Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: Natabogi - 02.07.2007 23:37:57
-
Name: Run Away
Writer: Natabogi
Beta: Rakas ystäväiseni
Genre: Romance, Snog, Adventure, Draama, Fluff.
Rating: K-11
Paring: James/Lily, Sirius/OC, OC/Remus/OC, Peter/OC, OC/OC
Warnings: Ensimmäinen ficcini, joten kokemattomuus näkyy selkeästi. Lisäksi tähän mahtuu monen monta klisettä...
Summary: Kelmien viimeinen vuosi käynnistyy, ja Durmstrangista saapuu kaksi tyttöä Tylypahkaan ja he sekoittavat pakan taidokkaasti...
Prologi
"Heyes! Nyt pysähdyt tai joudut kuuraamaan opettajien huoneen vessan! Ilman käsineitä ja taikuutta!" vihainen huuto kaikui Durmstrangin koulun kolkoilla, harmailla käytävillä.
Noin kuusitoistavuotias, korpinmustat hiukset omaava tyttö irvisti kuullessan näin hirvittävän uhkauksen ja kääntyi huutajaa kohden ja yritti pitää sievät kasvonsa viattoman näköisenä.
"Hauska nähdä teitäkin, herra rehtori! Eikö teillä ole hommia näin päiväsaikaan?" hän huusi takaisin ja lausui sanat niin halveksuvasti kuin suinkin osasi.
"Meillä ei ole aikaa näsäviisauteen, kuten hyvin tiedät", pulskahko, kaljuuntunut ja ilkeän näköinen rehtori Jones sanoi tuimasti möreällä äänellään.
"Viimeinen viikko, neiti Heyes, viimeinen viikko jäljellä ennen kesälomaa ja sen jälkeen tuleekin jo seitsemäs vuotesi, ihmettelen syvästi, miten et huomannut sitä", rehtori jatkoi.
"Toisin kuin eräät, minä olen kyllä huomannut sen. Jos vain saan luvan, niin menisin tunnilleni, olen jo muutenkin myöhässä" Mischa Heyes sanoi toivoen kovasti että pääsisi livahtamaan. Hänestä tuntui inhottavasti, että rehtori oli innoissaan jostakin. Se ei tietänyt hyvää hänelle.
"Myöhemmin!" rehtori Jones sanoi vakavana. "Minulla on sinulle ja neiti Braintownille asiaa. Tapaamme viiden minuutin kuluttua kansliassani. Sinä saat hakea neiti Braintownin. Ja muistakin", rehtori madalsi ääntään. "Jos te kaksi ette ole siellä sovittuun aikaan, voitte olla varmoja että Dumstrangin ovet ei aukene teille enää seuraavana vuonna."
Mischa huokaisi ja käveli kohti pimeyden voimien luokkaa, tarkoituksenaan hakea Stephanie Braintown sieltä. Hän oli toivonut, ettei rehtori tajuaisi heidän tehneen sitä pientä pilaa. No, toisaalta, Mischa mietti, kukaan muukaan ei uskaltanut kapinoida rehtoriaan vastaan? Tai he eivät halunneet, Mischa siristi hyvin haalean sinisiä silmiään. Kaikkien muiden mielestä pimeyden voimat ovat niin kiinnostavia ja iki-ihania. Hän ja Stephanie vihasivat niitä. He eivät vain voineet ymmärtää, miten ihmiset voivat kiduttaa ja tappaa toisiaan huvikseen, saavuttaakseen jotain turhaa. Äkkiä hän huomasikin olevansa jo luokan oven edessä. Hän koputti napakasti ja pyysi Stephanien mukaansa.
"Ei hemmetti, ei voi olla totta", Stephanie ruikutti. "Kuinka se vähä-älyinen on päässyt meidän jäljille jo nyt?" Hänen platinanvaaleat, hieman alle olkapäiden pituiset hiuksensa heiluivat kiivasti hänen askeleidensa tahdissa. Pituutta häneltä löytyi 5 cm enemmän kuin Mischalta ja siitä asiasta hän oli enemmän kuin ylpeä. He olivat kuin yö ja päivä, Mischalla mustat hiukset,jotka olivat 5 cm yli hänen kapeiden olkapäiden, aivan vaaleansiniset silmät ja itsevarma luonne, kun taas Stephanie omasi hyvin vaaleat hiukset, tummanruskeat silmät ja hänellä oli aika hiljainen, varsinkin jos hän ei tuntenut ihmisiä ympärillänsä.
"Ei tietoakaan", Mischa myönsi ja nopeutti askeleitaan. "Pian me ollemme myöhässä!" Mischa sanoi turhautuneena ja lähti juoksemaan kohti rehtorin kansliaa Stephanien seuratessa perästä.
Hengästyneinä ja kolme minuuttia myöhässä, Mischa ja Steph saapuivat kanslian ovelle. Stephanie oli hermoromahduksen partaalla, parka kuitenkin kuvitteli, että rehtori Jones tällä kertaa toteuttaisi uhkauksensa. Mischa ei voinut olla hymyilemättä. Juuri rehtori Jones oli tutustuttanut heidät kaksi toisiinsa. He olivat yhdessä varastaneet ensimmäisellä luokalla rehtori peruukin, ja heitelleet sitä kuin frisbiitä, kunnes Jones oli huomannut heidät. Siitä oli seurannut tavalliset uhkaukset ("Syötän teidät altaalliselle kirskunkuristajia!") ja jälki-istuntoa, jossa Mischa oli tutustunut vielä paremmin Stephanieen.
"Mischa?" Stephanien ääni kutsui jostain kaukaa.
"Anteeksi, mitä sanoitkaan?" Mischa sanoi nolona. Ei ollut hänen tapaista vaipua omaan maailmaansa, se oli enemmänkin Stephanien alaa. Hän oli se, joka yllytti kaikkeen, ja teki kaiket päivät (ainakin omasta mielestään) hauskoja kepposia. Stephanie vain aina seurasi perästä ja yritti takoa järkeä hänen päähänsä, tuloksetta.
"Sanoin, että pitäisiköhän meidän mennä kansliaan,ennen kuin se rehtori Jones potkii meidät puolikuoliaiksi?" Steph hermoili.
"Hmph, ihan niinkuin se uskaltaisi minun kimppuuni käydä", Mischa huomautti ylimielisesti ja astui koputtamatta sisään, Steph tiukasti hänen kannoillaan.
"Kas vain, tekin viimeinkin suvaitsitte saapua paikalle", rehtori Jones huomautti vihaisesti.
"Joo, ajateltiin että sinullakin voisi kerrankin olla jotain tärkeää asiaa", Mischa laukaisi ja istui alas kovalle puutuolille tunkkaiseen, tummaan huoneeseen, jossa oli tumma pöytä, pari kirjahyllyä ja pari synkkää taulua seinällä. Steph vingahti kimeästi kuin varoittaen parasta ystäväänsä ja istui tämän viereen.
"Neiti Heyes, olen ajatellut teitä jo kauan ja potkut ovat olleet mielessäni joka kerta, joten teinä en paljon soittaisi suutani", rehtori sihisi tumman mahonkisen pöytänsä takaa.
"Hyi, olet ajatellut minua?" Mischa huudahti. Rehtori Jones hätkähti ja Stephanie ajatteli, mitä pakkaisi mukaansa, kun Jones heittäisi heidät hyvin pian ulos Dumrstrangista.
"Minua on aina mietittänyt, kuinka te kaksi olette päätyneet Dumrstrangiin, kun niin vihaatte pimeyden voimilta suojautumista", rehtori sanoi muka-huolettomasti eikä edes katsonut heihin päin.
"Senkö takia sinä kutsuit meidän tänne?" Stephanie ihmetteli.
"Senkin, ja saattaa asia liittyä siihenkin, että joku oli mäiskinyt poikien vessan käyttökelvottomaksi, ja kirjoittanut seinään "rehtori Jones on oikeasti nainen", mikä tietäkään ei ole teidän ansiotanne?" rehtori katsoi tyttöjä kysyvästi.
Stephaniellä ei pitänyt pokka ja hän tirskahti. Mischa mulkaisi ystäväänsä murhaavasti ja yritti pitää viattoman ilmeen kasvoillaan.
"Tiesin koko ajan että te olitte tehneet sen", Rehtori sihisi niin vihaisena, että Mischa oikein hätkähti äänensävyä."Ja minun kai ihan turha edes kysyä teidän motiiveja?"
Mischa mietti kuumeisesti. Ei kannattanut suututtaa rehtoria enempää kertomalla, että he olivat tehneet sen pelkästään sen vuoksi, että he vihasivat häntä koko sydämellään, samoin pimeyden voimia (sekä he olivat tietenkin varmoja rehtori Jonesin naisellisuudesta).
"Ihan turha kysyä, kyllä", Mischa myönsi.
"Kysyn vielä KERRAN", rehtori painotti sanaa kerran, "miksi halusitte alunperin Durmstrangiin?"
"Ehkä", Mischa sihisi vihaisesti. "meillä oli syitä joita sinä et ole huomannut vieläkään!"
"Ehkä olen vain teeskennellyt, että en ole huomanut niitä!" rehtori Jones ilmoitti ylpeänä.
Mischa tuhahti. "Sinä nyt et huomaisi edes Albus Dumbledorea viisi vuotiaiden joukosta", Mischa sanoi yllättäen. "Vaikka hän olisi alasti!" Stephanie tuijoitti järkyttyneenä Mischaa,sitten rehtoriaan joka oli punaisempi kuin ikinä.
"Selvä. Selvä", rehtori Jones mutisi kuin itsekseen. "SELVÄ!" hän huusi yhtäkkiä saaden Mischan ja Stephin hätkähtämään.
"Saatte potkut! Häipykää silmistäni! Kirjoitan Albus Dumbledorelle että te jatkatte seitsemännen vuotenne siellä!"
Mischa ja Stephanie olivat järkyttyneitä, eivätkä saaneet sanaa suustaan.
"Minne tahansa muualle, mutta ei Tylypahkaan", Mischa sanoi hiljaa. Heille oli aina opetettu Durmstrangissa Tylypahkan olevan kuraveristen ja verenpettureiden koulu, kun taas Durmstrang hyväksyi vain puhdasverisiä ja juuri ja juuri puoliverisiä, jos he käyttäytyisivät puhdasveristen tavoin.
"Se on teille aivan oikein", rehtori sanoi hiljaa mutta innoissaan. "Hyvästi!"
Mischa ja Stephanie olivat kuin maansa myyneitä, kun he lähtivät huoneesta. Jo illalla he olivat pakanneet tavaransa kaikessa hiljaisuudessa ja pian he olivat häipyneet Durmstrangista raikuvien aplodien saattelemana.
-
Luku 1
Paljonko on enää aikaa?
"Minä en kestä tätä enää!" mustat, sotkuiset hiukset ja pähkinänruskeat silmät omaava poika huudahti keskellä kiireistä laituria yhdeksän ja kolme neljäsosaa. Koko laituri pysähtyi pojan sanojen johdosta vähäksi aikaa, mutta huomattuaan, ettei mikään ollutkaan oikeasti hätänä (kuten pikajuna ei toimisikaan yhtäkkiä), he jatkoivat matkaa ja tyytyivät mulkoilemaan tätä vihaisesti. Poika punastui hieman.
"Anturajalka, tajuatko sinä ollenkaan", poika mutisi nyt hiljempaa, "että tämä on meidän viimeinen vuosi täällä?"
"Kyllä tajuan, Sarvihaara", toinen poika naureskeli. "Sinä olet siis nyt vasta tajunnut, että tämä on sinun viimeinen vuotesi ahdistella Evansia?"
James Potter mulkaisi ystäväänsä.
"En minä häntä ahdistele!" James huudahti luokkaantuneena.
Komea, seitsemäntoistavuotias Sirius Musta irvisti salaa. Tuosta voisi olla montaa mieltä, mutta sitä hän ei ikinä myöntäisi parhaalle ystävälleen.
"Hei, Sirius", James herätteli Siriuksen mietteistään. "Pitäisiköhän meidän mennä jo junaan? Kuutamo ja Matohäntä menivät jo edellä."
"Joo, mennään, minun pitää suunnitella tämän vuoden iskulista", Sirius sanoi ja hymyili lähellä oleville kuudesluokkalaisille tytöille kuuluisan isku-hymynsä sillä seurauksella, että yksi heistä pyörtyi, eivätkä muut tytöt huomanneet ottaa häntä kiinni, sillä Sirius oli juuri nostamassa tavaroitaan, jolloin hänen hauislihaksensa näkyi. James pyöritteli silmiään.
Sisällä junassa vallitsi täydellinen kaaos. Ihmisiä tunkeili joka paikkaan etsimään ystäviään, jotka olivat jo menneet edellä. Jamesillä ja Siriuksella ei ollut sen helpompaa tungoksessa kuin muillakaan; aluksi he olivat rauhallisia etsimään kadonneita ystäviään, mutta sitten yksi kakkosluokkalainen luihuinen oli taklannut Siriuksen sivuun ja juossut hänen ohitseen, hänellä meni hermot.
"Voi Minervan äiti sentään, eikä teillä kakaroilla ole yhtään käytöstapoja?" Sirius huusi pojan perään levitellen lihaksikkaita käsiään.
"Hei, ei ne ole kakaroita, ne ovat jo kaksitoistavuotiaita!" kuului tuttu, mutta vihainen ääni heidän takaansa.
Lily, James huomasi. Jamesista tuntui, ettei hän saanut henkeä. Nuo hätkähdyttävän vihreät silmät ja uskomattoman kauniit kasvot. James tuijotti tyttöä eikä saanut sanaa suustaan. Oliko mahdollista, että tyttö oli vain kaunistunut kesän aikana? Sirius sai ensimmäiseksi sanat suustaan.
"No mutta hei, Lily!" Sirius huudahti iloisesti.
"Se nimi oli muuten vieläkin Evans, mutta jos Remusta ja Peteriä kaipaatte, he ovat täällä minun ja Amyn seurassa."
"Mahtavaa, päästään heidän kanssa samaan vaunuosastoon", Sirius kuiskasi, ja sai Jamesin hymyilemään typerästi.
"Lil - tarkoitan Evans", James hymyili ja yritti hymyillä hurmuri-hymyään, mutta epäonnistui surkeasti ja sai aikaan kivuliaan näköisen irvistyksen. "Miten kesäsi meni?"
"Aivan loistavasti", Lily sanoi halveksuen eikä edes nostanut päätään, sillä hän luki juuri Loitsujen Käsikirja Seitsemää. "Koska sinä et ollut ahdistelemassa minua."
Jamesin kasvoilla vilahti ensin pettymys, sitten suuttumus, ja sitten taas iloisuus, mikä ärsytti sivusta katsovaa Amyä kovasti. Hän ei tykännyt yhtään kelmeistä, mutta Lily vihasi jopa häntä enemmän heitä, jos se ylipäätään oli mahdollista. Hän oli seurustellut Siriuksen kanssa viime syksynä, ja se ei ollut päättynyt hyvin. Amy oli yllättänyt Siriuksen kuutosluokkalaisen puuskupuhin sylistä, ja hänen oli ollut vaikeaa päästä siitä yli, mutta Siriuksen kiroaminen oli helpottanut hänen oloaan paljon. Sirius ei ollut varmaan vieläkään päässyt eroon arvestaan leuan alapuolelta, Amy arveli vahingoniloisesti.
"Amy, miten sinun kesäsi meni?" Sirius sanoi yllättäen, ja hymyili vinosti. Miten tuo poika kehtaa, Amy ajatteli, mutta vastasi kuitenkin.
"Aika hyvin, kiitos kysymästä", hän sanoi ja alkoi letittämään paksuja hiuksiaan. Ne olivat jo yli olkapäiden, ja väritykseltään ruskeat. Amyn kasvot olivat myös aika sievät, vaikka hän vihasikin yli kaiken pisamiaan.
"Sepä hienoa", Sirius mutisi hajamielisesti, ja katsoi yhtäkkiä vaunuosaston ovea ahnaasti aivan kuin olisi halunnut mennä sen kanssa heti naimisiin. Amy kääntyi myös katsomaan ovea, ja kun kaikki olivat hiljaa, he kuulivat oven ulkopuolelta kuiskintaa.
"En minä usko, että he haluavat meitä sinne", pieni, kimeä piipittävä ääni sanoi. "Heillä näyttää olevan ja jonkilainen oma porukka". Kelmit katsoivat toisiaan huvittuneina.
"No se nyt on vähän sääli, mutta muut osastot on täynnä, paitsi ne jossa on niitä säälittäviä pimeyden voimiin uppoutuneita ääliöitä", toinen ääni sanoi varmemmin ja työnsi vaunuosaston oven auki.
"Sori, mutta voisikohan tänne tulla sisään, kun muualla on täyttä?" varmemman kuuloinen tyttö kysyi astuen vaunuosaston ovesta sisään. Kaikki neljä poikaa tuijottivat tyttöä suut auki (Lily epäili, että Peterillä oli leukaluu pois paikoiltaan) ja kuolaa valui vaunuosaston punaisille matoille. Lily mulkaisi heitä halveksuvasti ja hymyili tytölle vastaten: "Tottakai se sopii."
Tyttö nyökkäsi kiitollisena ja istui Lilyn viereen ja viittasi käytävältä ystävänsäkin osastoon sisään. Lilyn vieressä istuva tyttö katseli kaikkia vuorotellen, aivan kuin arvioiden jokaisen. Tällä tytöllä oli pikimustat hiukset, jotka oli sutaistu huolettomasti ponnarilla ja hänellä oli korsettimainen valkoinen toppi, ja mustat farkut. Tytöstä ei voinut sanoa, että hän olisi siro, mutta ei hän ollut lihavakaan, vaan juuri sopiva. Mutta tytön silmät antoivat vasta hyvän kuvan hänen luonteestaan; ne olivat haalean siniset, ja niiden ilme hälyytti sanomaa: kettuile-vähänkin-niin-tiedät-missä-tämä-kukkavaasi-pian-on.
Korvia soivan hiljaisuuden jälkeen tyttö rykäisi ja sanoi: "Jep, nyt kun olemme tuijottaneet toisiamme vähän aikaa", tyttö sanoi pirullisesti ja tuijotti Peteriä, joka oli vieläkin suu auki, "Niin kai meidän täytyy esitellä itsemme. Minun nimeni on Mischa, ja tämä on ystäväni Stephanie", Mischa sanoi ja nyökkäsi kohti hiljaista ystäväänsä. Stephanie seisoi hiljaa ja hymyili. Hänellä oli yllään punainen kesämekko, ja hänen platinan väriset hiukset olivat sotkettu lakalla, ne pysyivät ihanteellisesti sotkussa, Steph ajatteli, niin ohuet kun hänen hiuksensa ovat. Tyttö oli hyvin siro ja laiha, itseasiassa liiankin laiha. Stephin silmät olivat myös hätkähdyttävät, tummanruskeat, aivan kuin Jamesin. Tyttö istahti Mischan viereen. Hän oli hirveän ujo tällaisissa asioissa. Hän alkoi tuijottamaan mattoa, aivan kuin ei olisi tehnyt mitään sen mieluisempaa. Mischa katsoi ystäväänsä halveksien. Kaikki muut huomasivat tämän, ja Lily yritti nopeasti kehittää keskustelua.
"En olekkaan nähnyt teitä ennen Tylypahkassa, menettekö tekin myös seitsemännelle luokalla?" Lily sanoi nopeasti.
Mischa naurahti. "Et ole kyllä voinutkaan nähdä meitä aikaisemmin, me tulemme Durmstrangista. Ja kyllä, seitsemännelle mennään", Mischa jatkoi.
Lauseesta syntyi soiva hiljaisuus. Kaikki Durmstrangista tulleet ovat melkein automaattisesti luihuisia, Sirius ajatteli. Harmi, siinä meni kaksi tyttöä pois iskulistalta. Mischa huomasi kaikkien vaivaantuneen olemuksen.
"Te varmaan oikeasti luulette, että kaikki Durmstrangilaiset on pimeyden voimiin uppoutuneita?" Mischa kysyi hiljaa. Sirius nyökkäsi hitaasti, aivan kuin miettien, uskaltaisiko tehdä niin.
"No, mieti sitten, miksi me oikeen saatiin potkut sieltä!" Stephanie huudahti yhtäkkiä Siriukselle, saaden kaikki hätkähtämään, myös Mischan.
"Te saitte potkut sieltä?" Lily kysyi varmistaakseen asian järkyttyneen oloisena. Hän ei voinut keksiä pahempaa asiaa kuin saada potkut koulusta.
"Joo, aiheutettiin liikaa hankaluuksia", Stephanie jatkoi. "Rehtori ei tykännyt meistä. Mutta no, ei se paljon harmita, se oli aika outo koulu, koko ajan vain pimeyden voimia. Ja sitten tietenkin", Stephanie katsoi syyttävästi Mischaa. "Jotkut meistä hankki liikaa vihamiehiä kiroamalla jokaisen vastaantulijan huonona päivänä!" Mischa nosti kädet pystyyn syyllisenä.
"Hei, mikä tuo merkki on?" Mischa kysyi äkkiä vaihtaen puheenaihetta, sillä hän ei heti halunnut Stephin kertovan millaiset kiroustaidot hänellä oli, ja osoitti Lilyn kaavussa olevaa kiiltävää merkkiä, johon oli kirjailtu JT.
"Minä olen koulumme johtajatyttö", Lily sanoi hymyillen.
"Hei, onneksi olkoon, Lily!" Remus huudahti. "Sinä todellakin ansaitsit sen!"
"Kiitos, Remus", Lily hymyili ylpeännäköisenä.
James katsoi Lilyä, ja sitten hän alkoi yhtäkkiä kaivamaan repustaan jotakin. Vähän ajan päästä hän löysi sen; samanlaisen merkin kuin Lilyllä, mutta kirjaimet olivat JP.
Kukaan ei sanonut ensin mitään. Sitten koko vaunuossasto repesi nauruun, lukuunottamatta Lilyä, joka oli liian järkyttynyt nauraakseen, ja Stephiä ja Mischaa, jotka eivät tienneet asiasta mitään.
"Kuka tekee Sarvihaarasta johtajapojan?" Sirius huusi nauraen.
"Hei!" James huudahti.
"No ihan totta, Sarvihaara rakas", Remus sanoi pyyhkien silmäkulmastaan naurunkyyneliä. "Kuka sinusta tekisi johtajapojan?"
"No Dumbledore ilmeisesti", James sanoi pilkaten ja siirtyi lukemaan huispauslehteä. Hän oli päättänyt olla hiljaa koko loppumatkan. Lilyä kammoksutti. Hänen pitäisi hoitaa johtajaoppilaan hommia - Potterin kanssa? Ei tulisi kuuloonkaan, Lily ajatteli, hän ei siihen suostuisi.
"Pitäisköhän meidän vaihtaa kaavut yllemme?" Mischa kysyi hiljaa tajuttuaan kiusallisen tilanteen. Häntä harmitti, että he olivat valinneet vaunu-osaston, jossa oli ihmisiä jotka olivat jo oma pieni piirinsä.
"Joo, me olemme ihan pian Tylypahkassa", Lily vastasi ja alkoi etsimään kaapuaan.
Tylypahkan pikajuna oli jälleen saapunut määränpäähänsä, ja ihmisiä alkoi virrata vaunuille päin, joita oli sadoittain siisteissä riveissä. Päivä oli kuuma, eikä tilannetta helpottanut koululaisten kaavut, jotka olivat liian paksuja tällaiseen hellesäähän. Lily, Amy, Mischa ja Stephanie ottivat yhden vaunun, ja pian he olivat matkalla kohti Tylypahkaa, joka näkyi horisontissa suurelta ja lämpimältä.
"Vau, hienot vaunut!" Mischa huudahti. "Nämä liikkuvat itsellään!"
"Niin, minäkin olen aina pitänyt näistä", Amy myönsi ja Lily nyökytteli vieressä. Steph katsoi kummissaan heitä.
"Ettekö te todella näe, mitkä näitä vaunuja vetää?" hän kysyi pelokkaasti, "Tuollaiset.. Hevosen luurangon oloiset olennot?"
Mischa pyöräytti silmiään ja sanoi: "No niin, nyt taitaa väsymys tehdä neiti Braintownin silmille kepposet. Ehkä sinun olisi parempi mennä nukkumaan kun olemme saapuneet uuteen kouluumme?"
"Joo, ehkä niin", Steph mumisi ja tuijotti herkeämättä mustaa "hevosta", joka veti heidän vaunujaan.
Pian vaunut olivat pysähtyneet ja ihmiset alkoivat tällä kertaa mennä suurta salia kohden.
"Tiedätkö, minne meidän pitäisi mennä?" Steph kysyi Mischalta hetken kuluttua, kun he olivat seisseet hetken vaunun vieressä hölmön näköisinä.
"En tiedä, eikö jonkun pitäisi tulla meitä vastaan?"
Siinä samassa tiukannäköinen nainen huusi: "Neidit Heyes ja Braintown, tännepäin!" He lähtivät naisen luo, ja lähelle päästyään Mischa huomasi, ettei nainen ollut enää niin kauhean nuori ja hänellä oli hyvin tiukka nuttura ja neliön muotoiset silmälasit.
"Hyvää päivää, nimeni on professori McGarmiwa, Rohkelikon tuvanjohtaja", nainen esitteli. "Teidät lajitellaan tupiin ykkösluokkalaisten kanssa. Seuratkaa heitä!"
Mischa ja Stephanie kävelivät heidän perässä pitkin kivistä käytävää, joka tuntui aika kylmältä, heidän onnekseen.
"No, ei ainakaan maisemat paljon muuttuneet", Mischa sanoi ja Steph hymyili vinosti. Ekaluokkalaiset olivat pysähtyneet pienen ruskean oven eteen. McGarmiwa sanoi: "Tervetuloa Tylypahkaan, upeaan velhokouluun". Mischa tuhahti. "Pian teidät luokitellaan tupiin muiden oppilaiden edessä. Tupia on neljä: Luihuinen, Korpinkynsi, Puuskupuh ja Rohkelikko." Nainen hymyili Rohkelikon kohdalla, eikä ihme, Mischa ajatteli, eikö hän kertonut olevansa heidän tuvanjohtajansa?
"Miten meidät lajitellaan?" surkea pieni ääni kysyi ensimmäisestä rivistä. "Joudummeko taistelemaan peikkoa vastaan?" Mischa ja Stephanie katsoivat toisiaan silmät pyöreinä.
"Ette ikävä kyllä joudu, vaan kun teidän nimenne sanotaan, menette jakkaran luo ja laitatte hatun päähänne. Se kertoo teille teidän tupanne ja sen jälkeen menette istumaan uuden tupanne pöytään." McGarmiwa katsoi ympärilleen ja sanoi: "Neiti Heyes ja Braintown, te menette ensimmäisinä, sillä olette vanhempia kuin muut." Sen sanottuaan hän työnsi oven auki ja käski heidän seuraavan häntä.
Suuri sali oli järkyttävän iso, Steph ajatteli, ja näin paljon ihmisiä! Hänen katseensa osui huoneen kattoon, ja hän henkäisi: sehän oli lumottu näyttämään taivaalta! Hänestä tuntui, ettei kammoksunut enää uutta kouluaan, kun se oli näin upea, mutta silti häntä hermostutti kun kaikki tuijottivat hiiskumatta heitä ja hän mietti, minne tupaan joutuisi ja hän toivoi, että pääsisi Mischan kanssa samaan tupaan. Mischa oli aina suojellut häntä mahdollisilta taisteluilta. Häntä vain ihmetytti, minkä takia Mischa aina suojeli häntä, kun ei tämän kanssa enää nykyään kauheasti jutellut. Hän ei ehtinyt kuitenkaan ajattelemaan enempää, sillä McGarmiwa huusi: "Neiti Heyes!"
Mischa lähti kävelemään kohti hattua itsevarman näköisenä. Miten hänellä ei ikinä pettänyt hermot, Steph ajatteli kateellisena. Hänellä oli aina vaikeuksia olla oma itsensä suuren yleisön edessä. Mischa istuutui jakkaralle ja laittoi hatun päähänsä.
"Sinulla on paljon lahjakkuutta pimeyden voimissa, paljon enemmän kuin muilla", hattu kertoi Mischalle. Mischaa pelotti, mutta hän yritti näyttää itsevarmalta ja hän toivoi ettei kukaan muu kuullut hatun sanoja.
"Kuitenkaan et halua käyttää niitä, ethän?" hattu jatkoi. En todellakaan halua, Mischa ajatteli.
"Rohkeuttakin sinulla piisaa.. Sopiva tupa sinulle on ROHKELIKKO!" hattu karjaisi, ja ihmiset alkoivat taputtamaan. Mischa meni Rohkelikon pöytään, ja ilokseen huomasi Lilyn ja Amyn istuvan siellä, taputtaen lujasti.
"Ai, tekin Rohkelikossa?" Mischa kysyi onnellisena.
"Tottakai, Rohkelikko on paras tupa", Amy hymyili ja viittosi Mischan istumaan viereensä. Koko sali hiljeni taas. Oli Stephin vuoro. Hän meni hermoillen jakkaralle ja laittoi hatun päähänsä. Hetken kuluttua se huusi: "ROHKELIKKO!" Mischa taputti lujasti muiden mukana, kun Steph hoiperteli kohti Rohkelikon pöytää.
Hetken päästä kaikki ykkösluokkalaiset oli lajiteltu, ja rehtori Dumbledore oli pitänyt puheensa ja ruoka ilmestyi heidän eteensä. Ainakin täällä on parempi olla kuin Durmstrangissa, Mischa ajatteli onnellisena, nyt voi olla huoletta ja pelkäämättä, että joku iskee kirouksella selkään kesken tunnin. Niinkin oli hänelle monta kertaa käynyt, sillä kuten Steph oli maininnut, hän oli hankkinut liian paljon vihamiehiä Durmstrangista.
Ruuan jälkeen Mischa nousi ylös muiden mukana ja meni Amyn perässä Rohkelikkotorniin (Lily oli mennyt juttelemaan Dumbledorelle, miksi ihmeessä hän oli tehnyt Potterista johtajapojan), ja hänestä tuntui, että mikään ei voisi enää mennä pieleen.
-
luku 2
Elinpäivät vähenevät
Ilma oli kylmä. Aivan liian kylmä, Mischa ajatteli hytisten, mitä oli tapahtumassa? Miksei hän ollut nukkumassa? Hän vain käveli äänettömästi eteenpäin kohmeista ruohikkoa, ja hänestä tuntui, että kaikki ei ollut kohdallaan. Hän ei pystynyt käskyttämään jalkojaan lopettamaan tuota typerää kävelyä, ilmiselvästi hän oli menossa väärään suuntaan, miksi hän ei pystynyt hallitsemaan kehoaan ja minne hän oli menossa keskellä yötä? Mischa katseli ympärilleen. Hänen ympärillään käveli hahmoja, joista kaksi oli enemmän tai vähemmän loukkaantuneita, mutta sitä, keitä hahmot olivat, ei Mischa pystynyt näkemään, sillä heidän naamansa olivat sumun peitossa, aivan kuin tulevaisuus olisi pelleillyt hänen kanssaan. Mischa tiesi näkevänsä unta, mutta miksi se tuntui näin todelta? Yhtäkkiä kaikki hahmot, Mischa mukaanlukien, kerääntyivät piiriin, ja Mischasta tuntui aivan kuin koukku olisi vetänyt hänen napansa takaa. Pian he kaikki olivat uudessa ympäristössä, jos vain mahdollista, vieläkin pelottavammassa paikassa. Pikimustat korpit lentelivät heidän yläpuolellaan, raakuen vaativasti, aivan kuin kutsuen jotakuta paikalle. He olivat saapuneet jonkinlaiselle hautausmaalle, missä oli pelottavia hautakiviä, mustia ja valkoisia, isoja ja pieniä... Mischa huomasi ison, kellertävän lehtikasan ja hänen jalkansa lähtivät puoliksi juoksemaan, puoliksi kävelemään sitä kohden. Hänen ympäriltään kuului kirkaisuja, mutta hän ei välittänyt, hän halusi vain pyyhkiä lehdet ja paljastaa, mitä sen alta paljastuisi. Hän pyyhi lehdet pois käsi täristen, vaikka hänelle tuntematon ääni käski häntä lopettamaan. Eräänlainen laatta, Mischa ajatteli pyyhkien edelleen lehtiä, mutta mitä siinä lukee? Yhtäkkiä laatan sanat tulivat esiin lehtien alta, saaden Mischan kirkumaan mielipuolisesti. Hän kuuli hämärästi muiden hahmojen huolestuneet äänet, muttei lopettanut kirkumistaan. Tämä oli ansa. Hänen ja muiden hahmojen piti lähteä täältä äkkiä pois. Hän ei ehtinyt varoittamaan muita, sillä nyt alkoivat välkähtämään vihreät valot yön pimeyttä vasten. Avada kedavra, Mischa tiesi heti. Hän katsoi loitsujen tulosuuntaa kohden ja näki tutun hahmon tulevan. Hän henkäisi ja sillä hetkellä hänet valtasi ensimmäistä kertaa tunne, että kaikki oli lopussa. Mitään ei ollut tehtävissä.
Mischa Heyes heräsi huohottaen painajaisestaan. Hän oli yltäpäältä hiessä ja hänet oli vallannut niin järkyttävä tunne, ettei hän osannut edes kuvailla sitä. Hän katsoi vauhkona ympärilleen ja huomasi onnekseen olevansa tyttöjen makuusalissa. Hän ei saanut päästään pois tuota todentuntuista unta vaikka kuinka olisikin halunnut. No, ainakaan se ei ollut tulevaisuutta, Mischa ajatteli sarkastisesti, en minä ennenkään ole ennustanut mitään tulevia tapahtumia. Hän onnistui jo hymyilemään pienesti. Hän nousi istumaan, ja tutkaili tarkemmin uutta asuinsijaansa saadakseen muuta ajateltavaa. Inhoittavan punainen, Mischa arvosteli tyttöjen makuusalia. Se oli aivan liian tyttömäinen hänelle. Lakanoita myöten huone oli koristeltu Rohkelikon väreihin. Mutta silti Mischa tykkäsi huoneesta paljon, se toi hänelle turvallisuuden tunnetta, sellaista hän ei ikinä ollut tuntenutkaan... Ennen kuin hän alkaisi miettimään elämäänsä liian syvällisesti, hän kurkkasi yläpediltään alapedille, jossa nukkui onnellisesti tuhisten Stephanie, ja tarkkanäköisesti Mischa huomasi, että Steph oli jälleen kerran kuolannut tyynyliinaansa. Mischan oli vaikea olla tuhahtamatta ääneen, ja hän katsoi kelloa. Puoli seitsemän, Mischa kauhisteli. Mutta no, aivan samahan se on, menen vaikka suihkuun ja lähden aamupalalle, hän ajatteli, unikaan ei tule varmaan seuraavaan seitsemään vuoteen, kiitos tuon painajaisen. Mischa huokaisi turhautuneena ja valmistautui nousemaan pehmeästä sängystään.
PUM. Lily hätkähti hereille ja tähysti villisti ympärilleen, mikä oikein oli saanut tuon äänen aikaan - ja näki Amyn makaamassa lattialla. Tyttö-parka oli pudonnut sängystään ja makasi lattialla aika kivuliaan näköisessä asennossa. Omaksikin yllätyksekseen Lily alkoi nauramaan, ja myös viereisen sängyn Stephanie Braintown yhtyi nauruun.
"Anteeksi Amy, mutta näytät aika huvittavalta!" Lily sanoi naurunsa lomasta. Amy nousi istumaan, vähän aikaa näytti hämmästyneeltä, ja alkoi sitten itsekin tajuamaan miten oli lattialle päätynyt.
"Voiko paremmin alkaa viimeinen vuosi?" hän sanoi katkerasti. "Ensimmäisenä aamuna matami Pomfreyn luokse, sillä minusta tuntuu ikävästi siltä, että nyrjäytin nilkkani." Hän osoitti nilkkaansa, joka tosiaan alkoi turvota pikkuhiljaa.
Lily vilkaisi tyttöä huolestuneesti ja sanoi: "Odota, vaihdan kaavun ylle ja lähden saattamaan sinut sairaalasiipeen."
"Ei sinun tarvitse, mene vain aamupalalle, kyllä minä pärjään", Amy sanoi ylpeänä ja nosti päätänsä ylemmäs, enimmäkseen siitä syystä, ettei kivun kyyneleet päässet virtaamaan hänen kalpeita poskiaan pitkin.
"Miten ajattelit mennä sinne?" Lily kysyi kiinnostuneena. "Pomppimalla toisella jalallasi?"
Amy tajusi itsekin kuinka typerä hän oli ja alkoi kikattamaan hulluna. Lily vaihtoi nopeasti koulukaapunsa ylle ja laittoi toisen kätensä Amyn vyötärölle. Stephanie oli tällä välin katsonut suihkuhuoneen ja Mischan pedin, mutta tyttöä ei näkynyt missään.
Lily kysyi häneltä otsa rypyssä: "Onko sinulla jotain hukassa?"
"Ei, tai siis joo, Mischa, mutta hän on varmaan mennyt jo aamupalalle", Stephanie papatti kiireesti ja pakottautui laittamaan huulilleen nätin, iloisen hymyn. "Minä taidankin mennä jo perässä, vai tarvitsetko apua Amyn rahtaamisessa?" Todellisuudessa hän oli vähän pettynyt, ettei Mischa ollut odottanut häntä. Eikö heidän pitäisi olla parhaita ystäviä?
Lily nauroi hyväntuulisesti. "Enköhän minä jaksa, kunhan sinä et vain eksy matkallasi aamupalalle, muuten sinulta jää lukuvuoden ensimmäinen tunti väliin. Tuplatunti taikajuomia. Luihuisten kanssa", Lily sanoi raskaasti. Tunti oli aina ollut katastrofi, kiitos Kelmien.
"Oletko jo saanut lukujärjestyksen?" Amy kysyi ihmeissään.
"Kyllä, eilen kun kävin Dumbledoren puheilla, muille jaetaan varmaan aamupalalla", Lily muisteli.
"Mitä Dumbledore sanoi? Suostuuko hän vaihtamaan jonkun muun Johtajapojaksi?" Stephanie kysyi iloisempana.
Lily huokaisi ja pudisti surullisena päätään. "Dumbledore on vakuuttunut että Potter pärjää hommassaan, mutta hänen puheistaan sai sen sävyn, että hän toivoo ainoastaan, että menisin naimisiin ja pyöräyttäisin kaksoset Potterin kanssa." Lily huokaisi vieläkin syvemmin, jos mahdollista. "Miksi kaikki haluaa parittaa minut Potterille?" hän huusi jo hiukan epätoivoissaan. "Hänhän on itsekeskeinen, mahtaileva, älykääpiö..."
"Eikö hän ole se tummahiuksinen, jolla on ne pähkinänruskeat silmät, ja liikkuu niiden kolmen muun pojan kanssa?" Stephanie kysyi uteliaasti, ja kun Lily ja Amy olivat nyökänneet, hän jatkoi kiivasti: "Hänhän oli komea! Jahtaisin häntä itse, jollei hän olisi niin selvästi rakastunut sinuun..." Steph jatkoi hieman katkerana ja tuijoitti maahan.
Amy ja Lily vilkaisi toisiaan yllättyneinä, ja Amy sanoi äkkiä selvästikin halukkaana lähtemään vaivaantuneesta ilmapiiristä: "Lily, emmekö me voisi jo lähteä? Minusta alkaa tuntumaan siltä, että joku tunkisi puukkoa nilkkaani..." Lily hätkähti ja nolostui, sillä olisihan hänen pitänyt viedä jo ajat sitten Amy sairaalasiipeen, eikä jäädä jaarittelemaan turhanpäiväisiä asioita Stephanien kanssa.
"Anteeksi Amy, lähdetään", Lily sanoi nopeasti ja vilkaisi nopeasti Stephanieta. Stephanie huomasi tämän.
"Menkää vain, kyllä minä sinne suureen saliin itsekkin pääsen", Steph sanoi liian tekopirteästi, että olisi vakuuttanut Lilyn ja Amyn. Lily ja Amy lähtivät kiireen vilkkaa huoneesta jättäen Stephanien omiin ajatuksiinsa.
"Olikohan tuo nyt oikein viisasta?" Remus kysyi hieman huvittuneena Siriukselta ja Jamesiltä, jotka nauroivat kyyneleet silmissä. He olivat matkalla suureen saliin aamupalalle.
"Miten niin, rakas Kuutamo?" Sirius kysyi muka hämmästyneenä. "Mitä tyhmää siinä oli, jos me rakkaan Sarvihaaran kanssa autoimme heitä ottamaan ensiaskeleen seurustelun ihmeelliseen maailmaan?"
"He eivät vain olleet kauheen innostuneita asiasta", Peter huomautti nauraen. "Ainakin ilmeistä päätellen."
"Olisitko sinä ollut innoissasi, jos sinun kätesi olisi liimattu Ruikulin käteen?" James kysyi hymyillen ylimielisesti. Peter irvisti.
"Sitähän minäkin!" James huudahti iloisesti.
"Ainakin tiedämme, että Bellatrix on ansainnut sen kohtalon", Sirius sanoi halveksuvasti. Hän ei ikinä puhunut suvustaan imartelevasti. "No, liima irtoaa huomenna. Kaippa."
"Joutuvatko he nukkumaankin käsi kädessä?" Peter kysyi yllättyneenä. "Mikä neronleimaus!"
Kelmit nauroivat iloisesti, ja astuivat suureen saliin. Suuren salin katto oli pilvetön; se oli aina samanlainen kuin oikea taivas. Sirius katseli Rohkelikon tupapöytää ja huomasi yksin istuvan Mischan syömässä. Tyttö näytti hyvin väsyneeltä, hän nojasi tylsistyneenä pöytään, pyöritellen ruokaa lautasellaan, selvästikin inhoten.
"Hei, kamut, liitytään yksinäisen neidon seuraan", Sirius kuiskasi ja katsoi Mischaa.
James katsoi sinnepäin, minne Sirius katsoi ahnaasti. "Oletko varma?" James kysyi hiljaa. "Hän näyttää siltä että on valmis kiroamaan seuraavan joka katsookin häneen päin."
"Ei sillä ole niin väliä", Sirius sanoi ja lähti harppomaan Mischan suuntaan hurmurihymy naamallaan.
"Kymmenen kaljuunaa vetoa, että Sirius on kaulaillut Mischan kanssa ennen ensimmäistä Tylyaho-viikonloppua?" James kysyi Remukselta kävellessään huomattavasti hitaammin Mischaa kohden kuin Sirius.
"Selvä. Olen varma että tuo tyttö näkee Siriuksen läpi ja taikoo hänet sokeaksi seuraavaksi viideksi vuodeksi", Remus sanoi ja tarttui vetoon itsevarmasti.
"Hei, älkää aina jättäkö minua ulkopuolelle!" Peter kivahti suuttuneena. "Mistä te kuiskitte?"
James ja Remus vain nauroivat, eivätkä vaivaantuneet selittämään asiaa Peterille ja liittyivät Siriuksen ja Mischan seuraan, Peterin tullessa loukkaantuneena perässä. Poikien istuutuessa pöytään, Sirius oli sanonut ilmiselvästi jotain huvittavaa, ja Mischa hymyili hyväntuulisena ja katsoi Siriusta silmiin.
"Oletko aivan varma, Musta?" hän sanoi huvittuneena.
"Satavarma", Sirius sanoi vakavana ja nyökytteli päätään. "Olen kirskunkuristaja, ellei Bellatrixillä ja Ruikulilla ole suhdetta keskenään."
"Hah, ei ikinä!" Mischa nauroi. Hän oli vasta eilisiltana nähnyt nuo kaksi henkilöä. Bellatrix Musta oli juuri sellainen, jonka voisi olettaa olevan juuriaan myöten paha, ja Kalkaroksesta hän ei voinut ajatella kuin yhtä asiaa: milloin tuo poika-parka oppisi pesemään hiuksensa?
"Selvä, onko neiti Heyes valmis lyömään vetoa?" Sirius sanoi ovelasti. "Jos näemme yhdenkin merkin siitä, että heillä voisi olla jotain peliä keskenään, sinä strippaat keskellä oleskeluhuonetta illalla?"
Mischan leukaluu loksahti paikaltaan, kun hän tuijotti Siriusta hetken aikaa, mutta sanoi kuitenkin: "Selvä! Mutta jos minä olen oikeassa, sinä teet yksityisen strippausshown Ruikulille, tietenkin tiettyjen todistajien läsnäollessa?"
Sirius kavahti taaksepäin, mutta oli varma että voittaisi. "Selvä!" hän huudahti ja Mischa ja Sirius kättelivät vetonsa sinetöimiseksi. Remus pudisti päätänsä, mutta kaikki näkivät että hänkin hymyili.
Juuri sillä hetkellä suuren salin ovet aukenivat ja Stephanie astui sisään. Ihmisten päät kääntyilivät siltä kohdin, mistä hän käveli ja Stephanien oli vaikea olla näkemättä, kuinka poikien suut loksahtivat auki. Hyvä, Stephanie ajatteli, olihan hän nähnytkin vaivaa ulkonäkönsä eteen. Hänellä ei ollut yllään kaapua vaan tummansininen minihame, vaaleanpunainen niskalenkkitoppi ja hänen hiuksensa oli sekoitettu hurjasti, sellaisella tavalla, joka sopi juuri hänelle. Meikkiäkin hän oli laittanut tavallista enemmän, mutta mitä hän ei olisikaan tehnyt kiinnittääkseen Jamesin huomiota?
"Huomenta!" hän sanoi iloisesti istuessaan Kelmien ja Mischan viereen. Pojat ja Mischa tuijottivat häntä suut auki.
"Ketä varten sinä olet NYT pynttäytynyt?" Mischa kysyi vaivaantunena. Stephanie pynttäytyi aina jotain poikaa varten, hän tiesi.
"En varsinaisesti ketään varten", Stephanie vastasi hyväntuulisesti ja alkoi voitelemaan paahtoleipää. Hän väläytti suuren hymyn Mischalle joka katsoi häntä epäuskoisesti.
"Kaikki meistä ei halua näyttää lepakonpesältä heti aamusta", hän lisäsi. Mischa tuhahti ja jatkoi kiistelyään Siriuksen kanssa kumpi oli oikeassa heidän vetonsa suhteen.
"Missä Amy ja Lily ovat?" James kysyi Stephiltä. Stephanieta harmitti, että James aloitti keskustelun juuri Lilystä.
"Evans vei Amyn sairaalasiipeen", hän sanoi murtuneen näköisenä. "Amy tippui sängystään ja taittoi nilkkansa."
Lause herätti paljon hilpeyttä Siriuksen kasvoilla, eikä Mischa voinut tukahduttaa sisältään pienen pientä mustasukkaisuuden tunnetta.
Koulupäivä oli ollut yksi kauheimmista, ainakin Lilyn mielestä. Hän oli mennyt suoraa sairaalasiivestä taikajuomien tunnille, jossa oli ollut päällä täydellinen sota. Kelmit olivat lisänneet Kalkaroksen liemeen jotain ainetta, joka pilasi hänen liemensä heti kättelyssä ja sai aikaan kammottavan, mädäntyneen jauhelihan hajun. Kalkarosta tämä harmitti hyvin paljon, sillä taikajuomat oli ainut asia missä hän päihitti kaikki, jopa kelmit. Heidän taikajuomien professori Polkein oli huutamassa täydessä vauhdissa Kelmeille, kun Lily oli astunut luokan ovesta sisään. Näky ei ollut kaunis; vanha, noin 190 cm pitkä taikajuomien opettaja huusi naama punaisena typerästi virnisteleville Kelmeille.
"MUSTA - jos et sinä nyt kuuntele, niin väännän sinun - jaahas, missä neiti Evans suvaitsi olla koko tunnin alun?" Professori Polkein lausui halveksuvasti huomattuaan Lilyn.
"Olin sairaalasiivessä, saatoin ystäväni Amy Smithin sinne, professori", Lily lausui tunnollisesti.
"Ai jaa", Professori Polkein sanoi pettyneenä siitä, ettei voinut nyhtää enempää pisteitä Rohkelikolta, mutta tyytyi huutamaan Kelmeille.
"Jälki-istuntoa, herrat Potter, Musta, Lupin ja Piskuilan!" hän huusi voitonriemuisena. "Tänä iltana kello 20.00!" Sirius ja James virnuilivat vielä ylpeännäköisenä, kun he siirtyivät pulpeteilleen.
"Mistä lyödään vetoa, että joudumme vielä siivoamaan ne samat laatikot kuin viimevuonna?" Sirius kuiskasi Jamesille.
"En edes viitsi lyödä vetoa, kaikkihan sen tietää, että siivoamme ne", James kuiskasi takaisin.
"Se oli jo viime kerralla tarpeeksi kamalaa. Sammakon suolia, lohen suomuja.. Kuka säilyttää sellasia ainesosia laatikossaan?" Sirius kysyi halveksuen.
"Ehkä sellainen ihminen, joka opettaa taikajuomia ja tarvitsee niitä taikajuomiinsa?"
"Heh heh Sarvihaara, kai minä nyt tuon tiesin?"
"Sinusta ei voi ikinä tietää", James letkautti takaisin kovempaa kuin oli tarkoitus.
"HERRA POTTER, jälki-istuntoa koko viikon!" professori Polkein karjui naama punaisempana kuin ikinä. "Sinä se et vain ikinä opi!"
James hautasi päänsä käsiinsä. Tällä menolla hän oli ainoat vapaa-aikansa jälki-istunnoissa. Aivan niinkuin hän saisi Lilyn juttelemaan itselleen edes tällä vapaa-ajan määrällä?
"Sinusta sitten ei voi ikinä tietää Sarvihaara", Sirius kuiskasi hiljaa. "Kukapa olisi uskonut että olet niin tyhmä saadaksesi vielä lisää jälki-istuntoa?"
James mulkaisi ystäväänsä ja keskittyi tekemään sitä, mitä professori käskisikin.
Illallinen oli Mischan mielestä yhtä upea kuin muutkin ateriat: sadoittain hopeisia kulhoja isojen tupapöytien päällä, upeat hopeiset pikarit ja aterimet. Mischa rakasti yli kaiken hopeaa. Se ei ollut hänen mielestään yhtä juhlavaa kuin kulta, mutta silti arvokkaan oloista.
Hän oli tullut Lilyn, Stephanien ja Amyn kanssa illalliselle, mutta hetken päästä heidän seuraansa oli liittyneet myös Kelmit, Stephanien onneksi ja Lilyn harmiksi. James oli istunut Stephanien viereen (sillä Lily istui aivan pöydän päässä, ja oli lisäksi pyytänyt Stephanieta istumaan viereensä, ettei James saanut mahdollisuuttakaan olla metriä lähempänä Lilyä) ja Stephanie jutteli Jamesille kaiken ujouden unohtaneena. Hänen harmikseen hän ei ollut kiinnittänyt Jamesin täyttä huomiota, sillä poika tuijotteli vähän väliä Lilyä, mitä Stephanie ei ollut huomannut, mutta Lily oli. Lily tuijotti Jamesia vihaisena, Stephanien pölpöttäessä heidän välissään onnellisena. Mischaa, Siriusta, Amya ja Remusta nauratti tämä tilanne, vaikkei Lily ja James mitään hauskaa siinä nähnytkään.
"No Mischa", Sirius aloitti viekkaalla äänensävyllä. "Valmiina häviämään vetomme?"
"Tottakai, mutta olen pahoillani. Tiedän että en häviä", Mischa vastasi varman oloisena ja tarttui kastikekulhoon kaataen kermanväristä kastiketta perunoilleen. "Sitäpaitsi, hehän eivät ole edes illallisella!"
"Eikö se jo tarkoita jotain?" Sirius sanoi ja iski silmää Mischalle, joka irvisti vastaukseksi. "He yhtäaikaa poissa illalliselta? Sanonpahan vain, luutakomero kutsui, jos ymmärrät mitä tarkoitan."
"Eivät kaikki harrasta luutakomeroita, vaikka sinä harrastatkin", Remus naurahti.
"Eikä he varmaan halunneet tulla, liima pitää varmaan vieläkin..." Peter vikisi hiljaa, mutta Mischa kuuli sen siltikin.
"Liima?" Mischa sanoi ja katsoi Siriukseen ja siristi haaleansinisiä silmiään hiukan. "Te liimasitte jotain heihin liittyen?"
"Ei tietenkään" Sirius sanoi nopeasti. "Peter nyt vikisee mitä vikiseekin. Sekoilee, sanon minä."
Mischa kohotti hieman kulmiaan. Remus tönäisi pöydän alla Peteriä. Remus tiesi, että jos Sirius häviäisi vedon Peterin takia, Peter ei saisi rauhaa seuraavaan kahteen viikkoon.
Juuri silloin aukesi Suuren salin ovet voimakkaasti pamahtaen. Sisälle astui äärimmäisen vihaisen näköinen Bellatrix, jonka käsi oli Kalkaroksen kädessä. Koko sali raikui naurusta, mutta se laantui hyvin äkkiä, sillä Bellatrix oli ottanut taikasauvansa esille ja osoitti sillä uhmakkaasti jokaista, joka uskalsi vielä nauraa. Hän lähti rahtaamaan Kalkarosta perässään kohti Luihuisen tupapöytää, mutta Rohkelikon pöydän kohdalla hän pysähtyi ja nojautui pöydän päässä istuvien kelmien eteen.
"Serkkuseni, ennen kuin huomaatkaan, olet kuollut", hän sihisi niin myrkyllisesti, että Stephanie vinkaisi.
"Ai, nyt pelottaa", Sirius sanoi kepeästi.
"Millä tämä liima irtoaa?" Bellatrix kysyi vihaisena. Mischa tuijotti kulmat koholla Siriusta.
"Mikä liima?" Sirius sanoi.
"Tiedät vallan hyvin! Tämä liima, jonka sinä ja ääliöystäväsi laitoitte minun ja Kalkaroksen käteen!" Bellatrix sanoi vihaisena. Mischa naurahti.
"Mikä nyt on noin hauskaa?" Bellatrix sanoi edelleen vaarallisen näköisenä ja kääntyi Mischan puoleen.
"Oi, ei mikään", Mischa sanoi ja nauroi edelleen.
"Kuka sinä oikein olet?" Bellatrix sanoi vihaisesti. Peter hivuttautui hiljalleen poispäin ystävistään, Bellatrixin kynsien ulottuvuuden ulkopuolelle.
"Mischa Heyes, palveluksessasi!" Mischa sanoi ivallisesti. "Otappas nyt tuo poikaystäväsi ja kipitä takaisin mistä olet tullutkin. Et pelota ketään." Sirius, James, Remus, Lily ja Amy katsoivat vuorotellen Bellatrixia, vuorotellen Mischaa, kun taas Stephanie katsoi hiljaa lautastaan vapisten. Bellatrixin katse oli murhaava.
"Sinun onnesi, että toinen käteni on tuon ääliön kädessä", Bellatrix sihisi. Kalkaros näytti hämmästyneeltä, aivan kuin ei olisi uskonut, että Bellatrix voisi sanoa noin hänestä. "Muuten olisit aika nopeasti sairaalasiivessä. Ei, anteeksi, Pyhässä Mungossa, sillä minulla on enemmän vaikutusvaltaisia kavereita kuin uskotkaan, Tylypahkan ulkopuolella."
"Auts. Sano heille, ettei minua kiinnosta pätkääkään", Mischa sanoi ja vilkutti Bellatrixille, joka heitti vielä yhden murhaavan katseen häneen ennen kuin lähti Luihuisen tupapöytään.
"Kuinka sinä uskalsit?" Lily kysyi ääni väristen.
"Bellatrix nirhaa sinut", James sanoi tukahtuneella äänellä.
"Samaa mieltä", Amy sanoi nyökytellen.
"Hei, Durmstrangissa oli paljon enemmän pelottavampia tyyppejä, ja ei ne ikinä tehnyt meille mitään, vai mitä, Steph?" Mischa sanoi.
"Jep, mutta Bellatrix voisi jopa toteuttaa uhkauksensa, siltä hän kuulosti", Stephanie sanoi hiljaa.
"Nääh", Mischa sanoi ja jatkoi syömistä.
"Minä tunnen serkkuni", Sirius sanoi kulmat koholla. "Hän kiroaa jokaisen joka pilkkaa häntä."
"No, minua hän ei olekkaan vielä tavannutkaan, minua ei niin helposti kirota", Mischa sanoi kepeästi, mutta muut tuijottivat häntä silti peloissaan, aivan kuin hän olisi heittämässä nyt henkeään.
"Hei, pientä piristystä tiedossa! Sirius strippaa tämän viikon sisällä Kalkarokselle yksityisesti", hän sanoi kovalla äänellä. Kaikki nauroivat, paitsi Sirius, joka pelkäsi tulevaa koitosta, eikä voinut peittää huolestuneisuutta Mischan takia. Tällä menolla tyttö olisi kuollut ennen kuin hän pääsisi pois Tylypahkasta.
Myöhemmin illalla tupahuoneessa vallitsi rauhallinen tunnelma, johtuen varmaan siitä, että Kelmit olivat jälki-istunnossa. Lily rentoutui lämpimässä, kodikkaassa ja punakultaisen värisessä huoneessa mieli paljon korkeammalla kuin aamulla. Kokonainen tunti ilman Kelmejä - mitä muutakaan hän olisi voinut toivoa? Hän oli saanut tarpeekseen Jamesin itserakkaasta olemuksesta, aivan kuin James kuvittelisi että Lily lankeaa hänen syliinsä heti kun hän vain hymyilisikin. Mutta ei Lily voinut kieltää sitä, että ei olisi miettinyt Jamesia ihmisenä, että sen kuoren alla oli jotain muutakin kuin se itserakas älykääpiö...
"Lily?" Amyn vaativa ääni sanoi. Lily hätkähti syyllisen näköisenä.
"Anteeksi, sanoitko jotain?" hän mumisi nolona.
"Kyllä, itseasiassa aika paljonkin", Amy sanoi huvittuneen näköisenä. "Sinä sitten otat kaiken irti kun Kelmit ovat hetkenkin poissa?"
"Voitko syyttää minua?" Lily kysyi suuttuneena. "Haluasitko itse kuulla treffikutsuja koko ajan?"
"Nojaa, ei se niin kamalaakaan voi olla..." Amy sanoi hiljaa. Lily katsoi ystäväänsä yllättyneenä, ja olisi voinut vaikka vannoa, että tämä puhui Siriuksesta.
Heidän keskellään laskeutui vankkumaton hiljaisuus, mutta se ei kestänyt kauaa. Muotokuvan ohitse oli tullut Stephanie ja Mischa, ja he suunnistivat heitä kohden.
"Lily!" Steph huusi kiirehtien. "McGarmiwa haluaa nähdä sinut työhuoneessaan, nyt heti. Mitä olet mennyt tekemään?" Stephanie kysyi uteliaana, kuten aina.
"En tiedä", Lily sanoi järkyttyneen kuuloisena. Oliko hän mokannut heti ensimmäisenä koulupäivänä? Ensimmäistä kertaa?
"Sinun pitäisi mennä nyt heti, Lily", Mischa sanoi hänelle. " Se kuulosti vakavalta."
Lily vain nyökkäsi kalpeana ja kiirehti ulos muotokuvasta.
Suunnistaessaan kohti McGarmiwan työhuonetta, Lily hermoili ja puristi kämmeniään nyrkkiin, niin että hänen rystysensä oli valkoiset. Älä hermoile, Lily mietti yrittäen löytää päänsä sisältä sen järkevän kuuloisen Lilyn äänen, sinä ET ole tehnyt mitään pahaa. Voihan McGarmiwa kutsua sinut viattomasti teekupposellekkin? Lily nauroi mielikuvitukselleen, ja antoi kerrankin ilon purkautua turvallisesti itsestään. McGarmiwa ei ikinä kutsuisi ketään oppilasta teekupposelle muuten vaan, Dumbledore on ainut jonka hän kutsuisi, jos hän ottaisi huomioon ainaiset Jamesin ja Siriuksen kinastelut siitä, onko Minervalla ja Albuksella salasuhdetta.. Lily nauroi aina vain kovempaa.
"Lily?" hämmästynyt, mutta iloinen ääni kuului hänen takaansa.
Lily kääntyi nopeasti ympäri ja kohtasi silmästä silmään tummanruskean pörröpään omaavan ihmisen. James. Lily nolostui.
"Eikö sinun pitäisi olla jälki-istunnossa?" hän tiuskaisi ja kääntyi jatkaakseen nopeasti matkaansa McGarmiwan luo.
"Itseasiassa olen menossa rakkaan Minervan luo", James sanoi ja otti Lilyn kiinni kävelläkseen samaa vauhtia kuin Lily. "Kuulemma jotain asiaa. Sinnehän sinäkin olet menossa?"
Lily nyökkäsi hämmästyneenä ja tajusi, ettei ollut tehnyt mitään pahaa, kysehän oli tietysti jostain johtajaoppilasasioista! Hän hymyili hajamielisesti.
"Sinä siis pelkäsit tehneesi jotain pahaa?" James sanoi huvittuneena, katse lukkiutuneena Lilyn kasvoihin. Lily käänsi katseensa Jamesin silmiin. Miten ihmisellä voikin olla noin ruskeat, lumoavat silmät..
"Hmph, tietenkin pelkäsin, meille muille ei vain ole niin helppoa järjestää hankaluuksia kuin teille Kelmeille", Lily sanoi suuttuneena itselleen. Ei hän voisi Jamesiin ihastua! Sehän olisi vastoin kaikkia luonnonlakeja! "Katsos, en tiedä oletko ennen kuullut asiasta, mutta joillakin ihmisillä on omatunto...?" Lily virkkoi. James naurahti.
"Tottakai olen! Äitini on yrittänyt takoa sen jotain sen tapaista sisääni jo siitä asti, kun olin oppinut kävelemään!" James naurahti eloisasti. "Itseasiassa, hän ei ole vieläkään tajunnut, että käsittelee mahdotonta tapausta..."
Lily hymyili. Jamesin kanssa olo ei ollutkaan niin kamalaa, kuin hän oli kuvitellut..
"Polkein raivostui täydellisesti, kun kuuli, että minulla olikin tällä kertaa sopiva syy häippästä kesken jälki-istunnon!" James sanoi haikeana. "Kunpa en ikinä unohtaisi sitä ilmettä hänen kasvoillaan..."
"Kai sinä sen joskus muulloin joudut suorittamaan? Eikö sinulla ollut jälki-istuntoa koko viikon ajan?" Lily kysyi viisaasti.
"Jep, kai, mutta Sirius luultavasti järjestää itselleen jälki-istunnon kanssa koko viikoksi, niin en joudu olemaan yksin", James sanoi ja virnuili typerästi.
"Oi, kuinka jaloa", Lily tuhahti ja nopeutti askeliaan.
He kävelivät hiljaisina loppumatkan, kumpikin miettien omia asioitaan. Lily mietti, oliko tulemassa hulluksi ja James mietti Lilyä ja sitä, uskaltaisiko pyytää tätä Tylyahoon turvallisesti niin, ettei Lily ehtisi kiroa häntä.
He saapuivat McGarmiwan ovelle ja Lily yritti koputtaa oveen kohteliaasti, mutta James ehti ensin ja vain riuhtaisi oven auki.
"Heipparallaa Minerva!" James aloitti, mutta näky, joka kohtasi hänen silmänsä, sai hänet hiljaiseksi. Dumbledore ja McGarmiwa istuivat teekupposella McGarmiwan työhuoneessa.
"Viisi pistettä Rohkelikolta opettajan halventamisesta, Potter", McGarmiwa aloitti.
"Sinulla taisikin olla toinen tapaaminen, Minerva", Dumbledore sanoi silmät tuikkien. "Ehkäpä juomme teekupposet mieluummin illalla."
McGarmiwa vain nyökkäsi ja loihti teekupposet takaisin kaappiinsa.
Lilykin astui tässä vaiheessa peremmälle huoneeseen ja ensitöikseen mulkaisi Jamesia, joka virnuli hänelle onnellisesti.
"No, minäpä tästä lähdenkin", Dumbledore sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. "James, milloin näenkään taas sinut ja herra Blackin työhuoneessani?"
"Voi olla, että aika pian", James sanoi huolettomasti.
"Suurenmoista. Hyvää illanjatkoa", Dumbledore sanoi ja häipyi.
"Istukaa", McGarmiwa sanoi ja taikoi yhden tuolin lisää pöytänsä ääreen. Lily ja James istuivat.
"Olemme yhdessä rehtorin kanssa miettineet, että johtajaoppilat voisivat tänä vuonna järjestää pikkujoulut."
"Pikkujoulut?" Lily varmisti hämmentyneenä.
