihmisiä, rikkomassa perheitä. Se ei ole sinun tapaistasi. Tai siis, jos edes tunsin sinua. Minusta tuntui, että olimme läheisiä - mutta olisitko silloin lähtenyt kertomatta mitään aikaisemmin? Et.
Olen pahoillani, että lähetin tämän kirjeen. Usko pois - minua kaduttaa. Joten, jos sinulla ei ole mitään uutta kerrottavana, älä edes vaivaudu vastaamaan. En itse asiassa edes odota sinulta kirjettä takaisin, ellet sitten pyydä siinä anteeksi.

Rakastaen, (tai sitten en)
pikkusiskosi Mischa


Mustat hiukset vain hulmahtivat, ja kirje oli valmis lähetettäväksi. Hieman epäröiden Mischa otti pöllön syliinsä ja heitti sen ulos ikkunasta, ja tuijotti sitä kunnes ei enää nähnyt harmaita siipiä ja pienen pientä pergamenttia sen jalan juuressa.
Mischa ei ollut vieläkään oikein varma, miksi oli lähettänyt kirjeen. Ainoastaan rehtori Dumbledoren sanat olivat saaneet hänet epäilemään, josko Andreas ei olisikaan kuolonsyöjä, mutta toisaalta luotti isoveljensä sanaan. Jos hän kerran sanoi olevansa kuolonsyöjä, hän oli. Eikä siitä olisi pienintäkään epävarmuutta. Mutta silti, Mischa saattoi tuntea pienen odotuksen tunteen rinnassansa, entä jos hän saisi veljensä takaisin?


Tunnit olivat vihdoin loppuneet, ja oppilaita alkoi virrata kohti suurta salia päivälliselle. Kaikki juttelivat iloisesti, vailla huolen häivää. Ainoastaan yhden oppilaan kasvoilla paistoi huonosti kätketty huolestuneisuus. Tämä oppilas lähti puolijuoksua kohti Rohkelikkotornia.
"Hei Sirius, minne sinä menet?" huusi Remus Lupin. Poika näytti hyvin sairaalta, sillä hänen silmiensä ympärillä oli mustat renkaat. Sirius heilautti nopeasti kättään ja tokaisi: "Katson onko Mischa oleskeluhuoneessa."
Sirius oli huolestunut tytöstä, vaikka ei halunnutkaan näyttää sitä ulospäin. Mischa ei ollut tullut tunneille koko päivänä. Sirius oli vilkuillut luokkahuoneiden ovia kärsimättömänä, kuin odottaen mustahiuksisen tytön tulevan ovesta sisään, hieman vinosti virnistellen. Mutta ei. Mischaa ei kuulunut.
Oleskeluhuone oli tyhjä, lukuun ottamatta yhtä ensiluokkalaista tyttöä, joka teki läksyjään nurkassa. Sirius huokaisi jo hieman vihaisena. Eihän nyt yksi ihminen voinut ilmaankaan kadota?
Muotokuva kolahti nopeasti ja Sirius kuuli kevyet askeleet. Pian hän näki mitä oli koko päivän odottanut; hieman punaposkisen Mischan.
"Hei Mischa", Sirius sanoi hieman hengästyneen kuuloisesti.
"Hei", Mischa vastasi ja käveli Siriuksen luo, ja työnsi kädet löysien housujensa taskuihin. "Näin Remuksen ja hän sanoi että etsit minua"
"Totta. Voimmeko mennä juttelemaan vaikka tarvehuoneeseen?" Sirius kysyi.
"Nyt heti?" Mischa kysyi kärsivän näköisenä. "Minulla olisi oikeasti nälkä, ja siellä olisi päivällinen..."
"Ei voi mitään", Sirius sanoi pirullisen kuuloisena ja rahtasi Mischan perässään.


Pian he olivat astelleet tarvehuoneeseen, jonka Sirius oli ajatellut pienoiskokoiseksi Rohkelikon oleskeluhuoneeksi. Seinät ja sohvat olivat tummanpunaiset ja pieni pöytä nurkassa oli tummaa mahonkia. Mischa vilkuili huonetta ihaillen.
"Mikä se tällainen huone on?", tämä kysyi haltioituneena.
"Tämä on tarvehuone. Tämä muuttuu sellaiseksi, millaista silloin tarvitseekin"
"Ihmeellistä, ei Dumstrangissa mitään tällaista ole!"
"Mutta Tylypahka onkin parempi"
"No tuossa yhdyn sinuun täysin"
"Yhdyt?"
"Älä kuvittele kaksimielisesti", Mischa tokaisi ja pyöritti silmiään. "Sinulla on parempi olla asiaakin, tai tapan sinut, minulla jäi päivällinen väliin!"
"Älä huolehdi, lakkaan kyllä ärsyttämästä sinua, sillä ei tiedä vaikka löisitkin minua toistamiseen", Sirius sanoi.
"Minua kaduttaa se Stephanien lyöminen", Mischa sanoi hiljaisena.
"Miksi ihmeessä? Stephanie ansaitsi sen"
"Eikä ansainnut, minun syytäni se oli. Jos en olisi yllyttänyt Stephiä, James ja Lily olisivat vielä sovussa ja kuhertelemassa jossain komerossa"
"Hyi, kamalia mielikuvia!"
"Onko sinun pakko ajatella kaikki tänään niin kaksimielisesti?" Mischa sanoi kärsivänä. "Mitä asiaa sinulla oikeasti oli?"
Sirius veti syvään henkeä, ja odotti hetken. Hän mietti, oliko tämä nyt varmasti oikea hetki sanoa tämä asia, sillä huoli Lilyn ja Jamesin selvittämättömistä asioista painoi niin hänen kuin Mischankin mieltä...
Mischa kääntyi katsomaan Siriusta kunnolla silmiin. Ei hän ennen ollut nähnyt Siriuksen menevän tällä lailla lukkoon, aivan kuin hän olisi epäröinyt sanoa asiaansa...
Sirius teki sisäisen päätöksensä ja asteli itsevarmasti kohti Mischaa ja teki minkä osasi parhaiten. Hän suuteli Mischaa palavasti, ottaen samalla kiinni tytön lanteilta. Mischa vastasi hetken yllättyneisyyden jälkeen suudelmaan koko sydämellään.


"Remus hei, oletko aivan kunnossa?"
Remus havahtui syvästä transsistaan, ja katsoi kysyjää kummastuneena. Peter katsoi häntä huolestuneena, aivan kuin ei olisi tietänyt mikä häntä vaivaisi.
"Kyllähän sinä nyt tiedät", Remus sanoi ja hiljensi äänensä. "Täysikuu on neljän päivän päästä"
"Ai niin" , Peterkin muisti ja tämä haukkasi leipäänsä ahnaasti. "En meinaa ikinä muistaa sitä", tämä jatkoi iloisesti. "Missä muuten kaikki muut ovat?"
"Mischa ja Sirius ovat jossain juttelemassa, ja niin varmaankin myös James ja Lily", Remus vastasi ja meinasi nukahtaa. "Missä sinä muuten olet ollut nämä pari päivää?" Remus kysyi tylsistyneenä, muistaen yhtäkkiä ettei ollut nähnyt Peteriä pitkään aikaan. Mutta ei häntä vastaus kovasti kiinnostanut. Hän ei oikein jaksanut enää innostua mistään.
"Lupaathan ettet kerro Jamesille ja Siriukselle? He vain kiusaisivat", Peter kuiski kuin salaliittolainen.
"No?" Remus jatkoi edelleen tylsistyneenä.
"Minulla on tyttöystävä!"
Remus köhi juuri siemaisemaansa mehua. Oliko hän kuullut aivan väärin...?
"Ihanaa, että innostuit siitä noin paljon!" Peter hehkui hänen vieressään, luullen Remuksen liikuttuvan hänen ilmoituksestaan.
"Onneksi olkoon, Matohäntä", Remus sanoi hengästyneenä, vedet silmissään. "Saanko udella, kuka tämä onnekas on?"
"Hän on Beata Noram, se kuudesluokkalainen Puuskupuh!"
"Ai hän?" Remus muisteli. Beata oli hyvin viisas ja nätti, mutta hyvin lyhyt. Hänellä oli tummanruskeat, lyhyet hiukset ja iloiset kasvot, hyvin sievät kasvot. Remus salaa hieman ihmetteli, mitä tyttö Peterissä näki.
"Kyllä, ja menen nytkin kirjastoon hänen kanssaan! Nähdään!" Peter toivotti iloisesti, jättäen Remuksen syömään yksin. Remus huokaisi surullisesi. Kuinka Peterilläkin oli naisasiat kunnossa ennen häntä?


James käveli surullisena kohti tähtitornia. Lily oli kuiskannut hänelle koulupäivän jälkeen hiljaisesti: "Nähdään tähtitornissa koulun jälkeen", ja sen jälkeen kävellyt pois, katse maahan luotuna. Jamesia satutti hyvin paljon nähdä Lily niin loukattuna, ja se oli vielä hänen syytään.
 Lily istui Tähtitornin nurkassa hiljaisena. James katse osui heti sinne, sillä Lilyn tummanpunaiset hiukset keräsivät heti hänen katseen: ne olivat niin kauniit. Vain kauniimmat olivat hänen silmänsä, mutta niitä ei James nähnyt, Lilyllä oli jälleen katse maassa.
"Hei", James ilmoitti läsnäolonsa.
Lily nosti hitaasti päätään ja nyökkäsi Jamesille. James istui tämän viereen, ja päätti heti puhua ensiksi.
"Lily minä tiedän että olet surullinen ja minua järkyttää nähdä se. Minun ei ollut tarkoitus halata Stephanieta- vihaan häntä, mutta hän se syöksyi minun kimppuun..."
"Niin että pelkästään Stephanien vika se olikin, vai?" Lily kysyi suuttuneena. "Älä valehtele, kyllä minä sinun ilmeesi näin! Sinä hymyilit James, sinä pidit siitä!"
"Ehkä hymyilin, koska ajattelin sinua?"
"Surkein tekosyy, minkä olen ikinä kuullutkaan", Lily torjui heti. "Oikeasti James, luulin ettet leiki minun kanssani!"
"En minä leikkinytkään, rakastan sinua, hemmetti!" James huusi.
"Jos rakastaisit minua, et olisi iloinen jostain Stephanien halauksesta", Lily sanoi surullisena.
James pysyi aivan hiljaa, eikä uskaltanut sanoa mitään. Lopulta Lily sanoi hiljaa:
"Ehkä meidän olisi vain parempi erota?"
James tiesi tämän tulevan, mutta oli siltikin järkyttynyt.
"Alle kahden päivän seurustelun jälkeen?"
"Niin, olit kanssani alle kaksi päivää ja heti petit!" Lily huusi silmät kyynelissä.
"Minä en pettänyt sinua!"
"Oikeasti James, älä tee tästä sen vaikeampaa kuin tämä on", Lily sanoi ja kaksi kyyneltä valui hänen vihreistä silmistään.
"Hyvä on, Lily. Kai me voimme olla silti ystäviä?"
"Minä yritän, James... Mutta kyllä sinä ymmärrät, olen vihannut sinua yli kolme vuotta ja yhtäkkiä olin sinun kanssasi, ja nyt minun pitäisi olla sinun ystäväsi? Minä todellakin yritän, mutta en voin luvata mitään..."
"Hyvä on", James sanoi ja yritti epätoivoisesti peitellä tunteitaan. "Tämä siis oli nyt tässä... Hei sitten Lily. Toivottavasti voimme olla vielä väleissä"
James nousi ylös pölyiseltä lattialta, ja päätti suunnata poikien makuusaliin, purkamaan tunteitaan. Hän käveli sanomatta enää sanakaan, katsomatta enää kertaakaan Lilyyn ja tiesi hänen ainoan mahdollisuutensa tulleen. Ja hän oli mokannut sen. Kaikki minkä vuoksi hän oli taistellut yli kolme vuotta. Ja sen loppu oli nyt tässä. Hänen mokansa takia.


Mischa irrottautui lopulta Siriuksesta ja oli pahoin hengästynyt heidän suudelmansa pituudesta. Hänen oli pakko tarrata hieman tukea läheisestä pöydästä ja katsoi kysyvästi Siriusta.
"Mitä?" Sirius kysyi ymmällään. "Ei kai se noin kamalaa ollut?"
Mischan oli pakko naurahtaa. Hänen olisi mieli tehnyt sanoa päinvastoin, mutta ajatteli sen olevan kuitenkin hieman sopimatonta hänen luonteeseensa nähden.
"Sinäpä olet tänään varma itsestäsi", Mischa nälväisi sarkastisesti ja katsoi Siriusta silmiin. Voi luoja, tuolla pojalla on ihanat silmät! Karistaakseen kaikki ylimääräiset ajatukset pois päänsä sisältä hän pudisti päätään.
"Okei Mischa, oletko aivan terve?" Sirius nauroi .
"Haha, tottakai olen. Miksi sinä oikein suutelit minua?"
"Koska minusta tuntui siltä"
"Aina ei voi tehdä kaikkea mitä yhtäkkiä haluaa", Mischa selitti kuin pikkulapselle. Sirius mulkaisi tätä.
"Väitätkö sinä todella, ettet pitänyt siitä?"
Mischa pysyi hiljaa, ja vain hieman kohautti olkiaan samalla hymyillen hieman vinosti. Sirius nauroi.
"Mitä sinä sitten haluat?" Mischa kysyi. "Et sinä minusta noin helpolla eroon pääse, mutta jos et ole valmis seurustelemaan vakavasti, voit saman tien painua..."
"Mischa, oikeasti", Sirius sanoi keskeyttäen tytön ja otti tätä lanteilta kiinni. "Usko minua, en ole ikinä ennen halunnut seurustella vakavasti, hemmetti"
"Ikinä ennen?" Mischan oli pakko kysyä.
"Niin juuri. Ikinä ennen. Mutta nyt luulen että olen"
"Luulet? Et ole aivan varma?" Mischa piruili.
"No vaikeaahan tämä on, ottaen huomioon maineeni! Mitä kaikki tytöt nyt sanovat? He pettyvät, kun kuulevat minun jumittuneen yhteen tyttöön!"
"Ja nyt et tietenkään luule hieman liikoja itsestäsi?"
"En tietenkään!"
"Voi luoja, mihin olen pääni lykännyt", Mischa voivotteli ja pudisteli päätään.
"Nyt et voi enää perääntyä", Sirius sanoi pirullisesti ja suuteli uudelleen Mischaa, mutta tyttö perääntyi nopeasti.
"Oikeasti, totta puhuen, Sirius, haluatko sinä todella kertoa tästä kaikille?"
"Mitä, ja sinä et sitten halua? Häpeät jotenkin minua?" Sirius virnuili.
"En minä nyt sitä tarkoittanut", Mischa tokaisi. "Vaan sitä, että kun Durmstrangilaisetkin tulevat jo parin viikon päästä..."
"Ja?" Sirius kysyi ymmärtämättä ollenkaan mistä Mischa puhui.
"No niin, sitä vain, että he eivät oikein tykkää minusta, näin lievästi sanoen. Joten silloin sinäkin olet tulilinjalla, jos he saavat kuulla"
"Luuletko että minä todella välitän, mitä jotkut Durmstrangilaiset ajattelevat?" Sirius sanoi ja katsoi Mischaa silmiin. "Jos minä sitten olen tulilinjalla, niin hyvä. Sittenpähän opetan heille pienen opetuksen"
Juuri tuolla hetkellä, Mischa todella alkoi tykkäämään Siriuksesta. Tuolla pienellä lauseella hän todisti kaiken mitä Mischa oli halunnutkin hänen todistavan. Mischa uskoi että Sirius oli tällä kertaa tosissaan, ja hän nojautui suutelemaan Siriusta.


Remus käveli hitaasti, maansa myyneen näköisenä kohti kirjastoa, tekemään huomisen läksyjä. Jos hän edes menisi huomenna kouluun, sillä pian hän ei enää jaksaisi ennen täysikuuta. Hän saapui kirjastoon, eikä voinut olla kiroamatta ääneen- kaikki kirjaston pöydät olivat jo varattuja. Kaikki näköjään olivat saaneet päähänsä tulla juuri silloin tekemään läksyjään tai muuten vain juttelemaan kavereidensa kanssa kirjastoon.
Vilkuillen ympärilleen, hän näki ainoastaan yhden ainoan pöydän, jossa oli vapaata tilaa. Korpinkynnen huispauskapteeni Sabrina Lopevia istui yksin kahden hengen pöydässä, huokaillen vihastuneen kuuloisena. Remus tunsi tytön aika hyvin, sillä he olivat samassa ryhmässä numerologiassa.
"Hei Sabrina", Remus sanoi. "Saanko istua tähän?"
"Tottakai, istu pois", Sabrina mutisi ja haroi vaaleanruskeita, pitkiä hiuksiaan. "En tajua sitä McGarmiwaa, kiduttaa meitä nyt ylimääräisellä esseellä jonka aiheesta en ymmärrä yhtään mitään!"
Sabrina tuskasteli ja pyöritteli hieman uskomattoman kauniita silmiään, ja pörrötti jo hieman ennestään pörröisiä hiuksiaan.
Remus naurahti ja otti koulukirjansa pois laukustaan. Hän levitti ne pöydälle ja otti PVS- kirjansa esille.
"Mitä mieltä olet siitä Chim- tyypistä?" Sabrina kysyi samalla kuin kirjoitti nopeaa tahtia esseetään.
"Aika erikoinen", Remus vastasi. "Tai siis, niin hiljainen ja kummallinen. Eikä välitä oikein mistään mitä ympärillä tapahtuu"
"Niinpä. Kutsuin sillä tunnilla kaikki samalla tunnilla olleet joukkueeni jäsenet nurkkaan istumaan ja suunnittelimme huispaustaktiikkaa ensimmäiseen peliin", Sabrina sanoi ja virnisti Remukselle.
"Ettekö te pelaakin Rohkelikkoa vastaan ensimmäisen pelinne?" Remus kysyi.
"Joo", Sabrina huokaisi. "Juuri minun tuuria. Ensimmäinen peli Rohkelikkoa vastaan"
"Etkö sitten usko voittoonne?" Remus virnisteli. "No, ei teitä voi moittia. Rohkelikko on voittamaton"
Sabrina tuhahti. "Eikä ole! Me voitamme sen. Meillä on hyvä taktiikka. Eikö James olekin tänäkin vuonna kapteeni?"
"Kyllä. Hän sen ansaitsi sen. Muistan, kuinka koko kesän kuuntelin toinen toistaan parempia taktiikoita"
Sabrina nauroi. "Eli meillä ei ole sinun mielestäsi toivoakaan voittaa?"
"Ei ollenkaan"
"Sehän nähdään, Remus. Joudut syömään vielä sanasi, kun pokaalissa lukee vuoden lopulla Korpinkynnen nimi!"


James rojahti makaamaan sängyllensä ja pyyhkäisi vihaisesti poskellensa valuneen kyyneleen. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Lily oli ollut niin surullinen... Hän ei kestänyt nähdä tyttöä niin murtuneena. Jamesista tuntui, kuin koko maailma olisi murtunut hänen päällensä.
Hänen olisi pakko puhua vielä Lilylle joskus, sanoa että rakastaa tätä niin paljon, ettei kestänyt. Mutta tuskin Lily kuuntelisi. Ei hän uskoisi. Sillä James oli tehnyt virheen halaamalla Stephanieta, jota Lily vihasi. James pyyhkäisi uuden kyyneleen pois kasvoiltaan niin  rajusti, että hänen kasvoihin jäi punainen jälki ja se sattui. Mutta ei hän välittänyt.


Lily käveli kohti makuusaliaan, nukkumaan. Hän ei ollut nähnyt illallisella ketään muuta tuttua, kuin Stephanien ja Amyn, joten oli syönyt yksin, mitä vastaan hänellä ei ollut mitään. Hän halusi miettiä, oliko varmasti tehnyt oikein jättäessään Jamesin. Vaikka se oli tuntunut oikealta ja ainoalta ratkaisulta silloin, alkoi Lily jo hieman miettimään, oliko se todella se, mitä hän halusi. Hän kuitenkin tykkäsi Jamesista enemmän kuin ikinä myöntäisikään kellekään. Surullisena hän meni yksin makuusaliin, rojahti sängylleen riisumatta vaatteitakaan ja nukahti hyvin pinnalliseen uneen.
 

Kello alkoi jo olla yli yhdentoista, kun kaikki olivat jo menneet nukkumaan. Tylypahkassa oli hyvin hiljaista, lukuun ottamatta yhtä käytävää tyrmissä.
Rajut juoksuaskeleet ja raskas hengitys kuului pitkälle, ja juoksijan ainut onni oli, ettei johtajaoppilaat kiertäneet käytäviä tänään. Vaikka juoksija tiesi sen, häntä pelotti. Ei kiinnijääminen, vaan puhuminen Bellatrixin kanssa.
Stephanie pysähtyi viimein, ja pyyhkäisi hieman hikeä otsaltaan. Hän oli saanut oudon kirjeen Bellatrixilta, ja häntä pelotti, sillä kirje oli selvästi tehty raivoissaan.

Stephanie Braintown,
Tule tyrmille yhdeksitoista.
Jos et tule, tiedät sen koko lopun elämääsi.
Bellatrix

Oi miksi minulla on taipumus myöhästyä kaikkialta, Stephanie ajatteli vimmoissaan. Bellatrix olisi varmasti vihainen hänet nähdessään, ja että hän oli vielä myöhässä! Onneksi hän oli ottanut sauvansa mukaan, sillä hän ei halunnut olla ihan turvatta kohdatessaan Bellatrixin.
"Olet myöhässä", kajahti kylmä ääni hänen selkänsä takaa.
Stephanie vinkaisi pelosta ja katsoi taakseen. Bellatrix seisoi hänen takanaan kädet ristissä rintansa päällä. Stephanien vinkaisun kuullessaan tämä virnisti itsevarmasti, hieman samalla lailla kuin Sirius.
"Olet peloissasi, Stephanie. Miksi?" tämä virnuili.
Stephanie ei alentunut vastaamaan.
"Pian olet vielä enemmän peloissasi. Sinä kuulostit viime kerralla aivan kuin joku Rohkelikko olisi kuolonsyöjä"
"Kyllä heistä yksi onkin", Stephanie valehteli peloissaan.
"Sinä valehtelet", Bellatrix sanoi heti. "Kysyin Pimeyden Lordilta asiaa ja hän kielsi sen"
Stephanieta kylmäsi kuulleessaan Pimeyden Lordin. Hän oli enemmän kuin pulassa, hän vaistosi.
"Miten sinä muka saisit yhteyden häneen, Tylypahkan muurien sisältä?" Stephanie kysyi ja Bellatrix nauroi hänelle.
"Luuletko todella, että kertoisin sinulle?"
"Itse asiassa luulen, tai menen kertomaan kaiken mitä tiedän Dumbledorelle"
"Kaiken mitä tiedät?" Bellatrix virnuili jäätävästi. "Että hirmuinen Bellatrix kiusaa sinua?"
"Ei, vaan että sinä olet kuolonsyöjä!" Stephanie kirkaisu ja sai Bellatrixin jälleen nauramaan.
"Ja milläköhän sinä sen todistat?"
Stephanie mietti asiaa ja tiesi Bellatrixin olevan oikeassa. Hän ei voisi ikinä todistaa sitä.
"Mutta Stephanie, Pimeyden Lordi olisi halunnut Rohkelikon riveihinsä", Bellatrix sanoi hiljaa. "Joten millä sinä korvaat minulle että valehtelit?"
"En millään", Stephanie sanoi ja perääntyi hieman.
"Väärin", Bellatrix ilmoitti ja asteli kohti Stephanieta , kun taas Stephanie asteli koko ajan Bellatrixista pois päin.
"Haluatko kuulla millä korvaat sen minulle ja Pimeyden Lordille?"
"En korvaa, en ikinä", Stephanie yritti epätoivoissaan.
"Voi, kyllä korvaat, jos henkesi todella on kallis. Sinä astut Hänen riveihinsä. Sinusta tulee kuolonsyöjä"
"Ei ikinä!" Stephanie kiljui.
"Tyttökulta, etkö jo tajunnut? Sinulla ei ole vaihtoehtoja. Jos et tee sitä, sinut murhataan. Ja kukaan ei jää välittämään. Etkä voi vältellä sitä mitenkään"
Stephanie rojahti maahan ja itki katkerasti. Bellatrix katsoi häntä halveksuvasti.
"Annan sinulle lisäinformaatiota myöhemmin. Juokse pois, prinsessa"
Bellatrix käänsi hänelle selkänsä, ja Stephanie jäi yksin makaamaan maahan, itkemään. Hän ei halunnut kuolonsyöjäksi, ei ikinä, mutta oliko hänellä todella muita vaihtoehtoja?

[Disenchanted]

Ihanaa, kun laitoit tän tänne uuteen Finfanfuniinkin  
Odotan jatkoa.
deine,
DisE  

[Natabogi]

Kiitos kommentista, Disenchanted!:)  


Luku 11
Vaaleanpunaista


Remus, Sirius ja James istuivat aamiaispöydässä keskiviikkoaamuna hyvin hiljaisina, johtuen Jamesin mielialasta. Poika oli nopeasti vain maininnut hänen ja Lilyn eronneen, eikä ottanut vastaan Remuksen ja Siriuksen lohdutuksia. Remus ja Sirius eivät enää tienneet, mitä sanoa Jamesille.
Sirius kuitenkin oli loistavalla tuulella, vaikka tietenkin oli surullinen Jamesin puolesta. Hän odotti Mischaa aamiaiselle, jotta voisi olla tämän kanssa hetken, ennen kuin pakolliset oppitunnit alkaisivat.
Sirius vilkaisi ovelle päin juuri sopivasti nähdäkseen Mischan saapuvan kannoillaan hieman alakuloisen näköinen Lily. Hän näki, kuinka Mischa kumartui kuiskaamaan jotain Lilylle, ja sen jälkeen Lily pudisti kiivasti päätään. Tytöt suuntasivat kohti heitä.


"Oikeasti, voimme mennä istumaan muuallekin kuin poikien viereen, ei minun tarvitse koko ajan Siriuksen kanssa olla!" Mischa kuiskasi yrittäen saada Lilyn mielen muuttumaan, mutta tämä vain pudisti kiivaasti päätään.
"Ei se minua haittaa, kyllä minun on pakko oppia kommunikoimaan Jamesin kanssa uudestaan", Lily tokaisi. Hän oli kertonut aamulla hyvällä tuulella olleelle Mischalle että hän ja James olivat eronneet, josta Mischa oli tietenkin ollut hyvin pahoillaan. Sitten Lily oli painostanut vastahakoisen Mischan kertomaan miksi hän oli niin hyvällä tuulella ja saanut vastaukseksi, että Mischa ja Sirius lopultakin olivat yhdessä.
"Olen niin onnellinen teidän puolesta!" Lily oli toivottanut, mutta Mischa tiesi Lilyn olevan hieman haikea.
Hieman vastahakoisesti Mischa istui Siriuksen viereen. Ei hän Siriuksen vieressä istumista kammonnut vaan sitä, että aamiaisesta tulisi vaivaantunut. Hän halusi syödä aamiaisensa vapautuneessa seurassa.
"Huomenta", Mischa toivotti ja istui Siriuksen viereen. Sirius virnisti hänelle ja suuteli häntä nopeasti poskelle. Peter vislasi hiljaa heille, mutta vaikeni kummasti Jamesin mulkaistua häntä.
"Hyvää huomenta, millä mielialalla tänään olet?" Sirius kysyi välittömästi.
Mischa katsoi Siriusta epäilevästi. "Miten niin?"
"Ei mitään eritystä, mutta ajattelin vain, oletko tänäänkin väkivaltainen?"
"Sano vielä kerrankin noin, niin olenkin väkivaltainen!" Mischa kivahti ja sai muut pöydässä naurahtamaan hieman. Mischa katseli ympärilleen. Heidän kanssaan istui Peter, James ja Lily.
"Missä Remus on?" Mischa kysyi Jamesilta.
"Hän on hieman kipeä, joten meni sairaalasiipeen", James sanoi välttävästi, ja Mischa sai sen kuvan, että Remukselle oli sattunut jotain vakavaa.
"Mitä hänelle on tapahtunut?" hän kysyi hieman pelästyneenä .
"Ääh, ei mitään vakavaa, kuumetta vain", Sirius vastasi katsomatta Mischaa silmiin. Mischa kohotti kulmiaan ja katsoi jokaista poikaa vuoronperään pitkään ja tutkivasti.
"Hei muuten, emme ole vieläkään tehnyt sitä nerokasta pilaa!" Sirius huudahti yrittäen saada Mischan ajatukset muualle kuin Remuksen poissaoloon.
"Emme olekaan!" Jameskin innostui. Hän oli unohtunut vain tuijottelemaan Lilyn kasvoja kaipaavasti, mutta heräsi Siriuksen huudahdukseen.
"Tehdään se tänä iltana?" Mischa ehdotti silmät kiiltäen.
"Sopii, kahdeltatoista? Minulla ja Lilyllä on se partiointi", James sanoi ja vilkaisi Lilyä.
"Lily, oletko sinä vielä mukana?" Mischa kysyi.
"En tiedä", Lily sanoi väsyneesti ja haukotteli tahallaan. "Olen hirvittävän väsynyt, joten en taida"
Kaikki katsoivat Lilyä hieman huolestuneesti, mutta tyttö teeskenteli, kuin ei huomaisi sitä. James mielessään kirosi sitä, kuinka kauan heillä menisi toistensa vihaamiseen ja karttamiseen.