"Kyllä. Joudutte tekemään yhteistyötä, ja järjestämään kaksin illan kulun ynnä muut järjestelyt. Olen hyvin pahoillani,neiti Evans", McGarmiwa sanoi ja hymyili pienesti Lilyn järkytyneelle ilmeelle.
"HEI!" James ehti älähtää, mutta McGarmiwa jatkoi nopeasti: "Oletan, että ilta sujuu täydellisesti. Suunnittelette illan kulun alusta loppuun asti, koulu tietenkin maksaa kulut. Apunanne saatte käyttää valvojaoppilaita. Ja Potter", McGarmiwa sanoi ja tähtäsi tiukan katseen Jamesiin päin. "Jos sinä ja Black jotenkin häiritsette illan kulua, huolehdin omakätisesti, että joudutte olemaan koko loppuvuoden jälki-istunnossa."
James nyökkäsi.
"Hyvä on, voitte lähteä", McGarmiwa sanoi ja alkoi putsaamaan teekuppejaan. Lily ja James nousivat hiljaisina ja poistuivat huoneesta toivoteltuaan ensin hyvät illanjatkot.
"Upeaa, että meillä on jonkinnäköiset juhlat tänävuonna", Lily aloitti keskustelun, kun hän ja James kävelivät hiljaisia käytäviä kohti Rohkelikon tupahuonetta.
"Niin, jos me saamme tehtyä jonkinnäköiset juhlat..." James sanoi epävarmasti.
"Emme varmaan, jos se sinusta riippuu", Lily sanoi. "En tajua, miksi Dumbledore ja McGarmiwa viettävät iltoja yhdessä teekupposten äärellä.."
"Lily, eikö se ole selvää, heillä on salasuhde!", James sanoi kovaan ääneen. "'Ehkä juomme teekupposet mieluummin illalla...' Voi pojat, että Sirius riemastuu kuullessaan tämän!"
Lily naurahti, muttei tosiaan uskonut Jamesia. James katsoi sivusilmällään Lilyä, ja ei voinut uskoa, että oli saanut Lilyn nauramaan. Hän rentoutui huomattavasti. Ehkä hänellä olisi vielä mahdollisuuksia Lilyn suhteen...
Pian he olivat kuitenkin saapuneet tyhjään oleskeluhuoneeseen, kumpikin nyt selvästi vaivaantuneina.
"Kröhöm.. Hyvää yötä, Ev.. Lily", James sanoi ja odotti Lilyn räjähtämistä, koska hän oli käyttänyt Lilyn etunimeä.
"Hyvää yötä, James", Lily sanoi huokaistuaan ensiksi. Hän nauroi Jamesin typertyneelle ilmeelle.
"Luulitko että jaksan raivostua näin myöhään?" Lily kysyi haukotellen. "Sinä et todellakaan tunne minua."
"Et ole antanut mahdollisuutta", James sanoi ja hymyili vinosti. Nytkö hänen haaveensa toteutuisi...?
"Enkä anna vieläkään", Lily virnisti. James laski masentuneena päätään.
"Katsotaan uudelleen viikon päästä", Lily sanoi nopeasti ja lähti nopeasti juoksemaan tyttöjen makuusalin rappuja ylös, ettei vain kuulisi Jamesin riemun kiljauksia. Mutta hän epäonnistui.
-
Luku 3
Tytöt ovat tulleet hulluiksi!
Lily heräsi aikaisin seuraavana aamuna onnellinen hymy kasvoillaan. Hän ei tajunnut, miten oli antanut sen tapahtua; hän todellakin tykkäsi Jamesistä. Jamesin lukuisat treffipyynnöt eivät ikinä olleet tehneet vaikutusta Lilyyn, mutta nyt hän oli valmis antamaan pojalle mahdollisuuden...
Lily ei viitsinyt herättää Amya vielä, se olisi pikemminkin uhkarohkeata ottaen huomioon, että Amy oli aina hengenvaarallisella päällä, kun hänet herätti aikaisin aamulla. Silti hänen teki mieli puhua uusista tunteistaan Jamesiin jonkun kanssa.. Ehkä hän juttelisi parhaan ystävänsä kanssa iltapäivällä. Hän nousi hiljaa sängystään ja valmistautui lähtemään varhaiselle aamupalalle.
Lily käveli tyhjiä käytäviä pitkin harhaillen väsyneenä kohti suurta salia. Käytävät olivat kylmiä, harmaita ja tyhjiä, lukuunottamatta paria suurta mustaa hämähäkkiä nurkassa. Lily värähti; hän ei ikinä ollut lämmennyt hämähäkeille. Hän väisti hämähäkit inhoten ja reipasti askeleitaan.
Saavuttuaan suureen saliin hän huomasi ilokseen, ettei se ollut ikinä näyttänyt niin upealta. Katto oli lumottu näyttämään samalta kuin taivas ulkona; se oli pilvetön ja kirpeän sinisen värinen. Lily rakasti aamuista taivasta. Hän antoi katseensa valua katosta suuren salin ihmisiin; oppilaita oli siihen aikaan vielä hyvin vähän aamiaisella, ja opettajien pöydässäkin oli vain kolme professoria: Rehtori Dumbledore, professori McGarmiwa ja professori Polkein. McGarmiwa ja Dumbledore hymyilivät toisilleen seesteisesti ja juttelivat keskenään näyttävästi jostakin heille mieluisesta asiasta. Polkein vilkuili närkästyneenä heihin, ja näytti siltä, että hänen kallisarvoista ruokarauhaansa häirittiin hyvin pahasti.
Lily käveli kohti Rohkelikon tupapöytää, ja huomasi järkytykseen Kelmit istumassa pöydässä. Ei ollut heidän tapaistaan olla niin aikaisen hereillä, yleensä he myöhästyivät ensimmäisiltä tunneilta käyttäen tekosyynään Siriuksen aamu-uneliaistuutta. Se oli tekosyy, jota kukaan opettaja ei katsonut läpi sormien, ja he vain määräsivät Kelmit jälki-istuntoon, mutta jokainen opettaja oli myös huomannut sen, ettei jälki-istunnoilla laimennettu Kelmien intoa tehdä toinen toistaan järjettömämpiä kepposia.
Lily mietti vähän aikaa, minne kohtaan tupapöytää hän menisi istumaan. Pöydässä ei istunut kuin Kelmit, sekä kolme ensimmäisellä luokalla olevaa poikaa, joista yksi vilkaisi Lilyä kauhistuneena. Lily hymyili pojalle ja lähti kävelemään kohti Kelmejä. Parempi sekin kuin istua yksin tai pelokkaiden ensiluokkalaisten kanssa.
"Huomenta!" Lily toivotti hieman varautuneesti.
Kelmit kääntyivät katsomaan häntä kummastuneena.
Lily tuhahti. "Saanko minä istua teidän seuraanne vai en?"
"Tottakai!" James huudahti epäröiden mutta silminnähden hyvin iloisena.
"Onko tässä nyt jokin koira haudattuna, Lily?" Sirius sanoi muka-herttaisesti. James, Remus ja Peter katsoivat toisiaan huvittuneena koira-sanan kohdalla. Lily huomasi tämän ja kurtisti kulmiaan. Sirius jatkoi kiiresti. "Kartat yleensä seuraamme kuin Ruikuli hiustenpesua! Mikä sai sinut muuttamaan asian?"
Lily melkein loukkaantui Siriuksen sanoista. Oliko hän ollut niin kamala?
"Kai sitä ihminen saa joskus istua verivihollisiensa viereen. Eikä minua oikein kiinnostanut istua noiden ekaluokkalaisten viereen", Lily virkkoi nopeasti ja istui alas Remuksen viereen.
"James tässä ei vielä ehtinyt selittää meille, miksi Minerva kutsui teidät eilen kansliaansa. Voisitko sinä kenties kertoa?" Remus sanoi ja tarttui uuteen voileipään ja alkoi voidella sitä.
"En oikeastaan", Lily hymyili. "Mutta sen voin sanoa, että kyse oli vain ja ainoastaan johtajaoppilaiden velvollisuuksista."
"Sääli", Sirius sanoi pettyneenä. "Luulin jo, että rakas Minervamme on hairahtanut täysin hempeäksi ja alkanut parittamaan sinua ja Sarvihaaraa."
Lily tuhahti jo toisen kerran sinä aamuna. "Sori vain, Sirius, mutta siihen ei onnistuisi edes Dumbledore. Enkä minä", Lily sanoi, mutta tunsi, että hänen sydämensä oli asian kanssa eri mieltä... Hän tunsi punastuvansa ja tarttui läheisimpään hedelmäkulhoon ja otti sieltä omenan. Hän näki sivusilmällä Jamesin tuijottavan melkein surullisen näköisenä tyhjyyteen ja Remuksen katsovan häntä uteliaasti. Ei kai vaan Remus ollut tajunnut Lilyn tunteita?
"No niin, eiköhän meidän olisi aika jatkaa matkaa?" Sirius sanoi väsyneen näköisenä eikä huomannut kuinka Lily söi keskittyneesti omenaansa ja väisteli tahallaan Remuksen epäuskoista katsetta. "Minä nukahdan pian tähän pöytään kiinni."
"Miksi te edes tulitte näin aikaisin syömään?" Lily kysyi uteliaana nostettuaan katseensa omenastaan. "Luulin että Siriusta on mahdoton saada ylös sängystä näin varhaisella."
Sirius katsoi häntä pahankurinen ilme kasvoillaan. "Itse asiassa tähän on erittäin hyvä syy."
"Mikä syy?" Lily kysyi entistä hämmentyneempänä.
"Olen pahoillani, kultaseni, mutta se on jo Kelmien salaisuuksia", Sirius sanoi erittäin omahyväisesti. James mulkaisi Siriusta vihaisesti ´kultaseni´ sanan kohdalla, mutta Lily oli kuin ei olisi huomannut sitä.
"Ei kai vaan taas uusia hankaluuksia", Lily ennusti ja tiesi osuneensa kultasuoneen, Jamesin innostuneen ilmeen huomioon ottaen. Lily huokaisi ja pudisteli päätään kun Kelmit nousivat pöydästä ja pian he jo suunnistivat poispäin suuresta salista ties minne. Lily ei todellakaan halunnut tietää mitä he suunnittelivat.
Stephanie suuntasi kohti muodonmuutosluokkaa, kelatessaan pään sisällään omasta mielestään suurenmoista suunnitelmaa. Hän ei ollut sokea, oli päivänselvää että Lily oli lääpällään Jamesiin. Sen oli todistanut se tosiasia, että kun hän oli maininnutkin aamiaispöydässä (jonne hän, Mischa ja Amy olivat saapuneet hieman myöhässä, kiitos Amyn hyvien unenlahjojen ja Mischan itsepäisyyden mennä Amyn kanssa samaa matkaa syömään) Jamesin nimen, Lily oli punastunut korviaan myöten ja mumissut jotain käsittämätöntä. Stephanieta kiukutti. Hän oli tottunut ainoana lapsena saamaan kaiken mitä oli pyytänytkään; jopa Dumstrangissa, yhdessä Mischan kanssa. He olivat pitäneet kaikkia tossunsa alla, Mischa eritoten. Mischa oli nauttinut otteestaan Dumstrangiin vaikka olikin vihannut pimeyden voimia ylikaiken viitosluokastaan lähtien. Syytä mielenmuutokseen Stephanie ei tiedä, vaikka olikin sitä monta kertaa vaatinut syytä siihen. Mutta ei. Mischa osasi pitää päänsä paremmin kuin hän. Mischa oli kuitenkin jatkanut muiden pompottelua ja nauttinut suosiotaan, mutta hänen otteensa oli alkanut lipsua. Hän oli hankkinut Stephanien kanssa liikaa vihamiehiä, ja he olivat maksaneet kalliin hinnan muiden pompottelusta. Stephanie muisteli tuota aikaa lähinnä katkeruudella. Mischa oli vetänyt hänet kyllä huipulle, mutta raahannut kyllä hänet lujaa vauhtia alaskin. Stephanie havahtui ajatuksistaan ja kiiruhti askeleitaan. Hän olisi pian myöhässä tunnilta. Muut olivat menneet jo, hän kun oli unohtanut kirjansa makuusaliinsa. Hän oli pyytänyt Mischaa mukaansa hakemaan kirjojaan, mutta tyttö ei ollut kuullut häntä. Tai mikä pahempaa, ei ollut välittänyt hänen pyynnöstään. Stephanie vilkaisi vielä kerran kelloaan, kauhistui kuinka nopeaa kello voikaan edetä ja pisti juoksuksi.
Remus käveli ystäviensä kanssa kohti Tylypahkan pihamaita. Päivä oli ollut erilainen, ainakin siinä mielessä, että Kelmit olivat käyttäytyneet harvinaisen siivosti. Mutta se ei ollut ainut syy. Rohkelikon seiskaluokkalaiset tytöt käyttäytyivät kaikki hyvin oudosti. Aamulla Remus oli huomannut, että Lily oli punastunut kun puheeksi oli tullut hänen ja Jamesin parittaminen. Yleensä hän olisi vain huutanut ja yrittänyt kirota Jamesin ja muut törkeät, jotka olivat kehdanneet loukata häntä sillä tavalla. Stephanie taasen oli myöhästynyt 10 minuuttia muodonmuutoksista ja saanut jälki-istuntoa. Mischa oli ollut suhteellisen hiljaa, mutta hän varmaan mietti Bellatrixin uhkausta, vaikkei sitä ikinä myöntäisikään. Ja vielä sen kaiken lisäksi, Amy oli alkanut kiinnostaa Remusta. Hän ei ollut ennen huomannutkaan kuinka Amy suorastaan sädehti, mutta tuntui kuin Amy olisi tykännyt Siriuksesta... Remus huokaisi ääneen.Tytöt todellakin olivat tulleet hulluiksi.
"Hei Kuutamo, kaikki hyvin?" Peter vikisi hänen takaansa. "Täysikuuhunkin on vielä kaksi viikkoa.."
"Ole hiljempaa, Peter", Remus aneli ja vilkaisi huolestuneena ympärilleen. Kukaan ei onneksi ollut kuullut heidän keskusteluaan. Kaikki olivat keskittyneet nauttimaan ihanasta, aurinkoisesta päivästä ystäviensä kanssa. Aurinko paahtoi täysillä taivaalla ja taivas oli pilvetön ja suurin osa oppilaista oli ulkona syventämässä rusketustaan.
"Niin Matohäntä, luulisi sinun jo oppineen pitämään suusi kiinni Kelmien välisistä asioista muiden ollessa läsnä", Sirius haukahti Peterille, joka punastui. "Muistan kuin eilisen, kun menit lipsauttamaan tulevan kepposemme McGarmiwalle. Ja eilinen liima-lipsahdus."
"Sanoinhan että ne olivat vahinkoja!" Peter vikisi. "Kauanko te oikein huomauttelette siitä minulle?"
"Yksikössä Matohäntä, yksikössä. Ei te, vaan sinä. Sirius", James korjasi hieman hajamielisesti.
"Ja sinä se vain ajattelet Evansia?" Sirius kysyi hieman halveksuen.
"Itseasiassa kyllä."
"Ihmeellistä. Et olekaan tehnyt sitä pitkään aikaan."
"Miten niin?"
"Viimeisellä tunnilla sinä kuiskasit minulle, olenko minä huomannut Lilyn ´ah-niin-ihanat´ vihreät silmät"
"No voiko minua moittia?"
"Öö. Voi?"
"Sirius ja James", Remus aloitti järkevällä äänensävyllä, mutta Sirius tyrmäsi heti hänen saarnansa ja osoitti ruohikolla istuvaa, yksin omissa ajatuksissaan olevaa Mischaa. Tyttö oli vaihtanut itselleen koulunkaavun sijasta lyhyet mustat shortsit ja tummansinisen niskalenkkitopin ja istui ruohikolla ison tammen alla nojaten haikean näköisenä jalkoihinsa.
"Katso ja opi kuinka tyttö isketään 10 minuutissa!" hän sanoi Peterille,joka kohotti päänsä äkkiä innostuneen näköisenä ja Sirius lähti hiipimään lähemmäs Mischaa.
Mischa oli valmis lähtemään Tylypahkasta. Ei häntä Bellatrixin uhkaus vaivannut, päinvastoin, se nauratti häntä, olihan hän pahempiakin uhkauksia kuullut, mutta häntä ei vain enää voinut vähempää kiinnostaa koulunkäynti, ei Dumstrangissa, ei Tylypahkassa, ei missään. Vaikka hänellä olikin ystäviä, mutta hänellä ei ollut enää niin hauskaa koulussa kuin ennen oli. Ennen viitosluokkaa. Asiassa oli vain yksi pulma; mitä sen jälkeen tapahtuisi, kun hän lähtisi pois Tylypahkasta? Hän tiesi paremmin kuin hyvin, että Tylypahkan kookkaitten muurien takana oli pimeyden velho, Lordi Voldemort. Ministeriö ei tulisi saamaan häntä kiinni.Hän istui jälleen puun alla ja mietti Voldemortia. Mischaa puistatti, ja muistot valtasivat hänet.
Mustahiuksinen,teräväpiirteinen ja nätti, noin 15-vuotias tyttö istui ulkona auringonpaisteessa suuren valkoisen kartanon pihalla ja pelkästään nautti olostaan. Tytöllä oli yllään vihreä minihame ja valkoinen toppi, ja silmillään ylisuuret aurinkolasit. Häntä hymyilytti. Elämä ei voisi mennä paremmin. Koulu sujui, ihmissuhteet sujuivat, kaikki sujui häneltä. Mikään ei voisi pilata hänen oloaan.
"Mischa?" kuuluu huuto kartanon ovelta.
"Andreas, olen täällä!" tyttö huikkasi ja nauroi iloisesti.
Ulos asteli komea, noin 178 cm,19-vuotias teräväpiirteinen, mustat hiukset omaava poika. Mischan isoveli. Andreasilla oli kasvoillaan vakava ilme.
"Mitä?" Mischa sanoi vakavoituen heti kun näki Andreaksen.
"Asia on nyt niin, että minä lähden. Pitkäksi aikaa. Olen pahoillani", poika vastasi surullisesti pulputtaen kaikki nopeasti ulos ikään kuin se helpottaisi asioita.
"Mitä?" Mischa henkäisi jälleen. "Lähdet? Minne? Miksi?"
"Lähden Lordi Voldemortin palvelukseen. Kyllä, olet varmasti kuullut hänestä", Andreas sanoi Mischan ilmeen nähdessään.
"Se hirviö, joka tappaa, kiristää ja kiduttaa ihmisiä ja haluaa valtaan keinolla millä hyvällä?"
"Juuri hän."
"Miksi helvetissä sinä lähdet hänen palvelukseen?" Mischa räjähti yhtäkkiä. Häneltähän ei isoveljeä vietäisi.
"Hän on esittänyt tarjouksen", Andreas sanoi vältellen. "Ja hyväksyin sen. Ei muuta."
"Älä valehtele minulle! Sinä et ikinä lähtisi noin helposti kotoa pois! Meidän luota pois!" Mischa huusi ja ei yrittänytkään pidättää kyyneleitään. Andreas oli hyvin läheinen hänelle.
"Mischa. Kuuntele nyt", Andreas sanoi teräksisellä äänen sävyllä. "Tämä ei ole helppoa minullekkaan. Tämä on parasta meille kaikille... Anna anteeksi minulle jonain päivänä. Olet rakas."
Andreas käänsi päänsä pois ja talsi kohti kartanoa, viimeisen kerran. Mischa murtui ja kaatui nurmikolle. Hän vain itki hiljaa maassa. Hänen elämänsä oli murtunut. Hänestä tuntui kuin hän olisi menettänyt Andreaksen iäksi.
Istuessaan turvallisesti Tylypahkan nurmikolla Mischa oli katkera. Hän ei enää itkenyt muistellessaan tuota päivää, vaikka he olivat olleet hyvin, hyvin läheisiä Andreaksen kanssa. He olivat jakaneet kaiken, mutta silti tämä oli jättänyt hänet yksin. Siitä päivästä lähtien hän oli vihannut pimeyden voimia. Hän oli liian kauan odotellut isoveljeään takaisin. Enää hän ei odottaisi kirjettä häneltä, soittoa kesälomalla, tapaamista...
Vai oliko Andreas edes elossa enää? Mischa tiesi että hän oli elossa. Hänen isoveljeään ei noin vain tapettaisi. Andreas oli samanlainen kuin Mischa. Mischan valtasi puhdas raivo. Hänestä tulisi aurori, hän tappaisi Voldemortin henkilökohtaisesti ja kohtaisi isoveljensä.. Kuolonsyöjän. Yrittäisikö Andreas tappaa pikkusiskonsa? Silloin hän näyttäisi Andreakselle kuinka paljon häntä oikein oli sattunut kun isoveli oli vain kääntänyt yhtäkkiä selkänsä hänelle, ainoalle pikkusiskolleen! Väkivaltaiset ajatukset valtasivat Mischan mielen eikä hän kuullut kuinka Sirius hiipi hänen takanaan.
Yhtäkkiä Mischa tunsi käden olkapäällään ja pelästyessään teki mitä oli miettinytkin; hän löi täysillä taaksepäin.
"AUTS!" Sirius huusi ja kaatui selälleen nurmikolle. Mischa katsoi pelästyneenä selkänsä taakse ja huomasi kauhukseen Siriuksen makaamassa selällään nurmikolla, kädet nenänsä päällä.
"Voi ei", Mischa mutisi muiden Kelmien juostessa nauraen paikalle. "Olen todella pahoillani Sirius!"
"Ei de midään", Sirius sanoi rauhallisesti, yrittäen unohtaa kivun ja nousi pystyyn. "Kunhan dovidaan korvaudsista."
"Anteeksi mistä?" Mischa kysyi kulmat koholla. "Puhut sekavasti."
"Korvaudsista", Sirius sanoi tyynen rauhallisesti. "Saad dulla seudakseni Dylyahoon endi viidonloppuna."
Mischa näytti epäuskoiselta. "No, jos se todella korvaa tämän sinulle... Selvä."
"Hiedoa!" Sirius hihkaisi ja yritti tyrehdyttää verenvuodon, joka pursusi hänen nenästään. "Ododan sinua kello yhdeksän oleskeluhuodeessa. Nyd minun däydyy mennä sairaalasiipeen. Nähdään silloin."
Sirius hymyili vinosti Mischalle, nyökkäsi ja lähti kävelemään reippaasti kohti linnaa. Mischa näytti olevan aivan ymmällään. James virnuili ja kohautti hänelle olkiaan, ja lähti seuraamaan Siriusta Remus ja Peter kannoillaan.
Myöhemmin illalla Sirius, James, Remus ja Peter istuivat tarvehuoneessa. Se oli hyvin erikoinen huone; sieltä löytyi aina, mitä sillä hetkellä tarvitsi, ja sinne pääsi jos käveli kolmasti seinän ohi miettien samalla ankarasti mitä tarvitsi. Kelmien käytössä se oli aina Rohkelikon värien värinen; puna-keltaiset tapetit ja kaksi punaista sohvaa takkatulen ääressä. Sairalasiiven hoitaja Matami Pomfrey oli korjannut Siriuksen nenän silmänräpäyksessä, ja Kelmit olivat tulleet sen jälkeen suoraan ihmeelliseen tarvehuoneeseen suunnittelemaan uutta pilaansa ja juttelemaan rauhassa.
"Siinä tytössä on voimaa", Sirius sanoi melkein unelmoiden.
"Todellakin", Remus sanoi huvittuneena. "Hän mursi yhdellä lyönnillä nenäsi."
"Varokin, ettet ärsytä häntä Tylyahossa, tai jotain muutakin murtuu kuin nenäsi", James nauroi.
Peter hytkyi aivan hervottomana. Muut Kelmit katsovat Peteriä hieman säälivästi.
"Niin, siitä pilasta. Oletteko varmoja että se onnistuu?" Remus kysyi huolestuneesti, ja sai Siriuksen ja Jamesin nauramaan.
"Emme tietenkään ole!" Sirius huudahti. "Sehän kuuluu asiaan."
"Mistä löydään vetoa, niin opettajien pinna katkeaa lopullisesti meidän suhteen ja he heittävät meidät ulos Tylypahkasta", Peter vikisi peloissaan.
"Nääh, eivät he tietenkään heitä. He rakastavat meitä. Pientä rohkeutta asiaan, Matohäntä", James sanoi. "Ehkä saamme vain jälki-istuntoa. Viikoksi. Kuukaudeksi. Loppu vuodeksi. Anturajalka, oletko varma Mischan suhteen? Ehkäpä sinunkin pääsi on lopulta pehmennyt ja alat seurustelemaan hänen kanssaan vakituisesti?" James pulputti nopeasti vaihtaakseen puheenaihetta, sillä myös häntäkin hermostutti vähän, eikä hän halunnut näyttää sitä muille Kelmeille.
"Älä hulluja puhu, Anturajalka ei luopuisi periaatteistaan", Remus virnisteli. "Hän ei seurustelisi kolmea päivää kauempaa edes kolmikymppisenä."
"Hei, tuo sattui. Vaikkakin olet varmaan oikeassa", Sirius kivahti.
Peter hörähti taas nauruun. Sirius pudisteli päätään muille muttei sanonut mitään.
Lily kuljeskeli pitkin linnan käytäviä ensimmäistä kertaa elämässään etsiäkseen Jamesia. Hän oli jo tehnyt tunnollisen oppilaan lailla kaikki läksynsä mallikkaasti. Hän olisi halunnut aloittaa pikkujoulujen järjestelemistä jo nyt (ettei ne vain epäonnistuisi) mutta ei ollut nähnyt Jamesia oleskeluhuoneessa, ei kirjastossa (mistä hän ei ollutkaan olettanut löytävänsä Jamesia, poika karttoi koko kirjastoa kuin hänen henkensä riippuisi siitä) eikä käytävillä ollut merkkiäkään Jamesista. Lily huokaisi ääneen. Hän olisi vain halunnut aloittaa jo järjestelyt ja samalla saada merkin siitä, ettei tykkäisikkään Jamesista. Hän luovutti etsintänsä ja suuntasi askeleensa kohti Rohkelikon oleskeluhuonetta.
Rohkelikon oleskeluhuoneessa vallitsi rauhallinen tunnelma. Kelmit eivät olleet vieläkään tulleet sinne, ja Amykin puuttui, luultavasti hän olisi kirjastossa tekemässä läksyjään. Lily suuntasi askeleensa kohti Mischaa ja Stephiä, jotka olivat takan äärellä, Mischa nojatuolissa ja Steph mahallaan makaamassa lattialla, kummallakin läksyt nokkansa edessä.
"Hei", Lily sanoi hiljaa ja istui läheisimpään nojatuoliin.
"Hei", kummatkin tytöt vastasivat hiljaa, kohottamatta katsettaan pergamenteistaan.
"Lily hei, millaista on Gubraithin tuli?" Steph kysyi.
"Se on ikuista tulta", Lily sanoi automaattisesti.
"Ihanaa, valmista!" Stephanie huudahti hyvin onnellisen näköisenä raapustettuaan huonolla käsialallaan vielä yhden lauseen pergamenttiin. "Kiitos Lily, olet paras!"
Lily punastui korviaan myöten ja näytti hämmentyneeltä. Ei Stephanielta turhan usein kuullut kehuja!
"Lily muuten", Stephanie aloitti viekkaan näköisenä. Lilyä kylmäsi. Hän ei pitänyt Stephanien äänestä. Myös Mischa huomasi tämän, nosti katsettaan läksypergamentistaan ja kohoitti kulmiaan Stephanien suuntaan. Stephanie mulkaisi Mischaa ja jatkoi: "Kauanko James on yrittänyt jahdata sinua?"
Lily huokaisi helpotuksesta ja vastasi: "Kaippa suunnilleen viisi vuotta..."
"Eikö sinusta ole jo lähinnä itsekästä kieltäytyä menemästä vain päiväksi hänen kanssaan Tylyahoon, jos se todella on hänen unelmansa?" Stephanie sanoi viekkaasti. "Jos hän todellakin niin haluaa edes enää, minulle hän ainakin niin vihjasi..."
Lily meni aivan hiljaiseksi. Stephanie ei kuitenkaan luovuttanut vaan loi halveksuvan katseen Lilyyn. Mischa tuijotti myös halveksuvasti, muttei Lilyä vaan Stephanieta.
"Minun.. Täytyy mennä makuusaliin. Tarkistamaan läksyjä", Lily sanoi hiljaa ja yritti salaa pyyhiä kyynelettä silmäkulmastaan. Hän nousi nojatuolistaan ja harppoi nopeasti makuusaliin johtavat portaat.
"Oletko sinä todellakin muuten vaan noin idiootti, vai onko tämä osa jotain sinun sairasta suunnitelmaa saada James itsellesi?" Mischa räjähti välittömästi Lilyn kadottua makuusalin portaisiin.
"Hei hiljennä vähän, ja en todellakaan ole idiootti", Stephanie sanoi hiljaa. "Tämä todellakin ON osa 'sairasta' suunnitelmaani. Nyt Lily kuvittelee, ettei James tykkää hänestä ja luovuttaa. Eikö olekin nerokasta?" Stephanie sanoi katsoen Mischaa aivan kuin olisi vielä halunnut kehuja tekonsa suhteen.
"Minä en tunne sinua enää", Mischa sanoi hiljaa, selvästi hämmästyneenä.
"Enkä minäkään sinua!" Stephanie puolustautui heti. "Ennen sinä olisit vain nauranut ja kehunut minua, mutta nyt käyttäydyt kuin et ikinä enää haluaisikkaan olla suosittu!"
"Ehkä en vain halua olla suosittu muiden kustannuksella?"
"Todellakin, en tunne enää sinua", Stephanie sanoi hiljaa, täysin tyrmistyneenä. "Entinen Mischa olisi vain tallanut muut ja ollut se täydellinen Mischa Heyes, kaikkein poikien unelma ja opettajien pikku lellikki, joka rakasti pimeyden voimia. Mikä sinut on muuttanut?"
Mischalle tuli automaattisesti mieleen Andreas, muttei sanonut mitään. Hän ei ikinä ollut kuin maininnut Stephanielle ohimennen, että hänellä oli isoveli. Ei muuta. Eikä Stephanie ollut ikinä vaivautunutkaan kyselemään hänen perheestään, saatika kuulumisista. He olivat aina jutelleet pojista ja suosiosta. Yhtäkkiä Mischa tajusi. Stephanie ei ollut ikinä muutakuin käyttänyt häntä hyväkseen, saadakseen mitä hän halusi. Poikia ja suosiota. Mischaa alkoi väkisinkin suututtamaan.
"Ehkä minä olen vain aikuistunut", Mischa tokaisi kylmästi. "Saat toteuttaa sairaan suunnitelmasi yksin. En enää ole sinulle vain yksi askel suosioon."
"Hyvä!" Stephanie huusi kyyneleet silmissään. "Eipähän ainakaan tarvitse olla sinun varjossasi eikä teeskennellä, että sinun asiasi jotenkin kiinnostaisi minua!"
"Selvä", Mischa sanoi uhkuen kylmyyttä kilometrien päähän. "Hyvästi. Toivottavasti et onnistu suunnitelmassasi. Ainakin teen kaikkeni estääkseni sen."
Mischa lähti Lilyn perään hitaasti, mutta varmasti kävellen. Stephanie pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan. Miten hän pärjäisi suunnitelmassaan ilman Mischaa?
-
Luku 4
Kyyneliä, riitoja ja keittiöveitsiä
Mischa nousi tyttöjen makuusaliin johtavat portaat ja tunsi sisällään puhtaan raivon. Millä oikeudella Stephanie menee sanomaan tuollaista hänelle ja Lilylle? Mischa oli kunnioittanut ensimmäisestä päivästä lähtien Lilyä ja tapaa, jolla hän sai jokaisen ihmisen tuntemaan itsensä tervetulleeksi hänen seuraan, paitsi jos Kelmejä ei tietenkään lasketa mukaan. Stephanie ei ajatellut ketään muuta kuin itseään, ja Mischa ei voinut kuin ihmetellä, mikä tyttöön oli mennyt viime päivinä. Tytöllä ei pyörinyt kuin oma, sairas suunnitelma päässään. Mischa keräsi hetken rohkeutta ja astui makuusalin ovesta sisään.
Mischa etsi katsellaan Lilyä, ja huomasi tämän makaamassa omassa sängyssään, kasvot seinään päin. Mischa kuunteli hiljaa, ja tosiaan - Lily itki hiljaa. Mischa tukahdutti huokauksen. Stephanie toden totta oli taitava saamaan mitä halusikin.
"Lily?" Mischa kysyi vahvalla, normaalilla äänellään.
Lily ei vastannut. Mischa huokaisi tällä kertaa ääneen ja istui sängylle Lilyn viereen.
"Älä välitä Stephaniesta. Hän vain on epänormaalin paljon kiinnostunut Jamesista. Siitä on tullut jo pakkomielle", Mischa sanoi yrittäen kuulostaa lohduttavalta.
"Mutta hänhän on oikeassa", Lily nyyhkytti hiljaa. "Olen niin monta kertaa torjunut Jamesin, että en ansaitse enää edes mahdollisuutta mennä Jamesin kanssa ulos. Saatika puhua hänelle."
"Tiedätkö, nyt juuri pelaat Stephanien pussiin", Mischa sanoi yllättävän vihaisesti. "Ensinnäkin, James tykkää SINUSTA. Ei Stephaniesta, ei Siriuksesta, ei kenestäkään muusta."
"Siriuksesta?" Lily toisti epäilevästi.
"En tiedä oletko sinä huomannut, mutta niiden kahden välit ovat aivan liian lämpimät ollakseen pelkkää ystävyyttä", Mischa selitti nopeasti ja virnisti Lilylle. Lily vastasi virnistykseen heikosti.
"Minusta sinun pitäisi pelata Stephanien peliä", Mischa sanoi.
"Mitä?" Lily hämmästyi ja nousi istumaan.
"Niin, että miten olisi, jos pelaisit aivan samaa peliä kuin Stephanie nyt pelaa?" Mischa kysyi ovelana.
"Ei minusta siihen olisi", Lily sanoi heti.
"Hei, nyt kasvatat itsevarmuutta!" Mischa sanoi aina vain kovemmin.
"Helppohan sinun on sanoa, se tulee sinulta luonnostaan!" Lily huusi.
"Itseasiassa ei tule", Mischa sanoi. "Vai missä sinä olet luuhannut päivän?"
Sitten Lily muisti. Mischa oli ollut hiljainen koko päivän, eikä ollut jutellut kenellekkään, seurannut vain tapahtumia sivusta. Häntä nolotti.
"Anteeksi, en muistanut. Voinko kysyä miksi olit tänään sellainen?" Lily kysyi hiljaisena, unohtaen täysin omat ongelmansa.
Mischa mietti hetken aikaa. Jos hän halusi tiputtaa Stephanien takaisin maan pinnalle, hänen täytyisi saada Lily ja James yhteen, jotta Steph tajuaisi luovuttaa Jamesista. Jotta hän saisi Lilyn ja Jamesin yhteen, Lilyn tarvitsisi luottaa häneen... Entä jos hän todella kertoisi Andreaksesta, mitä hän ei ollut kenellekkään ikinä kertonut? Miten Mischa oli odottanut, että hänen veljensä oli kuullut hänen saavan potkut Dumstrangista, ja tullut siirretyksi Tylypahkaan ja olisi lähettänyt hänelle kirjeen, vaikkakin vain haukkuakseen?
Mischa huokaisi ja kertoi kaiken Andreaksesta Lilylle, joka kuunteli häntä hiljaa, keskeyttämättä ja Mischasta tuntui, että hän olisi syntynyt uudelleen saatuaan kerrottua tarinansa ensimmäistä kertaa kenellekkään.
Amy Smith istui kirjastossa kiroen Lily Evansia ääneen. Miksi hemmetissä tämä oli lähtenyt hänen seurastaan vain etsiäkseen Jamesia? Kaikki ei ollut kohdallaan, Amy ajatteli. Lily olisi ennen vain tehnyt työt itse ettei olisi joutunut olemaan Jamesin kanssa kahden kesken hetkeäkään, minkä Amy kyllä ymmärsi. Ei hänkään olisi halunnut tulla ahdistelluksi joka viides sekunti. Mutta silti Lily olisi voinut auttaa häntä läksyjensä kanssa.
Sitten Amyllä välähti. Lily Evans tykkäsi James Potterista! Miksi muutenkaan hän olisi tulipunaisena mumissut menevänsä etsimään James Potteria? Amy tunsi sydämensä hakkaavan ylikierroksilla, kun hän keräsi tavaransa nopeasti laukkuunsa ja melkein juoksi ulos kirjastosta.
Rohkelikon oleskeluhuoneessa Amy viimein pysähtyi ja otti raskaasta henkeä. Koko oleskeluhuoneen väki kääntyi katsomaan häntä kuin hullua, mutta Amy tyytyi mulkaisemaan heitä vihaisesti ja suuntaamaan askeleensa kohti Stephanieta, joka makasi surullisen näköisenä takan ääressä.
"Missä - on - Lily?" Amy kysyi pahoin hengästyneenä.
"Makuusalissa", Stephanie sanoi hiljaa tajuamatta kenelle puhui. Sitten hän nosti katseensa ja huomasi Amyn tuijottavan hänen silmiään.
"Tuota, Stephanie.. Oletko kunnossa?" Amy kysyi hiljaa.
Stephanie tuijotti Amya ja oli jo tiuskaisemassa vastauksen ´tietenkin olen!´, kunnes hän keksi uuden suunnitelman. Hän sai silmänsä kostumaan uudelleen, tällä kertaa tahallisesti.
"Minusta on aivan kamalaa kertoa tämä sinulle, mutta minusta tuntuu, että Lily ei halua olla enää paras kaverisi", Stephanie sanoi nopeasti, ja seurasi kuinka Amyn ilme valahti.
"Mitä sinä sanoitkaan?" Amy sanoi kauhistuneena.
"Hän sanoi minulle - tietenkin luottamuksellisesti - että hän on rakastunut Jamesiin, ja kuinka sinä jarrutat häntä, koska et halua olla missään tekemisissä kelmien kanssa, ja nyt hän juttelee Mischan kanssa makuusalissa, varmaankin siitä, kuinka he voivat yhdessä hurmata Jamesin ja Siriuksen", Stephanie pulputti.
"En usko sinua", Amy henkäisi. Ei ollut yhtään Lilyn tapaista ilmoittaa vain ulkopuoliselle että hän ei enää olisi Amyn ystävä -sitäpaitsi, eihän Lily yksinkertaisesti voinut tykätä Jamesista!
"No, katsotaanpa kun Lily ja Mischa tulevat tänne", Stephanie sanoi hiljaa. "Saatpa nähdä..."
"Amy saa nähdä mitä?" kuului kylmä ääni tyttöjen makuusalin portaista.
Mischa ja Lily olivat saapuneet takaisin oleskeluhuoneeseen, eikä kummassakaan näkynyt merkkejä itkemisestä. Päinvastoin, Mischa näytti vain enemmän itsevarmemmalta. Ja miksei olisikaan näyttänyt, hän oli saanut kerrottua tarinan, joka oli painanut hänen mieltään lähes kaksi vuotta, jollekkin luotettavalle henkilölle?
"Onkohan täällä tapahtunut jotain tärkeää, sillä välillä kun olin kirjastossa?" Amy kysyi hitaasti, sillä Mischa ja Stephanie mulkoilivat toisiaan vihaisen näköisinä.
"Selitän sinulle myöhemmin", Lily sanoi hänelle. "Mutta nyt todellakin lähden metsästämään Jamesia - eikun Potteria", Lily sanoi ja muuttui tulipunaiseksi. Stephanie antoi hänelle halveksivan mulkaisun ja Mischa hymyili rohkaisevasti. Amy meni entistä enemmän hämmentyneeksi tilanteesta, ja mulkaisi Stephanieta siitä syystä, että hän oli melkein saanut Amyn uskomaan hänen tarinaansa. Vai ei Lily halunnut olla hänen ystävänsä enää? Stephanie oli sekaisin!
Sirius käveli myöhään (itse asiassa liian myöhään, heidän olisi pitänyt jo puoli tuntia sitten olla oleskeluhuoneessa sääntöjen mukaan) illalla muiden kelmien kanssa kohti Rohkelikon tupahuonetta. He olivat saaneet pilansa valmiiksi, enää puuttuisi sen tekeminen. Vaikka muita huolestutti pilan tekeminen, Siriusta ei: ainut asia joka häntä huolestutti, oli Mischa. Tyttö oli ollut epänormaalin hiljainen koko päivän, ehkä hän pelkäsi Bellatrixin uhkausta. Ehkä hän ei enää halunnut olla tekemisissä kenenkään Blackin kanssa. Siriusta kylmäsi - kyllä, hän välitti Mischasta, ainakin sen verran, että tytön kanssa voisi eksyä luutakomeroon kerran tai kaksi..
"James, miten voitkin unohtaa näkömättömyysviitan makuusaliimme!" Remus murahti hiljaa.
"En kai minä voi kaikkea muistaa!" James ärähti vastaukseksi.
"Nyt molemmat, turpa kiinni ennen kuin jäämme kiinni!" Sirius sanoi, vähän liian kovaa.
"Liian myöhäistä", sanoi ääni varjoista.
Neljä kelmiä hätkähti, pelästyi ja pomppasi ylös lattiasta, ja Peter vingahti. Hän ei jaksaisi enempää jälki-istuntoja!
Ja sitten varjoista astui... Lily.
"Hemmetti Evans, minä luulin jo sinun olevan Minerva!" Sirius sanoi käsi sydämellä.
"Niin , sehän olikin tarkoitus", Lily sanoi virnistellen hyvin epä-Lilymäisesti. "Tiedättehän, että minulla olisi täysi oikeus johtajatyttönä antaa teille jälki-istuntoa liian myöhäisestä seikkailusta käytävillä?"
"Kyllä, mutta eikö tämän kerran voisi painaa asiaa villaisella..?" James kysyi ja otti kasvoilleen koiranpentu-ilmeen.
"Huoh, tämän kerran", Lily sanoi ja kaikki neljä poikaa katsoivat häntä kummissaan. Lily kohotti kulmakarvojaan heille. "Vain ja ainoastaan sen takia, että minulla oli oikeasti jopa asiaa Potterille", Lily sanoi tiukalla äänellään. Sirius virnisti hänelle, samalla kun hän, Peter ja Remus lähtivät kävelemään kohti oleskeluhuonetta.
"Jos haluat", poika kuiskasi Lilylle. " Voin neuvoa tilavan luutakomeron aivan tästä läheltä..."
"Häivy!" Lily kivahti ja Sirius lähti nopeasti Peterin ja Remuksen perään.
Sen jälkeen hän sanoi Jamesille: "Missä te olette olleet koko illan?"
"Itseasiassa, olimme keskustelemassa asioistamme", James sanoi ja virnisti. "Joko kuulit, että Mischa löi Siriusta?"
"Jep", Lily sanoi ja myös virnisti. Jamesin sydän meinasi taittua Lilyn hymystä kaksinkerroin. "Mutta eikö se ollut vahinko?"
"Kyllä kai, mutta mistä sitä ikinä tietää..."
"Ai, miten niin?"
"No, Sirius on ollut hänen kimpussaan kuin takiainen, ihan hyvin lyönnin voisi naamioida onnettomuudeksi.."
"Ei, Mischa kertoi minulle sen olleen puhdas vahinko. Juttelimme noin kaksi tuntia sitten."
"Ai", James hämmästyi. "Teistä on tulleet hyvät ystävät?"
"Joo", Lily myönsi. "Stephanie ja Mischa taas eivät taida olla enää kovin hyviä ystäviä..."
"Mitä?" James hämmästyi vielä pahemmin. Lily kertoi Jamesille koko iltapäivän tapahtumat (paitsi tietenkin sen, mitä Mischa kertoi Andreaksesta) unohtaen täysin, että hänen piti suunnitella Jamesin kanssa pikkujouluja.
"No mutta hei, Mischa!" Sirius sanoi heti astuttuaan lihavan leidin ohitse oleskeluhuoneeseen, ja rojahti Mischan viereen sohvalle. Muut seiskaluokkalaiset tytöt katsoivat Mischaa kateellisena.
"No heipä hei, Sirius. Nenäsi näyttää normaalilta", hän sanoi silmät virnuillen.
"Niimpä, mutta kieltämättä aika kova isku", Sirius sanoi melkein ihaillen.
"No, onhan sitä tultu harjoiteltua", Mischa sanoi.
"Ai, keneenköhän?" Sirius kysyi kiinnostuneena.
"Stephanieen, ja pitäisi harjoitella varmaan nytkin. Ainakin hän ansaitsisi sen", Mischa sanoi vihaisena ja mulkaisi murhaavasti Stephanieta joka mulkaisi takaisin ja jatkoi jutteluaan joidenkin muiden seiskaluokkalaisten tyttöjen kanssa. Sirius oli hämmästynyt, niinkuin myös Remus ja Peter jotka istuivat viisi metriä Siriuksesta ja Mischasta.
"Mitä täällä on tapahtunut?" Sirius kysyi hämmentyneenä.
"Nääh, ei mitään tärkeää", Mischa vastasi.
"Ja minun pitäsi uskoa tuo?"
"Kyllä."
"Mutta en usko!"
"Sittenhän se ei ole minun ongelmani", Mischa sanoi.
"Hyvä on, hyvä on", Sirius sanoi ja levitteli käsiään. "Myönnän kerrankin tappioni."
"Hyvä", Mischa sanoi ja nousi ylös sohvalta. "Sittenhän voin mennä nukkumaankin" Hän haukotteli.
"Saanko tulla mukaan?" Sirius kysyi nopeasti.
"Et", Mischa sanoi vielä nopeammin. Sirius naurahti.
"Et kai ole vielä unohtanut, mitä me sovimme ensi viikonlopusta?" hän huusi vielä Mischalle, joka pysähtyi juuri ennen makuusaliin johtavia portaita.
"Mitä silloin muka on?" Mischa kysyi ja nauroi Siriuksen typertyneelle ilmeelle. "Huoh, tottakai muistan. Menemme Tylyahoon, eikö?" hän kysyi tylsistyneen kuuloisena, mutta Stephanie (joka kuunteli typertyneenä Siriuksen ja Mischan välistä keskustelua, kuten muutkin tytöt oleskeluhuoneessa) tunsi Mischan niin hyvin, että tiesi tämän odottavan viikonloppua innolla, vaikka yrittikin peittää sitä äänensävyllään.
"Kyllä, ja parempikin muistaa se. Hyvää yötä!" Sirus huusi ja iski tytölle silmää. Mischa vastasi käsimerkillä, joka sai Remuksen ja Peterin nauramaan.
"Ei voi olla totta!" James henkäisi keskellä hiljaista käytävää. Kello oli varmasti jo yli puolenyön.
"Kyllä", Lily nyökytteli. "Niinpä Stephanie ja Mischa ei varmaan ikinä enää puhu toisilleen."
"Mikset sinä voi sanoa, mistä te kolme riitelitte?" James kysyi ja nosti tummia kulmakorvojaan.
Lily punastui. Ei kai hän kehtaisi sanoa, että he olivat tapelleet Jamesistä?
"Ei mistään tärkeästä", hän kuittasi nopeasti, mutta James tiesi asian olevan tärkeä, ei kai muuten he tappelisi noin vakavasti?
"Mutta kuitenkin", Lily jatkoi. "Minun piti aloittaa sinun kanssasi sen pikkujoulujen järjesteleminen, mutta kai meidän pitäisi talsia kohti makuusalia?"
"Jep", James vahvisti ja haukotteli. "Suunnitellaan huomenna koulun jälkeen? Eihän meillä ole pitkä koulupäivä, kun on perjantai, eihän?" James toivoi.
"Ei ole, vain muodonmuutoksia, taikuuden historiaa ja tuplatunti numerologiaa", Lily papatti ulkomuististaan. Hän oli opetellut lukujärjestyksen ulkoa heti ensimmäisenä päivänä.
James huokaisi uudelleen, mutta raskaammin. "Voiko olla väsyttävämpää päivää?"
"Miksi valitsit numerologian jos et tykkää siitä?" Lily sanoi. "Miksi valitsit sen, etkä ennustamista, kuten Sirius ja Peter?"
"Numerologian opettaja on nätimpi kuin ennustamisen", James virnisti.
"No niinpä tietenkin, et ajatellut mitään muuta valitessasi aineita?"
"Tietenkin ajattelin."
"Oikeasti? Mitä?"
"Sinua", James sanoi ja katsoi ruskeilla silmillään Lilyn vihreitä silmiä.
Lily punastui, ja tunsi kuinka James tuli lähemmäksi... Ja lähemmäksi.. Eikä hän pystynyt liikkumaan pois alta. Tai ehkä hän ei halunnut...
5 sentin päästä Lilyn huulista, James kuuli takaansa taas rääkäisyn: "JAAHAS, jälki-istuntoa!"
Hän hätkähti, ja kääntyessään näki vahtimestari Voron, jolla oli jaloissaan Norriskan, vahtimestarin uskollisen kissan, joka oli ovelampi kuin näytti. Kissa oli käräyttänyt kelmitkin monta kertaa Vorolle, mutta sitten he olivat oppineet sulkemaan kissan luutakomeroon, ennen kuin lähtivät tekemään kepposia, mistä Voro oli entistäkin kiukkuisempi kuin yleensä. Voro oli iljettävän näköinen ja monen ykkösluokkalaisen painajainen möreällä äänellään.
"Täällä sitä vaan kuherrellaan, pikku naskalit, keskellä yötä ilman lupaa..."
James kiukku kasvoi kasvamistaan. Kerrankin hänellä oli mahdollisuus suudella Lily Evansia, ja Voro oli pilannut sen.
"Me olemme johtajaoppilaita, olemme partioimassa käytäviä", James keksi hätävalheeksi. "Että tässä ei ollut mitään sääntöjen rikkomista. Voit painua takaisin sinne mistä tulitkin."
"Vai että partioimista?" Voro sanoi ja nauroi käheästi, melkein mielipuolisesti. "Ihmeellistä etten ole ikinä kuullut selllaisesta. Taisi tulla johtajaoppilaille viikko jälki-istuntoa valehtelusta."
"Ei tällä kertaa, Voro", kuului jälleen ääni varjoista. Rehtori Dumbledore astui silmät tuikkien heidän näköetäisydelle. James oli jo aivan pihalla kaikesta.
"Käskin heidän partioida eilisestä lähtien käytävillä, mutta en tainnutkaan muistaa mainita sitä sinulle, mistä olen hyvin pahoillani", rehtori jatkoi virkeästi, vaikka kello oli reilusti yli puolenyön.
Voron ilme oli näkemiseen arvoimen, kun hän lähti hiljaa sadatellen pois heidän luotaan. James ja Lily seisoivat hiljaa paikallaan, kumpikin hämmentyneinä.
"Rehtori, meillä oli hyvä syy olla tähän aikaan käytävillä..." James sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen, Lilyn nyökytellessä vieressä.
"Aah, jokaisella meillä on aina hyvä syy seikkailla välillä pitkin käytäviä. Kuten minulla nyt! Mutta teidän pelastaminen jälki-istunnosta tuli maksamaan teille", rehtori sanoi silmät edelleen tuikkien.
"Kuinka niin, rehtori?" James kysyi selvästi ymmällään.
"Nyt joudutte partioimaan oikeasti iltaisin käytävillä, ettei Voro epäile minun sanani luotettavuutta, mutta etteköhän te selviä siitä. Nyt minun kuitenkin täytyy mennä eteenpäin, on vielä paljon tehtävää. Hyvää yötä."
Rehtori Dumbledore jatkoi matkaansa eteenpäin käytävällä, ja James ja Lily tuijottivat häntä niin kauan, kunnes hän katosi nurkan taakse.
"Huoh, luojan kiitos että Dumbledore pelasti meidät viikon jälki-istunnoilta", Lily sanoi helpottuneena.
"Niinpä, ja pääsimme vielä partioimaan käytävilläkin!" James sanoi onnellisen näköisenä.
"Miten niin pääsimme? Minusta se on enemmänkin velvollisuus", Lily sanoi ymmällään.
"Ei se ainakaan siltä tunnu, kun sinä olet mukana", James sanoi ja hymyili Lilylle.
Lily vastasi hieman epäröiden hymyyn. "Eiköhän meidän pitäisi mennä nyt oikeasti makuusaleihimme" hän jatkoi.
"Niin, sinun täytyy tarkistaa, ettei Mischan tyynyn alla ole keittiöveistä.."
"Miten niin?"
"Hän saattaa murhata Stephanien yöllä. Oikeasti, minä en voi uskoa, että he riitelivät. Tai siis tiesin, että Mischa voisi olla hieman tempperamenttinen ja Stephanie on ääliö, mutta..."
"Ensinnäkin James, sinä pulputat kuin tyttö", Lily virnisti ja James mulkaisi häntä, mutta virnisti heti perään. "Toiseksi, miten niin tiesit että Stephanie on ääliö?"
"No, hän tuijotteli minua koko ajan, ja vihjaili, että haluaisi tulla minun kanssani Tylyahoon, mutta kuinka ääliö pitää olla, ettei huomaa että minä pidän sinusta?"
"Eihän se sinua ole ennen estänyt pyytämästä tyttöjä tylyahoon, saatika luutakomeroihin."
"Hei, se en ole minä joka niitä luutakomeroita harrastaa", James sanoi loukkaantuneena. "Se on Sirius. Ja toiseksi, kukaan niistä tytöistä ei ollut sinä, joten en nauttinut siitä kovin paljoa.. Siitä puheen ollen Lily, sanoit silloin joskus, että katsotaan, haluaisitko tulla kanssani tylyahoon... Miten olisi tänä viikonloppuna, lauantaina?" James kysyi ja katsoi Lilyyn.
"No.. Kai sitä voisi kokeilla", Lily sanoi hitaasti, ja James hurrasi kovaan ääneen.
"Hiljaa, vai haluatko, että todella saamme sen jälki-istunnon?" Lily sanoi nopeasti. "Sitäpaitsi, kai sinä tiedät, että se ei välttämättä tarkoita vielä mitään?"
"Tottakai, Lily", James nyökytteli. Lily nauroi, poika oli jo nyt hänen tossunsa alla.
He olivat saapuneet jo Lihavan Leidin luo, ja vastahakoisesti muotokuva päästi heidät sisälle. Tuli leimusi tyhjässä oleskeluhuoneessa, oppilaat olivat menneet jo kauan sitten nukkumaan. Lily katsoi Jamesia hieman vaivaantuneena, ja sanoi: "No niin, näemme huomenna koulun jälkeen? Mennään suunnittelemaan niitä pikkujouluja?" Lily sanoi.
"Jep, sopii", James sanoi.
"Minä tästä menenkin nyt", Lily jatkoi jo enemmän vaivaantuneena ja lähti kävelemään kohti makuusalin portaita, muttei ehtinyt kävelemään pitkälle, kun James pysäytti hänet ja suuteli häntä hellästi, aivan kuin pelkäisi rikkovansa Lilyn. Lily vastasi suudelmaan onnellisena.
Kun he lopulta irtautuivat toisistaan, Lily oli hengästynyt suudelman pituudesta.
"Hyvää yötä, James", hän sanoi nopeasti ja kun oli kuullut Jamesin sanovan myös hieman hengästyneesti hyvät yöt, hän loikki ylös makuusalin rappuset. Hän riisuutui hiljaa mutta nopeasti ja oli jo kapuamassa sänkyynsä, mutta kääntyi ja tarkisti aivan varmuuden vuoksi Mischan tyynyn alta, ettei siellä todellakaan olisi murhavälinettä.
-
Luku 5
If it's loving what you want
Perjantai kului hyvin sopuisissa merkeissä, paitsi Stephanien ja Mischan osalta. Suunnilleen koko koulu tiesi jo, että ne kaksi Dumstrangista tullutta tyttöä olivat riidoissa jo ensimmäisellä viikolla. Mischa oli normaali muita kohtaan, mutta Stephanie äksyili pitkin koulua, ja oli jo saanut lisää jälki-istuntoa, kun oli kironnut kirjastossa seiskaluokkalaisen pojan, joka oli huomauttanut hänelle, ettei hän ollut niin kaunis mitä huhut olivat hänelle kertoneet.
Perjantaina myös Lily ja James olivat menneet Tarvehuoneeseen (Lily ei ollut ikinä kuullutkaan tuollaisesta huoneesta, mutta James kertoi hänelle sen käytön salat) suunnittelemaan pikkujouluja, mutta eivät saaneet aikaan kuin väittelyn aiheesta, että alle kolmetoistavuotiaat eivät päässet mukaan ollenkaan, sillä James kuulemma oli suunnittelemassa rajua ohjelmaa iltaan, mikä Lilyn mielestä ei kuulostanut ollenkaan hyvältä, ja jos se vain hänestä riippuisi, pikkujoulut olisivat kaikille, ikää katsomatta, ja ohjelma olisi hyvin rentoa, eikä mitään rajua.
Lauantaiaamuna Lily heräsi jo seitsemältä valmistelemaan itseään treffeilleen. Amy, Mischa ja Stephanie nukkuivat vielä, ja hän hipsi hiljaa suihkuun. Oltuaan siellä jo yli vartin, hän tuli takaisin heidän makuusaliinsa pyyhe kiedottuna hänen vartalonsa yllä.
"Et sitten viitsinyt olla hiljempaa siellä suihkussa?" Stephanie sanoi kiukkuisesti Lilylle, samalla kun harjasi hiuksiaan sängyllään.
"En", Lily vastasi iloisesti ja meni istumaan omalle sängylleen, otti nallensa syliinsä. Hän oli saanut tuon lumenvalkean nallen vanhemmiltaan yksivuotiaana, ja se oli hänellä hyvässä kunnossa vieläkin. Hän oli aina ottanut sen mukaansa Tylypahkaan. Lily virnisti yhtäkkiä ilkikurisesti ja heitti nallellaan Stephanien sängyn yläpuolelle niin lujaa kun pystyi, ja nalle osui tarkoituksellisesti vielä nukkuvaa Mischaa takapuoleen.
"AAAAAA!" Mischa kiljui niin lujaa kuin pystyi pelästyneenä, mutta lopetti pian kun näki Lilyn nauravan kuin heikkopäinen. Hän hyppäsi nopeasti pois sängyltään ja hyökkäsi Lilyn kimppuun lyöden tyttöä leikillisesti tyynyllä, johon Lily vastasi myös tyynyniskulla, joka osui Mischaa mahaan. Lilyn sängyn yläpuolella Mischan kiljaisuun herännyt Amy oli huonolla tuulella, koska oli herännyt niin aikaisin, ja huusi tyttöjä olemaan hiljaa.
"Niin juuri, minä en tajua kuinka te vielä alennutte leikkimään jotain tyynysotaa", Stephanie kommentoi sängystään maalatessaan huuliaan kirkkaanpunaisella huulipunalla.
"Niin, ja minä en tajua kuinka sinä alennut laittamaan tuollaista huulipunaa", Mischa heitti takaisin.
"Mischa, voisitko auttaa minua vessassa?" Lily kysyi nopeasti. Hän ei halunnut sotaa heti aamusta, hänen pitäisi ensin syödä edes aamupala, ennen kuin jaksaisi kuunnella sitä nälvintää, mitä Mischa ja Stephanie heitti toisilleen.
Mischa kääntyi katsomaan järkyttyneenä Lilyä.
"Siis vain valitsemaan, mitä meikkejä laitan", Lily sanoi nopeasti. Mischa huokaisi.
"Et arvaakkaan, miltä tuo kuulosti kun sanoit sen ihan yhtäkkiä", hän sanoi ja otti mukaansa myös oman meikkipussinsa ja meni Lilyn perässä vessaan.
Poikien makuusalissa tunnelma oli myös vauhdikas. James ja Sirius etsivät vaatteitansa nopeaan tahtiin, kun Remus oli vielä heräilemässä, Peterkin nukkui vielä sikeästi. Remus oli menossa Tylyahoon erään seiskaluokkalaisen tytön kanssa, joka oli nätti ja hirmu suloinen, mutta ei kuitenkaan Amy. Remus nousi rauhallisesti sängystä ja oli talsimassa vessaa kohti, kun James kysyi hätäisesti:
"Remus, oletko nähnyt punaista T-paitaani?"
"Olen. Se on tuolin päällä", hän vastasi ja osoitti tylsistyneen näköisenä kohti tummanpunaista nojatuoli, jossa toden tosiaan oli Jamesin kirkkaan punainen T-paita.
"Kiitos!", James henkäisi ja syöksyi pukemaan sen heti päällensä.
Remus raahautui surullisen näköisenä vessaan ja lukittautui sinne.
"Mikä häntä riivaa?" Sirius kysyi heti oven sulkeuduttua. Hän oli pukenut kuluneet farkut ja tummansinisen T-paidan päälleen.
"En tiedä, ehkä hänen treffiseuralainen ole tarpeeksi hyvän näköinen.", James mietti ja yritti sukia hiuksiaan sileiksi, mutta turhaan, ne sojoittivat itsepäisesti pystyssä.
"Ei ole, se on se Hailey Hatkinson korpinkynnestä. Hän on todella nätti."
"Eli sinä olet ollut hänen kanssaan luutakomerossa?"
"Jep, mutta ei kerrota sitä Remukselle", Sirius virnisti.
"Liian myöhäistä, tulin jo", Remus sanoi vessan oven suusta ja meni etsimään itsellensä vaatteita. Sirius ja James vilkaisivat toisiaan huolestuneina.
"Se oli vain vitsi, kai sinä sen tajusit, Remus?" Sirius kysyi.
"Oliko se vitsi? Luulin jo, että olet ollut luutakomerossa jokaisen nätin tytön kanssa?" Remus vastasi heikosti virnistäen.
"No, ei oikeastaan ollut, mutta haittaako se sinun ja Haileytä? Tai siis..." Sirius takelteli.
"Ei, ei se haittaa. Olemme puhuneet siitä jo, ja hän sanoi, ettei muistele sinua kuin painajaisissaan", Remus sanoi.
"No se on hyvä. Miksi sitten olet noin alamaissa?" James kysyi nopeasti.
"Ensinnäkin, täysikuuhun on vain viikko enää, toiseksi, en ole oikein varma menenkö oikeista syistä Haylein kanssa Tylyahoon..."
"Haluatko apua siihen?" James kysyi.
"En, tämä on asia joka minun pitää selvittää itse", Remus sanoi itsepäisesti.
"Selvä.. Menemme Siriuksen kanssa jo syömään, tuletteko Peterin kanssa myöhemmin? Meidän pitäisi mennä jo, jos aiomme ehti tyttöjen kanssa syömään", James sanoi ja virnisti onnellisena siitä, että pääsi Tylyahoon Lilyn kanssa, kaiken sen odotuksen jälkeen.
"Hyvä on, me tulemme perästä", Remus sanoi ja siirtyi herättelemään Peteriä, joka nukkui vieläkin.
Lily odotti tulevaa päivää innoissaan. Hän istui Mischan ja Amyn kanssa aamiaisella tupapöydässä, mutta ei kuitenkaan syönyt mitään.
"Lily hei, kyllä sinun jotain pitäisi syödä", Amy maanitteli.
"Ei minun ole nälkä", Lily sanoi itsepäisesti.
"No, omapahan on päätöksesi", Amy luovutti ja voiteli itsellensä pari leivänpalaa.
"Kenen kanssa sinä menet?" Lily kysyi Amyltä.
"En tiedä", Amy sanoi surullisesti. "Ei minulla ole treffejä, eikä minua kauheasti kiinnostaisi mennä Stephanien kanssa." Lily oli kertonut hänelle kaiken Mischan ja Stephanien riidasta.
"No, voithan aina tulla meidän kanssa", Lily tarjoutui.
"En missään nimessä!" Amy huudahti. "En minä teidän treffejä tule pilaamaan"
"Siinä paha missä mainitaan", Mischa sanoi virnuillen ja katsoi ovelle päin.
Sirius ja James olivat astuneet suureen saliin. Molemmat näyttivät todella komeilta, Lily huomasi. Häntä alkoi hieman jännittämään, tuliko tästä sittenkään mitään, että hän ja Potter menisivät treffeille! Hän vilkaisi melko pakokauhuisesti Mischaa, joka söi parhaillaan omenaansa. Mischa huomasi hänen katseensa ja hymyili hänelle rohkaisevasti.
"Huomenta", Sirius sanoi ja istui Mischan viereen. "Näytätpä sinä tänään hyvältä."
Mischa katsoi Siriusta hieman pahanilkisesti.
"Väitätkö etten sitten ennemmin ole näyttänyt hyvältä?" tyttö kysyi mukamas vihaisesti.
Sirius huokaisi teatraalisesti. "Tytöt..."
"Mitä tytöistä?" Lily kysyi puolestaan jatkaen Mischan aloittamaa väittelyä. James virnuili hänen vierellään.
"No tiedäthän... Aina luulemassa, että miehillä on jokin taka-ajatus tai piilohuomautus kohteliaisuuksissaan", James sanoi edelleen virnuillen.
"No eikö teillä sitten ole?" Lily ja Mischa sanoivat samaan aikaan.
"Ei yleensä", Sirius sanoi ja virnisti. Mischa katsoi epäluuloisesti häntä ja pyöritti silmiään Lilylle.
"Miksiköhän meillä on heti ensimmäisenä viikonloppuna Tylyahoreissu?" Lily kysyi vaihtaen puheenaihetta.
"Niinpä, nehän ovat yleensä paljon myöhemmin.." Amy sanoi osallistuakseen edes jotenkin näiden neljän keskusteluun.
"Ääh, turha sitä on miettiä, Minerva on vain seonnut kalenteristaan", Sirius vähätteli.
"Ehkä tälle kuitenkin on jokin hyvä selitys, ehkä meillä on jotain ohjelmaa muina viikonloppuina", Lily sanoi puolustaakseen omaa näkökulmaansa asiasta.
"Kyllä meille olisi ilmoitettu, olemme sentään johtajaoppilaita", James sanoi.
"Niin kai sitten", Lily alentui.
"Minä menen nyt makuusaliin", Amy sanoi hieman harmistuneen kuuloisesti. "Nähdään illalla. Pitäkää hauskaa!" hän sanoi ja nousi nopeasti ylös pöydästä kiiruhtaen pois salista.
"Toivottavasti hänelläkin on hauskaa Tylyahossa", Lily sanoi hieman epäillen.
"Kenen kanssa hän menee?" James kysyi.
"Yksin... Mutta ei se siitä johtunut, etteikö häntä olisi kysytty sinne!" Lily sanoi. "Hän ei vain halunnut mennä kenenkään kanssa.. "
"Aika kummallinen ihminen", Mischa sanoi. "Ei hyväksy muiden pyyntöjä, ja sitten harmittelee, kun joutuu menemään yksin Tylyahoon."
"Amy on oikeasti hyvä tyyppi", Lily sanoi hiljaa. "Mutta en tiedä mikä häneen on mennyt näinä päivinä. Hän on ollut niin hiljainen..."
He olivat hetken aivan hiljaa. Lily mietti, puhuisiko Amylle Tylyahoreissun jälkeen, ja kun oli päättänyt asian, James sanoi hilpeästi:
"No niin, olemme miettineet muiden asioita ihan tarpeeksi. Lähdetäänkö?" hän osoitti viimeisen lauseen Lilylle.
"Joo, lähdetään", Lily sanoi yhtäkkiä hengästyneen kuuloisesti.
"Milloin tämä rouva haluaa lähteä Tylyahoon?", Sirius kysyi flirttaillen Mischalta kun Lily ja James lähtivät.
"Tämä NEITI on aivan valmis lähtemään", Mischa sanoi ja nousi ylös penkiltään. "Herra on hyvä ja muistaa tuon tosiasian, tai herran nenä murtuu toisenkin kerran", hän jatkoi ja lähti kävelemään suuren salin ovia kohden.
"Tuohon ei kyllä ole lisättävää", Sirius sanoi ja kiri Mischan kiinni.
Amy käveli hiljaa tylsää, yksitoikkoista tietä kohti Tylyahoa. Häntä ei oikeastaan edes olisi huvittanut mennä Tylyahoon, mutta hän ei halunnut olla yksin oleskeluhuoneessa, ainoana seitsemäsluokkalaisena. Hänen edellään käveli joukko Puuskupuhilaisia tyttöjä, jotka pitivät hauskaa kyllä hänenkin edestään. Amy huokaisi syvään. Hän olisi maksanut vaikka mitä, jos nyt saisi mennä Lilyn kanssa kohti Tylyahoa, pitää hauskaa kuin tytöt hänen edellään, olla hänen kanssaan jälleen yhtäpaljon kuin ennenvanhaan, ennen kuin Mischa oli astunut kuvioihin.....
"Amy! AMY!" kuului huuto hänen takaansa.
Amy kääntyi ja näki yllätyksekseen Stephanien juoksevan nopeasti häntä kohti.
"Ai... Hei Stephanie", Amy sanoi varautuneesti.
"Menossa yksin Tylyahoon?" Stephanie kysyi. Amyn nyökättyä hän jatkoi innokkaasti: "Niin minäkin! Voisitko sinä esitellä minulle Tylyahoa?"
"Voisinhan minä, ei minulla muutakaan tekemistä ole", Amy sanoi ja oli kiitollinen, ettei hänen sittenkään tarvitsisi olla yksin.
"Ihanaa!" Stephanie sanoi ja oli niin innoissaan asiasta, että Amylle tuli lämmin olo. Hänestä tuntui, että Lily oli liioitellut Stephanien kamaluutta. Tyttöhän oli hänelle niin ystävällinen!
"Täällä on aika lämmin", Lily sanoi rikkoakseen hiljaisuuden. Hän ja James olivat melkein jo saapuneet Tylyahoon, ja tämä oli vasta ensimmäinen hiljaisuus, joka heidän keskelleen oli syntynyt. Keskusteleminen Jamesin kanssa oli helppoa.
"Niin on", James sanoi. "Kun saavumme, niin haluaisitko juomaan jotain viilentävää?"
"Mielelläni, kiitos", Lily vastasi ja pyyhkäisi hieman hikeä pois otsaltaan. Päivä oli hyvin kuuma, ja vaikka Lilyllä oli vaaleanvihreä toppi ja polviin asti ylettyvä valkoinen hame, hänen oli kuuma.
Noin 5 minuutin kuluttua he olivat saapuneet Tylyahoon. He kävelivät vilkkaasti jutellen kohti Matami Rosmertan pubia.
"Olkaa hyvä!" James sanoi avaten samalla Lilylle oven, saaden Lilyn hymyilemään iloisesti.
Sisällä pubissa ei ollut kauheasti väkeä; suurin osa oppilaista oli vielä ostoksilla ystäviensä kanssa. Lily istui nurkassa sijaitsevaan pöytään, ja James lähti hakemaan hänelle juomia. Pian James jo tulikin kahden kohmeisen kermakaljan kanssa.
"Ihanaa, että Matami Rosmerta kylmentää näitä lämpiminä päivinä", Lily sanoi.
"Niimpä, mitä tekisimmekään ilman tätä pubia", James sanoi. "Olemme käyneet Siriuksen kanssa täällä niin monta kertaa.."
"Niin, onhan niitä Tylyahoreissuja kertynyt neljän vuoden aikana", Lily sanoi.
"En tarkoittanut virallisia käyntejä", James sanoi ja virnisti Lilylle. "Olemme käyneet täällä kyllä useimminkin..."
"Sehän on vastoin sääntöjä!" Lily huudahti.
"Mitä sitten?" James kysyi.
"Voitte jäädä kiinni!"
"Mitä sitten?"
"Voisitte saada potkut!"
"Ja siitähän sinä masentuisit", James sanoi.
"Voisin masentuakin!" Lily sanoi. James tuijotti Lilyä.
"Tiedäthän, Sirius tuo kummasti iloa arki-iltoihin..." Lily sanoi mutta hymyili vallattomasti.
"Hyi, mitä mielikuvia", James sanoi nauraen. "Sirius tulevan vaimoni kanssa..."
Lily purskautti kermakaljat suustaan.
"Hei, ei tarvitse kiihtyä!" James sanoi ja he molemmat nauroivat. Tilannetta seuranneet hymyilivät onnellisesti. Kaikkihan sen huomasivat, että Jamesin unelma oli juuri saanut alun.
"Eli tämä on koko Britannian eniten kummitteleva talo?" Mischa kysyi haltioissaan.
"Kyllä, tuo on Rääkyvä Röttelö, mutta kuka sitäkin sitten uskoo että siellä kummittelee..." Sirius sanoi salaperäisesti. Hän tiesi, että jutut kummittelevasta talosta oli potaskaa.
"Minä", Mischa sanoi yksitoikkoisesti. "Olisi ihanaa eksyä tuonne yöllä, näyttää että se on totta..."
"Järjestyy", Sirius sanoi. Mischa nauroi.
"Aivan kuin McGarmiwa meidät tuonne päästäisi yöllä!"
"Tarvitaanko kaikkeen Minervan lupa?" Sirius kysyi kummastellen.
"Tiedät kyllä mitä tarkoitan. Tuskinpa pääsemme yöllä Tylyahoon ilman kenenkään opettajan lupaa. Ja tuskin sinäkään hyppäät Tylypahkan muurien yli ihan tuosta vain", Mischa sanoi ja katsoi Siriusta sillä arvostelevalla silmäyksellä, jonka oli antanut Tylypahkan pikajunassakin, ensimmäisen kerran kun he olivat tavanneet. Ainut ero oli, että tällä kertaa tyttö hymyili vinosti.
"Yllättyisit, jos kertoisin, mitä kaikkea osaankaan", Sirius sanoi.
"Aivan varmasti", Mischa sanoi epäluuloisena.
"Sitäpaitsi, kyllä tänne pääsee muutenkin kuin Tylyahon kautta. Tylypahkasta menee loistava salakäytävä suoraan Rääkyvään Röttelöön.. "
"Onko Tylypahkassa salakäytäviä?" Mischa sanoi hämmästyneenä.
Sirius nauroi.
"Montakohan miljoonaa niitäkin on.."
"Eli, meidän on mahdollista mennä tuonne yöllä? Ilman että kukaan huomaa?" Mischa kysyi innoissaan.
"Kyllä", Sirius vastasi.
"Sittenhän asia on sovittu. Menemme jonakin yönä tuonne!" Mischa sanoi.
"Käy minulle", Sirius sanoi salaa onnellisena siitä, että hänellä ja Mischalla näytti toimivan kemian näin hyvin. Mischa istuutui nurmikolle ja kaatui siitä suoraan taaksepäin, sulkien silmänsä. Hänen valkoiset capri-housunsa tulivat nurmikosta vihreiksi, mutta hän ei välittänyt. Hän rakasti ottaa aurinkoa, vaikka häneen se ei kauheasti tarttunut, kiitos hänen vaalean hipiänsä.
Mischa tunsi, kuinka Sirius kaatui hänen viereensä. Hän tavallaan haluaisi olla Siriuksen kanssa, mutta...
"Täällä on todella kuuma, eikö sinustakin?" Sirius kysyi.
"Niinpä", Mischa huokaisi edelleen silmät kiinni.
He olivat hetken vielä hiljaa. Sitten Sirius rikkoi sen:
"Tiedätkö... Sinä olet erilainen kuin muut tytöt"
"Minä tiedän, olen sivistynyt, kaunis, upea..."
"Myönnän", Sirius sanoi.
Mischa aukaisi silmänsä ja nousi istumaan.
"Mitä sinä tarkoitat?" Mischa kysyi.
Siriuskin nousi istumaan.
"Kyllähän sinä tiedät...", Sirius sanoi ja hivuttautui lähemmäs Mischaa. Mischa tunsi pojan lähellään, liian lähellä.... Hän veti päänsä pois.
"Kuule Sirius... Tunnen maineesi."
"Mitä tuo tarkoitti?" Sirius kysyi turhautuneena.
"Älä ota tätä loukkauksena, mutta olen kuullut muilta tytöiltä, että et pidä tyttöystävää kuin kolme päivää, ja en halua sellaista enää", Mischa sanoi.
"Mistä luulet että en olisi sinun kanssasi tosissani?" Sirius kysyi hiljaa.
Mischa alkoi melken heti katumaan päätöstään, mutta piti kuitenkin lupauksensa itselleen: En ikinä, ikinä enää seurustele, ellen tiedä onko poika tosissaan! Lupauksen hän oli tehnyt kuudennella luokalla. Tapauksen muistelu toi hänelle vieläkin kyyneleen silmäkulmaan.
"Olisitko sinä ollut vakavissasi?" Mischa kysyi myös hiljaisena.
Sirius päätti olla valehtelematta.
"En ole varma... En kai", hän sanoi hieman varmemmin.
"Niin arvelinkin", Mischa sanoi hiljaa.
Sirius nosti päänsä ja katsoi tyttöä silmiin ja huomasi järkyttyneenä Mischan silmäkulmassa kyyneleen. Sirius ei osannut sanoa mitään tytölle. Hän ei ollut tajunnut, että tämä voisi itkeä minkään takia, ja että tämän keskustelun takia!
"Meidän on varmaan turha jatkaa näitä treffejä enää", Mischa sanoi ja pyyhkäisi nopeasti silmäkulmaansa. Voi luoja, toivottavasti Sirius ei huomannut minun kyynelehtivän!
"Mischa...", Sirius yritti aloittaa, mutta Mischa pyyhkäisi kädellään kieltävästi heti.
"Ei, kyllä minä nyt sen verran jo opin tästä kylästä, että osaan kotiin. Kiitos seurasta", Mischa sanoi nopeasti ja lähti kävelemään ripeästi pois paikalta. Sirius jäi istumaan kuin halvaantuneena nurmikolle.Hän tiesi, ettei ikinä olisi valmis seurustelemaan vakavasti, ei edes Mischan kanssa, mutta miksi sitten hänellä oli niin tyhjä olo?
Ilta oli lämpimämpi kuin oppilaat olivat odottaneet. Oppilaita virtasi pois Tylyahosta pois, ja kaikilla oli pieni hymynkare huulillaan. Lily ja James eivät poikenneet tästä ollenkaan. Lilyllä oli hauskempaa, itseasiassa hauskempaa kuin ikinä ennen treffeillä, ja Jamesin tunteethan kaikki jo tiesivätkin. Ainoastaan Mischa oli tullut aikaisemmin pois kuin muut, eikä hänellä ollut pientä hymynkaretta huulillaan, mutta tätä eivät Lily ja James tienneet.
He olivat oleskeluhuoneessa, joka oli yllättävän tyhjä. Vain pari oppilasta istui sohvilla ja nojatuoleissa.
"Minulla oli tänään tosi kivaa, Lily", James sanoi ja hymyili Lilylle.
"Niin minullakin, ihan oikeasti", Lily sanoi ja suuteli nopeasti kevyesti Jamesia poskelle, ilman että kukaan ympärillä olevista huomasi.
"Nähdään huomenna", Lily sanoi ja haukotteli. Kello oli jo kymmenen, ja häntä väsytti pitkä päivä.
"Nähdään Lily, ja näe kauniita unia", James sanoi haltioituneena Lilyn pienestä suudelmasta. Hän tunsi vieläkin, mihin kohtaan poskea Lilyn huulet olivat osuneet.
"Varmasti näen", Lily sanoi ja hymyili Jamesille.
Hän lähti tyttöjen makuusaliin, ja huomasi perillä Mischan jo tulleen. Tyttö nukkui sikeästi. Lily muisteli, ettei ollut nähnyt koko aikana Mischaa tai Siriusta, mutta siltikin oletti, että heidän treffinsä olivat sujuneet hyvin. Hän riisui vaatteensa ja puki pyjaman, pesi meikkinsä ja meni nukkumaan. Hän näki unta hänestä ja Jamesista. Lily hymyili unessaan onnellisesti.
-
Luku 6
Shokki
Sunnuntai oli lauantain tapaan hyvin kuuma päivä. Aurinko paistoi kuumana, keltaisena pallona pilvettömällä taivaalla. Tuulikaan ei puhaltanut niin kuin yleensä syyskuussa. Oppilaita oli ulkona hyvin paljon, kaikki näyttivät nauttivan viimeisestä vapaapäivästä ennen uutta, raskasta kouluviikkoa. Mischa makasi ruoholla ja oli käärinyt ruskeita shortsejaan lyhyemmiksi. Eihän hän vilauttelusta niin välittänyt, mutta kun oli niin kuuma päivä...
"Mitä sinä luet?" Mischa kysyi vieressä istuvalta Lilyltä, samalla kuin makasi nurmikolla silmät kiinni. Lily havahtui ja sanoi Mischalle hymyillen: "Jos viitsisit aukaista silmäsi, niin näkisit"
Mischa aukaisi vastahakoisesti silmänsä, ja näki kauhukseen Lilyn lukevan "Näin suojaudut pimeyden voimilta" -nimistä kirjaa, heille määrättyä oppikirjaa!
"Miksi hemmetissä sinä luet tuota kirjaa?" Mischa kysyi järkyttyneenä.
"Tiedäthän, S.U.P.E.R kokeisiin ei ole enää kauaa aikaa", Lily sanoi vakavasti.
"Niin, eihän niihin olekaan kuin lähemmäs kahdeksan kuukautta.." Mischa mumisi.
"Minä aloitan jo aikaisin, niin ei tarvitse kiirehtiä sitten kesäkuussa", Lily sanoi järkevästi. "Sitä paitsi, haluaisin tehdä vaikutuksen siihen professori Chimiin", hän sanoi hieman kummastelevalla äänellä.
Heille oli tullut uusi opettaja pimeyden voimien suojautumiseen, ja nimestä päätellen hän oli kuulostanut todella hyvältä pakkaukselta, kuten Sirius oli sanonut. Mutta nimi loi väärän kuvan, kuten he kaikki olivat huomanneet. Lähes kuusikymppinen Mindy Chim oli yhtä tylsä kuin professori Binns, joka opetti heille taikuuksien historiaa. Hän jauhoi asioita tylsällä äänellä, ja ei saanut minkäänlaista kuria Kelmeihin, joten tunnit olivat pelkkää kidutusta. Miten yksi vaivainen opettaja saikin hänet menettämään kiinnostuksen koko aineeseen? Ainut hauska asia tunneissa oli: hän ja Mischa miettivät, mikä oli opettajan menneisyys ja mistä hän oli tullut.
"Miksi sinä häneen haluat tehdä vaikutuksen?" Mischa kummasteli.
"En tiedä, minulla on aina ollut tarve pärjätä ja näyttää, että vaikka vereni onkin "saastaista", kuten jotkut sanovat, olen viisas ja pärjään kuten puhdasverisetkin", Lily sanoi. Mischa tuhahti.
"Minä en tajua, mitä väliä verellä on", Mischa sanoi vihaisella äänellä. "Mitä sitten, jos vanhemmat ovat jästejä? Ei mitään! Ja sitten", hän jatkoi peräänantamattomana. "Minä en vain tajua, kuinka he luulevat olevansa parempia kuin muut, vain koska ovat puhdasverisiä!"
"Puhutko sinä nyt meidän koulumme puhdasverisistä?" Lily kysyi hiljaa.
Mischa vaikeni heti. Hetken mietittyään hän sanoi: "En vain heistä. En vain tajua sitä. Ehkä sitten olenkin tyhmä, niin kuin Stephanie sanoi minulle joskus"
"Muuten, oletko sinä puhdasverinen?" Lily kysyi. "Vaikka eihän sillä ole väliä", hän jatkoi nopeasti.
Mischa hymyili karusti. "Puhdasverinen. Heyesin suku on viimeistä pisaraa myöten puhdasverinen, mutta ei meidän perheessä ole mitään määrättyjä avioliittoja, kuten Blackin suvussa on. Sukulaiseni ovat aika rentoa porukkaa", Mischa sanoi ja naurahti. "Esimerkiksi tätini Gunilla. Hänellä on joka vuosi uusi poikaystävä. Aina. Hän ei vain jaksa olla yhden miehen kanssa vuotta kauempaa. Hän on aika outo"
"Kuinka vanha hän on?" Lily kysyi kiinnostuneena.
"Seitsemänkymmentäkuusi", Mischa vastasi muina miehinä, mutta yhtyi pian Lilyn nauruun.
"Ei Anturajalka, ei, tässä en anna periksi!" Remus sanoi pudistaen samalla päätään poikien makuusalissa.
"Kuutamo kiltti..." Sirius aneli.
"Ei, ei ja viimeisen kerran ei! Minä en pue tuota asua ylleni!"
Sirius laski päätään luovuttaneen näköisenä. Hänen toisessa kädessään oli pinkki balettipuku, ja toisessa taas pinkit balettitossut.
"Kuutamo, sinä vain hämäisit Luihuisia siksi aikaa, että pääsisimme heidän oleskeluhuoneeseen!"
"Miksi sinun ja Sarvihaaran nyt sinne pitää päästä?" Remus kysyi tuiman näköisenä.
Sirius naurahti. "Olisimme varastaneet Ruikulin alushousut ja ripustaneet ne suureen saliin"
"Ei hyvä idea", Remus sanoi.
"Miten voit sanoi noin!", Sirius huudahti epäuskoisen kuuloisena. "Olet kelmi!"
"Kyllä, olen kelmi. Mutta se ei tarkoita sitä, että minä pukeutuisin tyttöjen pinkkiin balettiasuun vain sen takia, että te saisitte koskea Ruikulin likaisiin alushousuihin!"
"Likaisiin?" Sirius sanoi irvistäen. "Tuota en tullutkaan ajatelleeksi. Tuskin Ruikuli on ikinä pessyt alushousujaan! Täytyy kostaa Luihuisille jotenkin muuten", Sirius sanoi mietteliään kuuloisena. Pian hänen ilmeensä kirkastui.
"Nyt keksin! Missä James ja Peter ovat?"
"Peteristä en tiedä, mutta James sanoi nähneensä ikkunasta Lilyn ja Mischan ja sanoi lähtevänsä heitä kiusaamaan", Remus totesi virnistäen. "Se poika ei kyllä ole hetkeäkään ahdistelematta Lilyä!"
"Oikeasti, James, minua ei kiinnosta tuollainen tilaisuus", Lily sanoi kyllästyneellä äänellä. "Minä en osaa lentää luudalla, joten en tule Rohkelikon huispauskarsintoihin!"
"Mikset?" James sanoi perinpohjin pettyneenä. "Päästän sinut joukkueeseen, vaikka et osaisikaan lentää, olenhan sentään kapteeni"
"Häviäisit huispausmestaruuden sen takia, että päästäisit vain yhdet tytön joukkueeseen?"
"Kuka sanoi että sinä olet surkea?"
"Juurihan minä sanoin niin!"
"Hyvä on, voin antaa sinulle yksityistunteja niin paljon kuin haluat"
"Nyt kyllä..."
"Hyvä on, nuoripari", Mischa sanoi silmät kiinni. Lily ei tiennyt, johtuiko se siitä, että aurinko paistoi paahtavasti vai ärsytyksestä. "Nyt te molemmat tukitte turpanne ja annatte minun ottaa rauhassa aurinkoa. Ja James", Mischa sanoi. "Jos Lily sanoo, ettei osaa lentää, luulen että hän ei silloin osaa. Ja Lily, artikuloi vastedes pojille selkeämmin, sillä he ovat idiootteja kun tulee kyse huispauksesta He eivät ymmärrä sanoja ei kiinnosta ja huispaus samassa lauseessa"
James virnisti. "Onko omakohtaisia kokemuksia, vai?"
"Voi kyllä", Mischa huokaisi. Hän alkoi miettimään suhdettaan kuutosluokalla, kun oli seurustellut yhden Dumstrangilaisen pojan kanssa, joka harrasti huispausta. Olihan se ollut hauskaa, mutta päättynyt rumasti...
Lily ja James vilkaisivat toisiaan salaa, sillä Mischa oli syventynyt muistelemaan.
"Onko jokin hätän-", Lily aloitti, mutta ei ehtinyt loppuun, kun Tylypahkan pihamaalla kuului kova huuto: "Sarvihaara! Nyt minä sen keksin!"
Sirius juoksi heitä kohden hengittäen raskaasti.
"Keksit minkä?" kysyi James ja loi Siriukseen katseen, joka kieli hänen ajattelevan Siriusta järkensä menettäneenä.
"Kehtaatkin kysyä noin!" Sirius sanoi loukkaantuneena. "Tietenkin sen, minkä pilan teemme Luihuisille!"
Jamesinkin ilme kirkastui. "Jes! Kyllä kestinkin!"
"Mutta se on loistava!" Sirius sanoi ylimielisesti.
Mischa tuhahti. "Niin varmaan..."
"Osaisitko itse keksiä pilan Luihuisille?" Sirius kysyi loukkaantuneena.
"Osaisin", Mischa sanoi varmasti. Hän ei ollut vieläkään aukaissut silmiään. "Kuunnelkaapa tätä ideaa!"
Amy Smith, kaiken uskollisuuden perikuva, istui juoruamassa parhaasta ystävästään tunnetulle viholliselle. Mikä häneen oli mennyt?, hän ajatteli kerta kerran jälkeen. Lily on paras ystäväni, ei ole ikinä pettänyt häntä, tai haukkunut, tai arvostellut, mutta...
"Onko hän oikeasti sellainen?" kysyi Stephanie Braintownin hieman kimeä ääni.
"Oi kyllä", henkäisi Amy. "Aina puolustamassa heikoimpia. Ei siis kuulosta pahalta, vaan erittäin hyvältä, mutta minä jos kuka tiedän, että se voi olla ärsyttävääkin"
Stephanie näytti innostuneelta ja myötätuntoiselta yhtä aikaa. "Ihanaa että luotat minuun näin paljon, että haukut minulle parasta ystävääsi!" hän sanoi hyvin iloisena, Amyn mielestä liiankin iloiselta. Tähänkö hän oli alentunut, haukkumaan lähes tuntemattomalle tytölle parasta ystäväänsä, jonka oli tuntenut lähes seitsemän vuotta? Mutta Lilyhän ei ollut enää hänen kanssaan, ja Stephanie oli hänelle niin ihana, kuunteli häntä, neuvoi...
"Mischakin on niin ärsyttävä!" Stephanie sanoi painottamalla sanaa niin. Amylle tuli kylmänväreitä Stephanien kylmästä äänensävystä. "Hän haluaa aina vain keskustella omista asioistaan, minä olin hänelle aivan samantekevä, pieni välikappale, jonka avulla hän tuli suosituksi Dumstrangissa. Se loukkasi minua niin paljon", Stephanie papatti sujuvasti pienen kyyneleen valuessa hänen silmäkulmastaan. Se oli helppoa saada aikaan, sillä hän oli harjoitellut sitä kauan. Amy meinasi sulaa jo hänen käsiinsä.
"Eikä, en olisi uskonut Mischasta", Amy henkäisi. "Älä itke, Stephanie! Ainakaan sinun ei tarvitse olla enää hänen kanssaan"
"Niin mutta, nyt minulla ei ole enää ystävää keneen luottaa, ehkä olisi vain parasta antaa hänen käyttää minua välikappaleena", Stephanie sanoi ja purskahti itkuun, ja jos Mischa olisi ollut paikalla, hän olisi heti huomannut että se oli tekoitkua. Mutta Amy ei huomannut. Amy alkoi vihata Mischaa, ja vähitellen myös Lilyä, joka viitsi olla sellaisen tytön ystävä!
"Älä oikeasti itke, Steph, minä olen sinun kaverisi", Amy lohdutti, ja taputti kömpelösti Stephanieta olkapäälle, kun tyttö nyyhki vieläkin kovaan ääneen käsiinsä. Stephanieta hymyilytti käsiensä takana. Hän oli juuri saanut mitä oli halunnutkin!
"Tuo on... suorastaan nerokasta, Mischa!" Sirius sanoi virnuillen. "Tuon me teemme!"
"Kyllä", James vahvisti iloisena. "Oletteko te mukana?", hän esitti kysymyksensä Mischalle ja Lilylle, jotka istuivat nurmikolla heidän vieressään.
"En tietenkään ole, Luihuiset tappaisivat meidät!" Lily henkäisi.
"Mistä he muka tietäisivät meidän tekevän sen?" Sirius kysyi kummastuneena.
"Kuka muukaan?"
"Jokin Korpinkynsi, Puuskupuh..."
"Tiedät yhtä hyvin kuin minä, että kukaan heistä ei uskaltaisi!"
Sirius mietti tuota vähän aikaa. "Hyvä on, mutta mitä sitten? Heillä ei olisi todisteita siitä"
"Niin juuri Lily, ja tuskinpa he teitä meihin Kelmeihin yhdistäisi", James vahvisti.
"Silti, en ole mukana", Lily sanoi äänellä, josta kuuli heti, ettei hänen päätänsä käännettäisi.
"Hyvä on, entäs neiti Kepposenkeksijä?" Sirius sanoi. Hänen pettymyksekseen tyttö pudisti päätään.
"En halua heti tehdä kepposia uudessa koulussa, ettei minua potkita täältäkin pihalle", hän sanoi.
"Ei sitten, me menemme nyt kuitenkin etsimään Kuutamon ja Matohännän ja suoritamme sen tänä yönä", Sirius sanoi ja hymyili säteilevästi vielä Mischalle: "Mistä sinä keksit tuon pilan?"
"Teimme sen Stephanien kanssa rehtorillemme viitosluokalla", hän sanoi ja hymyili kaikkien yllätykseksi Siriukselle takaisin. Heidät vaivaantuneet välinsä olivat näin korjaantuneet.
Sirius ja James nauroivat ja lähtivät kohti linnaa keskustellen iloisesti keskenään.
"Teittekö te tuon oikeasti rehtorillenne?" Lily kysyi järkyttyneenä.
"Kyllä, mutta olisit nähnyt sen ääliön", Mischa sanoi silmiään pyöritellen.
"Jotenkin minusta tuntuu, että sinä joudut vielä vaikeuksiin täällä", Lily sanoi ja otti jäälleen oppikirjansa nurmikolta ja syventyi siihen.
Peter istui yksin kirjastossa, tekemässä huomisia läksyjä. Hän oli jo muita paljon jäljessä, vaikka he olivat olleet koulussa vasta viikon. Hän huokaisi syvään. Hän tarvitsisi apua läksyjensä kanssa, ja kipeästi, sillä hän ei osannut niitä, ei sitten yhtään. Mutta eihän hänen ystävänsä häntä auttaneet, he olivat suunnittelemassa uutta pilaa Luihuisille, johon hänenkin oli osallistuttava, tai Sirius haukkuisi hänet nössöksi. Peteristä tuntui, että hän oli oravanpyörässä. Hän pelkäsi Luihuisten kostoa, jos he tekisivät vielä heille pilojaan. Viitosluokalla Luihuiset olivat myrkyttäneet Jamesin kurpitsamehun ja James oli ollut sairaalasiivessä kolme viikkoa. Ehkä nyt olisi hänen vuoronsa olla myrkytettynä?
"Hei, siinähän sinä olet, Matohäntä", Remus tervehti ja asteli kirjahyllyn takaa Peterin viereen "Olin etsimässä sinua. Vieläkö teet muodonmuutosläksyjä?"
"Kyllä", Peter nyökkäsi ja jatkoi raapusteluaan pergamentille.
"Sirius käski meidän tulla tarvehuoneeseen, uusin pila Luihuisille on keksittynä, puuttuu enää vain toteutus", Remus sanoi ja hymyili. "Mutta jos haluat jatkaa läksyjen tekemistä, sanon Siriukselle vain..."
"Ei, kyllä minä haluan olla mukana", Peter sanoi heti ja pakkasi läksynsä laukkuunsa. Hänen oli pakko olla mukana, sillä hänellä ei ollut muita ystäviä. Hän seurasi Remusta ulos kirjastosta.
Lopulta, kun aurinko laski, Tylypahkan pihamaille tuli kylmä. Kellokin oli jo yhdeksän; Lily ja Mischa päättivät lähteä sisälle.
"Toivottavasti edes rusketuin", Mischa sanoi epätoivoisesti. "Miksi juuri minulla pitää olla näin vaalea hipiä?"
"Minä en voi sille mitään", Lily sanoi nauraen, mutta vakavoitui pian. Mischa vilkaisi häntä.
"Mikä vikana?"
"Oletko huomannut, ettei Amy enää ole jutellut minulle?", Lily kysyi otsa rypyssä.
"Kyllä", Mischa myönsi hiljaa.
"Mikähän häntä vaivaa?"
"Minä en kyllä tiedä, mutta luulen, että se johtuu siitä, että hän on ollut Stephanien seurassa",
"Onko?"
"Kyllä, näin heidät aamulla kävelemässä kohti tähtitornia", Mischa myönsi.
"No, jos hän uskoo mieluummin jotain Stephanieta, hän ei ole oikea ystävä", Lily sanoi mutta hänen ilmeensä näytti todella pettyneeltä.
Juuri kun Mischa oli sanomassa jotain lohduttavaa, he astuivat sisään eteishalliin. Siellä oli kauhea väkijoukko, joka supatti kiihtyneesti. Lily kuuli suurimman osan tyttöjä supisemassa: "Siellä on varmaan kauheasti hyvännäköisiä poikia!". Lily kummasteli, mitä oli tapahtumassa.
"Mitä täällä oikein tapahtuu?" Mischa kysyi järkyttyneenä.
"Ehkä tuonne on tullut jokin ilmoitus", Lily sanoi ja yritti kurkottaa kaulaansa nähdäkseen, mutta väkeä oli liian paljon. Mischa hermostui, ja lähti raivaamaan tilaa vähemmän kauniisti kohti kylttiä, Lilyn tullessa perässä pyydellen anteeksi. Lopulta kyltin luona Mischa pysähtyi, syvästi järkyttynyt ilme ja.. Lily huomasi järkytykseksensä myös tytön silmissä epäuskoa ja pelkoa.
"Ei voi olla totta", Mischa henkäisi.
Lilykin kääntyi lukemaan kyltin. Siinä luki:
Hyvät Tylypahkan oppilaat!
Ministeriö on järjestänyt tapahtuman Tylypahkaan, joka toivottavasti parantaa näinä epätoivoisina aikoina nuorten velhojen ja noitien välejä ja kansainvälistä taikayhteistyötä. Näin ollen Durmstrangin koulun viides-, kuudes ja seitsemäsluokkalaiset matkustavat viikoksi Tylypahkaan Lokakuun 31 päivä, ja neljän kuukauden päästä Tylypahkan vastaavat luokat matkustavat Dumstrangiin vierailulle. Toivomme teidän tekevän paljon uusia ystäviä, ja nauttivan ainutlaatuisesta tilaisuudesta!
Toivottaa
Richard Kellington,
taikaministeri
Mischa ei pystynyt puhumaan, ei liikkumaan, ei pystynyt ajattelemaan. Hänen pahin painajaisensa oli juuri käynyt toteen, eikä hänellä ollut pakotietä tästä painajaisesta. Hän katsoi Lilyä, ja näki heti, että tämäkin oli sisäistänyt viestin. Lilyn kasvoilla oli hyvin epäuskoinen ilme. Mischa lähti sanaakaan sanomatta ripeästi kävellen kohti heidän makuusalia, jättäen Lilyn järkyttyneenä katsomaan hänen peräänsä.
-
Luku 7
Valehtelemisen mestari
Mischa käveli hyvin ripeästi kohti tyttöjen makuusalia. Hän ei voinut uskoa uutisia: Durmstrang matkustaisi Tylypahkaan! Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän? "Toivomme teidän tekevän uusia ystäviä" oli taikaministeri Richard Kellington kirjoittanut, mutta mikäli Mischa tiesi, hän olisi kuollut kahden viikon päästä. Durmstrangissa oli liikaa hänen vihamiehiään. Mischa pyyhi nopeasti kyyneleen poskeltaan, epätoivon kyyneleen. Hänen olisi pakko keksiä jokin keino, ja äkkiä!
James ja Sirius valmistelivat nerokasta pilaa, jonka Mischa oli heille keksinyt. He kävelivät kohti eteishallia, josta he toivoivat löytävänsä Lilyn ja Mischan, mutta kun he olivat saapuneet eteishalliin, he huomasivat että heidän löytämisensä ei ollutkaan niin helppoa. Eteishalli oli aivan täynnä ihmisiä.
"Mitä nyt?" James kysyi ärtyneenä. "Ei kai siellä taas ilmoiteta, että huispauksen ensimmäinen ottelu on siirretty kahta viikkoa eteenpäin? En ole vielä edes järjestänyt koelentoja!", hän hätääntyi.
"Tuskinpa siellä sitä ilmoitetaan", Sirius sanoi ja yritti nähdä väkijoukon yli, mutta huomasi pian sen olevan mahdotonta.
"Hei, tuolla on Lily!" James sanoi ja lähti kävelemään Lilyä kohden, Siriuksen tullessa perässä.
Lähemmäksi päästyään James huomasi, että jotain oli vialla. Lilyn silmissä kimmelsi itkemättömät kyyneleet. Sirius kurtisti hieman kulmiaan Jamesille.
"Hei Lily, mikä on vialla?" James kysyi välittömästi Lilyltä. Lily näytti havahtuvan ja painoi päänsä Jamesin olkapäätä vasten, välittämättä muiden uteliaista katseista.
"Tuo viesti... Voi Mischa-parkaa", Lily sai sanottua ja itki hiljaa Jamesin olkapäätä vasten.
Sirius ja James vaihtoivat pelästyneet katseet. Mitä Mischalle oli sattunut? Sirius lähti nopeasti viestiä kohden, jättäen Jamesin lohduttamaan Lilyä.
Sirius onnistui kuin onnistuikin tekemään tiensä väkijoukon läpi viestin luo. Luettuaan viestin hänkin oli hieman kummissaan, ei ministeriö yleensä tällaisia matkoja tehnyt. Mutta miksi Lily itki tämän takia? Sirius käveli kädet taskuissaan takaisin itkevän Lilyn ja lohduttavan Jamesin luo. James loi häneen heti kysyvän katseen.
"Siellä oli vain ilmoitus, että Durmstrang matkustaa tänne kurpitsajuhlaksi", Sirius sanoi. "Lily, miten tämä liittyy Mischaan?"
"Ettekö te tajua?", Lily sanoi surullisena, lopetettuaan itkemisen. "Mischa ja Stephanie siirrettiin Durmstrangista tänne, heillä on Durmstrangissa paljon vihamiehiä, minua pelottaa, mitä he tekevät Mischalle ja Stephanielle!"
Sirius ja James tajusivat yhtäkkiä. Niinpä tietenkin, sen takia Lily itki.
"Missä Mischa on?" Sirius kysyi äkkiä tukahtuneella äänellä.
"Varmaan oleskeluhuoneeseen", Lily sanoi osoittaen heikosti suuntaa, minne Mischa oli kadonnut.
Sirius lähti heti kohti Rohkelikkotornia. James pudisti päätään, eikä tiennyt mitä ajatella.
"James, kiitos lohdutuksesta", Lily sanoi hieman nolona.
"Ei se mitään", James sanoi.
"Ja olen todella pahoillani", Lily jatkoi.
"Mistä?"
"Että olen vihannut sinua kaikki nämä vuodet"
"Etkö sinä enää vihaa?" James kysyi hiljaa, hämmentyneenä.
"En", Lily sanoi kirkkain silmin ja tuijotti Jamesia suoraan silmiin. James suuteli häntä hiljaa, tunnustellen, ja Lily vastasi siihen onnellisena, harmitellen sitä että oli hukannut kaikki nämät vuodet vihaan. Väki heidän ympärillään vislasi ja taputti heille, mutta he eivät välittäneet.
Mischa pakkasi tavaroitaan nopeasti takaisin matka-arkkuunsa. Hänen olisi pitänyt jo Durmstrangista potkut saatuaan tajuta lopettaa koulu, eikä tulla Tylypahkaan. Miksi hän ei ollu tehnyt niin? Nyt hän pelkäsi kuollakseen, että Durmstrangilaiset jotenkin satuttaisivat häntä, Lilyä... Stephaniesta hän ei niin välittänytkään. Yhtäkkiä makuusalin ovi aukesi ja sisälle saapui itkeneen näköinen Stephanie, joka hengitti raskaasti. Hän ilmeisesti oli juossut koko matkan eteishallista makuusaliinsa.
"Sinäkin siis luit sen viestin?" Mischa sanoi tylysti. Stephanie niiskaisi surullisesti.
"Mischa, mitä ihmettä me tehdään?", hän kysyi peloissaan.
"Ai, nyt sitä tullaan kysymään apua!" Mischa räjähti. Steph vinkaisi onnettomana.
"Mischa, meidän täytyy sopia tämä meidän riitamme, tai he käyttävät sitä meitä vastaan"
"Eikä täydy", Mischa tokaisi. "Sinä vain olet peloissasi!"
"Enkä ole, vaan haluan, että he eivät saa tilaisuutta satuttaa minua!" Stephanie huusi takaisin.
"Nyt kyllä..." Mischa aloitti ja oli jo syöksymässä Stephanien kurkkuun kiinni, mutta koputus ovelta sai hänet pysähtymään. Siinä seisoi viidesluokkalainen rohkelikkotyttö, jota Mischa ei tuntenut.
"Mitä?" Mischa murahti vihaisesti tytölle.
"Tulin vain tuomaan viestin", tyttö sanoi nopeasti, selvästikin peläten Mischaa. "Rehtori haluaa nähdä teidät huoneessaan, välittömästi", tyttö sanoi ja lähti nopeasti pois. Mischa mulkaisi vielä kerran Stephanieta ja lähti myös huoneesta, Stephanien tullessa hänen perässään.
Sirius istui Rohkelikon oleskeluhuoneessa tylsistyneenä, odottaen Mischaa. Hän ei voinut mennä lohduttamaan tyttöä heidän makuusaliinsa, sillä portaat jotka johtivat tyttöjen makuusaliin, ei päästänyt poikia. Ne muuttuivat aina liukkaaksi liukumäeksi, jota pitkin oli mahdoton kiivetä. Sirius huokaisi. Eikö Mischa tulisi ikinä alas?
Sirius kuuli, kuinka muotokuva aukesi, ja sisälle oleskeluhuoneeseen juoksi Stephanie, joka ei edes vilkaissut keneenkään, vaan jatkoi juoksuaan ylös tyttöjen makuusaliin. Sirius virnisti itsekseen. Nyt Mischa ei ainakaan olisi enää kauan makuusalissaan, sillä tyttö ei tykännyt yhtään Stephaniesta.
Sitten muotokuva aukesi jälleen, mutta nyt sieltä käveli sisään James ja Lily, jotka juttelivat iloisesti keskenään, ja Jamesin käsivarsi oli Lilyn hartioiden ympärillä. Sirius virnisti iloisesti ja nyökkäsi Lilyä ja Jamesia istumaan viereensä.
"Mitä tämä nyt tarkoittaa?" Sirius kysyi piruillen. James mulkaisi häntä.
"Miltä vaikuttaa?" hän kysyi vihaisesti mutta virnisti kuitenkin.
"Vaikuttaa siltä, että Lily on saanut todella pahan aivovaurion", Sirius sanoi muka huolestuneesti ja Lily nauroi iloisesti.
"Ehkä, sillä en tiedä, miten tässä näin kävi", Lily sanoi iloisesti ja suuteli Jamesia poskelle. James virnuili Lilylle typerästi, eikä voinut vain käsittää miten tässä oli näin käynyt. Ehkä Lily oli todella saanut aivovaurion.
"Missä Mischa on?" Lily kysyi seuraavaksi Siriukselta, joka huokaisi.
"Luulisin, että ylhäällä teidän makuusalissanne, mutta en pääse sinne", Sirius sanoi hieman huolestuneesti.
"Minä voin mennä katsomaan", Lily tarjoutui heti, mutta juuri kun oli nousemassa, hän näki, kuinka viidesluokkalainen Lindsay Kamput juoksi heidän makuusalistaan ulos, melkein heti perässään Mischa ja Stephanie, jotka näyttivät vakavilta.
"Hei Mischa", Lily huudahti. Mischa lopetti kiirehtimisensä ja kääntyi Lilyä kohden.
"Minne sinulla on kiire?" Sirius puolestaan kysyi sohvalta.
"Rehtori Dumbledorella olisi jotain asiaa meille, joten sinne olisi nyt vähä kiire", Stephanie vastasi tylysti. Mischa mulkaisi tyttöä varmaan viidennen kerran samana päivänä ja tokaisi: "Oi, luulin että hän kysyi minulta."
"Ole nyt kerrankin hiljaa", Stephanie sanoi pyöritellen silmiään.
Mischa katsoi Stephanieta epäuskoisen näköisenä, ja oli syöksähtämässä jo toisen kerran sinä päivänä vain lyömään Stephanieta, joka oli niin tyhmä ja yksinkertainen ja..
"Mischa, mitäs jos nyt vain menisitte sinne Dumbledoren luokse?" Lily kysyi ja otti lujan otteen Mischan olkapäistä, viestittäen samalla silmillään Mischalle: Väkivalta on väärin.
Mischa huokaisi mutta antoi periksi. Hän lähti kävelemään ulos muotokuvasta Stephanie jälleen kannoillaan.
Heti kun muotokuva oli sulkeutunut Stephanien perästä, Sirius sanoi surullisena:
"Olisit antanut Mischan lyödä Stephanieta, olisin ensimmäistä kertaa nähnyt kunnon kissatappelun!"
Lily pyöritti silmiään paljonpuhuvasti ja kääntyi sanomaan Jamesille:
"Tuota... Voidaanko me jutella hetken aikaa?"
Stephanie käveli kolme metriä Mischaa jäljessä, haluamatta ottaa tyttöä kiinni. Kyllähän se oli jo nähty, Mischa oli valmis lyömään häntä. Stephanieta hermostutti Durmstrangilaisten tulo, vaikka ei antanut sen kovinkaan paljoa näkyä. Hän oli kasvattanut itselleen kovan kuoren kesän aikana, samalla kun oli päättänyt tulla Mischaa paremmaksi jokaisessa asiassa, jopa suositummaksi kuin Mischa. Mutta Mischa oli ärsyttävä: hän oli heti iskenyt silmänsä Siriukseen, koulun suosituimpaan poikaan! Aivan kuten Durmstrangissa Mischa oli ollut koulun suosituimman pojan kanssa, Bradleyn, vain sen takia että saisi huomiota. Stephanie olin yrittänyt iskeä Bradleytä ennen Mischaa, mutta oli epäonnistunut, mikä vain suurensi näinä päivinä Stephanien vihaa Mischaa kohtaan. Ainut lohdutus koko asiassa oli, että kun Bradley tulisi Tylypahkaan, hän antaisi Mischalle sellaisen läksytyksen ja nöyryytyksen, mitä Mischa ei ihan heti unohtaisi...
Lopulta Mischa ja Stephanie olivat saapuneet kiviportaisiin, jotka johtivat rehtorin huoneeseen. Mischa pysähtyi oven eteen.
"No, mene eteenpäin", Stephanie sähähti Mischalle tytön selän takaa.
"Mene itse, kun ei ole salasanaa!" tämä huusi heti takaisin.
"Salasanaa?" Stephanie toisti typerästi. "Ei Jonesilla mitään salasanaa ollut"
"Hyvä huomio", Mischa tokaisi ja koputti oveen, miettien, auttaisiko se asiaa.
Ovi avautui hitaasti ja ääni kutsui heidät sisään.
Mischa meni edeltä, ja huomasi heti, että huone oli hyvin kaunis hänen mielestään. Seinillä riippui luultavasti edellisten rehtoreiden muotokuvia, ja huoneen pöydät olivat täynnä hataran näköisiä laitteita. Ison pöydän takana istui rehtori Dumbledore ja pöydän edessä oli kaksi tuolia. Rehtorin vieressä oli orsi, jolla istui kuvankaunis feeniks-lintu. Mischa henkäisi nähdessään sen: hän rakasti feenikslintuja!
"Istukaa, olkaa hyvät", Dumbledore sanoi ja osoitti kahta tuolia pöytänsä edessä.
Stephanie ja Mischa tottelivat ja odottivat aivan hiljaisina.
"No niin, haluaisin jutella teidän kanssanne sellaisesta asiasta, kuin tästä pienestä retkestä, jonka taikaministeriö päätti järjestää"
Mischa nyökkäsi ja vilkaisi nopeasti Stephanieta, joka tuijotti Dumbledorea suurilla ruskeilla silmillään.
"Haluaisin varmistaa, että tiedätte, että teidän turvallisuutenne on täysin turvattu: he eivät voi tehdä teille mitään"
"Kiitos rehtori", Mischa sanoi hyvin helpottuneena. "Mutta mistä tiesitte, että meillä on jotain hätää?"
"Sain sen selville teidän entisen rehtorin kirjoittamasta kirjeestä", Dumbledore sanoi silmät tuikkien.
"Sanoisinko, että se ei ollut aivan rehtorimaiseen sävyyn kirjoitettu"
Mischa tuhahti. Tietenkin Jones oli haukkunut heidät aivan lyttyyn!
"Mutta te olette olleet täysin erilaisia, mikä on loistava asia, rehtori Jonesin kirjeen mukaan. Onko totta, että te todella räjäytitte kolmosluokalla hänen huoneensa?"
Mischa ja Stephanie vilkaisivat toisiinsa, miettien tunnustaisivatko. Lopulta he nyökkäsivät.
"Nerokasta! Sanoisinko, että olen ylpeä teistä ja muistakin piloistanne. Vedätte vertoja poikaryhmälle, jota myös kelmeiksi kutsutaan", rehtori jatkoi edelleen silmät tuikkien.
"Lähettikö Jones teille listan kaikista piloistamme?" Stephanie kysyi ärtyneenä.
"Kyllä hän lähetti", rehtori vastasi. "Mutta tällä kutsulla halusin vain varmistaa että ette ole peloissanne. Teidän ei luonnollisestikaan tarvitse lähteä Durmstrangiin, ellette halua"
Mischa ja Stephanie nyökkäsivät.
"Hyvä on, hauskaa illan jatkoa", rehtori toivotti.
Lily seurasi Jamesia pitkin pimeitä käytäviä. He olivat tekemässä partiointireissuaan, ja Lilyn oli tarkoitus jutella Jamesin kanssa, mutta ei löytänyt oikeita sanoja kuvaamaan tunteitaan.
"Lily? Oliko sinulla asiaa?" James kysyi hiljaa.
"Oli", Lily sanoi vahvasti. "Olenko minä vain yksi kohde sinun listallasi?"
James hämmästyi Lilyn nopeasta puhetulvasta ja pysähtyi.
"Millä listalla?"
"Sillä tyttölistalla, jotka haluat iskeä lukuvuoden aikana?"
James hämmästyi vielä pahemmin.
"Etkö sinä ole uskonut minua kolmen vuoden aikana sen takia, että luulit olevasi jollain iskulistalla, mitä ei ollut olemassa?" hän älähti käsiään heiluttaen.
Lily nyökkäsi hieman häpeillen. Ei todellakaan ollut hänen tapaistaan olla niin ennakkoluuloinen!
James huomasi Lilyn tuskan ja kysyi jo hieman pehmeämmin: "Eikä mieleesi tullut kysyä minulta asiasta?"
"Ei", Lily sanoi hieman surullisen kuuloisena. Jamesia kadutti ja pian hän jo keksi keinon, jolla piristää Lilyä; hän kumartui ja suuteli tyttöä tavalla, joka sai hänet unohtamaan koko muun maailman ympäriltään.
"Mischa!" kajahti huuto rohkelikon oleskeluhuoneessa. Mischa oli juuri astunut sisään muotokuvasta, eikä ollut edes vielä kunnolla oleskeluhuoneessa, mutta joku näköjään tunnisti hänen askeleensa. Kyllähän hän äänen tunnisti.
"Niin, Sirius?" Mischa kysyi hymyillen ja tönäisi kovakouraisesti Siriuksen jalat pois sohvalta, jossa tämä makasi, ja istui Siriuksen jalkojen tilalle.
"Tiedätkö, ihanaa, että kysyit kohteliaasti, pääsetkö istumaan siihen", hän sanoi syyllistäen.
"Tiedän, olen aivan ihana. Mitä asiaa?" Mischa sanoi virnuillen.
"Ajattelin lohduttaa sinua, koska luulin sinun olevan maassa Dumstrangin tulon takia, mutta et näytäkään olevan kovin surullinen"
"Joo, Dumbledore lupasi huolehtia minun ja Stephanien turvallisuudesta. Siinäpä ihana rehtori", Mischa sanoi hymyillen samalla onnellisesti.
"Pitäisikö minun olla mustasukkainen?" Sirius kysyi hieman vihjaillen.
Mischa käänsi päätään hieman.
"Miksi sinä minusta mustasukkainen olisit?" tyttö kysyi ja kohotti pirullisesti kulmakarvojaan.
Sirius tiesi heti puhuneensa ohi suunsa, mutta ei antanut sen näkyä ulkopuolelle.
"En minä sinusta puhunut", hän sanoi hiljaa, "Tiedätkö, minulla on aina ollut tunteita Dumbledorea kohtaan..."
Mischa tuijotti Siriusta hölmönä hetken aikaa, mutta toipui pian. Hän otti sohvalta kirkkaanpunaisen sohvatyynyn ja löi Siriusta sillä. Sirius älähti.
"Sinä olet yksi väkivaltaisimmista ihmisistä, mitä tiedän!" poika syytti.
"Älä valita, et vain pärjää tytölle", Mischa laukoi. Sirius ei kauaa miettinyt, vaan otti toisen sohvatyynyn, ja aloitti hyvin riehakkaan tyynysodan Mischan kanssa.
Amy tuhahti hieman kateellisena katsellessaan Mischan ja Siriuksen tyynysotaa. Hänen kuuluisi olla tuossa Mischan paikalla, mutta ei. Hänen täytyi tehdä yksin nurkassa hiljaa läksyjään. Kellokin tuli jo yli kymmentä, ja hänellä oli vielä muodonmuutosessee pahasti kesken. Hän huokaisi syvään. Tulisipa Stephanie pian. Hän kaipaisi seuraa. Sitten hän havahtui Mischan kiljaisuun ja häneltä paloi hermot. Hän käveli Mischaa ja Siriusta kohden ja riisti heiltä molemmilta tyynyt.
"Hei! Mitä nyt?" Sirius kysyi Amylta.
"Te häiritsette kaikkien rauhaa täällä", Amy sanoi vihaisesti.
"Niin?" Mischa kysyi kuin ei olisi ymmärtänyt. Amya alkoi suututtaa vielä enemmän.
"Niin te ette enää jatka tuota lapsellista tyynysotaanne!" hän huudahti ja meni istumaan takaisin nurkkaan. Mischa ja Sirius vaihtoivat paljonpuhuvat katseet keskenään. Mischa huokaisi dramaattisesti.
"Ikinä minulta ei olla kielletty tyynysotaa. Nyt on sekin elämys eletty"
Kun James ja Lily astuivat partioinnin jälkeen oleskeluhuoneeseen, he huomasivat sen olevan tyhjä. Ei edes Mischa ollut valvonut yhteentoista asti. James ja Lily istuivat hiljaa sohvalle istumaan. James kietaisi toisen kätensä Lilyn olkapäille.
"Olen niin onnellinen, että saan tehdä vihdoinkin näin", James kuiskasi Lilyn korvaan.
Lily oli hyvin väsynyt, ja olisi halunnut mennä jo nukkumaan, mutta tilaisuus olla Jamesin kanssa kahden kesken oli liian houkutteleva. Hän tiesi olevansa tyhmä, sillä huomenna oli koulupäivä, mutta Jamesin kuiskuttelut hänen korvaansa tuntuivat niin syntisen hyvältä.
"Minäkin olen onnellinen", Lily kuiskasi. "Olen niin pahoillani että vihasin sinua turhaan kaikki nämä vuodet"
"Ei se mitään, vaikka se vähän harmitti silloin", James onnistui jo hymyilemään. "Tärkeintä on se, että nyt olemme tässä"
Lily painoi päänsä Jamesin olkapäätä vasten, ja oli nukahtaa.
"Kerrommeko muille meidän suhteestamme?" James kysyi hieman vaivalloisesti.
"Miten niin, häpeätkö sinä minua?" Lily kiusoitteli.
"En tietenkään!" James huudahti. "Päinvastoin, haluaisin huutaa koko koululle että olemme yhdessä"
"Olemmeko me yhdessä?" Lily kysyi.
"No, ainakin minä haluaisin niin", James sanoi ja nielaisi kuuluvasti.
"Niin minäkin haluan", Lily sanoi ja ei tiennyt, mikä häneen oli mennyt. Ennen hän olisi vain kironnut Jamesin ja jatkanut matkaansa. "Joten yhtä hyvin voimme kertoa muillekin"
James hymyili typerästi ja Lily virnisti hänelle. James kiljahti ja hyppäsi ylös sohvalta vauhdikkaasti. Hetkessä hän oli kaapannut Lilyn syliinsä tämän vastusteluista huolimatta ja oli kantamassa Lilyä heidän makuusaliinsa.
"James, mitä ihmettä sinä teet?" Lily kiljui kuin hengenhädässä, mutta takoi nauraen nyrkeillään Jamesin rintakehää.
"Olen nähnyt jästimiesten tekevän näin", James sanoi varmasti. "He kantavat tyttöystäviään kynnyksen yli.
"James, jästimiehet kantavat tuoreet vaimonsa kynnyksen yli", Lily hekotti. "Kuunteletko sinä ollenkaan jästitiedossa?"
"No, ei nyt voi mitään", James sanoi ja päästi Lilyn alas. Lily hymyili hänelle ja suuteli häntä nopeasti huulille. Toivotettuaan hyvät yöt Lily kiipesi makuusaliinsa, mutta hänestä tuntui, kuin olisi voinut leijua ilmassa. Hän ei tiennyt, miksi oli niin hyvällä tuulella. Makuusaliin päästyään hän huomasi, että yksi sänky oli tyhjä. Missä Stephanie oli tähän aikaan yöstä?
Stephanie istuskeli kylmällä lattialla. Hän ei oikein tiennyt missä oli, ainoastaan sen, että paikka oli hiljainen, kylmä ja kostea käytävä. Hän huokaisi ääneen. Juuri hänen tapaistaan eksyä uudessa koulussa eikä ketään ollut mailla halmeilla. Kyllä hän oli yrittänyt etsiä tietä takaisin Rohkelikkotorniin, mutta oli eksynyt vain kahta kauheammin. Hän kuuli askeleita lähettyviltään, ja ilo valtasi tytön: Hän ei ollutkaan yksin tähän aikaan yöstä liikkeellä!
Askeleet vahvistuivat ja Stephanie kuuli, ettei kyseessä ollutkaan vain yhdet askeleet, vaan monet. Häntä alkoi hieman pelottamaan, kun nurkan takaa astui Bellatrix Black kavereineen.
"Voi, miten rohkelikko on voinut tänne päin koulua eksyä?" Bellatrix kysyi laiskalla äänellään.
Stephanie nousi kiireesti ylös. "En oikeastaan tiedä", hän vastasi tärisevällä äänellä. Bellatrix nauroi hänelle.
"Olet siis oikeasti eksynyt! Kuinka se on mahdollista?" Bellatrix rääkyi Lucius Malfoyn nauraessa hänen takanaan. Myös Kalkaros ja Rodolfus Lestrange olivat hänen takanaan, ja hymyilivät pirullisesti Stephanielle.
"Tiedätkö, olen odottanut tilaisuutta kostaa rakkaalle ystävällesi Mischalle", Bellatrix virkkoi tullessa samalla lähemmäksi Stephanieta. Stephanie tuhahti.
"Mischa ei ole mikään rakas ystäväni!" hän huudahti. Hänellehän ei kostettaisi Mischan sanomisia.
"Auts, rakkaille ystäville on tullut pieni riita", Bellatrix pilkkasi ja sai takanaan olevat pojat nauramaan kahta kovemmin. Stephanie tunsi olevansa umpikujassa ja otti taktiikan, jota Mischa oli aina hänelle toistanut: hyökkäys on paras puolustus.
"Niin, ehkä on tullutkin", Stephanie sanoi hiljaa, kuin tunnustellen, kuinka pitkälle uskaltaisi mennä. "Mutta onhan sekin parempi kuin olla kuolonsyöjänä!" hän laukaisi.
Hiljaisuus oli melkein käsillä kosketeltava ja Stephanie tiesi olevansa tiensä päässä, hän oli mennyt liian pitkälle. Sitten Bellatrix sanoi hiljaa: "Mitä sinäkin kuolonsyöjänä olemisesta tiedät?"
"Paljonkin!" Stephanie valehteli sujuvasti. "Minun.. Yksi tuttavani on"
"Kuka tuttava?" Bellatrix kysyi oitis.
"Luuletko todella, että kertoisin?"
Bellatrix virnuili hänelle. "Hyvä on, pikku prinsessa. Kolmet portaat ylöspäin ja käännyt oikealle, sitten kaksi kertaa vasemmalle. Siellä on Rohkelikkotorni. Pidä kiirettä"
"Mitä?" Stephanie henkäisi, mutta ei jäänyt kyselemään enempää, sillä Bellatrix osoitti häntä sauvalla. Stephanie melkein juoksi pois paikalta.
Lestrange otti tyttöystäväänsä Bellatrixia lanteilta kiinni. "Miksi sinä päästit tuon ääliön menemään?"
Bellatrix hymyili pojalle. "Haluaisin kuulla kuka se kuolonsyöjä todella on. Kun me muut emme tunnista toisiamme maskin alta. Kuulosti aivan kuin joku Rohkelikko olisi kääntynyt väärälle tielle"
Stephanie huohotti pahasti päästessään muotokuvan eteen, joka päästäisi hänet sisälle Rohkelikkotorniin. Haluamatta herättää vielä muotokuvaa, Stephanien oli pakko ihmetellä, miksi Bellatrix neuvoi häntä oikeasti. Hänhän oli valehdellut tuntevansa kuolonsyöjän, ja oli luullut että Bellatrix olisi nähnyt hänestä suoraan läpi. Ainakin Mischa oli aina sanonut hänen olevan huono valehtelija. Stephanie tuhahti kovaan ääneen. Mitä Mischakaan tiesi mistään?
"Vieläkö joku on hereillä?" Lihava leidi, Rohkelikkotornia vahtiva muotokuva haukotteli. Stephanie oli luultavasti tuhahtanut hieman liian kovaäänisesti.
"Kitakivikerho", Stephanie sanoi nopeasti salasanan.
Muotokuva heilahti sivuun hyvin vastahakoisesti ja Stephanie kömpi nopeasti sänkyynsä, yrittämättä herättää muita, miettien samalla, kuinka nopeasti Bellatrix saisi hänet kiinni valehtelusta, tai mikä pahempaa, hän kertoisi kaiken Dumstrangilaisille. Stephanie ei nukkunut koko yönä.
-
Luku 8
Huispausta ja dramatiikkaa
Maanantain aamiaisella oli riehakas tunnelma. Kelmit olivat saaneet päähänsä toteuttaa pilansa tänä yönä, ja Lily ja Mischa olivat asiaa vastaan (He olivat kuitenkin päättäneet tulla mukaan pilaan).
"Pojat hei, tänään on maanantai, eikö olisi kivempi tehdä se pila vaikka lauantaiyönä? Kun huomenna on kouluakin", Lily yritti maanitella poikia.
James katsoi Lilyä silmiin, ja Lily otti kasvoillensa koiranpentuilmeen. James hymyili jo luovuttaneena, mutta kun hän oli aukaisemassa suutaan, Sirius tönäisi tätä kylkeen.
"Sarvihaara, EI! Älä anna periksi!" hän karjui.
"Mutta kun.." James yritti, mutta Sirius ei antanut hänelle puheenvuoroa.
"Ei, James ei", hän jatkoi.
"Anna Jamesin sanoa omat mielipiteensä", Mischa mutisi samalla kun söi kirkkaan vihreää omenaa.
"Enkä anna, sillä Lily vaikuttaa niiihin!"
"No mutta, miksette voi tehdä sitä viikonloppuna, eikö se olisi sama asia?" Mischa kysyi.
James ja Sirius vilkaisivat ensin toisiaan, ja sitten Remusta, joka näytti hyvin väsyneeltä ja sairaalta. Täysikuu olisi viikonloppuna, ja he menisivät Remuksen mukana Tällipajuun.
"Se ei nyt vain käy. Pila toteutetaan tänä yönä, sillä siisti", Sirius sanoi.
"Sitten te teette sen ilman meitä", Mischa sanoi loukkaantuneena, kun ei saanut päätänsä läpi.
Sirius ja James naurahtivat.
"Et voi olla tosissasi! Olet jankannut tätä asiaa jo suuntaan ja toiseen, sano nyt, tuletko vai et tule?" Sirius kysyi ja kohotti kulmiaan vieressä istuvalle Mischalle.
Mischa mutristi huuliaan ja lopulta nyökkäsi. "Vain jos Lily tulee", hän jatkoi ja katsoi Lilyä.
Lily mietti hetken ja vastasi itsevarmasti: "Kyllä, kai minunkin on joskus elettävä", hän sanoi ja virnisti.
"Kirjoittakaa tämä ylös", kajahti luokassa terävä ääni. Luokassa kävi tylsistynyt kohahdus, ja sen jälkeen kuului pergamentin rapinaa. Ainoastaan yksi ei kirjoittanut. Minerva McGarmiwa huomasi tämän heti haukankatseellaan, ja käveli terävästi tämän ihmisen luo.
"Neiti Heyes, nyt pergamentti esille, tai joudun ottamaan omalta tuvaltani pisteitä", McGarmiwa sanoi.