Toisella puolella Rohkelikon tupapöytää istuivat Amy ja Stephanie. Stephanie ei syönyt oikein mitään, vain pyöritteli mannapuuroansa lautasellaan edestakaisin. Amy söi omaa puuroansa hyvällä mielihalulla, mutta katsottuaan Stephanien masentunutta ilmettä, hän tokaisi: "Kertoisit nyt mikä ihme sinua vaivaa!"
Stephanie mulkaisi Amyä ja kivahti: "Ei mikään mikä kuuluisi sinulle, joten lakkaa huolehtimasta kuin kanaemo!"
"Minä olen vain huolissasi sinusta!"
"Turhaan, usko pois"
"Sinä tulit vasta kolmelta yöllä takaisin makuusaliin itkevänä, joten mikään siis ei ole vialla?"
Stephanie katsoi epäuskoisesti Amyä, joka piti upponiskaisen ilmeensä päällä. Stephanieta alkoi hieman kylmäämään kun hän muisteli eilisiltaa.
"Sinulla ei ole vaihtoehtoja", sanoi Bellatrixin kylmä ääni vieläkin Stephanien päässä. Stephanie oli sen jälkeen kävellyt pitkin Tylypahkan käytäviä, itkien. Lopulta kello kolmen jälkeen hän oli raahautunut makuusaliin, ja ei saanut vielä silloinkaan kyynelvirtaa loppumaan, vaan oli itkenyt hiljaa peittonsa alla. Ilmeisesti Amy oli kuullut hänen tulevan makuusaliin.
"Okei, ehkä minulla on ongelmia, leikitään hetken niin. Mitä se sinulle edes kuuluisi?" Stephanie sanoi kylmemmin kuin oli tarkoitus.
"Ehkä olen huolissani sinusta, hemmetti!" Amy kiljahti ja puolen pöytää katsoi heitä kummastellen.
"Ehkä meidän olisi vain parempi mennä tunneille", Stephanie sanoi hiljaa, ja nousi pöydästä pois. Amy huokaisi hiljaa. Hän ei saisi tehtyä mitään Stephanien mielialalle, mutta pakkohan hänen olisi edes yrittää jotain.


Koulupäivä oli hirvittävä. Opettajat vain lisäsivät ja lisäsivät saarnojaan S.U.P.E.R- kokeiden lähestyessä. Mischa tunki viimeisen tunnin (taikuuden historia, niin tylsää, että hän meinasi nukahtaa) kirjansa reppuun ja syöksyi luokasta ulos.
"Mischa hei?" kuului Siriuksen ääni hänen selkänsä takaa.
Mischa kääntyi ja hätkähti, sillä Sirius oli parin sentin päästä hänen naamastaan. Sirius vain nauroi iloisesti.
"En kai minä noin karmaiseva ole?" hän hekotti.
Mischakin hymyili vinosti ja suuteli Siriusta suulle. He eivät välittäneet, vaikka tukkivat melkein koko käytävän. Suudelma oli juuri syventymässä, kun he kuulivat kiukkuisen äänen: "Onko teidän pakko liimautua juuri siihen kohtaan kiinni toisistanne?"
Mischa irrottautui nopeasti Siriuksesta ja oli huutamassa jotain kiukkuista valittajalle, mutta hiljentyi nopeasti nähdessään Stephanien. Stephanie ei näyttänyt ollenkaan omalta itseltään, vaan aivan hirveältä. Tytöllä oli hyvin mustat silmänaluset ja hän ei edes katsonut Mischaa silmiin.
Mischa sanoi vain hiljaa: "Sori", ja väistyi alta, kun Stephanie lähti vauhdilla eteenpäin. Amy tuli hänen perässään ja oli kävelemässä Stephanien perään, mutta pysähtyi Mischan ja Siriuksen kohdalle ja sanoi: "Mischa, voisimmeko me jutella?"
Mischa vilkaisi Siriusta ja katsoi Amyä. "Tottakai", tämä myöntyi. "Menemmekö tarvehuoneeseen?"
"Mikä ihme se on?"
Mischa vain hymyili ja lähti kävelemään nopeasti käytävää pitkin, Amyn seuratessa.


Selitettyään nopeasti tarvehuoneessa huoneen salat, Mischa käveli jälleen Rohkelikon väreihin maalattuun huoneeseen, ja istahti sinne ilmestyneelle tuolille nostaen jalkansa syliinsä. Sitten hän katsoi uteliaasti Amyä joka seisoi epävarmana hänen edessään.
"Ööh... Tiedän kyllä Mischa, ettet pidä minusta, mutta.."
"Väärin", Mischa sanoi heti. "Minulla ei ole sinua vastaan yhtikäs mitään, mutta Stephanieta kyllä vihaan"
"Etkö ole hänelle hieman epäreilu, hän on silminnähden masentunut teidän riidastanne?"
"Ei hän siitä ole masentunut, vaan siitä että koko koulu näki tai kuuli sen!"
"Mutta kuitenkin, etkö ole huomannut kuinka masentunut hän on nykyään?"
Mischa hiljentyi ja mietti Amyn sanoja. Todellakin, Stephanieta vaivasi jokin, mutta...
"Amy, olen pahoillani, mutta en ole enää Stephanien kaveri, joten en tajua miten voisin auttaa häntä!"
"Voisitko sinä edes jutella hänen kanssaan?" Amy aneli.
"Ääh, hyvä on, minä lupaan!" Mischa myöntyi nostaen kätensä samalla ylös antautumisen merkiksi ja Amy hymyili hänelle helpottuneena. "Mutta en tänään! Minulla on muutakin tekemistä...."


Peter istuskeli yksin kirjastossa, odottaen paikalla Beataa. Hän oli hyvin onnellinen löydettyään tytön, jonka kanssa hän ei tuntenut oloaan epävarmaksi, niin kuin kelmien seurassa. Hänen oli helppo olla itsevarma tytön seurassa, olihan hän tyttöä vuoden vanhempikin.
Hän näki Beatan saapuvan, ja hymyili iloisesti. Tyttö oli lisäksi hyvin nätti, mutta oli vain 150-cm, jos sitäkään. Tytöllä oli ihan lyhyeksi kynityt tummanruskeat hiukset, ja suuret tummanruskeat silmät. Tytön nähdessä Peterin tämä hymyili iloisesti.
"Hei Peter!" Beata sanoi ja istui tämän viereen. "Oliko helppo päivä tänään koulussa?"
"Ei", Peter huokaisi raskaasti. "Kaikki opettajat vain saarnaavat ja saarnaavat meille S.U.P.E.R- kokeista! Entäs jos en saakaan tarpeeksi niitä, ja en löydä hyvää ammattia?"
"Älä huolehdi, Pet", Beata sanoi ja taputti Peteriä hartioihin. "Kyllä sinä selvität ne. Sinä olet hyvä! Kunhan et katso mallia niistä sinun ystävistäsi", Beata sanoi ja mutristi suutaan.
"Ystävistäni?" Peter toisti ja näytti kummastuneelta.
"Niin, Siriuksesta ja Jamesista", Beata jatkoi. "He eivät ole edes aloittaneet lukemaan niihin kokeisiin! Mutta sinähän aloitat jo nyt, etkö vain, Pet?", Beata sanoi ja hymyili.
"Nyt jo? Kokeisiin on yli seitsemän kuukautta!"
"Meille Puuskupuhissa on opettettu, että mitä aiemmin aloittaa opiskelemaan kokeisiin, sitä paremman tuloksen saa", Beata toisti onnellisesti. "Joten sinun kannattaisi aloittaa jo nyt! Onneksi toin sinulle tuolta kirjahyllystä pari hyvää kirjaa, jotka kannattaa opetella ulkoa", Beata jatkoi ja nosti laukustansa kolme toistaan paksumpaa kirjaa. Peter huokaisi, ja mietti Siriuksen vahingoniloista ilmettä, jos hän kuulisi hänen aloittaneen jo nyt opiskelun, hänen tyttöystävänsä käskystä!


"James!" Lily kutsui oleskeluhuoneessa. Kaikki katsoivat kummastuneina häneen päin, mutta hän yritti jälleen olla kuin ei huomaisi sitä. James nousi sohvalta, jossa oli jutellut Siriuksen kanssa ja tuli noepeasti Lilyn luo näyttäen hieman vaivaantuneelta, kuten Lilykin.
"Mitä, Lily?" James kysyi hiljaa, tajutessaan koko oleskeluhuoneen kuuntelevan heidän keskusteluaan.
"McGarmiwa kutsui meidät hänen työhuoneeseensa, johtajaoppilasjuttuja", Lily vastasi.
James hieman pettyi, sillä hän oli jo hetken toivonut Lilyn haluavan jutella hänen kanssaan. Hän halusi jutella Lilyn kanssa, mutta pelkäsi sanovansa väärät sanat ja saisi Lilyn suuttumaan vielä enemmän hänelle.
"Selvä. Nyt hetikö?" James sanoi.
"Joo, se kuulosti aika tärkeältä", Lily vastasi ja lähti ulos oleskeluhuoneesta. James vilkaisi silmillään Siriusta, joka tuijotti heitä ja kohotti olkapäitänsä. Sen jälkeen hän huokaisi ja lähti Lilyn perään.


Sirius mietti kuumeisesti, millä lohduttaisi selvästi onnetonta parasta ystäväänsä. Lopulta hän päättyi tulokseen, että jos tämä pila Luihuisia kohtaan ei auttaisi, ei auttaisi mikään muu kuin auttaa Jamesia selvittämään Lilyn ja hänen välit, mihin Sirius ei halunnut oikein sekaantua...
"Oho, sinä oikeasti mietit jotain!"
Sirius mulkaisi vieressä istuvaa henkilöä, ja huomasi sen olevankin Mischa.
"Ai, sinäkin tulit jo", Sirius virnisti.
"Juuri noin, Sirius", Mischa pyöritteli silmiään. "Juuri tuolla tavalla kerrot tytölle, kuinka paljon odotat häntä"
Sirius vain virnisteli. "Mitä asiaa Amylla oikein oli?"
"Hän halusi että juttelisin Stephanien kanssa", Mischa kertoi synkästi.
"Mitä?" Sirius kiljaisi. "Ei teitä voi laittaa edes samaan huoneeseen saamatta tappelua aikaiseksi, ja että sinun pitäisi vielä jutella hänen kanssaan? Mahdotonta! Kai sinä kerroit ettet pysty siihen?"
"Kyllä minä siihen pystyn!" Mischa sanoi loukkaantuneena. "Sitä paitsi, kuten olen jo sanonut, minua todella kaduttaa se Stephanien lyöminen. Ja Stephaniella näyttää todella olevan ongelmia", Mischa sanoi ja katsoi vaivihkaa oleskeluhuoneen nurkkaan, jossa Stephanie istui läksyjensä kanssa, pahoinvoiva ilme kasvoillaan. Amy istui häntä vastapäätä, ja kuin aistien Mischan katseen, hän kohotti päänsä pergamentistaan ja katsoi Mischaan anovasti .
"Minun on oikeasti pakko, tarvitsen Stephanieta kostamaan Durmstrangilaisille, he eivät saa kuulla meidän tapelleen, tai he ratkeavat riemusta"
"Kostamaan?" Sirius toisti.
"Luulitko minun makaavan vain laakereillani kun he tulevat?" Mischa sanoi ja suuteli Siriusta estääkseen tätä kysymästä lisäkysymyksiä.


McGarmiwan työhuoneen mahonkisen oven takana odottaminen Jamesin kanssa tuntui liian ylivoimaiselta Lilystä. Hän ja James eivät olleet matkallakaan puhuneet mitään, kumpikin vain miettineet omia asioitaan. Lilystä olisi vain ollut helpompaa, jos koko suhdetta ei olisi ollut. Kaikki olisi ollut kuin ennen. James yrittänyt iskeä häntä, hän yrittänyt kirota Jamesia. Hän ei tiennyt kumpaa kaipasi enemmän: Jamesin toivottomia iskuyrityksiä vai sitä, kun sai purkaa pahan olonsa Jamesiin.
Viiden minuutin hiljaisen odottelun jälkeen McGarmiwan työhuoneen ovi aukesi ja he astuivat sisällä. Huone ei ollut muuttunut Lilyn mielestä mitenkään edelliskerrasta, kaksi tuoliakin oli vielä samalla paikalla McGarmiwan työpöydän edessä. McGarmiwa istui työpöytänsä takana ja viittasi heidät istumaan. He istuutuivat hiljaisina.
"Kutsuin teidät sen takia, että kuten tiedätte, Durmstrangin viides-,kuudes- ja seitsemäsluokkalaiset saapuvat perjantaina 31. lokakuuta tänne", McGarmiwa aloitti tiukalla äänellään. "Haluan kaikkien oppilaiden, varsinkin Rohkelikkojen käyttäytyvän moitteettomasti, sillä emme halua tulla naurunalaisiksi heidän keskuudessaan"
"Onko sillä niin kauheasti väliä, mitä he ajattelevat?" James kysyi turhautuneena.
"Ei varmasti sinulle olekaan, Potter", McGarmiwa mulkaisi Jamesia. "Mutta meille opettajille on. Voinko jatkaa?"
Jamesin nyökättyä, tämä jatkoi täydellä höyryllä: "Haluamme kaiken olevan moitteettomassa kunnossa linnassa, joten teidän täytyy kiertää koko koulu ja listata rikkinäiset tai puutteelliset asiat", McGarmiwa sanoi.
"Eikä opettajat millään voi tehdä sitä? Siinä on hirvittävä työ!" James parkaisi. Lilykin oli hieman kauhuissaan työn määrästä.
"Minä en tätä päättänyt, vaan rehtori", McGarmiwa ilmoitti. "Joten oletan teidän tuovan listan näistä asioista minulle jo täksi perjantaiksi"
"Niin pian?" James parkaisi uudelleen.
"Kyllä Potter, niin pian", McGarmiwa sanoi. "Hyvää päivänjatkoa"


"Kauheaa oppilaiden rääkkäämistä!", James sanoi vihaisena kun McGarmiwan työhuoneen ovi oli sulkeutunut. "Miten ihmeessä me ehdimme?"
"Jos kumpikin meistä kiertää puolilinnaa, ehdimme juuri ja juuri perjantaiksi", Lily vastasi. Olihan tämäkin keskustelun aihe parempi kuin hiljaisuus. "Meidän pitäisi aloittaa jo tänään"
"Tänään?" James toisti. "Minun piti mennä tekemään sitä pilaa"
"Kumpi on nyt sinulle tärkeämpi, yksi pila vai velvollisuus?" Lily kysyi ja siristi silmiään. James huokaisi ja mutisi tuskin kuuluvasti: "Orjapiiskuri se McGarmiwa"


"Mitä? Sinäkään et pääse tekemään sitä pilaa?" Sirius karjaisi oleskeluhuoneen sohvalta.
"En, sillä minun ja Lilyn pitää kiertää suurin osa linnasta jo tänään, että ehdimme perjantaiksi", James sanoi vihaisena ja seisoi Siriuksen ja Mischan edessä. "Itse asiassa, minun pitää jo nyt mennä kiertelemään. Mutta tehkää edes te se pila", James jatkoi ja lähti turhautuneena.
Sirius huokaisi raskaasti. "Eli sinä, minä ja Matohäntä menemme hoitamaan sen", hän ilmoitti sylissään makaavalle Mischalle.
"Itse asiassa minäkään en pääse", ilmoitti Peterin kimeä ääni hänen selkänsä takaa. Mischa ja Sirius katsoivat epäuskoisesti Peteriä.
"Pilailetko sinä?" Sirius sanoi hetken kuluttua.
"En, minun pitää opiskella kirjastossa", Peter sanoi ja toivotti heille hyvää onnea pilan onnistumisessa, ja lähti ulos oleskeluhuoneesta, mutisten samalla jotain naisista ja heidän pakkomielteistään opiskelemiseen.
"Joten, sitten me kaksi teemme sen, ellet sinäkin peru?" Sirius kysyi Mischalta. Mischa nousi istumaan.
"Itse asiassa..."
"Mitä?" Sirius kysyi järkyttyneenä. Mischa nauroi.
"Joo joo, tottakai minä tulen!" Mischa sanoi ja nauroi uudelleen. Sirius hymyili tytölle. "Hetken minä jo luulin sinunkin peruvan!"
"Sitten olisit joutunut menemään ihan yksin"
"Niinpä, entä jos olisin eksynyt ja kuollut nälkään jonnekin luutakomeroon? Se olisi ollut teidän vika", Sirius ilmoitti uhmakkaasti.
"Niin, jos emme olisi tulleet tekemään sääntöjen vastaista pilaa ja pitelemään sinun nokkasi eteen jotain karttaa?"
"Juuri niin!"
"Sinä olet sekaisin!" Mischa totesi Siriukselle.
"Kyllä, ja ylpeä siitä", Sirius sanoi ja suuteli tätä.


Kello oli jo kaksi yöllä, kun kaksi henkilöä hiippailivat ulos Rohkelikon oleskeluhuoneesta ulos kylmille käytäville. Yhdessä naureskellen he suuntasivat kohti tyrmiä, kunnes he olivat Luihuisten tupahuoneen edessä.
"Miten me tuosta eteenpäin pääsemme?" Mischa kysyi hämmentyneenä. "Kumpikaan meistä ei tiedä salasanaa!"
"Miten niin kumpikaan meistä ei tiedä?" Sirius naureskeli ja veti hopeisen viitan Mischan ja hänen ylitse. Hän oli lainannut sen Jamesilta. Hetkessä heistä tuli näkymättömiä.
"Vau", Mischa henkäisi mutta Sirius laittoi käden tämän suun eteen.
"Basiliski", Sirius sanoi muotokuvalle, joka esitti hyvin julman näköistä nukkuvaa velhoa.
"Kuka sen sanoi?" muotokuva heräsi ja katseli ympärilleen.
"Basiliski", toisti Sirius ja hämmästynyt taulu joutui väistymään.

Sisällä Luihuisten oleskeluhuoneessa oli samannäköistä kuin rohkelikkojen huoneessa; ainut ero oli, että kaikki olivat tummanvihreää. Ainakin vielä hetken. Mischa ja Sirius loitsivat hetken, ja katsoivat tulostaan ylpeinä.
"Luihuiset tappavat meidät", Mischa kuiskasi Siriukselle, muttei kuulostanut hätääntyneeltä. Melkein päinvastoin.
"Nääh, he ikinä saa tietää meidän tehneen sitä", Sirius kuiskasi nopeasti takaisin ja jatkoi vielä hetken kuluttua: "Nyt mennään, ennen kuin he oikeasti saavat meidät kiinni paikan päältä!"


Torstain aamiaisella oli hyvin väsynyttä. James ja Lily olivat yötä myöten kiertänyt linnaa, Peter opiskellut ja Mischa ja Sirius olivat tehneet sen pilan. He kaikki virnistelivät Luihuisten pöytää kohti, jossa oli tavallistakin vihaisempaa väkeä. Kaikki heistä kuiskuttelivat vierustovereilleen kiivaasti.
Professori Polkein astui Suuresta salista sisään muistuttaen ampiaista, joka on valmiina pistämään. Hän käveli suoraa Rohkelikon pöytää kohden, Kelmien luo ja sanoi vihaisesti:
"Minä tiedän että te teitte sen!"
"Minkä, arvon professori?" James kysyi yrittäen pitää pokkansa.
"Tiedän teidän vaihtaneen koko Luihuisten oleskeluhuoneen värit!"
"Oi, minkä värinen se nyt on?" Mischa kysyi hymyillen vinosti.
"Kyllähän te sen tiedätte, kokonaan vaaleanpunainen!" Polkein huusi saaden koko Rohkelikkojen pöydän nauramaan. He kaikki olivat kuunnelleet keskustelua.
"Voi ei, kateeksi käy Luihuisia", Sirius virnisteli. "Teillä ei ole todisteita meitä vastaan, joten saisimmeko syödä aamiaisemme rauhassa, jotta voimme keskittyä teidän tunnilla?"
Polkein näytti kuin olisi voinut oikeasti pistää Siriusta, mutta lähti kiukusta kihisten pois paikalta. Mischa ja Sirius kertoivat samalla koko tarinan muille, mutta se keskeytyi postin tuloon. Satoja pöllöjä lensi Suureen saliin tuodakseen terveisiä kotoa, tai kuten Lilyn tapauksessa, Päivän Profeetan.
"Milloin sinä tuon olet tilannut?" Mischa kysyi.
"Pari päivää sitten, ajattelin että sillä tavalla pysyn mukana velhomaailman asioissa", Lily sanoi ja repäisi lehden päällyspaperin auki ja levitti sen eteensä. Vilkaistuaan etusivun juttua, tämä kiljaisi hätääntyneenä.
"Katsokaa tätä!"
Mischa ja muut katsoivat, ja Mischan sydän jätti kerran lyömättä nähtyään lehden otsikon:
"KUOLONSYÖJÄT HYÖKKÄSIVÄT JÄSTIEN KERROSTALOON: Kaksikymmentä jästiä ja kolme kuolonsyöjää kuolleet!"

[Natabogi]

Luku 12
Salaisuuksia ja vaaratilanteita


“Ei voi olla totta!” Mischa henkäisi kauhuissaan. “Sanotaanko siellä, ketä siellä kuoli?”
“Mitä sinä hermoilet, eihän sinulla ole jästisukulaisia?” Sirius sanoi ja katsoi Mischaa epäuskoisena.
Mischa katsoi tätä, ja tajusi ettei Sirius tiennyt, mille tämä panikoi. Lily sen sijaan tiesi.
“No, ne jästit kuolivat ja kolme kuolonsyöjää, jotka olivat...” Lily selasi kiivaasti lehteä Mischalle. “Ei täällä ole heidän nimiä”
“No, ne ovat vain saastaisia kuolonsyöjiä, kuka niistä välittää?” James sanoi ja Lily kivahti tälle: “Onhan heilläkin perhe!”
“Hyvä perhe onkin varmasti!”
“Lopettakaa!” Mischa kiljaisi. “Sillä ei ole väliä, keitä ne kuolonsyöjät olivat”
Kaikki katsoivat Mischaa hämmentyneinä.
“Saanko minä katsoa sitä lehteä, Lily?” Mischa pyysi jo hieman rauhoittuneesti.
Lily ojensi Mischalle lehtensä ja Mischa kiirehti lukemaan:

“KUOLONSYÖJÄT HYÖKKÄSIVÄT JÄSTIEN KERROSTALOON: Kaksikymmentä jästiä ja kolme kuolonsyöjää kuolleet .

Eilen illalla kello yhdeltätoista noin kymmenen kuolonsyöjää murtautui jästien kerrostaloon aiheuttaen hyvin paljon sekasortoa jästien keskuudessa, kirjoittaa Päivän Profeetan oma toimittaja Wendy Amrel. Kuolonsyöjät hyökkäsivät kerrostaloon, ja murtautuivat yksitellen jokaiseen asuntoon tappaen kaiken mikä osui tielle, aivan kuin etsien jotakuta.
“Emme tiedä kuolonsyöjien motiiveja”, sanoi eilen illalla taikaministeri Richard Kellington. “Mutta Voldemort joukkoineen tullaan samaan nopeasti kiinni ja hänet heitetään Azkabaniin virumaan koko loppuiäksi!”

Mischa ei jaksanut lukea enempää, hän voi pahoin. Andreas oli tuolla mukana tappamassa muita. Andreas... Kuinka hemmetissä hän saattoi tehdä tämän hänelle, omalle rakkaalle, läheiselle siskolleen? Nyt hän todellakin odotti sitä kirjettä.
“Mischa hei?” Sirius kysyi huolestuneen kuuloisena. “Oletko sinä kunnossa?”
“Olen”, tämä tokaisi. “Menen jo tunnille”
Mischa jätti puoliksi syödyn leipänsä pöydälle ja lähti tunneille, jättäen muut katsomaan typertyneinä hänen peräänsä.
“Mikä hänellä on?” Sirius kysyi Peteriltä, Jamesilta ja Lilyltä. Kaikki pudistivat päätään, Lilykin, vaikka tiesi kaiken.


Loppupäivä sujui aika rauhallisissa merkeissä, vaikka Mischa oli silminnähden huonolla tuulella. Sirius yritti puhua hänelle vaikka kuinka monta kertaa, mutta Mischa vain tokaisi jotain mistä ei saanut selvää. Lopulta Sirius antoi periksi, ja sanoi muille, että Mischa kyllä kertoisi jos haluaisi.  Lily ja James juttelivat jo aivan normaalisti, vaikka he olivatkin hieman varautuneita toisiaan kohtaan. Peter vietti opiskellen aikaansa Beatan kanssa, ja Remusta ei näkynyt.
Vasta illalla, Sirius sai hyvän mahdollisuuden jutella Mischan kanssa. He olivat jääneet kaksin tarvehuoneeseen, jossa he olivat nelisin viettäneet aikaansa. Lilyn ja Jamesin piti mennä partioimaan, ja he jättivät heidät kaksistaan huoneeseen.
“Mischa hei, mikä se tämän päiväinen oli?” Sirius kysyi vetäen Mischan syliinsä.
“Ei mikään, montako kertaa se pitää sanoa?” Mischa ärsyyntyi hetkessä.
“Kyllä kai minä huomaan, jos joku ärsyttää sinua!” Sirius huudahti.
“Ei aina tarvitsisi vain huomata”, tyttö nurisi.
“Salaatko sinä minulta jotain?” Sirius kysyi hieman kovemmalla äänensävyllä.
“En mitään tärkeää”, Mischa sanoi hiljaa. “Ellet sitten halua kuulla, minne olen piilottanut rikkomani äidin posliinipatsaan palaset ja muuta sellaista...”
“Rikoit äitisi posliinipatsaan?” Sirius kysyi uteliaana.
Mischa huokaisi. “Voi kyllä, suvun perintöesineen. Yritin heittää sillä... Isoveljeäni”, Mischa jatkoi.
“Isoveljeäsi?” Sirius kysyi vielä enemmän uteliaana. “Et ole ikinä maininnutkaan sellaisesta!”
“Ethän sinäkään kertonut minulle Reguluksesta ennen kuin eilen”, Mischa sanoi. He olivat Siriuksen kanssa jutelleet eilisiltanakin,ja Sirius oli kertonut pikkuveljestään, joka oli kuudennella luokalla. Luihuisessa tietenkin. Hänkin oli paha, Sirius oli ainoa verenpetturi heidän perheessään. Mischa ei ollut uskaltanut kertoa veljestään mitään, sillä hän pelkäsi Siriuksen suhtautuvan siihen... tuomitsevasti. Hän ei uskonut vieläkään täysin sydämin Andreaksen olevan kuolonsyöjä.
“Minkä ikäinen isoveljesi on?”, Sirius kysyi.
“Hän on minua neljä vuotta vanhempi”, Mischa sanoi ja katsoi muualle.
“Mitä hän tekee nykyään?”
“Mistä minä tiedän?” Mischa sanoi loukkaantuneena. “Hän muutti pois kotoa enkä tiedä, mitä ja milloin hän tekee ja missä”
“Anteeksi”, Sirius sanoi silmiään pyöritellen. Aihe oli näköjään hyvin herkkä Mischalle.
 


Viikonloppukin koitti vihdoin koululaisille, ja se otettiin varsin innokkaasti vastaan. Sirius ja Mischa viettivät perjantaina monta tuntia omilla teillään, Jamesin mukaan luutakomerossa. Lauantaipäivänä Lily oli jo tehnyt läksynsä, ja istuskeli oleskeluhuoneen sohvalla Jamesin ja Peterin kanssa.
“Voiko Remus jo paremmin?” Lily kysyi pojilta.
“Ei, mutta eiköhän se kuume pian helpota”, James sanoi vaivaantuneena ja katsoi ikkunasta ulos. Tänään olisi täysikuu.
Lily katsoi kummastuneesti Jamesia. Heillä oli selvästi taas jotain kelmien salaisuuksia, mutta eihän se enää hänelle kuulunutkaan.


Stephanie istui yksin heidän makuusalissaan, miettien selviytymismahdollisuuksiaan. Niitä ei ollut paljoa, mutta hän oli keksinyt yhden keinon. Joululomalla, hän katoaisi, karkaisi, eikä enää tulisi Tylypahkaan, Bellatrixin kiristettäväksi. Olihan se aika shokeraava vaihtoehto, mutta muuta hän ei keksinyt.
Makuusalin ovi kävi, ja Mischa astui sisään. Stephanie veti syvään henkeä, ja tuijotti Mischaa suurin sinisin silmin. Viimeiseksi hän kaipasi uutta tappelua.
“Mitä nyt?” Stephanie kivahti Mischalle, joka katsoi häntä hieman säälivästi.
“En tullut tappelemaan”, Mischa sanoi ja istui vastapäiselle sängylle, Lilyn sängylle. Sen huomasi pedatusta sängystä, kukaan muu ei ollut vaivaantunut tekemään niin.
“Vaan?” Stephanie huokaisi.
“Tulin juttelemaan sinulle”, Mischa sanoi ja katsoi Stephanieta silmiin.
“Miksi ihmeessä?” Steph ihmetteli.
“En minä tyhmä ole, huomaan että sinulla on jotain vialla. Ja oikeasti, usko tai älä, tarkoituksenani ei ollut lyödä sinua. Se vain... tapahtui”, Mischa selitti hiljaa. “Joten tarkoituksenani oli pyytää anteeksi”
“Saat anteeksi”, Stephanie sanoi ja hymyili hieman Mischalle. “Eihän minun olisi pitänyt haukkua Lilyä sillä lailla, eikä sekaantua Jamesiin, mutta tehty mikä tehty”
“Niinpä. Mutta en minä silti hyväksy sitä mitä teit Lilylle”
“Etpä tietenkään”
He hymyilivät toisillensa hieman varoivaisesti.
“Onko sinulla ongelmia?” Mischa kysyi hetken kuluttua. Stephanie nosti toista kulmakarvaansa yllättyneenä.
“Miten niin?”
“Kun olet ollut niin masentuneen oloinen...”
“Amy käski sinut juttelemaan kanssani, eikö?” Stephanie älysi. Mischa näytti syylliseltä, muttei sanonut mitään.
“Sinä senkin tekopyhä ääliö”, Stephanie sanoi hiljaa, mutta vihaisesti. “Et varmaan olisi pyytänyt anteeksi, ellei Amy olisi pakottanut. Sinä senkin....!”
“Odota!” Mischa sanoi rauhallisesti. “Olisin pyytänyt muutenkin anteeksi, se ei ole Amyn vika. Sitä paitsi, hän on vain huolissaan sinusta”
“Turhaan”, Stephanie torjui. “Mene!”
Mischa luovutti. Stephanie oli yksi vaikea tapaus, eikä hän voisi enää auttaa häntä, olihan he jo sentään jonkinlaisissa väleissä. Hän nousi sängyltä ulos, vilkaisi vielä kerran Stephanieta, joka oli ollut hänen paras ystävänsä yli viisi vuotta ja lähti pois huoneesta.