Mischa tuijotti ikkunasta ulos istuessaan ikkunarivissä kosteassa luokassa, ja mietti syvästi asioitaan, pääosin, pitäisikö hänen kirjoittaa jonkinlainen kirje Andreakselle.
"Neiti Heyes?" McGarmiwa sanoi entistä tiukemmin.
"Anteeksi?" Mischa toisti uneksuvasti.
"Oletteko edes kuunnelleet koko tunnin aikana?" McGarmiwa tiuskaisi.
"Kyllä olen, professori", Mischa sanoi kuuliaisesti ja kaivoi kirjoitusvälineensä laukustaan. McGarmiwa tuijotti häntä hetken ja siirtyi seuraavan uhrin luo.
"Piskuilan, et ikinä saa selvää tuosta kirjoituksesta!" hän huudahti Peterille, joka punastui syvästi. "Kirjoita selvemmin vastedes!"
"K-kyllä professori", Peter vikisi ja alkoi kirjoittamaan hyvin, hyvin hitaasti ja selkeästi.
McGarmiwa näytti tyytyvän tähän ja siirtyi seuraavalle pulpetille.
"Potter", tämä tokaisi.
"Mitä minä nyt olen tehnyt?" James parahti.
"Et mitään, vieläkään", McGarmiwa sanoi. "Ajattelin kysyä koska aiot pitää koelennot?"
Luokan nauraessa James mumisi: "Tänä iltana"
"Hyvä, sillä ensimmäinen peli on jo kolmen viikon kuluttua, ja haluan varmistaa Rohkelikon olevan perillä tilanteesta"
"Jo kolmen viikon päästä", James huudahti. "Miksi minulle ei ilmoitettu aikaisemmin?"
McGarmiwa ei vastannut vaan siirtyi eteenpäin luokassa saaden Jamesin huokailemaan syvästi.
"Miten minä ikinä onnistun luomaan täydellisen taktiikan ensimmäiseen peliin?" James kuiskasi melkein paniikissa vieressä istuvalle Siriukselle.
"Rauhoita, herra ihme kapteeni", Sirius virnuili takaisin. "Olen varma että me voitamme mestaruuden tänä vuonna, tai siis jos otat minut takaisin joukkueeseen", tämä jatkoi.
"Tottakai minä otan, olet Rohkelikon historian parhaimpia lyöjiä", James sanoi kiireesti. "Mutta meiltä puuttuu toinen lyöjä ja kaksi jahtaajaa"
"Olen varma, että sinä löydät siihen vielä täydellisesti sopivat ihmiset", Sirius sanoi kyllästyneesti. "Älähän nyt hermoile, Sarvihaara!"
"Juuri niin, Potter. Annan sinulle listan halukkaista joukkueeseen pyrkijöistä, heitä on lähes kolmekymmentä", McGarmiwan ääni kajahti jälleen tiukkana. "Voisitteko te nyt lopettaa höpöttämisen siellä takana?"
"Anteeksi, Minerva", Sirius sanoi ja virnisti. "Täytyyhän jonkun meistä hieman rauhoitella Sarvihaaraa"
"5 pistettä pois Rohkelikolta opettajan epäkohteliaan puhuttelemisen vuoksi", McGarmiwa vastasi oitis. Sirius huokaisi.
"Milloin Minerva tajuaa, että olen ollut edellisessä elämässäni hänen miehensä?" Sirius kuiskasi murtuneen kuuloisena.
Päivällisellä Jamesia jännitti aika paljon. Hänen oli tarkoitus pitää koelennot illalla, ja sen jälkeen hän hiipisi Mischan, Lilyn ja muiden Kelmien kanssa suorittamaan pilan. Liikaa ohjelmaa, ja hänen olisi pakko tehdä jossain vaiheessa myös läksyt, todennäköisesti se jäisi yölle.
"Mitä teiltä puuttuu joukkueesta?" Mischa kysyi Jamesilta ja voiteli uutta leipää itselleen, mutta kun oli laskenut sen pöydälle, Sirius nappasi sen ja söi yhdellä suupalalla puolen leipää.
"Hei!" Mischa huudahti ja yritti muksauttaa Siriusta, mutta tämä väisti. Mischa tyytyi vain mulkoilemaan Siriusta ja kääntyi Jamesin suuntaan kuuntelemaan tämän vastausta.
"Kaksi jahtaajaa ja toinen lyöjä", James vastasi nopeasti.
"Saako koelentoja tulla katsomaan?"Mischa kysyi seuraavaksi.
"Tottakai", James vastasi. "Oletko tulossa?" hän kysyi
"En, muuten vaan kysyin", Mischa piruili. "Tottakai. Lily, oletko mukana?" hän kysyi ja virnisti tälle.
"En oikein tiedä", Lily vastasi hitaasti, kuin venytellen. "Missä välissä minä läksyt teen?"
"Koulupäivän jälkeen?" hiljainen Remus sanoi. Se oli hänen ensimmäisiä sanojaan pitkään aikaan. Mischasta tuntui, että poika oli jotenkin sairas.
"Niin Lily, kyllä sinä ehdit", James sanoi ja hymyili tytölle. "Tule toivottamaan minulle onnea!"
"Mihin sinä onnea tarvitset, ethän sinä koelennä", Lily hymähti.
"Niin, mutta haluan löytää parhaimmat joukkueeseen", James sanoi.
"Ja yritit taivutella minua joukkueeseen?" Lily naurahti.
"Olen varma että olisit ollut loistava", James sanoi pettyneenä.
"Niin, missä kuraverinen Lily Evans olisi huono?" kuului pahantahtoinen ääni heidän takaansa.
Sirius, Mischa ja Remus tuijottivat tätä ihmistä murhaavasti ja kun James ja Lily kääntyivät he näkivät Bellatrixin heidän takanaan.
"Haluaisitko toistaa?" James sanoi ja otti nopealla kädenheilautuksella taikasauvan pois taskustaan. Lily kuitenkin painoi tämän käden alas.
"Mitä sinä haluat?" Lily kysyi yrittäen olla kuulostamatta huolestuneelta, sillä sitä tämä oli. Bellatrix ei ollut niitä kilteimpiä ihmisiä.
"En sinusta mitään, älä huolehdi", tämä vastasi laiskasti. "Mitä sinulle kuuluu, serkkuseni?" Bellatrix kysyi Siriukselta.
"Anteeksi mitä?" Sirius älähti. "Tulet kyselemään minulta kuulumisia? Missä täräytit pääsi?"
"Älä vauhkoa", Bellatrix sanoi. "Onko se niin ihmeellistä?"
Sirius näytti hetken mietteliäältä. "On", tämä sanoi sitten varmasti.
Bellatrix hymähti hiljaa. "Sinun kanssasi ei sitten vain voi käydä normaalia keskustelua", tämä sanoi. "Mutta nähdään, rakas serkkuseni"
Bellatrix käveli hitaasti pois paikalta. Heti kun tämä oli pois kuuloetäisyydeltä, James tokaisi Lilylle: "Miksi sinä et antanut minun kirota tuota lehmää?"
"Siksi, että en halunnut, minä haluan tehdä sen itse", Lily sanoi. "Etkä varmasti halua täksi illaksi jälki-istuntoa, sinulla on koelennot"
"Silti", James sanoi. "Tuolla ei ole mitään oikeutta haukkua sinua.. Tiedät kyllä miksi", James sanoi kyllästyneellä äänellä.
"Ei olekaan, mutta en silti halua sen takia sinulle ongelmia!"
"Mitäköhän Bella minusta haluaa?", Sirius kysyi mietteliäästi keskeyttäen Lilyn ja Jamesin väittelyn.
"Tuskinpa mitään hyvää, minusta tuntuu, että tuo oli jonkinlainen tarkastelu", Mischa totesi.
"Tarkastelu? Miksi Bellatrix minua haluaisi tarkastella?", Sirius kysyi pahoinvoivan näköisenä.
"Ehkä hän halusi vain selvittää jonkin asian, kuka Luihuisista ottaa selvää", Remus totesi. "Lily ja James, mikä teidän tilanteenne oikein on?" Remus kysyi äkkiä ilkikurisesti. "Lilykin sanoi 'en halua sinulle ongelmia'! Ennen sinä halusit vain Jamesille kasapäin ongelmia"
"Tiedätkö, he ovat kulkeneet täällä ympäriinsä kiehnaillen", Sirius sanoi pahoinvoivan näköisenä.
"Eli, oletteko te virallisesti yhdessä?" Mischa lopetti. Sirius, Remus ja Mischa tuijottivat Jamesia ja Lilyä ahnaasti. Lilyä nauratti.
"Kyllä me vähän päätimme niin", Lily sanoi ujosti.
Remus ja Sirius jäivät toljottamaan Lily ja Jamesia suu auki, kun taas Mischa hymyili voitonriemuisesti.
"Tiesin tämän!" Mischa sanoi onnellisena. "Te sovitte toisillenne aika hyvin"
"Et sanoisi noin jos olisit ollut tässä koulussa ensimmäisestä luokasta lähtien", Remus totesi yhä epäuskoisen näköisenä. "Montakohan kertaa Lily on kironnut Jamesin?"
"Oikea ja helpommin vastattava kysymys olisi: Kuinka monta kertaa Lily on jättänyt väliin tilaisuuden kirota James?" Sirius sanoi.
"Hei, en minä noin kamala ollut!" Lily kiljahti.
"Et tietenkään", James sanoi kuuliaisesti ja suuteli Lilyä huulille. Lily vastasi suudelmaan.
"Niinpä tietenkin, nuo alkavat kuolata tuossa", Sirius sanoi pahoinvoivana.
"Annetaan onnellisten kuolata", Mischa totesi ja nousi pöydästä. "Minä ainakin lähden tästä Pimeyden voimilta suojautumisen tunnille. Tuleeko joku muukin yhtä matkaa?" hän kysyi.
"Minä voin tulla", Sirius sanoi nopeasti ja vilkaisi Remukseen päin. Hän oli näkevinään Remuksen silmissä ilkikurisen pilkahduksen.
"Minä taidan vielä syödä yhden leivän, menkää te, tulen Sarvihaaran ja Lilyn kanssa perästä päin", Remus sanoi ja alkoi karjumaan Jamesille: "Nyt irti siitä tytöstä!"
Sirius käveli kädet taskuissaan pitkin käytävää kohti PVS- luokkaa Mischan kanssa. Hänen oli pakko myöntää itselleen: hän tykkäsi tuosta tytöstä paljon, liian paljon, enemmän kuin ikinä myöntäisi itselleen. Hän ei tiennyt missä välissä näin oli tapahtunut: hän halusi olla Mischan kanssa enemmän kuin kiusata Ruikulia ikinä.
"Niin Sirius, mitä mieltä olet?" Mischa kysyi ja katsoi Siriusta hieman kulmat kurtussa.
"Mitä, mistä?" Sirius kysyi hölmönä.
"Siitä, onko se professori Chim oikeasti niin tylsä siviilissä kuin opettamassa", Mischa nauroi. "Juuri noin sitä pitää, Sirius, kannattaa kuunnella tyttöä noin hyvin, voit tehdä vielä vaikutuksen"
"No hyvä että tein sinuun vaikutuksen", Sirius vastasi sarkastisesti.
Mischa vain hymyili Siriukselle eikä vastannut mitään. He kävelivät hiljaisina kohti PVS- luokkaa.
"Hei, näyttäisitkö minulle tänä viikonloppuna sen Rääkyvän Röttelön?" Mischa kysyi ja katsoi pienesti hymyillen Siriusta silmiin.
"Tottakai, miten voisin kieltäytyä?" Sirius sanoi ja iski silmää Mischalle. "Tietenkin olen valmis suojelemaan sinua tuolla pimeässä, kun pelkäät kuollaksesi"
"Ainut mitä pelkään tällä hetkellä, on Voldemort ja kuolonsyöjät, kiitos vain", Mischa tokaisi.
Sirius hämmästyi tytön äkkinäisestä vihasta ja meni hämilleen.
"Kiitos kuitenkin", Mischa hymyili jälleen, tajuttuaan itsekin olleensa vihaisen kuuloinen.
"Sinä sitten et taida tykätä kuolonsyöjistä?" Sirius naurahti.
"En, entäs itse?" Mischa kysyi.
"Luulin jo, että tiedät maineeni", Sirius virnuili saaden Mischan punastumaan. Hän ei tarvinnut siitä päivästä muistutuksia, hän muistaisi sen lopun ikäänsä. Hän oli todellakin tehnyt virheen, sillä Sirius ei ollut tänä vuonna iskenyt yhtään tyttöä, ainakaan mitä hän tiesi. Ehkä hän vain oli ennakkoluuloinen.
Sirius huomasi tytön ahdingon. "Tai siis, minun perheeni ja sukuni ovat kaikki Voldemortin puolella, enemmän tai vähemmän poikkeuksia lukuun ottamatta. Viime kesänä sain viimein tarpeekseni siitä puhdasverisyys-hössötyksestä, joten muutin pois. Äitini ei oikein arvostanut sitä, repi minut irti sukupuusta", Sirius nauroi. Mischa oli aivan kauhistunut pojan tarinasta.
"Minne sinä sitten menit asumaan?" tyttö kysyi kauhuissaan.
"Jamesille. Hänen vanhempansa ovat ihania. Edward ja Kathy Potter. Ottivat minut vastaan ilomielin huolimatta sukunimestäni"
"Oho", Mischa ei voinut sanoa mitään muuta. Hän ei halunnut udella liikaa Siriukselta, vaikka mieli tekikin, vaan he kävelivät hiljaa kohti PVS-luokkaa.
PVS-tunti oli ollut jälleen katastrofi. Kemit, Lily ja Mischa olivat linnoittautuneet luokan nurkkaan suunnittelemaan pilaansa, jotta kaikki menisi suunnitelmien mukaan. Mindy Chim ei puuttunut heidän höpötykseensä mitenkään, ei sanallakaan tai eleelläkään.
Tunnin jälkeen Stephanie pakkasi nopeasti koulutarvikkeensa laukkuunsa ja melkein juoksi pois luokasta. Hänelle tunti oli ollut täydellistä kidutusta. James oli suudellut hänen nenänsä alla Lilyä suoraan suulle, välittämättä tunnista, ja hän oli järkyttynyt, kuten Mischa ja muut Kelmit. Ilmiselvästi he olivat yhdessä, ei Stephanie ollut tyhmä, mutta silti häntä harmitti. Mischa oli jälleen voittanut hänet jossain. Hän oli estänyt hänen suunnitelmansa, mitään ei ollut tehtävissä.
"Hei Stephanie! Odota!" kuului kiljaisu käytävällä. Stephanie käänsi nättiä päätään taaksepäin, ja huomasi Amyn juoksevan häntä kohti ruskeat hiukset hulmuen.
"Anteeksi Amy, unohdin aivan odottaa sinua", Stephanie valehteli sujuvasti.
"Ei se mitään", Amy sanoi hengästyneenä. "Ärsyttäviä nuo Lily ja James, eikö?"
"Kyllä", Stephanie mutisi ja käveli nopeammin.
"Luulisi Jamesillakin olevan muuta tekemistä, koelennot illalla ja kaikki.." Amy jatkoi jutteluaan.
"Hetkinen", Stephanie keskeytti. "Koelennot?"
"Jep", Amy vahvisti. "James on Rohkelikon ylivoimainen huispauskapteeni, etsijä ja kaikkea. Tänä iltana heillä on koelennot. Missä olit muodonmuutostunnilla, kun et kuullut?"
"Minulla oli muuta mietittävää kuin kuunnella sitä vanhaa harppua", Stephanie mutisi. "Mitä Rohkelikon joukkueesta sitten puuttuu?"
"Odotas", Amy sanoi ja mietti kuumeisesti. "Yksi lyöjä ja kaksi jahtaajaa"
"Mahtavaa!" Stephanie kiljaisi. Amy tuijotti häntä kuin hullua. "Ääh, ei mitään", Stephanie mutisi, mutta oli salaa aivan innoissaan. Hänen suunnitelmansa ei ollut vielä kumottu. Hän oli vielä pelissä mukana!
Koulupäivä oli ollut jälleen raskas, ja Jamesilla oli vielä edessään raskaat koelennot. Aina löytyi joku joka ei ollut tyytyväinen kapteenin valintoihin, mutta onneksi Sirius oli kiroamassa ylimääräiset valittajat. James käveli Siriuksen kanssa kohti huispauskenttää, ja häntä jännitti jo hieman. Innokkaita oli paljon, ja yleensä tuli vielä ihmisiä, jotka olivat unohtaneet ilmoittautua.
Kentällä oli jo paljon ihmisiä, ja James päätti aloittaa heti karsinnat. Hän vihelsi pilliin vaativasti ja kaikki asettuivat välittömästi kuulolle puolikaareen hänen ympärilleen. Sirius livahti nopeasti muiden joukkoon, etteivät kaikki saisi käsitystä, että hän muka olisi automaattisesti joukkueessa.
"No niin, eli minä olen James Potter, tämän vuoden Rohkelikon kapteeni, ja olen etsijä", hän aloitti. Jostain kuului vislauksia.
"Aloitetaanpa vaikka jahtaajien karsinnoilla", James sanoi.
"Anteeksi että olen myöhässä", kuului puolikaaren takaa kimeähkö ääni. Kaikki kääntyivät katsomaan kuka oli tulossa. Stephanie asteli lähemmäksi väkijoukkoa rohkeasti. Hän oli sitonut hiuksensa tiukalle ponihännälle, ja oli laittanut pinkin topin ja mustat lyhyet shortsit jalkaansa. Olkapäällä tytöllä oli upouuden näköinen luudanvarsi. Stephanie hymyili kaikille ja asettui väkijoukkoon ja katsoi Jamesia ihaillen. James häkeltyi.
"Eli siis, ne jahtaajat nyt eteenpäin, muut voivat mennä katsomoon", James jatkoi nopeasti ja toivoi kovasti, että tämä olisi pian ohi.
"Ei voi olla totta!" Mischa totesi katsellessaan katsomosta alas kentälle. "Arvaa kuka juuri asteli kentälle, pienissä vaatteissa hurmaamaan poikaystäväsi?"
"Ei voi olla totta", Lilykin henkäisi ja katsoi pelokkain silmin Mischaa. "Mitä hän tuolla tekee?"
"Varmaan koelentää joukkueeseen", Mischa sanoi sarkastisesti ja nojautui lähemmäs kenttää penkillään. "Hän on hiton hyvä lentäjä!"
"Kiitos, tuo lohduttaakin minua", Lily sanoi huokaisten ja nojautui myös.
James katseli hiljaisena jahtaajakokelaita. Suurin osa oli aivan surkeita, tähän mennessä ainoastaan viime vuonna joukkueessa ollut Mikael Hugel oli erinomainen, ja James valitsi hänet joukkueeseen.
Seuraavassa ryhmässä (James jakoi heidät neljän ryhmiin, ja jokainen yritti tehdä maalia) oli hyvä lentäjä, mutta hieman kömpelön oloinen Joanna Krepton. Seuraava ryhmä oli täysi katastrofi.
Viimeisessä ryhmässä oli kaksi kuudesluokkalaista tyttöä, seitsemäsluokkalainen Nathalie Lopret ja Stephanie. Ainoastaan Stephanie loisti: Hän oli todella loistava, päihitti kaikki mennen tullen, ja näytti myös tietävän sen. Hän laskeutui taidokkaasti alas, Jamesin viereen ja kysyi flirttaillen:
"No, olinko minä edes tyydyttävä?" Stephanie kysyi ja räpytti silmiään.
"Ihan ok", James mutisi ja käveli kohti väkijoukkoa, jättäen raivostuneelta näyttäneen Stephanien taakseen. Stephanie melkein kuuli Mischan ivanaurun alas kentälle.
"Seuraavaksi pitäjät!" James huusi.
Pitäjän valitseminen oli lasten leikkiä: muilla ei ollut mahdollisuuksiakaan edellisvuonnakin pelanneeseen tummahiuksiseen seitsemäsluokkalaiseen Noelle Johnssoniin verrattuna. Tämä suorastaan loisti ilmassa ja sai kaikki hankalatkin heitot kiinni.
"Hyvä Noelle!" Sirius vislasi ja sai Mischan mahan kääntymään nurin. Hän ei voinut sille mitään, nähdessään Siriuksen vislaavan jollekin muulle tytölle hänen teki pahaa. Ehkä hänen olisi pitänyt tehdä Stephaniet, Mischa ajatteli sarkastisesti.
"Sitten lyöjät", James sanoi jo huomattavasti vähentyneelle väkijoukolle. Hän katsoi Siriusta silmiin, kuin toivottaen tälle onnea.
Sirius oli jälleen aivan omaa luokkaansa ja päihitti kaikki osumalla tarkasti ja lujaa ryhmyyn, saaden sen osumaan minne halusikin. James nauroi, yksi ryhmy meni huomattavan läheltä Lilyä ja Mischaa saaden tytöt kirkumaan, ja suojaamaan päätään.
"Sirius Black, olet kuollut illalla!" Mischa huusi puiden nyrkkiään.
"Millä lailla?" Sirius sanoi ja nosti toista kulmakarvaansa. Mischa pyöräytti silmiään ja rauhoittui.
Toinen loistava lyöjä oli Brad Mertinon, joka oli lihaksikas vaaleahiuksinen kuudesluokkalainen poika.
"Selvä, kaikki minun ympärilleni!" James huusi illan jo hämärtyessä. Hän oli tehnyt valintansa, tykkäsivät muut tai eivät. Hän oli omasta mielestään tehnyt loistojoukkueen.
"Pitäjänä toimii tänä vuonna Noelle Johnsson, jälleen", James virnuili Noellelle, joka kumarsi väkijoukolle. "Lyöjinä Sirius Black ja Brad Mertinon", James jatkoi ja kuului vislauksia. "Jahtaajat taas ovat Mikael Hugel, Joanna Krepton ja Stephanie Braintown", James sanoi ja raikuvat aplodit soivat kentällä. Stephanie virnuili onnellisen näköisenä. Hienoa, tämä ajatteli. Ensimmäinen osa suoritettu.
Kun muut lähtivät luultavasti juhlimaan uutta joukkuetta, Stephanie jäi odottamaan Jamesia, ja auttoi tätä laittamaan pelivälineet pois.
"Kiitos, että valitsit minut", Stephanie sanoi ja tarttui kaatoon.
"Kiitos itsellesi, lensit loistavasti", James sanoi hiljaisena. Hänellä oli ilkeä tunne, että Lily ei ollut odottanut häntä ja oli nähnyt vain hänet jäämässä kentälle Stephanien kanssa.
"Enkä lentänyt", Stephanie nauroi ja pudotti 'vahingossa' kaadon. "Olen todella kömpelö kaadon kanssa"
James vain mutisi jotain, mistä ei saanut selvää.
"Ajattelin vain", Stephanie sanoi tarkoituksellisen ujosti. "Että voisitko sinä antaa minulle yksityistunteja?"
"Enpä usko, olen etsijä, en jahtaaja", James sanoi ja alkoi pakata tavaroitaan nopeammin. Hän ei pitänyt suunnasta, johon tämä keskustelu oli menossa.
"Mutta olet parhain lentäjä tässä koulussa!" Stephanie huudahti.
"Mistä tiedät, oletko nähnyt muiden lentävän?", James sanoi ja hänen katseensa meni väkisinkin Stephanien nätteihin kasvoihin.
"Olen kuullut paljon huhuja", Stephanie sanoi. "Mutta olisit kiltti, minä haluan olla hyvä jahtaaja, eikä se onnistu ilman sinua!"
James huokaisi syvään. "No hyvä on", tämä myöntyi ja sai Stephanien huudahtamaan riemusta. James oli vihdoinkin pakannut kaiken, ja sanoi Stephanielle: "Vaikka huomenna koulun jälkeen? Kentän ei pitäisi olla varattu"
"Sopii", Stephanie sanoi ja syöksähti halaamaan Jamesia. "Kiitos sinulle kaikesta, olet todella kultainen", tämä kuiskasi Jamesin korvaan, saaden Jamesin niskavillat nousemaan.
Lily käveli pimeässä kohti huispauskenttää. Hän oli lähtenyt karsinnoista jo hieman aikaisemmin, huomattuaan Mischan murhaavan ilmeen, tämä olisi varmasti syöksynyt lyömään Stephanieta ellei he olisivat lähteneet.
Lily kietoi kaulahuiviaan tiukemmalle. Ulkona oli jo hämärää, ja tuuli hieman sekoitti Lilyn tulenpunaisia hiuksia, mutta tämä ei välittänyt. Lily oli onnellinen. Hän tiesi, että hänellä oli onnellinen perhe, uskollinen ja rakastava poikaystävä, ystäviä, hyvä koulumenestys.. Hän oli kävelemässä kohti huispauskenttää ainoastaan siksi, että halusi viettää aikaa Jamesin kanssa, korvata menneet vihan vuodet. Lily hymyili. Miten ihminen voikin olla näin onnellinen?
Lily oli saapunut huispauskentälle, ja päätti ensin kurkistaa, olisiko James yksin. Mutta ei hän ollut. Stephanie oli keräämässä Jamesin kanssa huispausvälineitä kasaan. Lily värähti: hän ei yhtään pitänyt että James oli Stephanien kanssa kaksin, mutta saattoi silti luottaa Jamesiin.
Mutta seuraava näky sai hänet voimaan pahoin. Stephanie oli riemastunut jostain mitä James oli sanonut, Lily ei kuullut heidän keskusteluaan sinne asti, ja Stephanie oli rynnännyt halaamaan Jamesia. Mutta vasta sen tietyn pahanolon Lilyn vatsassa sai aikaan Jamesin ilme. James hymyili, kun Stephanie halasi häntä.
Lilyn näkökenttä sumentui kyyneleistä.
-
Luku 9
Odotettu Catfight
Mischa heräsi jälleen ensimmäisenä heidän makuusalissaan. Itseään kiroten hän nousi istumaan sängyllensä ja hieroi unenpöpperöisesti silmiään.
Hän oli eilen ollut vain vähän aikaa hereillä, mutta silti häntä väsytti. Hän oli jutellut syvällisesti Siriuksen kanssa lähes tunnin kahden kesken, ja Mischa oli yllättynyt, kuinka pojalla oli vakavakin puoli. Hän oli nauttinut olostaan suuresti.
Nyt jo hieman hymyillen Mischa nousi pukemaan. Kiinnittämättä huomiota ympärillä nukkuviin ihmisiin tämä hiipi hiljaa suihkuun, ja oli niin hiljaa kuin pystyi. Pestyään hiuksensa shampoolla ja kiiltoa lisäävällä hoitoaineella, Mischa keräsi tavaransa pois suihkuhuoneesta ja käveli pukemaan.
Muut nukkuivat vieläkin, kun Mischa oli pukenut päälleen kouluasunsa ja sitonut hiuksensa tiukalle ponihännälle. Hän vilkaisi vain syrjäkarein nukkuiko Lily vieläkin, mutta näky sai hänen henkensä salpaantumaan.
Lily makasi vaatteet päällä sängyssä, ja hänen ripsivärinsä (Mischa ei tiennyt Lilyn edes käyttävän sellaista) oli valunut poskille, luultavasti kyyneleiden takia. Lily näytti suorastaan hirveältä, ja Mischa tunsi, kuinka hänen sydän alkoi hakkaamaan. Oliko jollekin käynyt huonosti?
"Lily", Mischa kuskasi tämän korvaan, haluamatta Amyn tai Stephanien heräävän ja näkevän Lilyn tuollaisena. Lily vain nukkui, mutta hänen hengityksensä oli pinnallista.
"Lily", Mischa sanoi nyt vaativammin ja tönäisi tyttöä hieman.
Lilyn silmät aukenivat, ja laajenivat hämmästyksestä, miettien miksi Mischa näytti noin järkyttyneeltä. Kuitenkin pian hän muisti edellisillan tapahtumat, ja kyyneleet kihosivat hiljaa hänen vihreisiin silmiinsä.
"Rauhoitu", Mischa sanoi huolestuneena. Lily ei ollut ikinä kuullut sellaista äänensävyä Mischan äänessä. "Mene suihkuun, vaihda kouluasusi ja nähdään aamiaisella, jossa kerrot mitä sinulle on oikein tapahtunut", Mischa sanoi päättäväisesti, mutta päätti vielä kysyä: "Eihän kukaan ole kuollut?"
Lilyn pudistaessa päätään, Mischa oli jo hieman helpottunut. "Noniin, nähdään aamiaisella", Mischa sanoi ja lähti makuusalista.
Lily riisui edellisillan vaatteet päältään, otti pyyhkeensä ja talsi suihkuhuoneeseen. Amy ja Stephanie nukkuivat vielä sikeästi, mihin Lily ei ollut pystynyt, mutta heillä ei ollutkaan huolia. Stephanie oli onnistunut suunnitelmassaan huolimatta Mischan yrityksistä estää se, näyttänyt petomaiset kyntensä, ja raapinut niillä kaiken Lilyn elämähalun. James... Kuinka hän saattoi? Hän tiesi että Stephanie halusi hänet, mutta oli vakuuttanut Lilylle, ettei välittänyt tästä.. Mutta silti, poika oli onnellinen Stephanien intiimistä halauksesta, joka oli enemmän kuin ystävällinen.
Eilen illalla Lily oli tullut suoraan oleskeluhuoneeseen nähtyään Stephanien ja Jamesin halauksen, ja pyyhkinyt kyyneleet silmistään, ja odottanut sohvalla Jamesia.
Mutta kun James oli tullut, halannut häntäkin, Lily oli kysynyt, miksi hänellä oli kestänyt niin kauan, James oli sanonut vain: "Siivosin huispausvälineet pois"
Lily oli seuraavaksi kysynyt: "Oliko sinulla ketään apuna?", ja hän oli nähnyt pelon välähtävän Jamesin suklaanruskean värisissä silmissä, ja tämä oli vakuuttanut olevansa yksin.
Lily oli alusta asti tiennyt olevansa jonkinlaisen vedon ja pilan kohde Jamesille, mutta oli uskonut sokeasti tämän väitteet, että James oli aina rakastanut häntä, ainakin kolmosluokasta lähtien.
Suihkussa Lily vaahdotti hiuksiaan shampoolla, ja ei voinut kuin ajatella yhtä sanaa: valehtelija.
Mischa asteli suoraan Suureen saliin, ja ei yllättynyt nähdessään sen olevan lähes tyhjä. Hän istui raskaasti huokaisten aamiaispöytään ja painoi päänsä käsiin. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Ei Lily noin huonoksi menisi pienestä syystä. Hänen oli pakko auttaa ystäväänsä, mutta miten, kun ei edes vielä tiennyt mikä oli vialla.
"Huomenta", kuului väsynyt ääni hänen edestään. Mischa nosti päänsä ja näki Remuksen istuvan häntä vastapäätä. Poika näytti vieläkin sairaammalta kuin eilen, eikä Mischa voinut kuin toivoa, että sairaus ei olisi vakava.
"Huomenta", Mischakin sanoi väsyneesti.
"Menikö Siriuksen kanssa eilen myöhäänkin?" Remus sanoi heikosti virnistäen.
"Ei itse asiassa", Mischa sanoi ja hymyili. "Tiesitkö, että se poika osaa keskustella sivistyneestikin?"
Remus nauroi. "Tottakai. Tai siis, ei sillä että hän sitä puoltaan turhan usein näyttäisi, mutta tarpeen tullen se onnistuu häneltä"
"Enpä olisi uskonut", Mischa tokaisi mutta ei voinut pitää hymyä pois suupieliltään. Remus huomasi sen.
"Sinä taidat pitää hänestä, etkö vain?"
"Kukapa ei, ainakaan jos hänen puheisiinsa uskoo", Mischa sanoi ja yritti kätkeä ihastumisensa lauseeseensa, mutta turhaan. Remusta ei niin vähällä huijattu.
"Sirius ainakin näyttää pitävän sinusta paljon", Remus sanoi ja ansaitsi epäuskoisen katseen Mischalta. "Ihan tosi! Ei hän ikinä ennen ole suostunut kenenkään muun tytön kanssa puhua syvällisesti"
"Ihmeitä tapahtuu", Mischa sanoi eikä vieläkään oikein uskonut.
"Hän puhuu sinusta unissaan", Remus sanoi ja yritti pidätellä nauruaan nähtyään Mischan järkyttyneen ilmeen. "Mietimme jo Sarvihaaran kanssa, kuinka saamme enää ikinä unta kun hän höpöttää niin paljon unissaan...."
"Mitä hän on sitten sanonut minusta?" Mischa kysyi kiinnostuneena.
"Niitä on niin paljon, että siihen menisi koko aamiainen", Remus tokaisi mutta jatkoi. "Viime yönä hän kuitenkin puhui jostain mustatukkaisesta kaunottaresta", Remus sanoi ja pyöritteli silmiään saaden Mischan nauramaan. "Sarvihaara oli varma että hän puhui itsestään, mutta kyllä minä tiedän paremmin"
Mischa pyyhi naurun aiheuttamia kyyneleitä pois silmistään, ja näki kuinka Lily saapui hiukset märkänä ja masentunut ilme kasvoillaan. Remus rypisti otsaansa ja vilkaisi Mischaa, mutta tämä oli kuin ei olisi huomannut tämän katsetta.
Lily istui Mischan viereen ja toivotti alakuloisesti hyvät huomenet.
"Lily, onko jokin vialla?" Remus kysyi huolestuneena. Mischa todella arvosti Remusta, joka huolehti toisista vaikka oli itsekin sairas. Siihen Mischa ei olisi ikinä pystynyt.
Lily pudisti vain päätään. Mischa hämmentyi hieman, sillä oli luullut Lilyn kertovan huolensa vaikka Remus olikin paikalla.
Remus loi epäluuloisen katseen Lilyyn, ja keskittyi syömiseen, kuten Mischa ja Lilykin teki.
Päivän oppitunnit olivat todella tuskaa. Eivät ne oppitunneista johtunut, vaan Lilyn mielialasta. James oli yrittänyt kysyä Mischalta jo monta kertaa mikä Lilyä oikein vaivasi, eikä uskonut Mischaa, joka yritti sanoa ettei tiennyt itsekään. James oli liian huolestunut Lilystä kuunnellakseen hänen vastalauseitaan. Vasta kun Sirius oli käskenyt tämän pitää naamansa kiinni, tai löisi tätä lyöjän mailallansa, James oli tajunnut olla kyselemättä turhia.
Ainoastaan Stephanie ja Peter olivat hyvällä mielellä, vaikka kukaan ei tiennyt miksi .Peteriä ei ollut näkynyt heidän porukassaan pitkään aikaan, vaan oli viettänyt aikaansa jossain. Kukaan ei tiennyt missä.
Stephanien mieliala taas huolestutti Mischaa ja todella paljon. Jos jotain iloista oli tapahtunut Stephanielle, se ei tiennyt hyvää Mischalle.
Vasta kun oli lounaan paikka, Mischa sai tilaisuuden puhua Lilyn kanssa. Mischa nappasi Lilyä kädestä kiinni ja suorastaan raahasi tämän kirjastoon, joka oli tyhjä, sillä muut oppilaat olivat syömässä. Istutettuaan hieman vastahakoisen Lilyn väkipakolla alas yhteen kirjaston ruskeista mahonkipöydistä, Mischa aloitti suunnitellun puheensa.
"Lily, mikä sinun oikein on? Olet aivan masentunut. Ja jos et nyt kerro, niin tiedät olevasi pulassa. Heivaan sinut sairaalasiipeen ja jätän sinut sinne ikiajoiksi", Mischa sanoi ja ansaitsi pienen hymyn Lilyltä. Lily huokaisi, sulki silmänsä ja kertoi luottaen koko jutun Mischalle.
Lopulta kun Lily oli saanut kerrottua koko jutun ja aukaisi silmänsä tämä huomasi ettei ehkä ollut maailman viisainta kertoa Mischalle heti. Tyttö tuijotti Lilyä suu auki ja silmät ennen näkemätöntä vihaa paistaen. Ennen kuin Lily oli saanut rauhoiteltua edes vähääkään Mischaa, tyttö oli ponkaissut seisaalleen ja rynnännyt pois kirjastosta. Lily pelästyi, sillä Mischa voisi tehdä mitä vain vihaisena. Peläten tämä lähti nopeasti Mischan perään, toivoen samalla parasta.
Mischa ei ollut ikinä tuntenut itsessään sellaista raivoa. Mikä Stephanie oli tahallaan rikkomaan toisen onnea? Hän teki sen vain sen takia että pystyi, ei siksi että halusi. Lisäksi Mischalla oli ongelmia oman omatuntonsa kanssa - hänen ja Stephanien riita oli aiheuttanut tällaiset tuhot, Lilyn masennuksen... Hän ei pystynyt vain seisomaan paikallaan ja katsomaan, kuinka Stephanie tekisi mitä halusi. Jonkun olisi pakko palauttaa tuo tyttö takaisin maan pinnalle, hinnalla millä hyvänsä.
Mischa juoksi eräät marmoriportaat alas, ja tuli erääseen halliin, joka oli melkein täynnä ihmisiä - näytti siltä, että melkein koko koulu oli menossa tämän hallin kautta oppitunneilleen. Mischan tarkka näkö bongasi heti Stephanien, hän oli melkein keskellä hallia ja nauroi Amyn kanssa, ja Mischa juoksi tämän luo. Nyt tai ei koskaan, Mischa ajatteli ja valmistautui kolmanteen maailmansotaan.
"LILY hei, odota!" kuului karjaisu. Punatukkainen tyttö pysähtyi kuin silmänräpäyksestä ja otti raskaasti henkeä. Sirius, Remus ja James juoksivat tytön luo.
"Ei kai meillä tuollainen kiire vielä tunnille ole?" Sirius kysyi silmiiän pyöritellen. Tietenkin, Lily ajatteli. Mischa juoksi sinne päin! Lily hymyili helpottuneena ja pinkaisi uudelleen juoksuun, jättäen pojat taakseen.
"Oikeasti, tuolla tytöllä ei ole kaikki kotona", Sirius sanoi perin pohjin järkyttyneen kuuloisena Remuksen nyökyttäessään päätään vieressä.
"Nyt on jotain pahasti vialla", James sanoi ja lähti juoksemaan Lilyn perään. Remus ja Sirius vilkaisivat toisiaan, kohauttivat olkiaan, ja juoksivat Jamesin perään.
"STEPHANIE!" kuului vihainen huuto. Uteliaita silmäpareja kääntyi katselemaan mustahiuksista tyttöä, joka näytti valmiilta murhaamaan. Tuo mustahiuksinen tyttö juoksi kiinni vaaleahiuksisen tytön, jonka ilme oli vähemmän iloinen.
"Mitä nyt Mischa?, Stephanie kysyi hymyillen vinosti. "Kadotitko ehkä ystäväsi? Ehkä he lähtivät sinua karkuun?" Stephanie sanoi ja Amy nauroi iloisena, mutta lopetti äkkiä Mischan mulkaistua tätä tappavasti.
"En kadottanut heitä, vaan tulin vain katsomaan, että oletko todellakin mielisairas paska", Mischa sanoi vihaisena. "Haluatko kuulla lopputuloksen? Kyllä, sinä olet", Mischa jatkoi katsoen uhmakkaasti Stephanien ruskeisiin silmiin.
"Mistä sinä nyt olet räjähtänyt?" Stephanie sanoi eikä voinut enää pidätellä pelkoaan. Mischa oli tunnettu temperamentistaan. Amykin peruutti monta askelta pois heidän lähettyviltään.
Moni sivustakuuntelija oli pysähtynyt ja katsoi mielenkiinnolla tapahtuvaa tilannetta. Myös Lily, James, Sirius ja Remus olivat saapuneet paikalle. Lily oli jo menossa keskeyttämään tappelun, mutta Sirius pysäytti tämän ja sanoi viisaasti: "Tuskin sinä haluat tuohon osalliseksi mennä? He tappavat sinut"
Lily näytti hieman epävarmalta, mutta tyytyi vain katselemaan. Sitten hänen keskittymisensä herpaantui: James otti häntä lanteilta kiinni ja kuiskasi Lilyn korvaan: "Tiedätkö mistä he riitelevät?"
Lily otti nopeasti Jamesin kädet pois lanteiltaan ja pudisti kiivaasti päätään, ja keskittyi riitaan.
"Hyvä, mene vain kauemmaksi", Mischa sanoi halveksuvasti Amylle. "Huomaatko kuinka tosiystäviä olet saanut?" tämä sanoi Stephanielle. "Puolustavat sinua ja kaikkea"
"Missä ovat ystäväsi sitten ovat?" Stephanie sanoi ja katsoi ympäri salia, ja ihmetteli väen määrää. Aivan kuin koko koulu olisi tullut todistamaan heidän riitaansa. Väki oli muodostanut kuin tappelukehän heidän ympärilleen ja monen kasvoilla näkyi huonosti peitetty innokkuus . "Eipä näy mailla halmeilla"
Mischa vain naurahti.
"Miksi sinä yhtäkkiä tulet haastamaan riitaa?" Stephanie sanoi.
"Ihan kuin et tietäisi", Mischa sanoi sihisten kuin käärme, näyttäen vaaralliselta.
"Ei, itse asiassa en tiedä", Stephanie sanoi.
"Entäs jos sanoisin, että tiedän mitä teit eilen huispauskentällä ja kenen kanssa?"
Stephanien silmät laajenivat ja väen joukosta kuului vislauksia. James tunsi hien kohoavan otsalleen. Tuskan hien. Ei kai vaan Mischa ollut nähnyt...? Stephanie onnistui näyttelemään vain joten kuten viilipyttyä.
"Entäs sitten? Mitä se sinua kiinnostaa?"
"Se kiinnostaa minua vain ja ainoastaan siksi, että miksi olet niin ääliö ja menet näin pitkälle vain meidän riitamme takia?"
"Ehkä se ei ollut vain meidän riitamme takia", Stephanie sanoi ja katsoi Mischaa kapeaa nenäänsä pitkin. Mischa naurahti.
"Sinä ja minä molemmat tiedämme, että et halua Jamesia sen takia että todella haluaisit, vaan sen takia, että hän on ainut, joka ei ole pistänyt sinulle hanttiin, senkin hemmoteltu kakara! Tajuatko sinä ollenkaan, että kaikkea ei vain tarvitse saada!" Mischa räjähti.
"Mitä sitten, se ei ole sinun asiasi!" Stephanie huusi. "James oli mukana siinä, ja mitä sitten, se oli pelkkä halaus?"
"Mitä väliä sillä on, pelkkä halaus vai ei, kun kaikki sen tietävät että sinä haluat muutakin?"
"Etkö sinä tajua kuinka paljon Lilyä satutti nähdä se silti?" Mischa sanoi vihaisesti. James ei voinut uskoa korviaan. Lily oli nähnyt... Hän kääntyi katsomaan Lilyä jonka poskilla virtasi lukemattomat kyyneleet. James ei pystynyt katsomaan tyttöä, jota hän rakasti.. Hän oli satuttanut häntä niin pahasti...
"Lilykö sen näkikin?" Stephanie virnisti ylimielisenä. "Hyvä, ansaitsipa opetuksen, typerä lehmä."
PAM.
Kukaan ei uskonut silmiään. Hetkessä Stephanie oli polvillaan maassa, pidellen nenäänsä ja Mischa oli järkyttyneen näköinen, kuin ei olisi uskonut tehneensä sitä. Mischa oli todellakin lyönyt Stephanieta. Hetkessä väki kiihtyi nopeaan puheensorinaan, saattoi sieltä pari vislaustakin kuulua, mutta minkä Mischa kuuli, oli vihainen naisen huuto: "Päästäkää minut läpi!"
Mischa näki järkyttyneenä professori McGarmiwan tunkeutuvan väkijoukon läpi, ja kun hän pääsi keskelle muodostuneeseen rinkiin, hän näki näyn mitä ei olisi uskonut näkevänsä - Mischa käsi hieman tärisevänä ja Stephanie polvillaan maassa, pidellen nenäänsä ja hieman nyyhkyttäen.
"50 pistettä pois Rohkelikolta", professori sanoi pöyristyneenä. "En olisi ikinä uskonut näkeväni tällaista! Neiti Heyes, heti rehtorin puhutteluun, ja neiti Braintown, seuraa minua sairaalasiipeen"
Mischa katsoi vielä kerran uskomatta silmiään Stephanieta, ja huomattuaan McGarmiwan mulkoilevan häntä, hän laski katseensa maahan, uskaltamatta katsoi ketään silmiin, ja lähti sanaakaan sanomatta kohti rehtorin kansliaa.
"Sanokaa, että näen omiani", Sirius sanoi ontolla äänellä.
Remus ei vastannut mitään. Hänkin tuijotti typertyneenä eteenpäin. Kummallakin vain yksi ajatus pään sisällä: Parempi olla kiltisti Mischalle seuraavat kuukaudet.
Jamesilla taas oli ajateltavaa, liikaakin. Hän tuijotti Lilyä, osaamatta sanoa mitään, osaamatta mitenkään tehdä Lilyn oloa paremmaksi. Hän oli tyrinyt asian, jota oli odottanut jo neljä vuotta.
Lily oli nähnyt eteensä koko ajan, vaikka kyyneleet olivatkin sumentaneet hänen näköään hieman. Hän oli hieman salaa tyytyväinen Mischan lyöntiin, ja siihen, kuinka tämä oli kertonut Lilyn olleen huispauskentällä eilen ,vaikka James olikin kuunnellut. Hän ei olisi pystynyt kertomaan sitä, eikä lyömään Stephanieta. Onneksi Mischa pystyi.
Haluamatta miettiä enempää, Lily käveli ripeästi pois hallista, ei tunnille, vaan tarvehuoneeseen. Jotenkin hänestä vain tuntui siltä, että se oli oikea paikka suremiseen. Hän tiesi Jamesin löytävän hänet sieltä, mutta ei välittänyt, pakkohan hänen olisi jutella pojan kanssa. Jättää hänet.
James huomasi Lilyn lähtevän, ja nopeasti mutissen 'nähdään myöhemmin' Remukselle ja Siriukselle poika lähti Lilyn perään. Sirius ja Remus olivat järkyttyneitä edelleenkin monesta syystä. Mischa oli lyönyt Stephanieta. James oli pettänyt jollakin lailla Lilyä.
"Mitä luulet, parantuvatko minun traumani koskaan?" Sirius kysyi Remukselta sellaisella äänensävyllä, joka oli pakoitettu kepeäksi.
"Eivät koskaan", Remus vastasi samaan sävyyn. "Mutta myönnettäköön, se oli hyvä lyönti"
"Todellakin!" Sirius sanoi nauraen. "Stephanie tippui välittömästi. Minuun kohdistunut isku oli paljon löysempi"
Remus ja Sirius nauroivat iloisesti, ja lähtivät hiljakseen talsimaan kohti muodonmuutosluokkaa. Tunnin olisi pitänyt alkaa jo, mutta koska McGarmiwa oli saattamassa Stephanieta sairaalasiipeen, tunti ei alkaisi heti.
"Saavatkohan Lily ja James välinsä korjatuksi?" Remus sanoi huolestuneesti.
"En tiedä", Sirius sanoi. "Mutta jos Steph ja Mischa totta puhuivat jostain pettämisestä, ei Lily helpolla anna anteeksi. Miksi ihmeessä Sarvihaara meni edes tekemään mitään sellaista?" Sirius sanoi tuohtuneena.
"Paraskin puhuja", Remus sanoi ja Sirius yritti lyödä häntä, mutta Remus väisti.
"Kannattaisi ottaa oppitunteja Mischalta, että osuisitkin!" Remus laukoi ja he molemmat nauroivat.
Mischa odotti tuomiotansa, kirjaimellisesti. Hän odotti rehtorin kanslian oven ulkopuolella, haluamatta oikeastaan mennä vielä sisään haukuttavaksi. Entä jos hän saisi potkut? Juuri kun hän oli saanut ihastuksen ja ystäviä? Jos minulla nyt enää olisi kumpiakaan, Mischa ajatteli katkerasti. Taisin juuri tehdä isoimman mokani ikinä.
Rehtorin kanslian ovi aukeni yhtäkkiä, ja hämmästynyt Mischa astui ovesta sisään. Hän istui tuoliin Rehtorin pöydän edessä, tervehti rehtoriaan ja hiljentyi.
"Kuulin, että tänään marmorihallissa oli tapahtunut jotain", rehtori sanoi. "Onko totta, että löitte neiti Braintownia?"
Tekoaan kiistämättä Mischa nyökkäsi.
"Saanen kysyä, miksi?" rehtori jatkoi ja katsoi kysyvästi Mischaa. Mischa huokaisi hiljaa.
"Minulla vain yhtäkkiä pimahti, sillä Stephanie on niin itsekeskeinen, eikä välitä muista. Hän rikkoi Lilyn ja Jamesin hyvin alkaneen suhteen vain siksi, että me riitelimme ja että hän vain halusi satuttaa Lilyä koska on kateellinen ääliö. Minä en vain pitänyt siitä, ja se oli viimeinen pisara kun Steph haukkui Lilyä"
Rehtori katsoi Mischaa pieni tuike silmissään.
"Luonnollisesti minun on määrättävä sinulle jälki-istuntoa kerraksi, jonka ajankohta ilmoitetaan sinulle myöhemmin. Lisäksi otan vastuun kertoa sinulle, että sinun olisi parempi karttaa neiti Braintownia hetken ajan", rehtori hymyili.
"Hetkinen", Mischa sanoi eikä uskonut korviaan. "Selviän vain sillä?"
"Kyllä", rehtori nyökkäsi. "Ja oletan ettei tällaista enää tapahdu tulevaisuudessa"
"Ei tietenkään, rehtori", Mischa myönteli.
"Hyvä on, voitte jatkaa matkaanne oppitunnillenne", rehtori sanoi ja hymyili Mischalle ystävällisesti. Mischa nousi tuolista ja käveli ovelle mutta pysähtyi oven eteen. Ehkä hän uskaltaisi kysyä...
"Onko jokin vialla, neiti Heyes?" kuului rehtori Dumbledoren ystävällinen ääni hänen selkänsä takaa. Mischa teki sisäisen päätöksen ja kysyi rohkeasti: "Te tiedätte varmaan monta kuolonsyöjää?"
Rehtori Dumbledore vaikutti hetken hämmästyneeltä, mutta nyökkäsi. "Itse asiassa, aika montakin"
Mischa nyökkäsi ja jatkoi: "Oletteko ikinä kuulleet mitään minun isoveljestäni, kuolonsyöjästä nimeltä Andreas Heyes?"
Rehtori silmäili hetken pitkiä, kapeita sormiaan ja kysyi Mischalta: "Oletteko te olleet yhteydessä Andreaksen kanssa pitkään aikaan?"
"En, katkaisin välini häneen pari vuotta sitten, kun kuulin, mihin hän ryhtyy"
Rehtori nyökkäsi jälleen. "Ehkä teidän pitäisi lähettää hänelle kirje, sillä vaikka me uskomme läheistemme sanat, he saattavat valehdella meille hyvästä syystä. Neuvon sinua pitämään yhteyttä perheeseesi, ennen kuin se on liian myöhäistä. Hyvää päivänjatkoa"
Mischa hämmästyi, mutta otti rehtorin loppulauseen käskynä lähteä. Hän toivotti myös hyvät päivänjatkot ja löi oven kiinni. Hän ei voinut olla enää entisensä kuultuaan rehtorin sanat. Hänen pitäisi lähettää Andreakselle välittömästi kirje ja selvittää heidän välinsä.
***
A/N: Huh, oli kova työ korjailla kaikkia virheitä, mitä sinne oli minulta päässyt. Varmasti sinne jäikin vielä, ei sillä.. Mutta onneksi löysin kaikki osat (paitsi kymmenennen, toivottavasti löydän sen läppäriltä) ja saan varmasti laitettua ne nettiin tällä viikolla, toivottavasti vielä nähtäisiin uuttakin materiaalia..
Kommentteja? :)
-
Luku 10
Toisen onni, toisen suru
Pöllölän seinät olivat likaiset, aivan kuin niitä ei olisi moniin vuosiin siivottu, ja lattia oli täynnä koulun satojen pöllöjen jätöksiä ja hiirien pienen pieniä luurankoja. Pöllölä oli hyvin iso huone, eikä siellä ollut kuin kaksi ikkunaa vastaanottamassa kirkkaana paistavan kevätauringon valonsäteitä, joten huone oli hieman synkkä.
Ikkunalla istui tylsistyneen näköinen mustahiuksinen nuori naisen alku, joka imeskeli samalla sulkakynänsä päätä. Tunnit eivät olleet vielä päättyneet, joten tyttö näköjään otti omaa lomaa oppitunneilta.
Turhautuneena tyttö napautti pergamenttia vielä kerran samalla kadottaen lauseen vaivalla kirjoitetusta kirjeestä. Hieman miettien, varautuneena, tämä kirjoitti jotain siihen tilalle. Vinosti hymyillen tyttö hyppäsi ketterästi pois ikkunalta ja otti lähimmän pöllön ja valmistautui sitomaan kirjeen tämän jalkaan. Sitten tyttö päätti vilkaista vielä kerran kirjettä.
Andreas,
Tiedän että et välttämättä haluaisi enää ikinä kuulla minusta mitään. Olin epäreilu, kun räjähdin sinulle sillä lailla pari vuotta sitten, mutta olihan minulla toisaalta oikeus siihen?
Halusin vain kysyä, että miksi? Koko ajan Päivän Profeetta on tulvillaan uusista hyökkäyksistä, uusista kuolemantapauksista, murhista... En vain voi uskoa, että olet siellä mukana, kiduttamassa ihmisiä, rikkomassa perheitä. Se ei ole sinun tapaistasi. Tai siis, jos edes tunsin sinua. Minusta tuntui, että olimme läheisiä - mutta olisitko silloin lähtenyt kertomatta mitään aikaisemmin? Et.
Olen pahoillani, että lähetin tämän kirjeen. Usko pois - minua kaduttaa. Joten, jos sinulla ei ole mitään uutta kerrottavana, älä edes vaivaudu vastaamaan. En itse asiassa edes odota sinulta kirjettä takaisin, ellet sitten pyydä siinä anteeksi.
Rakastaen, (tai sitten en)
pikkusiskosi Mischa
Mustat hiukset vain hulmahtivat, ja kirje oli valmis lähetettäväksi. Hieman epäröiden Mischa otti pöllön syliinsä ja heitti sen ulos ikkunasta, ja tuijotti sitä kunnes ei enää nähnyt harmaita siipiä ja pienen pientä pergamenttia sen jalan juuressa.
Mischa ei ollut vieläkään oikein varma, miksi oli lähettänyt kirjeen. Ainoastaan rehtori Dumbledoren sanat olivat saaneet hänet epäilemään, josko Andreas ei olisikaan kuolonsyöjä, mutta toisaalta luotti isoveljensä sanaan. Jos hän kerran sanoi olevansa kuolonsyöjä, hän oli. Eikä siitä olisi pienintäkään epävarmuutta. Mutta silti, Mischa saattoi tuntea pienen odotuksen tunteen rinnassansa, entä jos hän saisi veljensä takaisin?
Tunnit olivat vihdoin loppuneet, ja oppilaita alkoi virrata kohti suurta salia päivälliselle. Kaikki juttelivat iloisesti, vailla huolen häivää. Ainoastaan yhden oppilaan kasvoilla paistoi huonosti kätketty huolestuneisuus. Tämä oppilas lähti puolijuoksua kohti Rohkelikkotornia.
"Hei Sirius, minne sinä menet?" huusi Remus Lupin. Poika näytti hyvin sairaalta, sillä hänen silmiensä ympärillä oli mustat renkaat. Sirius heilautti nopeasti kättään ja tokaisi: "Katson onko Mischa oleskeluhuoneessa."
Sirius oli huolestunut tytöstä, vaikka ei halunnutkaan näyttää sitä ulospäin. Mischa ei ollut tullut tunneille koko päivänä. Sirius oli vilkuillut luokkahuoneiden ovia kärsimättömänä, kuin odottaen mustahiuksisen tytön tulevan ovesta sisään, hieman vinosti virnistellen. Mutta ei. Mischaa ei kuulunut.
Oleskeluhuone oli tyhjä, lukuun ottamatta yhtä ensiluokkalaista tyttöä, joka teki läksyjään nurkassa. Sirius huokaisi jo hieman vihaisena. Eihän nyt yksi ihminen voinut ilmaankaan kadota?
Muotokuva kolahti nopeasti ja Sirius kuuli kevyet askeleet. Pian hän näki mitä oli koko päivän odottanut; hieman punaposkisen Mischan.
"Hei Mischa", Sirius sanoi hieman hengästyneen kuuloisesti.
"Hei", Mischa vastasi ja käveli Siriuksen luo, ja työnsi kädet löysien housujensa taskuihin. "Näin Remuksen ja hän sanoi että etsit minua"
"Totta. Voimmeko mennä juttelemaan vaikka tarvehuoneeseen?" Sirius kysyi.
"Nyt heti?" Mischa kysyi kärsivän näköisenä. "Minulla olisi oikeasti nälkä, ja siellä olisi päivällinen..."
"Ei voi mitään", Sirius sanoi pirullisen kuuloisena ja rahtasi Mischan perässään.
Pian he olivat astelleet tarvehuoneeseen, jonka Sirius oli ajatellut pienoiskokoiseksi Rohkelikon oleskeluhuoneeksi. Seinät ja sohvat olivat tummanpunaiset ja pieni pöytä nurkassa oli tummaa mahonkia. Mischa vilkuili huonetta ihaillen.
"Mikä se tällainen huone on?", tämä kysyi haltioituneena.
"Tämä on tarvehuone. Tämä muuttuu sellaiseksi, millaista silloin tarvitseekin"
"Ihmeellistä, ei Dumstrangissa mitään tällaista ole!"
"Mutta Tylypahka onkin parempi"
"No tuossa yhdyn sinuun täysin"
"Yhdyt?"
"Älä kuvittele kaksimielisesti", Mischa tokaisi ja pyöritti silmiään. "Sinulla on parempi olla asiaakin, tai tapan sinut, minulla jäi päivällinen väliin!"
"Älä huolehdi, lakkaan kyllä ärsyttämästä sinua, sillä ei tiedä vaikka löisitkin minua toistamiseen", Sirius sanoi.
"Minua kaduttaa se Stephanien lyöminen", Mischa sanoi hiljaisena.
"Miksi ihmeessä? Stephanie ansaitsi sen"
"Eikä ansainnut, minun syytäni se oli. Jos en olisi yllyttänyt Stephiä, James ja Lily olisivat vielä sovussa ja kuhertelemassa jossain komerossa"
"Hyi, kamalia mielikuvia!"
"Onko sinun pakko ajatella kaikki tänään niin kaksimielisesti?" Mischa sanoi kärsivänä. "Mitä asiaa sinulla oikeasti oli?"
Sirius veti syvään henkeä, ja odotti hetken. Hän mietti, oliko tämä nyt varmasti oikea hetki sanoa tämä asia, sillä huoli Lilyn ja Jamesin selvittämättömistä asioista painoi niin hänen kuin Mischankin mieltä...
Mischa kääntyi katsomaan Siriusta kunnolla silmiin. Ei hän ennen ollut nähnyt Siriuksen menevän tällä lailla lukkoon, aivan kuin hän olisi epäröinyt sanoa asiaansa...
Sirius teki sisäisen päätöksensä ja asteli itsevarmasti kohti Mischaa ja teki minkä osasi parhaiten. Hän suuteli Mischaa palavasti, ottaen samalla kiinni tytön lanteilta. Mischa vastasi hetken yllättyneisyyden jälkeen suudelmaan koko sydämellään.
"Remus hei, oletko aivan kunnossa?"
Remus havahtui syvästä transsistaan, ja katsoi kysyjää kummastuneena. Peter katsoi häntä huolestuneena, aivan kuin ei olisi tietänyt mikä häntä vaivaisi.
"Kyllähän sinä nyt tiedät", Remus sanoi ja hiljensi äänensä. "Täysikuu on neljän päivän päästä"
"Ai niin" , Peterkin muisti ja tämä haukkasi leipäänsä ahnaasti. "En meinaa ikinä muistaa sitä", tämä jatkoi iloisesti. "Missä muuten kaikki muut ovat?"
"Mischa ja Sirius ovat jossain juttelemassa, ja niin varmaankin myös James ja Lily", Remus vastasi ja meinasi nukahtaa. "Missä sinä muuten olet ollut nämä pari päivää?" Remus kysyi tylsistyneenä, muistaen yhtäkkiä ettei ollut nähnyt Peteriä pitkään aikaan. Mutta ei häntä vastaus kovasti kiinnostanut. Hän ei oikein jaksanut enää innostua mistään.
"Lupaathan ettet kerro Jamesille ja Siriukselle? He vain kiusaisivat", Peter kuiski kuin salaliittolainen.
"No?" Remus jatkoi edelleen tylsistyneenä.
"Minulla on tyttöystävä!"
Remus köhi juuri siemaisemaansa mehua. Oliko hän kuullut aivan väärin...?
"Ihanaa, että innostuit siitä noin paljon!" Peter hehkui hänen vieressään, luullen Remuksen liikuttuvan hänen ilmoituksestaan.
"Onneksi olkoon, Matohäntä", Remus sanoi hengästyneenä, vedet silmissään. "Saanko udella, kuka tämä onnekas on?"
"Hän on Beata Noram, se kuudesluokkalainen Puuskupuh!"
"Ai hän?" Remus muisteli. Beata oli hyvin viisas ja nätti, mutta hyvin lyhyt. Hänellä oli tummanruskeat, lyhyet hiukset ja iloiset kasvot, hyvin sievät kasvot. Remus salaa hieman ihmetteli, mitä tyttö Peterissä näki.
"Kyllä, ja menen nytkin kirjastoon hänen kanssaan! Nähdään!" Peter toivotti iloisesti, jättäen Remuksen syömään yksin. Remus huokaisi surullisesi. Kuinka Peterilläkin oli naisasiat kunnossa ennen häntä?
James käveli surullisena kohti tähtitornia. Lily oli kuiskannut hänelle koulupäivän jälkeen hiljaisesti: "Nähdään tähtitornissa koulun jälkeen", ja sen jälkeen kävellyt pois, katse maahan luotuna. Jamesia satutti hyvin paljon nähdä Lily niin loukattuna, ja se oli vielä hänen syytään.
Lily istui Tähtitornin nurkassa hiljaisena. James katse osui heti sinne, sillä Lilyn tummanpunaiset hiukset keräsivät heti hänen katseen: ne olivat niin kauniit. Vain kauniimmat olivat hänen silmänsä, mutta niitä ei James nähnyt, Lilyllä oli jälleen katse maassa.
"Hei", James ilmoitti läsnäolonsa.
Lily nosti hitaasti päätään ja nyökkäsi Jamesille. James istui tämän viereen, ja päätti heti puhua ensiksi.
"Lily minä tiedän että olet surullinen ja minua järkyttää nähdä se. Minun ei ollut tarkoitus halata Stephanieta- vihaan häntä, mutta hän se syöksyi minun kimppuun..."
"Niin että pelkästään Stephanien vika se olikin, vai?" Lily kysyi suuttuneena. "Älä valehtele, kyllä minä sinun ilmeesi näin! Sinä hymyilit James, sinä pidit siitä!"
"Ehkä hymyilin, koska ajattelin sinua?"
"Surkein tekosyy, minkä olen ikinä kuullutkaan", Lily torjui heti. "Oikeasti James, luulin ettet leiki minun kanssani!"
"En minä leikkinytkään, rakastan sinua, hemmetti!" James huusi.
"Jos rakastaisit minua, et olisi iloinen jostain Stephanien halauksesta", Lily sanoi surullisena.
James pysyi aivan hiljaa, eikä uskaltanut sanoa mitään. Lopulta Lily sanoi hiljaa:
"Ehkä meidän olisi vain parempi erota?"
James tiesi tämän tulevan, mutta oli siltikin järkyttynyt.
"Alle kahden päivän seurustelun jälkeen?"
"Niin, olit kanssani alle kaksi päivää ja heti petit!" Lily huusi silmät kyynelissä.
"Minä en pettänyt sinua!"
"Oikeasti James, älä tee tästä sen vaikeampaa kuin tämä on", Lily sanoi ja kaksi kyyneltä valui hänen vihreistä silmistään.
"Hyvä on, Lily. Kai me voimme olla silti ystäviä?"
"Minä yritän, James... Mutta kyllä sinä ymmärrät, olen vihannut sinua yli kolme vuotta ja yhtäkkiä olin sinun kanssasi, ja nyt minun pitäisi olla sinun ystäväsi? Minä todellakin yritän, mutta en voin luvata mitään..."
"Hyvä on", James sanoi ja yritti epätoivoisesti peitellä tunteitaan. "Tämä siis oli nyt tässä... Hei sitten Lily. Toivottavasti voimme olla vielä väleissä"
James nousi ylös pölyiseltä lattialta, ja päätti suunnata poikien makuusaliin, purkamaan tunteitaan. Hän käveli sanomatta enää sanakaan, katsomatta enää kertaakaan Lilyyn ja tiesi hänen ainoan mahdollisuutensa tulleen. Ja hän oli mokannut sen. Kaikki minkä vuoksi hän oli taistellut yli kolme vuotta. Ja sen loppu oli nyt tässä. Hänen mokansa takia.
Mischa irrottautui lopulta Siriuksesta ja oli pahoin hengästynyt heidän suudelmansa pituudesta. Hänen oli pakko tarrata hieman tukea läheisestä pöydästä ja katsoi kysyvästi Siriusta.
"Mitä?" Sirius kysyi ymmällään. "Ei kai se noin kamalaa ollut?"
Mischan oli pakko naurahtaa. Hänen olisi mieli tehnyt sanoa päinvastoin, mutta ajatteli sen olevan kuitenkin hieman sopimatonta hänen luonteeseensa nähden.
"Sinäpä olet tänään varma itsestäsi", Mischa nälväisi sarkastisesti ja katsoi Siriusta silmiin. Voi luoja, tuolla pojalla on ihanat silmät! Karistaakseen kaikki ylimääräiset ajatukset pois päänsä sisältä hän pudisti päätään.
"Okei Mischa, oletko aivan terve?" Sirius nauroi .
"Haha, tottakai olen. Miksi sinä oikein suutelit minua?"
"Koska minusta tuntui siltä"
"Aina ei voi tehdä kaikkea mitä yhtäkkiä haluaa", Mischa selitti kuin pikkulapselle. Sirius mulkaisi tätä.
"Väitätkö sinä todella, ettet pitänyt siitä?"
Mischa pysyi hiljaa, ja vain hieman kohautti olkiaan samalla hymyillen hieman vinosti. Sirius nauroi.
"Mitä sinä sitten haluat?" Mischa kysyi. "Et sinä minusta noin helpolla eroon pääse, mutta jos et ole valmis seurustelemaan vakavasti, voit saman tien painua..."
"Mischa, oikeasti", Sirius sanoi keskeyttäen tytön ja otti tätä lanteilta kiinni. "Usko minua, en ole ikinä ennen halunnut seurustella vakavasti, hemmetti"
"Ikinä ennen?" Mischan oli pakko kysyä.
"Niin juuri. Ikinä ennen. Mutta nyt luulen että olen"
"Luulet? Et ole aivan varma?" Mischa piruili.
"No vaikeaahan tämä on, ottaen huomioon maineeni! Mitä kaikki tytöt nyt sanovat? He pettyvät, kun kuulevat minun jumittuneen yhteen tyttöön!"
"Ja nyt et tietenkään luule hieman liikoja itsestäsi?"
"En tietenkään!"
"Voi luoja, mihin olen pääni lykännyt", Mischa voivotteli ja pudisteli päätään.
"Nyt et voi enää perääntyä", Sirius sanoi pirullisesti ja suuteli uudelleen Mischaa, mutta tyttö perääntyi nopeasti.
"Oikeasti, totta puhuen, Sirius, haluatko sinä todella kertoa tästä kaikille?"
"Mitä, ja sinä et sitten halua? Häpeät jotenkin minua?" Sirius virnuili.
"En minä nyt sitä tarkoittanut", Mischa tokaisi. "Vaan sitä, että kun Durmstrangilaisetkin tulevat jo parin viikon päästä..."
"Ja?" Sirius kysyi ymmärtämättä ollenkaan mistä Mischa puhui.
"No niin, sitä vain, että he eivät oikein tykkää minusta, näin lievästi sanoen. Joten silloin sinäkin olet tulilinjalla, jos he saavat kuulla"
"Luuletko että minä todella välitän, mitä jotkut Durmstrangilaiset ajattelevat?" Sirius sanoi ja katsoi Mischaa silmiin. "Jos minä sitten olen tulilinjalla, niin hyvä. Sittenpähän opetan heille pienen opetuksen"
Juuri tuolla hetkellä, Mischa todella alkoi tykkäämään Siriuksesta. Tuolla pienellä lauseella hän todisti kaiken mitä Mischa oli halunnutkin hänen todistavan. Mischa uskoi että Sirius oli tällä kertaa tosissaan, ja hän nojautui suutelemaan Siriusta.
Remus käveli hitaasti, maansa myyneen näköisenä kohti kirjastoa, tekemään huomisen läksyjä. Jos hän edes menisi huomenna kouluun, sillä pian hän ei enää jaksaisi ennen täysikuuta. Hän saapui kirjastoon, eikä voinut olla kiroamatta ääneen- kaikki kirjaston pöydät olivat jo varattuja. Kaikki näköjään olivat saaneet päähänsä tulla juuri silloin tekemään läksyjään tai muuten vain juttelemaan kavereidensa kanssa kirjastoon.
Vilkuillen ympärilleen, hän näki ainoastaan yhden ainoan pöydän, jossa oli vapaata tilaa. Korpinkynnen huispauskapteeni Sabrina Lopevia istui yksin kahden hengen pöydässä, huokaillen vihastuneen kuuloisena. Remus tunsi tytön aika hyvin, sillä he olivat samassa ryhmässä numerologiassa.
"Hei Sabrina", Remus sanoi. "Saanko istua tähän?"
"Tottakai, istu pois", Sabrina mutisi ja haroi vaaleanruskeita, pitkiä hiuksiaan. "En tajua sitä McGarmiwaa, kiduttaa meitä nyt ylimääräisellä esseellä jonka aiheesta en ymmärrä yhtään mitään!"
Sabrina tuskasteli ja pyöritteli hieman uskomattoman kauniita silmiään, ja pörrötti jo hieman ennestään pörröisiä hiuksiaan.
Remus naurahti ja otti koulukirjansa pois laukustaan. Hän levitti ne pöydälle ja otti PVS- kirjansa esille.
"Mitä mieltä olet siitä Chim- tyypistä?" Sabrina kysyi samalla kuin kirjoitti nopeaa tahtia esseetään.
"Aika erikoinen", Remus vastasi. "Tai siis, niin hiljainen ja kummallinen. Eikä välitä oikein mistään mitä ympärillä tapahtuu"
"Niinpä. Kutsuin sillä tunnilla kaikki samalla tunnilla olleet joukkueeni jäsenet nurkkaan istumaan ja suunnittelimme huispaustaktiikkaa ensimmäiseen peliin", Sabrina sanoi ja virnisti Remukselle.
"Ettekö te pelaakin Rohkelikkoa vastaan ensimmäisen pelinne?" Remus kysyi.
"Joo", Sabrina huokaisi. "Juuri minun tuuria. Ensimmäinen peli Rohkelikkoa vastaan"
"Etkö sitten usko voittoonne?" Remus virnisteli. "No, ei teitä voi moittia. Rohkelikko on voittamaton"
Sabrina tuhahti. "Eikä ole! Me voitamme sen. Meillä on hyvä taktiikka. Eikö James olekin tänäkin vuonna kapteeni?"
"Kyllä. Hän sen ansaitsi sen. Muistan, kuinka koko kesän kuuntelin toinen toistaan parempia taktiikoita"
Sabrina nauroi. "Eli meillä ei ole sinun mielestäsi toivoakaan voittaa?"
"Ei ollenkaan"
"Sehän nähdään, Remus. Joudut syömään vielä sanasi, kun pokaalissa lukee vuoden lopulla Korpinkynnen nimi!"
James rojahti makaamaan sängyllensä ja pyyhkäisi vihaisesti poskellensa valuneen kyyneleen. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Lily oli ollut niin surullinen... Hän ei kestänyt nähdä tyttöä niin murtuneena. Jamesista tuntui, kuin koko maailma olisi murtunut hänen päällensä.
Hänen olisi pakko puhua vielä Lilylle joskus, sanoa että rakastaa tätä niin paljon, ettei kestänyt. Mutta tuskin Lily kuuntelisi. Ei hän uskoisi. Sillä James oli tehnyt virheen halaamalla Stephanieta, jota Lily vihasi. James pyyhkäisi uuden kyyneleen pois kasvoiltaan niin rajusti, että hänen kasvoihin jäi punainen jälki ja se sattui. Mutta ei hän välittänyt.
Lily käveli kohti makuusaliaan, nukkumaan. Hän ei ollut nähnyt illallisella ketään muuta tuttua, kuin Stephanien ja Amyn, joten oli syönyt yksin, mitä vastaan hänellä ei ollut mitään. Hän halusi miettiä, oliko varmasti tehnyt oikein jättäessään Jamesin. Vaikka se oli tuntunut oikealta ja ainoalta ratkaisulta silloin, alkoi Lily jo hieman miettimään, oliko se todella se, mitä hän halusi. Hän kuitenkin tykkäsi Jamesista enemmän kuin ikinä myöntäisikään kellekään. Surullisena hän meni yksin makuusaliin, rojahti sängylleen riisumatta vaatteitakaan ja nukahti hyvin pinnalliseen uneen.
Kello alkoi jo olla yli yhdentoista, kun kaikki olivat jo menneet nukkumaan. Tylypahkassa oli hyvin hiljaista, lukuun ottamatta yhtä käytävää tyrmissä.
Rajut juoksuaskeleet ja raskas hengitys kuului pitkälle, ja juoksijan ainut onni oli, ettei johtajaoppilaat kiertäneet käytäviä tänään. Vaikka juoksija tiesi sen, häntä pelotti. Ei kiinnijääminen, vaan puhuminen Bellatrixin kanssa.
Stephanie pysähtyi viimein, ja pyyhkäisi hieman hikeä otsaltaan. Hän oli saanut oudon kirjeen Bellatrixilta, ja häntä pelotti, sillä kirje oli selvästi tehty raivoissaan.
Stephanie Braintown,
Tule tyrmille yhdeksitoista.
Jos et tule, tiedät sen koko lopun elämääsi.
Bellatrix
Oi miksi minulla on taipumus myöhästyä kaikkialta, Stephanie ajatteli vimmoissaan. Bellatrix olisi varmasti vihainen hänet nähdessään, ja että hän oli vielä myöhässä! Onneksi hän oli ottanut sauvansa mukaan, sillä hän ei halunnut olla ihan turvatta kohdatessaan Bellatrixin.
"Olet myöhässä", kajahti kylmä ääni hänen selkänsä takaa.
Stephanie vinkaisi pelosta ja katsoi taakseen. Bellatrix seisoi hänen takanaan kädet ristissä rintansa päällä. Stephanien vinkaisun kuullessaan tämä virnisti itsevarmasti, hieman samalla lailla kuin Sirius.
"Olet peloissasi, Stephanie. Miksi?" tämä virnuili.
Stephanie ei alentunut vastaamaan.
"Pian olet vielä enemmän peloissasi. Sinä kuulostit viime kerralla aivan kuin joku Rohkelikko olisi kuolonsyöjä"
"Kyllä heistä yksi onkin", Stephanie valehteli peloissaan.
"Sinä valehtelet", Bellatrix sanoi heti. "Kysyin Pimeyden Lordilta asiaa ja hän kielsi sen"
Stephanieta kylmäsi kuulleessaan Pimeyden Lordin. Hän oli enemmän kuin pulassa, hän vaistosi.
"Miten sinä muka saisit yhteyden häneen, Tylypahkan muurien sisältä?" Stephanie kysyi ja Bellatrix nauroi hänelle.
"Luuletko todella, että kertoisin sinulle?"
"Itse asiassa luulen, tai menen kertomaan kaiken mitä tiedän Dumbledorelle"
"Kaiken mitä tiedät?" Bellatrix virnuili jäätävästi. "Että hirmuinen Bellatrix kiusaa sinua?"
"Ei, vaan että sinä olet kuolonsyöjä!" Stephanie kirkaisu ja sai Bellatrixin jälleen nauramaan.
"Ja milläköhän sinä sen todistat?"
Stephanie mietti asiaa ja tiesi Bellatrixin olevan oikeassa. Hän ei voisi ikinä todistaa sitä.
"Mutta Stephanie, Pimeyden Lordi olisi halunnut Rohkelikon riveihinsä", Bellatrix sanoi hiljaa. "Joten millä sinä korvaat minulle että valehtelit?"
"En millään", Stephanie sanoi ja perääntyi hieman.
"Väärin", Bellatrix ilmoitti ja asteli kohti Stephanieta , kun taas Stephanie asteli koko ajan Bellatrixista pois päin.
"Haluatko kuulla millä korvaat sen minulle ja Pimeyden Lordille?"
"En korvaa, en ikinä", Stephanie yritti epätoivoissaan.
"Voi, kyllä korvaat, jos henkesi todella on kallis. Sinä astut Hänen riveihinsä. Sinusta tulee kuolonsyöjä"
"Ei ikinä!" Stephanie kiljui.
"Tyttökulta, etkö jo tajunnut? Sinulla ei ole vaihtoehtoja. Jos et tee sitä, sinut murhataan. Ja kukaan ei jää välittämään. Etkä voi vältellä sitä mitenkään"
Stephanie rojahti maahan ja itki katkerasti. Bellatrix katsoi häntä halveksuvasti.
"Annan sinulle lisäinformaatiota myöhemmin. Juokse pois, prinsessa"
Bellatrix käänsi hänelle selkänsä, ja Stephanie jäi yksin makaamaan maahan, itkemään. Hän ei halunnut kuolonsyöjäksi, ei ikinä, mutta oliko hänellä todella muita vaihtoehtoja?
-
Ihanaa, kun laitoit tän tänne uuteen Finfanfuniinkin :D
Odotan jatkoa.
deine,
DisE :D
-
Kiitos kommentista, Disenchanted!:)
Luku 11
Vaaleanpunaista
Remus, Sirius ja James istuivat aamiaispöydässä keskiviikkoaamuna hyvin hiljaisina, johtuen Jamesin mielialasta. Poika oli nopeasti vain maininnut hänen ja Lilyn eronneen, eikä ottanut vastaan Remuksen ja Siriuksen lohdutuksia. Remus ja Sirius eivät enää tienneet, mitä sanoa Jamesille.
Sirius kuitenkin oli loistavalla tuulella, vaikka tietenkin oli surullinen Jamesin puolesta. Hän odotti Mischaa aamiaiselle, jotta voisi olla tämän kanssa hetken, ennen kuin pakolliset oppitunnit alkaisivat.
Sirius vilkaisi ovelle päin juuri sopivasti nähdäkseen Mischan saapuvan kannoillaan hieman alakuloisen näköinen Lily. Hän näki, kuinka Mischa kumartui kuiskaamaan jotain Lilylle, ja sen jälkeen Lily pudisti kiivasti päätään. Tytöt suuntasivat kohti heitä.
"Oikeasti, voimme mennä istumaan muuallekin kuin poikien viereen, ei minun tarvitse koko ajan Siriuksen kanssa olla!" Mischa kuiskasi yrittäen saada Lilyn mielen muuttumaan, mutta tämä vain pudisti kiivaasti päätään.
"Ei se minua haittaa, kyllä minun on pakko oppia kommunikoimaan Jamesin kanssa uudestaan", Lily tokaisi. Hän oli kertonut aamulla hyvällä tuulella olleelle Mischalle että hän ja James olivat eronneet, josta Mischa oli tietenkin ollut hyvin pahoillaan. Sitten Lily oli painostanut vastahakoisen Mischan kertomaan miksi hän oli niin hyvällä tuulella ja saanut vastaukseksi, että Mischa ja Sirius lopultakin olivat yhdessä.
"Olen niin onnellinen teidän puolesta!" Lily oli toivottanut, mutta Mischa tiesi Lilyn olevan hieman haikea.
Hieman vastahakoisesti Mischa istui Siriuksen viereen. Ei hän Siriuksen vieressä istumista kammonnut vaan sitä, että aamiaisesta tulisi vaivaantunut. Hän halusi syödä aamiaisensa vapautuneessa seurassa.
"Huomenta", Mischa toivotti ja istui Siriuksen viereen. Sirius virnisti hänelle ja suuteli häntä nopeasti poskelle. Peter vislasi hiljaa heille, mutta vaikeni kummasti Jamesin mulkaistua häntä.
"Hyvää huomenta, millä mielialalla tänään olet?" Sirius kysyi välittömästi.
Mischa katsoi Siriusta epäilevästi. "Miten niin?"
"Ei mitään eritystä, mutta ajattelin vain, oletko tänäänkin väkivaltainen?"
"Sano vielä kerrankin noin, niin olenkin väkivaltainen!" Mischa kivahti ja sai muut pöydässä naurahtamaan hieman. Mischa katseli ympärilleen. Heidän kanssaan istui Peter, James ja Lily.
"Missä Remus on?" Mischa kysyi Jamesilta.
"Hän on hieman kipeä, joten meni sairaalasiipeen", James sanoi välttävästi, ja Mischa sai sen kuvan, että Remukselle oli sattunut jotain vakavaa.
"Mitä hänelle on tapahtunut?" hän kysyi hieman pelästyneenä .
"Ääh, ei mitään vakavaa, kuumetta vain", Sirius vastasi katsomatta Mischaa silmiin. Mischa kohotti kulmiaan ja katsoi jokaista poikaa vuoronperään pitkään ja tutkivasti.
"Hei muuten, emme ole vieläkään tehnyt sitä nerokasta pilaa!" Sirius huudahti yrittäen saada Mischan ajatukset muualle kuin Remuksen poissaoloon.
"Emme olekaan!" Jameskin innostui. Hän oli unohtunut vain tuijottelemaan Lilyn kasvoja kaipaavasti, mutta heräsi Siriuksen huudahdukseen.
"Tehdään se tänä iltana?" Mischa ehdotti silmät kiiltäen.
"Sopii, kahdeltatoista? Minulla ja Lilyllä on se partiointi", James sanoi ja vilkaisi Lilyä.
"Lily, oletko sinä vielä mukana?" Mischa kysyi.
"En tiedä", Lily sanoi väsyneesti ja haukotteli tahallaan. "Olen hirvittävän väsynyt, joten en taida"
Kaikki katsoivat Lilyä hieman huolestuneesti, mutta tyttö teeskenteli, kuin ei huomaisi sitä. James mielessään kirosi sitä, kuinka kauan heillä menisi toistensa vihaamiseen ja karttamiseen.
Toisella puolella Rohkelikon tupapöytää istuivat Amy ja Stephanie. Stephanie ei syönyt oikein mitään, vain pyöritteli mannapuuroansa lautasellaan edestakaisin. Amy söi omaa puuroansa hyvällä mielihalulla, mutta katsottuaan Stephanien masentunutta ilmettä, hän tokaisi: "Kertoisit nyt mikä ihme sinua vaivaa!"
Stephanie mulkaisi Amyä ja kivahti: "Ei mikään mikä kuuluisi sinulle, joten lakkaa huolehtimasta kuin kanaemo!"
"Minä olen vain huolissasi sinusta!"
"Turhaan, usko pois"
"Sinä tulit vasta kolmelta yöllä takaisin makuusaliin itkevänä, joten mikään siis ei ole vialla?"
Stephanie katsoi epäuskoisesti Amyä, joka piti upponiskaisen ilmeensä päällä. Stephanieta alkoi hieman kylmäämään kun hän muisteli eilisiltaa.
"Sinulla ei ole vaihtoehtoja", sanoi Bellatrixin kylmä ääni vieläkin Stephanien päässä. Stephanie oli sen jälkeen kävellyt pitkin Tylypahkan käytäviä, itkien. Lopulta kello kolmen jälkeen hän oli raahautunut makuusaliin, ja ei saanut vielä silloinkaan kyynelvirtaa loppumaan, vaan oli itkenyt hiljaa peittonsa alla. Ilmeisesti Amy oli kuullut hänen tulevan makuusaliin.
"Okei, ehkä minulla on ongelmia, leikitään hetken niin. Mitä se sinulle edes kuuluisi?" Stephanie sanoi kylmemmin kuin oli tarkoitus.
"Ehkä olen huolissani sinusta, hemmetti!" Amy kiljahti ja puolen pöytää katsoi heitä kummastellen.
"Ehkä meidän olisi vain parempi mennä tunneille", Stephanie sanoi hiljaa, ja nousi pöydästä pois. Amy huokaisi hiljaa. Hän ei saisi tehtyä mitään Stephanien mielialalle, mutta pakkohan hänen olisi edes yrittää jotain.
Koulupäivä oli hirvittävä. Opettajat vain lisäsivät ja lisäsivät saarnojaan S.U.P.E.R- kokeiden lähestyessä. Mischa tunki viimeisen tunnin (taikuuden historia, niin tylsää, että hän meinasi nukahtaa) kirjansa reppuun ja syöksyi luokasta ulos.
"Mischa hei?" kuului Siriuksen ääni hänen selkänsä takaa.
Mischa kääntyi ja hätkähti, sillä Sirius oli parin sentin päästä hänen naamastaan. Sirius vain nauroi iloisesti.
"En kai minä noin karmaiseva ole?" hän hekotti.
Mischakin hymyili vinosti ja suuteli Siriusta suulle. He eivät välittäneet, vaikka tukkivat melkein koko käytävän. Suudelma oli juuri syventymässä, kun he kuulivat kiukkuisen äänen: "Onko teidän pakko liimautua juuri siihen kohtaan kiinni toisistanne?"
Mischa irrottautui nopeasti Siriuksesta ja oli huutamassa jotain kiukkuista valittajalle, mutta hiljentyi nopeasti nähdessään Stephanien. Stephanie ei näyttänyt ollenkaan omalta itseltään, vaan aivan hirveältä. Tytöllä oli hyvin mustat silmänaluset ja hän ei edes katsonut Mischaa silmiin.
Mischa sanoi vain hiljaa: "Sori", ja väistyi alta, kun Stephanie lähti vauhdilla eteenpäin. Amy tuli hänen perässään ja oli kävelemässä Stephanien perään, mutta pysähtyi Mischan ja Siriuksen kohdalle ja sanoi: "Mischa, voisimmeko me jutella?"
Mischa vilkaisi Siriusta ja katsoi Amyä. "Tottakai", tämä myöntyi. "Menemmekö tarvehuoneeseen?"
"Mikä ihme se on?"
Mischa vain hymyili ja lähti kävelemään nopeasti käytävää pitkin, Amyn seuratessa.
Selitettyään nopeasti tarvehuoneessa huoneen salat, Mischa käveli jälleen Rohkelikon väreihin maalattuun huoneeseen, ja istahti sinne ilmestyneelle tuolille nostaen jalkansa syliinsä. Sitten hän katsoi uteliaasti Amyä joka seisoi epävarmana hänen edessään.
"Ööh... Tiedän kyllä Mischa, ettet pidä minusta, mutta.."
"Väärin", Mischa sanoi heti. "Minulla ei ole sinua vastaan yhtikäs mitään, mutta Stephanieta kyllä vihaan"
"Etkö ole hänelle hieman epäreilu, hän on silminnähden masentunut teidän riidastanne?"
"Ei hän siitä ole masentunut, vaan siitä että koko koulu näki tai kuuli sen!"
"Mutta kuitenkin, etkö ole huomannut kuinka masentunut hän on nykyään?"
Mischa hiljentyi ja mietti Amyn sanoja. Todellakin, Stephanieta vaivasi jokin, mutta...
"Amy, olen pahoillani, mutta en ole enää Stephanien kaveri, joten en tajua miten voisin auttaa häntä!"
"Voisitko sinä edes jutella hänen kanssaan?" Amy aneli.
"Ääh, hyvä on, minä lupaan!" Mischa myöntyi nostaen kätensä samalla ylös antautumisen merkiksi ja Amy hymyili hänelle helpottuneena. "Mutta en tänään! Minulla on muutakin tekemistä...."
Peter istuskeli yksin kirjastossa, odottaen paikalla Beataa. Hän oli hyvin onnellinen löydettyään tytön, jonka kanssa hän ei tuntenut oloaan epävarmaksi, niin kuin kelmien seurassa. Hänen oli helppo olla itsevarma tytön seurassa, olihan hän tyttöä vuoden vanhempikin.
Hän näki Beatan saapuvan, ja hymyili iloisesti. Tyttö oli lisäksi hyvin nätti, mutta oli vain 150-cm, jos sitäkään. Tytöllä oli ihan lyhyeksi kynityt tummanruskeat hiukset, ja suuret tummanruskeat silmät. Tytön nähdessä Peterin tämä hymyili iloisesti.
"Hei Peter!" Beata sanoi ja istui tämän viereen. "Oliko helppo päivä tänään koulussa?"
"Ei", Peter huokaisi raskaasti. "Kaikki opettajat vain saarnaavat ja saarnaavat meille S.U.P.E.R- kokeista! Entäs jos en saakaan tarpeeksi niitä, ja en löydä hyvää ammattia?"
"Älä huolehdi, Pet", Beata sanoi ja taputti Peteriä hartioihin. "Kyllä sinä selvität ne. Sinä olet hyvä! Kunhan et katso mallia niistä sinun ystävistäsi", Beata sanoi ja mutristi suutaan.
"Ystävistäni?" Peter toisti ja näytti kummastuneelta.
"Niin, Siriuksesta ja Jamesista", Beata jatkoi. "He eivät ole edes aloittaneet lukemaan niihin kokeisiin! Mutta sinähän aloitat jo nyt, etkö vain, Pet?", Beata sanoi ja hymyili.
"Nyt jo? Kokeisiin on yli seitsemän kuukautta!"
"Meille Puuskupuhissa on opettettu, että mitä aiemmin aloittaa opiskelemaan kokeisiin, sitä paremman tuloksen saa", Beata toisti onnellisesti. "Joten sinun kannattaisi aloittaa jo nyt! Onneksi toin sinulle tuolta kirjahyllystä pari hyvää kirjaa, jotka kannattaa opetella ulkoa", Beata jatkoi ja nosti laukustansa kolme toistaan paksumpaa kirjaa. Peter huokaisi, ja mietti Siriuksen vahingoniloista ilmettä, jos hän kuulisi hänen aloittaneen jo nyt opiskelun, hänen tyttöystävänsä käskystä!
"James!" Lily kutsui oleskeluhuoneessa. Kaikki katsoivat kummastuneina häneen päin, mutta hän yritti jälleen olla kuin ei huomaisi sitä. James nousi sohvalta, jossa oli jutellut Siriuksen kanssa ja tuli noepeasti Lilyn luo näyttäen hieman vaivaantuneelta, kuten Lilykin.
"Mitä, Lily?" James kysyi hiljaa, tajutessaan koko oleskeluhuoneen kuuntelevan heidän keskusteluaan.
"McGarmiwa kutsui meidät hänen työhuoneeseensa, johtajaoppilasjuttuja", Lily vastasi.
James hieman pettyi, sillä hän oli jo hetken toivonut Lilyn haluavan jutella hänen kanssaan. Hän halusi jutella Lilyn kanssa, mutta pelkäsi sanovansa väärät sanat ja saisi Lilyn suuttumaan vielä enemmän hänelle.
"Selvä. Nyt hetikö?" James sanoi.
"Joo, se kuulosti aika tärkeältä", Lily vastasi ja lähti ulos oleskeluhuoneesta. James vilkaisi silmillään Siriusta, joka tuijotti heitä ja kohotti olkapäitänsä. Sen jälkeen hän huokaisi ja lähti Lilyn perään.
Sirius mietti kuumeisesti, millä lohduttaisi selvästi onnetonta parasta ystäväänsä. Lopulta hän päättyi tulokseen, että jos tämä pila Luihuisia kohtaan ei auttaisi, ei auttaisi mikään muu kuin auttaa Jamesia selvittämään Lilyn ja hänen välit, mihin Sirius ei halunnut oikein sekaantua...
"Oho, sinä oikeasti mietit jotain!"
Sirius mulkaisi vieressä istuvaa henkilöä, ja huomasi sen olevankin Mischa.
"Ai, sinäkin tulit jo", Sirius virnisti.
"Juuri noin, Sirius", Mischa pyöritteli silmiään. "Juuri tuolla tavalla kerrot tytölle, kuinka paljon odotat häntä"
Sirius vain virnisteli. "Mitä asiaa Amylla oikein oli?"
"Hän halusi että juttelisin Stephanien kanssa", Mischa kertoi synkästi.
"Mitä?" Sirius kiljaisi. "Ei teitä voi laittaa edes samaan huoneeseen saamatta tappelua aikaiseksi, ja että sinun pitäisi vielä jutella hänen kanssaan? Mahdotonta! Kai sinä kerroit ettet pysty siihen?"
"Kyllä minä siihen pystyn!" Mischa sanoi loukkaantuneena. "Sitä paitsi, kuten olen jo sanonut, minua todella kaduttaa se Stephanien lyöminen. Ja Stephaniella näyttää todella olevan ongelmia", Mischa sanoi ja katsoi vaivihkaa oleskeluhuoneen nurkkaan, jossa Stephanie istui läksyjensä kanssa, pahoinvoiva ilme kasvoillaan. Amy istui häntä vastapäätä, ja kuin aistien Mischan katseen, hän kohotti päänsä pergamentistaan ja katsoi Mischaan anovasti .
"Minun on oikeasti pakko, tarvitsen Stephanieta kostamaan Durmstrangilaisille, he eivät saa kuulla meidän tapelleen, tai he ratkeavat riemusta"
"Kostamaan?" Sirius toisti.
"Luulitko minun makaavan vain laakereillani kun he tulevat?" Mischa sanoi ja suuteli Siriusta estääkseen tätä kysymästä lisäkysymyksiä.
McGarmiwan työhuoneen mahonkisen oven takana odottaminen Jamesin kanssa tuntui liian ylivoimaiselta Lilystä. Hän ja James eivät olleet matkallakaan puhuneet mitään, kumpikin vain miettineet omia asioitaan. Lilystä olisi vain ollut helpompaa, jos koko suhdetta ei olisi ollut. Kaikki olisi ollut kuin ennen. James yrittänyt iskeä häntä, hän yrittänyt kirota Jamesia. Hän ei tiennyt kumpaa kaipasi enemmän: Jamesin toivottomia iskuyrityksiä vai sitä, kun sai purkaa pahan olonsa Jamesiin.
Viiden minuutin hiljaisen odottelun jälkeen McGarmiwan työhuoneen ovi aukesi ja he astuivat sisällä. Huone ei ollut muuttunut Lilyn mielestä mitenkään edelliskerrasta, kaksi tuoliakin oli vielä samalla paikalla McGarmiwan työpöydän edessä. McGarmiwa istui työpöytänsä takana ja viittasi heidät istumaan. He istuutuivat hiljaisina.
"Kutsuin teidät sen takia, että kuten tiedätte, Durmstrangin viides-,kuudes- ja seitsemäsluokkalaiset saapuvat perjantaina 31. lokakuuta tänne", McGarmiwa aloitti tiukalla äänellään. "Haluan kaikkien oppilaiden, varsinkin Rohkelikkojen käyttäytyvän moitteettomasti, sillä emme halua tulla naurunalaisiksi heidän keskuudessaan"
"Onko sillä niin kauheasti väliä, mitä he ajattelevat?" James kysyi turhautuneena.
"Ei varmasti sinulle olekaan, Potter", McGarmiwa mulkaisi Jamesia. "Mutta meille opettajille on. Voinko jatkaa?"
Jamesin nyökättyä, tämä jatkoi täydellä höyryllä: "Haluamme kaiken olevan moitteettomassa kunnossa linnassa, joten teidän täytyy kiertää koko koulu ja listata rikkinäiset tai puutteelliset asiat", McGarmiwa sanoi.
"Eikä opettajat millään voi tehdä sitä? Siinä on hirvittävä työ!" James parkaisi. Lilykin oli hieman kauhuissaan työn määrästä.
"Minä en tätä päättänyt, vaan rehtori", McGarmiwa ilmoitti. "Joten oletan teidän tuovan listan näistä asioista minulle jo täksi perjantaiksi"
"Niin pian?" James parkaisi uudelleen.
"Kyllä Potter, niin pian", McGarmiwa sanoi. "Hyvää päivänjatkoa"
"Kauheaa oppilaiden rääkkäämistä!", James sanoi vihaisena kun McGarmiwan työhuoneen ovi oli sulkeutunut. "Miten ihmeessä me ehdimme?"
"Jos kumpikin meistä kiertää puolilinnaa, ehdimme juuri ja juuri perjantaiksi", Lily vastasi. Olihan tämäkin keskustelun aihe parempi kuin hiljaisuus. "Meidän pitäisi aloittaa jo tänään"
"Tänään?" James toisti. "Minun piti mennä tekemään sitä pilaa"
"Kumpi on nyt sinulle tärkeämpi, yksi pila vai velvollisuus?" Lily kysyi ja siristi silmiään. James huokaisi ja mutisi tuskin kuuluvasti: "Orjapiiskuri se McGarmiwa"
"Mitä? Sinäkään et pääse tekemään sitä pilaa?" Sirius karjaisi oleskeluhuoneen sohvalta.
"En, sillä minun ja Lilyn pitää kiertää suurin osa linnasta jo tänään, että ehdimme perjantaiksi", James sanoi vihaisena ja seisoi Siriuksen ja Mischan edessä. "Itse asiassa, minun pitää jo nyt mennä kiertelemään. Mutta tehkää edes te se pila", James jatkoi ja lähti turhautuneena.
Sirius huokaisi raskaasti. "Eli sinä, minä ja Matohäntä menemme hoitamaan sen", hän ilmoitti sylissään makaavalle Mischalle.
"Itse asiassa minäkään en pääse", ilmoitti Peterin kimeä ääni hänen selkänsä takaa. Mischa ja Sirius katsoivat epäuskoisesti Peteriä.
"Pilailetko sinä?" Sirius sanoi hetken kuluttua.
"En, minun pitää opiskella kirjastossa", Peter sanoi ja toivotti heille hyvää onnea pilan onnistumisessa, ja lähti ulos oleskeluhuoneesta, mutisten samalla jotain naisista ja heidän pakkomielteistään opiskelemiseen.
"Joten, sitten me kaksi teemme sen, ellet sinäkin peru?" Sirius kysyi Mischalta. Mischa nousi istumaan.
"Itse asiassa..."
"Mitä?" Sirius kysyi järkyttyneenä. Mischa nauroi.
"Joo joo, tottakai minä tulen!" Mischa sanoi ja nauroi uudelleen. Sirius hymyili tytölle. "Hetken minä jo luulin sinunkin peruvan!"
"Sitten olisit joutunut menemään ihan yksin"
"Niinpä, entä jos olisin eksynyt ja kuollut nälkään jonnekin luutakomeroon? Se olisi ollut teidän vika", Sirius ilmoitti uhmakkaasti.
"Niin, jos emme olisi tulleet tekemään sääntöjen vastaista pilaa ja pitelemään sinun nokkasi eteen jotain karttaa?"
"Juuri niin!"
"Sinä olet sekaisin!" Mischa totesi Siriukselle.
"Kyllä, ja ylpeä siitä", Sirius sanoi ja suuteli tätä.
Kello oli jo kaksi yöllä, kun kaksi henkilöä hiippailivat ulos Rohkelikon oleskeluhuoneesta ulos kylmille käytäville. Yhdessä naureskellen he suuntasivat kohti tyrmiä, kunnes he olivat Luihuisten tupahuoneen edessä.
"Miten me tuosta eteenpäin pääsemme?" Mischa kysyi hämmentyneenä. "Kumpikaan meistä ei tiedä salasanaa!"
"Miten niin kumpikaan meistä ei tiedä?" Sirius naureskeli ja veti hopeisen viitan Mischan ja hänen ylitse. Hän oli lainannut sen Jamesilta. Hetkessä heistä tuli näkymättömiä.
"Vau", Mischa henkäisi mutta Sirius laittoi käden tämän suun eteen.
"Basiliski", Sirius sanoi muotokuvalle, joka esitti hyvin julman näköistä nukkuvaa velhoa.
"Kuka sen sanoi?" muotokuva heräsi ja katseli ympärilleen.
"Basiliski", toisti Sirius ja hämmästynyt taulu joutui väistymään.
Sisällä Luihuisten oleskeluhuoneessa oli samannäköistä kuin rohkelikkojen huoneessa; ainut ero oli, että kaikki olivat tummanvihreää. Ainakin vielä hetken. Mischa ja Sirius loitsivat hetken, ja katsoivat tulostaan ylpeinä.
"Luihuiset tappavat meidät", Mischa kuiskasi Siriukselle, muttei kuulostanut hätääntyneeltä. Melkein päinvastoin.
"Nääh, he ikinä saa tietää meidän tehneen sitä", Sirius kuiskasi nopeasti takaisin ja jatkoi vielä hetken kuluttua: "Nyt mennään, ennen kuin he oikeasti saavat meidät kiinni paikan päältä!"
Torstain aamiaisella oli hyvin väsynyttä. James ja Lily olivat yötä myöten kiertänyt linnaa, Peter opiskellut ja Mischa ja Sirius olivat tehneet sen pilan. He kaikki virnistelivät Luihuisten pöytää kohti, jossa oli tavallistakin vihaisempaa väkeä. Kaikki heistä kuiskuttelivat vierustovereilleen kiivaasti.
Professori Polkein astui Suuresta salista sisään muistuttaen ampiaista, joka on valmiina pistämään. Hän käveli suoraa Rohkelikon pöytää kohden, Kelmien luo ja sanoi vihaisesti:
"Minä tiedän että te teitte sen!"
"Minkä, arvon professori?" James kysyi yrittäen pitää pokkansa.
"Tiedän teidän vaihtaneen koko Luihuisten oleskeluhuoneen värit!"
"Oi, minkä värinen se nyt on?" Mischa kysyi hymyillen vinosti.
"Kyllähän te sen tiedätte, kokonaan vaaleanpunainen!" Polkein huusi saaden koko Rohkelikkojen pöydän nauramaan. He kaikki olivat kuunnelleet keskustelua.
"Voi ei, kateeksi käy Luihuisia", Sirius virnisteli. "Teillä ei ole todisteita meitä vastaan, joten saisimmeko syödä aamiaisemme rauhassa, jotta voimme keskittyä teidän tunnilla?"
Polkein näytti kuin olisi voinut oikeasti pistää Siriusta, mutta lähti kiukusta kihisten pois paikalta. Mischa ja Sirius kertoivat samalla koko tarinan muille, mutta se keskeytyi postin tuloon. Satoja pöllöjä lensi Suureen saliin tuodakseen terveisiä kotoa, tai kuten Lilyn tapauksessa, Päivän Profeetan.
"Milloin sinä tuon olet tilannut?" Mischa kysyi.
"Pari päivää sitten, ajattelin että sillä tavalla pysyn mukana velhomaailman asioissa", Lily sanoi ja repäisi lehden päällyspaperin auki ja levitti sen eteensä. Vilkaistuaan etusivun juttua, tämä kiljaisi hätääntyneenä.
"Katsokaa tätä!"
Mischa ja muut katsoivat, ja Mischan sydän jätti kerran lyömättä nähtyään lehden otsikon:
"KUOLONSYÖJÄT HYÖKKÄSIVÄT JÄSTIEN KERROSTALOON: Kaksikymmentä jästiä ja kolme kuolonsyöjää kuolleet!"
-
Luku 12
Salaisuuksia ja vaaratilanteita
“Ei voi olla totta!” Mischa henkäisi kauhuissaan. “Sanotaanko siellä, ketä siellä kuoli?”
“Mitä sinä hermoilet, eihän sinulla ole jästisukulaisia?” Sirius sanoi ja katsoi Mischaa epäuskoisena.
Mischa katsoi tätä, ja tajusi ettei Sirius tiennyt, mille tämä panikoi. Lily sen sijaan tiesi.
“No, ne jästit kuolivat ja kolme kuolonsyöjää, jotka olivat...” Lily selasi kiivaasti lehteä Mischalle. “Ei täällä ole heidän nimiä”
“No, ne ovat vain saastaisia kuolonsyöjiä, kuka niistä välittää?” James sanoi ja Lily kivahti tälle: “Onhan heilläkin perhe!”
“Hyvä perhe onkin varmasti!”
“Lopettakaa!” Mischa kiljaisi. “Sillä ei ole väliä, keitä ne kuolonsyöjät olivat”
Kaikki katsoivat Mischaa hämmentyneinä.
“Saanko minä katsoa sitä lehteä, Lily?” Mischa pyysi jo hieman rauhoittuneesti.
Lily ojensi Mischalle lehtensä ja Mischa kiirehti lukemaan:
“KUOLONSYÖJÄT HYÖKKÄSIVÄT JÄSTIEN KERROSTALOON: Kaksikymmentä jästiä ja kolme kuolonsyöjää kuolleet .
Eilen illalla kello yhdeltätoista noin kymmenen kuolonsyöjää murtautui jästien kerrostaloon aiheuttaen hyvin paljon sekasortoa jästien keskuudessa, kirjoittaa Päivän Profeetan oma toimittaja Wendy Amrel. Kuolonsyöjät hyökkäsivät kerrostaloon, ja murtautuivat yksitellen jokaiseen asuntoon tappaen kaiken mikä osui tielle, aivan kuin etsien jotakuta.
“Emme tiedä kuolonsyöjien motiiveja”, sanoi eilen illalla taikaministeri Richard Kellington. “Mutta Voldemort joukkoineen tullaan samaan nopeasti kiinni ja hänet heitetään Azkabaniin virumaan koko loppuiäksi!”
Mischa ei jaksanut lukea enempää, hän voi pahoin. Andreas oli tuolla mukana tappamassa muita. Andreas... Kuinka hemmetissä hän saattoi tehdä tämän hänelle, omalle rakkaalle, läheiselle siskolleen? Nyt hän todellakin odotti sitä kirjettä.
“Mischa hei?” Sirius kysyi huolestuneen kuuloisena. “Oletko sinä kunnossa?”
“Olen”, tämä tokaisi. “Menen jo tunnille”
Mischa jätti puoliksi syödyn leipänsä pöydälle ja lähti tunneille, jättäen muut katsomaan typertyneinä hänen peräänsä.
“Mikä hänellä on?” Sirius kysyi Peteriltä, Jamesilta ja Lilyltä. Kaikki pudistivat päätään, Lilykin, vaikka tiesi kaiken.
Loppupäivä sujui aika rauhallisissa merkeissä, vaikka Mischa oli silminnähden huonolla tuulella. Sirius yritti puhua hänelle vaikka kuinka monta kertaa, mutta Mischa vain tokaisi jotain mistä ei saanut selvää. Lopulta Sirius antoi periksi, ja sanoi muille, että Mischa kyllä kertoisi jos haluaisi. Lily ja James juttelivat jo aivan normaalisti, vaikka he olivatkin hieman varautuneita toisiaan kohtaan. Peter vietti opiskellen aikaansa Beatan kanssa, ja Remusta ei näkynyt.
Vasta illalla, Sirius sai hyvän mahdollisuuden jutella Mischan kanssa. He olivat jääneet kaksin tarvehuoneeseen, jossa he olivat nelisin viettäneet aikaansa. Lilyn ja Jamesin piti mennä partioimaan, ja he jättivät heidät kaksistaan huoneeseen.
“Mischa hei, mikä se tämän päiväinen oli?” Sirius kysyi vetäen Mischan syliinsä.
“Ei mikään, montako kertaa se pitää sanoa?” Mischa ärsyyntyi hetkessä.
“Kyllä kai minä huomaan, jos joku ärsyttää sinua!” Sirius huudahti.
“Ei aina tarvitsisi vain huomata”, tyttö nurisi.
“Salaatko sinä minulta jotain?” Sirius kysyi hieman kovemmalla äänensävyllä.
“En mitään tärkeää”, Mischa sanoi hiljaa. “Ellet sitten halua kuulla, minne olen piilottanut rikkomani äidin posliinipatsaan palaset ja muuta sellaista...”
“Rikoit äitisi posliinipatsaan?” Sirius kysyi uteliaana.
Mischa huokaisi. “Voi kyllä, suvun perintöesineen. Yritin heittää sillä... Isoveljeäni”, Mischa jatkoi.
“Isoveljeäsi?” Sirius kysyi vielä enemmän uteliaana. “Et ole ikinä maininnutkaan sellaisesta!”
“Ethän sinäkään kertonut minulle Reguluksesta ennen kuin eilen”, Mischa sanoi. He olivat Siriuksen kanssa jutelleet eilisiltanakin,ja Sirius oli kertonut pikkuveljestään, joka oli kuudennella luokalla. Luihuisessa tietenkin. Hänkin oli paha, Sirius oli ainoa verenpetturi heidän perheessään. Mischa ei ollut uskaltanut kertoa veljestään mitään, sillä hän pelkäsi Siriuksen suhtautuvan siihen... tuomitsevasti. Hän ei uskonut vieläkään täysin sydämin Andreaksen olevan kuolonsyöjä.
“Minkä ikäinen isoveljesi on?”, Sirius kysyi.
“Hän on minua neljä vuotta vanhempi”, Mischa sanoi ja katsoi muualle.
“Mitä hän tekee nykyään?”
“Mistä minä tiedän?” Mischa sanoi loukkaantuneena. “Hän muutti pois kotoa enkä tiedä, mitä ja milloin hän tekee ja missä”
“Anteeksi”, Sirius sanoi silmiään pyöritellen. Aihe oli näköjään hyvin herkkä Mischalle.
Viikonloppukin koitti vihdoin koululaisille, ja se otettiin varsin innokkaasti vastaan. Sirius ja Mischa viettivät perjantaina monta tuntia omilla teillään, Jamesin mukaan luutakomerossa. Lauantaipäivänä Lily oli jo tehnyt läksynsä, ja istuskeli oleskeluhuoneen sohvalla Jamesin ja Peterin kanssa.
“Voiko Remus jo paremmin?” Lily kysyi pojilta.
“Ei, mutta eiköhän se kuume pian helpota”, James sanoi vaivaantuneena ja katsoi ikkunasta ulos. Tänään olisi täysikuu.
Lily katsoi kummastuneesti Jamesia. Heillä oli selvästi taas jotain kelmien salaisuuksia, mutta eihän se enää hänelle kuulunutkaan.
Stephanie istui yksin heidän makuusalissaan, miettien selviytymismahdollisuuksiaan. Niitä ei ollut paljoa, mutta hän oli keksinyt yhden keinon. Joululomalla, hän katoaisi, karkaisi, eikä enää tulisi Tylypahkaan, Bellatrixin kiristettäväksi. Olihan se aika shokeraava vaihtoehto, mutta muuta hän ei keksinyt.
Makuusalin ovi kävi, ja Mischa astui sisään. Stephanie veti syvään henkeä, ja tuijotti Mischaa suurin sinisin silmin. Viimeiseksi hän kaipasi uutta tappelua.
“Mitä nyt?” Stephanie kivahti Mischalle, joka katsoi häntä hieman säälivästi.
“En tullut tappelemaan”, Mischa sanoi ja istui vastapäiselle sängylle, Lilyn sängylle. Sen huomasi pedatusta sängystä, kukaan muu ei ollut vaivaantunut tekemään niin.
“Vaan?” Stephanie huokaisi.
“Tulin juttelemaan sinulle”, Mischa sanoi ja katsoi Stephanieta silmiin.
“Miksi ihmeessä?” Steph ihmetteli.
“En minä tyhmä ole, huomaan että sinulla on jotain vialla. Ja oikeasti, usko tai älä, tarkoituksenani ei ollut lyödä sinua. Se vain... tapahtui”, Mischa selitti hiljaa. “Joten tarkoituksenani oli pyytää anteeksi”
“Saat anteeksi”, Stephanie sanoi ja hymyili hieman Mischalle. “Eihän minun olisi pitänyt haukkua Lilyä sillä lailla, eikä sekaantua Jamesiin, mutta tehty mikä tehty”
“Niinpä. Mutta en minä silti hyväksy sitä mitä teit Lilylle”
“Etpä tietenkään”
He hymyilivät toisillensa hieman varoivaisesti.
“Onko sinulla ongelmia?” Mischa kysyi hetken kuluttua. Stephanie nosti toista kulmakarvaansa yllättyneenä.
“Miten niin?”
“Kun olet ollut niin masentuneen oloinen...”
“Amy käski sinut juttelemaan kanssani, eikö?” Stephanie älysi. Mischa näytti syylliseltä, muttei sanonut mitään.
“Sinä senkin tekopyhä ääliö”, Stephanie sanoi hiljaa, mutta vihaisesti. “Et varmaan olisi pyytänyt anteeksi, ellei Amy olisi pakottanut. Sinä senkin....!”
“Odota!” Mischa sanoi rauhallisesti. “Olisin pyytänyt muutenkin anteeksi, se ei ole Amyn vika. Sitä paitsi, hän on vain huolissaan sinusta”
“Turhaan”, Stephanie torjui. “Mene!”
Mischa luovutti. Stephanie oli yksi vaikea tapaus, eikä hän voisi enää auttaa häntä, olihan he jo sentään jonkinlaisissa väleissä. Hän nousi sängyltä ulos, vilkaisi vielä kerran Stephanieta, joka oli ollut hänen paras ystävänsä yli viisi vuotta ja lähti pois huoneesta.
Lily makasi oleskeluhuoneen sohvalla velttona, liian väsyneenä tekemään oikein mitään. Ei hänen kroppansa ollut väsynyt, vaan hänen mielensä. Häntä vaivasi James, mikä muukaan. He joutuivat tulevaisuudessa olemaan todella paljon yhdessä, niin koulutöissä kuin vapaa-aikana, kiitos Mischan ja Siriuksen. Ei se kauhean vaikeaa ollut jutella Jamesin kanssa, mutta se vaivaantuneisuus ja syyllisyys joka oli hänen ja Jamesin välissä...
Ehkä hänen pitäisi jutella Jamesin kanssa, pyytää että he olisivat kuin ennen? Mutta ei hän uskaltanut, sillä entä jos James kieltäytyisi, yrittäisi unohtaa Lilyn kokonaan ja jatkaisi vain eteenpäin? Sitä Lily ei halunnut, sillä hän tykkäsi vieläkin Jamesista, vaikka yrittikin muuta epätoivoisesti muille väittää.
Mischa tuli pois makuusalista ja istui hänen viereensä. Lily ei jaksanut vieläkään nousta, joten Mischa joutui istumaan lähes hänen päälleen.
“Tiedätkö, juuri nyt on sellainen tunne, että haluaisi vain vajota jonnekin synkkyyteen”, Mischa sanoi ja nojasi sohvaan väsyneen näköisenä.
“Hän ei tainnut antaa sinulle anteeksi?” Lily kysyi myötätuntoisena.
“En tiedä”, Mischa huokaisi. “Tai siis, olemme luullakseni nyt jonkinlaisissa väleissä, mutta hän ei ilahtunut kuullessaan, että Amy minut sai juttelemaan hänelle”
“Miksi sinä sen hänelle kerroit?”
“Hän arvasi sen itsekin, enkä viitsinyt kauheasti valehdella”, Mischa kohautti olkiaan. “Mutta oli hänellä mikä tahansa ongelma, minun apuani hän ei siihen huoli. Hän on liian ylpeä huoliakseen sitä”
“Oikeasti, sinun pitäisi vain puhua Lilylle!” Siriuksen hieman möreä ääni kajahti poikien makuusalissa. James makasi omalla sängyllään ja katsoi kattoa haikean näköisenä.
“Ei Lily kuuntelisi, hän vihaa minua”, James sanoi.
“Niinhän sinä luulet, koska sinä et ole jutellut hänen kanssaan!” Sirius huudahti kiroten mielessään Remuksen poissaoloa. Hän oli hyvä tällaisissa jutuissa, ei Sirius.
“Tarkoitin vain, että ehkä sinun olisi parempi vain jutella Lilyn kanssa, ystävinä?” Sirius yritti rauhallisemmin. “Tai siis, sinullahan ei ole mitään menettämistä enää?”
“Kunpa olisikin mitä menettää”, James kommentoi ja vaipui taas synkkyyteen. Sirius huokaisi. Remus saisi selvittää tämän.. . sitten Sirius muisti kauhuissaan:
“Tänäänhän on täysikuu!" tämä huudahti. “Miten voin unohtaa sellaisen asian?”
“Olisiko siinä osaa jollain mustahiuksisella tytöllä?” James kysyi pilkaten.
“Haha”, Sirius sanoi kyllästyneenä. “En minä nyt niin paljon hänestä tykkää, että unohtaisin Kuutamon!”
“Niin siinä vain käy”, James sanoi haikeasti. “Kun rakastuu, unohtaa kaiken muun ympäriltään...”
“Rakkaus on yliarvostettua”, tuomitsi Sirius. “Kai sinä tulet Kuutamoa viihdyttämään illalla?”
“Tottakai, en minä nyt häntä yksin jättäisi”, James sanoi.
“Ei hän olisi yksin, olisihan hänellä minä”, Sirius tokaisi.
“Niinpä, ellet unohdu Mischan kanssa jonnekin luutakomeroon”
“Tänään, me menemme Kuutamon kanssa ja naiset saavat jäädä nyt taka-alalle”, Sirius julisti. “Muuten, missä Matohäntä on?”
“Hän on opiskelemassa kirjastossa S.U.P.E.R- kokeita varten”, James sanoi vahingoniloisesti.
“MITÄ?” Sirius karjaisi yllättyneenä.
“Voi kyllä, hänen uusi tyttöystävänsä pakottaa hänet”
“MITÄ?” Sirius toisti.
“Huuda vielä kerrankin noin lujaa, niin lyön”
“Et sinä uskaltaisi, minun tyttöystäväni hakkaisi sinut sen jälkeen”
Sirius ja James räjähtivät iloiseen nauruun, unohtaen murheet ja tulevat kivut: Remuksen viihdyttäminen tämän ollessa ihmissusi ei ollut ikinä helppoa.
Remus makasi melkein halvaantuneena sängyssään sairaalasiivessä. Hänelle oli laitettu verhot sängyn eteen, ettei kukaan näkisi hänen olevan siellä: hän ei halunnut paljastaa olevansa ihmissusi. Muodonmuutokset eivät olleet ikinä hänelle helppoja, vaan kivuliaita ja paljon voimaa vieviä. Hänen onnekseen hänellä oli kolme upeaa ystävää: James, Sirius ja Peter, jotka olivat opetelleet animaageiksi hänen vuokseen, jotta voisivat olla läsnä hänen muodonmuutoksessaan. Ei hän sairaalasiivessä riehunut ihmissutena, vaan hänelle oli istutettu väkivaltainen tällipaju, joka esti turhat vieraat puun alapuolella olevaan kellarin tapaiseen salahuoneeseen, joka oli myös Rääkyvänä Röttelönä tunnettu. Tänä iltana hänen täytyisi taas kestää ja vain toivoa, ettei hän purisi ketään ystävistään; vaikka hän tiesikin, että ihmissuden purema ei ollut vaarallinen eläimille. Mutta Sirius, James ja Peter päästivät hänet aina välillä juoksemaan pitkin Tylypahkaa ja Tylyahoa. Se helpotti hänen oloaan suunnattomasti, mutta silloin hän pelkäsi aina purevansa jotain ihmistä. Hän ei haluaisi kenellekään samanlaista ahdinkoa kuin hänellä oli pienenä ollut.
“Sirius?” Mischa kysyi Siriukselta oleskeluhuoneessa. Hän, James, Lily ja Sirius istuivat sohvilla rennosti.
“Niin, mitä haluat?” Sirius kysyi huvittuneena.
“Miten niin mitä haluan?”
“Sinun äänensävysi oli sellainen, että nyt pitää hankkia äkkiä jotain”, Sirius sanoi hymyillen.
“Itse asiassa, ei sinun mitään pidä hankkia”, Mischa sanoi jalosti. “Mutta muistatko kun olimme Tylyahossa?”
“Kyllä muistan, en minä mikään kana ole!”
“Ai, erehdyin”, Mischa sanoi ja Sirius mulkaisi häntä. “Sinä lupasit viedä minut Rääkyvään Röttelöön jonain täysikuuna. Tänään olisi juuri sellainen päivä, täysikuukin paistaa”, Mischa sanoi ja katsoi ulos ikkunasta. Ulkona alkoi jo hieman hämärtämään.
Sirius kirosi omaa muistiaan. Miten hän oli mennyt lupaamaan sen?
“Tänään ei kyllä oikein sovi”, Sirius sanoi vältellen. “Lupasin Jamesin ja Peterin kanssa mennä suunnittelemaan kelmi-juttuja”
“Niinpä tietenkin”, Mischa sanoi ja kohautti olkiaan. “No entäs sinä Lily? Mennäänkö me?”
Sirius ja James katsoivat toisiaan hätääntyneinä. Jos tytöt saisivat päähänsä lähteä, Remus voisi purra heitä!
“Hei tytöt, eikö teillä ole läksyjäkin...?” Sirius kysyi yrittäen pitää äänensävynsä normaalina.
“Mitä sitten?” Mischa kivahti. “Eikö meillä silloin pitäisikin olla vapaapäivä?”
“Anteeksi Mischa, mutta en minä taida tulla. Olen aivan liian väsynyt kävelemään sinnepäin, sitä paitsi miten pääsisitkään Rääkyvään Röttelöön? Ei Tylyahoon pääse tänään”, Lily sanoi väsyneesti ja sulki silmänsä.
Mischa mietti Lilyn sanoja ja kohautti olkiaan. Sirius ja James huokaisivat helpotuksesta.
“Sirius, sinähän sanoit että sinne pääsee muutenkin kuin menemällä Tylyahoon, jotain salakäytävää pitkin?” Mischa jatkoi.
James mulkaisi Siriusta äkäisesti.
“Kyllä”, Sirius myönsi.
“Joten, missä se menee? Menen sitten yksin”, Mischa sanoi aivan huoletta.
“En kerro”, Sirius sanoi välittömästi. “Haluan näyttää sen sinulle joskus”
“Miksi minä en voi nyt mennä yksin, mennään joku muu kerta sitten uudelleen?”
“Koska haluan näyttää sen sinulle”, Sirius sanoi. “Enkä kauheasti usko, että sinä löytäisit sen itse”
Mischa mulkaisi Siriusta. Sehän nähtäisi, kyllä hän sen itsekin löytäisi!
“Pet? Oletko jo lukenut sen kirjan?” Beatan suloinen ääni kaikui kirjastossa. Kirjasto oli jo lähes tyhjä, kukaan ei jaksanut enää lukea niin myöhään. Kirjaston ikkunoista näkyi jo ulkona loistava täysikuu, ja Peterin piti päästä livahtamaan pois Beatan käsistä.
“En”, Peter huokaisi. “Mutta enkö voisi jo mennä? Ulkonakin on jo pimeää”, Peter sanoi ja nyökäytti päätään ikkunaan päin. Beata mutristi suutaan.
“Joskus sitä täytyy uhrautua opiskelemaan yö”, tämä sanoi aivan kuin se olisi ollut itsestäänselvyys ja toi pari kirjaa lisää Peterin pöydälle.
“En jaksa lukea enää tänään!” Peter huudahti epätoivoisesti. “Tarvitsen lomaa kirjoista!”
“Etkä tarvitse”, Beata nauroi. “Sinä olet niin lutuinen, Pet”
“Minun tekisi mieli mennä lukemaan oleskeluhuoneeseen, siellä minä jaksaisin paremmin”, Peter sanoi ja tarttui viimeiseen oljenkorteensa.
“No, jos pystyt keskittymään siellä paremmin”, Beata kohautti olkiaan.
“Kyllä!” Peter hihkaisi riemuissaan. “Upeaa, pakkaan vain nämä kirjat ja menen!”
Peter pakkasi kirjat nopeasti, halasi Beataa ja ryntäsi ulos kirjastosta, jättäen Beatan seisomaan yksin kirjaston pimeyteen. Beata huokasi. Koska Peter oikein tajuaisi...?
Ulkona oli jo pimeää; aurinko oli vaihtunut täysikuuhun ja se valaisi Tylypahkan tiluksia hieman. Tällipajun oksat liikkuivat hieman, kuin odottaen paikalle saapuvia ihmisiä joita saisi taas kerran mätkiä.
Remus saatettiin paareissa tällipajun alla sijaitsevaan huoneeseen. Saattajia oli kolme, ja yksi heistä kosketti nopeasti pientä kyhmyä tällipajussa, saaden koko puun jähmettymään. Pian he olivatkin jo laittaneet Remuksen makaamaan huoneeseen ja jättivät hänet sinne. Tällipaju heräsi jälleen eloon.
Pian kuitenkin pihalla alkoi tapahtua. Pienen pieni rotta juoksi kohti tällipajua, kosketti samaa kyhmyä kuin eräs saattajista hetki sitten. Puu jähmettyi jälleen, ja sen jälkeen hirvi ja sysimusta koira juoksivat tällipajusta sisälle pienen huoneeseen.
Eläimet saivat huomata sisällä huoneessa, että Remuksen muodonmuutos oli jo käynnissä, ja he kaikki katselivat sitä lamaantuneesti. Se oli hirveää katseltavaa. Koira kävi makuulle hirven jalkojen juurelle, ja katseli seinään päin. Rotta vikisi hermostuneen kuuloisena.
Pian Remuksen tilalla seisoi täysikasvuinen ihmissusi, joka ulvoi verenjanoisena. Se aisti lähellä olevan eläimiä, mutta ei loukannut niitä.
Hirvi katsoi kysyvästi koiraa, ja koira nyökkäsi. He johdattelivat suden ulos huoneesta, juoksemaan Tylypahkan tiluksille.
Tumma hahmo meni kohti Kiellettyä metsää, joka oli synkän näköinen jo kaukaakin katsottu. Teräväpiirteinen hahmo katsoi kohti sitä, mutta kääntyi kuitenkin lähteäkseen pois sieltä. Hän tutki katseellaan koko Tylypahkan pihaa, aivan kuin etsien kylttiä: “Täällä se etsimäsi salakäytävä on”
Kuu paljasti hahmon kasvot. Mischa Heyes kulki kiellettyyn aikaan etsien salakäytävää Rääkyvään Röttelöön, tietämättä vaaroista.
Hetken kuluttua, hän oli kävellyt ison puun luo, jota kutsuttiin Tällipajuksi. Ihaillen sen isoa kokoa metsän rajoilta, hän huomasi kauhukseen pienen kolon puun alla aukenevan, ja tyttö singahti peloissaan yhden metsän puun taakse.
Hän näki, että puun alta tuli ensin rotta, sen jälkeen koira, ihmissusi ja hirvi. Mischan silmät suurenivat järkytyksestä ja pelosta. Eikö ihmissusi aistikin saaliin kaukaa....?
Sirius, eli tuo sysimusta koira, katseli ihmissutta kummissaan. Se oli noussut takajaloilleen ja nuuski ilmaa. Hänen järkytyksekseen susi loikkasi suoraan metsään aivan kuin saalistaen. Koira ja hirvi juoksivat sen perässä, yrittäen saada sen lopettamaan, mutta ihmissusi piti päänsä ja metsästi saalista. Hirvi ja koira ihmettelivät, mikä liikkui metsässä tähän aikaan, luultavasti vain jänis. Mutta silti he eivät halunneet päästää sutta pois silmistään. Ties mistä Remus heräisi seuraavana aamuna.
Mischa katseli lamaantuneena kuinka susi haisteli ilmaa, ja hän arvasi, että susi haistoi hänet. Mischa hiipi taaksepäin niin hiljaa kuin pystyi, mutta lopetti pian kaunistelemasta ja juoksi metsään. Ihmissusi juoksi häntä kohden.
Koira ja hirvi kadottivat ihmissuden metsässä. He etsivät sitä kauhuissaan, sillä kukaan ei saisi tietää kuinka he olivat opetelleet animaageiksi ja päästäneet ihmissuden metsään. He saisivat potkut.
Pian rottakin osallistui etsintöihin. He eivät kuitenkaan löytäneet ketään metsästä, joten he kerääntyivät piiriksi metsään, muuttuen samalla ihmisiksi.
“Kuinka hemmetissä ihmissuden voi kadottaa?” Sirius manasi ja katsoi kättänsä, jossa oli hyvin syvät viillot, jotka olivat syntyneet hänen estäessä Remusta menemästä metsään.
“En tiedä, mutta meidän pitää löytää hänet, ettei kukaan saa tietää meistä”, James sanoi ja siveli haavaa poskessaan, joka oli syntynyt samasta syystä kuin Siriuksen.
“Me saamme potkut koulusta”, Peter vikisi ja järsi kynsiään.
Pian he kuitenkin kuulivat läheltä ihmissuden janoisen huudon. Nopeasti he kaikki olivat muuttuneet taas eläimiksi ja he syöksyivät ihmissuden luokse. Se oli kumartumassa jonkin ruumiin näköisen luokse, joka näytti koiran mielestä tutulta... Aivan liian tutulta... Nopeasti hirvi ja koira syöksyivät kohti sutta riistäen sen tilaisuuden satuttaa lisää maassa makaavaa Mischaa. Ihmissusi uikutti maassa ja koira syöksähti heti katsomaan Mischaa. Tytöllä oli monta vaarallisen näköistä haavaa ja pää auki, verta oli joka paikassa. Sirius katsoi shokissa Mischan vartaloa ja kuuli pian Jamesin sanovan: “Vie sinä hänet sairaalasiipeen, me viemme Matohännän kanssa Remus takaisin Tällipajuun!”