Lily makasi oleskeluhuoneen sohvalla velttona, liian väsyneenä tekemään oikein mitään. Ei hänen kroppansa ollut väsynyt, vaan hänen mielensä. Häntä vaivasi James, mikä muukaan. He joutuivat tulevaisuudessa olemaan todella paljon yhdessä, niin koulutöissä kuin vapaa-aikana, kiitos Mischan ja Siriuksen. Ei se kauhean vaikeaa ollut jutella Jamesin kanssa, mutta se vaivaantuneisuus ja syyllisyys joka oli hänen ja Jamesin välissä...
Ehkä hänen pitäisi jutella Jamesin kanssa, pyytää että he olisivat kuin ennen? Mutta ei hän uskaltanut, sillä entä jos James kieltäytyisi, yrittäisi unohtaa Lilyn kokonaan ja jatkaisi vain eteenpäin? Sitä Lily ei halunnut, sillä hän tykkäsi vieläkin Jamesista, vaikka yrittikin muuta epätoivoisesti muille väittää.
Mischa tuli pois makuusalista ja istui hänen viereensä. Lily ei jaksanut vieläkään nousta, joten Mischa joutui istumaan lähes hänen päälleen.
“Tiedätkö, juuri nyt on sellainen tunne, että haluaisi vain vajota jonnekin synkkyyteen”, Mischa sanoi ja nojasi sohvaan väsyneen näköisenä.
“Hän ei tainnut antaa sinulle anteeksi?” Lily kysyi myötätuntoisena.
“En tiedä”, Mischa huokaisi. “Tai siis, olemme luullakseni nyt jonkinlaisissa väleissä, mutta hän ei ilahtunut kuullessaan, että Amy minut sai juttelemaan hänelle”
“Miksi sinä sen hänelle kerroit?”
“Hän arvasi sen itsekin, enkä viitsinyt kauheasti valehdella”, Mischa kohautti olkiaan. “Mutta oli hänellä mikä tahansa ongelma, minun apuani hän ei siihen huoli. Hän on liian ylpeä huoliakseen sitä”


“Oikeasti, sinun pitäisi vain puhua Lilylle!” Siriuksen hieman möreä ääni kajahti poikien makuusalissa. James makasi omalla sängyllään ja katsoi kattoa haikean näköisenä.
“Ei Lily kuuntelisi, hän vihaa minua”, James sanoi.
“Niinhän sinä luulet, koska sinä et ole jutellut hänen kanssaan!” Sirius huudahti kiroten mielessään Remuksen poissaoloa. Hän oli hyvä tällaisissa jutuissa, ei Sirius.
“Tarkoitin vain, että ehkä sinun olisi parempi vain jutella Lilyn kanssa, ystävinä?” Sirius yritti rauhallisemmin. “Tai siis, sinullahan ei ole mitään menettämistä enää?”
“Kunpa olisikin mitä menettää”, James kommentoi ja vaipui taas synkkyyteen. Sirius huokaisi. Remus saisi selvittää tämän.. . sitten Sirius muisti kauhuissaan:
“Tänäänhän on täysikuu!" tämä huudahti. “Miten voin unohtaa sellaisen asian?”
“Olisiko siinä osaa jollain mustahiuksisella tytöllä?” James kysyi pilkaten.
“Haha”, Sirius sanoi kyllästyneenä. “En minä nyt niin paljon hänestä tykkää, että unohtaisin Kuutamon!”
“Niin siinä vain käy”, James sanoi haikeasti. “Kun rakastuu, unohtaa kaiken muun ympäriltään...”
“Rakkaus on yliarvostettua”, tuomitsi Sirius. “Kai sinä tulet Kuutamoa viihdyttämään illalla?”
“Tottakai, en minä nyt häntä yksin jättäisi”, James sanoi.
“Ei hän olisi yksin, olisihan hänellä minä”, Sirius tokaisi.
“Niinpä, ellet unohdu Mischan kanssa jonnekin luutakomeroon”
“Tänään, me menemme Kuutamon kanssa ja naiset saavat jäädä nyt taka-alalle”, Sirius julisti. “Muuten, missä Matohäntä on?”
“Hän on opiskelemassa kirjastossa S.U.P.E.R- kokeita varten”, James sanoi vahingoniloisesti.
“MITÄ?” Sirius karjaisi yllättyneenä.
“Voi kyllä, hänen uusi tyttöystävänsä pakottaa hänet”
“MITÄ?” Sirius toisti.
“Huuda vielä kerrankin noin lujaa, niin lyön”
“Et sinä uskaltaisi, minun tyttöystäväni hakkaisi sinut sen jälkeen”
Sirius ja James räjähtivät iloiseen nauruun, unohtaen murheet ja tulevat kivut: Remuksen viihdyttäminen tämän ollessa ihmissusi ei ollut ikinä helppoa.


Remus makasi melkein halvaantuneena sängyssään sairaalasiivessä. Hänelle oli laitettu verhot sängyn eteen, ettei kukaan näkisi hänen olevan siellä: hän ei halunnut paljastaa olevansa ihmissusi. Muodonmuutokset eivät olleet ikinä hänelle helppoja, vaan kivuliaita ja paljon voimaa vieviä. Hänen onnekseen hänellä oli kolme upeaa ystävää: James, Sirius ja Peter, jotka olivat opetelleet animaageiksi hänen vuokseen, jotta voisivat olla läsnä hänen muodonmuutoksessaan. Ei hän sairaalasiivessä riehunut ihmissutena, vaan hänelle oli istutettu väkivaltainen tällipaju, joka esti turhat vieraat puun alapuolella olevaan kellarin tapaiseen salahuoneeseen, joka oli myös Rääkyvänä Röttelönä tunnettu. Tänä iltana hänen täytyisi taas kestää ja vain toivoa, ettei hän purisi ketään ystävistään; vaikka hän tiesikin, että ihmissuden purema ei ollut vaarallinen eläimille. Mutta Sirius, James ja Peter päästivät hänet aina välillä juoksemaan pitkin Tylypahkaa ja Tylyahoa. Se helpotti hänen oloaan suunnattomasti, mutta silloin hän pelkäsi aina purevansa jotain ihmistä. Hän ei haluaisi kenellekään samanlaista ahdinkoa kuin hänellä oli pienenä ollut.


“Sirius?” Mischa kysyi Siriukselta oleskeluhuoneessa. Hän, James, Lily ja Sirius istuivat sohvilla rennosti.
“Niin, mitä haluat?” Sirius kysyi huvittuneena.
“Miten niin mitä haluan?”
“Sinun äänensävysi oli sellainen, että nyt pitää hankkia äkkiä jotain”, Sirius sanoi hymyillen.
“Itse asiassa, ei sinun mitään pidä hankkia”, Mischa sanoi jalosti. “Mutta muistatko kun olimme Tylyahossa?”
“Kyllä muistan, en minä mikään kana ole!”
“Ai, erehdyin”, Mischa sanoi ja Sirius mulkaisi häntä. “Sinä lupasit viedä minut Rääkyvään Röttelöön jonain täysikuuna. Tänään olisi juuri sellainen päivä, täysikuukin paistaa”, Mischa sanoi ja katsoi ulos ikkunasta. Ulkona alkoi jo hieman hämärtämään.
Sirius kirosi omaa muistiaan. Miten hän oli mennyt lupaamaan sen?
“Tänään ei kyllä oikein sovi”, Sirius sanoi vältellen. “Lupasin Jamesin ja Peterin kanssa mennä suunnittelemaan kelmi-juttuja”
“Niinpä tietenkin”, Mischa sanoi ja kohautti olkiaan. “No entäs sinä Lily? Mennäänkö me?”
Sirius ja James katsoivat toisiaan hätääntyneinä. Jos tytöt saisivat päähänsä lähteä, Remus voisi purra heitä!
“Hei tytöt, eikö teillä ole läksyjäkin...?” Sirius kysyi yrittäen pitää äänensävynsä normaalina.
“Mitä sitten?” Mischa kivahti. “Eikö meillä silloin pitäisikin olla vapaapäivä?”
“Anteeksi Mischa, mutta en minä taida tulla. Olen aivan liian väsynyt kävelemään sinnepäin, sitä paitsi miten pääsisitkään Rääkyvään Röttelöön? Ei Tylyahoon pääse tänään”, Lily sanoi väsyneesti ja sulki silmänsä.
Mischa mietti Lilyn sanoja ja kohautti olkiaan. Sirius ja James huokaisivat helpotuksesta.
“Sirius, sinähän sanoit että sinne pääsee muutenkin kuin menemällä Tylyahoon, jotain salakäytävää pitkin?” Mischa jatkoi.
James mulkaisi Siriusta äkäisesti.
“Kyllä”, Sirius myönsi.
“Joten, missä se menee? Menen sitten yksin”, Mischa sanoi aivan huoletta.
“En kerro”, Sirius sanoi välittömästi. “Haluan näyttää sen sinulle joskus”
“Miksi minä en voi nyt mennä yksin, mennään joku muu kerta sitten uudelleen?”
“Koska haluan näyttää sen sinulle”, Sirius sanoi. “Enkä kauheasti usko, että sinä löytäisit sen itse”
Mischa mulkaisi Siriusta. Sehän nähtäisi, kyllä hän sen itsekin löytäisi!


“Pet? Oletko jo lukenut sen kirjan?” Beatan suloinen ääni kaikui kirjastossa. Kirjasto oli jo lähes tyhjä, kukaan ei jaksanut enää lukea niin myöhään. Kirjaston ikkunoista näkyi jo ulkona loistava täysikuu, ja Peterin piti päästä livahtamaan pois Beatan käsistä.
“En”, Peter huokaisi. “Mutta enkö voisi jo mennä? Ulkonakin on jo pimeää”, Peter sanoi ja nyökäytti päätään ikkunaan päin. Beata mutristi suutaan.
“Joskus sitä täytyy uhrautua opiskelemaan yö”, tämä sanoi aivan kuin se olisi ollut itsestäänselvyys ja toi pari kirjaa lisää Peterin pöydälle.
“En jaksa lukea enää tänään!” Peter huudahti epätoivoisesti. “Tarvitsen lomaa kirjoista!”
“Etkä tarvitse”, Beata nauroi. “Sinä olet niin lutuinen, Pet”
“Minun tekisi mieli mennä lukemaan oleskeluhuoneeseen, siellä minä jaksaisin paremmin”, Peter sanoi ja tarttui viimeiseen oljenkorteensa.
“No, jos pystyt keskittymään siellä paremmin”, Beata kohautti olkiaan.
“Kyllä!” Peter hihkaisi riemuissaan. “Upeaa, pakkaan vain nämä kirjat ja menen!”
Peter pakkasi kirjat nopeasti, halasi Beataa ja ryntäsi ulos kirjastosta, jättäen Beatan seisomaan yksin kirjaston pimeyteen. Beata huokasi. Koska Peter oikein tajuaisi...?


Ulkona oli jo pimeää; aurinko oli vaihtunut täysikuuhun ja se valaisi Tylypahkan tiluksia hieman. Tällipajun oksat liikkuivat hieman, kuin odottaen paikalle  saapuvia ihmisiä joita saisi taas kerran mätkiä.
Remus saatettiin paareissa tällipajun alla sijaitsevaan huoneeseen. Saattajia oli kolme, ja yksi heistä kosketti nopeasti pientä kyhmyä tällipajussa, saaden koko puun jähmettymään. Pian he olivatkin jo laittaneet Remuksen makaamaan huoneeseen ja jättivät hänet sinne. Tällipaju heräsi jälleen eloon.
Pian kuitenkin pihalla alkoi tapahtua. Pienen pieni rotta juoksi kohti tällipajua, kosketti samaa kyhmyä kuin eräs saattajista hetki sitten. Puu jähmettyi jälleen, ja sen jälkeen hirvi ja sysimusta koira juoksivat tällipajusta sisälle pienen huoneeseen.
Eläimet saivat huomata sisällä huoneessa, että Remuksen muodonmuutos oli jo käynnissä, ja he kaikki katselivat sitä lamaantuneesti. Se oli hirveää katseltavaa. Koira kävi makuulle hirven jalkojen juurelle, ja katseli seinään päin. Rotta vikisi hermostuneen kuuloisena.
Pian Remuksen tilalla seisoi täysikasvuinen ihmissusi, joka ulvoi verenjanoisena. Se aisti lähellä olevan eläimiä, mutta ei loukannut niitä.
Hirvi katsoi kysyvästi koiraa, ja koira nyökkäsi. He johdattelivat suden ulos huoneesta, juoksemaan Tylypahkan tiluksille.


Tumma hahmo meni kohti Kiellettyä metsää, joka oli synkän näköinen jo kaukaakin katsottu. Teräväpiirteinen hahmo katsoi kohti sitä, mutta kääntyi kuitenkin lähteäkseen pois sieltä. Hän tutki katseellaan koko Tylypahkan pihaa, aivan kuin etsien kylttiä: “Täällä se etsimäsi salakäytävä on”
Kuu paljasti hahmon kasvot. Mischa Heyes kulki kiellettyyn aikaan etsien salakäytävää Rääkyvään Röttelöön, tietämättä vaaroista.
Hetken kuluttua, hän oli kävellyt ison puun luo, jota kutsuttiin Tällipajuksi. Ihaillen sen isoa kokoa metsän rajoilta, hän huomasi kauhukseen pienen kolon puun alla aukenevan, ja tyttö singahti peloissaan yhden metsän puun taakse.
Hän näki, että puun alta tuli ensin rotta, sen jälkeen koira, ihmissusi ja hirvi. Mischan silmät suurenivat järkytyksestä ja pelosta. Eikö ihmissusi aistikin saaliin kaukaa....?



Sirius, eli tuo sysimusta koira, katseli ihmissutta kummissaan. Se oli noussut takajaloilleen ja nuuski ilmaa. Hänen järkytyksekseen susi loikkasi suoraan metsään aivan kuin saalistaen. Koira ja hirvi juoksivat sen perässä, yrittäen saada sen lopettamaan, mutta ihmissusi piti päänsä ja metsästi saalista. Hirvi ja koira ihmettelivät, mikä liikkui metsässä tähän aikaan, luultavasti vain jänis. Mutta silti he eivät halunneet päästää sutta pois silmistään. Ties mistä Remus heräisi seuraavana aamuna.


Mischa katseli lamaantuneena kuinka susi haisteli ilmaa, ja hän arvasi, että susi haistoi hänet. Mischa hiipi taaksepäin niin hiljaa kuin pystyi, mutta lopetti pian kaunistelemasta ja juoksi metsään. Ihmissusi juoksi häntä kohden.


Koira ja hirvi kadottivat ihmissuden metsässä. He etsivät sitä kauhuissaan, sillä kukaan ei saisi tietää kuinka he olivat opetelleet animaageiksi ja päästäneet ihmissuden metsään. He saisivat potkut.
Pian rottakin osallistui etsintöihin. He eivät kuitenkaan löytäneet ketään metsästä, joten he kerääntyivät piiriksi metsään, muuttuen samalla ihmisiksi.
“Kuinka hemmetissä ihmissuden voi kadottaa?” Sirius manasi ja katsoi kättänsä, jossa oli hyvin syvät viillot, jotka olivat syntyneet hänen estäessä Remusta menemästä metsään.
“En tiedä, mutta meidän pitää löytää hänet, ettei kukaan saa tietää meistä”, James sanoi ja siveli haavaa poskessaan, joka oli syntynyt samasta syystä kuin Siriuksen.
“Me saamme potkut koulusta”, Peter vikisi ja järsi kynsiään.
Pian he kuitenkin kuulivat läheltä ihmissuden janoisen huudon. Nopeasti he kaikki olivat muuttuneet taas eläimiksi ja he syöksyivät ihmissuden luokse. Se oli kumartumassa jonkin ruumiin näköisen luokse, joka näytti koiran mielestä tutulta... Aivan liian tutulta... Nopeasti hirvi ja koira syöksyivät kohti sutta riistäen sen tilaisuuden satuttaa lisää maassa makaavaa Mischaa. Ihmissusi uikutti maassa ja koira syöksähti heti katsomaan Mischaa. Tytöllä oli monta vaarallisen näköistä haavaa ja pää auki, verta oli joka paikassa. Sirius katsoi shokissa Mischan vartaloa ja kuuli pian Jamesin sanovan: “Vie sinä hänet sairaalasiipeen, me viemme Matohännän kanssa Remus takaisin Tällipajuun!”
Jameskin katsoi järkyttyneenä Mischaa, mutta lähti viemään väkivalloin ihmissutta Tällipajuun hirven muodossa.
Sirius muutti itsensä takaisin ihmiseksi ja nosti varovasti Mischan käsivarsilleen, juosten kohti Tylypahkaa. Kuinka he saattoivatkin päästää Remuksen vapaaksi ja Mischan kimppuun? Tämä kaikki oli heidän syytä. Entä jos Mischa kuolisi tai Remus olisi purrut tätä?

[Natabogi]

Luku 13
Anteeksiantoja


"Kuinka tämä voi olla mahdollista?" James kysyi hiljaa. He seisoivat Siriuksen ja Peterin kanssa hiljaisina sairaalasiiven oven takana, tietäen että Mischaa yritettiin parantaa oven takana kaikin keinoin.
"Me olimme tyhmiä", Sirius sanoi. Sirius istui nojaten seinään ja yritti pitää tunteensa kurissa, vaikka hän sisäisesti olisi halunnut huutaa ja paiskoa tavaroita. Jos Mischa kuolisi...
"Niin olitte", sanoi tyyni ääni nurkan takaa. Sieltä astui hyvin vakava ilmeinen Albus Dumbledore. "Haluaisin kuulla teidän selostuksenne tästä illasta"
"Voisimmeko kertoa sen tässä?" Sirius kysyi hiljaa. "Haluan kuulla heti, jos Mischan tila muuttuu"
"Tottakai", rehtori sanoi ja katsoi heitä vuoronperään tutkivasti. "Miksi te menitte ulos tänä iltana?"
He pysyivät hetken hiljaa, kunnes James selitti hiljaa: "Me olemme jo kauan tietäneet Remuksen olevan ihmissusi, mutta tänään menimme ensimmäistä kertaa katsomaan Remusta ja hänen muodonmuutosta. Livahdimme sisään tällipajun alle, ja tilanne riistäytyi käsistä. Remus pääsi vapaaksi, ja hyökkäsi ulkona olleen Mischan kimppuun." James keskeytti ja hän alkoi voida pahoin ajatellessaan, miltä Mischasta oli tuntunut... Ihmissusi läähättämässä niskaan, puremassa... Mutta kyllä hän tiesi, se ei ollut Remuksen vika, vaan heidän. Yksin heidän.
"Mitä neiti Heyes teki siellä?" rehtori kysyi seuraavaksi.
"En tiedä", James sanoi Siriuksen ja Peterin pudistaessa myös päitänsä.
"Hyvä on. Haluan teidän tietävän, kuinka vakavaa tämä on, ja vastuuntunnotonta, eikä sitä voi millään tavalla korvata neiti Heyekselle"
Kaikki he nyökkäsivät katse maahan luotuna, ja Sirius ei voinut enää estää itseään. Pari kyyneltä valui hänen poskilleen.
"Uskon kuitenkin, että te tiedätte tekonne vakavuuden ja selitätte huomenaamulla asian myös herra Lupinille. Ja saatte kuukauden jälki-istuntoa ja otan tuvaltanne 50 pistettä pois"
He vain nyökyttelivät rehtorillensa, eivätkä voineet tehdä muuta. Sitten ovi aukeni ja aulaan katsoi siistin näköinen nainen, jolla oli hyvin huolestunut ilme.
"Mitä, Poppy?" Albus kysyi.
"Rehtori, tyttö on nyt siirretty Pyhään Mungoon, teimme kaiken minkä voimme", Poppy Pomfrey sanoi hiljaa.
Sirius ei kestänyt kuulla enempää, vaan syöksyi pois paikalta. James ja Peter jäivät katsomaan hänen taakseen avuttomasti. James keräsi voimansa ja kysyi: "Onko hänellä hengenvaaraa, matami Pomfrey?"
"Kyllä vain, pojuseni, kyllä vain", Matami Pomfrey huokaisi. "Kauheaa, mikä tapaus. En olisi uskonut että hän olisi edes hengissä, kun herra Black toi hänet..."
"Kiitos, riittää, Poppy", rehtori Dumbledore sanoi tiukasti katsoen samalla Jamesin ja Peterin pahoinvoivia ilmeitä.  
"Uskon, että otitte opiksenne tästä", rehtori sanoi vielä kerran. "Ilmoitan jälki-istunnon ajankohdan myöhemmin"
Dumbledore käänsi heille selkänsä ja lähti kävelemään verkkaisin askelein poispäin. James ja Peterkin näkivät parhaaksi lähteä lohduttamaan Siriusta.


Kello oli jo lähes yksi yöllä, kun James ja Peter saapuivat Rohkelikon oleskeluhuoneeseen. He olivat aivan poikki päivästä.
"Ehkä meidän pitäisi mennä nukkumaan", Peter ehdotti heikosti, mutta James pudisti kiivaasti päätään.
"Meidän pitäisi ensin kertoa Lilylle, mitä on tapahtunut", James sanoi.
"Eikö se voisi odottaa aamuun?" Peter ehdotti ja huokaisi.
"Ei, Lily haluaisi kuulla heti asiasta, olen varma siitä", James sanoi äänensävyllä joka kertoi, että hänen päätään oli turha käännyttää.
 "Miten edes aiot päästä sinne ylös, raput hylkivät poikia?" Peter yritti heikosti.
"Leijuttamalla", James vastasi. "Sinun pitää leijuttaa minut rappujen yli"
"Miten ihmeessä sinä tuon keksit?" Peter kysyi ihaillen.
"Sirius tarvitsi sitä kolme vuotta sitten", James vastasi yksinkertaisesti.
Peter leijutti Jamesin rappujen ohi, ja James kiirehti tyttöjen makuusaliin. Lily, Stephanie ja Amy nukkuivat kaikki sikeästi, ilman huolia. Jamesia hieman inhotti kertoa asiastaan, mutta pakkohan hänen oli.
"Lily!" James kuiskasi ja tökkäsi Lilyä kylkeen. Jamesin poskille nousi pieni puna, kun hän näki Lilyn pyjamassaan, Lilyllä oli päällään pieni vihreä T-paita.
 Lily heräsi hetkessä, aivan kuin olisi odottanut jonkun herättävän hänet keskellä yötä. Nähdessään Jamesin Lily punastui ja veti nopeasti peiton suojakseen.
"James, mitä sinä täällä teet?" Lily kysyi järkyttyneenä.
"Usko pois, en tullut tällä kertaa ahdistelemaan sinua", James sanoi ja virnisti heikosti.
"Vaan?" Lily kysyi hermostuneena. Hän tunsi, kuinka jokin asia oli pahasti vinossa.
"Se koskee Mischaa", James sanoi ja loi katseensa maahan. Ei ollut helppoa kertoa Lilylle.
"Mischa... On loukkaantunut aika pahasti. Hänet löydettiin Kielletystä Metsästä. Itse asiassa, me löysimme, kelmit", James korjasi hiljaa ja uskalsi katsoa Lilyä silmiin. Tämä oli lyönyt kätensä suulleen ja hänen kauniissa vihreissä silmissä loisti kyyneleitä.
"Hänet siirrettiin Pyhään Mungoon, eikä Pomfrey tiennyt, selviääkö hän", James sanoi ja häneltäkin pääsi pieni kyynel vierähtämään poskelle.
Lilyn päässä pyöri ajatukset hirveätä vauhtia. Kuinka Mischalle oli voinut käydä niin? Sille itsevarmalle, kaiken tietävälle Mishcalle ? Se ei voinut vain olla totta...
"Miten hän oli sinne päätynyt? Mitä hänelle oli tapahtunut?" Lily kysyi ja itki hiljaa.
"Hmm.. En voi kertoa sitä nyt tässä, haluan kertoa sinulle sen hieman syrjäisemmällä paikalla", James sanoi ja katsoi epäluuloisesti Amyn ja Stephanien petejä, joista ei enää kuulunut nukkumisen ääniä.
"Kerron sen sinulle jo heti huomenna", James lupasi. "Yritä nukkua"
Lily nyökkäsi Jamesille, joka lähti pois heidän huoneesta. Heti oven kolahdettua kiinni, Lily purskahti epätoivoiseen itkuun, mutta tiesi ettei ollut ainoa. Myös Stephanien sängystä kuului surullisia nyyhkäyksiä.


James ja Peter yrittivät epätoivoisesti piristää Siriusta, mutta huomasivat yllättävän nopeasti sen olevan täysin mahdotonta. Sirius oli kaivautunut peittonsa alle eikä huomioinut heidän lohdutuksiaan millään lailla. James ja Peter päättivät vähän ajan päästä myös alkaa nukkumaan, päättäen yrittää aamulla uudestaan.
Aamulla herätessään James sai huomata, että Siriuksen peti oli tyhjä. Herätettyään Peterin he kiirehtivät aamupalalla, osittain toivoen Siriuksen olevan siellä.
Mutta Suuressa Salissa ei ollut jälkeäkään Siriuksesta. Heitä katsottiin uteliaasti, ja James arvasi Mischan tarinan vuotaneen jo jokaisen Tylypahkalaisen tietoon, niin kauheata kuin se olikin. James ei voinut kuin toivoa, että Remuksen osuus olisi pysynyt salassa.