Jameskin katsoi järkyttyneenä Mischaa, mutta lähti viemään väkivalloin ihmissutta Tällipajuun hirven muodossa.
Sirius muutti itsensä takaisin ihmiseksi ja nosti varovasti Mischan käsivarsilleen, juosten kohti Tylypahkaa. Kuinka he saattoivatkin päästää Remuksen vapaaksi ja Mischan kimppuun? Tämä kaikki oli heidän syytä. Entä jos Mischa kuolisi tai Remus olisi purrut tätä?
-
Luku 13
Anteeksiantoja
"Kuinka tämä voi olla mahdollista?" James kysyi hiljaa. He seisoivat Siriuksen ja Peterin kanssa hiljaisina sairaalasiiven oven takana, tietäen että Mischaa yritettiin parantaa oven takana kaikin keinoin.
"Me olimme tyhmiä", Sirius sanoi. Sirius istui nojaten seinään ja yritti pitää tunteensa kurissa, vaikka hän sisäisesti olisi halunnut huutaa ja paiskoa tavaroita. Jos Mischa kuolisi...
"Niin olitte", sanoi tyyni ääni nurkan takaa. Sieltä astui hyvin vakava ilmeinen Albus Dumbledore. "Haluaisin kuulla teidän selostuksenne tästä illasta"
"Voisimmeko kertoa sen tässä?" Sirius kysyi hiljaa. "Haluan kuulla heti, jos Mischan tila muuttuu"
"Tottakai", rehtori sanoi ja katsoi heitä vuoronperään tutkivasti. "Miksi te menitte ulos tänä iltana?"
He pysyivät hetken hiljaa, kunnes James selitti hiljaa: "Me olemme jo kauan tietäneet Remuksen olevan ihmissusi, mutta tänään menimme ensimmäistä kertaa katsomaan Remusta ja hänen muodonmuutosta. Livahdimme sisään tällipajun alle, ja tilanne riistäytyi käsistä. Remus pääsi vapaaksi, ja hyökkäsi ulkona olleen Mischan kimppuun." James keskeytti ja hän alkoi voida pahoin ajatellessaan, miltä Mischasta oli tuntunut... Ihmissusi läähättämässä niskaan, puremassa... Mutta kyllä hän tiesi, se ei ollut Remuksen vika, vaan heidän. Yksin heidän.
"Mitä neiti Heyes teki siellä?" rehtori kysyi seuraavaksi.
"En tiedä", James sanoi Siriuksen ja Peterin pudistaessa myös päitänsä.
"Hyvä on. Haluan teidän tietävän, kuinka vakavaa tämä on, ja vastuuntunnotonta, eikä sitä voi millään tavalla korvata neiti Heyekselle"
Kaikki he nyökkäsivät katse maahan luotuna, ja Sirius ei voinut enää estää itseään. Pari kyyneltä valui hänen poskilleen.
"Uskon kuitenkin, että te tiedätte tekonne vakavuuden ja selitätte huomenaamulla asian myös herra Lupinille. Ja saatte kuukauden jälki-istuntoa ja otan tuvaltanne 50 pistettä pois"
He vain nyökyttelivät rehtorillensa, eivätkä voineet tehdä muuta. Sitten ovi aukeni ja aulaan katsoi siistin näköinen nainen, jolla oli hyvin huolestunut ilme.
"Mitä, Poppy?" Albus kysyi.
"Rehtori, tyttö on nyt siirretty Pyhään Mungoon, teimme kaiken minkä voimme", Poppy Pomfrey sanoi hiljaa.
Sirius ei kestänyt kuulla enempää, vaan syöksyi pois paikalta. James ja Peter jäivät katsomaan hänen taakseen avuttomasti. James keräsi voimansa ja kysyi: "Onko hänellä hengenvaaraa, matami Pomfrey?"
"Kyllä vain, pojuseni, kyllä vain", Matami Pomfrey huokaisi. "Kauheaa, mikä tapaus. En olisi uskonut että hän olisi edes hengissä, kun herra Black toi hänet..."
"Kiitos, riittää, Poppy", rehtori Dumbledore sanoi tiukasti katsoen samalla Jamesin ja Peterin pahoinvoivia ilmeitä.
"Uskon, että otitte opiksenne tästä", rehtori sanoi vielä kerran. "Ilmoitan jälki-istunnon ajankohdan myöhemmin"
Dumbledore käänsi heille selkänsä ja lähti kävelemään verkkaisin askelein poispäin. James ja Peterkin näkivät parhaaksi lähteä lohduttamaan Siriusta.
Kello oli jo lähes yksi yöllä, kun James ja Peter saapuivat Rohkelikon oleskeluhuoneeseen. He olivat aivan poikki päivästä.
"Ehkä meidän pitäisi mennä nukkumaan", Peter ehdotti heikosti, mutta James pudisti kiivaasti päätään.
"Meidän pitäisi ensin kertoa Lilylle, mitä on tapahtunut", James sanoi.
"Eikö se voisi odottaa aamuun?" Peter ehdotti ja huokaisi.
"Ei, Lily haluaisi kuulla heti asiasta, olen varma siitä", James sanoi äänensävyllä joka kertoi, että hänen päätään oli turha käännyttää.
"Miten edes aiot päästä sinne ylös, raput hylkivät poikia?" Peter yritti heikosti.
"Leijuttamalla", James vastasi. "Sinun pitää leijuttaa minut rappujen yli"
"Miten ihmeessä sinä tuon keksit?" Peter kysyi ihaillen.
"Sirius tarvitsi sitä kolme vuotta sitten", James vastasi yksinkertaisesti.
Peter leijutti Jamesin rappujen ohi, ja James kiirehti tyttöjen makuusaliin. Lily, Stephanie ja Amy nukkuivat kaikki sikeästi, ilman huolia. Jamesia hieman inhotti kertoa asiastaan, mutta pakkohan hänen oli.
"Lily!" James kuiskasi ja tökkäsi Lilyä kylkeen. Jamesin poskille nousi pieni puna, kun hän näki Lilyn pyjamassaan, Lilyllä oli päällään pieni vihreä T-paita.
Lily heräsi hetkessä, aivan kuin olisi odottanut jonkun herättävän hänet keskellä yötä. Nähdessään Jamesin Lily punastui ja veti nopeasti peiton suojakseen.
"James, mitä sinä täällä teet?" Lily kysyi järkyttyneenä.
"Usko pois, en tullut tällä kertaa ahdistelemaan sinua", James sanoi ja virnisti heikosti.
"Vaan?" Lily kysyi hermostuneena. Hän tunsi, kuinka jokin asia oli pahasti vinossa.
"Se koskee Mischaa", James sanoi ja loi katseensa maahan. Ei ollut helppoa kertoa Lilylle.
"Mischa... On loukkaantunut aika pahasti. Hänet löydettiin Kielletystä Metsästä. Itse asiassa, me löysimme, kelmit", James korjasi hiljaa ja uskalsi katsoa Lilyä silmiin. Tämä oli lyönyt kätensä suulleen ja hänen kauniissa vihreissä silmissä loisti kyyneleitä.
"Hänet siirrettiin Pyhään Mungoon, eikä Pomfrey tiennyt, selviääkö hän", James sanoi ja häneltäkin pääsi pieni kyynel vierähtämään poskelle.
Lilyn päässä pyöri ajatukset hirveätä vauhtia. Kuinka Mischalle oli voinut käydä niin? Sille itsevarmalle, kaiken tietävälle Mishcalle ? Se ei voinut vain olla totta...
"Miten hän oli sinne päätynyt? Mitä hänelle oli tapahtunut?" Lily kysyi ja itki hiljaa.
"Hmm.. En voi kertoa sitä nyt tässä, haluan kertoa sinulle sen hieman syrjäisemmällä paikalla", James sanoi ja katsoi epäluuloisesti Amyn ja Stephanien petejä, joista ei enää kuulunut nukkumisen ääniä.
"Kerron sen sinulle jo heti huomenna", James lupasi. "Yritä nukkua"
Lily nyökkäsi Jamesille, joka lähti pois heidän huoneesta. Heti oven kolahdettua kiinni, Lily purskahti epätoivoiseen itkuun, mutta tiesi ettei ollut ainoa. Myös Stephanien sängystä kuului surullisia nyyhkäyksiä.
James ja Peter yrittivät epätoivoisesti piristää Siriusta, mutta huomasivat yllättävän nopeasti sen olevan täysin mahdotonta. Sirius oli kaivautunut peittonsa alle eikä huomioinut heidän lohdutuksiaan millään lailla. James ja Peter päättivät vähän ajan päästä myös alkaa nukkumaan, päättäen yrittää aamulla uudestaan.
Aamulla herätessään James sai huomata, että Siriuksen peti oli tyhjä. Herätettyään Peterin he kiirehtivät aamupalalla, osittain toivoen Siriuksen olevan siellä.
Mutta Suuressa Salissa ei ollut jälkeäkään Siriuksesta. Heitä katsottiin uteliaasti, ja James arvasi Mischan tarinan vuotaneen jo jokaisen Tylypahkalaisen tietoon, niin kauheata kuin se olikin. James ei voinut kuin toivoa, että Remuksen osuus olisi pysynyt salassa.
Stephanie heräsi auttamattomasti myöhässä. Hän ei ehtisi enää aamupalalle, mutta ei hän siitä kauheasti olisi välittänytkään. Ei hänellä ollut ruokahalua, eikä kiirettä tunneille, sillä olihan sunnuntai.
Hän oli kuullut eilen yöllä Jamesin ja Lilyn keskustelun. Mischa-parka. Kuinka hän oli kehdannut kiukutella kuin kaksivuotias Mischalle? Häntä kadutti niin hirveästi, ettei hän voinut edes kuvitella sitä.
Hän yritti kovasti miettiä, jaksaisiko edes lähteä minnekään. Mitä iloa siitä olisi? Amykään ei ollut odottanut häntä aamupalalle.
Stephanie päätti mennä katsomaan ihmeellistä Tarvehuonetta, josta oli kuullut Amyltä. Hän oli pyytänyt Stephanieta kuvailemaan miten sinne pääsisi, ja nyt niitä tietoja toden teolla tarvittiin. Hän halusi surra Mischaa rauhassa.
Tultuaan seitsemänteen kerrokseen, hän huomasi, ettei olisi menossa yksin tarvehuoneeseen. Sirius seisoi kuin jähmettyneenä ja katseli seinää, johon Amy oli kertonut oven ilmestyvän, kun oli kulkenut sen ohi kolme kertaa kävellen.
"Sirius?" Stephanie kysyi hiljaa. Sirius hätkähti ja katsoi häntä hieman kummastellen.
"Ai hei. Mikset sinä ole tunnilla?" Sirius kysyi hiljaisena. Stephanie sääli poikaa. Ei ollut hänelläkään helppoa. Sirius oli ihastunut ensimmäistä kertaa kunnolla tyttöön, ja heti hänelle opetettiin kantapään kautta ikävöinti ja surullisuus.
"Varmaan samasta syystä kuin sinäkin", Stephanie sanoi hiljaa.
"Et voi olla", Sirius sanoi tylysti. "Minä tulin tänne suremaan Mischaa"
"Miksi luulet, etten minä voi tehdä niin?" Stephanie vinkaisi.
"Sinähän inhoat Mischaa!"
Stephanie naurahti surullisena. "Pojat. Te luulette heti, että jos kaksi tyttöä tappelevat, he automaattisesti vihaavat toisiaan ja tekevät kaikkensa satuttaakseen toista mitä kieroimmilla tavoilla?"
"Ettekö te sitten tee niin?"
"Joskus", Stephanie myönsi. "Mutta minä en vihaa Mischaa. Olihan hän minun paras ystäväni yli viisi vuotta. Kunnes minä mokasin. Enkä ehdi pyytää häneltä anteeksi", Stephanie sanoi ja hänen äänensä särkyi. Sirius halasi tyttöä lohduttavasti.
"Eihän hän nyt kuolemassa ole", Sirius sanoi. "Mischa on vahva. Kyllä hän selviää"
Mischa tunsi ympärillään kylmyyden ja hänen nenäänsä tunki steriili haju. Pystymättä aukaisemaan silmiään hän liikautti hieman kättään.
"Hei, hän heilautti kättänsä!", sanoi tuttu miehen ääni hänen läheltään, saaden Mischan sydämen lyömään kiihtyneesti. Hän tunsi, kuinka joku tutki hänen rintakehäänsä taialla.
"Hän on hengissä, ja kuulee jokaisen sanamme, herra Heyes", tuntematon naisen ääni sanoi. Mischa keräsi voimiaan ja aukaisi hyvin vaivalloisesti silmänsä.
Hän huomasi olevansa sairaalan tiloissa. Seinät olivat hyvin valkoiset, ja hän oli ainoana potilaana huoneessa. Mutta hän ei silti ollut yksin. Hänen vierellään seisoi virallisen näköinen parantaja ja hänen sänkynsä vieressä istui.. Andreas.
Mischa henkäisi kauhistuneena nähtyään isoveljensä hymyilemässä vinoa hymyään niin lähellä häntä. Andreas näytti lähes samalta kuin pari vuotta sitten: mustat hiukset pörröisinä ja hieman pitkinä pystyssä ja hänellä oli samanlaiset silmät kuin Mischalla, hyvin haalean siniset. Mutta silti hän näytti jotenkin vanhemmalta ja vastuuntuntoisemmalta. Pystymättä sanomaan sanaakaan Andreas hymyili hieman pahoittelevasti hänelle, ja tokaisi parantajalle: "Minun pitäisi nyt vaihtaa pari yksityistä sanaa siskoni kanssa, kiitos"
"Mutta.." parantaja-nainen aloitti, mutta Andreas keskeytti hänet kovalla äänellä: "Saan kutsuttua sinut apuun, jos hänen olonsa pahenee!"
Parantaja mulkaisi Mischan isoveljeä, mutta lähti kuitenkin. Osa Mischasta halusi huutaa, että Parantaja olisi jäänyt vielä paikalle, ettei hänen isoveljensä satuttaisi häntä, mutta hän kuitenkin päätti antaa isoveljelleen mahdollisuuden selittää. Kuin lukien hänen ajatuksensa, Andreas aloitti: "Mischa... Olen todella pahoillani siitä välikohtauksesta pari vuotta sitten. Minun olisi pitänyt selittää asiat tarkemmin"
Mischa ei pystynyt puhumaan vieläkään, mutta katsoi uteliaasti Andreasta.
"Luulitko oikeasti, että olen kuolonsyöjä?" Andreas katsoi Mischaa kurtistaen kulmiaan. Mischa aukaisi turhaan suutaan, saamatta aikaan mitään ääntä.
"Luulin että tunnet minut paremmin", Andreas sanoi hieman loukkaantuneena. "Teen asiaa hyvän asian vuoksi, älä murehdi. Mutta jos hiiskahdatkaan meidän keskustelusta muille, tapan sinut", Andreas sanoi mutta vaikutelmaa pilasi hieman se tosiasia, että hän virnuili koko ajan leveästi, paljastaen lähes virheettömän hammasrivistön.
"Nääh, en minä ikinä sinua tappaisi", Andreas totesi. "Minulla on sinulle hirveästi hommia tulevaisuudessa!"
Mischa pyöritti silmiään ärtyneesti. Niinpä tietenkin, hänet laitettaisiin heti hommiin!
Andreas nauroi hänelle. "Oikeasti, pikkusisko, kaipaisin sinun apuasi tulevaisuudessa. Ja muutenkin, minulla on ollut tylsää, kun ei ole voinut ärsyttää sinua", Andreas sanoi. "Ja paljastin vahingossa (tai vähemmän vahingossa) että yritit heittää minua sillä rumalla posliinipatsaalla ja rikoit sen"
Mischa aukaisi ärtyneenä turhaan suutansa. Hän olisi huutanut veljelleen, jos olisi pystynyt. Andreas virnuili vahingoniloisena hänelle.
"Opitpahan, ettet syyttele minua kuolonsyöjäksi vähään aikaan", Andreas sanoi. Mischan olisi mieli tehnyt sanoa, että alunperin Andreas kertoi hänelle olevansa kuolonsyöjä. Andreas luki jälleen hänen ajatuksena.
"Tiedän mitä ajattelet. Itsepähän kerroin niin sinulle. Mutta kuulet kyllä miksi sanoin niin, mutta myöhemmin. Ja kuule, koitahan parantua. Näytät karmealta"
Niine hyvineen Andreas lipui pois, jättäen Mischan makaamaan toimettomana sänkyynsä. Kaikesta kivusta huolimatta hän oli onnellisempi kuin aikoihin.
Tietämättä kauanko oli nukkunut, Mischa heräsi valtavaan kipuun kädessään. Aukaisten silmänsä, hän toivoi näkevänsä Andreaksen virnuilemassa hänelle, mutta hän pettyi pahasti. Hänen vierellään ei ollut merkkiäkään hänen isoveljestään. Hän oli nähnyt unta. Mischa olisi voinut itkeä pettymyksestä, mutta ei pystynyt.
Hän näki kaksi hoitajaa tutkimassa itseään, ja huomatessaan Mischan auki olevat silmät, toinen parantajista hymyili helpottuneena hänelle.
"Huomenta, neiti Heyes", punatukkainen parantaja-nainen toivotti. Toinenkin parantajakin hymyili hänelle ja toivotti hyvät huomenet. Kumpikin heistä oli vähän yli kaksikymppisiä. Toisella parantajalla oli ruskeat hiukset ponihännällä, ja hyvin kimeä ääni.
"Oletpas sinä nopea toipumaan!" parantaja kiljaisi. "Olit unessa vain pari tuntia!"
"Mikä päivä tänään on?" Mischa kähisi.
"Lokakuun 26 päivä, sunnuntai", punatukkainen parantaja sanoi pirteästi.
"Olenko minä kunnossa?" Mischa kysyi seuraavaksi.
"Et täysin", ruskeahiuksinen parantaja hymyili. "Mutta sinulla on todella paljon onnea! Vaikka sinulla on paljon raapaleita ja haavoja, ihmissusi ei purrut sinua kunnolla, joten et muutu ihmissudeksi"
Mischa huokaisi helpotuksesta. Hän oli menettänyt tajunsa kompastuttuaan puunhaaraan ja lyötyään päänsä kivuliaasti kivenmurikkaan.
"Muutenkin, ihme että olet elossa", ruskeatukkainen parantaja jatkoi. "Olit todella karmeassa kunnossa kun tulit. Perheesi on käynyt katsomassa sinua"
"Tarkoitat vanhempiani, etkö?" Mischa huokaisi. Hänen vanhempiensa ylihuolehtivaisuutta hän nyt viimeksi kaipasi!
"Kyllä, ja isoveljeäsi", punatukkainen parantaja hymyili onnellisena. Mischa hätkähti.
"Oliko hän todella täällä?" hän henkäisi. "Luulin nähneeni unta!"
"Kyllä hän oli", punatukkainen parantaja kihersi yhdessä toisen parantajan kanssa. "Todella komea isoveli sinulla! En olisi saanut päästää häntä tänne, mutta hän suorastaan aneli päästä katsomaan sinua, joten päästin hänet. Tosin sillä ehdolla, että hän vie minut kahville ensi viikolla!" punatukkainen parantaja hymyili onnellisena, ja Mischa huokaisi. Niin Andreaksen tapaista. Hurmata nyt parantaja että pääsisi katsomaan häntä. Mutta silti hän oli onnellinen.
"Eli siis, Remus on ihmissusi ja hän puri Mischaa?" Stephanie toisti hiljaa. Sirius nyökkäsi hänelle. He istuivat tarvehuoneessa, jonka Stephanie oli kuvitellut vaaleansiniseksi, jossa oli tummansiniset sohvaryhmät. He istuivat sohvilla ja he olivat jutelleet koko eilisillan kulusta.
Sirius oli yllättynyt, kuinka helppo Stephanielle oli loppujen lopuksi puhua. Hän oli pystynyt luottamuksellisesti kertoa Stephille kaiken, ja tiesi ettei tämä kertoisi heidän salaisuuksiaan kenellekään. Stephanie ei ollutkaan niin kauhea, mitä Sirius oli kuvitellut. Hän ymmärsi nyt, mitä Mischa näki hänessä. Huumorintajuisen, iloisen ja ystävällisen tytön, joka ei ollut hassumman näköinenkään.. .Mutta Mischa veti Siriuksen mielestä vielä pitemmän korren. Mischasta hän todella piti.
"Kyllä", Sirius huokaisi. "Eilen illalla Mischa siirrettiin Pyhään Mungoon"
"Sen kuulinkin jo Jamesilta", Stephanie sanoi. "Toivottavasti Mischa selviää"
"Niinpä", Sirius vahvisti ja he vajosivat hiljaisuuteen.
Lopulta hiljaisuuden rikkoi koputus ikkunaan. Hämmästyneenä Sirius katsoi kohti ikkunaa ja näki pöllön ikkunan takana, koivessa sillä oli käärö.
"Onko tuo..." Sirius sanoi hitaasti.
"Kyllä. Tuo on Mischan pöllö!" Stephanie sanoi hengästyneenä.
"Voisimmeko me jutella nyt, James?" Lily ehdotti tyhjässä oleskeluhuoneessa. Vaikka olikin sunnuntai ja vapaapäivä, kukaan ei jaksanut viettää aikaansa oleskeluhuoneessa, joten Lily ja James olivat siellä kahden.
"Sopii", James sanoi helpottuneena. Hän oli jo luullut, että Lily ei haluaisi puhua hänen kanssaan. Koko päivän Lily oli surrut yksin makuusalissaan, jonne oli lukittautunut.
"Mitä Mischalle on tapahtunut?" Lily kysyi ja istui sohvalle Jamesin viereen.
"No... Tätä ei ole helppo kertoa", James sanoi surullisena ja Lily nyökkäsi myötätuntoisena. "Mutta sinulla on oikeus tietää. Me Kelmit... Me olemme hiippailleet ulkona joka kuukausi Remuksen tukena"
"Remuksen tukena? Mitä tarkoitat?" Lily kysyi hämmästyneenä.
"Lily... Remus on ihmissusi", James sanoi surullisena. Lily hämmästyi pahasti, eikä saanut sanaakaan suustaan.
"Häntä purtiin lapsena, ja siitä lähtien, joka täydenkuun aikaan hän muuttuu ihmissudeksi. Hänet viedään tällipajuun muodonmuutoksen ajaksi. Olemme olleet hänen tukenaan siitä lähtien, kun saimme tietää Remuksesta", James jatkoi surullisesti. "Olimme eilenkin. Remus vain pääsi vahingossa irti, ja hyökkäsi Mischan kimppuun. Se oli meidän syy"
"Oliko Michakin teidän mukana?" Lily kysyi.
"Ei, emme tiedä miksi hän oli siellä", James sanoi.
"Mutta... Miten te olette säilyneet loukkaantumisilta ja puremisilta kun olette olleet Remuksen tukena? Miten se on mahdollista?" Lily kysyi ymmärtämättä enää yhtään mitään.
"Ihmisinä se ei olisikaan mahdollista", James sanoi. "Mutta me opettelimme animaageiksi", James vastasi.
"MITÄ?" Lily kiljaisi. "Te olette vain noin nuoria!"
"Tiedän", James virnisti heikosti. "Itse asiassa opettelimme animaageiksi jo kauan sitten"
"Ihmeellistä... ja laitonta", Lily vastasi. "Te ette ole rekisteröityneet, ettehän?"
"Emme", James sanoi syyllisenä. "Mutta.. Aioitko sinä kertoa kellekään?" James kysyi huolestuneena.
Lily mietti hetken. Johtajaoppilaana hänen olisi pitänyt kertoa, mutta Kelmit olivat nykyään hänen ystäviään... Jos hän olisi saanut tietää vuosi sitten tämän saman asian, hän olisi empimättä mennyt kertomaan Dumbledorelle, mutta nyt... Sitä paitsi, eikö se todistanut jo jotain kelmeistä, että he olivat joka kuukausi oman henkensä uhalla Remuksen tukena? Ja voi Remus-parkaa!
"En minä aio kertoa", Lily lupasi ja James hihkaisi, ja halasi häntä tiukasti. Lily halasi myös onnellisena Jamesia, melkein kuin unohtaneena että he eivät olleet enää yhdessä.
Peter tuli sisään oleskeluhuoneeseen, ja näki kauhukseen Lilyn ja Jamesin, jotka halailivat toisiaan tiukasti. Nolona hän oli yrittänyt selittää jotain, mutta myös noloilta näyttäneet Lily ja James käskivät Peterin kertoa asiansa.
"No, Remus on nyt herännyt, ja haluaisi nähdä meidät sairaalasiivessä..." Peter mumisi lähes kuuluvasti. James oli heti ponkaissut pystyyn ja ottanut taskustaan peilin, jolle sanoi käskevästi: "Sirius Black"
Lily katsoi uteliaana peiliin, luullessaan aluksi Jamesin alkavan peilailemaan ulkonäköään ennen sairaalasiipeen menemistä. Hän meinasi jo nauraa ääneen Jamesille, kunnes kuuli tämän sanat *Sirius Black'. Hämmästyneenä hänkin kumartui Jamesin olan yli katsomaan peilistä Siriuksen kasvoja.
"APUA!" Lily kiljaisi nähdessään Siriuksen kasvot peilissä.
"Älä pelkää, et ole muuttunut Siriuksen peilikuvaksi", James virnuili hänelle.
"Ja jos olisit, sietäisit olla onnellinen", Sirius sanoi muka-loukkaantuneena peilistä.
"Mikä tuo on?" Lily kysyi Jamesilta ja osoitti peiliä typertyneenä.
"Peili, jolla saamme yhteyden toisiimme", James sanoi ja virnuili. "Anturajalka, Kuutamo haluaa nähdä meidät sairaalasiivessä"
"Hyvä, minullakin on asiaa teille kaikille", Sirius virnuili onnellisena.
"Onko jotain tapahtunut?" James kysyi.
"On", Sirius sanoi ."Jotain onnellista, joten älä huolehdi. Ja ota se punapää myös mukaan"
James laittoi peilin taskuunsa, ja lähti nyrpeän Lilyn ja Peterin kanssa kohti sairaalasiipeä. Lily mutisi itsekseen jotain punaisen tukan kirouksesta ja Siriuksen lyömisestä. James hymyili koko matkan.
Sairaalasiivessä oli vain Remus, joka makasi pahoin haavoittuneena sängyllään, mutta oli kuitenkin tajuissaan. Hän odotti Jamesia, Peteriä ja Siriusta, jotka saisivat selittää paremmin eilisillan kulun hänelle.
Hän muisti hämärästi hyökänneensä jonkun kimppuun, mutta ei muistanut kenen.. Ketä hän oli purrut? Toivoen parasta hän odotti ystäviään.
James, Peter ja Lily tulivat ensimmäisinä Remuksen luo, hymyillen surullisesti. Remus hämmästyi pahasti nähdessään Lilyn.
"Me kerroimme hänelle", James sanoi syyllisenä.
"Miksi?" Remus tivasi.
"Koska tämä liittyy häneen", James jatkoi. "Muistatko mitään eilisillasta?"
"Osan... Kenen kimppuun minä sitten hyökkäsin?" Remus sanoi hermostuneena.
"Mischan", Lily sanoi surullisena.
Remus tunsi, kuinka ilma tyhjeni hänen keuhkoistaan. Mischan..
"Missä hän on?" Remus kysyi ja yritti estää kyyneleitä tippumasta silmistään.
"Pyhässä Mungossa, mutta ei huolta", kuului ääni ovelta. Sirius ja Stephanie astuivat sairaalasiipeen onnellisen näköisinä.
"Mitä hänkin täällä tekee?" James kysyi vihaisena Siriukselta ja tuijotti vihaisesti Stephanieta.
"Rauhoita, Sarvihaara", Sirius tokaisi. "Hän on ollut tukenani koko päivän. Hänkin on surullinen Mischan puolesta, ja kerroin hänelle koko jutun, kuten sinä Lilylle"
Kaikki tuijottivat typerästi toisiaan, ja Remus rikkoi surullisena ja syyllisen kuuloisena hiljaisuuden: "Miten Mischa voi.. En kai sentään..."
"Emme tiedä", James sanoi surullisena.
"Kylläpäs tiedämme", Stephanie sanoi onnellisena. "Mischa lähetti Siriukselle kirjeen"
"Mikset kertonut aikaisemmin?" James kysyi turhautuneena Siriukselta.
"Nyt kerron", Sirius sanoi ja luki kirjeen ääneen:
"Sirius,
Halusin vain kertoa, että olen kunnossa.
En ole kuollut, eikä minua ole purtu, joten minulla menee hyvin täällä Mungossa, mitä nyt pari parantajaa ottaa pahasti hermooni.
Viitsisitkö kertoa Remukselle, miten pahoillani olen, kuinka eksyin tällipajulle, ja näin hänet. Olen hyvin pahoillani, että hän harrastaa ‘sitä sairautta'. (En viitsi kirjoittaa sitä, jos tämä kirje eksyy vääriin käsiin, mutta tiedätte kyllä, mitä tarkoitan. Eikö se salaisuus olekin se sairaus, vai?) Ei se ollut hänen vikansa, että olen yliutelias olento. Ja muistakin sanoa se hänelle, senkin kana! Muista kerrankin jotain. Ja sano hänelle, ettei murehdi turhaan. Tekevälle sattuu.
Onnellisena,
Mischa
P.S. Sirius, kun en olekaan kuollut, luotan ettet koske kehenkään tyttöön siellä Tylypahkassa, tai lyön sinua. Lujemmin kuin Stephanieta ikinä. Ja sano Lilylle, Stephanielle ja muille kelmeille terveisiä."
Sirius lopetti lukemisen ja virnuili kaikille.
"Se tyttö kyllä kirjoittaa terävästi", hän sanoi onnellisena, helpottuneena.
"Niinpä", Lily sanoi ja pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan.
Kaikki heistä kääntyivät katsomaan Remusta, joka makasi sängyllänsä ja pyyhkäisi pari kyyneltä poskeltaan.
"Sirius", hän sitten sanoi.
"Niin, Kuutamo?"
"Pidä kiinni tuosta tytöstä"
"Jes, sir!" Sirius sanoi ja kaikki nauroivat hieman helpottuneesti. Se oli heille kaikille hyvin onnellinen hetki, he eivät enää pelänneet Mischan puolesta, ja James oli kietaissut kätensä Lilyn vyötärön ympäri, eikä Lily näyttänyt panevan sitä pahakseen. Kaikki he virnuilivat onnellisina.
"Hei, minulla olisi vielä yksi asia", Stephanie sanoi nolona. Kaikki kääntyivät yllättyneenä hänen puoleensa, paitsi Sirius. Hän tiesi, mitä Stephanie sanoisi.
"Lily, haluaisin pyytää sinulta anteeksi. En olisi saanut tehdä sitä kaikkea sinulle, ja olen todella pahoillani ja häpeissäni. Ja James, pyydän anteeksi myös sinulta. Lily, James ei olisi halunnut halata minua, mutta minä vain syöksähdin hänen kaulaansa, joten hän ei voinut estää sitä. Olen todella, todella pahoillani ja ymmärrän jos vihaatte minua", Stephanie sanoi häpeissään.
Lily ja James vilkaisivat toisiaan, ja ymmärsivät toistensa katseista, että olivat samaa mieltä Stephanien suhteen.
"Stephanie, anteeksipyyntö hyväksytty. Ja me emme vihaa sinua", Lily sanoi ja hymyili Stephanien epäuskoiselle katseelle.
"Niin, tai vihasimme, muttemme enää", James hymyili. Stephanie purskahti onnellisena itkuun, ja Lily ryntäsi halaamaan tuota tyttöä. Kaikki ongelmat olivat nyt saaneet onnellisen lopun heidän osaltaan. He muistaisivat aina tuon onnellisen iltapäivän.
-
Luku 14
Hermoilua ennen tärkeää päivää
Lily, Stephanie ja Kelmit viettivät jutellen ja naureskellen koko sunnuntain. Stephanie oli hauskempi ja mukavampi kuin he olivat odottaneet: aivan kuin Stephanie olisi syntynyt uudelleen heidän silmissään.
Mischa ja Sirius lähettelivät kirjeitä toisilleen, sillä Sirius halusi olla ajan tasalla Mischan tilasta, eikä oikein uskonut Mischan sanoja, että hän olisi jo täysin kunnossa, sillä hän muisti vielä kauan millaisessa kunnossa tyttö oli ollut lauantai-iltana.
Kelmit, Lily ja Stephanie (Remus oli vielä sairaalasiivessä) olivat yrittäneet suostutella koko maanantain muodonmuutos oppitunnin McGarmiwaa että he saisivat mennä vierailemaa Mischan luona jonain iltana, mutta McGarmiwa ei ollut suostunut: hänen mielestään Mischan perhe olisi etusijalla vierailijoissa.
"Mischan perhe kyllä pitää hänestä huolta, ei teidän sinne tarvitse mennä", oli professori McGarmiwa sanonut.
Sirius oli juuri tokaisemassa jotain, mutta James oli tukkinut hänen suunsa pergamentilla.
"No, kyllä Mischan vanhemmat pitävät hänestä hyvän huolen", Stephanie sanoi.
"Millaisia he ovat?" Sirius kysyi innostuneena.
"Sinä haluat siis sisäpiiritietoa anopeistasi, vai?" Stephanie virnuili Jamesin, Lilyn ja Peterin naureskellessa vieressänsä.
"No, he ovat tosi kivoja", Stephanie hymyili. "Hänen äitinsä, Soheila Heyes on tosi upea. Laiha, ihan mallin oloinen, mutta jotenkin rennompi, eikä ole niin tarkka painostaan", Stephanie pulputti innoissaan. "Mutta hänen isänsä vasta ihana onkin! Keith Heyes, minun esikuvani. Lihaksikas, komea..."
"Sinun ystäväsi isä", Lily huomautti.
"No en minä häntä sillä silmällä katso!" Stephanie järkyttyi. "Hän on töissä ministeriössä, luulisin. Rento ihminen. Sitten Mischalla on isoveli, josta en olekaan kuullut pitkään aikaan mitään", Stephanie rypisti otsaansa.
Lily pysytteli aivan hiljaa.
"Joo, Mischa kertoi minulle hänestä. Ei hän tiedä missä se isoveli nyt menee", Sirius sanoi mietteliäänä.
"Ai?" Stephanie kauhistui. "He olivat hirveän läheiset! Enpä olisi uskonut. Kai heille on sitten tullut jonkinlainen riita"
Sirius oli aukaisemassa suutaan, mutta Lily sanoi: "Ehkä meidän pitäisi jatkaa matkaa taikajuomatunnille?"
He olivat olleet maanantain oppitunneista vasta ensimmäisellä, muodonmuutoksissa. Seuraavana olisi tuplatunti taikajuomia, sitten päivällinen, jonka jälkeen olisivat taikuuksien historia, pimeyden voimilta suojautuminen ja taikaolentojen hoito.
Päivä kului nopeasti, vaikkakin heillä oli ollut ongelmia taikajuomatunneilla. Polkein rankaisi ja pilkkasi heitä koko ajan, ja Siriuksella ja Jamesilla menivät hermot, joten he haukkuivat Polkeinia kilpaa Peterille, Lilylle ja Stephanielle. Pahaksi onneksi Polkein oli kuullut sen ja määräsi heidät viikon jälki-istuntoon.
Amy oli istunut kaukana heistä, jonkun korpinkynteläisen vieressä ja oli tämän kanssa koko päivän. Lily tunnisti tytön Mikaela Southiksi. Stephanie oli pyytänyt Amyä, mutta jostain tuntemattomasta syystä tämä oli kieltäytynyt. Mutta ei Stephanie ollut sitä kauaa pahoitellut. Hänellä oli hauskaa Kelmien ja Lilyn kanssa.
Ensiksi hän oli hieman vierastanut, mutta oli hyvin pian oppinut nauramaan Kelmien vitseille ja Lilyn tappeluille Jamesin kanssa. Lilystä hän piti paljon, viimeinkin hän tajusi, mitä Mischa näki Lilyssä. Hän oli myös hieman pelännyt, millaista olisi olla tekemisissä Jamesin kanssa, mutta se oli helpompaa kuin hän oli kuvitellut. Hän oli oma itsensä, ja se riitti heille.
Koulupäivän loputtua James, Sirius, Peter, Lily ja Stephanie istuivat oleskeluhuoneen sohville, vallaten koko sohvaryhmän. He kaikki olivat puhki taikaolentojen tunnin jälkeen; heidän oli pitänyt täyttää taikaeläinluettelo, johon heidän piti listata mahdollisimman monen tuntemansa taikaeläimen elinpaikka, ruokatottumukset ja ulkonäkö. Lily oli saanut listattua tunnin aikana yli kolmenkymmenen taikaeläimen tiedot.
"Huh, kuinka hirveätä se oli", Sirius huokaisi heidän jutellessa listauksesta.
"Sinulla ei ole valittamista, minä muistin vain seitsemän", Peter vikisi hermostuneena kokeestaan.
"Miten sinä niin vähän sait?" James ihmetteli. "Oletko edes pitänyt silmiäsi auki ikinä?"
"Olen", Peter vikisi loukkaantuneena. "Mutta kaikki meistä ei muista niitä!"
"Jopa Sirius sai kaksikymmentä ja hänellä on kananmuisti!", James huudahti.
"Sinun muistiko sitten on täydellinen?" Sirius kysyi loukkaantuneena myöskin.
"On tietenkin!"
"Miksi meillä ei ole ollut yhtään huispauharjoituksia ja ensimmäinen peli on ensiviikon perjantaina", Sirius muistutti.
James katsoi kauan hölmistyneenä Siriusta, kunnes tajusi mitä tämä oli sanonut.
"EI VOI OLLA TOTTA!" tämä karjaisi kauhistuneena. "Sehän on korpinkynteä vastaan!"
"Bravo, kapteeni", Stephanie nauroi. "Hienoa. Mitä me nyt teemme?"
"Ensimmäiset harjoitukset ovat tänään, ja varaan meille kentän joka päiväksi, vaikka sitten yöksi, mutta me harjoittelemme nyt jokainen hetki!" James mylvi.
"En usko, että menette tänään harjoittelemaan", kuului tiukka ääni muotokuvan juurelta.
He kääntyivät kummastuneina katsomaan, kun McGarmiwa astui esiin. Professori McGarmiwa tuli yleensä oleskeluhuoneeseen vain silloin, kun hänellä oli hyvin tärkeää asiaa.
"Miksi emme?" James kysyi.
"Rehtori on järjestänyt teille mahdollisuuden matkata Pyhään Mungoon", McGarmiwa sanoi ja hymyili heidän innostuneille ilmeilleen. "Mutta teidän täytyy lähteä heti, sillä Mungollakin on vierailuaika. Voin saattaa teidät rehtorin kansliaan"
Innoissaan Stephanie, Lily ja Kelmit (paitsi Remus, joka oli sairaalasiivessä) ryntäsivät McGarmiwan perään.
Sairaalassa oli jotenkin ankea tunnelma Siriuksen mielestä. Käytävillä kohti Mischan huonetta oli pari itkevää vanhempaan, luultavasti surren omaa sukulaistaan. Siriusta ja muita kylmäsi.
McGarmiwa ei ollut lähtenyt heidän mukaansa, mikä toisaalta saattoi olla hyväkin asia. Sirius ei halunnut professoria tai muutakaan aikuista todistamaan jälleennäkemistä Mischan kanssa.
Lopulta he olivat Mischan huoneen oven takana. Stephanie oli juuri avaamassa ovea, kun kuului huuto käytävältä: "STEPHANIE!"
Mustahiuksinen nainen juoksi käytävää eteenpäin, ja kohdalle tultuaan halasi onnellisen näköistä Stephanieta.
"Soheila!" Stephanie kiljahti.
"Kultapieni, mitä sinulle oikein kuuluu?" Soheila sanoi ja irrottautui Stephaniesta, astuen askeleen taaksepäin ja tutkaili katseellaan Stephanieta. "Sinua ei olekaan aikoihin näkynyt!"
Soheila oli noin 169-cm nainen, jolla oli mustat, kiiltävät hiukset sotkuisella nutturalla. Hänellä oli yllään vaaleansininen villapaita ja mustat, löysät housut, mutta saattoi helposti huomata, että nainen oli laiha.
"Niin no, onhan tässä kaikenlaista ollutkin", Stephanie sanoi välttelevästi. Hän ei halunnut kertoa pienestä riidastaan Mischaan, jollei Mischakaan ollut kertonut.
"Muuten, tässä on minun ja Mischan ystäviä Tylypahkasta", Stephanie vaihtoi sujuvasti puheenaihetta. "Lily Evans, James Potter, Peter Piskuilan ja Sirius Musta", Stephanie esitteli ja virnisti Siriuksen kohdalla. "Tässä on Mischan äiti, Soheila Heyes"
Soheila nyökkäsi heille ja hymyili kauniisti.
"Miksi Steph virnistit hänen kohdallaan?" Soheila virnisti ja kääntyi Stephanien puoleen. "Onko jotain mitä minä en tiedä?"
"On paljon asioita, mitä et tiedä, kultaseni", sanoi möreä ääni Soheilan takaa. Soheila hyppäsi ilmaan, ja löi miestänsä rintakehään. "Keith! Uskallakin pelästyttää minut noin vielä kerran!"
Pitkä, hieman parrakas mies hymyili. Hänelläkin oli mustat hiukset ja virne oli identtinen kopio Mischan virneestä.
"En vain voinut vastustaa kiusausta", Keith selitteli ja virnisti. "Stephanie!" tämä huudahti nähdessään Stephanien ja halasi tätä nopeasti. "Mikäs sinut tänne lennätti?"
Stephanie hymyili miehelle. "Tulin katsomaan tytärtänne, joka varmaan makaa tuolla tylsistyneenä, ilman seuraa meidän iloitessa tässä"
"Hän onkin ollut oikea päivänsäde nämä pari päivää", Keith nauroi.
"Millainen itse olisit, jos olisit käynyt kuoleman porteilla?" Stephanie muistutti.
"Minä ainakin hyväksyisin läheisteni avun", Keith sanoi nyrpeän kuuloisena, mutta Soheila tyrkkäsi tätä kovakouraisesti kylkeen.
"Meidän tyttäremme odottaa varmaan vieraitansa", Soheila sanoi paljonpuhuvasti ja virnisti Siriukselle tietävän näköisenä. Sirius virnisti takaisin.
"Mutta ei silti olisi tarvinnut lyödä", Keith sanoi tuimasti. "Mutta meitä ei varmaan kaivata täällä. Menisimmekö vaikka kahville? Näin tuossa lähellä mukavan näköisen kuppilan"
Soheila tarttui Keithiä kädestä, he hyvästelivät heidät ja he jatkoivat matkaansa sairaalan käytävää pitkin.
"Vau, hepä olivat upea pari", Lily kuiskasi Stephanielle.
"Tiedän", Stephanie huokaisi. "Toivoin aina, että vanhempani olisivat kuin he"
Sirius ei jaksanut enää odottaa, vaan tyrkkäsi sairaalahuoneen oven auki, tietäen näkevänsä pitkästä aikaa Mischan.
Mischa istui sängyllänsä lukien kirjaa. Hän näytti jo terveeltä, mutta hänellä oli pitkä arpi vasemmalla puolella naamaa. Hän kääntyi katsomaan ovea ärtyneenä, mutta nähdessään vieraansa, hänen silmänsä levisivät.
"Mitä ihmettä?" hän sanoi typertyneenä. "Mitä te teette täällä?"
"Hienoa kun tuntee itsensä tervetulleeksi", Sirius virnisti ja syöksyi suutelemaan Mischaa, johon tyttö vastasi onnellisena.
"Tiedetään, että ette ole nähneet toisianne pitkään aikaan ja niin edes päin", James sanoi katse katossa. "Mutta hemmetti soikoon, irti toisistanne tai oksennan!"
He kaikki nauroivat iloisesti. Stephanien nauru kuului kuitenkin päällimmäisenä, ja Mischa katsoi hämmästyneenä Stephanieta.
"Ai, sinäkin tulit?" tämä sanoi ja katsoi Stephanieta tutkivasti.
"Kyllä, yleensä niin tehdään, kun ystävä makaa henkihieverissä sairaalassa", Stephanie sanoi.
"Eli luet minut ystäväksi?" Mischa sanoi ja hänen äänestänsä kuului huonosti peitetty ilo.
"Kyllä, niin luen", Stephanie sanoi. "Anteeksi"
"Ei se mitään", Mischa sanoi. "Kyllä minä sinun kiukuttelusi kestän"
"Kiukuttelun?" Stephanie kysyi epäuskoisena. "KIUKUTTELUN?"
Sitten he molemmat purskahtivat nauruun. Muut pudistelivat päätään; he eivät ikinä ymmärtäisi täydellisesti noita kahta.
Kun Lily, James, Sirius, Stephanie ja Peter lopulta saapuivat takaisin Tylypahkaan, kello oli jo paljon. Ulkona oli jo hämärtynyt, ja Lilyn ja Jamesin piti suorittaa vielä partiointi.
Kävellessään kohti tähtitornia, Lily mietti kuinka hauskaa heillä oli ollut. Sirius ja Mischa olivat nahistelleet sairaalassa leikillänsä jokaisesta asiasta, ja kun vierasaika oli ollut loppumaisillaan, Keith ja Soheila olivat saapuneet kahvilasta ja tuoneet heille kaikille herkullista pullaa.
"Minulla oli todella hauskaa Pyhässä Mungossa", Lily totesi hymyillen.
"Niin minullakin", James sanoi spontaanisti. "Kuinka paljonkaan kaipasin Mischan ja Siriuksen nahisteluja?"
Lily nauroi hieman ja hymyili. Hän tunsi olevansa jotenkin turvassa Jamesin kanssa. Hän tiesi, että James tykkäsi hänestä niin paljon, ja mitä hän tunsi Jamesia kohtaan..
Niin, mitä hän loppujen lopuksi tunsikaan Jamesia kohtaan? Hän oli pettynyt niin paljon siihen, että James oli tavallaan pettänyt häntä Stephanien kanssa, mutta nyt hän tiesi, että Stephanie oli tehnyt sen tahallaan, joten mikä häntä esti? Se, että hän pelkäsi. Pelkäsi Jamesin menneen jo eteenpäin, se että hän olisi vain peliä Jamesille.
"Sirius ja Mischa ovat kyllä aika pari", James totesi ja nyökytteli päätänsä. "He sopivat loistavasti toisilleen"
"Niin sopivat", Lily myönteli.
He tulivat hiljaisuuden vallitessa tähtitorniin, josta he yllättivät vain yhden parin. Saarnattuaan heille vähän aikaa, he lähettivät parin tupiinsa, ja James rojahti istumaan tähtitornin lattialle.
"Huh, mikä urakka tämä partiointi on!" tämä puuskahti. "Olisiko pitänyt vain kertoa totuus Vorolle silloin?"
"Niin, kauheaa. Tänäänkin olemme kiertäneet vain tähtitornin", Lily nauroi. "Sinun kuntosi on heikentynyt!"
"Siitä puheen ollen, minun täytyy ilmoittaa huomiseksi harjoitukset", James sanoi harmistuneena. "Miten oikeasti unohdin sellaisen asian?"
"Olihan siinä muutankin", Lily sanoi hiljaa ja istui Jamesin viereen. "Jollet ole unohtanut, seurustelimme silloin"
"Miten voisinkaan unohtaa?" James kysyi haikeasti. "Elämäni onnellisimmat kaksi päivää"
Lily katsoi muualle, miettien kuumeisesti seuraavaa siirtoaan. Ei tämän näin pitänyt mennä, Jamesin olisi kuulunut miettiä kuinka iskeä häntä, ei toisin päin! Mutta Lily oli silti salaa onnellinen kuultuaan Jamesin sanovan ‘elämäni onnellisimmat kaksi päivää'. Sehän tarkoitti ettei James katunut tai ollut unohtanut Lilyä vallan...?
James katseli Lilyä hieman hämmentyneenä. Katuuko Lily oikeasti heidän eroansa? James tunsi kuinka hänen vatsaansa kipristeli jännityksestä, mutta hän ei antanut sen estää itseään: hän siirtyi lähemmäs Lilyä ja suuteli tätä, ja tunsi onnellisuuden hyökyvän itseensä Lilyn vastatessa suudelmaan.
"Ai niin, miten voin unohtaa sellaisen asian?" Sirius manasi maatessaan sängyllään. Remus pudisteli päätänsä Siriuksen suuntaan. Hän istuskeli vastapäisellä sängyllä.
"Sinä ehkä olet se kana, mistä Mischa on aina puhunut", tämä sanoi huvittuneena.
"Enkä ole, kanoilla ei ole yhtä hyvää ulkonäköä", Sirius torjui ylimielisellä äänensävyllä. "Mutta oletko varma? Dumstrangilaiset tulevat jo huomenna?"
"Kyllä, kuinka monta kertaa se pitää sanoa sinulle, Anturajalka?" Remus tokaisi turhautuneesti. "Mutta ainakin Mischa on turvassa sairaalassa, Stephaniesta en olisi niin varma"
"Luuletko, että he voisivat tehdä jotain Mischalle ja Stephanielle?" Sirius kysyi heikosti.
"No, en oikeastaan", Remus sanoi punniten sanojaan. "Tai tietenkin, jos ottaa huomioon tosiasian, että he loppujen lopuksi ovat Durmstrangilaisia..."
"Kiitos, tuo lohduttaa minua hirveästi", Sirius tokaisi.
"... Mutta eikö Dumbledore sanonut Mischalle että hän varmistaisi heidän olevan turvassa?" Remus kysyi eikä välittänyt Siriuksen välikommentista.
"Aivan", Sirius tajusi hitaasti. "Aivan!"
"Kanan aivot, todellakin", Remus mutisi hiljaa. "Joten sinä luotat täysin Dumbledoreen?"
"Tottakai", Sirius sanoi mulkoillen epäuskoisesti Remusta. "Miksi en luottaisi?"
"EI, en minä sillä", Remus nauroi. "Mutta eikö olisi juuri sinun egollesi sopivaa yrittää suojella itse tyttöäsi?"
"Joo, voisin ilmestyä nahkatakissa ja moottoripyörässä, niin he eivät taittaisi edes Mischan hiusta", Sirius nauroi. "Tämä on sovittu!"
Stephanie istuskeli hiljaa oleskeluhuoneessa, ja vilkuili Amya, joka istui viereisessä nojatuolissa. Amy oli kuin ei olisi huomannut Stephanieta ja jatkoi kirjan lukemista kaikessa rauhassa. Lopulta Stephanie kyllästyi tähän kissa-hiirileikkiin ja sanoi tiukalla äänensävyllä: "Hyvä on, mitä minä nyt olen tehnyt?"
Amy laski kirjan käsistään pöydälle raivolla ja tiuskaisi takaisin: "Mitä luulisit sen olevan?"
Stephanie huokaisi hiljaa, ja kiitti onneaan siitä että oleskeluhuone oli tyhjä, lukuun ottamatta heitä. Hän ei kestäisi enää uusia juoruja siitä, kuinka hän olisi jälleen riitautunut jonkun kanssa.
"Se, että olin katsomassa Mischaa päivällä?" Stephanie sanoi kyllästyneesti.
"Ei pelkästään se, vaan myös pikainen ystävystyminen Lilyn kanssa!" Amy tiuskaisi ja kyynel vierähti hänen pisamaiselle poskelle. "Hän oli minun ystäväni, minun paras ystäväni itse asiassa, ennen kuin te tulitte Mischan kanssa tänne sekoilemaan!"
"Meillä ei kauheasti ollut vaihtoehtoja", Stephanie sanoi kylmästi. "Mutta anteeksi, jos jotenkin haittaan ‘sekoilullani' sinua. Itsepähän sen sanoit, hän oli sinun paras ystäväsi. Nykyään se varmasti on Mischa"
"Ei ole, vaan se on yhä minä!" Amy kiljaisi lähes mielipuolisesti. Stephanie järkyttyi tytön äänensävystä.
"Hyvä on, se olet sinä", Stephanie sanoi hiljaa. "Miten olisi, jos kävisimme yhtäkkiä katsomassa Matami Pomfreytä?"
"Miksi?"
"Koska sinä olet tainnut unohtaa lääkkeesi?"
"STEPHANIE, minä todella, todella vihaan sinua!" Amy kiljui hysteerisesti, Stephanien katsellessa tylsistyneesti.
"Amy, oikeasti, onko sinulle ‘ne'?"
"Mitkä ne?", Amy hermostui.
"No tietenkin ‘ne', jokaisella naisella kerran kuukaudessa..."
"Minulla ei ole kuukautisia juuri nyt, kiitos kysymästä", Amy sanoi kylmästi.
"Miksi sitten hermostut noin?" Stephanie ihmetteli.
"Miksiköhän, enkö jo selittänyt tarpeeksi selvästi? Minä..."
"Tajusin, mutta luuletko ettet voi olla vieläkin Lilyn ystävä, vaikka et puhunutkaan hänelle vähään aikaan? Selitä se Lilylle, ja pyydä anteeksi. Se siitä", Stephanie selitti rauhallisesti.
"Stephanie Braintown, olet nero", Amy henkäisi.
"Voi, jos saisin kaljuunan joka kerta kun minulle sanotaan noin..." Stephanie haaveili.
"...Olisit yhtä varakas kuin nytkin?" ehdotti suloinen ääni hänen takaansa. Stephanie hätkähti ja katsoi kiukkuisesti hänen selkänsä taakse hiipinyttä Lilyä. James nauroi Lilyn takana. Stephanie toivoi syvästi, ettei Lily ja James olleet kuulleet koko keskustelua. Hän vilkaisi syrjäkarein Amyä, joka punastui pikkuhiljaa.
"Lily! Kehtaakin pelästyttää minut noin vielä toisen kerran, niin minä..." Stephanie vannoi muka hurjastuneena.
"Niin..?"
"Niin minä syötän sinut Polkeinille, katumatta!"
"Apua. Stephanie pelottaa minua", Lily sanoi sarkastisesti ja nauroi.
"Ainahan minä voin suojella sinua hirmuisilta Stephanie-nimisiltä tytöiltä", James ehdotti. Stephanie näytti heille lapsellisesti kieltä.
"Miksi te olette noin hilpeällä tuulella?" Stephanie murjotti Amyn nauraessa. Lily ja James vilkaisivat toisiaan salamyhkäisesti. He olivat jutelleet tunnin tähtitornissa ja suudelleet, unohtaen kokonaan partioinnin. He olivat sopineet yrittävänsä uudelleen, mutta eivät kertoneet muille, etteivät ulkopuoliset sotkeentuisi heidän väliinsä.
"No, oli hyvä partiointi", Lily hymyili salamyhkäisenä.
"Niin niin, varmaan uskonkin tuon", Stephanie murjotti.
"Oletko valmiina huomiseen?" James kysyi Stephanielta vaihtaakseen puheenaihetta.
"Mitä huomenna?" Stephanie ihmetteli ja pyöritteli mustalla rajattuja silmiään. Lily ja James vaihtoivat surullisia katseita.
"Huomenna Durmstrang tulee tänne", Lily muistutti hiljaisesti.
Kesti hetken ennen kuin Lilyn sanat iskeytyivät Stephanien kalloon. Hän aukoi suutansa monta kertaa, yrittäen huutaa, mutta lopulta tyytyi vain vinkaisemaan: "Mischa!"
"Mitä Mischasta?" Amy ihmetteli.
"Minä haluan Mischan tänne suojelemaan nahkaani, nyt tai heti!"
"Kiltti parantaja..." Mischa aneli eikä luovuttanut. Punatukkainen parantaja, jonka nimen Mischa oli lopulta saanut selville (Violet Jogein) , pudisteli päätänsä.
"Olen todella pahoillani, Mischa, mutta et ole vielä tarpeeksi kunnossa lähteäksesi kouluun", Violet sanoi ehdottomasti.
"Kiltti.."
"Ei missään tapauksessa!"
"Ai jaa", Mischa sanoi ja päätti vaihtaa taktiikkaa. "Pitäisiköhän minun kirjoittaa Andreakselle..."
"Andreakselle? Sille komealle isoveljellesi?" Violet kysyi heti kiinnostuneena. Mischa hymyili.
"Niin, häntä kiinnostaa miten minä voin, ja kuinka minua kohdellaan..."
Violet valkeni ja sanoi: "Hyvä on, pääset huomenna kouluusi, senkin ovela kettu!"
Mischa nauroi ja halasi Violettia hetken mielijohteesta. Hetkessä kaikki näytti paremmalta. Hän pääsi kuin pääsikin kostamaan kaikille Durmstrangilaisille!
-
Luku 15
Varo Durmstrangilaisia!
Perjantaina ilma oli jotenkin sähköistä Tylypahkassa. Kaikki muistivat, että Durmstrangilaiset tulisivat illalla heidän kouluunsa ja ihmiset miettivät kuumeisesti, mitä he laittaisivat illalla päällensä.
"Voi, he kaikki ovat varmasti järkyttävän komeita!" Stephanie kuuli yhden viitosluokkalaisen huokaavan, kun Kelmit, Lily, Amy ja Stephanie olivat kävelemässä kohti Muodonmuutosluokkaa.
"Eikä ole, he kaikki ovat ylimielisiä pask..." ehti Stephanie huomauttaa tytöille, kunnes Lily tunki kätensä hänen suunsa eteen ja raahasi hänet tunneille.
Remuskin oli päässyt pois sairaalasiivestä, ja hän oli heti oma pirteä itsensä, vaikkakin hänellä oli kasvoissansa monta uutta arpea. Kaikki Kelmit olivat silminnähden paremmalla tuulella Remuksen liityttyä joukkoon.
Amy oli nyt jokaisen hetken heidän kanssaan, ja tuli toimeen niin Lilyn kuin Kelmienkin kanssa. Hän ja Lily olivat tehneet sanattoman sopimuksen: menneistä ei puhuttaisi enää. Amy oli hyvin helpottunut, ja aivan kuin Stephanie oli sanonut: Lily kyllä antaisi anteeksi. Olisihan hänen pitänyt tietää se. Mutta ei se silti ollut helppoa hänelle: Lily puhui paljon Mischasta, ja Amy tiesi että hänestä ja Lilystä ei tulisi enää ikinä niin hyviä ystäviä kuin he olivat olleet.
Stephanie oli aivan hermoraunio, kun päivällinen koulutuntien jälkeen koitti. Noin kahden tunnin päästä he asettuisivat portaille koulun eteen jonoon, ja odottaisivat Dumstrangilaisia kiltisti ja siististi jonossa, kuten McGarmiwa oli vaahdonnut koko muodonmuutostunnin. Hänen mielestään kukaan Rohkelikko ei saisi nolata itseään Dumstrangilaisten edessä koko viikkona, tai seuraukset olisivat hyvin vakavat. Sirius ja James kyllä muistuttivat professoriraukalle, että heillä olisi jo suunnitelmia Durmstrangilaisten varalle, mikä ei lohduttanut professoria, päinvastoin.
"Söisit jotain", Lily sanoi Stephanielle viisaasti, kun Steph, Lily, Amy ja Kelmit istuivat heidän tupapöytänsä ääreen. Tarjolla oli vain hedelmiä ja muita pikkupurtavia: he söisivät vasta kunnolla kun Dumstrangilaiset tulisivat.
"Ei vain ole nälkä", Stephanie kieltäytyi ja pureskeli kynsiään. "Miksei Mischa ole täällä?"
"Kyllähän sinä sen tiedät", Remus sanoi synkästi. "Minä..."
"Ei Remus, en tarkoittanut sitä sillä lailla, tuskastelin vain itsekseni", Stephanie sanoi välittömästi, katuen suuresti sanojaan. "Minä en syytä sinua siitä, kuten ei kukaan muukaan!"
"Niin, Mischakin olisi halunnut nähdä sinut eilen", Sirius muisteli.
"Aivan, mutta ihmettelenpä, kuinka sinäkin muistat sen", James nauroi. "Puolet ajastanne meni vain nuoleskeluun..."
"Paraskin puhuja!" Sirius tokaisi. James katsoi kummastuneena Siriusta, ja Lily punehtui pikkuhiljaa. Ei kai Sirius tiennyt..?
"Kai sinullakin jo seuraa on, olet noin hilpeä koko ajan", Sirius tokaisi. James vain nauroi, eikä huomannut Lilyn punehtumista. Amy tosin huomasi, ja kohotti kulmiaan Lilylle, joka teeskenteli ettei huomannut.
"Taidat vain olla kateellinen", James nauroi, ja Sirius näytti Jamesille kansainvälistä käsimerkkiä. Remus vain tokaisi: "Vaihdetaanko puheenaihetta?"
Sirius ja James katsoivat kummastuneina Remukseen, mutta tottelivat joka tapauksessa. Remus ajatteli nolona, että Lily oli punehtunut harmista: entä jos hän ei tykännyt että Jamesilla oli jo jokin uusi tyttö?
"Hei James, eikö meillä olekin huispausharjoitukset viiden minuutin päästä?" Stephanie muistutti. James nyökkäsi, ja Sirius, James ja Stephanie lähtivät rupatellen pois pöydästä.
"Aiotko mennä katsomaan harjoituksia?" Remus kysyi Lilyltä.
"En tiedä, tai siis, ehkä minun pitäisi valmistautua Durmstrangilaisten tuloon", Lily valehteli nopeasti. Miksi Remus oli kysynyt häneltä sellaista? Ei kai hänkin jo epäillyt...
Remus meni hieman vaikeaksi Lilyn hämmennyksestä. Ei hänen tarkoituksenaan ollut mitenkään Lilyä loukata, mutta tyttö oli mennyt aivan punaiseksi ja mietti kuumeisesti jotain.
"Missä sinä muuten olit eilen illalla, Matohäntä?" Remus kysyi vaihtaakseen jälleen puheenaihetta.
Peter näytti ärtyneeltä. "Opiskelin jälleen kirjastossa yömyöhään asti, Beatan käskystä"
Remus nauroi hyväntuulisesti. "Sinä olet aivan tossun alla, Matohäntä!"
"Tiedän, mutta en uskalla sanoa hänelle vastaan! Entä jos hän haluaakin sen jälkeen erota?" Peter hermoili.
"Parempi että sanot hänelle, mitä ajattelet. Vaikka hän suuttuisikin, eikö se olisi parempi kuin se, että teet jotain vasten tahtoasi?" Remus neuvoi viisaasti, vakaalla äänensävyllään. "Vaikka en minä sillä, opiskelu tekee ihan hyvää tässä vaiheessa koulua"
"Sinä olet aina yhtä viisas, Kuutamo", Peter kiitti haltioituneena. "Sanon Beatalle tänään suorat sanat!"
"Vau, sinä olet viisaampi kuin luulin, Remus!" iloinen ääni huikkasi hänen takaansa.
Remus kääntyi yllättyneenä katsomaan taakseen, ja näki kauniin Sabrina Lopevin takanaan.
"Hei Sabrina", Remus sanoi. "Mitä sinulle kuuluu?"
"Loistavaa, itse asiassa", Sabrina sanoi ja hymyili säteilevästi, saaden hymyn tarttumaan myös Remukseen. Sabrina työnsi kätensä farkkujensa taskuun, aivan kuin hieman hermoillen. Hän oli myös laittanut vihreän, uusimman paitansa päällensä, toivoen tekevänsä vaikutuksen Remukseen, johon oli hieman ihastunut. "Toivoin, että pääsisit kanssani huispauskentälle", tämä jatkoi säteillen. "Minun täytyy käydä tarkistamassa Rohkelikon uusi joukkue"
"Ja haluat sisäpiiritietoa joukkueesta?" Remus kysyi. "Sehän sopii, mutta yhä edelleen olen sitä mieltä, että Rohkelikko voittaa!"
Remus nousi pois pöydästä huikaten nopeat hyvästit Amylle, Lilylle ja Peterille. Sen jälkeen hän ja Sabrina kävelivät pois Suuresta salista iloisesti jutellen.
Hieman vaivaantunut hiljaisuus laskeutui Amyn, Peterin ja Lilyn ylle. Lily yritti nopeasti keksiä puheenaihetta, sillä hän halusi olla myös Amyn ja Peterin ystävä, sillä vietti näiden kanssa jo nyt paljon aikaa, ja varmasti tulisi viettämään tulevaisuudessakin. Mutta silti Lily oli hiljaa. Mitä sanoa entiselle parhaalle ystävälleen, joka oli yhtäkkiä kääntänyt kelkkansa?
Lilyn helpotukseksi Amy ehti ensin. "Ehkä me voisimme mennä valmistautumaan iltaan?" Amy ehdotti hiljaa.
"Niin, ehkä se olisi paras vaihtoehto, vai haittaako sinua Peter...?" Lily kysyi hiljaa.
"Ei, ei tietenkään. Minun täytyy nyt mennä Beatan luokse, tiedättehän, pitää puhua suoraan", Peter mumisi ja Lily nauroi hyväntuulisena.
"Hyvä on, me menemme, onnea Peter", Lily toivotti sydämensä pohjasta ja nousi pöydästä pois Amyn kanssa.
Peter keräsi hetken ajan rohkeutta, mutta nousi pian mennäkseen kirjastoon, jonne oli sopinut tapaamisen Beatan kanssa.
"HYVÄ STEPHANIE!" James karjui huispauskentällä. Hän katseli onnellisena joukkuettaan. Stephanie loisti kentällä, kuten he muutkin. Heillä oli loistava yhteishenki ja näkyi. Lisäksi heidän pitäjänsä Noelle Johnsson ja Mikael Hugel olivat loistavassa vireessä. James tiesi jo, että menetetty harjoitteluaika ei merkitsisi mitään. He voittaisivat silti tupien välisen mestaruuden.
Hän heräsi mietteistään juuri ajoissa nähdessään Stephanien tuulettavan, sillä tyttö oli tehnyt hyvin loistokkaan maalin, ja jopa Noelle huusi kehuja Stephanielle, vaikka ei ollut saanutkaan tytön heittämää kaatoa kiinni. Heidän edellinen pitäjä ei ollut kehunut ketään, joka sai maalin hänen vartioimistaan maaleista.
Joanna Krepton, Mikael Hugel ja Stephanie olivat loistava rautakolmikko, joka teki maalin tilanteesta kuin tilanteesta, Siriuskin ajatteli yrittäessään lyödä ryhmyä noita kolmea päin yhdessä toisen lyöjän, Brad Mertinon, kanssa. Eivät he ihan turhaan olleet voittaneet jo kolme vuotta peräkkäin tupamestaruutta, ja tämän uuden joukkueen kanssa se oli jo varmemmin heidän.
"Voi ei", huokaisi Sabrina katsomossa. "Miten James onnistuukin löytämään kaikki hyvät joukkueeseen? Eikö hän ikinä erehdy?"
"Ei, pelkäänpä", Remus nauroi hyväntuulisena. "Ainakaan huispauksessa hän ei erehdy eikä haparoi. Muussa kylläkin, ja senkin edestä"
Sabrina nauroi ja kietoi kaulahuiviaan tiukemmin kaulaansa. Ylhäällä katsomassa kävi aika kova tuuli, mutta ei se häntä hirveämmin haitannut, kunhan sai olla Remuksen kanssa.
Sabrina vilkaisi salaa silmäkulmastaan Remusta. Tämä vaaleatukkainen poika katsoi huispausjoukkueen harjoituksia pieni hymynkare huulillaan leikkien, ja Sabrina ei voinut olla myös hymyilemättä. Hän oli tykännyt jo pari viikkoa Remuksesta, mikä oli hänelle aika outoa. Hän oli harrastanut vain pieniä irtosuhteita siellä täällä ja yrittänyt olla välittämättä kenestäkään enempää kuin oli tarpeen. Hän rakasti olla huoleton, kun vielä pystyi olemaan: ulkomaailmassa kuohusi velho nimeltä Voldemort, joka murhasi ja kidutti. Puoliverisenä hänkin oli hieman tulilinjalla.
"Minua hieman jännittää Durmstrangilaisten tulo", Sabrina sanoi karistaakseen ikävät ajatukset mielestään. "Miksi juuri nyt he tulevat viikoksi? Juuri kun meillä on peli Rohkelikkoa vastaan?"
"En tiedä, tulevatko he katsomaan edes peliä?" Remus rypisti otsaansa.
"Luulisin niin. Tai, eikö tämän matkan tarkoitus hieman ollutkin tutustuttaa kouluja toisiinsa? Huispaus kuuluu aika olennaisesti Tylypahkan asioihin", Sabrina mietti ja liu'utti huomaamattaan toista sormeaan huuliensa päällä.
"Luulin, että matkan tarkoitus oli hieroa Tylypahkan ja Durmstrangin välejä paremmaksi", Remus sanoi vakavana. "Mutta taitaa olla turha toivo."
"Kuinka niin?" Sabrina kysyi hämmästyneenä. Hän oli kuullut ystäviensä kikattelevan, että Dumstrangilaiset olisivat hyvännäköisiä. Melkein jokaisella Tylypahkan seiskaluokkalaisella tytöllä oli suunnitelma hankkia ystäviä Durmstrangista.
"Mischa ja Stephanie tekevät vielä jotain hankaluuksia Siriuksen ja Jamesin kanssa", Remus nauroi.
"Eikö Mischa olekaan Mungossa?" Sabrina kysyi. "Kuulin, että hän olisi sairastellut niin pahasti, että hän joutui sinne"
"Kyllä, mutta kaikkihan me toivomme hänen tulevan pian takaisin. Ainakin me Kelmit, Sirius hyppii meidän silmillemme kun ei voi olla Mischan kanssa", Remus sanoi hiljaa. Hän ei suuremmin halunnut puhua Mischan sairaalassa olosta, sillä hänellä oli koko ajan hirveän syyllinen olo.
"Niin, he ovat suloinen pari", Sabrina totesi kärsimättömästi. "Mutta miksi he aikovat aiheuttaa hankaluuksia?"
"No, Mischa ja Stephanie haluavat kostaa kaiken mitä Durmstrangilaiset ovat heille tehneet, ja ymmärrän sen todella hyvin. En minäkään jaksaisi kaikkea sellaista, mitä he ovat tehneet tytöille, he tekevät ihan oikein", Remus sanoi hiljaa, kunnioittaen.
Sabrina kuunteli hieman lamaantuneena Remuksen puhetta, eikä voinut olla hieman kateellinen ja surullinen kuullessaan Remuksen äänestä, että tämä välitti Mischasta ja Stephaniesta, tai sitten toisesta heistä. Hän tunsi yhtäkkiä itsensä hyvin loukatuksi: miksi ihmeessä hän tässä paleltuisi, kun Remus ei edes luultavasti pitänyt hänestä?
"Niin, ovathan he aika kivoja", Sabrina tokaisi. "Mutta minun täytyy nyt mennä. Muistin vasta nyt, että lupasin mennä kavereiden kanssa kirjastoon. Törmäillään, Remus"
Remus ei ehtinyt sanomaan mitään, kun Sabrina oli jo kääntänyt selkänsä hänelle, ja kävellyt pois. Voimakas tuuli leikitteli Sabrinan ruskeilla pitkillä hiuksilla, ja ne liehuivat kesyttömästi Sabrinan kiivaiden askeleiden tahdissa. Remus huokaisi. Mitä hän oli tehnyt väärin?
"Upeaa, joukkue! Olen niin ylpeä teistä!" James hihkui pienessä pukuhuoneessa hetki sitten ilmasta laskeutuneelle joukkueelle. Kaikki olivat aivan jäässä ja puhki. Harjoitukset olivat olleet rankat, mutta loistavat.
"Älä nyt itkemään kuitenkaan ala", Sirius murisi matalalla äänellään ja veti punaista huispauskaapua pois päältään.
"Hah hah, Anturajalka", James tokaisi, mutta virnuili jo hetkessä. "Oikeasti, minusta tuntuu, että tänä vuonna milläkään muulla joukkueella ei ole mahdollisuuttakaan meitä vastaan"
"Ei tietenkään ole, mutta voisimmeko jo mennä?" Noelle valitti ja hieroi kohmeisia käsiään yhteen. "Nyt juuri haaveilen vain lämpimästä suihkusta, en mestaruudesta!"
"Hyvä on, voitte mennä. Uudet harkat huomenna, elleivät Durmstrangilaiset ole tappanut meitä siihen mennessä!"
Pikkuhiljaa jokainen pelaaja oli lähtenyt luultavasti lämmittelemään itseään takkatulen loimuun ylös rohkelikkotorniin. Sirius ja James kävelivät yhdessä kohti Tylypahkan suurta linnaa.
"Minä kyllä toivoin, että Mischa olisi ollut tänään täällä", Sirius mutisi hiljaisella äänellään kohensi otettaan luudanvarrestaan, Komeetasta.
"Niin minäkin, vaikkakin varmaan erisyystä kuin sinä", James vastasi ja nosti mustan hupparinsa hupun suojaksi kasvoilleen.
"Miten niin?" Sirius murahti ja toivoi, että hirveä tuuli loppuisi pian. Jos he joutuisivat seisomaan ja odottelemaan kauankin Dumstrangilaisia tällaisessa tuulessa, hän kyllä esittäisi vastalauseensa.
"No, minä toivon, että Mischa olisi täällä, koska hän on ystäväni ja Lilyn todella hyvä ystävä, ja Mischa rauhoittelisi Lilyä ja olisi tämän kanssa. Ja sinä taas toivot Mischan tänne, jotta voisit nuoleskella hänen kanssaan", James naurahti.
"Minä en halua vain nuoleskella Mischan kanssa", Sirius murahti loukkaantuneena.
James ällistyi kuullessaan Siriuksen sanat. Eikö vasta koulun alussa, juna-asemalla itse asiassa, sama poika vannonut olevansa Tylypahkan naistenmies numero yksi ?
"Sinä todella välität hänestä, eikö vain?" James tajusi.
Sirius huokaisi kärsivänä. "Kyllähän minä hänestä pidän."
"Sinä rakastat häntä, etkö vain?" James kysyi.
"Mitä - en!", Sirius huudahti. "Rajansa kaikella! Miten sinä voit luulla tuollaista?"
"Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa", James mutisi vahingoniloisesti, mutta silti järkyttyneenä. Sirius Musta - rakastunut?
"Entäs sinä itse? Rakastat vieläkin Lilyä, vai mitä?" Sirius vaihtoi puheenaihetta nopeasti.
"Niin rakastankin, mutta ainakin myönnän sen kuin mies", James tokaisi.
"No, olen varma että Lily sulaa vielä käsivarsillesi", Sirius lohdutti.
James halusi hirveästi sanoa, että Lily oli jo itse asiassa sulanut hänen käsivarsilleen, mutta Lilyn käskystä hän pysyi hiljaa, sillä hän ei enää halunnut loukata tuota tyttöä. He kävelivät hiljaisina kohti Tylypahkaa.
Stephanie huokasi raskaasti ja katsoi uudemman kerran tyttöjen makuusalissa olevaan kokovartalopeiliin, eikä tykännyt näkemästään. Hän oli kokeillut vanhaa, liilaa villapaitaansa eikä pitänyt lopputuloksesta. Hän otti paidan helmasta kiukkuisesti kiinni ja heivasi sen nopealla kädenliikkeellä sängyllensä, ja otti uuden paidan, tällä kertaa punaisen T-paidan, jossa oli V-kaula- aukko ja se oli vartaloa myötäilevä.
Nopeasti Stephanie oli jo pukenut paidan päällensä ja hän vilkaisi uudelleen peiliin. Paita sopi hänelle täydellisesti. Nyt hän tunsi itsensä jo itsevarmaksi, vanhaksi kunnon Stephanieksi.
Mikä muodonmuutos hänelle olikaan tapahtunut! Kukaan hänen vanhoista kavereistaan ei tunnistaisi häntä. Tai ulkoisesti kyllä, muttei sisäisesti.
Siitä tuntui jo olevan ikuisuus, kun Stephanie oli ollut neljän ystävänsä kanssa Durmstrangin ulkopihalla. Ilmasto siellä oli hyvin kylmä, joten he eivät ikinä ottaneet aurinkoa kuin Tylypahkassa.
Durmstrangin pihalla kävi kova tuuli. Silti oppilaat seisoivat ulkona, kaikki jutellen vilkkaasti keskenään. Heistä saattoi huomata, että ilmaston kylmyys ei ollut heille yllätys. He olivat tottuneet siihen.
Keskellä pihaa seisoi viiden tytön rinki, kaikki iältään noin neljätoista vuotiaita, ja he kaikki nauroivat iloisesti. Ringistä saattoi helposti huomata Stephanien, jolla oli paljon vaaleanpunaista luomiväriä ja vaaleat, lyhyt hiukset pörrötettynä villisti.
Ringissä seisoi myös neljätoistavuotias Mischa. Korpinmustista hiuksista ja haaleansinisistä silmistä ei voinut erehtyä. Tytöllä oli myös sama hymy huulillaan, vaikkakin se oli paljon kylmempi.
"Mitä luulet, Coco, pyytääköhän se ääliö minulta enää apua?", Mischa totesi julmasti viereiseltään tummaihoiselta tytöltä, jolla oli myös mustat hiukset ja meikkiä runsaasti.. Coco virnisti.
"Enpä uskoisi, tai siis, en minä ainakaan pyytäisi apua enää sellaiselta, joka nöyryyttäisi minua koko koulun edessä"
Neljä tyttöä räjähtivät nauruun, mutta viides pysyi hiljaa. Tytöllä oli hyvin vaaleanruskeat hiukset, melkein keltaiset, ja hyvin suuret silmälasit ja hieman iho-ongelmia.
"Minusta se ei ollut reilua", tyttö sanoi hiljaa.
"Ole hiljaa, Bonnie!", Coco huudahti vihaisena. "Sinulta ei kysytty mitään!"
Bonnieksi kutsuttu tyttö hiljentyi kyyneleet silmissään, ja neljä muuta tyttöä virnistivät toisilleen röyhkeästi välittämättä tytön tunteista.
"Heidi, oletko jo käynyt ulkona sen Georgen kanssa?", Stephanie kysyi kimakasti viereiseltä tytöltä.
"Luuletko todella ,etten olisi jo käynyt hänen kanssaan ulkona? Tai siis, mitä tahansa me neljä sanommekin, pojat tottelevat", vaaleatukkainen, hyvin kaunis tyttö sanoi. "Käytin sitä hieman hyväkseni. Jätin hänet heti kun hänestä ei ollut enää hyötyä"
Heidi, Mischa, Stephanie ja Coco nauroivat taas julmasti, mutta Bonnie pysyi hiljaa.
"Sinusta sekin oli väärin, eikö?", Coco sanoi halveksuvasti, ja tuijotti tyttöä vihaisesti. Tytön ruskeat silmät loistivat ripsien takaa.
"No, ei se kauhean reiluakaan ollut....", Bonnie aloitti, mutta Coco keskeytti tytön vihaisesti.
"Ole jo hiljaa ! Miten sinä sitten edes voit olla meidän kanssamme ,jos me olemme niin idiootteja mielestäsi?"
"En minä ikinä niin ole sanonut..."
"Niin, mutta ajattelit! Sama asia! Joten anna vetää, äläkä näytä naamaasi meille enää!"
Bonnie lähti itkien tyttöjen ringistä, mutta Heidi, Coco, Mischa ja Stephanie eivät olleet moksiskaan. Ihmisten loukkaaminen ja pompottaminen olivat heille arkipäivää.
Stephanie heräsi mietteistään, eikä voinut olla tuntemasta ylpeyden hyökyä sisällään. Tuon vuoden jälkeen he olivat muuttuneet Mischan kanssa, tosin Mischa oli hieman pakottanut hänet siihen. Mutta ei hän katunut, hän oli pikemminkin kiitollinen. Coco ja Heidi eivät olleet puhuneet heille kuin loukkauksia sen jälkeen, kun he olivat ilmoittaneet vihaavansa Rehtori Jonesia ja samalla pimeyden voimia. Bonnie oli liittynyt heidän vihaajiinsa, kuten myös melkein koko koulu.
Mutta silti, hän kestäisi heidän vihansa pystyssä päin, vaikka ilman Mischaa. Eihän Mischa olisi aina puolustamassa häntä, vaikkakin hänen läsnäolonsa olisikin ollut tänään tärkeä. Mutta kaikkea ei voi saada, sen hän oli oppinut. Hän voisi olla ylpeä itsestään.
Hiljaisuus valtasi portailla seisovat Tylypahkan oppilaat. Tuvanjohtajat olivat juuri järjestelleet heidät siisteihin jonoihin ("Ekaluokkalaiset jonon eteen! Seiskaluokkalaiset viimeisiksi!") ja he kaikki odottelivat jännittyneitä pian saapuvia Dumstrangilaisia. Stephanie, Amy, Lily ja Kelmit olivat jonon loppupäässä, jonne opettajat eivät kunnolla nähneet.
"Kello on jo kuusi, missä he viipyvät?" James valitti. Stephanie tuhahti.
"Myöhästyminen on kuule muodikasta, eihän he voi tulla ajoissa", Stephanie kirosi. "Hemmetti, täällä on kylmä!"
"Niinpä", Lily sanoi ja hänen hampaansa kalisivat yhteen aiheuttaen lujaa ääntä.
"Luulenpa, että James tässä voisi hieman lämmittää sinua", Sirius virnisti.
"Sinun pitäisi nyt kyllä vain keskittyä vain siihen, että saat Mischan takaisin yhtenä kappaleena", James murisi, vaikka mielellänsä olisikin Lilyä lämmittänyt. Mutta kuten he olivat sopineet, he salaisivat suhdettaan vielä, vaikka hän olisi halunnut huutaa koko maailmalle heidän olevan yhdessä .Mutta juuri nyt Lilyn sana oli hänen lakinsa, mitä hän noudattaisi loppuunsa asti.
"Hei, mikä tuolla pulppuaa?" yksi pelokkaan näköinen ykkösluokkalainen huudahti ja osoitti pelottavan tyynelle järvelle.
Järvi oli alkanut pulputa, ja pikkuhiljaa sieltä kohosi laivan masto. Jokainen Tylypahkalainen kurkotteli kaulaansa nähdäkseen paremmin. Ainoastaan Stephanie ei halunnut nähdä laivaa. Hän ajatteli, että mitä myöhemmin hän näkisi Durmstrangilaiset, sitä paremmin hän voisi.
Laiva saapui rantaan, ja kaikki pidättelivät hengitystään. Pian he näkisivät paljon kohutut Durmstrangilaiset.
-
Luku 16
Kuka murtuu, kuka ei
Laiva oli upea. Se oli hirveän suuri, Lily ajatteli haltioissaan. Se oli tumman mahonkinen ja siinä oli kolme mastoa, ja siinä oli varmaan hyvin monta huonetta.
Rehtori Dumbledore keinutteli päkiöillään ja ilmeisesti odotti yhtä kärsimättömästi vieraitaan kuten muutkin Tylypahkalaiset.
Lopulta puinen lankku leijui itsestään laivasta rannikolle, asettuen sillaksi. Sieltä astui ensimmäisenä hieman pulska, ruskeat hiukset (tosin kaljuuntunut päälaeltaan) omistava mies ja hänellä oli ilkeä katse.
Mies asteli itsevarmasti kohti Dumbledorea, ja he kättelivät ja juttelivat matalalla äänellään. Sitten Dumbledore kääntyi, ja sanoi Tylypahkalaisille: "Saanen esitellä teille Durmstrangin rehtorin Jonesin"
Mies kumarsi pikaisesti. Dumbledoren rinnalla mies näytti hyvin lyhyeltä ja pulskalta, sillä Dumbledore oli pitkä ja laiha.
"Näätä", Stephanie haukkui hiljaa, ja Remus virnisti tytölle.
"Ja tässä saapuvat hurmaavat Durmstrangin seitsemäs-, kuudes- ja viidesluokkalaiset!" Dumbledore jatkoi ja Joneskin kääntyi katsomaan paksu turkisviitta hulmuten.
Dumbledoren sanottua lauseen joukko Durmstrangilaisia astuivat ulos laivan huoneista ja kävelivät nopein askelein kohti Tylypahkalaisia. He asettuivat Jonesin taakse, ei itse asiassa minkäänlaiseen tiettyyn kuvioon, vain sekaisin.
Ryhmän etualalla seisoi kolme hätkähdyttävän kaunista tyttöä. Yksi tummaihoinen, jolla oli pikimustat hiukset ja silmätkin melkein mustat ja hänellä oli pitkä, hoikka vartalo; yksi vaaleahiuksinen ja siro, mutta lyhyt, ja kolmas, jolla oli vaaleanruskeat hiukset, joissa oli mustia ja vaaleita raitoja, nätit kasvot ja muodokas vartalo. Mutta heillä kaikilla oli kylmät ilmeet, ja silmät haravoivat tiuhaan tahtiin Tylypahkalaisia. Coco, Heidi ja Bonnie. Stephanie tiesi mitä he etsivät. Heitä. Mischaa ja Stephanieta.
"Meille on katettu upea illallinen suuressa salissamme", Dumbledore julisti. "Joten, seiskaluokkalaiset, johtakaa meidät suureen saliin!"
Stephanie lähti ensimmäisten joukossa pois ulkoa. Ilma oli kylmä ja kävi kova tuulikin, eikä heillä ollut muuta kuin tavalliset vaatteet ja kaavut yllänsä, joten hän oli enemmän kuin riemuissaan päästessään sisälle lämpimään linnaan. Durmstrangilaisilla sentään oli kunnon turkiskaavut, oikein lämpimät, mutta se oli pakkokin: siellä missä koulu sijaitsi, oli hyvin kylmä.
Edes Durmstrangilaiset eivät tienneet missä heidän oma koulunsa sijaitsi. Sillä suojeltiin kuulemma koulun salaisuuksia, niin he olivat ensimmäisellä luokalla kuulleet. Nykyään Stephanie tuhahti tuolle lauseella: salaisuuksia? Niin, sillä varmasti tarkoitetaan sitä, että muut eivät saa tietää miten rupuinen linna se on, Stephanie nauroi mielessään.
Ensimmäisenä koulupäivänään he olivat saapuneet rannalle, jonne heidät oli kirjeessä neuvottu. Kirje oli jo saapunut kaksi kuukautta ennen koulun alkua, ja se antoi paljon aikaa valmistautua.
Sitten heidät oli lastattu samaiseen laivaan, millä Dumstrangilaiset olivat saapuneet. Kun kaikki olivat kyydissä, laiva oli sukeltanut huimasti, ja niin pitkä matka alkoi. Matka kesti viisi tuntia, mutta Stephanie epäili, ettei se ollut oikea aika. Ehkä he olivat kierrelleet ja kaarrelleet pitkin meriä, ettei kukaan saisi tietää kuinka nopeasti Durmstrangiin saapuisi.
Saapuessaan suureen saliin Stephanien ruskeat silmät laajenivat: suuri sali oli koristeltu upeasti. Seinille oli laitettu neljän tuvan seinävaatteet: kultainen leijona punaisella taustalla kuvaamassa rohkelikkoa, hopeinen käärme vihreällä taustalla edustamassa Luihuisia, pronssinen kotka sinisellä taustalla Korpinkynnen edustajana ja ruskea mäyrä keltaisella taustalla Puuskupuhin vuoksi.
Lisäksi katto oli entistä upeampi: siellä mollotti monen moiset tähdet kuten ulkonakin, mutta Stephaniesta tuntui, että ne paistoivat paljon kirkkaammin kuin ennen.
Lily, Stephanie ja Amy asettuivat Rohkelikon tuvan pöydän päähän, ja odottelivat Kelmejä, jotka olivat kadonneet ties minne. Lily pudisteli mielessään päätään, Kelmit olivat jälleen hankkimassa ongelmia.
Lopulta Kelmit saapuivat suuren virneen kera. Varsinkin Sirius leveili hyvin suuresti.
"Keksit siis lopulta miten valkaista hampaat kivuitta?", Lily tuhahti.
Sirius nyrpisti nenäänsä. "En, vaan... Itse asiassa, ei kerrota!"
"Eikö se olisi epäreilua?" Remus kysyi järkevästi.
"Ei, koska he pilkkasivat minua!"
"Mutta silti", Peterkin vikisi.
"Ei kerrota", James virnisti ja kaikki Kelmit istuivat alas.
"No älkää kertoko", Stephanie tiuskaisi. "Taas te kuitenkin keksitte jotain päästänne"
"Älä sano noin, mielesi saattaa vielä muuttua", Sirius sanoi vihjailevasti ja iso virne levisi hänen huulilleen.
"Älä vihjaile, emme kerro heille", James ärähti, mutta kun Sirius oli tokaisemassa jotain takaisin, Remus läppäsi kätensä tämän suun eteen ja osoitti kohti suuren salin ovia.
Durmstrangilaiset saapuivat. He olivat riisuneet talviviittansa ja oleskelivat nyt vain tavallisilla vaatteillaan. He tulivat nuoremmuusjärjestyksessä, ensin viidesluokkalaiset. Jokainen heistä näytti hyvin synkiltä, aivan kuin he eivät pitäisi Tylypahkasta.
Lopulta saapuivat seiskaluokkalaiset, viimeisinä Bonnie, Heidi ja Coco. Cocon katse kiinnittui suoraan Stephanien silmiin, kun he kävelivät ohitse, ja Coco jopa hymyili Stephanielle kylmästi. Stephanie olisi vastannut vähemmän kunnioittavalla käsimerkillä, mutta juuri silloin Dumbledore alkoi puhumaan opettajanpöydässä.
"Tervetuloa, rakkaat ystäväiseni! Kuinka upeaa onkaan saada teidät tänne..."
Raskas huokaisu kiiri eteisaulassa. Mischa Heyes nojasi suuren salin suljettuihin isoihin oviin. Hän oli päättänyt, ettei menisi aterialle. Hän ei haluaisi nähdä vanhoja ‘ystäviänsä', vaikkakin ajatus niiden oikeiden ystävien näkemisestä houkutteli.
Kyllä, hän menisi vaihtamaan kaavun ja odottelisi siellä ystäviään. Hänellä oli vain yllä tavalliset vaatteet: valkoinen tiukka huppari ja löysät mustat housut. Hän kääntyi ja hätkähti: hänen naamansa oli melkein kiinni jonkun rintakehästä.
"Vai on neiti Heyes päättänyt olla menemättä illalliselle?" murisi möreä ääni korkeuksista.
Mischa pelästyi hirveästi ja lensi päin seinää. Professori Polkein seisoi hänen edessään.
"Lintsaamisesta 10 pistettä pois!" Polkein örisi.
"Mutta enhän minä lintsaa! Tulin juuri pois sairaalasta!" Mischa tokaisi jäätävästi.
"Katselin noin viisi minuuttia sinun seisoskelua tuossa ovien edessä, joten älä yritäkään väittää vastaan, neiti Heyes", Polkein tuhahti. "No niin, menoksi"
"Minne?", Mischa hämmästeli.
"Tietenkin illalliselle"
"Mutta eihän minulla ole edes kaapua!"
"Olisit voinut vaihtaa sen kyllä, mutta vain kuhnailit, joten nyt mars mars!"
"Kiltti professori..."
"EI! Nyt vipinää jalkoihin!"
Mischa alentui kohtaloonsa ja riiputti mielenosoituksellisesti päätään, mutta se ei tehonnut Polkeiniin. Mischa toivoi ainoastaan, että hän pääsisi livahtamaan ystäviensä luo kenenkään huomaamatta.
Mischa huomasi heti rukouksensa olevan turha toivo. Polkein meni edellä: ja aivan kuin kiusallaan hän pamautti ovia lujaa saaden jokaisen pään kääntymään oviaukkoon. Mischa käveli ripeästi Polkeinin perässä, ja katsahti nopeasti opettajan pöytään. Siellä Jones tuijotti häntä kylmin silmin. Mischan olisi tehnyt mieli lähettää hänelle lentosuukko kostoksi, muttei uskaltanut. Ties vaikka seuraavana yönä hänet oltaisiin murhautettu.
Hän suuntasi kohti ilostuneen näköisiä Kelmejä ja Lilyä, Stephanieta ja Amyä, yrittäen unohtaa piinaavat ja kostonhimoiset katseet valkoisen hupparinsa selässä.
"Aika puuduttava illallinen", Lily tuhahti syvän punaisella sohvalla illallisen jälkeen.
"Älä muuta tuhise", Sirius sanoi iloisesti, silittäen samalla Mischan mustia, kiiltäviä hiuksia. Mischa makasi puolittain Siriuksen sylissä, ja katseli onnellisena ihmisiä ympärillään. Remus, Amy ja Stephanie istuivat yhdellä sohvalla, Lily, James, Sirius ja Mischa yhdellä.
"Nyt tajusin, kuinka punainen tämä huone onkaan", Mischa sanoi mietteliäästi. "Mutta kyllähän tämä tuo aika kotoisan olon"
"Kyllästyit jo valkoiseen?" Stephanie nauroi. "Siellä sairaalassa kyllä oli hirveän valkoista!"
"Miten sinä edes pääsit sieltä noin aikaisin?" Lily rypisti otsaansa. Mischa huokaisi sisäisesti. Hän ei välittänyt kertoa kaikille hoitajan päästäneen hänet pois sen takia, ettei Mischa valittaisi Andrekselle hänestä.
"Äh, he totesivat, että minulla on jo tarpeeksi energiaa pärjätäkseni täällä", Mischa virnisti.
"Toisin sanoen: sinä löit jotain ja riehuit kunnes sait luvan?" Remus huokaisi.
"En minä sellaista ikinä tekisi!" Mischa sanoi muka loukkaantuneena, mutta kuitenkin hymyili leveästi. "Muuten, miten teidät harjoituksenne menivät?" hän kysyi pääosin Jamesilta.
"Loistavasti", James kertoi äänellä, joka oli täynnä ylpeyttä. Stephanie ja Sirius vaihtoivat huvittuneita ilmeitä, kun taas Lily pyöritti silmiään kattoon. "Voitamme tänä vuonna, muilla ei ole edes mahdollisuuksia", James jatkoi innostuneena.
He kaikki nauroivat Jamesin pakkomielteisyydelle vapautuneesti, kunnes James rikkoi naurun kysymällä ehkä hieman liiankin innokkaasti Lilyltä: "Onko meillä partiointi tänään?"
Nauru loppui heti ja kaikki katsoivat heitä peittämättömän uteliaina.
"Onko jotain, mitä minä en vielä tiedä...?" Mischa kysyi hitaasti.
"Ei!" Lily huudahti välittömästi, Jamesin hieman punehtuessa. "Ja tiedoksi James, kyllä meillä valitettavasti on se partiointi!"
Lily nousi kiihtyneesti pois sohvalta ja ryntäsi kaikkien ohi makuusaliinsa. Hemmetin Potter, aina pilaamassa kaiken!
"Lily taitaa olla hieman väsynyt", Remus totesi hiljaisuuden vallitessa.
"Hieman ? Taidat vähätellä, Kuutamo", Sirius murisi hiljaa, mutta Mischa mulkaisi Siriusta.
"Lilyllä on nyt varmaan hieman vaikeaa", tämä sanoi.
"Niinpä, miettikääpä jos se osuisi teidän nilkkaanne", Stephaniekin sanoi Amyn nyökytellessä vieressä.
"Mikä osuisi? Mistä te oikein puhutte?" James kysyi kummastuneena.
"No tietenkin kuukautisista, hölmö!" tytöt huudahtivat kuin yhdestä suusta.
Lily heittäytyi sängylle ja painoi päänsä tyynyyn. Tällaisina hetkinä hän todella vihasi James Potteria, vaikkakin oli tämän kanssa yhdessä. Miksi tämän pitää riskeerata heidän suhteensa pölöttämällä kaikkea liian innostuneesti? Eikö Lily varta vasten ollut pyytänyt heitä pitämään matalaa profiilia? Mutta ei, James teki kuin itse näki parhaaksi, välittämättä muista.
Lily kääntyi selällensä ja katseli viereistä seinää, aivan kuin vaatien tuota punaista seinää kertomaan vastauksen hänen ongelmiin. Kun seinä ei antanutkaan vastausta, Lily paiskasi sitä turhautuneesti herätyskellollaan. Herätyskello pärähti kerran soimaan osuessaan seinään, ja paiskautui Stephanien sängyn alle. Lily huokaisi ja pyyhkäisi kyyneleen pois poskeltaan, jonne se oli valunut kysymättä lupaa. Miksi joskus elämä oli näin hankalaa? Pitäisikö hänen nyt taas erota Jamesista?
Hänen miettimisensä keskeytyi, kun hän kuuli portaista askeleita. Pian sisälle pelmahti kolme tyttöä, jotka katsoivat Lilyä huolestuneesti.
"Onko jokin vialla, Lily?" Amyn ääni kysyi häneltä, ja Lily pudisteli päätänsä käsi silmiensä edessä.
"Kertoisit meille", Stephanie maanitteli. "Kyllä me voimme auttaa"
"Lily kiltti", Mischakin rukoili. "En kestä nähdä sinua tuollaisena.
Lily nosti kätensä pois silmiensä edestä ja näki, kuinka nuo kolme tyttöä katsoivat häntä huolestuneesti vastapäisellä sängyllä, ja Lilyn punaisille huulille kohosi pieni hymy. Oli ihanaa omistaa tuollaisia ystäviä.
Lily huokaisi turhautuneena ja päätti luovuttaa ja kertoa.
"No, minä ja James tavallaan olemme taas yhdessä..." hän ehti aloittaa, ennen kuin Stephanie kiljahti iloisena.
"Niin sitä pitää!" tyttö kiljaisi onnellisesti ja juoksi nopeasti halaamaan häntä, mutta lopulta irrotti otteensa Lilystä, sillä Mischa ja Amy repivät hänet irti.
"Etkö sinä näe, että Lilyllä on ongelmia?" Amy sihahti tuimasti ja sai kaikkien yllätykseksi Liyln nauramaan.
"Te olette kyllä kanssa yhden sortin ystäviä", Lily nauroi ja sai tytöt hymyilemään toisillensa noloina.
"Anteeksi, Lily", Mischa sanoi. "Mutta Stephanie nyt vain innostui hieman"
Lily katsoi Stephanieta uteliaana, kun tämä punastui. Lily huomasi todelliseksi onnekseen Stephanien kasvaneen ja saaneen hieman järkeä päähän. Lily huomasi, että välitti tytöstä hyvin paljon.
"Ei se mitään", Lily pudisteli päätään.
"Mutta mikä sinulla on sitten ongelmana? Eikö ole ihana asia olla Jamesin kanssa?" Stephanie kysyi kallistaen päätään.
"Kun me tavallaan sovimme olevamme hieman salassa näin aluksi, ettei kukaan... ulkopuolinen tulisi väliimme", Lily sanoi ja Stephanie punastui entistäkin syvemmin.
"Mutta James tuntuu koko ajan haluavan kertoa kaikille meistä, vaikka sovimme toisin", Lily tuskasteli. "Minä en välillä tajua tätä ollenkaan!"
"Mutta Lily, oletko miettinyt asiaa ollenkaan Jamesin kannalta?" Amy sanoi hellästi. "Hän on rakastanut sinua lähes neljä vuotta, tottakai hän haluaa olla sinun kanssasi julkisesti!", Amy neuvoi järkevästi. "Eihän häntä voi syyttää innokkuudesta"
Ja niin se kalahti Lilyyn kuin laukaus maalitauluun: James intoili, koska tämä rakasti häntä ja halusi esitellä häntä julkisesti! Mutta että rakastaa? Ei kai...
"Rakastaa? Kuulostaa vakavalta", Lily sanoi nyrpeästi.
"Tervetuloa aikuisuuteen, Lily", Mischa sanoi sarkastisesti.
"Mitä sinä tiedät rakastamisesta ja aikuisuudesta?" Stephanie huomautti.
"Enemmän kuin sinä", Mischa tokaisi ja Amy istui tyttöjen väliin.
"No niin, emme halua mitään hirveää sotaa tähän väliin", Amy ilmoitti diplomaattisesti. "Lily menee tunnin päästä partiointiin ja puhuu asiat selväksi Jamesin kanssa - ja Stephanie, eikö sinun pitäisi mennä hakemaan se esitelmäsi kirjastosta?"
"Ai niin!" Stephanie kiljahti ja löi otsaansa. "Unohdin täysin!"
"Voi ei", Mischa mutisi. "Minä tulen sinun kanssasi mukaan"
"Ei sinun tarvitse... Ai joo", Stephaniekin tajusi. "Tule vaan"
Mischa ja Stephanie nousivat ylös sängyiltä, moikkasivat Lilyn ja Amyn ja lähtivät.
Lily ja James lähtivät oleskeluhuoneesta nopeasti partioimaan. Molemmat halusivat vain nopeasti suorittaa partioinnin - sillä kumpikaan ei tiennyt mitä sanoa toiselle. James ei tiennyt, mistä Lily oli suuttunut, ja Lily ei tiennyt miten pyytää anteeksi.
Oikeastaan Lily ei tiennyt, haluaisiko pyytää edes anteeksi, ennen kuin James olisi avannut suunsa ja jutellut hänelle. He olivat aivan hiljaa ja kävelivät tunnollisesti ympäri Tylypahkaa etsien viattomasti tai vähemmän viattomasti eksyneitä oppilaita takaisin makuusaleihinsa.
"Hyvä on", James puuskahti kolme käytävää ennen heidän partioinnin loppua. "Olen hyvin pahoillani siksi, että suututin sinut"
Lily hymyili Jamesille. "Noin vähän aikaa siihen sitten meni", Lily sanoi ovelasti ja käveli ripeää tahtia kohti makuusalia. "Sinä olet todellakin aikuistunut, James!"
James irvisti Lilylle ja otti tätä kädestä kiinni estääkseen tytön eteenpäin kävelyn. Onnistuttuaan James kysyi: "Mistä sinä oikein sitten olet minulle vihainen?"
"Sinä et siis tiedä?" Lily varmisti, ja James nyökkäsi.
Lily huokaisi ja selitti tuskaisesti: "Minä varta vasten pyysin sinua olemaan hiljaa suhteestamme, ja oleskeluhuoneessa olit niin innoissasi minun kanssani pääsystä partiointiin, että he kaikki epäilivät jotain"
James katsoi ällistyneenä Lilyä. "Siinäkö kaikki?", hän puuskahti epäuskoisena.
Lily nyökkäsi epävarmasti ja sai aikaan hirveän naurukohtauksen Jamesille.
"Mutta Lily! Eivät he mitään arvannut, he tietävät minun pomppivan ulos housuistani jos pääsen sinun kanssasi edes viiden metrin säteelle! Jos mikä sai heidät epäilemään, se oli sinun reagointisi", James nauroi.
Lily tajusi olevansa tyhmä, ja nauroi Jamesin mukana, hieman nolona.
"Anna anteeksi, James", Lily sanoi ja punastui heleästi.
James halasi Lilyä ja kuiskasi tämän korvaan hiljaa: "Saat anteeksi, mutta minusta me voisimme jo kertoa kavereillemme meistä, vai mitä?"
Lily nyökkäsi ja piti Jamesista kiinni kuin pelkäisi menettää tämän.
"Tämä linna ei ole koskaan ollut näin pelottava", Stephanie kuiskasi Mischalle. He kävelivät kohti kirjastoa, ja ainut reitti sinne oli pimeät käytävät, joita Stephanie pelkäsi vielä yöaikaan.
"Toivottavasti emme jää kiinni", Stephanie jatkoi kuiskailujaan.
"Emme jää, sillä James ja Lily ei eksy tänne", Mischa yritti rauhoitella Stephanieta. "Ja jos tulee, niin luuletko että he meidät ilmiantaa? Ja enemmän minua pelottaa törmätä Durmstrangilaisiin kuin jäädä kiinni, jos tajuat", Mischa sanoi synkästi
Stephanie naurahti heikosti. "Totta. Mutta et voi väittää tosissasi että nämä käytävät eivät pelottaisi sinua yöaikaan"
Mischa vilkaisi ympärilleen, ja tiesi Stephanien olevan oikeassa. Käytävät olivat pelottavan hiljaisia, vain heidän askeleensa kaikuivat kivilattialla. Tilanne olisi kuin jästien kauhuelokuvissa, jos vielä joku hyppäisi nurkan takaa heidän eteensä.
Mutta onneksi niin ei käynyt, vaan nurkan takaa paljastui kirjaston ovi, josta he hiipivät nopeasti sisään.
"Minne ihmeeseen jätin sen?" Stephanie manaili ja katseli ympärilleen. "Olin varma, että jätin sen tähän pöydälle..."
Mischa huokaisi ja katsoi ympärilleen. Lukuisat kirjahyllyt ympäröivät heitä, ja Stephanien esitelmää ei näkynyt missään.
Yhtäkkiä Mischa tunsi tunteen, aivan kuin joku olisi tarkkaillut häntä. Hän kääntyi salamannopeasti ympäri, mutta ei nähnyt mitään. Stephaniekin oli jo melkein toisella puolella kirjastosalia, ja Mischa seisoi yksin. Näkikö hän varjon kirjahyllyn takia...?
"Stephanie", Mischa kuiskasi nopeasti. "Tänne, ja heti!"
"Braintownia sitä vain kaivataan apuun tiukan paikan tullen", sanoi laiska ääni kirjahyllyn takaa.
Mischa otti tukea pöydästä, ja katsoi kauhistuneena kun Coco astui esiin kirjahyllyn takaa.
"Sinä!" Mischa sanoi turhautuneena. "Haluatko aiheuttaa minulle sydänkohtauksen?"
"Usko pois, Heyes, en haluaisi mitään muuta niin paljoa kuin aiheuttaa sinun ennen aikaisen kuoleman", Coco lausahti.
"Joo joo, säästä selityksesi jollekin muulle", Stephanie tuli ja vilkaisi melkein pelokkaasti Cocoa. "Lähdetään, Mischa"
"Oi, tämähän on melkein söpöä", Coco sanoi voitonriemuisena. "Tehän pelkäätte minua!"
"Unelmoi sinä vain", Mischa sähähti.
"Todellakin, Heyes. Joko Stephanie-rakas löysit esitelmäsi?" Coco kysyi muina miehinä.
"Ihan kuin se sinulle kuuluisi!" Stephanie kivahti. Häntä harmitti hirveästi esitelmänsä hukkaaminen. Hän oli tehnyt kerrankin esitelmänsä kunnolla- ja tietenkin hukkasi tämän!
"Mistä sinä tiedät, että etsimme esitelmää?" Mischa kysyi kylmästi.
Coco hymyili vain hirmuisesti ja lähti kävelemään toiseen suuntaan, kääntäen heille selkänsä. Mischa oli jo lähtemässä tytön perään, mutta Stephanie otti Mischan käsistä kiinni viestittäen ruskeilla silmillään ‘älä turhaan'.
Mischa huokaisi ja alentui lähtemään häviäjänä pois kirjastosta, päänsä sisällä vilkkuen kysymys: Mitä ihmettä Coco oli tehnyt keskellä yötä kirjastossa?
"Sirius hei, tuo ei ole enää normaalia", Remus sanoi järkevällä äänensävyllään kohottaen katseensa kirjastaan.
Oleskeluhuone oli tyhjä lukuun ottamatta Remusta, Siriusta, Peteriä ja Amyä. Sirius oli aukaissut yhden ikkunaluukun oleskeluhuoneesta ja oli roikottamassa itseään ulos ikkunasta.
"Anna minun tippua rauhassa", Sirius murahti.
"Miksi sinä itsesi haluat tappaa?", Remus kysyi mielenkiinnotta. Hän tiesi Siriuksen vain pelleilevän, eikä ottanut tätä tosissaan.
"Tajusin yhden asian", Sirius synkkeni. "Mutta ennen kuin kukaan muu saa sen selville, olen kylmä kuin kivi!"
Tässä vaiheessa Remuksen mielenkiinto todella heräsi. "Ihanko totta? Minkä asian sinä tajusit?"
"En kerro", Sirius murahti uudelleen ja alkoi kiskomaan itseään ulos ikkunasta.
Remus laski kirjansa nojatuoliin ja suhahti ohi Amyn, joka torkkui jo nojatuolissa. Remus otti Siriusta jaloista kiinni ja veti tätä pois ikkunalaudalta, mutta Sirius pisti vastaan, eikä Remus saanut poikaa hievahtamaankaan.
"Matohäntä, tule apuun", Remus huudahti, mutta turhaan. Peterkin oli torkahtanut ja makasi lattialla sikiöasennossa.
"Sirius kiltti, luovuta!" Remus aneli ja kiskoi kahta kovemmin Siriuksen jaloista.
"En ikinä!"
"Anturajalka!"
"EN IKINÄ!"
Yhtäkkiä Siriuksen ote lipesi, ja kun Remus oli kiskomassa häntä jaloista samaan aikaan, he lensivät komeassa kaaressa lattialle.
"Hemmetti soikoon", Sirius manasi kun hän makasi Remuksen päällä. "Anteeksi Kuutamo. Sattuiko sinuun?"
"Ei, mutta sinua sattuu kunhan pääsen pois sinun altasi", Remus murahti ja katsoi murhanhimoisesti Siriusta.
"Ei luoja", kuului ääni muotokuvalta. "Stephanie, onko sinulla kameraa?"
"Ei, mitenkä niin?"
"Tule äkkiä katsomaan!"
Mischa ja Stephanie seisoivat muotokuvan ovella ja katsoivat hilpeästi maassa makaavia Siriusta ja Remusta.
"Jos teidän välillänne on jotain, niin kertokaa vain minulle, en seiso esteenä teidän tiellänne", Mischa sanoi muka murheellisesti ja Stephanie tirskahti vieressä.
"Hah hah", Sirius murahti ja nousi nopeasti pois Remuksen päältä, pyyhkien pölyjä vaatteiltaan.
"Mitä ihmettä te oikein teitte?" Stephanie kysyi.
"Sirius ilmoitti tajuavan jonkin asian...", Remus aloitti
"Kuutamo, ei nyt", Sirius keskeytti.
Mischa ja Stephanie katsoivat toisiaan kummastuneina mutta antoivat asian olla.
"Missä meidän valppaat johtajaoppilaamme ovat?" Remus kysyi samalla kun Sirius syöksähti Mischan kimppuun, mutta ei saanut heiltä vastausta sillä he olivat jo keskittyneet täysin toisiinsa.
"En tiedä", Stephanie sanoi huvittuneesti Remukselle. "Kai he pian tulevat. Mutta minua väsyttää hirveästi, menen nukkumaan", Stephanie ilmoitti, ja siirtyi herättelemään Amyä.
"Niin minäkin", Remus sanoi ja herätti Peterin.
"Ei Beata, en halua lukea enää riviäkään..." Peter mumisi unissaan, kunnes Remus tökkäsi tätä lujempaa.
"Etkö ole viekään puhunut Beatalle?" Remus kysyi Peteriltä, kun tämä oli herännyt kunnolla.
"En ole ehtinyt", Peter mumisi ja Remus pyöräytti silmiään.
"Älkää kuolatko pitkään", Remus huudahti Siriukselle ja Mischalle, jotka istuivat yhdessä nojatuolissa tiiviissä tunnelmassa, mutta he eivät kuulleet.
Remus käveli Peterin jäljessä makuusaliin, ja mietti samalla Sabrinaa. Hän ei tiennyt miksi hänen mieleensä oli yhtäkkiä muistunut Sabrina, mutta hän puhuisi tytön kanssa huomenna, sillä ei halunnut menettää tämän ystävyyttä.
"Minä en pidä siitä", Coco ilmoitti välittömästi mustahiuksiselle pojalle, jonka kädet olivat Cocon lantion ympärillä. "Minä en halua, että kosket siihen ämmään"
"Mutta etkö sinä juuri sanonut haluavasi kostaa Mischalle?" pojan vihreät silmät kiiluivat huvittuneesti. Poika ja Coco seisoivat tyhjässä Luihuisten oleskeluhuoneessa.
"Kyllä, mutta en tuolla tavalla. Tiedän kyllä Bradley, että sinä vain haluat tekosyyn olla hänen kanssaan", Coco mumisi.
"Ei, en halua", Bradley mumisi. "Mutta se olisi ylivoimaisen kova isku Mischalle, tyttö-parka murtuisi"
"Toisaalta", Coco kallisti päätänsä ja katsoi Bradleytä silmiin. "Olet nero"
"Tiedän", Bradley sanoi ja suuteli nopeasti Cocoa huulille. "Koska toteutamme sen?"
"Mahdollisimman pian, haluan nähdä Mischan murtuvan nopeasti", Coco kuiskasi nautinnollisesti.
-
Luku 17
Rakkaus on sairaus
Kului kolme päivää, eikä mitään erikoista ollut tapahtunut Kelmeille. Kaikki he olivat olleet merkillisen rauhallisia: Kelmit eivät olleet tehneet minkäänlaisia piloja, Mischa ja Stephanie eivät olleet vielä kostaneet Durmstrangilaisille, vaikka olivat siitä kauan haaveilleet.
Sirius oli ollut koko viikonlopun ja maanantain hyvin hiljainen, eikä suostunut kertomaan kenellekään, mikä häntä vaivasi. Hän oli kieltäytynyt kertomasta jopa Jamesille, vaikkakin he olivat kuin veljeksiä. James loukkaantui hieman, sillä oli luullut Siriuksen kertovan hänelle kaiken, mikä häntä vaivasi.
Mischa oli kertonut pitkän harkinnan jälkeen, että oli seurustellut viidennellä luokalla Durmstrangilaisen Bradleyn kanssa. Mischa epäili, että Sirius oli loukkaantunut hänelle siitä. Hän oli vain maininnut sen ohimennen, kun Sirius oli huomauttanut Bradleyn tuijottavan Mischaa.
Mischa oli todella ollut onnellinen Bradleyn kanssa, mutta sitä hän ei kertonut Siriukselle. Heillä oli ollut hauskaa, kaksi koulun suosittua yhdessä. Suhdekin oli ollut jo hieman vakavampaa laatua, mutta katkesi välittömästi riitoihin oikeasta puolesta. Mischa ei voinut sulattaa pimeyden voimia kannattavia ajatuksia. Mutta Mischa huomasi ajattelevansa välillä, olisiko hän vielä yhdessä Bradleyn kanssa, jos Bradley ei tykkäisi suunnattomasti pimeyden voimista. Mutta hän halusi keskittyä nyt vain Siriukseen, siinäkin oli hänelle tarpeeksi ongelmia.
Maanantain koulupäivä oli ollut piinaava Siriukselle.
Sirius käveli kohti Tarvehuonetta ennen päivän tunteja, tarkoituksenaan olla hieman rauhassa edes sekunti, olla kuulematta niitä ‘oletko sinä kunnossa'- lausahduksia. Hänellä pursui se kaikki huolehtivaisuus yli korvien. Antaisivat hänen olla nyt viimeinkin rauhassa!
Mischakin oli ollut huolissaan. Sirius ei ollut enää sama itsensä hänenkään seurassaan, mutta tyttö oli ymmärtänyt olla hengittämättä koko ajan hänen niskaansa, sen jälkeen kun oli kertonut hänen ja Bradleyn menneisyydestä. Ajatus Bradleystä tuijottamassa tai iskemässä Mischaa ei helpottanut hänen oloaan lainkaan.
Sirius astui sisään Tarvehuoneeseen, joka oli kauniin punainen. Hän rauhoittui heti.
Mutta rauha oli jälleen tiessään, kun hän muisteli ongelmaansa. Vai voisiko sitä kutsua ongelmaksi, Sirius mietti.
Sirius oli kuullut ongelmastaan monta tarinaa. Kuinka aina jollakin oli särkynyt sydän, kuinka joku oli uhrannut itsensä sen vuoksi, kuinka joku oli sokeutunut sen takia... Hän ei halunnut olla uhrilammas, ei todellakaan.
Miksi Jamesin oli ollut pakko puhua hänelle rakkaudesta, ja tartuttanut taudin häneenkin. Kunpa hän voisi vain olla ajattelematta sitä, mutta ei voinut sille mitään. Mischa oli hänen mielessään koko ajan.
Mutta Mischalle hän ei aikonut kertoa. Hänellä menisi vain maine, hänhän oli tullut tunnetuksi Tylypahkassa sinä Kelminä, joka hurmasi kaiken mikä liikkui tai oli liikkumatta eikä koskaan ollut vakavissaan. Mutta jotenkin hänestä tuntui, että hänen olisi pakko kertoa Mischalle, tai räjähtäisi.
Ei rohkeuden puute ollut ongelmana hänellä, vaan se, mitä tyttö vastaisi. Entä jos Mischa ei rakastaisikaan häntä? Se olisi hänelle maailmanloppu, sillä hän ei halunnut nolata itseään sillä tavalla.
Sirius pudisti itsekseen päätän. Tällä menolla hän vielä sekoaisi täysin. Hän kertoisi Mischalle tänä iltana, oli vastaus mikä hyvänsä. Vaikka kuinka paljon se sattuisi.
Mischa käveli yksikseen kohti kirjastoa, tekemään tylsää ainetta Professori Polkeinille. Hän ei olisi jaksanut millään tehdä sitä, mutta hänen oli pakko, koska Polkein oli uhannut häntä kuukauden jälki-istunnolla.
Mischa istui mahonkiseen kahden hengen pöytään ja otti pergamenttinsa esille. Hän kaivoi myös laukustaan mustepullon sekä sulkakynän ja kirjoitti otsikon harakanvarpain: Muutoksen aiheuttavat liemet ja niiden ominaisuudet.
Mischa huokaisi ja aloitti kiivaan miettimisen aiheesta, mutta vähän väliä hänen ajatuskulkunsa keskeytti Sirius. Tämä oli ollut jotenkin välinpitämätön häntä kohtaan koko päivän ja Mischa oli ollut surullinen pojan puolesta, muttei halunnut painostaa Siriusta millään lailla.
"Oletko sinä onnellinen, Kuutamo?"
Remus ja Peter istuivat oleskeluhuoneessa tekemässä aineitaan Polkeinille, ja Remus kirjoitti nopeaa tahtia, kunnes Peterin vikisevä äänensävy keskeytti hänet.
"Onnellinen? Mitä sinä tarkoitat?" Remus kysyi hämmästyneenä.
Peter oli vaivaantunut. "Tarkoitan, kun Siriuksella on Mischa ja Jamesilla on Lily ja minulla Beata, oletko sinä onnellinen yksinäsi?"
Remus melkein naurahti kysymykselle. Vain Peter voisi kysyä noin ajattelemattomia kysymyksiä.
"Tarkoitatko, etten minä voi olla iloinen ilman tyttöä?" Remus naurahti.
"En, vaan..."
"Aivan sama, Matohäntä", Remus sanoi jo hieman vihaisesti. "Kyllä, olen minä onnellinen. Ilman tyttöä"
"Hyvä", Peter huokaisi onnellisena ja jatkoi aineensa kirjoitusta. Remus katsoi ystäväänsä ällityneenä.
"Miksi sinä kysyit minulta tuota?" Remus kysyi rauhallisesti.
Peter irrotti sulkakynänsä pergamentista ja katsoi nolostuneena seinää Remuksen takana. "Mietin vain, olisinko onnellinen ilman Beataa", Peter tunnusti.
"Jos sinusta tuntuu, että olet onnellisempi ilman häntä, niin eroa hänestä", Remus neuvoi hieman kärsimättömänä. Häntä harmitti tämä keskustelun aihe.
"Mutta se ei ole helppoa", Peter valitti.
"Kestä se kuin mies", Remus tokaisi. "Jos et uskalla tehdä sitä, sinulla ei ole oikeutta valittaa"
Peter katsoi häntä hieman yllättyneenä ja hänen silmänsä olit teetassin kokoiset. Remus pakkasi nopeasti laukkunsa ja nousi nopeasti ylös.
"Minne sinä menet?" Peter kysyi yhä hämmentyneenä, mutta Remus ei kuullut tai ei halunnut kuulla kysymystä.
Remus käveli rivakasti käytävää pitkin. Hän ei tiennyt minne olisi mennyt- kunhan paikassa voisi paiskoa tavaroita ja huutaa kenenkään välittämättä.
Hän tajusi kadehtineensa Matohäntää- ystäväänsä, jolle kukaan ei ikinä ole ollut kateellinen, sillä hän oli heistä kelmeistä se epäsuosituin. Mutta sentään Peterillä oli ihmissuhde, jota ratkaista ja jota murehtia. Ja Siriuksella ja Jamesilla oli omat suhteensa. Hän tunsi jotenkin jääneensä ulkopuolelle piiristä, jossa oli kasvanut ja se ei tuntunut hyvältä.
Lopulta Remus päätti kävellä tähtitorniin. Siellä hän saisi murehtia rauhassa yksinäisyyttään.
Lily ja James makasivat Jamesin sängyllä kädet toisiensa ympärillä. He eivät olleet vieläkään saaneet sopivaa tilaisuutta kertoa suhteestaan, mutta he eivät enää yrittäneetkään peitellä sitä. Jos joku saisi selville, niin sitten saisi. Eivät he enää välittäneet sellaisesta asiasta.
"Lily?" James sanoi hiljaa.
"Niin, James?" Lily sanoi myöskin hiljaa, yrittämättä pilata tunnelmaa.
"Tuletko sinä katsomaan meidän peliämme huomenna?"
Lily naurahti. Vain James voisi murehtia tuollaisesta asiasta.
"Tottakai minä tulen, en jättäisi Rohkelikon peliä mistään hinnasta väliin", Lily sanoi lohduttavasti ja suuteli nopeasti Jamesia huulille. "Ethän sinä pärjäisi ilman minua, vai mitä?"
"En pärjäisikään", James ilmoitti ja Lily naurahti.
"Niin, minustahan sinun huispaustaitosi onkin kiinni?"
"Itse asiassa..." James sanoi virnistäen.
"Älä viitsi! Ei se ole mahdollista!"
"Onpas! Ensimmäisellä luokalla, kun otit ensimmäisen kerran luudasta kiinni, hymyilit niin ihanasti että halusin opetella lentämään niin hyvin kuin mahdollista, tehdäkseni vaikutuksen sinuun", James ilmoitti nenäkkäästi. "Joten minun huispaustaitoni on osittain sinun ansiotasi"
Lily ei osannut sanoa enää mitään vastaukseksi Jamesille. Poika oli todella yllättänyt hänet, voi kuinka otettu hän olikaan... Mutta hänen otettu olonsa katosi heti kun James alkoi nauramaan.
"Mitä nyt?" Lily kysyi tuohtuneena, sillä hänellä oli ikävä tunne, että James nauroi hänelle.
"Lily kultaseni, vaikka minä todella tykkäänkin sinusta, ihastuin sinuun vasta neljännellä luokalla", James virnisteli. "Kyllä minä ihan itse kiinnostuin huispauksesta"
"Tuo oli todella ilkeää", Lily tuhahti.
"Anteeksi", James sanoi yhtäkkiä täysin vakaalla äänensävyllä. "Minä vain halusin kokeilla, uskotko sinä minua"
"No, nyt voit olla onnellinen, sillä uskoin. Mutta tulevaisuudessa en usko", Lily ilmoitti ja nousi istumaan Jamesin sängyllä.
"Et kai sinä suuttunut minulle?" James kauhistui ja nousi myös istumaan. Lily oli jo vastaamassa, mutta muutti suunnassa suuntaa: "Tietenkään e- tarkoitan, tietenkin!" Lily korotti ääntänsä ja vaivoin pystyi pitämään virnistyksen pois huuliltansa. "Se oli todella halpamaista!"
"Anteeksi Lily, en tarkoittanut sitä", James sanoi epätoivoisesti ja Lily alkoi vuorostaan nauramaan. Hetken päästä Jameskin tajusi Lilyn vitsailleen, ja he nauroivat kilpaa toistensa kanssa.
"Kuinka paljon kello on, Steph?" Amyn väsynyt ääni kysyi.
"Noin kahdeksan illalla", Stephanie huokaisi ja piteli käsillään päästänsä kiinni. Hänellä ja Amyllä oli vieläkin Polkeinin määräämät aineet kesken, ja Stephaniella oli hirveä päänsärky. Oleskeluhuoneen meteli ei yhtään helpottanut asiaa, ja Stephanien teki mieli kirkua.
"Niin myöhä jo? Meidän täytyy pitää kiirettä", Amy sanoi hiljaa ja kirjoitti nopeammin.
"Minä en pysty tähän juuri nyt", Stephanie ilmoitti. Amy katsoi häntä kummastuneena.
"Mutta pakkohan sinun on! Vai haluatko saada kuukauden jälki-istuntoa?" Amy yritti puhua hänelle järkeä, mutta turhaan.
"Aivan sama, pääni räjähtää", Stephanie huokaisi. "Tiedätkö yhtään rauhallista paikkaa Tylypahkassa, minne voin mennä kirjoittamaan ainettani?"
"No, tähtitornissa ei varmaankaan ole ketään", Amy mietti.
"Hienoa", Stephanie tokaisi. "Nähdään huomenaamulla."
Stephanie käveli raskaasti kohti Tähtitornia ja kirosi kammoansa sairaalasiipeä kohtaan: hän pelkäsi kaikenlaisia piikkejä ja hoitomenetelmiä, eikä täten uskaltanut hakea pääsärkyyn mitään sairaalasiivestä, ties vaikka Matami Pomfrey olisi piikittänyt häneen saman tien erilaisia aineita ja käyttänyt häntä testinukkena. Stephanien isä oli parantaja ja hän oli kuullut lapsena liikaa kauhutarinoita erilaisista onnettomuuksista.
Stephanie hämmästyi pahasti, kun hän huomasi Tähtitornin oven olevan auki. Hän astui ovesta sisään hieman pelokkaasti (ties vaikka Durmstrangilaiset olisivat olleet siellä) ja näki yksin istuvan Remuksen.
"Ai hei, Remus", Stephanie sanoi helpottuneena ja meni tämän luo. "Mitäs sinä täällä?"
Remus moikkasi hänelle hämmästyneenä. "Tulin pakoon ongelmiani", poika vastasi hymyillen surkeana.
"Voinko auttaa sinua jotenkin?" Stephanie kysyi mutta Remus pudisteli päätänsä.
"Enpä usko, että voit", Remus vastasi ja katsoi uteliaana Stephanieta. "Mitä sinä muuten täällä teet?"
"Tulin kirjoittamaan sen kirotun aineen loppuun, oleskeluhuone oli täynnä metelöiviä kolmasluokkalaisia ja pääni tuli kipeäksi", Stephanie selitti ja istahti Remuksen viereen. "Joten Amy neuvoi minut tänne"
"Amy vai?" Remus sanoi hiljaa. Hän oli päässyt eroon pikaisesta ihastumisestaan Amya kohtaan.
"Joo, hän", Stephanie virnisti. "Tunnistatko?"
"Kyllä, taidan hämärästi muistaa henkilön..." Remus mietti.
Stephanie naurahti iloisesti ja unohti päänsärkynsä hetkessä Remuksen läsnäollessa.
"Beata, asia on nyt näin", Peter aloitti ja katsoi tyttöystäväänsä silmiin tiukasti. He istuivat tyhjässä luokkahuoneessa, jonka tarkoitusta Peter ei tiennyt.
Katsoessaan Beataa tämän tummanruskeisiin silmiin Peter unohti mitä hänen piti sanoa. Ne olivat niin suuret ja viattomat..
"Niin, Pet?" Beatan hieman kimakka ääni kysyi.
"Meidän pitäisi erota", Peter töksäytti ajattelematta.
Beatan suu aukesi hieman kauhistuen, mutta pian se sulkeutui. Peter katsoi hämmästyneenä, kun tytön kasvoille kohosi määrätietoinen ja uhkaava ilme.
"Ja mehän emme eroa vielä, vai mitä, Pet?" Beata nauroi uhkaavasti. "Et sinä haluaisi"
"Kyllä minä haluan", Peter sanoi ja epäröi. Beata oli aivan yhtäkkiä muuttunut, hänen äänensäkin oli määrätietoisempi.
"EI", Beata kielsi heti. "Me teeskentelemme olevamme onnellisia, vai mitä Peter?"
"Miksi...?" oli ainut sana minkä Peter sai ulos suustaan. Beata vain katsoi häntä julmasti.
"Aivan kuin sinä et tajuaisi"
"En tajuakaan", Peter huudahti. "Et sinä voi pitää minua vain suhteessa, jossa en halua olla!"
"En ehkä voikaan", Beata nauroi yhä vain. "Mutta odotahan, kyllä sinä vielä huomaat eronneesi minusta! Tulet nopeasti matelemaan eteeni, pyytäen anteeksi minulta"
Peter vain tuijotti Beataa, eikä osannut sanoa mitään.
"Mene, ääliö!" oli Beatan viimeiset hirveän kuuloiset sanat.
Mischa tuhahti vihaisesti ja yliviivasi jälleen yhden lauseen aineestaan. Aine oli pitempi ja vaikeampi kuin hän oli kuvitellut. Hänen kätensä olivat puutuneet liiallisen kirjoittamisen jäljiltä, ja hänen piti aina vain jatkaa. Kirjastokin alkoi jo pikkuhiljaa tyhjetä. Kello alkoi olemaan jo yhdeksän. Mischan koko päivä oli mennyt aineeseen, ja hänen pitäisi tehdä vielä läksytkin ja...
"No mutta, kukas se täällä ahkeroi?" kuului tuttu ääni hänen takaansa.