Stephanie heräsi auttamattomasti myöhässä. Hän ei ehtisi enää aamupalalle, mutta ei hän siitä kauheasti olisi välittänytkään. Ei hänellä ollut ruokahalua, eikä kiirettä tunneille, sillä olihan sunnuntai.
Hän oli kuullut eilen yöllä Jamesin ja Lilyn keskustelun. Mischa-parka. Kuinka hän oli kehdannut kiukutella kuin kaksivuotias Mischalle? Häntä kadutti niin hirveästi, ettei hän voinut edes kuvitella sitä.
Hän yritti kovasti miettiä, jaksaisiko edes lähteä minnekään. Mitä iloa siitä olisi? Amykään ei ollut odottanut häntä aamupalalle.
Stephanie päätti mennä katsomaan ihmeellistä Tarvehuonetta, josta oli kuullut Amyltä. Hän oli pyytänyt Stephanieta kuvailemaan miten sinne pääsisi, ja nyt niitä tietoja toden teolla tarvittiin. Hän halusi surra Mischaa rauhassa.
Tultuaan seitsemänteen kerrokseen, hän huomasi, ettei olisi menossa yksin tarvehuoneeseen. Sirius seisoi kuin jähmettyneenä ja katseli seinää, johon Amy oli kertonut oven ilmestyvän, kun oli kulkenut sen ohi kolme kertaa kävellen.
"Sirius?" Stephanie kysyi hiljaa. Sirius hätkähti ja katsoi häntä hieman kummastellen.
"Ai hei. Mikset sinä ole tunnilla?" Sirius kysyi hiljaisena. Stephanie sääli poikaa. Ei ollut hänelläkään helppoa. Sirius oli ihastunut ensimmäistä kertaa kunnolla tyttöön, ja heti hänelle opetettiin kantapään kautta ikävöinti ja surullisuus.
"Varmaan samasta syystä kuin sinäkin", Stephanie sanoi hiljaa.
"Et voi olla", Sirius sanoi tylysti. "Minä tulin tänne suremaan Mischaa"
"Miksi luulet, etten minä voi tehdä niin?" Stephanie vinkaisi.
"Sinähän inhoat Mischaa!"
Stephanie naurahti surullisena. "Pojat. Te luulette heti, että jos kaksi tyttöä tappelevat, he automaattisesti vihaavat toisiaan ja tekevät kaikkensa satuttaakseen toista mitä kieroimmilla tavoilla?"
"Ettekö te sitten tee niin?"
"Joskus", Stephanie myönsi. "Mutta minä en vihaa Mischaa. Olihan hän minun paras ystäväni yli viisi vuotta. Kunnes minä mokasin. Enkä ehdi pyytää häneltä anteeksi", Stephanie sanoi ja hänen äänensä särkyi. Sirius halasi tyttöä lohduttavasti.
"Eihän hän nyt kuolemassa ole", Sirius sanoi. "Mischa on vahva. Kyllä hän selviää"


Mischa tunsi ympärillään kylmyyden ja hänen nenäänsä tunki steriili haju. Pystymättä aukaisemaan silmiään  hän liikautti hieman kättään.
"Hei, hän heilautti kättänsä!", sanoi tuttu miehen ääni hänen läheltään, saaden Mischan sydämen lyömään kiihtyneesti. Hän tunsi, kuinka joku tutki hänen rintakehäänsä taialla.
"Hän on hengissä, ja kuulee jokaisen sanamme, herra Heyes", tuntematon naisen ääni sanoi. Mischa keräsi voimiaan ja aukaisi hyvin vaivalloisesti  silmänsä.
Hän huomasi olevansa sairaalan tiloissa. Seinät olivat hyvin valkoiset, ja hän oli ainoana potilaana huoneessa. Mutta hän ei silti ollut yksin. Hänen vierellään seisoi virallisen näköinen parantaja ja hänen sänkynsä vieressä istui.. Andreas.
Mischa henkäisi kauhistuneena nähtyään isoveljensä hymyilemässä vinoa hymyään niin lähellä häntä. Andreas näytti lähes samalta kuin pari vuotta sitten: mustat hiukset pörröisinä ja hieman pitkinä pystyssä ja hänellä oli samanlaiset silmät kuin Mischalla, hyvin haalean siniset. Mutta silti hän näytti jotenkin vanhemmalta ja vastuuntuntoisemmalta. Pystymättä sanomaan sanaakaan Andreas hymyili hieman pahoittelevasti hänelle, ja tokaisi parantajalle: "Minun pitäisi nyt vaihtaa pari yksityistä sanaa siskoni kanssa, kiitos"
"Mutta.." parantaja-nainen aloitti, mutta Andreas keskeytti hänet kovalla äänellä: "Saan kutsuttua sinut apuun, jos hänen olonsa pahenee!"
Parantaja mulkaisi Mischan isoveljeä, mutta lähti kuitenkin. Osa Mischasta halusi huutaa, että Parantaja olisi jäänyt vielä paikalle, ettei hänen isoveljensä satuttaisi häntä, mutta hän kuitenkin päätti antaa isoveljelleen mahdollisuuden selittää. Kuin lukien hänen ajatuksensa, Andreas aloitti: "Mischa... Olen todella pahoillani siitä välikohtauksesta pari vuotta sitten. Minun olisi pitänyt selittää asiat tarkemmin"
Mischa ei pystynyt puhumaan vieläkään, mutta katsoi uteliaasti Andreasta.
"Luulitko oikeasti, että olen kuolonsyöjä?" Andreas katsoi Mischaa kurtistaen kulmiaan. Mischa aukaisi turhaan suutaan, saamatta aikaan mitään ääntä.
"Luulin että tunnet minut paremmin", Andreas sanoi hieman loukkaantuneena. "Teen asiaa hyvän asian vuoksi, älä murehdi. Mutta jos hiiskahdatkaan meidän keskustelusta muille, tapan sinut", Andreas sanoi mutta vaikutelmaa pilasi hieman se tosiasia, että hän virnuili koko ajan leveästi, paljastaen lähes virheettömän hammasrivistön.
"Nääh, en minä ikinä sinua tappaisi", Andreas totesi. "Minulla on sinulle hirveästi hommia tulevaisuudessa!"
Mischa pyöritti silmiään ärtyneesti. Niinpä tietenkin, hänet laitettaisiin heti hommiin!
Andreas nauroi hänelle. "Oikeasti, pikkusisko, kaipaisin sinun apuasi tulevaisuudessa. Ja muutenkin, minulla on ollut tylsää, kun ei ole voinut ärsyttää sinua", Andreas sanoi. "Ja paljastin vahingossa (tai vähemmän vahingossa) että yritit heittää minua sillä rumalla posliinipatsaalla ja rikoit sen"
Mischa aukaisi ärtyneenä turhaan suutansa. Hän olisi huutanut veljelleen, jos olisi pystynyt. Andreas virnuili vahingoniloisena hänelle.
"Opitpahan, ettet syyttele minua kuolonsyöjäksi vähään aikaan", Andreas sanoi. Mischan olisi mieli tehnyt sanoa, että alunperin Andreas kertoi hänelle olevansa kuolonsyöjä. Andreas luki jälleen hänen ajatuksena.
"Tiedän mitä ajattelet. Itsepähän kerroin niin sinulle. Mutta kuulet kyllä miksi sanoin niin, mutta myöhemmin. Ja kuule, koitahan parantua. Näytät karmealta"
Niine hyvineen Andreas lipui pois, jättäen Mischan makaamaan toimettomana sänkyynsä. Kaikesta kivusta huolimatta hän oli onnellisempi kuin aikoihin.


Tietämättä kauanko oli nukkunut, Mischa heräsi valtavaan kipuun kädessään. Aukaisten silmänsä, hän toivoi näkevänsä Andreaksen virnuilemassa hänelle, mutta hän pettyi pahasti. Hänen vierellään ei ollut merkkiäkään hänen isoveljestään. Hän oli nähnyt unta. Mischa olisi voinut itkeä pettymyksestä, mutta ei pystynyt.
Hän näki kaksi hoitajaa tutkimassa itseään, ja huomatessaan Mischan auki olevat silmät, toinen parantajista hymyili helpottuneena hänelle.
"Huomenta, neiti Heyes", punatukkainen parantaja-nainen toivotti. Toinenkin parantajakin hymyili hänelle ja toivotti hyvät huomenet. Kumpikin heistä oli vähän yli kaksikymppisiä. Toisella parantajalla oli ruskeat hiukset ponihännällä, ja hyvin kimeä ääni.
"Oletpas sinä nopea toipumaan!" parantaja kiljaisi. "Olit unessa vain pari tuntia!"
"Mikä päivä tänään on?" Mischa kähisi.
"Lokakuun 26 päivä, sunnuntai", punatukkainen parantaja sanoi pirteästi.
"Olenko minä kunnossa?" Mischa kysyi seuraavaksi.
"Et täysin", ruskeahiuksinen parantaja hymyili. "Mutta sinulla on todella paljon onnea! Vaikka sinulla on paljon raapaleita ja haavoja, ihmissusi ei purrut sinua kunnolla, joten et muutu ihmissudeksi"
Mischa huokaisi helpotuksesta. Hän oli menettänyt tajunsa kompastuttuaan puunhaaraan ja lyötyään päänsä kivuliaasti kivenmurikkaan.
"Muutenkin, ihme että olet elossa", ruskeatukkainen parantaja jatkoi. "Olit todella karmeassa kunnossa kun tulit. Perheesi on käynyt katsomassa sinua"
"Tarkoitat vanhempiani, etkö?" Mischa huokaisi. Hänen vanhempiensa ylihuolehtivaisuutta hän nyt viimeksi kaipasi!
"Kyllä, ja isoveljeäsi", punatukkainen parantaja hymyili onnellisena. Mischa hätkähti.
"Oliko hän todella täällä?" hän henkäisi. "Luulin nähneeni unta!"
"Kyllä hän oli", punatukkainen parantaja kihersi yhdessä toisen parantajan kanssa. "Todella komea isoveli sinulla! En olisi saanut päästää häntä tänne, mutta hän suorastaan aneli päästä katsomaan sinua, joten päästin hänet. Tosin sillä ehdolla, että hän vie minut kahville ensi viikolla!" punatukkainen parantaja hymyili onnellisena, ja Mischa huokaisi. Niin Andreaksen tapaista. Hurmata nyt parantaja että pääsisi katsomaan häntä. Mutta silti hän oli onnellinen.


"Eli siis, Remus on ihmissusi ja hän puri Mischaa?" Stephanie toisti hiljaa. Sirius nyökkäsi hänelle. He istuivat tarvehuoneessa, jonka Stephanie oli kuvitellut vaaleansiniseksi, jossa oli tummansiniset sohvaryhmät. He istuivat sohvilla ja he olivat jutelleet koko eilisillan kulusta.
Sirius oli yllättynyt, kuinka helppo Stephanielle oli loppujen lopuksi puhua. Hän oli pystynyt luottamuksellisesti kertoa Stephille kaiken, ja tiesi ettei tämä kertoisi heidän salaisuuksiaan kenellekään. Stephanie ei ollutkaan niin kauhea, mitä Sirius oli kuvitellut. Hän ymmärsi nyt, mitä Mischa näki hänessä. Huumorintajuisen, iloisen ja ystävällisen tytön, joka ei ollut hassumman näköinenkään.. .Mutta Mischa veti Siriuksen mielestä vielä pitemmän korren. Mischasta hän todella piti.
"Kyllä", Sirius huokaisi. "Eilen illalla Mischa siirrettiin Pyhään Mungoon"
"Sen kuulinkin jo Jamesilta", Stephanie sanoi. "Toivottavasti Mischa selviää"
"Niinpä", Sirius vahvisti ja he vajosivat hiljaisuuteen.
Lopulta hiljaisuuden rikkoi koputus ikkunaan. Hämmästyneenä Sirius katsoi kohti ikkunaa ja näki pöllön ikkunan takana, koivessa sillä oli käärö.
"Onko tuo..." Sirius sanoi hitaasti.
"Kyllä. Tuo on Mischan pöllö!" Stephanie sanoi hengästyneenä.  


"Voisimmeko me jutella nyt, James?" Lily ehdotti tyhjässä oleskeluhuoneessa. Vaikka olikin sunnuntai ja vapaapäivä, kukaan ei jaksanut viettää aikaansa oleskeluhuoneessa, joten Lily ja James olivat siellä kahden.
"Sopii", James sanoi helpottuneena. Hän oli jo luullut, että Lily ei haluaisi puhua hänen kanssaan. Koko päivän Lily oli surrut yksin makuusalissaan, jonne oli lukittautunut.
"Mitä Mischalle on tapahtunut?" Lily kysyi ja istui sohvalle Jamesin viereen.
"No... Tätä ei ole helppo kertoa", James sanoi surullisena ja Lily nyökkäsi myötätuntoisena. "Mutta sinulla on oikeus tietää. Me Kelmit... Me olemme hiippailleet ulkona joka kuukausi Remuksen tukena"
"Remuksen tukena? Mitä tarkoitat?" Lily kysyi hämmästyneenä.
"Lily... Remus on ihmissusi", James sanoi surullisena. Lily hämmästyi pahasti, eikä saanut sanaakaan suustaan.
"Häntä purtiin lapsena, ja siitä lähtien, joka täydenkuun aikaan hän muuttuu ihmissudeksi. Hänet viedään tällipajuun muodonmuutoksen ajaksi. Olemme olleet hänen tukenaan siitä lähtien, kun saimme tietää Remuksesta", James jatkoi surullisesti. "Olimme eilenkin. Remus vain pääsi vahingossa irti, ja hyökkäsi Mischan kimppuun. Se oli meidän syy"
"Oliko Michakin teidän mukana?" Lily kysyi.
"Ei, emme tiedä miksi hän oli siellä", James sanoi.
"Mutta... Miten te olette säilyneet loukkaantumisilta ja puremisilta kun olette olleet Remuksen tukena? Miten se on mahdollista?" Lily kysyi ymmärtämättä enää yhtään mitään.
"Ihmisinä se ei olisikaan mahdollista", James sanoi. "Mutta me opettelimme animaageiksi", James vastasi.
"MITÄ?" Lily kiljaisi. "Te olette vain noin nuoria!"
"Tiedän", James virnisti heikosti. "Itse asiassa opettelimme animaageiksi jo kauan sitten"
"Ihmeellistä... ja laitonta", Lily vastasi. "Te ette ole rekisteröityneet, ettehän?"
"Emme", James sanoi syyllisenä. "Mutta.. Aioitko sinä kertoa kellekään?" James kysyi huolestuneena.
Lily mietti hetken. Johtajaoppilaana hänen olisi pitänyt kertoa, mutta Kelmit olivat nykyään hänen ystäviään... Jos hän olisi saanut tietää vuosi sitten tämän saman asian, hän olisi empimättä mennyt kertomaan Dumbledorelle, mutta nyt... Sitä paitsi, eikö se todistanut jo jotain kelmeistä, että he olivat joka kuukausi oman henkensä uhalla Remuksen tukena? Ja voi Remus-parkaa!
"En minä aio kertoa", Lily lupasi ja James hihkaisi, ja halasi häntä tiukasti. Lily halasi myös onnellisena Jamesia, melkein kuin unohtaneena että he eivät olleet enää yhdessä.


Peter tuli sisään oleskeluhuoneeseen, ja näki kauhukseen Lilyn ja Jamesin, jotka halailivat toisiaan tiukasti. Nolona hän oli yrittänyt selittää jotain, mutta myös noloilta näyttäneet Lily ja James käskivät Peterin kertoa asiansa.
"No, Remus on nyt herännyt, ja haluaisi nähdä meidät sairaalasiivessä..." Peter mumisi lähes kuuluvasti. James oli heti ponkaissut pystyyn ja ottanut taskustaan peilin, jolle sanoi käskevästi: "Sirius Black"
Lily katsoi uteliaana peiliin, luullessaan aluksi Jamesin alkavan peilailemaan ulkonäköään ennen sairaalasiipeen menemistä. Hän meinasi jo nauraa ääneen Jamesille, kunnes kuuli tämän sanat *Sirius Black'. Hämmästyneenä hänkin kumartui Jamesin olan yli katsomaan peilistä Siriuksen kasvoja.
"APUA!" Lily kiljaisi nähdessään Siriuksen kasvot peilissä.
"Älä pelkää, et ole muuttunut Siriuksen peilikuvaksi", James virnuili hänelle.
"Ja jos olisit, sietäisit olla onnellinen", Sirius sanoi muka-loukkaantuneena peilistä.
"Mikä tuo on?" Lily kysyi Jamesilta ja osoitti peiliä typertyneenä.
"Peili, jolla saamme yhteyden toisiimme", James sanoi ja virnuili. "Anturajalka, Kuutamo haluaa nähdä meidät sairaalasiivessä"
"Hyvä, minullakin on asiaa teille kaikille", Sirius virnuili onnellisena.
"Onko jotain tapahtunut?" James kysyi.
"On", Sirius sanoi ."Jotain onnellista, joten älä huolehdi. Ja ota se punapää myös mukaan"
James laittoi peilin taskuunsa, ja lähti nyrpeän Lilyn ja Peterin kanssa kohti sairaalasiipeä. Lily mutisi itsekseen jotain punaisen tukan kirouksesta ja Siriuksen lyömisestä. James hymyili koko matkan.


Sairaalasiivessä oli vain Remus, joka makasi pahoin haavoittuneena sängyllään, mutta oli kuitenkin tajuissaan. Hän odotti Jamesia, Peteriä ja Siriusta, jotka saisivat selittää paremmin eilisillan kulun hänelle.
Hän muisti hämärästi hyökänneensä jonkun kimppuun, mutta ei muistanut kenen.. Ketä hän oli purrut? Toivoen parasta hän odotti ystäviään.
James, Peter ja Lily tulivat ensimmäisinä Remuksen luo, hymyillen surullisesti. Remus hämmästyi pahasti nähdessään Lilyn.
"Me kerroimme hänelle", James sanoi syyllisenä.
"Miksi?" Remus tivasi.
"Koska tämä liittyy häneen", James jatkoi. "Muistatko mitään eilisillasta?"
"Osan... Kenen kimppuun minä sitten hyökkäsin?" Remus sanoi hermostuneena.
"Mischan", Lily sanoi surullisena.
Remus tunsi, kuinka ilma tyhjeni hänen keuhkoistaan. Mischan..
"Missä hän on?" Remus kysyi ja yritti estää kyyneleitä tippumasta silmistään.
"Pyhässä Mungossa, mutta ei huolta", kuului ääni ovelta. Sirius ja Stephanie astuivat sairaalasiipeen onnellisen näköisinä.
"Mitä hänkin täällä tekee?" James kysyi vihaisena Siriukselta ja tuijotti vihaisesti Stephanieta.
"Rauhoita, Sarvihaara", Sirius tokaisi. "Hän on ollut tukenani koko päivän. Hänkin on surullinen Mischan puolesta, ja kerroin hänelle koko jutun, kuten sinä Lilylle"
Kaikki tuijottivat typerästi toisiaan, ja Remus rikkoi surullisena ja syyllisen kuuloisena hiljaisuuden: "Miten Mischa voi.. En kai sentään..."
"Emme tiedä", James sanoi surullisena.
"Kylläpäs tiedämme", Stephanie sanoi onnellisena. "Mischa lähetti Siriukselle kirjeen"
"Mikset kertonut aikaisemmin?" James kysyi turhautuneena Siriukselta.
"Nyt kerron", Sirius sanoi ja luki kirjeen ääneen:


"Sirius,
Halusin vain kertoa, että olen kunnossa.
En ole kuollut, eikä minua ole purtu, joten minulla menee hyvin täällä Mungossa, mitä nyt pari parantajaa ottaa pahasti hermooni.
Viitsisitkö kertoa Remukselle, miten pahoillani olen, kuinka eksyin tällipajulle, ja näin hänet. Olen hyvin pahoillani, että hän harrastaa ‘sitä sairautta'. (En viitsi kirjoittaa sitä, jos tämä kirje eksyy vääriin käsiin, mutta tiedätte kyllä, mitä tarkoitan. Eikö se salaisuus olekin se sairaus, vai?) Ei se ollut hänen vikansa, että olen yliutelias olento. Ja muistakin sanoa se hänelle, senkin kana! Muista kerrankin jotain. Ja sano hänelle, ettei murehdi turhaan. Tekevälle sattuu.

Onnellisena,
Mischa

P.S. Sirius, kun en olekaan kuollut, luotan ettet koske kehenkään tyttöön siellä Tylypahkassa, tai lyön sinua. Lujemmin kuin Stephanieta ikinä. Ja sano Lilylle, Stephanielle ja muille kelmeille terveisiä."

Sirius lopetti lukemisen ja virnuili kaikille.
"Se tyttö kyllä kirjoittaa terävästi", hän sanoi onnellisena, helpottuneena.
"Niinpä", Lily sanoi ja pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan.
 Kaikki heistä kääntyivät katsomaan Remusta, joka makasi sängyllänsä ja pyyhkäisi pari kyyneltä poskeltaan.
"Sirius", hän sitten sanoi.
"Niin, Kuutamo?"
"Pidä kiinni tuosta tytöstä"
"Jes, sir!" Sirius sanoi ja kaikki nauroivat hieman helpottuneesti. Se oli heille kaikille hyvin onnellinen hetki, he eivät enää pelänneet Mischan puolesta, ja James oli kietaissut kätensä Lilyn vyötärön ympäri, eikä Lily näyttänyt panevan sitä pahakseen. Kaikki he virnuilivat onnellisina.
"Hei, minulla olisi vielä yksi asia", Stephanie sanoi nolona. Kaikki kääntyivät yllättyneenä hänen puoleensa, paitsi Sirius. Hän tiesi, mitä Stephanie sanoisi.
"Lily, haluaisin pyytää sinulta anteeksi. En olisi saanut tehdä sitä kaikkea sinulle, ja olen todella pahoillani ja häpeissäni. Ja James, pyydän anteeksi myös sinulta. Lily, James ei olisi halunnut halata minua, mutta minä vain syöksähdin hänen kaulaansa, joten hän ei voinut estää sitä. Olen todella, todella pahoillani ja ymmärrän jos vihaatte minua", Stephanie sanoi häpeissään.
Lily ja James vilkaisivat toisiaan, ja ymmärsivät toistensa katseista, että olivat samaa mieltä Stephanien suhteen.
"Stephanie, anteeksipyyntö hyväksytty. Ja me emme vihaa sinua", Lily sanoi ja hymyili Stephanien epäuskoiselle katseelle.
"Niin, tai vihasimme, muttemme enää", James hymyili. Stephanie purskahti onnellisena itkuun, ja Lily ryntäsi halaamaan tuota tyttöä. Kaikki ongelmat olivat nyt saaneet onnellisen lopun heidän osaltaan. He muistaisivat aina tuon onnellisen iltapäivän.

[Natabogi]

Luku 14
Hermoilua ennen tärkeää päivää


Lily, Stephanie ja Kelmit viettivät jutellen ja naureskellen koko sunnuntain. Stephanie oli hauskempi ja mukavampi kuin he olivat odottaneet: aivan kuin Stephanie olisi syntynyt uudelleen heidän silmissään.
Mischa ja Sirius lähettelivät kirjeitä toisilleen, sillä Sirius halusi olla ajan tasalla Mischan tilasta, eikä oikein uskonut Mischan sanoja, että hän olisi jo täysin kunnossa, sillä hän muisti vielä kauan millaisessa kunnossa tyttö oli ollut lauantai-iltana.
Kelmit, Lily ja Stephanie (Remus oli vielä sairaalasiivessä) olivat yrittäneet suostutella koko maanantain muodonmuutos oppitunnin McGarmiwaa että he saisivat mennä vierailemaa Mischan luona jonain iltana, mutta McGarmiwa ei ollut suostunut: hänen mielestään Mischan perhe olisi etusijalla vierailijoissa.
"Mischan perhe kyllä pitää hänestä huolta, ei teidän sinne tarvitse mennä", oli professori McGarmiwa sanonut.
Sirius oli juuri tokaisemassa jotain, mutta James oli tukkinut hänen suunsa pergamentilla.
"No, kyllä Mischan vanhemmat pitävät hänestä hyvän huolen", Stephanie sanoi.
"Millaisia he ovat?" Sirius kysyi innostuneena.
"Sinä haluat siis sisäpiiritietoa anopeistasi, vai?" Stephanie virnuili Jamesin, Lilyn ja Peterin naureskellessa vieressänsä.
"No, he ovat tosi kivoja", Stephanie hymyili. "Hänen äitinsä, Soheila Heyes on tosi upea. Laiha, ihan mallin oloinen, mutta jotenkin rennompi, eikä ole niin tarkka painostaan", Stephanie pulputti innoissaan. "Mutta hänen isänsä vasta ihana onkin! Keith Heyes, minun esikuvani. Lihaksikas, komea..."
"Sinun ystäväsi isä", Lily huomautti.
"No en minä häntä sillä silmällä katso!" Stephanie järkyttyi. "Hän on töissä ministeriössä, luulisin. Rento ihminen.  Sitten Mischalla on isoveli, josta en olekaan kuullut pitkään aikaan mitään", Stephanie rypisti otsaansa.
Lily pysytteli aivan hiljaa.
"Joo, Mischa kertoi minulle hänestä. Ei hän tiedä missä se isoveli nyt menee", Sirius sanoi mietteliäänä.
"Ai?" Stephanie kauhistui. "He olivat hirveän läheiset! Enpä olisi uskonut. Kai heille on sitten tullut jonkinlainen riita"
Sirius oli aukaisemassa suutaan, mutta Lily sanoi: "Ehkä meidän pitäisi jatkaa matkaa taikajuomatunnille?"
He olivat olleet maanantain oppitunneista vasta ensimmäisellä, muodonmuutoksissa. Seuraavana olisi tuplatunti taikajuomia, sitten päivällinen, jonka jälkeen olisivat taikuuksien historia, pimeyden voimilta suojautuminen ja taikaolentojen hoito.
Päivä kului nopeasti, vaikkakin heillä oli ollut ongelmia taikajuomatunneilla. Polkein rankaisi ja pilkkasi heitä koko ajan, ja Siriuksella ja Jamesilla menivät hermot, joten he haukkuivat Polkeinia kilpaa Peterille, Lilylle ja Stephanielle. Pahaksi onneksi Polkein oli kuullut sen ja määräsi heidät viikon jälki-istuntoon.
Amy oli istunut kaukana heistä, jonkun korpinkynteläisen vieressä ja oli tämän kanssa koko päivän. Lily tunnisti tytön Mikaela Southiksi. Stephanie oli pyytänyt Amyä, mutta jostain tuntemattomasta syystä tämä oli kieltäytynyt. Mutta ei Stephanie ollut sitä kauaa pahoitellut. Hänellä oli hauskaa Kelmien ja Lilyn kanssa.
Ensiksi hän oli hieman vierastanut, mutta oli hyvin pian oppinut nauramaan Kelmien vitseille ja Lilyn tappeluille Jamesin kanssa. Lilystä hän piti paljon, viimeinkin hän tajusi, mitä Mischa näki Lilyssä. Hän oli myös hieman pelännyt, millaista olisi olla tekemisissä Jamesin kanssa, mutta se oli helpompaa kuin hän oli kuvitellut. Hän oli oma itsensä, ja se riitti heille.



Koulupäivän loputtua James, Sirius, Peter, Lily ja Stephanie istuivat oleskeluhuoneen sohville, vallaten koko sohvaryhmän. He kaikki olivat puhki taikaolentojen tunnin jälkeen; heidän oli pitänyt täyttää taikaeläinluettelo, johon heidän piti listata mahdollisimman monen tuntemansa taikaeläimen elinpaikka, ruokatottumukset ja ulkonäkö. Lily oli saanut listattua tunnin aikana yli kolmenkymmenen taikaeläimen tiedot.
"Huh, kuinka hirveätä se oli", Sirius huokaisi heidän jutellessa listauksesta.
"Sinulla ei ole valittamista, minä muistin vain seitsemän", Peter vikisi hermostuneena kokeestaan.
"Miten sinä niin vähän sait?" James ihmetteli. "Oletko edes pitänyt silmiäsi auki ikinä?"
"Olen", Peter vikisi loukkaantuneena. "Mutta kaikki meistä ei muista niitä!"
"Jopa Sirius sai kaksikymmentä ja hänellä on kananmuisti!", James huudahti.
"Sinun muistiko sitten on täydellinen?" Sirius kysyi loukkaantuneena myöskin.
"On tietenkin!"
"Miksi meillä ei ole ollut yhtään huispauharjoituksia ja ensimmäinen peli on ensiviikon perjantaina", Sirius muistutti.
James katsoi kauan hölmistyneenä Siriusta, kunnes tajusi mitä tämä oli sanonut.
"EI VOI OLLA TOTTA!" tämä karjaisi kauhistuneena. "Sehän on korpinkynteä vastaan!"
"Bravo, kapteeni", Stephanie nauroi. "Hienoa. Mitä me nyt teemme?"
"Ensimmäiset harjoitukset ovat tänään, ja varaan meille kentän joka päiväksi, vaikka sitten yöksi, mutta me harjoittelemme nyt jokainen hetki!" James mylvi.
"En usko, että menette tänään harjoittelemaan", kuului tiukka ääni muotokuvan juurelta.
He kääntyivät kummastuneina katsomaan, kun McGarmiwa astui esiin. Professori McGarmiwa tuli yleensä oleskeluhuoneeseen vain silloin, kun hänellä oli hyvin tärkeää asiaa.
"Miksi emme?" James kysyi.
"Rehtori on järjestänyt teille mahdollisuuden matkata Pyhään Mungoon", McGarmiwa sanoi ja hymyili heidän innostuneille ilmeilleen. "Mutta teidän täytyy lähteä heti, sillä Mungollakin on vierailuaika. Voin saattaa teidät rehtorin kansliaan"
Innoissaan Stephanie, Lily ja Kelmit (paitsi Remus, joka oli sairaalasiivessä) ryntäsivät McGarmiwan perään.


Sairaalassa oli jotenkin ankea tunnelma Siriuksen mielestä. Käytävillä kohti Mischan huonetta oli pari itkevää vanhempaan, luultavasti surren omaa sukulaistaan. Siriusta ja muita kylmäsi.
McGarmiwa ei ollut lähtenyt heidän mukaansa, mikä toisaalta saattoi olla hyväkin asia. Sirius ei halunnut professoria tai muutakaan aikuista todistamaan jälleennäkemistä Mischan kanssa.
Lopulta he olivat Mischan huoneen oven takana. Stephanie oli juuri avaamassa ovea, kun kuului huuto käytävältä: "STEPHANIE!"
Mustahiuksinen nainen juoksi käytävää eteenpäin, ja kohdalle tultuaan halasi onnellisen näköistä Stephanieta.
"Soheila!" Stephanie kiljahti.
"Kultapieni, mitä sinulle oikein kuuluu?" Soheila sanoi ja irrottautui Stephaniesta, astuen askeleen taaksepäin ja tutkaili katseellaan Stephanieta. "Sinua ei olekaan aikoihin näkynyt!"
Soheila oli noin 169-cm nainen, jolla oli mustat, kiiltävät hiukset sotkuisella nutturalla. Hänellä oli yllään vaaleansininen villapaita ja mustat, löysät housut, mutta saattoi helposti huomata, että nainen oli laiha.
"Niin no, onhan tässä kaikenlaista ollutkin", Stephanie sanoi välttelevästi. Hän ei halunnut kertoa pienestä riidastaan Mischaan, jollei Mischakaan ollut kertonut.
"Muuten, tässä on minun ja Mischan ystäviä Tylypahkasta", Stephanie vaihtoi sujuvasti puheenaihetta. "Lily Evans, James Potter, Peter Piskuilan ja Sirius Musta", Stephanie esitteli ja virnisti Siriuksen kohdalla. "Tässä on Mischan äiti, Soheila Heyes"
Soheila nyökkäsi heille ja hymyili kauniisti.
"Miksi Steph virnistit hänen kohdallaan?" Soheila virnisti ja kääntyi Stephanien puoleen. "Onko jotain mitä minä en tiedä?"
"On paljon asioita, mitä et tiedä, kultaseni", sanoi möreä ääni Soheilan takaa. Soheila hyppäsi ilmaan, ja löi miestänsä rintakehään. "Keith! Uskallakin pelästyttää minut noin vielä kerran!"
Pitkä, hieman parrakas mies hymyili. Hänelläkin oli mustat hiukset ja virne oli identtinen kopio Mischan virneestä.
"En vain voinut vastustaa kiusausta", Keith selitteli ja virnisti. "Stephanie!" tämä huudahti nähdessään Stephanien ja halasi tätä nopeasti. "Mikäs sinut tänne lennätti?"
Stephanie hymyili miehelle. "Tulin katsomaan tytärtänne, joka varmaan makaa tuolla tylsistyneenä, ilman seuraa meidän iloitessa tässä"
"Hän onkin ollut oikea päivänsäde nämä pari päivää", Keith nauroi.
"Millainen itse olisit, jos olisit käynyt kuoleman porteilla?" Stephanie muistutti.
"Minä ainakin hyväksyisin läheisteni avun", Keith sanoi nyrpeän kuuloisena, mutta Soheila tyrkkäsi tätä kovakouraisesti kylkeen.
"Meidän tyttäremme odottaa varmaan vieraitansa", Soheila sanoi paljonpuhuvasti ja virnisti Siriukselle tietävän näköisenä. Sirius virnisti takaisin.
"Mutta ei silti olisi tarvinnut lyödä", Keith sanoi tuimasti. "Mutta meitä ei varmaan kaivata täällä. Menisimmekö vaikka kahville? Näin tuossa lähellä mukavan näköisen kuppilan"
Soheila tarttui Keithiä kädestä, he hyvästelivät heidät ja he jatkoivat matkaansa sairaalan käytävää pitkin.
"Vau, hepä olivat upea pari", Lily kuiskasi Stephanielle.
"Tiedän", Stephanie huokaisi. "Toivoin aina, että vanhempani olisivat kuin he"
 Sirius ei jaksanut enää odottaa, vaan tyrkkäsi sairaalahuoneen oven auki, tietäen näkevänsä pitkästä aikaa Mischan.


Mischa istui sängyllänsä lukien kirjaa. Hän näytti jo terveeltä, mutta hänellä oli pitkä arpi vasemmalla puolella naamaa. Hän kääntyi katsomaan ovea ärtyneenä, mutta nähdessään vieraansa, hänen silmänsä levisivät.
"Mitä ihmettä?" hän sanoi typertyneenä. "Mitä te teette täällä?"
"Hienoa kun tuntee itsensä tervetulleeksi", Sirius virnisti ja syöksyi suutelemaan Mischaa, johon tyttö vastasi onnellisena.
"Tiedetään, että ette ole nähneet toisianne pitkään aikaan ja niin edes päin", James sanoi katse katossa. "Mutta hemmetti soikoon, irti toisistanne tai oksennan!"
He kaikki nauroivat iloisesti. Stephanien nauru kuului kuitenkin päällimmäisenä, ja Mischa katsoi hämmästyneenä Stephanieta.
"Ai, sinäkin tulit?" tämä sanoi ja katsoi Stephanieta tutkivasti.
"Kyllä, yleensä niin tehdään, kun ystävä makaa henkihieverissä sairaalassa", Stephanie sanoi.
"Eli luet minut ystäväksi?" Mischa sanoi ja hänen äänestänsä kuului huonosti peitetty ilo.
"Kyllä, niin luen", Stephanie sanoi. "Anteeksi"
"Ei se mitään", Mischa sanoi. "Kyllä minä sinun kiukuttelusi kestän"
"Kiukuttelun?" Stephanie kysyi epäuskoisena. "KIUKUTTELUN?"
Sitten he molemmat purskahtivat nauruun. Muut pudistelivat päätään; he eivät ikinä ymmärtäisi täydellisesti noita kahta.


Kun Lily, James, Sirius, Stephanie ja Peter lopulta saapuivat takaisin Tylypahkaan, kello oli jo paljon. Ulkona oli jo hämärtynyt, ja Lilyn ja Jamesin piti suorittaa vielä partiointi.
Kävellessään kohti tähtitornia, Lily mietti kuinka hauskaa heillä oli ollut. Sirius ja Mischa olivat nahistelleet sairaalassa leikillänsä jokaisesta asiasta, ja kun vierasaika oli ollut loppumaisillaan, Keith ja Soheila olivat saapuneet kahvilasta ja tuoneet heille kaikille herkullista pullaa.
"Minulla oli todella hauskaa Pyhässä Mungossa", Lily totesi hymyillen.
"Niin minullakin", James sanoi spontaanisti. "Kuinka paljonkaan kaipasin Mischan ja Siriuksen nahisteluja?"
Lily nauroi hieman ja hymyili. Hän tunsi olevansa jotenkin turvassa Jamesin kanssa. Hän tiesi, että James tykkäsi hänestä niin paljon, ja mitä hän tunsi Jamesia kohtaan..
Niin, mitä hän loppujen lopuksi tunsikaan Jamesia kohtaan? Hän oli pettynyt niin paljon siihen, että James oli tavallaan pettänyt häntä Stephanien kanssa, mutta nyt hän tiesi, että Stephanie oli tehnyt sen tahallaan, joten mikä häntä esti? Se, että hän pelkäsi. Pelkäsi Jamesin menneen jo eteenpäin, se että hän olisi vain peliä Jamesille.
"Sirius ja Mischa ovat kyllä aika pari", James totesi ja nyökytteli päätänsä. "He sopivat loistavasti toisilleen"
"Niin sopivat", Lily myönteli.
He tulivat hiljaisuuden vallitessa tähtitorniin, josta he yllättivät vain yhden parin. Saarnattuaan heille vähän aikaa, he lähettivät parin tupiinsa, ja James rojahti istumaan tähtitornin lattialle.
"Huh, mikä urakka tämä partiointi on!" tämä puuskahti. "Olisiko pitänyt vain kertoa totuus Vorolle silloin?"
"Niin, kauheaa. Tänäänkin olemme kiertäneet vain tähtitornin", Lily nauroi. "Sinun kuntosi on heikentynyt!"
"Siitä puheen ollen, minun täytyy ilmoittaa huomiseksi harjoitukset", James sanoi harmistuneena. "Miten oikeasti unohdin sellaisen asian?"
"Olihan siinä muutankin", Lily sanoi hiljaa ja istui Jamesin viereen. "Jollet ole unohtanut, seurustelimme silloin"
"Miten voisinkaan unohtaa?" James kysyi haikeasti. "Elämäni onnellisimmat kaksi päivää"
Lily katsoi muualle, miettien kuumeisesti seuraavaa siirtoaan. Ei tämän näin pitänyt mennä, Jamesin olisi kuulunut miettiä kuinka iskeä häntä, ei toisin päin! Mutta Lily oli silti salaa onnellinen kuultuaan Jamesin sanovan ‘elämäni onnellisimmat kaksi päivää'. Sehän tarkoitti ettei James katunut tai ollut unohtanut Lilyä vallan...?
James katseli Lilyä hieman hämmentyneenä. Katuuko Lily oikeasti heidän eroansa? James tunsi kuinka hänen vatsaansa kipristeli jännityksestä, mutta hän ei antanut sen estää itseään: hän siirtyi lähemmäs Lilyä ja suuteli tätä, ja tunsi onnellisuuden hyökyvän itseensä Lilyn vastatessa suudelmaan.


"Ai niin, miten voin unohtaa sellaisen asian?" Sirius manasi maatessaan sängyllään. Remus pudisteli päätänsä Siriuksen suuntaan. Hän istuskeli vastapäisellä sängyllä.  
"Sinä ehkä olet se kana, mistä Mischa on aina puhunut", tämä sanoi huvittuneena.
"Enkä ole, kanoilla ei ole yhtä hyvää ulkonäköä", Sirius torjui ylimielisellä äänensävyllä. "Mutta oletko varma? Dumstrangilaiset tulevat jo huomenna?"
"Kyllä, kuinka monta kertaa se pitää sanoa sinulle, Anturajalka?" Remus tokaisi turhautuneesti. "Mutta ainakin Mischa on turvassa sairaalassa, Stephaniesta en olisi niin varma"
"Luuletko, että he voisivat tehdä jotain Mischalle ja Stephanielle?" Sirius kysyi heikosti.
"No, en oikeastaan", Remus sanoi punniten sanojaan. "Tai tietenkin, jos ottaa huomioon tosiasian, että he loppujen lopuksi ovat Durmstrangilaisia..."
"Kiitos, tuo lohduttaa minua hirveästi", Sirius tokaisi.
"... Mutta eikö Dumbledore sanonut Mischalle että hän varmistaisi heidän olevan turvassa?" Remus kysyi eikä välittänyt Siriuksen välikommentista.
"Aivan", Sirius tajusi hitaasti. "Aivan!"
"Kanan aivot, todellakin", Remus mutisi hiljaa. "Joten sinä luotat täysin Dumbledoreen?"
"Tottakai", Sirius sanoi mulkoillen epäuskoisesti Remusta. "Miksi en luottaisi?"
"EI, en minä sillä", Remus nauroi. "Mutta eikö olisi juuri sinun egollesi sopivaa yrittää suojella itse tyttöäsi?"
"Joo, voisin ilmestyä nahkatakissa ja moottoripyörässä, niin he eivät taittaisi edes Mischan hiusta", Sirius nauroi. "Tämä on sovittu!"


Stephanie istuskeli hiljaa oleskeluhuoneessa, ja vilkuili Amya, joka istui viereisessä nojatuolissa. Amy oli kuin ei olisi huomannut Stephanieta ja jatkoi kirjan lukemista kaikessa rauhassa. Lopulta Stephanie kyllästyi tähän kissa-hiirileikkiin ja sanoi tiukalla äänensävyllä: "Hyvä on, mitä minä nyt olen tehnyt?"
Amy laski kirjan käsistään pöydälle raivolla ja tiuskaisi takaisin: "Mitä luulisit sen olevan?"
Stephanie huokaisi hiljaa, ja kiitti onneaan siitä että oleskeluhuone oli tyhjä, lukuun ottamatta heitä. Hän ei kestäisi enää uusia juoruja siitä, kuinka hän olisi jälleen riitautunut jonkun kanssa.
"Se, että olin katsomassa Mischaa päivällä?" Stephanie sanoi kyllästyneesti.
"Ei pelkästään se, vaan myös pikainen ystävystyminen Lilyn kanssa!" Amy tiuskaisi ja kyynel vierähti hänen pisamaiselle poskelle. "Hän oli minun ystäväni, minun paras ystäväni itse asiassa, ennen kuin te tulitte Mischan kanssa tänne sekoilemaan!"
"Meillä ei kauheasti ollut vaihtoehtoja", Stephanie sanoi kylmästi. "Mutta anteeksi, jos jotenkin haittaan ‘sekoilullani' sinua. Itsepähän sen sanoit, hän oli sinun paras ystäväsi. Nykyään se varmasti on Mischa"
"Ei ole, vaan se on yhä minä!" Amy kiljaisi lähes mielipuolisesti. Stephanie järkyttyi tytön äänensävystä.
"Hyvä on, se olet sinä", Stephanie sanoi hiljaa. "Miten olisi, jos kävisimme yhtäkkiä katsomassa Matami Pomfreytä?"
"Miksi?"
"Koska sinä olet tainnut unohtaa lääkkeesi?"
"STEPHANIE, minä todella, todella vihaan sinua!" Amy kiljui hysteerisesti, Stephanien katsellessa tylsistyneesti.
"Amy, oikeasti, onko sinulle ‘ne'?"
"Mitkä ne?", Amy hermostui.
"No tietenkin ‘ne', jokaisella naisella kerran kuukaudessa..."
"Minulla ei ole kuukautisia juuri nyt, kiitos kysymästä", Amy sanoi kylmästi.
"Miksi sitten hermostut noin?" Stephanie ihmetteli.
"Miksiköhän, enkö jo selittänyt tarpeeksi selvästi? Minä..."
"Tajusin, mutta luuletko ettet voi olla vieläkin Lilyn ystävä, vaikka et puhunutkaan hänelle vähään aikaan? Selitä se Lilylle, ja pyydä anteeksi. Se siitä", Stephanie selitti rauhallisesti.
"Stephanie Braintown, olet nero", Amy henkäisi.
"Voi, jos saisin kaljuunan joka kerta kun minulle sanotaan noin..." Stephanie haaveili.
"...Olisit yhtä varakas kuin nytkin?" ehdotti suloinen ääni hänen takaansa. Stephanie hätkähti ja katsoi kiukkuisesti hänen selkänsä taakse hiipinyttä Lilyä. James nauroi Lilyn takana. Stephanie toivoi syvästi, ettei Lily ja James olleet kuulleet koko keskustelua. Hän vilkaisi syrjäkarein Amyä, joka punastui pikkuhiljaa.
"Lily! Kehtaakin pelästyttää minut noin vielä toisen kerran, niin minä..." Stephanie vannoi muka hurjastuneena.
"Niin..?"
"Niin minä syötän sinut Polkeinille, katumatta!"
"Apua. Stephanie pelottaa minua", Lily sanoi sarkastisesti ja nauroi.
"Ainahan minä voin suojella sinua hirmuisilta Stephanie-nimisiltä tytöiltä", James ehdotti. Stephanie näytti heille lapsellisesti kieltä.
"Miksi te olette noin hilpeällä tuulella?" Stephanie murjotti Amyn nauraessa. Lily ja James vilkaisivat toisiaan salamyhkäisesti. He olivat jutelleet tunnin tähtitornissa ja suudelleet, unohtaen kokonaan partioinnin. He olivat sopineet yrittävänsä uudelleen, mutta eivät kertoneet muille, etteivät ulkopuoliset sotkeentuisi heidän väliinsä.
"No, oli hyvä partiointi", Lily hymyili salamyhkäisenä.
"Niin niin, varmaan uskonkin tuon", Stephanie murjotti.
"Oletko valmiina huomiseen?" James kysyi Stephanielta vaihtaakseen puheenaihetta.
"Mitä huomenna?" Stephanie ihmetteli ja pyöritteli mustalla rajattuja silmiään. Lily ja James vaihtoivat surullisia katseita.
"Huomenna Durmstrang tulee tänne", Lily muistutti hiljaisesti.
Kesti hetken ennen kuin Lilyn sanat iskeytyivät Stephanien kalloon. Hän aukoi suutansa monta kertaa, yrittäen huutaa, mutta lopulta tyytyi vain vinkaisemaan: "Mischa!"
"Mitä Mischasta?" Amy ihmetteli.
"Minä haluan Mischan tänne suojelemaan nahkaani, nyt tai heti!"


"Kiltti parantaja..." Mischa aneli eikä luovuttanut. Punatukkainen parantaja, jonka nimen Mischa oli lopulta saanut selville (Violet Jogein) , pudisteli päätänsä.
"Olen todella pahoillani, Mischa, mutta et ole vielä tarpeeksi kunnossa lähteäksesi kouluun", Violet sanoi ehdottomasti.
"Kiltti.."
"Ei missään tapauksessa!"
"Ai jaa", Mischa sanoi ja päätti vaihtaa taktiikkaa. "Pitäisiköhän minun kirjoittaa Andreakselle..."
"Andreakselle? Sille komealle isoveljellesi?" Violet kysyi heti kiinnostuneena. Mischa hymyili.
"Niin, häntä kiinnostaa miten minä voin, ja kuinka minua kohdellaan..."
Violet valkeni ja sanoi: "Hyvä on, pääset huomenna kouluusi, senkin ovela kettu!"
Mischa nauroi ja halasi Violettia hetken mielijohteesta. Hetkessä kaikki näytti paremmalta. Hän pääsi kuin pääsikin kostamaan kaikille Durmstrangilaisille!

[Natabogi]

Luku 15
Varo Durmstrangilaisia!


Perjantaina ilma oli jotenkin sähköistä Tylypahkassa. Kaikki muistivat, että Durmstrangilaiset tulisivat illalla heidän kouluunsa ja ihmiset miettivät kuumeisesti, mitä he laittaisivat illalla päällensä.
"Voi, he kaikki ovat varmasti järkyttävän komeita!" Stephanie kuuli yhden viitosluokkalaisen huokaavan, kun Kelmit, Lily, Amy ja Stephanie olivat kävelemässä kohti Muodonmuutosluokkaa.
"Eikä ole, he kaikki ovat ylimielisiä pask..." ehti Stephanie huomauttaa tytöille, kunnes Lily tunki kätensä hänen suunsa eteen ja raahasi hänet tunneille.
Remuskin oli päässyt pois sairaalasiivestä, ja hän oli heti oma pirteä itsensä, vaikkakin hänellä oli kasvoissansa monta uutta arpea. Kaikki Kelmit olivat silminnähden paremmalla tuulella Remuksen liityttyä joukkoon.
Amy oli nyt jokaisen hetken heidän kanssaan, ja tuli toimeen niin Lilyn kuin Kelmienkin kanssa. Hän ja Lily olivat tehneet sanattoman sopimuksen: menneistä ei puhuttaisi enää. Amy oli hyvin helpottunut, ja aivan kuin Stephanie oli sanonut: Lily kyllä antaisi anteeksi. Olisihan hänen pitänyt tietää se. Mutta ei se silti ollut helppoa hänelle: Lily puhui paljon Mischasta, ja Amy tiesi että hänestä ja Lilystä ei tulisi enää ikinä niin hyviä ystäviä kuin he olivat olleet.


Stephanie oli aivan hermoraunio, kun päivällinen koulutuntien jälkeen koitti. Noin kahden tunnin päästä he asettuisivat portaille koulun eteen jonoon, ja odottaisivat Dumstrangilaisia kiltisti ja siististi jonossa, kuten McGarmiwa oli vaahdonnut koko muodonmuutostunnin. Hänen mielestään kukaan Rohkelikko ei saisi nolata itseään Dumstrangilaisten edessä koko viikkona, tai seuraukset olisivat hyvin vakavat. Sirius ja James kyllä muistuttivat professoriraukalle, että heillä olisi jo suunnitelmia Durmstrangilaisten varalle, mikä ei lohduttanut professoria, päinvastoin.
"Söisit jotain", Lily sanoi Stephanielle viisaasti, kun Steph, Lily, Amy ja Kelmit istuivat heidän tupapöytänsä ääreen. Tarjolla oli vain hedelmiä ja muita pikkupurtavia: he söisivät vasta kunnolla kun Dumstrangilaiset tulisivat.
"Ei vain ole nälkä", Stephanie kieltäytyi ja pureskeli kynsiään. "Miksei Mischa ole täällä?"
"Kyllähän sinä sen tiedät", Remus sanoi synkästi. "Minä..."
"Ei Remus, en tarkoittanut sitä sillä lailla, tuskastelin vain itsekseni", Stephanie sanoi välittömästi, katuen suuresti sanojaan. "Minä en syytä sinua siitä, kuten ei kukaan muukaan!"
"Niin, Mischakin olisi halunnut nähdä sinut eilen", Sirius muisteli.
"Aivan, mutta ihmettelenpä, kuinka sinäkin muistat sen", James nauroi. "Puolet ajastanne meni vain nuoleskeluun..."
"Paraskin puhuja!" Sirius tokaisi. James katsoi kummastuneena Siriusta, ja Lily punehtui pikkuhiljaa. Ei kai Sirius tiennyt..?
"Kai sinullakin jo seuraa on, olet noin hilpeä koko ajan", Sirius tokaisi. James vain nauroi, eikä huomannut Lilyn punehtumista. Amy tosin huomasi, ja kohotti kulmiaan Lilylle, joka teeskenteli ettei huomannut.
"Taidat vain olla kateellinen", James nauroi, ja Sirius näytti Jamesille kansainvälistä käsimerkkiä. Remus vain tokaisi: "Vaihdetaanko puheenaihetta?"
Sirius ja James katsoivat kummastuneina Remukseen, mutta tottelivat joka tapauksessa. Remus ajatteli nolona, että Lily oli punehtunut harmista: entä jos hän ei tykännyt että Jamesilla oli jo jokin uusi tyttö?
"Hei James, eikö meillä olekin huispausharjoitukset viiden minuutin päästä?" Stephanie muistutti. James nyökkäsi, ja Sirius, James ja Stephanie lähtivät rupatellen pois pöydästä.
"Aiotko mennä katsomaan harjoituksia?" Remus kysyi Lilyltä.
"En tiedä, tai siis, ehkä minun pitäisi valmistautua Durmstrangilaisten tuloon", Lily valehteli nopeasti. Miksi Remus oli kysynyt häneltä sellaista? Ei kai hänkin jo epäillyt...
Remus meni hieman vaikeaksi Lilyn hämmennyksestä. Ei hänen tarkoituksenaan ollut mitenkään Lilyä loukata, mutta tyttö oli mennyt aivan punaiseksi ja mietti kuumeisesti jotain.
"Missä sinä muuten olit eilen illalla, Matohäntä?" Remus kysyi vaihtaakseen jälleen puheenaihetta.
Peter näytti ärtyneeltä. "Opiskelin jälleen kirjastossa yömyöhään asti, Beatan käskystä"
Remus nauroi hyväntuulisesti. "Sinä olet aivan tossun alla, Matohäntä!"
"Tiedän, mutta en uskalla sanoa hänelle vastaan! Entä jos hän haluaakin sen jälkeen erota?" Peter hermoili.
"Parempi että sanot hänelle, mitä ajattelet. Vaikka hän suuttuisikin, eikö se olisi parempi kuin se, että teet jotain vasten tahtoasi?" Remus neuvoi viisaasti, vakaalla äänensävyllään. "Vaikka en minä sillä, opiskelu tekee ihan hyvää tässä vaiheessa koulua"
"Sinä olet aina yhtä viisas, Kuutamo", Peter kiitti haltioituneena. "Sanon Beatalle tänään suorat sanat!"
"Vau, sinä olet viisaampi kuin luulin, Remus!" iloinen ääni huikkasi hänen takaansa.
Remus kääntyi yllättyneenä katsomaan taakseen, ja näki kauniin Sabrina Lopevin takanaan.
"Hei Sabrina", Remus sanoi. "Mitä sinulle kuuluu?"
"Loistavaa, itse asiassa", Sabrina sanoi ja hymyili säteilevästi, saaden hymyn tarttumaan myös Remukseen. Sabrina työnsi kätensä farkkujensa taskuun, aivan kuin hieman hermoillen. Hän oli myös laittanut vihreän, uusimman paitansa päällensä, toivoen tekevänsä vaikutuksen Remukseen, johon oli hieman ihastunut. "Toivoin, että pääsisit kanssani huispauskentälle", tämä jatkoi säteillen. "Minun täytyy käydä tarkistamassa Rohkelikon uusi joukkue"
"Ja haluat sisäpiiritietoa joukkueesta?" Remus kysyi. "Sehän sopii, mutta yhä edelleen olen sitä mieltä, että Rohkelikko voittaa!"
Remus nousi pois pöydästä huikaten nopeat hyvästit Amylle, Lilylle ja Peterille. Sen jälkeen hän ja Sabrina kävelivät pois Suuresta salista iloisesti jutellen.
Hieman vaivaantunut hiljaisuus laskeutui Amyn, Peterin ja Lilyn ylle. Lily yritti nopeasti keksiä puheenaihetta, sillä hän halusi olla myös Amyn ja Peterin ystävä, sillä vietti näiden kanssa jo nyt paljon aikaa, ja varmasti tulisi viettämään tulevaisuudessakin. Mutta silti Lily oli hiljaa. Mitä sanoa entiselle parhaalle ystävälleen, joka oli yhtäkkiä kääntänyt kelkkansa?
Lilyn helpotukseksi Amy ehti ensin. "Ehkä me voisimme mennä valmistautumaan iltaan?" Amy ehdotti hiljaa.
"Niin, ehkä se olisi paras vaihtoehto, vai haittaako sinua Peter...?" Lily kysyi hiljaa.
"Ei, ei tietenkään. Minun täytyy nyt mennä Beatan luokse, tiedättehän, pitää puhua suoraan", Peter mumisi ja Lily nauroi hyväntuulisena.
"Hyvä on, me menemme, onnea Peter", Lily toivotti sydämensä pohjasta ja nousi pöydästä pois Amyn kanssa.
Peter keräsi hetken ajan rohkeutta, mutta nousi pian mennäkseen kirjastoon, jonne oli sopinut tapaamisen Beatan kanssa.


"HYVÄ STEPHANIE!" James karjui huispauskentällä. Hän katseli onnellisena joukkuettaan. Stephanie loisti kentällä, kuten he muutkin. Heillä oli loistava yhteishenki ja näkyi. Lisäksi heidän pitäjänsä Noelle Johnsson ja Mikael Hugel olivat loistavassa vireessä. James tiesi jo, että menetetty harjoitteluaika ei merkitsisi mitään. He voittaisivat silti tupien välisen mestaruuden.
Hän heräsi mietteistään juuri ajoissa nähdessään Stephanien tuulettavan, sillä tyttö oli tehnyt hyvin loistokkaan maalin, ja jopa Noelle huusi kehuja Stephanielle, vaikka ei ollut saanutkaan tytön heittämää kaatoa kiinni. Heidän edellinen pitäjä ei ollut kehunut ketään, joka sai maalin hänen vartioimistaan maaleista.
Joanna Krepton, Mikael Hugel ja Stephanie olivat loistava rautakolmikko, joka teki maalin tilanteesta kuin tilanteesta, Siriuskin ajatteli yrittäessään lyödä ryhmyä noita kolmea päin yhdessä toisen lyöjän, Brad Mertinon, kanssa. Eivät he ihan turhaan olleet voittaneet jo kolme vuotta peräkkäin tupamestaruutta, ja tämän uuden joukkueen kanssa se oli jo varmemmin heidän.



"Voi ei", huokaisi Sabrina katsomossa. "Miten James onnistuukin löytämään kaikki hyvät joukkueeseen? Eikö hän ikinä erehdy?"
"Ei, pelkäänpä", Remus nauroi hyväntuulisena. "Ainakaan huispauksessa hän ei erehdy eikä haparoi. Muussa kylläkin, ja senkin edestä"
Sabrina nauroi ja kietoi kaulahuiviaan tiukemmin kaulaansa. Ylhäällä katsomassa kävi aika kova tuuli, mutta ei se häntä hirveämmin haitannut, kunhan sai olla Remuksen kanssa.
Sabrina vilkaisi salaa silmäkulmastaan Remusta. Tämä vaaleatukkainen poika katsoi huispausjoukkueen harjoituksia pieni hymynkare huulillaan leikkien, ja Sabrina ei voinut olla myös hymyilemättä. Hän oli tykännyt jo pari viikkoa Remuksesta, mikä oli hänelle aika outoa. Hän oli harrastanut vain pieniä irtosuhteita siellä täällä ja yrittänyt olla välittämättä kenestäkään enempää kuin oli tarpeen. Hän rakasti olla huoleton, kun vielä pystyi olemaan: ulkomaailmassa kuohusi velho nimeltä Voldemort, joka murhasi ja kidutti. Puoliverisenä hänkin oli hieman tulilinjalla.
"Minua hieman jännittää Durmstrangilaisten tulo", Sabrina sanoi karistaakseen ikävät ajatukset mielestään. "Miksi juuri nyt he tulevat viikoksi? Juuri kun meillä on peli Rohkelikkoa vastaan?"
"En tiedä, tulevatko he katsomaan edes peliä?" Remus rypisti otsaansa.
"Luulisin niin. Tai, eikö tämän matkan tarkoitus hieman ollutkin tutustuttaa kouluja toisiinsa? Huispaus kuuluu aika olennaisesti Tylypahkan asioihin", Sabrina mietti ja liu'utti huomaamattaan toista sormeaan huuliensa päällä.
"Luulin, että matkan tarkoitus oli hieroa Tylypahkan ja Durmstrangin välejä paremmaksi", Remus sanoi vakavana. "Mutta taitaa olla turha toivo."
"Kuinka niin?" Sabrina kysyi hämmästyneenä. Hän oli kuullut ystäviensä kikattelevan, että Dumstrangilaiset olisivat hyvännäköisiä. Melkein jokaisella Tylypahkan seiskaluokkalaisella tytöllä oli suunnitelma hankkia ystäviä Durmstrangista.
"Mischa ja Stephanie tekevät vielä jotain hankaluuksia Siriuksen ja Jamesin kanssa", Remus nauroi.
"Eikö Mischa olekaan Mungossa?" Sabrina kysyi. "Kuulin, että hän olisi sairastellut niin pahasti, että hän joutui sinne"
"Kyllä, mutta kaikkihan me toivomme hänen tulevan pian takaisin. Ainakin me Kelmit, Sirius hyppii meidän silmillemme kun ei voi olla Mischan kanssa", Remus sanoi hiljaa. Hän ei suuremmin halunnut puhua Mischan sairaalassa olosta, sillä hänellä oli koko ajan hirveän syyllinen olo.
"Niin, he ovat suloinen pari", Sabrina totesi kärsimättömästi. "Mutta miksi he aikovat aiheuttaa hankaluuksia?"
"No, Mischa ja Stephanie haluavat kostaa kaiken mitä Durmstrangilaiset ovat heille tehneet, ja ymmärrän sen todella hyvin. En minäkään jaksaisi kaikkea sellaista, mitä he ovat tehneet tytöille, he tekevät ihan oikein", Remus sanoi hiljaa, kunnioittaen.
Sabrina kuunteli hieman lamaantuneena Remuksen puhetta, eikä voinut olla hieman kateellinen ja surullinen kuullessaan Remuksen äänestä, että tämä välitti Mischasta ja Stephaniesta, tai sitten toisesta heistä. Hän tunsi yhtäkkiä itsensä hyvin loukatuksi: miksi ihmeessä hän tässä paleltuisi, kun Remus ei edes luultavasti pitänyt hänestä?
"Niin, ovathan he aika kivoja", Sabrina tokaisi. "Mutta minun täytyy nyt mennä. Muistin vasta nyt, että lupasin mennä kavereiden kanssa kirjastoon. Törmäillään, Remus"
Remus ei ehtinyt sanomaan mitään, kun Sabrina oli jo kääntänyt selkänsä hänelle, ja kävellyt pois. Voimakas tuuli leikitteli Sabrinan ruskeilla pitkillä hiuksilla, ja ne liehuivat kesyttömästi Sabrinan kiivaiden askeleiden tahdissa. Remus huokaisi. Mitä hän oli tehnyt väärin?


"Upeaa, joukkue! Olen niin ylpeä teistä!" James hihkui pienessä pukuhuoneessa hetki sitten ilmasta laskeutuneelle joukkueelle. Kaikki olivat aivan jäässä ja puhki. Harjoitukset olivat olleet rankat, mutta loistavat.
"Älä nyt itkemään kuitenkaan ala", Sirius murisi matalalla äänellään ja veti punaista  huispauskaapua pois päältään.
"Hah hah, Anturajalka", James tokaisi, mutta virnuili jo hetkessä. "Oikeasti, minusta tuntuu, että tänä vuonna milläkään muulla joukkueella ei ole mahdollisuuttakaan meitä vastaan"
"Ei tietenkään ole, mutta voisimmeko jo mennä?" Noelle valitti ja hieroi kohmeisia käsiään yhteen. "Nyt juuri haaveilen vain lämpimästä suihkusta, en mestaruudesta!"
"Hyvä on, voitte mennä. Uudet harkat huomenna, elleivät Durmstrangilaiset ole tappanut meitä siihen mennessä!"
Pikkuhiljaa jokainen pelaaja oli lähtenyt luultavasti lämmittelemään itseään takkatulen loimuun ylös rohkelikkotorniin. Sirius ja James kävelivät yhdessä kohti Tylypahkan suurta linnaa.
"Minä kyllä toivoin, että Mischa olisi ollut tänään täällä", Sirius mutisi hiljaisella äänellään kohensi otettaan luudanvarrestaan, Komeetasta.
"Niin minäkin, vaikkakin varmaan erisyystä kuin sinä", James vastasi ja nosti mustan hupparinsa hupun suojaksi kasvoilleen.
"Miten niin?" Sirius murahti ja toivoi, että hirveä tuuli loppuisi pian. Jos he joutuisivat seisomaan ja odottelemaan kauankin Dumstrangilaisia tällaisessa tuulessa, hän kyllä esittäisi vastalauseensa.
"No, minä toivon, että Mischa olisi täällä, koska hän on ystäväni ja Lilyn todella hyvä ystävä, ja Mischa rauhoittelisi Lilyä ja olisi tämän kanssa. Ja sinä taas toivot Mischan tänne, jotta voisit nuoleskella hänen kanssaan", James naurahti.
"Minä en halua vain nuoleskella Mischan kanssa", Sirius murahti loukkaantuneena.
James ällistyi kuullessaan Siriuksen sanat. Eikö vasta koulun alussa, juna-asemalla itse asiassa, sama poika vannonut olevansa Tylypahkan naistenmies numero yksi ?
"Sinä todella välität hänestä, eikö vain?" James tajusi.
Sirius huokaisi kärsivänä. "Kyllähän minä hänestä pidän."
"Sinä rakastat häntä, etkö vain?" James kysyi.
"Mitä - en!", Sirius huudahti. "Rajansa kaikella! Miten sinä voit luulla tuollaista?"
"Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa", James mutisi vahingoniloisesti, mutta silti järkyttyneenä. Sirius Musta - rakastunut?
"Entäs sinä itse? Rakastat vieläkin Lilyä, vai mitä?" Sirius vaihtoi puheenaihetta nopeasti.
"Niin rakastankin, mutta ainakin myönnän sen kuin mies", James tokaisi.
"No, olen varma että Lily sulaa vielä käsivarsillesi", Sirius lohdutti.
James halusi hirveästi sanoa, että Lily oli jo itse asiassa sulanut hänen käsivarsilleen, mutta Lilyn käskystä hän pysyi hiljaa, sillä hän ei enää halunnut loukata tuota tyttöä. He kävelivät hiljaisina kohti Tylypahkaa.


Stephanie huokasi raskaasti ja katsoi uudemman kerran tyttöjen makuusalissa olevaan kokovartalopeiliin, eikä tykännyt näkemästään. Hän oli kokeillut vanhaa, liilaa villapaitaansa eikä pitänyt lopputuloksesta. Hän otti paidan helmasta kiukkuisesti kiinni ja heivasi sen nopealla kädenliikkeellä sängyllensä, ja otti uuden paidan, tällä kertaa punaisen T-paidan, jossa oli V-kaula- aukko ja se oli vartaloa myötäilevä.
Nopeasti  Stephanie oli jo pukenut paidan päällensä ja hän vilkaisi uudelleen peiliin. Paita sopi hänelle täydellisesti. Nyt hän tunsi itsensä jo itsevarmaksi, vanhaksi kunnon Stephanieksi.
Mikä muodonmuutos hänelle olikaan tapahtunut! Kukaan hänen vanhoista kavereistaan ei tunnistaisi häntä. Tai ulkoisesti kyllä, muttei sisäisesti.
Siitä tuntui jo olevan ikuisuus, kun Stephanie oli ollut neljän ystävänsä kanssa Durmstrangin ulkopihalla. Ilmasto siellä oli hyvin kylmä, joten he eivät ikinä ottaneet aurinkoa kuin Tylypahkassa.

Durmstrangin pihalla kävi kova tuuli. Silti oppilaat seisoivat ulkona, kaikki jutellen vilkkaasti keskenään. Heistä saattoi huomata, että ilmaston kylmyys ei ollut heille yllätys. He olivat tottuneet siihen.
Keskellä pihaa seisoi viiden tytön rinki, kaikki iältään noin neljätoista vuotiaita, ja he kaikki nauroivat iloisesti. Ringistä saattoi helposti huomata Stephanien, jolla oli paljon vaaleanpunaista luomiväriä ja vaaleat, lyhyt hiukset pörrötettynä villisti.
Ringissä seisoi myös neljätoistavuotias Mischa. Korpinmustista hiuksista ja haaleansinisistä silmistä ei voinut erehtyä. Tytöllä oli myös sama hymy huulillaan, vaikkakin se oli paljon kylmempi.
"Mitä luulet, Coco, pyytääköhän se ääliö minulta enää apua?", Mischa totesi julmasti viereiseltään tummaihoiselta tytöltä, jolla oli myös mustat hiukset ja meikkiä runsaasti.. Coco virnisti.
"Enpä uskoisi, tai siis, en minä ainakaan pyytäisi apua enää sellaiselta, joka nöyryyttäisi minua koko koulun edessä"
Neljä tyttöä räjähtivät nauruun, mutta viides pysyi hiljaa. Tytöllä oli hyvin vaaleanruskeat hiukset, melkein keltaiset, ja hyvin suuret silmälasit ja hieman iho-ongelmia.
"Minusta se ei ollut reilua", tyttö sanoi hiljaa.
"Ole hiljaa, Bonnie!", Coco huudahti vihaisena. "Sinulta ei kysytty mitään!"
Bonnieksi kutsuttu tyttö hiljentyi kyyneleet silmissään, ja neljä muuta tyttöä virnistivät toisilleen röyhkeästi välittämättä tytön tunteista.
"Heidi, oletko jo käynyt ulkona sen Georgen kanssa?", Stephanie kysyi kimakasti viereiseltä tytöltä.
"Luuletko todella ,etten olisi jo käynyt hänen kanssaan ulkona? Tai siis, mitä tahansa me neljä sanommekin, pojat tottelevat", vaaleatukkainen, hyvin kaunis tyttö sanoi. "Käytin sitä hieman hyväkseni. Jätin hänet heti kun hänestä ei ollut enää hyötyä"
Heidi, Mischa, Stephanie ja Coco nauroivat taas julmasti, mutta Bonnie pysyi hiljaa.
"Sinusta sekin oli väärin, eikö?", Coco sanoi halveksuvasti, ja tuijotti tyttöä vihaisesti. Tytön ruskeat silmät loistivat ripsien takaa.
"No, ei se kauhean reiluakaan ollut....", Bonnie aloitti, mutta Coco keskeytti tytön vihaisesti.
"Ole jo hiljaa ! Miten sinä sitten edes voit olla meidän kanssamme ,jos me olemme niin idiootteja mielestäsi?"
"En minä ikinä niin ole sanonut..."
"Niin, mutta ajattelit! Sama asia! Joten anna vetää, äläkä näytä naamaasi meille enää!"
Bonnie lähti itkien tyttöjen ringistä, mutta Heidi, Coco, Mischa ja Stephanie eivät olleet moksiskaan. Ihmisten loukkaaminen ja pompottaminen olivat heille arkipäivää.

Stephanie heräsi mietteistään, eikä voinut olla tuntemasta ylpeyden hyökyä sisällään. Tuon vuoden jälkeen he olivat muuttuneet Mischan kanssa, tosin Mischa oli hieman pakottanut hänet siihen. Mutta ei hän katunut, hän oli pikemminkin kiitollinen. Coco ja Heidi eivät olleet puhuneet heille kuin loukkauksia sen jälkeen, kun he olivat ilmoittaneet vihaavansa Rehtori Jonesia ja samalla pimeyden voimia. Bonnie oli liittynyt heidän vihaajiinsa, kuten myös melkein koko koulu.
Mutta silti, hän kestäisi heidän vihansa pystyssä päin, vaikka ilman Mischaa. Eihän Mischa olisi aina puolustamassa häntä, vaikkakin hänen läsnäolonsa olisikin ollut tänään tärkeä. Mutta kaikkea ei voi saada, sen hän oli oppinut. Hän voisi olla ylpeä itsestään.


Hiljaisuus valtasi portailla seisovat Tylypahkan oppilaat. Tuvanjohtajat olivat juuri järjestelleet heidät siisteihin jonoihin ("Ekaluokkalaiset jonon eteen! Seiskaluokkalaiset viimeisiksi!") ja he kaikki odottelivat jännittyneitä pian saapuvia Dumstrangilaisia. Stephanie, Amy, Lily ja Kelmit olivat jonon loppupäässä, jonne opettajat eivät kunnolla nähneet.
"Kello on jo kuusi, missä he viipyvät?" James valitti. Stephanie tuhahti.
"Myöhästyminen on kuule muodikasta, eihän he voi tulla ajoissa", Stephanie kirosi. "Hemmetti, täällä on kylmä!"
"Niinpä", Lily sanoi ja hänen hampaansa kalisivat yhteen aiheuttaen lujaa ääntä.
"Luulenpa, että James tässä voisi hieman lämmittää sinua", Sirius virnisti.
"Sinun pitäisi nyt kyllä vain keskittyä vain siihen, että saat Mischan takaisin yhtenä kappaleena", James murisi, vaikka mielellänsä olisikin Lilyä lämmittänyt. Mutta kuten he olivat sopineet, he salaisivat suhdettaan vielä, vaikka hän olisi halunnut huutaa koko maailmalle heidän olevan yhdessä .Mutta juuri nyt Lilyn sana oli hänen lakinsa, mitä hän noudattaisi loppuunsa asti.
"Hei, mikä tuolla pulppuaa?" yksi pelokkaan näköinen ykkösluokkalainen huudahti ja osoitti pelottavan tyynelle järvelle.
Järvi oli alkanut pulputa, ja pikkuhiljaa sieltä kohosi laivan masto. Jokainen Tylypahkalainen kurkotteli kaulaansa nähdäkseen paremmin. Ainoastaan Stephanie ei halunnut nähdä laivaa. Hän ajatteli, että mitä myöhemmin hän näkisi Durmstrangilaiset, sitä paremmin hän voisi.
Laiva saapui rantaan, ja kaikki pidättelivät hengitystään. Pian he näkisivät paljon kohutut Durmstrangilaiset.

[Natabogi]

Luku 16
Kuka murtuu, kuka ei


Laiva oli upea. Se oli hirveän suuri, Lily ajatteli haltioissaan. Se oli tumman mahonkinen ja siinä oli kolme mastoa, ja siinä oli varmaan hyvin monta huonetta.
Rehtori Dumbledore keinutteli päkiöillään ja ilmeisesti odotti yhtä kärsimättömästi vieraitaan kuten muutkin Tylypahkalaiset.
Lopulta puinen lankku leijui itsestään laivasta rannikolle, asettuen sillaksi. Sieltä astui ensimmäisenä hieman pulska, ruskeat hiukset (tosin kaljuuntunut päälaeltaan) omistava mies ja hänellä oli ilkeä katse.
Mies asteli itsevarmasti kohti Dumbledorea, ja he kättelivät ja juttelivat matalalla äänellään. Sitten Dumbledore kääntyi, ja sanoi Tylypahkalaisille: "Saanen esitellä teille Durmstrangin rehtorin Jonesin"
Mies kumarsi pikaisesti. Dumbledoren rinnalla mies näytti hyvin lyhyeltä ja pulskalta, sillä Dumbledore oli pitkä ja laiha.
"Näätä", Stephanie haukkui hiljaa, ja Remus virnisti tytölle.
"Ja tässä saapuvat hurmaavat Durmstrangin seitsemäs-, kuudes- ja viidesluokkalaiset!" Dumbledore jatkoi ja Joneskin kääntyi katsomaan paksu turkisviitta hulmuten.
Dumbledoren sanottua lauseen joukko Durmstrangilaisia astuivat ulos laivan huoneista ja kävelivät nopein askelein kohti Tylypahkalaisia. He asettuivat Jonesin taakse, ei itse asiassa minkäänlaiseen tiettyyn kuvioon, vain sekaisin.
Ryhmän etualalla seisoi kolme hätkähdyttävän kaunista tyttöä. Yksi tummaihoinen, jolla oli pikimustat hiukset ja silmätkin melkein mustat ja hänellä oli pitkä, hoikka vartalo; yksi vaaleahiuksinen ja siro, mutta lyhyt, ja kolmas, jolla oli vaaleanruskeat hiukset, joissa oli mustia ja vaaleita raitoja, nätit kasvot ja muodokas vartalo. Mutta heillä kaikilla oli kylmät ilmeet, ja silmät haravoivat tiuhaan tahtiin Tylypahkalaisia. Coco, Heidi ja Bonnie. Stephanie tiesi mitä he etsivät. Heitä. Mischaa ja Stephanieta.  
"Meille on katettu upea illallinen suuressa salissamme", Dumbledore julisti. "Joten, seiskaluokkalaiset, johtakaa meidät suureen saliin!"
Stephanie lähti ensimmäisten joukossa pois ulkoa. Ilma oli kylmä ja kävi kova tuulikin, eikä heillä ollut muuta kuin tavalliset vaatteet ja kaavut yllänsä, joten hän oli enemmän kuin riemuissaan päästessään sisälle lämpimään linnaan. Durmstrangilaisilla sentään oli kunnon turkiskaavut, oikein lämpimät, mutta se oli pakkokin: siellä missä koulu sijaitsi, oli hyvin kylmä.
Edes Durmstrangilaiset eivät tienneet missä heidän oma koulunsa sijaitsi. Sillä suojeltiin kuulemma koulun salaisuuksia, niin he olivat ensimmäisellä luokalla kuulleet. Nykyään Stephanie tuhahti tuolle lauseella: salaisuuksia? Niin, sillä varmasti tarkoitetaan sitä, että muut eivät saa tietää miten rupuinen linna se on, Stephanie nauroi mielessään.
Ensimmäisenä koulupäivänään he olivat saapuneet rannalle, jonne heidät oli kirjeessä neuvottu. Kirje oli jo saapunut kaksi kuukautta ennen koulun alkua, ja se antoi paljon aikaa valmistautua.
Sitten heidät oli lastattu samaiseen laivaan, millä Dumstrangilaiset olivat saapuneet. Kun kaikki olivat kyydissä, laiva oli sukeltanut huimasti, ja niin pitkä matka alkoi. Matka kesti viisi tuntia, mutta Stephanie epäili, ettei se ollut oikea aika. Ehkä he olivat kierrelleet ja kaarrelleet pitkin meriä, ettei kukaan saisi tietää kuinka nopeasti Durmstrangiin saapuisi.


Saapuessaan suureen saliin Stephanien ruskeat silmät laajenivat: suuri sali oli koristeltu upeasti. Seinille oli laitettu neljän tuvan seinävaatteet: kultainen leijona punaisella taustalla kuvaamassa rohkelikkoa, hopeinen käärme vihreällä taustalla edustamassa Luihuisia, pronssinen kotka sinisellä taustalla Korpinkynnen edustajana ja ruskea mäyrä keltaisella taustalla Puuskupuhin vuoksi.
Lisäksi katto oli entistä upeampi: siellä mollotti monen moiset tähdet kuten ulkonakin, mutta Stephaniesta tuntui, että ne paistoivat paljon kirkkaammin kuin ennen.
Lily, Stephanie ja Amy asettuivat Rohkelikon tuvan pöydän päähän, ja odottelivat Kelmejä, jotka olivat kadonneet ties minne. Lily pudisteli mielessään päätään, Kelmit olivat jälleen hankkimassa ongelmia.
Lopulta Kelmit saapuivat suuren virneen kera. Varsinkin Sirius leveili hyvin suuresti.
"Keksit siis lopulta miten valkaista hampaat kivuitta?", Lily tuhahti.
Sirius nyrpisti nenäänsä. "En, vaan... Itse asiassa, ei kerrota!"
"Eikö se olisi epäreilua?" Remus kysyi järkevästi.
"Ei, koska he pilkkasivat minua!"
"Mutta silti", Peterkin vikisi.
"Ei kerrota", James virnisti ja kaikki Kelmit istuivat alas.
"No älkää kertoko", Stephanie tiuskaisi. "Taas te kuitenkin keksitte jotain päästänne"
"Älä sano noin, mielesi saattaa vielä muuttua", Sirius sanoi vihjailevasti ja iso virne levisi hänen huulilleen.
"Älä vihjaile, emme kerro heille", James ärähti, mutta kun Sirius oli tokaisemassa jotain takaisin, Remus läppäsi kätensä tämän suun eteen ja osoitti kohti suuren salin ovia.
Durmstrangilaiset saapuivat. He olivat riisuneet talviviittansa ja oleskelivat nyt vain tavallisilla vaatteillaan. He tulivat nuoremmuusjärjestyksessä, ensin viidesluokkalaiset. Jokainen heistä näytti hyvin synkiltä, aivan kuin he eivät pitäisi Tylypahkasta.
Lopulta saapuivat seiskaluokkalaiset, viimeisinä Bonnie, Heidi ja Coco. Cocon katse kiinnittui suoraan Stephanien silmiin, kun he kävelivät ohitse, ja Coco jopa hymyili Stephanielle kylmästi. Stephanie olisi vastannut vähemmän kunnioittavalla käsimerkillä, mutta juuri silloin Dumbledore alkoi puhumaan opettajanpöydässä.
"Tervetuloa, rakkaat ystäväiseni! Kuinka upeaa onkaan saada teidät tänne..."


Raskas huokaisu kiiri eteisaulassa. Mischa Heyes nojasi suuren salin suljettuihin isoihin oviin. Hän oli päättänyt, ettei menisi aterialle. Hän ei haluaisi nähdä vanhoja ‘ystäviänsä', vaikkakin ajatus niiden oikeiden ystävien näkemisestä houkutteli.
Kyllä, hän menisi vaihtamaan kaavun ja odottelisi siellä ystäviään. Hänellä oli vain yllä tavalliset vaatteet: valkoinen tiukka huppari ja löysät mustat housut.  Hän kääntyi ja hätkähti: hänen naamansa oli melkein kiinni jonkun rintakehästä.
"Vai on neiti Heyes päättänyt olla menemättä illalliselle?" murisi möreä ääni korkeuksista.
Mischa pelästyi hirveästi ja lensi päin seinää. Professori Polkein seisoi hänen edessään.
"Lintsaamisesta 10 pistettä pois!" Polkein örisi.
"Mutta enhän minä lintsaa! Tulin juuri pois sairaalasta!" Mischa tokaisi jäätävästi.
"Katselin noin viisi minuuttia sinun seisoskelua tuossa ovien edessä, joten älä yritäkään väittää vastaan, neiti Heyes", Polkein tuhahti. "No niin, menoksi"
"Minne?", Mischa hämmästeli.
"Tietenkin illalliselle"
"Mutta eihän minulla ole edes kaapua!"
"Olisit voinut vaihtaa sen kyllä, mutta vain kuhnailit, joten nyt mars mars!"
"Kiltti professori..."
"EI! Nyt vipinää jalkoihin!"
Mischa alentui kohtaloonsa ja riiputti mielenosoituksellisesti päätään, mutta se ei tehonnut Polkeiniin. Mischa toivoi ainoastaan, että hän pääsisi livahtamaan ystäviensä luo kenenkään huomaamatta.


Mischa huomasi heti rukouksensa olevan turha toivo. Polkein meni edellä: ja aivan kuin kiusallaan hän pamautti ovia lujaa saaden jokaisen pään kääntymään oviaukkoon. Mischa käveli ripeästi Polkeinin perässä, ja katsahti nopeasti opettajan pöytään. Siellä Jones tuijotti häntä kylmin silmin. Mischan olisi tehnyt mieli lähettää hänelle lentosuukko kostoksi, muttei uskaltanut. Ties vaikka seuraavana yönä hänet oltaisiin murhautettu.
Hän suuntasi kohti ilostuneen näköisiä Kelmejä ja Lilyä, Stephanieta ja Amyä, yrittäen unohtaa piinaavat ja kostonhimoiset katseet valkoisen hupparinsa selässä.


"Aika puuduttava illallinen", Lily tuhahti syvän punaisella sohvalla illallisen jälkeen.
"Älä muuta tuhise", Sirius sanoi iloisesti, silittäen samalla Mischan mustia, kiiltäviä hiuksia. Mischa makasi puolittain Siriuksen sylissä, ja katseli onnellisena ihmisiä ympärillään. Remus, Amy ja Stephanie istuivat yhdellä sohvalla, Lily, James, Sirius ja Mischa yhdellä.
"Nyt tajusin, kuinka punainen tämä huone onkaan", Mischa sanoi mietteliäästi. "Mutta kyllähän tämä tuo aika kotoisan olon"
"Kyllästyit jo valkoiseen?" Stephanie nauroi. "Siellä sairaalassa kyllä oli hirveän valkoista!"
"Miten sinä edes pääsit sieltä noin aikaisin?" Lily rypisti otsaansa. Mischa huokaisi sisäisesti. Hän ei välittänyt kertoa kaikille hoitajan päästäneen hänet pois sen takia, ettei Mischa valittaisi Andrekselle hänestä.
"Äh, he totesivat, että minulla on jo tarpeeksi energiaa pärjätäkseni täällä", Mischa virnisti.
"Toisin sanoen: sinä löit jotain ja riehuit kunnes sait luvan?" Remus huokaisi.
"En minä sellaista ikinä tekisi!" Mischa sanoi muka loukkaantuneena, mutta kuitenkin hymyili leveästi. "Muuten, miten teidät harjoituksenne menivät?" hän kysyi pääosin Jamesilta.
"Loistavasti", James kertoi äänellä, joka oli täynnä ylpeyttä. Stephanie ja Sirius vaihtoivat huvittuneita ilmeitä, kun taas Lily pyöritti silmiään kattoon. "Voitamme tänä vuonna, muilla ei ole edes mahdollisuuksia", James jatkoi innostuneena.
He kaikki nauroivat Jamesin pakkomielteisyydelle vapautuneesti, kunnes James rikkoi naurun kysymällä ehkä hieman liiankin innokkaasti Lilyltä: "Onko meillä partiointi tänään?"
Nauru loppui heti ja kaikki katsoivat heitä peittämättömän uteliaina.
"Onko jotain, mitä minä en vielä tiedä...?" Mischa kysyi hitaasti.
"Ei!" Lily huudahti välittömästi, Jamesin hieman punehtuessa. "Ja tiedoksi James, kyllä meillä valitettavasti on se partiointi!"
Lily nousi kiihtyneesti pois sohvalta ja ryntäsi kaikkien ohi makuusaliinsa. Hemmetin Potter, aina pilaamassa kaiken!
"Lily taitaa olla hieman väsynyt", Remus totesi hiljaisuuden vallitessa.
"Hieman ? Taidat vähätellä, Kuutamo", Sirius murisi hiljaa, mutta Mischa mulkaisi Siriusta.
"Lilyllä on nyt varmaan hieman vaikeaa", tämä sanoi.
"Niinpä, miettikääpä jos se osuisi teidän nilkkaanne", Stephaniekin sanoi Amyn nyökytellessä vieressä.
"Mikä osuisi? Mistä te oikein puhutte?" James kysyi kummastuneena.
"No tietenkin kuukautisista, hölmö!" tytöt huudahtivat kuin yhdestä suusta.


Lily heittäytyi sängylle ja painoi päänsä tyynyyn. Tällaisina hetkinä hän todella vihasi James Potteria, vaikkakin oli tämän kanssa yhdessä. Miksi tämän pitää riskeerata heidän suhteensa pölöttämällä kaikkea liian innostuneesti? Eikö Lily varta vasten ollut pyytänyt heitä pitämään matalaa profiilia? Mutta ei, James teki kuin itse näki parhaaksi, välittämättä muista.
Lily kääntyi selällensä ja katseli viereistä seinää, aivan kuin vaatien tuota punaista seinää kertomaan vastauksen hänen ongelmiin. Kun seinä ei antanutkaan vastausta, Lily paiskasi sitä turhautuneesti herätyskellollaan. Herätyskello pärähti kerran soimaan osuessaan seinään, ja paiskautui Stephanien sängyn alle. Lily huokaisi ja pyyhkäisi kyyneleen pois poskeltaan, jonne se oli valunut kysymättä lupaa. Miksi joskus elämä oli näin hankalaa? Pitäisikö hänen nyt taas erota Jamesista?
Hänen miettimisensä keskeytyi, kun hän kuuli portaista askeleita. Pian sisälle pelmahti kolme tyttöä, jotka katsoivat Lilyä huolestuneesti.
"Onko jokin vialla, Lily?" Amyn ääni kysyi häneltä, ja Lily pudisteli päätänsä käsi silmiensä edessä.
"Kertoisit meille", Stephanie maanitteli. "Kyllä me voimme auttaa"
"Lily kiltti", Mischakin rukoili. "En kestä nähdä sinua tuollaisena.
Lily nosti kätensä pois silmiensä edestä ja näki, kuinka nuo kolme tyttöä katsoivat häntä huolestuneesti vastapäisellä sängyllä, ja Lilyn punaisille huulille kohosi pieni hymy. Oli ihanaa omistaa tuollaisia ystäviä.
Lily huokaisi turhautuneena ja päätti luovuttaa ja kertoa.
"No, minä ja James tavallaan olemme taas yhdessä..." hän ehti aloittaa, ennen kuin Stephanie kiljahti iloisena.
"Niin sitä pitää!" tyttö kiljaisi onnellisesti ja juoksi nopeasti halaamaan häntä, mutta lopulta irrotti otteensa Lilystä, sillä Mischa ja Amy repivät hänet irti.
"Etkö sinä näe, että Lilyllä on ongelmia?" Amy sihahti tuimasti ja sai kaikkien yllätykseksi Liyln nauramaan.
"Te olette kyllä kanssa yhden sortin ystäviä", Lily nauroi ja sai tytöt hymyilemään toisillensa noloina.
"Anteeksi, Lily", Mischa sanoi. "Mutta Stephanie nyt vain innostui hieman"
Lily katsoi Stephanieta uteliaana, kun tämä punastui. Lily huomasi todelliseksi onnekseen Stephanien kasvaneen ja saaneen hieman järkeä päähän. Lily huomasi, että välitti tytöstä hyvin paljon.
"Ei se mitään", Lily pudisteli päätään.
"Mutta mikä sinulla on sitten ongelmana? Eikö ole ihana asia olla Jamesin kanssa?" Stephanie kysyi kallistaen päätään.
"Kun me tavallaan sovimme olevamme hieman salassa näin aluksi, ettei kukaan... ulkopuolinen tulisi väliimme", Lily sanoi ja Stephanie punastui entistäkin syvemmin.
"Mutta James tuntuu koko ajan haluavan kertoa kaikille meistä, vaikka sovimme toisin", Lily tuskasteli. "Minä en välillä tajua tätä ollenkaan!"
"Mutta Lily, oletko miettinyt asiaa ollenkaan Jamesin kannalta?" Amy sanoi hellästi. "Hän on rakastanut sinua lähes neljä vuotta, tottakai hän haluaa olla sinun kanssasi julkisesti!", Amy neuvoi järkevästi. "Eihän häntä voi syyttää innokkuudesta"
Ja niin se kalahti Lilyyn kuin laukaus maalitauluun: James intoili, koska tämä rakasti häntä ja halusi esitellä häntä julkisesti! Mutta että rakastaa? Ei kai...
"Rakastaa? Kuulostaa vakavalta", Lily sanoi nyrpeästi.
"Tervetuloa aikuisuuteen, Lily", Mischa sanoi sarkastisesti.
"Mitä sinä tiedät rakastamisesta ja aikuisuudesta?" Stephanie huomautti.
"Enemmän kuin sinä", Mischa tokaisi ja Amy istui tyttöjen väliin.
"No niin, emme halua mitään hirveää sotaa tähän väliin", Amy ilmoitti diplomaattisesti. "Lily menee tunnin päästä partiointiin ja puhuu asiat selväksi Jamesin kanssa - ja Stephanie, eikö sinun pitäisi mennä hakemaan se esitelmäsi kirjastosta?"
"Ai niin!" Stephanie kiljahti ja löi otsaansa. "Unohdin täysin!"
"Voi ei", Mischa mutisi. "Minä tulen sinun kanssasi mukaan"
"Ei sinun tarvitse... Ai joo", Stephaniekin tajusi. "Tule vaan"
Mischa ja Stephanie nousivat ylös sängyiltä, moikkasivat Lilyn ja Amyn ja lähtivät.


Lily ja James lähtivät oleskeluhuoneesta nopeasti partioimaan. Molemmat halusivat vain nopeasti suorittaa partioinnin - sillä kumpikaan ei tiennyt mitä sanoa toiselle. James ei tiennyt, mistä Lily oli suuttunut, ja Lily ei tiennyt miten pyytää anteeksi.
Oikeastaan Lily ei tiennyt, haluaisiko pyytää edes anteeksi, ennen kuin James olisi avannut suunsa ja jutellut hänelle. He olivat aivan hiljaa ja kävelivät tunnollisesti ympäri Tylypahkaa etsien viattomasti tai vähemmän viattomasti eksyneitä oppilaita takaisin makuusaleihinsa.
"Hyvä on", James puuskahti kolme käytävää ennen heidän partioinnin loppua. "Olen hyvin pahoillani siksi, että suututin sinut"
Lily hymyili Jamesille. "Noin vähän aikaa siihen sitten meni", Lily sanoi ovelasti ja käveli ripeää tahtia kohti makuusalia. "Sinä olet todellakin aikuistunut, James!"
James irvisti Lilylle ja otti tätä kädestä kiinni estääkseen tytön eteenpäin kävelyn. Onnistuttuaan James kysyi: "Mistä sinä oikein sitten olet minulle vihainen?"
"Sinä et siis tiedä?" Lily varmisti, ja James nyökkäsi.
Lily huokaisi ja selitti tuskaisesti: "Minä varta vasten pyysin sinua olemaan hiljaa suhteestamme, ja oleskeluhuoneessa olit niin innoissasi minun kanssani pääsystä partiointiin, että he kaikki epäilivät jotain"
James katsoi ällistyneenä Lilyä. "Siinäkö kaikki?", hän puuskahti epäuskoisena.
Lily nyökkäsi epävarmasti ja sai aikaan hirveän naurukohtauksen Jamesille.
"Mutta Lily! Eivät he mitään arvannut, he tietävät minun pomppivan ulos housuistani jos pääsen sinun kanssasi edes viiden metrin säteelle! Jos mikä sai heidät epäilemään, se oli sinun reagointisi", James nauroi.
Lily tajusi olevansa tyhmä, ja nauroi Jamesin mukana, hieman nolona.
"Anna anteeksi, James", Lily sanoi ja punastui heleästi.
James halasi Lilyä ja kuiskasi tämän korvaan hiljaa: "Saat anteeksi, mutta minusta me voisimme jo kertoa kavereillemme meistä, vai mitä?"
Lily nyökkäsi ja piti Jamesista kiinni kuin pelkäisi menettää tämän.


"Tämä linna ei ole koskaan ollut näin pelottava", Stephanie kuiskasi Mischalle. He kävelivät kohti kirjastoa, ja ainut reitti sinne oli pimeät käytävät, joita Stephanie pelkäsi vielä yöaikaan.
"Toivottavasti emme jää kiinni", Stephanie jatkoi kuiskailujaan.
"Emme jää, sillä James ja Lily ei eksy tänne", Mischa yritti rauhoitella Stephanieta. "Ja jos tulee, niin luuletko että he meidät ilmiantaa? Ja enemmän minua pelottaa törmätä Durmstrangilaisiin kuin jäädä kiinni, jos tajuat", Mischa sanoi synkästi
Stephanie naurahti heikosti. "Totta. Mutta et voi väittää tosissasi että nämä käytävät eivät pelottaisi sinua yöaikaan"
Mischa vilkaisi ympärilleen, ja tiesi Stephanien olevan oikeassa. Käytävät olivat pelottavan hiljaisia, vain heidän askeleensa kaikuivat kivilattialla. Tilanne olisi kuin jästien kauhuelokuvissa, jos vielä joku hyppäisi nurkan takaa heidän eteensä.
Mutta onneksi niin ei käynyt, vaan nurkan takaa paljastui kirjaston ovi, josta he hiipivät nopeasti sisään.
"Minne ihmeeseen jätin sen?" Stephanie manaili ja katseli ympärilleen. "Olin varma, että jätin sen tähän pöydälle..."
Mischa huokaisi ja katsoi ympärilleen. Lukuisat kirjahyllyt ympäröivät heitä, ja Stephanien esitelmää ei näkynyt missään.
Yhtäkkiä Mischa tunsi tunteen, aivan kuin joku olisi tarkkaillut häntä. Hän kääntyi salamannopeasti ympäri, mutta ei nähnyt mitään. Stephaniekin oli jo melkein toisella puolella kirjastosalia, ja Mischa seisoi yksin. Näkikö hän varjon kirjahyllyn takia...?
"Stephanie", Mischa kuiskasi nopeasti. "Tänne, ja heti!"
"Braintownia sitä vain kaivataan apuun tiukan paikan tullen", sanoi laiska ääni kirjahyllyn takaa.
Mischa otti tukea pöydästä, ja katsoi kauhistuneena kun Coco astui esiin kirjahyllyn takaa.
"Sinä!" Mischa sanoi turhautuneena. "Haluatko aiheuttaa minulle sydänkohtauksen?"
"Usko pois, Heyes, en haluaisi mitään muuta niin paljoa kuin aiheuttaa sinun ennen aikaisen kuoleman", Coco lausahti.
"Joo joo, säästä selityksesi jollekin muulle", Stephanie tuli ja vilkaisi melkein pelokkaasti Cocoa. "Lähdetään, Mischa"
"Oi, tämähän on melkein söpöä", Coco sanoi voitonriemuisena. "Tehän pelkäätte minua!"
"Unelmoi sinä vain", Mischa sähähti.
"Todellakin, Heyes. Joko Stephanie-rakas löysit esitelmäsi?" Coco kysyi muina miehinä.
"Ihan kuin se sinulle kuuluisi!" Stephanie kivahti. Häntä harmitti hirveästi esitelmänsä hukkaaminen. Hän oli tehnyt kerrankin esitelmänsä kunnolla- ja tietenkin hukkasi tämän!
"Mistä sinä tiedät, että etsimme esitelmää?" Mischa kysyi kylmästi.
Coco hymyili vain hirmuisesti ja lähti kävelemään toiseen suuntaan, kääntäen heille selkänsä. Mischa oli jo lähtemässä tytön perään, mutta Stephanie otti Mischan käsistä kiinni viestittäen ruskeilla silmillään ‘älä turhaan'.
Mischa huokaisi ja alentui lähtemään häviäjänä pois kirjastosta, päänsä sisällä vilkkuen kysymys: Mitä ihmettä Coco oli tehnyt keskellä yötä kirjastossa?


"Sirius hei, tuo ei ole enää normaalia", Remus sanoi järkevällä äänensävyllään kohottaen katseensa kirjastaan.
Oleskeluhuone oli tyhjä lukuun ottamatta Remusta, Siriusta, Peteriä ja Amyä. Sirius oli aukaissut yhden ikkunaluukun oleskeluhuoneesta ja oli roikottamassa itseään ulos ikkunasta.
"Anna minun tippua rauhassa", Sirius murahti.
"Miksi sinä itsesi haluat tappaa?", Remus kysyi mielenkiinnotta. Hän tiesi Siriuksen vain pelleilevän, eikä ottanut tätä tosissaan.
"Tajusin yhden asian", Sirius synkkeni. "Mutta ennen kuin kukaan muu saa sen selville, olen kylmä kuin kivi!"
Tässä vaiheessa Remuksen mielenkiinto todella heräsi. "Ihanko totta? Minkä asian sinä tajusit?"
"En kerro", Sirius murahti uudelleen ja alkoi kiskomaan itseään ulos ikkunasta.
Remus laski kirjansa nojatuoliin ja suhahti ohi Amyn, joka torkkui jo nojatuolissa. Remus otti Siriusta jaloista kiinni ja veti tätä pois ikkunalaudalta, mutta Sirius pisti vastaan, eikä Remus saanut poikaa hievahtamaankaan.
"Matohäntä, tule apuun", Remus huudahti, mutta turhaan. Peterkin oli torkahtanut ja makasi lattialla sikiöasennossa.
"Sirius kiltti, luovuta!" Remus aneli ja kiskoi kahta kovemmin Siriuksen jaloista.
"En ikinä!"
"Anturajalka!"
"EN IKINÄ!"
Yhtäkkiä Siriuksen ote lipesi, ja kun Remus oli kiskomassa häntä jaloista samaan aikaan, he lensivät komeassa kaaressa lattialle.
"Hemmetti soikoon", Sirius manasi kun hän makasi Remuksen päällä. "Anteeksi Kuutamo. Sattuiko sinuun?"
"Ei, mutta sinua sattuu kunhan pääsen pois sinun altasi", Remus murahti ja katsoi murhanhimoisesti Siriusta.
"Ei luoja", kuului ääni muotokuvalta. "Stephanie, onko sinulla kameraa?"
"Ei, mitenkä niin?"
"Tule äkkiä katsomaan!"
Mischa ja Stephanie seisoivat muotokuvan ovella ja katsoivat hilpeästi maassa makaavia Siriusta ja Remusta.
"Jos teidän välillänne on jotain, niin kertokaa vain minulle, en seiso esteenä teidän tiellänne", Mischa sanoi muka murheellisesti ja Stephanie tirskahti vieressä.  
"Hah hah", Sirius murahti ja nousi nopeasti pois Remuksen päältä, pyyhkien pölyjä vaatteiltaan.
"Mitä ihmettä te oikein teitte?" Stephanie kysyi.
"Sirius ilmoitti tajuavan jonkin asian...", Remus aloitti
"Kuutamo, ei nyt", Sirius keskeytti.
Mischa ja Stephanie katsoivat toisiaan kummastuneina mutta antoivat asian olla.
"Missä meidän valppaat johtajaoppilaamme ovat?" Remus kysyi samalla kun Sirius syöksähti Mischan kimppuun, mutta ei saanut heiltä vastausta sillä he olivat jo keskittyneet täysin toisiinsa.
"En tiedä", Stephanie sanoi huvittuneesti Remukselle. "Kai he pian tulevat. Mutta minua väsyttää hirveästi, menen nukkumaan", Stephanie ilmoitti, ja siirtyi herättelemään Amyä.
"Niin minäkin", Remus sanoi ja herätti Peterin.
"Ei Beata, en halua lukea enää riviäkään..." Peter mumisi unissaan, kunnes Remus tökkäsi tätä lujempaa.
"Etkö ole viekään puhunut Beatalle?" Remus kysyi Peteriltä, kun tämä oli herännyt kunnolla.
"En ole ehtinyt", Peter mumisi ja Remus pyöräytti silmiään.
"Älkää kuolatko pitkään", Remus huudahti Siriukselle ja Mischalle, jotka istuivat yhdessä nojatuolissa tiiviissä tunnelmassa, mutta he eivät kuulleet.
Remus käveli Peterin jäljessä makuusaliin, ja mietti samalla Sabrinaa. Hän ei tiennyt miksi hänen mieleensä oli yhtäkkiä muistunut Sabrina, mutta hän puhuisi tytön kanssa huomenna, sillä ei halunnut menettää tämän ystävyyttä.


"Minä en pidä siitä", Coco ilmoitti välittömästi mustahiuksiselle pojalle, jonka kädet olivat Cocon lantion ympärillä. "Minä en halua, että kosket siihen ämmään"
"Mutta etkö sinä juuri sanonut haluavasi kostaa Mischalle?" pojan vihreät silmät kiiluivat huvittuneesti. Poika ja Coco seisoivat tyhjässä Luihuisten oleskeluhuoneessa.
"Kyllä, mutta en tuolla tavalla. Tiedän kyllä Bradley, että sinä vain haluat tekosyyn olla hänen kanssaan", Coco mumisi.
"Ei, en halua", Bradley mumisi. "Mutta se olisi ylivoimaisen kova isku Mischalle, tyttö-parka murtuisi"
"Toisaalta", Coco kallisti päätänsä ja katsoi Bradleytä silmiin. "Olet nero"
"Tiedän", Bradley sanoi ja suuteli nopeasti Cocoa huulille. "Koska toteutamme sen?"
"Mahdollisimman pian, haluan nähdä Mischan murtuvan nopeasti", Coco kuiskasi nautinnollisesti.

[Natabogi]

Luku 17
Rakkaus on sairaus


Kului kolme päivää, eikä mitään erikoista ollut tapahtunut Kelmeille. Kaikki he olivat olleet merkillisen rauhallisia: Kelmit eivät olleet tehneet minkäänlaisia piloja, Mischa ja Stephanie eivät olleet vielä kostaneet Durmstrangilaisille, vaikka olivat siitä kauan haaveilleet.
Sirius oli ollut koko viikonlopun ja maanantain hyvin hiljainen, eikä suostunut kertomaan kenellekään, mikä häntä vaivasi. Hän oli kieltäytynyt kertomasta jopa Jamesille, vaikkakin he olivat kuin veljeksiä. James loukkaantui hieman, sillä oli luullut Siriuksen kertovan hänelle kaiken, mikä häntä vaivasi.
Mischa oli kertonut pitkän harkinnan jälkeen, että oli seurustellut viidennellä luokalla Durmstrangilaisen Bradleyn kanssa. Mischa epäili, että Sirius oli loukkaantunut hänelle siitä. Hän oli vain maininnut sen ohimennen, kun Sirius oli huomauttanut Bradleyn tuijottavan Mischaa.


Mischa oli todella ollut onnellinen Bradleyn kanssa, mutta sitä hän ei kertonut Siriukselle. Heillä oli ollut hauskaa, kaksi koulun suosittua yhdessä. Suhdekin oli ollut jo hieman vakavampaa laatua, mutta katkesi välittömästi riitoihin oikeasta puolesta. Mischa ei voinut sulattaa pimeyden voimia kannattavia ajatuksia. Mutta Mischa huomasi ajattelevansa välillä, olisiko hän vielä yhdessä Bradleyn kanssa, jos Bradley ei tykkäisi suunnattomasti pimeyden voimista. Mutta hän halusi keskittyä nyt vain Siriukseen, siinäkin oli hänelle tarpeeksi ongelmia.


Maanantain koulupäivä oli ollut piinaava Siriukselle.
Sirius käveli kohti Tarvehuonetta ennen päivän tunteja, tarkoituksenaan olla hieman rauhassa edes sekunti, olla kuulematta niitä ‘oletko sinä kunnossa'- lausahduksia. Hänellä pursui se kaikki huolehtivaisuus yli korvien. Antaisivat hänen olla nyt viimeinkin rauhassa!
Mischakin oli ollut huolissaan. Sirius ei ollut enää sama itsensä hänenkään seurassaan, mutta tyttö oli ymmärtänyt olla hengittämättä koko ajan hänen niskaansa, sen jälkeen kun oli kertonut hänen ja Bradleyn menneisyydestä. Ajatus Bradleystä tuijottamassa tai iskemässä Mischaa ei helpottanut hänen oloaan lainkaan.  
Sirius astui sisään Tarvehuoneeseen, joka oli kauniin punainen. Hän rauhoittui heti.
Mutta rauha oli jälleen tiessään, kun hän muisteli ongelmaansa. Vai voisiko sitä kutsua ongelmaksi, Sirius mietti.
Sirius oli kuullut ongelmastaan monta tarinaa. Kuinka aina jollakin oli särkynyt sydän, kuinka joku oli uhrannut itsensä sen vuoksi, kuinka joku oli sokeutunut sen takia... Hän ei halunnut olla uhrilammas, ei todellakaan.
Miksi Jamesin oli ollut pakko puhua hänelle rakkaudesta, ja tartuttanut taudin häneenkin. Kunpa hän voisi vain olla ajattelematta sitä, mutta ei voinut sille mitään. Mischa oli hänen mielessään koko ajan.
Mutta Mischalle hän ei aikonut kertoa. Hänellä menisi vain maine, hänhän oli tullut tunnetuksi Tylypahkassa sinä Kelminä, joka hurmasi kaiken mikä liikkui tai oli liikkumatta eikä koskaan ollut vakavissaan. Mutta jotenkin hänestä tuntui, että hänen olisi pakko kertoa Mischalle, tai räjähtäisi.
Ei rohkeuden puute ollut ongelmana hänellä, vaan se, mitä tyttö vastaisi. Entä jos Mischa ei rakastaisikaan häntä? Se olisi hänelle maailmanloppu, sillä hän ei halunnut nolata itseään sillä tavalla.
Sirius pudisti itsekseen päätän. Tällä menolla hän vielä sekoaisi täysin. Hän kertoisi Mischalle tänä iltana, oli vastaus mikä hyvänsä. Vaikka kuinka paljon se sattuisi.


Mischa käveli yksikseen kohti kirjastoa, tekemään tylsää ainetta Professori Polkeinille. Hän ei olisi jaksanut millään tehdä sitä, mutta hänen oli pakko, koska Polkein oli uhannut häntä kuukauden jälki-istunnolla.
Mischa istui mahonkiseen kahden hengen pöytään ja otti pergamenttinsa esille. Hän kaivoi myös laukustaan mustepullon sekä sulkakynän ja kirjoitti otsikon harakanvarpain: Muutoksen aiheuttavat liemet ja niiden ominaisuudet.
Mischa huokaisi ja aloitti kiivaan miettimisen aiheesta, mutta vähän väliä hänen ajatuskulkunsa keskeytti Sirius. Tämä oli ollut jotenkin välinpitämätön häntä kohtaan koko päivän ja Mischa oli ollut surullinen pojan puolesta, muttei halunnut painostaa Siriusta millään lailla.


"Oletko sinä onnellinen, Kuutamo?"
Remus ja Peter istuivat oleskeluhuoneessa tekemässä aineitaan Polkeinille, ja Remus kirjoitti nopeaa tahtia, kunnes Peterin vikisevä äänensävy keskeytti hänet.
"Onnellinen? Mitä sinä tarkoitat?" Remus kysyi hämmästyneenä.
Peter oli vaivaantunut. "Tarkoitan, kun Siriuksella on Mischa ja Jamesilla on Lily ja minulla Beata, oletko sinä onnellinen yksinäsi?"
Remus melkein naurahti kysymykselle. Vain Peter voisi kysyä noin ajattelemattomia kysymyksiä.
"Tarkoitatko, etten minä voi olla iloinen ilman tyttöä?" Remus naurahti.
"En, vaan..."
"Aivan sama, Matohäntä", Remus sanoi jo hieman vihaisesti. "Kyllä, olen minä onnellinen. Ilman tyttöä"
"Hyvä", Peter huokaisi onnellisena ja jatkoi aineensa kirjoitusta. Remus katsoi ystäväänsä ällityneenä.
"Miksi sinä kysyit minulta tuota?" Remus kysyi rauhallisesti.
Peter irrotti sulkakynänsä pergamentista ja katsoi nolostuneena seinää Remuksen takana. "Mietin vain, olisinko onnellinen ilman Beataa", Peter tunnusti.
"Jos sinusta tuntuu, että olet onnellisempi ilman häntä, niin eroa hänestä", Remus neuvoi hieman kärsimättömänä. Häntä harmitti tämä keskustelun aihe.
"Mutta se ei ole helppoa", Peter valitti.
"Kestä se kuin mies", Remus tokaisi. "Jos et uskalla tehdä sitä, sinulla ei ole oikeutta valittaa"
Peter katsoi häntä hieman yllättyneenä ja hänen silmänsä olit teetassin kokoiset. Remus pakkasi nopeasti laukkunsa ja nousi nopeasti ylös.
"Minne sinä menet?" Peter kysyi yhä hämmentyneenä, mutta Remus ei kuullut tai ei halunnut kuulla kysymystä.


Remus käveli rivakasti käytävää pitkin. Hän ei tiennyt minne olisi mennyt- kunhan paikassa voisi paiskoa tavaroita ja huutaa kenenkään välittämättä.
Hän tajusi kadehtineensa Matohäntää- ystäväänsä, jolle kukaan ei ikinä ole ollut kateellinen, sillä hän oli heistä kelmeistä se epäsuosituin. Mutta sentään Peterillä oli ihmissuhde, jota ratkaista ja jota murehtia. Ja Siriuksella ja Jamesilla oli omat suhteensa. Hän tunsi jotenkin jääneensä ulkopuolelle piiristä, jossa oli kasvanut ja se ei tuntunut hyvältä.
Lopulta Remus päätti kävellä tähtitorniin. Siellä hän saisi murehtia rauhassa yksinäisyyttään.


Lily ja James makasivat Jamesin sängyllä kädet toisiensa ympärillä. He eivät olleet vieläkään saaneet sopivaa tilaisuutta kertoa suhteestaan, mutta he eivät enää yrittäneetkään peitellä sitä. Jos joku saisi selville, niin sitten saisi. Eivät he enää välittäneet sellaisesta asiasta.
"Lily?" James sanoi hiljaa.
"Niin, James?" Lily sanoi myöskin hiljaa, yrittämättä pilata tunnelmaa.
"Tuletko sinä katsomaan meidän peliämme huomenna?"
Lily naurahti. Vain James voisi murehtia tuollaisesta asiasta.
"Tottakai minä tulen, en jättäisi Rohkelikon peliä mistään hinnasta väliin", Lily sanoi lohduttavasti ja suuteli nopeasti Jamesia huulille. "Ethän sinä pärjäisi ilman minua, vai mitä?"
"En pärjäisikään", James ilmoitti ja Lily naurahti.
"Niin, minustahan sinun huispaustaitosi onkin kiinni?"
"Itse asiassa..." James sanoi virnistäen.
"Älä viitsi! Ei se ole mahdollista!"
"Onpas! Ensimmäisellä luokalla, kun otit ensimmäisen kerran luudasta kiinni, hymyilit niin ihanasti että halusin opetella lentämään niin hyvin kuin mahdollista, tehdäkseni vaikutuksen sinuun", James ilmoitti nenäkkäästi. "Joten minun huispaustaitoni on osittain sinun ansiotasi"
Lily ei osannut sanoa enää mitään vastaukseksi Jamesille. Poika oli todella yllättänyt hänet, voi kuinka otettu hän olikaan... Mutta hänen otettu olonsa katosi heti kun James alkoi nauramaan.
"Mitä nyt?" Lily kysyi tuohtuneena, sillä hänellä oli ikävä tunne, että James nauroi hänelle.
"Lily kultaseni, vaikka minä todella tykkäänkin sinusta, ihastuin sinuun vasta neljännellä luokalla", James virnisteli. "Kyllä minä ihan itse kiinnostuin huispauksesta"
"Tuo oli todella ilkeää", Lily tuhahti.
"Anteeksi", James sanoi yhtäkkiä täysin vakaalla äänensävyllä. "Minä vain halusin kokeilla, uskotko sinä minua"
"No, nyt voit olla onnellinen, sillä uskoin. Mutta tulevaisuudessa en usko", Lily ilmoitti ja nousi istumaan Jamesin sängyllä.
"Et kai sinä suuttunut minulle?" James kauhistui ja nousi myös istumaan. Lily oli jo vastaamassa, mutta muutti suunnassa suuntaa: "Tietenkään e- tarkoitan, tietenkin!" Lily korotti ääntänsä ja vaivoin pystyi pitämään virnistyksen pois huuliltansa. "Se oli todella halpamaista!"
"Anteeksi Lily, en tarkoittanut sitä", James sanoi epätoivoisesti ja Lily alkoi vuorostaan nauramaan. Hetken päästä Jameskin tajusi Lilyn vitsailleen, ja he nauroivat kilpaa toistensa kanssa.


"Kuinka paljon kello on, Steph?" Amyn väsynyt ääni kysyi.
"Noin kahdeksan illalla", Stephanie huokaisi ja piteli käsillään päästänsä kiinni. Hänellä ja Amyllä oli vieläkin Polkeinin määräämät aineet kesken, ja Stephaniella oli hirveä päänsärky. Oleskeluhuoneen meteli ei yhtään helpottanut asiaa, ja Stephanien teki mieli kirkua.
"Niin myöhä jo? Meidän täytyy pitää kiirettä", Amy sanoi hiljaa ja kirjoitti nopeammin.
"Minä en pysty tähän juuri nyt", Stephanie ilmoitti. Amy katsoi häntä kummastuneena.
"Mutta pakkohan sinun on! Vai haluatko saada kuukauden jälki-istuntoa?" Amy yritti puhua hänelle järkeä, mutta turhaan.
"Aivan sama, pääni räjähtää", Stephanie huokaisi. "Tiedätkö yhtään rauhallista paikkaa Tylypahkassa, minne voin mennä kirjoittamaan ainettani?"
"No, tähtitornissa ei varmaankaan ole ketään", Amy mietti.
"Hienoa", Stephanie tokaisi. "Nähdään huomenaamulla."


Stephanie käveli raskaasti kohti Tähtitornia ja kirosi kammoansa sairaalasiipeä kohtaan: hän pelkäsi kaikenlaisia piikkejä ja hoitomenetelmiä, eikä täten uskaltanut hakea pääsärkyyn mitään sairaalasiivestä, ties vaikka Matami Pomfrey olisi piikittänyt häneen saman tien erilaisia aineita ja käyttänyt häntä testinukkena. Stephanien isä oli parantaja ja hän oli kuullut lapsena liikaa kauhutarinoita erilaisista onnettomuuksista.
Stephanie hämmästyi pahasti, kun hän huomasi Tähtitornin oven olevan auki. Hän astui ovesta sisään hieman pelokkaasti (ties vaikka Durmstrangilaiset olisivat olleet siellä) ja näki yksin istuvan Remuksen.
"Ai hei, Remus", Stephanie sanoi helpottuneena ja meni tämän luo. "Mitäs sinä täällä?"
Remus moikkasi hänelle hämmästyneenä. "Tulin pakoon ongelmiani", poika vastasi hymyillen surkeana.
"Voinko auttaa sinua jotenkin?" Stephanie kysyi mutta Remus pudisteli päätänsä.
"Enpä usko, että voit", Remus vastasi ja katsoi uteliaana Stephanieta. "Mitä sinä muuten täällä teet?"
"Tulin kirjoittamaan sen kirotun aineen loppuun, oleskeluhuone oli täynnä metelöiviä kolmasluokkalaisia ja pääni tuli kipeäksi", Stephanie selitti ja istahti Remuksen viereen. "Joten Amy neuvoi minut tänne"
"Amy vai?" Remus sanoi hiljaa. Hän oli päässyt eroon pikaisesta ihastumisestaan Amya kohtaan.
"Joo, hän", Stephanie virnisti. "Tunnistatko?"
"Kyllä, taidan hämärästi muistaa henkilön..." Remus mietti.
Stephanie naurahti iloisesti ja unohti päänsärkynsä hetkessä Remuksen läsnäollessa.


"Beata, asia on nyt näin", Peter aloitti ja katsoi tyttöystäväänsä silmiin tiukasti. He istuivat tyhjässä luokkahuoneessa, jonka tarkoitusta Peter ei tiennyt.
Katsoessaan Beataa tämän tummanruskeisiin silmiin Peter unohti mitä hänen piti sanoa. Ne olivat niin suuret ja viattomat..
"Niin, Pet?" Beatan hieman kimakka ääni kysyi.
"Meidän pitäisi erota", Peter töksäytti ajattelematta.
Beatan suu aukesi hieman kauhistuen, mutta pian se sulkeutui. Peter katsoi hämmästyneenä, kun tytön kasvoille kohosi määrätietoinen ja uhkaava ilme.
"Ja mehän emme eroa vielä, vai mitä, Pet?" Beata nauroi uhkaavasti. "Et sinä haluaisi"
"Kyllä minä haluan", Peter sanoi ja epäröi. Beata oli aivan yhtäkkiä muuttunut, hänen äänensäkin oli määrätietoisempi.
"EI", Beata kielsi heti. "Me teeskentelemme olevamme onnellisia, vai mitä Peter?"
"Miksi...?" oli ainut sana minkä Peter sai ulos suustaan. Beata vain katsoi häntä julmasti.
"Aivan kuin sinä et tajuaisi"
"En tajuakaan", Peter huudahti. "Et sinä voi pitää minua vain suhteessa, jossa en halua olla!"
"En ehkä voikaan", Beata nauroi yhä vain. "Mutta odotahan, kyllä sinä vielä huomaat eronneesi minusta! Tulet nopeasti matelemaan eteeni, pyytäen anteeksi minulta"
Peter vain tuijotti Beataa, eikä osannut sanoa mitään.
"Mene, ääliö!" oli Beatan viimeiset hirveän kuuloiset sanat.


Mischa tuhahti vihaisesti ja yliviivasi jälleen yhden lauseen aineestaan. Aine oli pitempi ja vaikeampi kuin hän oli kuvitellut. Hänen kätensä olivat puutuneet liiallisen kirjoittamisen jäljiltä, ja hänen piti aina vain jatkaa. Kirjastokin alkoi jo pikkuhiljaa tyhjetä. Kello alkoi olemaan jo yhdeksän. Mischan koko päivä oli mennyt aineeseen, ja hänen pitäisi tehdä vielä läksytkin ja...
"No mutta, kukas se täällä ahkeroi?" kuului tuttu ääni hänen takaansa.
Mischa huokaisi. Hänen päivänsä paheni jälleen kertaheitolla, kun hän kääntyi katsomaan Cocoa, jonka vieressä seisoi... Bradley. Mischan sydän löi ylimääräisen kerran hänen katsoessaan pojan vihreisiin silmiin...
"Hei, Mischa", poika sanoi ja istui häntä vastapäätä. "Mitä sinä aivan yksin täällä kirjastossa teet?"
Coco istui pojan syliin ja katsoi Mischaa tahallisesti silmiin, aivan kuin kiusatakseen.
"Teen ainetta, kuten näkyy", Mischa onnistui tokaisemaan, mutta alkoi pakata hermostuksissaan tavaroitaan laukkuun.
"Minne sinulla on kiire? Etkö jäisi rupattelemaan meidän kanssa mukavia?" Coco kysyi teeskennellyn murheellisesti.
Mischa ei vaivaantunut edes vastaamaan, mutta kun hän oli saanut laukkunsa pakattua ja heilautettua sen olalleen, Bradley tarrasi häntä kädestä kiinni.
"Mischa", Bradley sanoi äänensävyllä, joka sai Mischan niskavillat pystyyn. "Minulla on sinulle kerrottavaa"
"Ai, sepä mukavaa. Kerro se sitten toiste. Minulla on hieman kiire", Mischa sanoi nopeasti ja yritti riuhtaista kättään pois, muttei onnistunut.
"Luulen, että sinä haluat kuulla sen nyt", Coco sanoi nautinnollisesti.
"Minä luulen toisin", Mischa tokaisi.
"Olet siis oppinut näsäviisautta siltä uudelta poikakaveriltasi", Bradley sanoi ja hänen silmänsä välkähtivät.
"Se tulee minulta aivan luonnostaan", Mischa sanoi uhmakkaasti ja tuijotti Bradleytä silmiin.
"Kuitenkin", Coco sanoi peräänantamattomasti. "Sinähän kuuntelet, mitä meillä on sanottavana. Vai haluatko, että koko koulu saa tietää isoveljestäsi...?"
Mischa lopetti välittömästi riuhtomisen. Mistä ihmeestä Coco tiesi Andreaksesta?
"Kyllä, me tiedämme rakkaan isoveljesi olevan kuolonsyöjä", Coco sanoi ja nautti joka hetkestä. "Joten sinähän kuuntelet, mitä meillä on sanottavana"
Mischa istui pöytään ja katsoi ympärilleen hieman hätääntyneenä. Ketään ei näkynyt kirjastossa.
"Tosiaan, et tiedä kuinka järkytyimme kun saimme tietää että, Andreas oli sortunut... väärälle puolelle?" Coco jatkoi ja Bradley katsoi muualle. "Joten, jos haluat, että se pysyy salaisuutena, sinä teet pienen tempun."
"Minä en tee mitään, mitä te käskette", Mischa sihisi.
"Muutat vielä nopeasti mielesi, Mischa-kulta", Coco sanoi ja hymyili hänelle. "Muuten kerromme kaikille isoveljestäsi"
"Kertokaa", Mischa nauroi. "Ei paljoa hetkauta"
Mischa luuli, että Coco olisi ollut pettynyt ettei hän tehnytkään mitä he käskisivät, mutta Coco vain hymyili hänelle.
"Ei sitten", Coco nauroi. "Entäs jos kertoisin sinulle, että yksi rakkaista ystävistäsi on astumassa kuolonsyöjäksi?"
Se oli isku vyön alle. Mischa katsoi järkyttyneenä Cocoa.
"Kukaan heistä ei ole kuolonsyöjä", Mischa sanoi luottavaisesti.
"Niin, ei vielä. Mutta yksi on suunnitellut sitä", Coco sanoi ja Bradley oli yhä hiljaa.
"Kuka?" Mischa kysyi hieman peloissaan.
"Luuletko todella että kertoisin sinulle, vielä?" Coco nauroi. "Pelin henki on se, että jos toteutat tehtäväsi, ystäväsi ei tarvitse astua kuolonsyöjäksi"
"Mistä tiedän, ettette te huijaa minua?" Mischa kysyi järkyttyneenä.
"Emme me huijaa sinua", Bradley sanoi hiljaa ja jotenkin Mischa tiesi pojan puhuvan totta. Pojan ilme oli liian vakava Cocon selän takana.
"Mitä minun pitää tehdä?" Mischa sanoi ja valmistautui pahimpaan.
"Sinä suutelet Bradleytä Siriuksen nokan edessä", Coco sanoi hitaasti. "Murrat hänen sydämensä  kertaheitolla"
"EN IKINÄ", Mischa järkyttyi.
"Joko se tai Stephanie astuu kuolonsyöjäksi", Coco sanoi ja hymyili. Hän melkein nauroi nautinnosta, kun näki hitaasti järkytyksen syttyvän häntä vastapäätä istuvan tytön kasvoille.
Mischa oli lyöty.

[Natabogi]

Luku 18
Annathan anteeksi?


"Te ette voi olla tosissanne", Mischa Heyes totesi kirjastossa. Hän katsoi nopeasti ympärilleen, muttei nähnyt ketään. Oli suorastaan aavemaisen hiljaista, ja Mischan aivot yrittivät koota nerokasta suunnitelmaa pelastautua kiperästä tilanteesta.
"Kyllä me voimme", vastapäätä istuva tummaihoinen, nuori ja kaunis tyttö sanoi ja hymyili mielipuolisesti. "Luuletko todella, että jaksaisimme pelleilä kanssasi?"
Mischa katsoi epätoivoisesti Bradleytä, mutta poika ei suostunut katsomaan häntä silmiin.
"Sinä paskiainen!" Mischa kiljaisi ja menetti itsehallintansa lopullisesti. "Olisit voinut auttaa minua, varoittaa!"
"Älä Bradleylle raivoa", Coco tiuskaisi heti. "Ja sitä paitsi, tämä oli hänen ideansa"
Mischa katsoi uudelleen Bradleytä ja näki hieman pahoittelevan katseen pojan vihreissä silmissä, mutta ei tyyntynyt siitä, päinvastoin.
"Turha nyt on pahoitella", Mischa sanoi pelottavan vihaisesti. Kyllähän Coco ja Bradleykin tiesivät, minkälaisen tempperamentin Mischa omasi kunnolla suuttuessaan.
Coco vilkaisi pojan ilmettä välittömästi, sillä ei nähnyt sitä aikaisemmin istuessaan pojan sylissä. Coco mulkaisi poikaa varoittavasti ja kääntyi katsomaan Mischaa koppavana.
"No niin, kuulit kyllä", Coco tokaisi Mischalle säälimättömästi. "Sinä suutelet Bradleytä Siriusken edessä tai Stephanie saa liittyä vastahakoisesti kuolonsyöjiin. Kumman valitset, neiti olen-aina-halunnut-pelastaa-maailman? Nyt sinun on kerrankin tehtävä päätös itse, eikä sinulla ole ystäviä niitä ratkomassa puolestasi"
Mischa tiesi välittömästi Cocon äänensävystä tämän olevan ehdoton. Mitä hän tekisi pelastaakseen itsensä ja Stephanien, sitä hän ei tietänyt, mutta Mischa rukoili ihmettä.
Cocon vaativa ilme odotti hänen päätöstään. Hän ei halunnut Stephanien liittyvän kuolonsyöjiin, mutta hän oli juuri nyt onnellinen Siriuksen kanssa, onnellisempi kuin aikoihin... Mutta ajatus Stephaneista kylmän kuolonsyöjämaskin takana sai hänet värähtämään.
"Hyvä on, teen sen", Mischa alentui ja kyynel vierähti hänen poskeltaan.
Coco hymyili jälleen kauhealla tavalla, mitä ei pystynyt Mischa edes kuvailemaan. Siinä oli jotakin... hirveää. Coco tiesi, että oli niskan päällä, eikä Mischa tykännyt tunteesta.  Hänen ainoa toivonsa olisi jutella Siriuksen kanssa ennen kuin suutelisi Bradleytä.


"Mischa? Missä sinä olet?" Sirius huhuili tyhjillä käytävillä. Hän oli käynyt jo tyttöjen makuusalissa, mutta unenpöpperöinen Lily oli kertonut tytön olevan vielä kirjastossa.
Sirius kirosi itsekseen omaa itsekuriaan. Miksi hän oli saanut päähänsä kertoa Mischalle maagiset kolme sanaa juuri nyt, kun kello oli jo pitkälti yli sallitun käytävillä olemisen rajan? Mutta hänestä tuntui, että olisi kolme- ei, vaan viisi kertaa onnellisempi kerrottuaan Mischalle tunteistaan.
Sirius astui sisälle kirjastoon ja kuuli pientä supinaa lähettyviltään. Sirius hymyili onnellisena. Mikä olisikaan romanttisempaa kuin kuiskata ne sanat hiljaisessa kirjastossa?
"Mischa?" Sirius kuiskasi eikä voinut estää pientä hymyä leviämästä huulilleen.
Kukaan ei vastannut. Sirius hieman kurtisti kulmiaan mutta jatkoi etsimistä.


"Kuuletko, kuinka elämäsi rakkaus huhuilee sinua?" Coco nauroi hyvin hiljaa ja Mischa yritti räpytellä epätoivon kyyneleitä silmistään. Hän ei ehtisi enää varoittaa Siriusta.
"Ehkä meidän pitäisi peruuttaa-", Bradley aloitti mutta Coco tiuskaisi niin hiljaa kuin pystyi: "Hiljaa ääliö! Me emme voi alkaa sääliä Mischaa nyt, suunnitelmamme on viittä vaille valmis! Vaikka henkilökohtaisesti tiesinkin että asetut hänen puolelle heti kuin mahdollista, senkin-"
Mutta Coco hiljeni hyvin nopeasti kuullessaan askeleita läheisen kirjahyllyn takaa. Hän käveli riuskasti pois paikalta, mutta ehti kuiskata Mischalle vihaisesti: "Sirius tai Stephanie, mieti tarkalleen kumman haluat vielä pitää itselläsi."
Mischa katsoi kyyneleidensä takaa Cocon loittonevaa selkää ja käänsi sitten kärsivän katseensa Bradleyhyn. Poika katsoi jälleen pahoittelevasti, ja Mischa pudisteli päätänsä ja rukoili hiljaa: "Älä kiltti tee sitä, älä..."
Mutta Bradley tarttui häntä tiukasti olkapäistä ja suuteli häntä huulille, eikä Mischa voinut olla näkemättä Siriusta, joka nojasi kirjahyllyyn järkyttyneen näköisenä ja tuijotti heitä epäuskoisena ja vihaisena. Mischa toivoi, että Sirius tulisi ja repisi hänet pois Bradleyltä, mutta sai järkytykseen huomata pojan juoksevan pois kirjastosta.


Tylypahkassa aamiaiset olivat aina runsaita: oli hedelmiä, erilaisia puuroja, kiisseleitä ja leivoksia, marjoja, muroja, mehuja, kahvia... Listaa olisi voinut jatkaa loputtomiin, ja kun Lily istui Rohkelikon tupapöytään aamiaiselle, hänestä tuntui että hän rakasti sitä aamupöytää. Hän otti läheisestä hedelmäkulhosta banaanin ja kuori sen.
"Miksi sinä hymyilet noin?" vieressä istuva James kysyi itsekin hymyillen.
"Tämä aamiaispöytä", Lily vastasi unelmoiden. "Jos vain voisin mennä sen kanssa naimisiin..."
"Pahin painajaiseni vihdoinkin toteutui", James sanoi epäuskoisena. "Aamiaispöytä vei tyttöystäväni!"
"No jopa on sinullakin ongelmat", Remus tuhahti myös istuutuessaan pöydän ääreen Peterin, Amyn ja Stephanien kanssa.
"Älä vähättele, Kuutamo!" James huudahti järkyttyneenä. "Miltä sinusta tuntuisi tilanteessani?"
"Missä tilanteessa?" Remus kysyi äänensävy katkeruutta tihkuen. "Eihän minulla edes ole tyttöystävää, jota menettää"
James tajusi, että oli tullut aiheeseen, joka oli kipeä Remukselle ja vaihtoi nopeasti puheenaihetta.
"Onneksi joululoma on pian..." James huokaisi.
"Niinpä", Stephanie kommentoi. "Mutta ensin nuo murmelit häipyvät koulustamme! Taidan odottaa sitä enemmän kuin joululomaa!" Stephanie sanoi ja osoitti olkansa yli Durmstrangilaisia, jotka istuivat Luihuisten pöydässä.
"Hei Peter, miksi Beata on tulossa tänne? Etkö sanonut aamulla, että te erositte?" Remus kysyi Peteriltä. Amykin kääntyi katsomaan ja kyllä- sieltä Beata saapui onnellinen hymy kasvoillaan.
"Ehkä hän pahoinpitelee minut", Peter vikisi ja laittoi kädet päänsä suojaksi.
"Kukaan ei pahoinpitele Kelmiä aamiaispöydässä", James vannoi ja otti salaa kiinni taikasauvastaan .Ties vaikka Beata olisi hyväkin kiroamisessa...
"Hei Peter", Beata toivoitti iloisesti ja katsoi Peteriä. "Mitä sinulla on tänään suunnitelmissa?"
"Miten niin?" Peter vikisi.
"Höpsö, tulin kysymään koska voisimme viettää taas aikaa yhdessä!" Beata nauroi ja suuteli Peteriä poskelle. "Haluan olla koko vapaa-aikani sinun kanssasi!"
"Tänään tuntien jälkeen", Beata sanoi onnellisena. "Näemmekö kenties tähtitornissa?"
"Sopii", Peter vinkui pahemmin ja Beata lähti kävelemään tyytyväisenä pois Peterin luota.
"Mistä ihmeestä tuossa on kyse?" Lily ihmetteli.
"Aivan sekopäinen tyttö", James sanoi hieman ihaillen, mutta Lily löi häntä.
"Mitä?" James huudahti.
"Ketään ei haukuta!" Lily tiuskaisi.
"Ei edes tyttöä, joka ahdistelee yhtä parhaista kavereistasi?"
"Ei!"
"Tylsää", James ilmoitti ja Remus nauroi ystävälleen.
"Sekopäisyydestä puheen ollen, missäköhän Mischa oli viiteen asti aamulla?" Amy mietti ääneen. "Hän tuli vasta silloin takaisin makuusaliin"
Remus ja James vaihtoivat leveitä virnistyksiä.
"Mitä nyt?" Lily kysyi tuohtuneena.
"Sitä vain, että Sirius ei ole vieläkään tullut takaisin makuusaliin..." James ja Remus sanoivat yhtä aikaa.
"Älkää puhuko enempää", Stephanie sanoi tiukasti ja muut nauroivat hieman. "Siitä joululomasta. Haluaisitteko tulla vierailemaan minun luonani joululomalla? Te kaikki?"
Lily, James, Remus, Amy ja Peter katsoivat toisiinsa ja kohauttivat olkapäitänsä.
"Olisi kyllä kiva nähdä teitä kaikkia joululomalla", Lily ajatteli ääneen. "Missä sinä muuten asut, Steph?"
"Asun Lontoossa", Stephanie virnisti. "Voisimme kenties näyttää teille aitoa jästimaailmaa pahimmillaan ja mennä shoppailemaan?"
"Ihanaa!" Lily huudahti. "Minulle kyllä sopii!"
"Sopiihan se", Jameskin sanoi Remuksen ja Peterinkin nyökytellessä iloisesti.
Vain Amy oli hiljaa.
"Entä sinä, Amy?" Stephanie kysyi. "Ei ne jästit kauhean pelottavia ole, jos sitä mietit..."
"En minä sitä", Amy sanoi takellellen. "Minä ajattelin viettää joulun täällä"
"Miksi ihmeessä?" Lily kysyi hämmentyneenä. Amy oli viettänyt jokaisen lomansa kotona, eikä ikinä Tylypahkassa- joten miksi hän nyt jäi Tylypahkaan?
"En tiedä itse asiassa", Amy selitti nolona. "Olisi kivaa koittaa olla täällä yksi loma, sillä en ole ennen tehnyt sitä"
"Se on sinun päätöksesi", Lily sanoi kohteliaasti, mutta ei voinut olla ihmettelemättä tyttöä.
"Täytyy muistaa pyytää Mischaa ja Siriustakin", Stephanie mietti.
"Niin, jos he enää tulevatkaan Tylypahkaan", James sanoi pahaenteisesti.
"Miten niin ‘tulevatkaan'? Ovatko he jossain muualla kuin Tylypahkassa?" Peter järkyttyi.
"En tiedä, mutta jos yhtään tunnen heitä, he ovat jo kaukana lämpimillä saarilla kuhertelemassa ja suunnittelemassa jälkikasvuaan", James arvaili.
"Sirius? Suunnittelemassa jälkikasvua? Salli minun nauraa", Remus nauroi. "Kun näen Siriuksen lapsen, lupaan olla sinun henkilökohtainen kengänpuhdistaja, James"
"Sovittu!" James huudahti iloisena ja kätteli nopeasti Remuksen kanssa.


Sirius makasi tarvehuoneessa mustapeittoisella sängyllä ja mietti elämän kurjuutta. Kuinka olikin mahdollista, että kerrankin kun hän rakasti jotain tyttöä tosissaan, eikä leikkinyt heidän tunteillaan, hän saikin itse sormilleen? Tältä siis tytöistä tuntui, kun minä petin heitä, Sirius mietti tuskissaan.
Miten hän voisi kuvaillakaan näkyä, jonka oli kohdannut kirjastossa eilen yöllä? Hän eli tilanteen mielessä joka hetki, joka sekunti ja Sirius oli varma että näky painaisi hänen mieltään monet vuodet.
Näky, kun Bradley ja Mischa suutelemassa kirjastossa.
Kyllähän hän mietti, kun Mischa oli puhunut ensimmäisen kerran Bradleystä ja ajasta, jolloin oli seurustellut pojan kanssa, että siinä oli jotain outoa. Jotain haikeutta. Mutta Sirius oli laittanut sen pienoisen vainoharhaisuuden piikkiin ja jättänyt asian.  Hän oli luottanut Mischaan.
Hän halusi vain miettiä omassa rauhassaan asioita ja miettiä, milloin puhuisi Mischan kanssa asiat selviksi. Se oli varmaa, että hän ei enää luottaisi tyttöön. Miten sellaisen ihmisen kanssa sitten seurustelisi? Ei mitenkään.


Haluan löytää Siriuksen, Mischa ajatteli kolmatta kertaa käytävällä, jota vastapäätä oli hullunkurinen maalaus, jossa joku hyvin mielenvikainen ihminen yritti opettaa peikoille balettia.
Mischa yllättyi nähdessään edessään oven. Hän oli ajatellut, että Siriuksen paikantaminen olisi vaikeampaa.
Mischa otti syvään henkeä ja astui sisään tarvehuoneeseen. Hän hieman järkyttyi, kun aina yhtä punainen tarvehuone olikin kokonaan musta, mutta muisti pian, että huone muuttui aina sellaiseksi, minkälaista huonetta tarvitseekin. Hänen syyllisyytensä kasvoi vieläkin suuremmaksi, minkä tyttö luuli olevan jo mahdotonta.
"Sirius?" Mischa sanoi hiljaa.
Sirius hätkähti ylös mustasta sängystään ja istui siihen.
"Sinä", Sirius mutisi hiljaa.
Mischa vilkaisi huolestuneena poikaa. Ei ollut ollenkaan Siriuksen tapaista olla niin sairaan näköinen; hänen tukkansa sojotti entistäkin kurittomampana pystyssä ja hänen kasvonsa olivat tavallistakin vaaleammat.
"Minä vain..." Mischa aloitti mutta ei pystynyt jatkamaan.
"Haluaisit pyytää anteeksi?" Sirius ehdotti hiljaa.
"Niin juuri", Mischa huokaisi helpotuksesta, kun Sirius oli tajunnut asian laadun näin pian ja kuulostikin rauhalliselta.
"Luuletko, että haluan kuunnella sinun anteeksipyyntösi?" Sirius räjähti ja sai Mischan hätkähtämään. "Luuletko todella, että haluan enää edes nähdä sinua?"
"Mutta se ei ollut minun vikani", Mischa yritti mutta Siriuksen nauru peitti hänen sanansa.
"Niin, eipä tietenkään! Sinut ilmiselvästi pakotettiin suutelemaan sinun entistä poikaystävääsi!" Sirius huusi kiukkuisena.
"Kuuntelisit", Mischa aneli.
"Hyvä on, mikä on tekosyysi?"
Mischa huokaisi ja kertoi hieman nolona: "Coco ja Bradley pakottivat minut siihen, muuten he olisivat pakottaneet Stephanien kuolonsyöjäksi..."
"Tuo oli naurettavin tekosyy minkä olen kuullut", Sirius tuomitsi epäuskoisena. "Kuinka he oikein olisivat saaneet Stephanien pakotettua siihen?"
Mischa ei osannut vastata ja tunsi itsensä tyhmäksi.
"Sinun pitää uskoa minua, Sirius", Mischa pyysi ja katsoi Siriusta silmiin. Jälleen kerran kyyneleet alkoivat valua hänen haaleansinisistä silmistään, eikä Sirius ollut moksiskaan nähdessään hänen itkevän. "He pakottivat minut, todella... Sinun täytyy luottaa minuun..."
"Tiedätkö sinä edes mikä tässä oli pahinta?" Sirius kysyi julmana. "En luota sinuun enää. Tuskin pystyn edes hemmetti katsomaan sinua! Ja minä kun olin ensimmäistä kertaa tosissani sinun kanssasi!"
Mischa rojahti maahan makaamaan ja itki vuolaasti, mutta Sirius ei piitannut.
"Olin jopa tulossa tunnustamaan rakkauttani sinun luoksesi, mutta onneksi en ehtinyt. Siinähän se taas nähtiin. Durmstrangilainen mikä durmstrangilainen."
Niine hyvineen Sirius poistui tarvehuoneesta ja jätti Mischan itkemään yksin suruaan pois. Mutta Mischa tiesi, että se olisi mahdotonta. Hän oli menettänyt Siriuksen lopullisesti.


"Missäköhän Sirius ja Mischa ovat olleet koko päivän?" Peter mietti oleskeluhuoneessa koulupäivän päätyttyä.
James ja Lily katsoivat toisiaan ja kohauttivat olkiaan, Remus pudisti päätänsä ja Amy ja Stephanie eivät edes kuulleet kysymystä, sillä he keskittyivät kovasti väittelemiseen.
"Olen aivan varma, että se ei onnistu!" Amy sanoi parhaillaan kiivaasti mutta Stephanie vain tuhahti.
"Miten niin ‘ei onnistu'? Onhan sitä isompiakin ongelmia ratkottu", Stephanie sanoi itsepäisesti.
"Mistä te oikein väittelette?" Peter kysyi kummissaan.
"Stephanie tässä väittää, että olisi mahdollista saada durmstrangilaiset lähtemään sovittua aikaisemmin", Amy huokaisi. "Mutta miten, sitä hän ei tiedä"
"VIELÄ", Stephanie lisäsi. "Mutta pian kyllä tiedän"
"Miten muka se onnistuisi?" Remus kysyi järkevänä.
"Jos vaikka... Jonesin peruukki piilotettaisiin? Hän joutuisi häpeissään lähtemään karkuun?" Stephanie ehdotti pirteänä.
"Peruukki?" Lily toisti järkyttyneenä. "Onko hänellä peruukki?"
"Onko se ihmekään sillä puupäällä", Stephanie tuhahti. "Itse asiassa, ideani on loistava!"
"Ei Stephanie, ei!" Lily sanoi järkyttyneen kuuloisesti ja hänen vihreät silmänsä pyöristyivät. "Entä jos hän saa sinut kiinni siitä?"
"Sitten? Eikö rehtori Dumbledore anna meille rangaistuksen? Luulen että hän osaisi jopa arvostaa keppostani", Stephanie hymyili.
"Aivan sama", Amy sanoi tympeän kuuloisena ja nousi ylös sohvalta. "Menen nyt haukkaamaan raitista ilmaa."
Muut katselivat ihmeissään Amyn kävelyä. Kun tytön selkä oli hävinnyt muotokuvasta, Lily kysyi välittömästi: "Mikä häntä vaivaa?"
"Kuka tietää?" Stephanie tuhahti. "Ei hän kuitenkaan kertoisi"


Amy käveli järven rantaa pitkin ja pidätteli kyyneleitään vastatuulessa. Kunpa edes sataisi, se kätkisi hänen katkerat kyyneleensä. Mutta ei. Jopa sää oli häntä vastaan.
Hän istahti isolle kivelle ja katsoi järven pintaa. Pian sekin menisi jäähän eikä siinä voisi uittaa varpaitaan, kuten he olivat Lilyn kanssa kesäisin aina tehneet. Toisaalta, tuskin Lily enää suostuisi sellaiseen hänen kanssaan. Lilyllähän oli Mischa. Ja James.
"Pirun Durmstrang", Amy kivahti ja nosti päätänsä ylöspäin. Hän ei antaisi sitä iloa itselleen, että itkisi ja tukahtuisi itsesääliin. Hänellä ei ollut varaa siihen.
Olisiko kaikki toisin, jos hän olisi Siriuksen kanssa? He voisivat pitää hauskaa nelisteen, Sirius, James, Lily ja hän. Voisivat mennä kahville punaiseen jästikuppilaan, olla järven rannassa...
Mutta Amy tiesi haaveilevansa. Mischa ja Sirius olivat onnellisesti yhdessä eikä asiaa muuttaisi enää mikään. Mutta silti, haaveilu piti hänet selväjärkisenä kylmässä arjessa, missä hän tunsi olevansa ulkopuolinen ja yksinäinen. Salaa hän toivoi vielä, että Stephanie ja Mischa olisivat riidoissa, jotta saisi olla Stephanien kanssa kahden.
Haparoivat askeleiden äänet keskeyttivät hänen ajattelunsa ja hän kääntyi katsomaan, kuka siellä oli. Hän meinasi tippua järkytyksestä maahan.
"Mischa? Onko kaikki hyvin?" Amy kysyi Mischalta, joka itki eikä ollut huomannut Amyä istumassa kivellä.
"Amy? Oletko se sinä?" Mischa kysyi ja purskahti vielä suurempaan itkuun. Amy hyppäsi äkkiä kiveltä ja halasi nopeasti Mischaa.
"Mikä sinun on?" Amy kysyi ja katsoi Mischaa silmiin.
"Minä... ja Sirius... erosimme", Mischa sai sanottua itkunsa lomasta.
Amy otti tytön uudelleen nopeaan halaukseen, eikä voinut olla peittämättä vahingoniloista virnistystä. Mutta mitä väliä sillä olisi, ei Mischa sitä nähnyt. Mutta joku muu näki. Joku kuunteli heitä läheisen puun takana, mutta Amy ja Mischa eivät nähneet häntä. Kuka näkisikään näkymättömyysviitan alle?


"Hei Sirius, missä te olette oikein olleet?" Lily kiljaisi oleskeluhuoneessa nähdessään Jamesin sylistä Siriuksen astuvan muotokuvasta huoneeseen.
"Tarvehuoneessa", Sirius vastasi poissaolevasti.
Remus, Peter ja James huomasivat välittömästi Siriusta vaivaavan jokin asia. Siriuksen ei tarvinnut sanoa asiaa äänen, hänen ystävänsä huomasivat sen välittömästi. Huoli piirtyi nopeasti Jamesin kasvoille, olihan kyseessä hänen ‘veljensä'.
"Mikä vialla, Anturajalka?" James kysyi hiljaa ja viittasi pojan istumaan sohvalle. Sirius tallusti pää matalana istumaan.
"Minä ja Mischa erosimme", Sirius ilmoitti.
Sanoja seurasi hiiskumaton hiljaisuus. Kukaan ei puhunut sanaakaan. Peter ajatteli, että jos olisi pudottanut yhden ripsistänsä lattialle, olisi kolissut ja lujaa.
"Miksi ihmeessä?" Remus henkäisi.
"Mischa petti minua sen Bradleyn kanssa. Mutta ei se mitään. Olenhan minä yksinkin tottunut olemaan, vai? En minä turhaan kelmi ole", Sirius sanoi ja nousi ylös mennäkseen makuusaliinsa.  
"Mikä Mischaan on mennyt?" Lily kuiskasi ja pyyhkäisi silmäkulmastaan harmistuksen kyyneleen.
"En tiedä, mutta miten minusta tuntuu, että tähän liittyy myös Coco?" Stephanie sanoi. Kaikki kääntyivät katsomaan Stephanieta, joka oli hirveän kalpea.
"Meidän pitäisi varmaan etsiä Mischa", Lily mietti.
"Etsitään, ja sen jälkeen murran jonkun tummaihoisen ääliön niskat", Stephanie sanoi pelottavan tyynesti.


"Mitä helvettiä sinä olet taas mennyt tekemään, Coco?" Heidi kirosi Luihuisten oleskeluhuoneessa ja heitti hänen ja Bonnien ympäriltä näkymättömyysviitan pois.
"Mitä te nyt valitatte?" Coco kysyi ja ei edes välittänyt ystävien kiukusta.
"Mitä sinä oikein teit Mischalle?" Bonnie kysyi ääni vihaa täristen.
"Mitä te siitä ämmästä välitätte?" Coco kysyi kiukkuisesti.
"Ehkä siksi, että hän on vaarallisen masentuneen näköinen?" Heidi kysyi .
"Miten niin?"
"Näimme hänen itkevät silmänsä päästään järven rannalla", Bonnie selitti.
Cocon kasvoille syntyi ääliömäinen virnistys.
"Olet sairas", Bonnie sihisi.
"Mitä sinä teit hänelle?" Heidi kysyi.
"Pakotin hänet suutelemaan Bradleytä Siriuksen nokan edessä", Coco sanoi välinpitämättömänä. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän katsoi ystäviensä ilmeitä, jotka olivat järkyttyneitä.
"Emmekö me sopineet, että vain hieman näpäytämme häntä?" Heidi kysyi turtana. "Kuinka sinä edes keksit tehdä jotain noin typerää?"
"Mitä te Mischan tunteista välitätte?" Coco räjähti. "Olisitte vain tyytyväisiä!"
Coco lähti ulos Luihuisten oleskeluhuoneesta ja jätti jälkeensä typertyneen hiljaisuuden.
"Hän on sairas", Bonnie kuiskasi.
"Todellakin", Heidi vastasi ja he katsoivat toisiaan hieman surullisesti hymyillen.