Mischa huokaisi. Hänen päivänsä paheni jälleen kertaheitolla, kun hän kääntyi katsomaan Cocoa, jonka vieressä seisoi... Bradley. Mischan sydän löi ylimääräisen kerran hänen katsoessaan pojan vihreisiin silmiin...
"Hei, Mischa", poika sanoi ja istui häntä vastapäätä. "Mitä sinä aivan yksin täällä kirjastossa teet?"
Coco istui pojan syliin ja katsoi Mischaa tahallisesti silmiin, aivan kuin kiusatakseen.
"Teen ainetta, kuten näkyy", Mischa onnistui tokaisemaan, mutta alkoi pakata hermostuksissaan tavaroitaan laukkuun.
"Minne sinulla on kiire? Etkö jäisi rupattelemaan meidän kanssa mukavia?" Coco kysyi teeskennellyn murheellisesti.
Mischa ei vaivaantunut edes vastaamaan, mutta kun hän oli saanut laukkunsa pakattua ja heilautettua sen olalleen, Bradley tarrasi häntä kädestä kiinni.
"Mischa", Bradley sanoi äänensävyllä, joka sai Mischan niskavillat pystyyn. "Minulla on sinulle kerrottavaa"
"Ai, sepä mukavaa. Kerro se sitten toiste. Minulla on hieman kiire", Mischa sanoi nopeasti ja yritti riuhtaista kättään pois, muttei onnistunut.
"Luulen, että sinä haluat kuulla sen nyt", Coco sanoi nautinnollisesti.
"Minä luulen toisin", Mischa tokaisi.
"Olet siis oppinut näsäviisautta siltä uudelta poikakaveriltasi", Bradley sanoi ja hänen silmänsä välkähtivät.
"Se tulee minulta aivan luonnostaan", Mischa sanoi uhmakkaasti ja tuijotti Bradleytä silmiin.
"Kuitenkin", Coco sanoi peräänantamattomasti. "Sinähän kuuntelet, mitä meillä on sanottavana. Vai haluatko, että koko koulu saa tietää isoveljestäsi...?"
Mischa lopetti välittömästi riuhtomisen. Mistä ihmeestä Coco tiesi Andreaksesta?
"Kyllä, me tiedämme rakkaan isoveljesi olevan kuolonsyöjä", Coco sanoi ja nautti joka hetkestä. "Joten sinähän kuuntelet, mitä meillä on sanottavana"
Mischa istui pöytään ja katsoi ympärilleen hieman hätääntyneenä. Ketään ei näkynyt kirjastossa.
"Tosiaan, et tiedä kuinka järkytyimme kun saimme tietää että, Andreas oli sortunut... väärälle puolelle?" Coco jatkoi ja Bradley katsoi muualle. "Joten, jos haluat, että se pysyy salaisuutena, sinä teet pienen tempun."
"Minä en tee mitään, mitä te käskette", Mischa sihisi.
"Muutat vielä nopeasti mielesi, Mischa-kulta", Coco sanoi ja hymyili hänelle. "Muuten kerromme kaikille isoveljestäsi"
"Kertokaa", Mischa nauroi. "Ei paljoa hetkauta"
Mischa luuli, että Coco olisi ollut pettynyt ettei hän tehnytkään mitä he käskisivät, mutta Coco vain hymyili hänelle.
"Ei sitten", Coco nauroi. "Entäs jos kertoisin sinulle, että yksi rakkaista ystävistäsi on astumassa kuolonsyöjäksi?"
Se oli isku vyön alle. Mischa katsoi järkyttyneenä Cocoa.
"Kukaan heistä ei ole kuolonsyöjä", Mischa sanoi luottavaisesti.
"Niin, ei vielä. Mutta yksi on suunnitellut sitä", Coco sanoi ja Bradley oli yhä hiljaa.
"Kuka?" Mischa kysyi hieman peloissaan.
"Luuletko todella että kertoisin sinulle, vielä?" Coco nauroi. "Pelin henki on se, että jos toteutat tehtäväsi, ystäväsi ei tarvitse astua kuolonsyöjäksi"
"Mistä tiedän, ettette te huijaa minua?" Mischa kysyi järkyttyneenä.
"Emme me huijaa sinua", Bradley sanoi hiljaa ja jotenkin Mischa tiesi pojan puhuvan totta. Pojan ilme oli liian vakava Cocon selän takana.
"Mitä minun pitää tehdä?" Mischa sanoi ja valmistautui pahimpaan.
"Sinä suutelet Bradleytä Siriuksen nokan edessä", Coco sanoi hitaasti. "Murrat hänen sydämensä kertaheitolla"
"EN IKINÄ", Mischa järkyttyi.
"Joko se tai Stephanie astuu kuolonsyöjäksi", Coco sanoi ja hymyili. Hän melkein nauroi nautinnosta, kun näki hitaasti järkytyksen syttyvän häntä vastapäätä istuvan tytön kasvoille.
Mischa oli lyöty.
-
Luku 18
Annathan anteeksi?
"Te ette voi olla tosissanne", Mischa Heyes totesi kirjastossa. Hän katsoi nopeasti ympärilleen, muttei nähnyt ketään. Oli suorastaan aavemaisen hiljaista, ja Mischan aivot yrittivät koota nerokasta suunnitelmaa pelastautua kiperästä tilanteesta.
"Kyllä me voimme", vastapäätä istuva tummaihoinen, nuori ja kaunis tyttö sanoi ja hymyili mielipuolisesti. "Luuletko todella, että jaksaisimme pelleilä kanssasi?"
Mischa katsoi epätoivoisesti Bradleytä, mutta poika ei suostunut katsomaan häntä silmiin.
"Sinä paskiainen!" Mischa kiljaisi ja menetti itsehallintansa lopullisesti. "Olisit voinut auttaa minua, varoittaa!"
"Älä Bradleylle raivoa", Coco tiuskaisi heti. "Ja sitä paitsi, tämä oli hänen ideansa"
Mischa katsoi uudelleen Bradleytä ja näki hieman pahoittelevan katseen pojan vihreissä silmissä, mutta ei tyyntynyt siitä, päinvastoin.
"Turha nyt on pahoitella", Mischa sanoi pelottavan vihaisesti. Kyllähän Coco ja Bradleykin tiesivät, minkälaisen tempperamentin Mischa omasi kunnolla suuttuessaan.
Coco vilkaisi pojan ilmettä välittömästi, sillä ei nähnyt sitä aikaisemmin istuessaan pojan sylissä. Coco mulkaisi poikaa varoittavasti ja kääntyi katsomaan Mischaa koppavana.
"No niin, kuulit kyllä", Coco tokaisi Mischalle säälimättömästi. "Sinä suutelet Bradleytä Siriusken edessä tai Stephanie saa liittyä vastahakoisesti kuolonsyöjiin. Kumman valitset, neiti olen-aina-halunnut-pelastaa-maailman? Nyt sinun on kerrankin tehtävä päätös itse, eikä sinulla ole ystäviä niitä ratkomassa puolestasi"
Mischa tiesi välittömästi Cocon äänensävystä tämän olevan ehdoton. Mitä hän tekisi pelastaakseen itsensä ja Stephanien, sitä hän ei tietänyt, mutta Mischa rukoili ihmettä.
Cocon vaativa ilme odotti hänen päätöstään. Hän ei halunnut Stephanien liittyvän kuolonsyöjiin, mutta hän oli juuri nyt onnellinen Siriuksen kanssa, onnellisempi kuin aikoihin... Mutta ajatus Stephaneista kylmän kuolonsyöjämaskin takana sai hänet värähtämään.
"Hyvä on, teen sen", Mischa alentui ja kyynel vierähti hänen poskeltaan.
Coco hymyili jälleen kauhealla tavalla, mitä ei pystynyt Mischa edes kuvailemaan. Siinä oli jotakin... hirveää. Coco tiesi, että oli niskan päällä, eikä Mischa tykännyt tunteesta. Hänen ainoa toivonsa olisi jutella Siriuksen kanssa ennen kuin suutelisi Bradleytä.
"Mischa? Missä sinä olet?" Sirius huhuili tyhjillä käytävillä. Hän oli käynyt jo tyttöjen makuusalissa, mutta unenpöpperöinen Lily oli kertonut tytön olevan vielä kirjastossa.
Sirius kirosi itsekseen omaa itsekuriaan. Miksi hän oli saanut päähänsä kertoa Mischalle maagiset kolme sanaa juuri nyt, kun kello oli jo pitkälti yli sallitun käytävillä olemisen rajan? Mutta hänestä tuntui, että olisi kolme- ei, vaan viisi kertaa onnellisempi kerrottuaan Mischalle tunteistaan.
Sirius astui sisälle kirjastoon ja kuuli pientä supinaa lähettyviltään. Sirius hymyili onnellisena. Mikä olisikaan romanttisempaa kuin kuiskata ne sanat hiljaisessa kirjastossa?
"Mischa?" Sirius kuiskasi eikä voinut estää pientä hymyä leviämästä huulilleen.
Kukaan ei vastannut. Sirius hieman kurtisti kulmiaan mutta jatkoi etsimistä.
"Kuuletko, kuinka elämäsi rakkaus huhuilee sinua?" Coco nauroi hyvin hiljaa ja Mischa yritti räpytellä epätoivon kyyneleitä silmistään. Hän ei ehtisi enää varoittaa Siriusta.
"Ehkä meidän pitäisi peruuttaa-", Bradley aloitti mutta Coco tiuskaisi niin hiljaa kuin pystyi: "Hiljaa ääliö! Me emme voi alkaa sääliä Mischaa nyt, suunnitelmamme on viittä vaille valmis! Vaikka henkilökohtaisesti tiesinkin että asetut hänen puolelle heti kuin mahdollista, senkin-"
Mutta Coco hiljeni hyvin nopeasti kuullessaan askeleita läheisen kirjahyllyn takaa. Hän käveli riuskasti pois paikalta, mutta ehti kuiskata Mischalle vihaisesti: "Sirius tai Stephanie, mieti tarkalleen kumman haluat vielä pitää itselläsi."
Mischa katsoi kyyneleidensä takaa Cocon loittonevaa selkää ja käänsi sitten kärsivän katseensa Bradleyhyn. Poika katsoi jälleen pahoittelevasti, ja Mischa pudisteli päätänsä ja rukoili hiljaa: "Älä kiltti tee sitä, älä..."
Mutta Bradley tarttui häntä tiukasti olkapäistä ja suuteli häntä huulille, eikä Mischa voinut olla näkemättä Siriusta, joka nojasi kirjahyllyyn järkyttyneen näköisenä ja tuijotti heitä epäuskoisena ja vihaisena. Mischa toivoi, että Sirius tulisi ja repisi hänet pois Bradleyltä, mutta sai järkytykseen huomata pojan juoksevan pois kirjastosta.
Tylypahkassa aamiaiset olivat aina runsaita: oli hedelmiä, erilaisia puuroja, kiisseleitä ja leivoksia, marjoja, muroja, mehuja, kahvia... Listaa olisi voinut jatkaa loputtomiin, ja kun Lily istui Rohkelikon tupapöytään aamiaiselle, hänestä tuntui että hän rakasti sitä aamupöytää. Hän otti läheisestä hedelmäkulhosta banaanin ja kuori sen.
"Miksi sinä hymyilet noin?" vieressä istuva James kysyi itsekin hymyillen.
"Tämä aamiaispöytä", Lily vastasi unelmoiden. "Jos vain voisin mennä sen kanssa naimisiin..."
"Pahin painajaiseni vihdoinkin toteutui", James sanoi epäuskoisena. "Aamiaispöytä vei tyttöystäväni!"
"No jopa on sinullakin ongelmat", Remus tuhahti myös istuutuessaan pöydän ääreen Peterin, Amyn ja Stephanien kanssa.
"Älä vähättele, Kuutamo!" James huudahti järkyttyneenä. "Miltä sinusta tuntuisi tilanteessani?"
"Missä tilanteessa?" Remus kysyi äänensävy katkeruutta tihkuen. "Eihän minulla edes ole tyttöystävää, jota menettää"
James tajusi, että oli tullut aiheeseen, joka oli kipeä Remukselle ja vaihtoi nopeasti puheenaihetta.
"Onneksi joululoma on pian..." James huokaisi.
"Niinpä", Stephanie kommentoi. "Mutta ensin nuo murmelit häipyvät koulustamme! Taidan odottaa sitä enemmän kuin joululomaa!" Stephanie sanoi ja osoitti olkansa yli Durmstrangilaisia, jotka istuivat Luihuisten pöydässä.
"Hei Peter, miksi Beata on tulossa tänne? Etkö sanonut aamulla, että te erositte?" Remus kysyi Peteriltä. Amykin kääntyi katsomaan ja kyllä- sieltä Beata saapui onnellinen hymy kasvoillaan.
"Ehkä hän pahoinpitelee minut", Peter vikisi ja laittoi kädet päänsä suojaksi.
"Kukaan ei pahoinpitele Kelmiä aamiaispöydässä", James vannoi ja otti salaa kiinni taikasauvastaan .Ties vaikka Beata olisi hyväkin kiroamisessa...
"Hei Peter", Beata toivoitti iloisesti ja katsoi Peteriä. "Mitä sinulla on tänään suunnitelmissa?"
"Miten niin?" Peter vikisi.
"Höpsö, tulin kysymään koska voisimme viettää taas aikaa yhdessä!" Beata nauroi ja suuteli Peteriä poskelle. "Haluan olla koko vapaa-aikani sinun kanssasi!"
"Tänään tuntien jälkeen", Beata sanoi onnellisena. "Näemmekö kenties tähtitornissa?"
"Sopii", Peter vinkui pahemmin ja Beata lähti kävelemään tyytyväisenä pois Peterin luota.
"Mistä ihmeestä tuossa on kyse?" Lily ihmetteli.
"Aivan sekopäinen tyttö", James sanoi hieman ihaillen, mutta Lily löi häntä.
"Mitä?" James huudahti.
"Ketään ei haukuta!" Lily tiuskaisi.
"Ei edes tyttöä, joka ahdistelee yhtä parhaista kavereistasi?"
"Ei!"
"Tylsää", James ilmoitti ja Remus nauroi ystävälleen.
"Sekopäisyydestä puheen ollen, missäköhän Mischa oli viiteen asti aamulla?" Amy mietti ääneen. "Hän tuli vasta silloin takaisin makuusaliin"
Remus ja James vaihtoivat leveitä virnistyksiä.
"Mitä nyt?" Lily kysyi tuohtuneena.
"Sitä vain, että Sirius ei ole vieläkään tullut takaisin makuusaliin..." James ja Remus sanoivat yhtä aikaa.
"Älkää puhuko enempää", Stephanie sanoi tiukasti ja muut nauroivat hieman. "Siitä joululomasta. Haluaisitteko tulla vierailemaan minun luonani joululomalla? Te kaikki?"
Lily, James, Remus, Amy ja Peter katsoivat toisiinsa ja kohauttivat olkapäitänsä.
"Olisi kyllä kiva nähdä teitä kaikkia joululomalla", Lily ajatteli ääneen. "Missä sinä muuten asut, Steph?"
"Asun Lontoossa", Stephanie virnisti. "Voisimme kenties näyttää teille aitoa jästimaailmaa pahimmillaan ja mennä shoppailemaan?"
"Ihanaa!" Lily huudahti. "Minulle kyllä sopii!"
"Sopiihan se", Jameskin sanoi Remuksen ja Peterinkin nyökytellessä iloisesti.
Vain Amy oli hiljaa.
"Entä sinä, Amy?" Stephanie kysyi. "Ei ne jästit kauhean pelottavia ole, jos sitä mietit..."
"En minä sitä", Amy sanoi takellellen. "Minä ajattelin viettää joulun täällä"
"Miksi ihmeessä?" Lily kysyi hämmentyneenä. Amy oli viettänyt jokaisen lomansa kotona, eikä ikinä Tylypahkassa- joten miksi hän nyt jäi Tylypahkaan?
"En tiedä itse asiassa", Amy selitti nolona. "Olisi kivaa koittaa olla täällä yksi loma, sillä en ole ennen tehnyt sitä"
"Se on sinun päätöksesi", Lily sanoi kohteliaasti, mutta ei voinut olla ihmettelemättä tyttöä.
"Täytyy muistaa pyytää Mischaa ja Siriustakin", Stephanie mietti.
"Niin, jos he enää tulevatkaan Tylypahkaan", James sanoi pahaenteisesti.
"Miten niin ‘tulevatkaan'? Ovatko he jossain muualla kuin Tylypahkassa?" Peter järkyttyi.
"En tiedä, mutta jos yhtään tunnen heitä, he ovat jo kaukana lämpimillä saarilla kuhertelemassa ja suunnittelemassa jälkikasvuaan", James arvaili.
"Sirius? Suunnittelemassa jälkikasvua? Salli minun nauraa", Remus nauroi. "Kun näen Siriuksen lapsen, lupaan olla sinun henkilökohtainen kengänpuhdistaja, James"
"Sovittu!" James huudahti iloisena ja kätteli nopeasti Remuksen kanssa.
Sirius makasi tarvehuoneessa mustapeittoisella sängyllä ja mietti elämän kurjuutta. Kuinka olikin mahdollista, että kerrankin kun hän rakasti jotain tyttöä tosissaan, eikä leikkinyt heidän tunteillaan, hän saikin itse sormilleen? Tältä siis tytöistä tuntui, kun minä petin heitä, Sirius mietti tuskissaan.
Miten hän voisi kuvaillakaan näkyä, jonka oli kohdannut kirjastossa eilen yöllä? Hän eli tilanteen mielessä joka hetki, joka sekunti ja Sirius oli varma että näky painaisi hänen mieltään monet vuodet.
Näky, kun Bradley ja Mischa suutelemassa kirjastossa.
Kyllähän hän mietti, kun Mischa oli puhunut ensimmäisen kerran Bradleystä ja ajasta, jolloin oli seurustellut pojan kanssa, että siinä oli jotain outoa. Jotain haikeutta. Mutta Sirius oli laittanut sen pienoisen vainoharhaisuuden piikkiin ja jättänyt asian. Hän oli luottanut Mischaan.
Hän halusi vain miettiä omassa rauhassaan asioita ja miettiä, milloin puhuisi Mischan kanssa asiat selviksi. Se oli varmaa, että hän ei enää luottaisi tyttöön. Miten sellaisen ihmisen kanssa sitten seurustelisi? Ei mitenkään.
Haluan löytää Siriuksen, Mischa ajatteli kolmatta kertaa käytävällä, jota vastapäätä oli hullunkurinen maalaus, jossa joku hyvin mielenvikainen ihminen yritti opettaa peikoille balettia.
Mischa yllättyi nähdessään edessään oven. Hän oli ajatellut, että Siriuksen paikantaminen olisi vaikeampaa.
Mischa otti syvään henkeä ja astui sisään tarvehuoneeseen. Hän hieman järkyttyi, kun aina yhtä punainen tarvehuone olikin kokonaan musta, mutta muisti pian, että huone muuttui aina sellaiseksi, minkälaista huonetta tarvitseekin. Hänen syyllisyytensä kasvoi vieläkin suuremmaksi, minkä tyttö luuli olevan jo mahdotonta.
"Sirius?" Mischa sanoi hiljaa.
Sirius hätkähti ylös mustasta sängystään ja istui siihen.
"Sinä", Sirius mutisi hiljaa.
Mischa vilkaisi huolestuneena poikaa. Ei ollut ollenkaan Siriuksen tapaista olla niin sairaan näköinen; hänen tukkansa sojotti entistäkin kurittomampana pystyssä ja hänen kasvonsa olivat tavallistakin vaaleammat.
"Minä vain..." Mischa aloitti mutta ei pystynyt jatkamaan.
"Haluaisit pyytää anteeksi?" Sirius ehdotti hiljaa.
"Niin juuri", Mischa huokaisi helpotuksesta, kun Sirius oli tajunnut asian laadun näin pian ja kuulostikin rauhalliselta.
"Luuletko, että haluan kuunnella sinun anteeksipyyntösi?" Sirius räjähti ja sai Mischan hätkähtämään. "Luuletko todella, että haluan enää edes nähdä sinua?"
"Mutta se ei ollut minun vikani", Mischa yritti mutta Siriuksen nauru peitti hänen sanansa.
"Niin, eipä tietenkään! Sinut ilmiselvästi pakotettiin suutelemaan sinun entistä poikaystävääsi!" Sirius huusi kiukkuisena.
"Kuuntelisit", Mischa aneli.
"Hyvä on, mikä on tekosyysi?"
Mischa huokaisi ja kertoi hieman nolona: "Coco ja Bradley pakottivat minut siihen, muuten he olisivat pakottaneet Stephanien kuolonsyöjäksi..."
"Tuo oli naurettavin tekosyy minkä olen kuullut", Sirius tuomitsi epäuskoisena. "Kuinka he oikein olisivat saaneet Stephanien pakotettua siihen?"
Mischa ei osannut vastata ja tunsi itsensä tyhmäksi.
"Sinun pitää uskoa minua, Sirius", Mischa pyysi ja katsoi Siriusta silmiin. Jälleen kerran kyyneleet alkoivat valua hänen haaleansinisistä silmistään, eikä Sirius ollut moksiskaan nähdessään hänen itkevän. "He pakottivat minut, todella... Sinun täytyy luottaa minuun..."
"Tiedätkö sinä edes mikä tässä oli pahinta?" Sirius kysyi julmana. "En luota sinuun enää. Tuskin pystyn edes hemmetti katsomaan sinua! Ja minä kun olin ensimmäistä kertaa tosissani sinun kanssasi!"
Mischa rojahti maahan makaamaan ja itki vuolaasti, mutta Sirius ei piitannut.
"Olin jopa tulossa tunnustamaan rakkauttani sinun luoksesi, mutta onneksi en ehtinyt. Siinähän se taas nähtiin. Durmstrangilainen mikä durmstrangilainen."
Niine hyvineen Sirius poistui tarvehuoneesta ja jätti Mischan itkemään yksin suruaan pois. Mutta Mischa tiesi, että se olisi mahdotonta. Hän oli menettänyt Siriuksen lopullisesti.
"Missäköhän Sirius ja Mischa ovat olleet koko päivän?" Peter mietti oleskeluhuoneessa koulupäivän päätyttyä.
James ja Lily katsoivat toisiaan ja kohauttivat olkiaan, Remus pudisti päätänsä ja Amy ja Stephanie eivät edes kuulleet kysymystä, sillä he keskittyivät kovasti väittelemiseen.
"Olen aivan varma, että se ei onnistu!" Amy sanoi parhaillaan kiivaasti mutta Stephanie vain tuhahti.
"Miten niin ‘ei onnistu'? Onhan sitä isompiakin ongelmia ratkottu", Stephanie sanoi itsepäisesti.
"Mistä te oikein väittelette?" Peter kysyi kummissaan.
"Stephanie tässä väittää, että olisi mahdollista saada durmstrangilaiset lähtemään sovittua aikaisemmin", Amy huokaisi. "Mutta miten, sitä hän ei tiedä"
"VIELÄ", Stephanie lisäsi. "Mutta pian kyllä tiedän"
"Miten muka se onnistuisi?" Remus kysyi järkevänä.
"Jos vaikka... Jonesin peruukki piilotettaisiin? Hän joutuisi häpeissään lähtemään karkuun?" Stephanie ehdotti pirteänä.
"Peruukki?" Lily toisti järkyttyneenä. "Onko hänellä peruukki?"
"Onko se ihmekään sillä puupäällä", Stephanie tuhahti. "Itse asiassa, ideani on loistava!"
"Ei Stephanie, ei!" Lily sanoi järkyttyneen kuuloisesti ja hänen vihreät silmänsä pyöristyivät. "Entä jos hän saa sinut kiinni siitä?"
"Sitten? Eikö rehtori Dumbledore anna meille rangaistuksen? Luulen että hän osaisi jopa arvostaa keppostani", Stephanie hymyili.
"Aivan sama", Amy sanoi tympeän kuuloisena ja nousi ylös sohvalta. "Menen nyt haukkaamaan raitista ilmaa."
Muut katselivat ihmeissään Amyn kävelyä. Kun tytön selkä oli hävinnyt muotokuvasta, Lily kysyi välittömästi: "Mikä häntä vaivaa?"
"Kuka tietää?" Stephanie tuhahti. "Ei hän kuitenkaan kertoisi"
Amy käveli järven rantaa pitkin ja pidätteli kyyneleitään vastatuulessa. Kunpa edes sataisi, se kätkisi hänen katkerat kyyneleensä. Mutta ei. Jopa sää oli häntä vastaan.
Hän istahti isolle kivelle ja katsoi järven pintaa. Pian sekin menisi jäähän eikä siinä voisi uittaa varpaitaan, kuten he olivat Lilyn kanssa kesäisin aina tehneet. Toisaalta, tuskin Lily enää suostuisi sellaiseen hänen kanssaan. Lilyllähän oli Mischa. Ja James.
"Pirun Durmstrang", Amy kivahti ja nosti päätänsä ylöspäin. Hän ei antaisi sitä iloa itselleen, että itkisi ja tukahtuisi itsesääliin. Hänellä ei ollut varaa siihen.
Olisiko kaikki toisin, jos hän olisi Siriuksen kanssa? He voisivat pitää hauskaa nelisteen, Sirius, James, Lily ja hän. Voisivat mennä kahville punaiseen jästikuppilaan, olla järven rannassa...
Mutta Amy tiesi haaveilevansa. Mischa ja Sirius olivat onnellisesti yhdessä eikä asiaa muuttaisi enää mikään. Mutta silti, haaveilu piti hänet selväjärkisenä kylmässä arjessa, missä hän tunsi olevansa ulkopuolinen ja yksinäinen. Salaa hän toivoi vielä, että Stephanie ja Mischa olisivat riidoissa, jotta saisi olla Stephanien kanssa kahden.
Haparoivat askeleiden äänet keskeyttivät hänen ajattelunsa ja hän kääntyi katsomaan, kuka siellä oli. Hän meinasi tippua järkytyksestä maahan.
"Mischa? Onko kaikki hyvin?" Amy kysyi Mischalta, joka itki eikä ollut huomannut Amyä istumassa kivellä.
"Amy? Oletko se sinä?" Mischa kysyi ja purskahti vielä suurempaan itkuun. Amy hyppäsi äkkiä kiveltä ja halasi nopeasti Mischaa.
"Mikä sinun on?" Amy kysyi ja katsoi Mischaa silmiin.
"Minä... ja Sirius... erosimme", Mischa sai sanottua itkunsa lomasta.
Amy otti tytön uudelleen nopeaan halaukseen, eikä voinut olla peittämättä vahingoniloista virnistystä. Mutta mitä väliä sillä olisi, ei Mischa sitä nähnyt. Mutta joku muu näki. Joku kuunteli heitä läheisen puun takana, mutta Amy ja Mischa eivät nähneet häntä. Kuka näkisikään näkymättömyysviitan alle?
"Hei Sirius, missä te olette oikein olleet?" Lily kiljaisi oleskeluhuoneessa nähdessään Jamesin sylistä Siriuksen astuvan muotokuvasta huoneeseen.
"Tarvehuoneessa", Sirius vastasi poissaolevasti.
Remus, Peter ja James huomasivat välittömästi Siriusta vaivaavan jokin asia. Siriuksen ei tarvinnut sanoa asiaa äänen, hänen ystävänsä huomasivat sen välittömästi. Huoli piirtyi nopeasti Jamesin kasvoille, olihan kyseessä hänen ‘veljensä'.
"Mikä vialla, Anturajalka?" James kysyi hiljaa ja viittasi pojan istumaan sohvalle. Sirius tallusti pää matalana istumaan.
"Minä ja Mischa erosimme", Sirius ilmoitti.
Sanoja seurasi hiiskumaton hiljaisuus. Kukaan ei puhunut sanaakaan. Peter ajatteli, että jos olisi pudottanut yhden ripsistänsä lattialle, olisi kolissut ja lujaa.
"Miksi ihmeessä?" Remus henkäisi.
"Mischa petti minua sen Bradleyn kanssa. Mutta ei se mitään. Olenhan minä yksinkin tottunut olemaan, vai? En minä turhaan kelmi ole", Sirius sanoi ja nousi ylös mennäkseen makuusaliinsa.
"Mikä Mischaan on mennyt?" Lily kuiskasi ja pyyhkäisi silmäkulmastaan harmistuksen kyyneleen.
"En tiedä, mutta miten minusta tuntuu, että tähän liittyy myös Coco?" Stephanie sanoi. Kaikki kääntyivät katsomaan Stephanieta, joka oli hirveän kalpea.
"Meidän pitäisi varmaan etsiä Mischa", Lily mietti.
"Etsitään, ja sen jälkeen murran jonkun tummaihoisen ääliön niskat", Stephanie sanoi pelottavan tyynesti.
"Mitä helvettiä sinä olet taas mennyt tekemään, Coco?" Heidi kirosi Luihuisten oleskeluhuoneessa ja heitti hänen ja Bonnien ympäriltä näkymättömyysviitan pois.
"Mitä te nyt valitatte?" Coco kysyi ja ei edes välittänyt ystävien kiukusta.
"Mitä sinä oikein teit Mischalle?" Bonnie kysyi ääni vihaa täristen.
"Mitä te siitä ämmästä välitätte?" Coco kysyi kiukkuisesti.
"Ehkä siksi, että hän on vaarallisen masentuneen näköinen?" Heidi kysyi .
"Miten niin?"
"Näimme hänen itkevät silmänsä päästään järven rannalla", Bonnie selitti.
Cocon kasvoille syntyi ääliömäinen virnistys.
"Olet sairas", Bonnie sihisi.
"Mitä sinä teit hänelle?" Heidi kysyi.
"Pakotin hänet suutelemaan Bradleytä Siriuksen nokan edessä", Coco sanoi välinpitämättömänä. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän katsoi ystäviensä ilmeitä, jotka olivat järkyttyneitä.
"Emmekö me sopineet, että vain hieman näpäytämme häntä?" Heidi kysyi turtana. "Kuinka sinä edes keksit tehdä jotain noin typerää?"
"Mitä te Mischan tunteista välitätte?" Coco räjähti. "Olisitte vain tyytyväisiä!"
Coco lähti ulos Luihuisten oleskeluhuoneesta ja jätti jälkeensä typertyneen hiljaisuuden.
"Hän on sairas", Bonnie kuiskasi.
"Todellakin", Heidi vastasi ja he katsoivat toisiaan hieman surullisesti hymyillen.
-
Luku 19
Vihollisia vai ei?
"Mischa, tulisit nyt tuonne sisälle lämpimään, et voi vältellä Siriusta koko lopun elämääsi", Lily maanitteli järven rannalla Amyn ja Stephanien kanssa.
Järven jäällä näkyi jo marraskuu. Pieniä jäähileitä kuljeskeli vedessä ja pian jää täyttäisi koko järven. Tuuli kävi jo vaativana, pian sataisi ensimmäiset lumihiutaleet kylmään maahan.
"Kyllä voin", Mischa niiskahti.
"Et voi, usko pois. Sitä paitsi, Sirius on ylhäällä makuusalissaan, joten pääset omaan sänkyysi ilman hänen näkemistään", Stephanie sanoi ja otti riuskasti Mischaa kädestä kiinni ja nosti tytön ylös kylmältä kiveltä, eikä Mischakaan kovin paljoa vastaan laittanut.
Ylhäällä makuusalissa Mischa rojahti heti omalle sängylleen ja yritti sulattaa muiden uteliaat katseet selästään. Koko matkan makuusaliin hän oli kerännyt monta uteliasta katsetta- tietenkin, olihan se harvinaisuus nähdä Mischa Heyesin itkevät kasvot.
"En jaksa enää tätä, Siriuksen on uskottava minua", Mischa ulisi ja purskahti jälleen itkuun häveten samalla itseään. Ei ollut hänen tapaistaan itkeä kenenkään perään, varsinkaan kenenkään pojan.
"Tämä on vakavampaa kuin luulinkaan", Stephanie kuiskasi Amylle ja Lilylle. "Minä hoidan tämän, menkää vain."
"Oletko aivan varma?" Lily kuiskasi takaisin ja katsoi huolestuneena Mischaa, joka hakkasi juuri nyrkeillään tyynyänsä ja kyyneleet valuivat tasaisena virtana hänen kasvojaan pitkin.
Stephanie nyökkäsi itsevarmana ja Lily ja Amy lähtivät pois, kummatkin helpottuneina. Itkevä Mischa ei ollut heille kauhean mieluisa näky.
"Mischa? Lopettaisitko hetkeksi tuon itkemisen?" Stephanie pyysi ja Mischa lopetti nyyhkyttämisen, mutta edelleen kyyneleitä valui hänen silmistään jo läpimärälle tyynylle.
"Onko se totta, että suutelit Bradleytä Siriuksen nähdessä?" Stephanie jatkoi ja Mischa nyökkäsi.
"Miksi ihmeessä? Luulin, että inhoat sitä tyyppiä", Stephanie kummasteli.
"Niin inhoankin", Mischa myönteli. "Mutta he pakottivat..."
"Ketkä he? Coco ja Bradley vai?" Stephanie arvasi ja tiesi osuneensa oikeaan, sillä kyyneleet Mischan silmissä vain lisääntyivät.
"Miten ihmeessä he saivat sinut tekemään sen?" Stephanie ihmetteli.
"Minun piti valita joko Sirius tai... sinut", Mischa henkäisi.
"Minut? Mitä ihmettä?" Stephanie kivahti.
"Joko Siriuksen menettäminen tai sinä joutuisit kuolonsyöjäksi", Mischa itki.
Stephanien sydän melkein pysähtyi. Tietenkin Bellatrix oli kertonut Cocolle kiristävänsä häntä kuolonsyöjyyden avulla. Mutta miksi ihmeessä? Mikä oli heidän tähtäin? Stephanie oli alun perin arvellut, että he eivät hyötyisi hänestä kuolonsyöjänä juurikaan mitään, he tähtäsivät johonkin muuhun. Mutta että Mischan murtumiseen? Mitä se heitä hyödyttäisi?
"Olen pahoillani Mischa. Tämä on minun vikani", Stephanie sanoi ja taputti Mischaa lohduttavasti olkapäälle.
"Eli sinusta olisi tullut kuolonsyöjä?" Mischa sanoi hengästyneenä itkunsa takia.
"Luulisin niin, mutta olen aika yllättynyt että valitsit minut ottaen huomioon riitamme ja muutenkin..." Stephanie sanoi epäuskoisena.
Mischa kohautti olkiaan. "Mieluummin menetän poikaystävän kuin jälleen tärkeän ihmisen kuolonsyöjäksi."
Stephanien päätä pyörrytti. Mischa oli suorastaan uhrautunut hänen takiaan. Nyt hän ei pelkäisi tulevansa kuolonsyöjäksi, mutta Mischan kohtalo suretti häntä. Mitä hän tekisi korvatakseen Mischan uhrautumisen? Hänen olisi pakko puhua jollekin, Stephanie mietti. Mutta kenen kanssa olisi järkevää puhua enää tähän aikaa yöstä? Kello oli jo melkein kaksitoista, Lily ja James olivat partioimassa, Mischa ja Amy nukkumassa.
Stephanie käveli oleskeluhuoneeseen ja näki yllätykseen Remuksen istuvan vielä hereillä. Stephanie tunsi sisällään oudon tunteen, aivan kuin joku olisi nipistänyt häntä vatsasta, mutta hän jätti tunteen huomioimatta.
"Hei Remus", Stephanie sanoi hiljaa. "Mitä sinä vielä hereillä teet?"
Remus hätkähti tuolillaan ja virnisti nähdessään Stephanien. "Säikäytit minut!" hän huudahti.
"Harmi", Stephanie totesi naurunväreitä ääni täynnä. "Mutta et vastannut kysymykseeni"
Remus huokaisi ja katsoi Stephanieta silmiin. "Sirius on niin järkyttynyt, että puhuu tuplasti enemmän unissaan ja en nuku yhtä sikeästi kuin Sarvihaara ja Matohäntä", hän selitti ja huokaisi kovempaa. "En kyllä olisi uskonut, että Sirius ja Mischa eroaisi sen takia, että Mischa pettäisi..."
"Kuka heidän eroaan muutenkaan olisi uskonut?" Stephanie kysyi tuimasti.
"En minä sillä, että olisin uskonut heidän eroavan!" Remus huudahti kiireesti nähdessään Stephanien ilmeen. "Mutta Sirius oli yleensä se, joka petti. Ei tyttö, jonka kanssa hän seurusteli."
"Kuulin tosiaan, että Sirius oli aikamoinen naistenmies", Stephanie sanoi ja istuutui Remusta vastapäätä. "Vaihtoi naisia miten sattui ja sitä rataa."
"Tottahan se on", Remus myönsi. "Mutta sitten Siriukseen osui."
"Osui mikä?" Stephanie ihmetteli.
"Mischan lyönti", Remus vastasi vakavana ja he molemmat purskahtivat nauruun muistellessaan tuota päivää. Sirius oli luullut, että voisi listata Mischan kaadettujen tyttöjen listaansa, mutta häntä alkoikin kiinnostaa Mischa enemmän kuin yhden kerran juttuna.
"Hauskaa, että teillä on hauskaa", kuului ääni varjoista.
Stephanie ja Remus hätkähtivät ylös penkeiltä ja ottivat nopeasti taikasauvansa pois taskuistaan. Pian he näkivät, kuinka Bonnie ja Heidi astuivat pois näkymättömyysviitan alta.
"Mitä ihmettä te täällä teette? Miten pääsitte sisään?" Stephanie suorastaan murisi valmiina kiroamaan tytöt.
Bonnie ja Heidi katselivat pelokkaasti Remuksen ja Stephanien sauvoja, ja nostivat kätensä ilmaan antautumisen merkiksi.
"Uskokaa pois, emme tulleet pilkkaamaan, kiroamaan tai muutenkaan satuttamaan teitä. Vain juttelemaan", Bonnie sanoi ystävällisesti. Liian ystävällisesti, sillä Stephanien hätkähti.
"Te suunnittelette jotain, tiedän sen", Stephanie sanoi. "Eikö teille oikeasti riitä, että mursitte Mischan maailman?"
"Onko hän niin pahana?" Heidi kysyi myötätuntoisesti ja Remus laski sauvansa. Saattoi olla pieni mahdollisuus, että tytöt petkuttivat heitä, mutta Heidin äänensävy oli niin viaton, että Remus uskoi häntä.
Stephanie vilkuili vielä epäuskoisesti tyttöjä, mutta luovutti. He istuvat punaisille sohville.
"Mikä teidät toi tänne?" Stephanie kysyi tylysti. Heidi ja Bonnie vilkaisivat toisiaan. Kyllä he olivat arvanneet, että Stephanie olisi hieman vastahakoinen kuuntelemaan heitä, mutta oli parempi yrittää kuin olla yrittämättä ja katua sitä jälkeenpäin.
"Me emme tienneet Cocon suunnitelmasta", Heidi sanoi ja katsoi Stephanieta silmiin. "Niin sairasta edes me emme olisi tehneet"
"Mitä kukin uskoo", Stephanie mutisi ja Bonnie tiuskaisi heti: "Yrittäisit edes kuunnella, mitä meillä on sanottavana!"
Stephanie hiljentyi ja näytti siltä, että voisi lähteä paikalta välittömästi ja siinä samalla murtaa parit niskat, mutta kaikkien yllätykseksi Stephanie pysyi paikallaan. Bonnie ja Heidi katsoivat toisiaan hymyillen.
"Todellakin, me emme tienneet Cocon suunnitelmasta, usko pois", Heidi aloitti. "Mutta niin nyt vain tapahtui sitten Mischalle. Miten hän voi?"
"Ei hyvin", Stephanie sanoi jo hieman lauhkeampana. "Miten itse voisit siinä tilanteessa?"
"Hyppäisin ikkunasta", Heidi sanoi vakavana.
"Asiaan", Bonnie sanoi asialliseen äänensävyyn ja Heidi virnisti syyllisenä. Remus piti tytöistä etäisesti, vaikka olikin kuullut heistä paljon pahaa Mischalta ja Stephanielta.
"Miksei Mischa kertonut Siriukselle, että suuteli Bradleytä pakosta?" Bonnie kysyi Stephanielta.
"Yritti hän, mutta Sirius ei uskonut. Ei tosin mikään ihme", Stephanie huokaisi.
"Millä ihmeellä Coco kiristi, että sai Mischan tekemään sen? Yleensä Mischa ei luovuta helposti", Heidi kysyi pää hieman vinosti kallellaan .
Stephanie puri huultaan. Kertoisiko totuuden?
"Stephanie?" Heidi huhuili.
"Coco kiristi Mischaa sillä, että jos hän ei tekisi sitä, minusta tulisi kuolonsyöjä", Stephanie purkautui.
"Oho", Bonnielta pääsi suustaan ja Heidi katsoi surullisena Stephanieta. Remus oli aivan järkyttynyt.
"Bellatrix siis kiristi sinua", Heidi totesi. "Tiesimme, että hän kiristää jotain, mutta emme tienneet ketä"
"Bellatrix kiristi sinua kuolonsyöjäksi?" Remus henkäisi. Hänen silmissään sumeni pikkuhiljaa. Stephanie? Kuolonsyöjäksi? Mikä Bellatrixiä vaivasi?
Stephanie hymyili Remukselle surullisesti. "Kyllä. Olin jo osittain suostunut siihen, mutta sitten Mischa uhrautui puolestani. Menetti Siriuksen minun vuokseni."
"Ei ole sanottua", Heidi sanoi ovelana. "Siis se, että Mischa menetti Siriuksen. Meillä on itse asiassa suunnitelma auttaa Mischaa."
"Olen mukana", Stephanie sanoi välittömästi. "Jos tarvitsette apuani yhtään, niin kertokaa. Minä teen sen."
"Kiitos, mutta emme taida tarvita kuin yhden henkilön apua", Bonnie sanoi.
"Kenen?" Remus ja Stephanie ihmettelivät.
"Bradleyn."
Mischa reväytti silmänsä auki. Uusi kouluaamu, Mischa ajatteli masentuneena. Hänellä oli huono olo. Tuntui kuin hän olisi kuivunut sisältä. Ehkä hän vain oli itkenyt liikaa edellisenä iltana.
Sirius. Sirius olisi aamupalalla. Sirius olisi luokkahuoneissa. Hän ei kestäisi nähdä Siriusta. Ehkä hän murtaisi jalkansa... Tai ehkä hänelle nousisi kuume ja täytyisi mennä sairaalasiipeen!
Mitä ihmettä minä oikein ajattelen, Mischa mietti järkyttyneenä. Tämä ei ollut hänen tapaistaan. Ei sitten ollenkaan. Hän ei pakoilisi ketään.
Mischa hiipi niin hiljaa kuin kykeni suihkuhuoneeseen ja meni kylmään suihkuun. Mischasta tuntui, kuin hän olisi huuhtonut kaiken syyllisyyden ja harmin pois hänestä. Hän oli taas täynnä elinvoimaa.
Mischa puki päälleen ja meikkasi jopa hieman kasvojaan. Hän hymyili peilikuvalleen, vaikka ei onnistunutkaan hymyilemään onnellisesti. Tottakai häntä harmitti vielä vähän Sirius. Hän todella rakasti poikaa, vaikka ei sitä Siriukselle koskaan sanonutkaan.
"Sirius, herää!" James karjui poikien makuusalissa. Sirius aukaisi vastahakoisen näköisenä silmänsä, mutta laittoi ne heti kiinni.
"Sirius, koeta nyt nousta tai myöhästymme taikaeläinten hoidosta!" James sanoi eikä luovuttanut.
"Mikä päivä tänään on?" Sirius mutisi.
"Keskiviikko", Remus tokaisi. "Nyt vauhtia niihin käpäliin, Anturajalka!"
"En jaksa", Sirius vastasi ja käänsi kylkeään. James nautti hetken siltä, että voisi alkaa väittämään vastaan Siriukselle, mutta hetken mietittyään hän kohautti olkiaan ja sanoi: "Antaa olla."
Remus ja James lähtivät pois makuusalista ja Sirius aukaisi jälleen silmänsä ja huokaisi. Hän ei olisi ikinä uskonut, että joutuisi pakoilemaan Mischaa sen takia, että se satuttaisi.
"Onneksi Durmstrangilaiset lähtee kahden päivän päästä", Mischa sanoi istuessaan aamiaispöytään.
"Aivan, heistä on ollut jo liikaakin harmia", Lily sanoi hiljaa, tunnustellen Mischan suhtautumista eroonsa tänä päivänä.
"Hei, minä en rikkoudu palasiksi vaikka mainitsisittekin minun ja Siriuksen eron", Mischa tokaisi. "Siitä puheen ollen: missä Sirius on?"
"Jäi makuusaliin", James sanoi. "Hän varmaan tulee suoraan tunnille"
"Onneksi kaksi päivää menee nopeasti", Mischa sanoi ja loi jäätävän katseen Cocon selkään.
Stephanie ja Remus katsoivat toisiaan nopeasti. Kaksi päivää menisi nopeasti- ehkäpä liiankin. Ehtisivätkö Bonnie ja Heidi toteuttamaan suunnitelmansa?
"Mitä?" Mischa kysyi Stephanien ja Remuksen miettivät katseet huomatessaan.
"Ei mitään", Stephanie sanoi nopeasti. Hän ei halunnut antaa Mischalle turhaa toivoa, sillä ei ollut aivan varmaa onnistuisiko Bonnien ja Heidin suunnitelma. "Muuten, en tiedä kuulitko jo, mutta kutsuin Kelmit, Lilyn ja Amyn jo luokseni joululomalla. Kai sinäkin tulet?"
"Tottakai, kuulostaa todella kivalta!" Mischa innostui. "Voisimme mennä taas Lontooseen niihin hassuihin jästikauppoihin!"
"No tottakai menemme niihin!" Stephanie sanoi virnistäen. "Muistatko kolme vuotta sitten, kun menimme sinne vaatekauppaan, jossa oli se mummeli?"
"En voi olla muistamatta", Mischa virnisti haikeana. "Hän oli varma, että naisin vielä punatukkaisen pojan ja saisin kolmetoista lasta."
"Kolmetoista lasta? Sinulle?" James naurahti. "Enpä usko tuohon."
"En minäkään kyllä usko", Mischa naurahti. Oli siis totta mitä sanottiin, Mischa mietti itsekseen. Ystävyys parantaa eron haavat.
Sirius hiipi käytävillä kohti tarvehuonetta. Ei ikinä voinut tietää, milloin joku opettaja yllättäisi nurkan takaa- sääli, että James oli ottanut Kelmien kartan mukaan oppitunneille. Sirius ei halunnut tietää, mihin James tarvitsi sitä kesken oppituntien. Kai se liittyi jotenkin Lilyyn.
"Black!" Joku huusi hänen takanansa.
Sirius manasi ääneen ja valmistautui kuulemaan todella pitkän ja uuvuttavan saarnan. Turhautuneena kääntyen Sirius kohtasi järkytyksen: Bradley harppoi häntä kohti nopein askelin.
"Mitä sinä minusta haluat?" Sirius kysyi vihaisesti ja oli valmis lyömään Bradleytä.
Bradley luki Siriuksen ajatukset. "En tullut tappelemaan, vaan juttelemaan."
"Ja mistäköhän?"
"Tietenkin Mischasta."
"Anteeksi mitä?"
"Mischa pakotettiin suutelemaan minua", Bradley jatkoi Siriuksen tyrmistyneestä ilmeestä huolimatta.
"Ja miksi ihmeessä minä uskoisin sinua?" Sirius haastoi.
Bradley huokaisi syvään. "Kuule nyt Sirius. En olisi missään nimessä tullut sanomaan tuota sinulle, mutta minutkin pakotettiin. Coco kyllä nylkee minut, kun kuulee..."
"Sinutkin pakotettiin?" Sirius hämmentyi.
"Kyllä. Ilmeisesti Bonnie ja Heidi sai tarpeekseen Cocosta- toisaalta, kuka ei saisi..."
"Miksi sitten seurustelet hänen kanssaan?"
Bradley hymyili surullisesti hänelle. "Aina ei saa mitä haluaa. Ja tällä tarkoitan Mischaa. Yritin, mutta epäonnistuin. Hän jäikin kaipaamaan sinua. Joten älä menetä häntä."
Bradley kääntyi kannoillaan ja lampsi käytävää pitkin hieman vihellellen, kädet taskuissa. Sirius jäi suu auki tuijottamaan Bradleyn perään. Dumrstrangilaiset kyllä osasivat yllättää.
Muodonmuutosluokan ovi repäistiin auki ja sisään astui hengästynyt Sirius. Tuntia oli jo kulunut yli puolet ja kun Sirius käveli tutulle paikalleen Jamesin viereen, hän kuuli McGarmiwan vihaisen äänen: "Black, missä ihmeessä sinä olet ollut?"
"Makuusalissani"
"Makuusalissani, professori. Hieman kohteliaisuutta, pyydän. Ja tunti jälki-istuntoa, selitys ei ollut tälläkään kertaa tarpeeksi hyvä, Black."
McGarmiwa tuijotti hetken vihaisena Siriusta, mutta kääntyi kirjoittamaan lisää animaageista taululle.
James muodosti huulillaan äänettömästi sanat: ‘missä ihmeessä sinä olet ollut?', ja Sirius vain kohautti olkiaan.
Mischa katsoi nopeasti Siriusta ja painoi syyllisesti katseensa maahan. Sirius yritti viestittää katseellaan, että halusi puhua tytön kanssa, mutta Mischa ei katsonut enää Siriukseen päinkään.
"Mischa!" Sirius yritti huhuilla hiljaa. Lähimmät koulutoverit katsoivat häntä kummastuneina, mutta Sirius ei välittänyt. Lopulta Lily kuuli hänen sanansa ja tökkäsi Mischaa kylkeen ja osoitti taaksepäin.
Mischa kääntyi tuolillaan ja katsoi ensin kysyvästi Jamesia, mutta huomasi pian Siriuksen.
"Mitä?" Mischa muotoili huulillaan.
"Ja jos neiti Heyes liittyisi Blackin kanssa jälki-istuntoon", McGarmiwan ääni kajautti luokan edestä. "Kääntyisitkö eteenpäin ja lakkaisit juttelemasta tunnillani?"
"Kyllä, professori", Mischa sanoi hieman turhautuneena. Sirius yritti kertoa hänelle juuri jotain- luultavasti jotain tärkeää- ja McGarmiwa keskeyttää sen ja antaa jälki-istuntoa. Voiko enää olla huonompaa onnea kuin hänellä?
"Mitä asiaa sinulla oli?" Mischa kysyi hiljaa muodonmuutosluokan oven sulkeuduttua. Sirius ja hän kävelivät kohti Suurta Salia ja rupattelivat samalla. He olivat saaneet jälki-istuntonsa päivämäärän ja kun he menivät takaisin käytäville, kaikki luokkatoverit olivat jo menneet syömään päivällistä.
"Halusin jutella sinun kanssasi", Sirius sanoi. "Vaikkakin nyt se onnistuu, kiitos Minervan."
"Kallis hinta, ettenkö sanoisi. Muodonmuutosluokan papereiden järjesteleminen perjantai-iltana ei kuulosta kivalta", Mischa virnisti.
Sirius virnisti ja katsoi pitkään Mischaa silmiin. Miksi ihmeessä hän oli luullut tytön pettävän häntä? Olisi hänen pitänyt luottaa Mischan sanaan.
"Bradley jutteli minun kanssani tänään", Sirius sanoi tuhlaamatta enää yhtään enempää aikaa. "Hän kertoi saman kuin sinä."
"Bradley?" Mischa katsoi epäuskoisena Siriusta. "Kertomassa totuuden?"
"Usko tai älä. Ja... haluaisin pyytää anteeksi. Kyllähän minun olisi pitänyt luottaa sinun sanaasi."
"No en minäkään olisi uskonut, jos olisin saman nähnyt kuin sinä."
"Mutta kuitenkin, olisi pitänyt uskoa", Sirius painotti.
Mischa pysähtyi ja jäi katsomaan Siriusta hymyillen.
"Eli, mitä sinä yrität sanoa?" Mischa hymyili hieman ymmällään.
"Tarkoitan... Ehkä me voisimme jatkaa siitä mihin jäimme ennen sitä kirjastovälikohtausta?" Sirius ehdotti.
Mischa katsoi Siriusta tarkasti. Oli oikeastaan aika suloista, että Sirius hermoili tuolla tavalla. Siriuksella oli toinen käsi syvällä tummien farkkujen taskuissa ja toinen käsi eksyi haromaan mustia hiuksia. Mischaa hymyilytti. James ja Sirius muistuttivat toisiaan yllättävän paljon.
"En oikein tiedä... Tai en tarkoita sitä, etten haluaisi. Mutta tiedätkö, meidän pitäisi olla ystäviä ennen kuin seurustelisimme."
"Ystäviä?" Sirius toisti aivan kuin ei olisi kuullut sanaa ikinä ennen.
"Niin, ystäviä. Ei välttämättä aivan tuttu sana sinulle, mutta.."
"Mutta tuo ei ollut täydellinen kieltäytyminen?" Sirius hymyili vinosti.
"Sen sinä saat miettiä itse", Mischa hymyili salaperäisesti ja käveli eteenpäin käytävällä.
Sirius katsoi hetken hymyillen Mischan selkää ja käveli ripeästi Mischan vierelle samalla miettien uutta suunnitelmaa, millä saisi tytön omakseen.
-
A/N: Huh, sainpa kaikki vanhat osat postattua takaisin! Uuttaa tulee heti, kun se on tullut betaltani... Kommentteja sillä välin? ^^
Luku 20
Kadonnut huumorintaju
Perjantai koitti nopeammin kuin kukaan arvasikaan. Ilma kävi yhä kylmemmäksi ja muistutti taukoamatta tulevasta talvesta, mutta Lily ei antanut sen vaikuttaa mielialaansa.
Perjantaina heillä ei ollut lainkaan oppitunteja, sillä Tylypahka näyttäisi vieraillensa palan heidän tapojaan: huispausottelun (Rohkelikko vastaan Korpinkynsi), jonka jälkeen he söisivät läksiäisaterian ja dumstrangilaiset lähtisivät viimein kotilinnaansa.
Lily istui yksin aamiaispöydässä, sillä hän ei halunnut herättää muita niin aikaisin. James, Stephanie ja Sirius olivat muutenkin jo niin väsyneitä Jamesin määräämistä huispausharjoituksista. James oli täysin varma, että he voittaisivat korpinkynnen yli kahdensadan pisteen erolla, mutta kukaan ei jaksanut uskoa häntä. Sirius tosin oli jo lyönyt Mischan kanssa vetoa siitä, että Rohkelikko voittaisi Puuskupuhin yli kolmensadan pisteen erolla.
"Mutta kyllähän Rohkelikko on aika ylivoimainen Puuskupuhiin nähden", Lily oli sanonut Mischalle kun tämä oli paiskannut kättä Siriuksen kanssa vedon merkiksi.
"Mitä väliä? Minähän voin aina käskeä sinun häiritsemään rakasta poikaystävääsi, niin he häviävät", Mischa oli sanonut aivan kuin se olisi ollut ilmiselvää.
Lily naurahti hyvätuulisena muistolle. Mischa häviäisi aika varmasti vetonsa. Mutta mistä he olivat lyöneet vetoa, sitä Mischa eikä sen puoleen Siriuskaan suostunut paljastamaan. Mischa oli vain tyytynyt hymyilemään hieman
"Lily, älä huolehdi turhaan. Kyllä minä aina pärjään Siriuksen kanssa", Mischa oli sanonut hänelle vakuuttavasti. "Ja vaikka häviäisin, en ikinä antaisi Siriuksen taivutella minua tekemään sitä."
Lily oli vain katsonut epäuskoisena Mischaa ja toivonut sydämensä pohjasta, että Mischa tiesi mitä oli tekemässä. Mischan ja Siriuksen erostakin oli niin vähän aikaa, että kukaan heistä ei osannut kertoa mikä todella paransi heidän välinsä. Ainoastaan Stephanie ja Remus olivat vaihtaneet iloisia silmäyksiä kun he olivat nähneet Siriuksen ja Mischan olevan taas normaaleja toisiaan kohtaan.
Lily ei voinut estää itseään olemasta huolissaan. Mutta ei hän Mischan puolesta huolissaan ollut, vaan Amyn. Kun hän oli nähnyt Mischan ja Siriuksen, Lily oli ollut näkevinään Amyn silmissä hieman surua ja vihaa. Ennen Lily olisi pystynyt tulkitsemaan Amyä kuin avointa kirjaa, mutta nykyään he olivat vieraantuneet toisistaan liikaa.
Lily huokaisi ja otti omenan läheisestä kulhosta ja haukkasi siitä palan. Amy oli niin vaikea tapaus toisinaan. Hän kuitenkin hymyili Remukselle, joka liittyi väsyneen näköisenä hänen seuraansa.
"Ai, sinäkin näin aikaisin liikkeellä", Remus hymyili hänelle takaisin.
"Olen ollut jo tunnin hereillä", Lily vastasi iloisesti. "Minä taas luulin, että sinä nukkuisit pitempään."
"Olisi varmaan pitänyt, sillä Sirius ja James herättivät minut varttin yli kolme viimeyönä", Remus huokaisi väsyneenä.
"Minkä ihmeen takia?"
"He keksivät loistavan pilan ja minua tarvittiin toteuttamaan sitä."
"Niinpä tietenkin, he ajattelivat jälleen vain itseään eikä muita", Lily tuhahti.
"Ei, minusta se oli hauskaa. Pila on loistava, johtuen varmaan siitä ettei Anturajalka ja Sarvihaara keksineet sitä alunperin itse. Sitä paitsi, Kelmit ovat jääneet hieman vähemmälle tänä vuonna, kuten olet varmaan huomannut. Emme ole edes koskeneet Ruikuliin", Remus selitti ja pyöräytti silmiään. "Vaan kyllä olisi pitänyt antaa sille nuljaskalle opetus."
"Mitä Kalkaros on nyt tehnyt?" Lily kysyi.
"En tiedä, virnuilee nytkin niin vahingoniloisen näköisenä tuolla, katso vaikka", Remus vastasi hieman kiukkuisena. Lily hymyili, kukaan Kelmeistä ei pitänyt Kalkaroksesta, mutta Lily hieman sääli poikaa.
Lily katsahti Remuksen katsomaan suuntaan ja hänen säälinsä katosi välittömästi. Kalkaros jutteli Bellatrixin ja Lucius Malfoyn kanssa. Lucius ja Bellatrix edustivat juuri puhdasverisyyttä viimeistä piirtoaan myöden ja he vihasivat "kuraverisyyttä". Ihan kuin verellä olisi edes merkitystä, Lily ajatteli tuohtuneena.
"Mistä vetoa että he suunnittelevat jotain huispauspeliä varten?" Remus kysyi inhoten.
"Hyvin mahdollista, joten en lyö vetoa", Lily sanoi hieman kummastuen. "Huispauspelistä puhuen, eikö se edellinen selostaja lähtenyt Tylypahkasta viime vuonna?"
"Kyllä, Alexander Reich on taikaministeriössä isukkinsa ansiosta", Remus vastasi. "Luojan kiitos, että hän ei selosta enää. Se oli niin pelottavaa kuunneltavaa."
Lily nyökkäsi ja mietti Alexanderia. Hän oli heitä vuoden vanhempi Luihuinen ja oli koulussa todella hiljainen, joten kaikki olivat yllättyneet pojan halukkuudesta päästä huispausselostajaksi. Mutta päästyään huispausselostajan paikalle pojan ujous oli karissut, ja Alexander oli neuvonut aina toinen toistaan karmeampia kirouksia Luihuisille, jotta he voisivat kirota Rohkelikon pelaajia.Kun McGarmiwa oli kieltänyt poikaa neuvomasta kirouksia, Alexander oli hiljentynyt jälleen omaksi ujoksi itsekseen ja huispauspelit olivat olleet todella tylsiä siitä lähtien. Mutta kukaan ei unohtanut pojan tietävän niin monta todella pimeän voiman kirousta.
"Kuka tänä vuonna selostaa?" Lily kysyi mietteliäästi haluamatta puhua enää Alexanderista. Remus kohautti vain olkiaan vastaukseksi.
"Toivottavasti joku hieman selväjärkisempi", Remus vastasi virnuillen.
"Miksi ihmeessä McGarmiwa suuntaa tänne?" Lily sanoi yhtäkkiä. Remus kääntyi salamana penkillään ympäri juuri nähdäkseen kuinka McGarmiwa saapui kohti Rohkelikkojen tupapöytää.
"Jaa-a, kaipa joku ensiluokkalainen on unohtanut tehdä aineensa", Remus virnisti ja voiteli itselleen voileivän.
Mutta McGarmiwa ei jäänyt kenenkään ensiluokkalaisen puheille, vaan suuntasi kohti heitä. Lily vilkuili Remusta pakokauhuisena, miettien mitä pahaa oli tehnyt, mutta Remus vain virnisti hänelle ja sanoi virnistäen McGarmiwalle: "Mitä saisi olla, professori?" ja levitti käsiään aamiaispöydän suuntaan aikomuksinaan tarjota niitä professorille.
"Yksi huispausselostaja, kiitos", McGarmiwa ehdotti kuivasti.
Lily ja Remus jäivät sanattomaksi, liian järkyttyneinä puhumaan. Oliko McGarmiwalla huumorintajua?
"Lupin, oletan teidän selostavan huispausottelun", McGarmiwa sanoi hieman punehtuneena, ilmeisesti itsekin järkyttyneenä huumorintajustaan.
"Mitä? En ikinä!" Remus huudahti silmät pyöreinä. "Eikö teillä ole muka yhtään vapaaehtoisia?"
"Ei tänä vuonna", McGarmiwa sanoi kuivaan tapaansa. "Ja koska päätimme yhdessä opettajien kanssa valita sinut hommaan, ei sinulle jäänyt vaihtoehtoja."
"Entä jos kieltäydyn?" Remus vastasi tiukasti.
"Sitten valitettavasti joutuisin miettimään vakavasti, onko Kelmit maineensa arvoisia", McGarmiwa hymyili niukasti ja kääntyi kannoillaan.
Kohta saapui myös muut Kelmit, Stephanie, Mischa ja Amy ja istuuduttuaan Lilyn viereen ja suudeltuaan tätä nopeasti poskelle, James kysyi huolestuneesti: "Mikä teillä kahdella on hätänä?"
Remus ehti vastaamaan ennen Lilyä.
"McGarmiwalla on huumorintajua!"
"Tervetuloa kauden avausotteluun, jossa Rohkelikko kohtaa Korpinkynnen!" Remuksen ääni kiiri huispausstadionilla ja Lily virnisti. Remus osasi todella selostaa, vaikka olikin järkyttynyt valinnastaan. Mutta koska Kelmeilläkin oli maineensa, Remus oli kiivennyt selostajan paikalle ja nautti selvästi olostaan siellä.
"Ja sieltä saapuvat kapteenit murjomaan toisiaan", Remus karjui juuri. "Mutta Korpinkynnen kapteeni Lopevia on nainen, joten tällä kertaa James joutuu jättämään murjomisen pois, sillä Kelmit eivät pahoinpitele naisia, vaikka nainen löisikin heitä, vai mitä Mischa?"
"Remus on kyllä aikamoinen selostaja", Mischa mutisi hiljaa paikallaan Lilyn ja Peterin nauraessa Remuksen sutkautuksille. "Muuten, aika ihme, kun Durmstrang on täällä", Mischa ihmetteli hiljaa katsomossa.
"Miten niin?" Peter kysyi hänen viereltään.
"No luulisin ettei heitä kiinnostaisi mitenkään erityisesti tällainen", Mischa rypisti otsaansa. "En kuullut kenenkään ikinä sanovan sanallakaan huispauksesta kuuden vuoden aikana siellä."
"Ehkä kaikelle ei tarvitse olla syytä?" Amy ehdotti kiukkuisesti Mischalle.
Mischa rypisti kulmiaan. "Kaikelle on järkevä selitys, Amy."
"Eikä ole!"
"Ja miten perustelet tuon?"
"Rakkaudelle ei ole järkevää syytä!" Amy kiljaisi ja puolet katsomosta kääntyi katsomaan häntä. Mischa oli jatkamassa aiheesta, mutta heidän välissä istuva Lily löi nopeasti kätensä Mischan suulle ja viestitti vihreillä silmillään Mischan pysyvän hiljaa.
"Vau, Stephanie oikein loistaa tuolla", Lily sanoi sen sijaan ja otti kätensä pois Mischan suun edestä. "Mutta jos kerran Durmstrangissa ei pelata huispausta, missä sitten Stephanie on oppinut pelaamaan?" Lily ihmetteli ja katsoi kummastuneena Mischaa.
"Kävimme pieninä katsomassa jotain paikallista huispausottelua", Mischa sanoi hymyillen muistolleen. "Pelin jälkeen saimme kokeilla pelaajien luutia. Stephanie innostui asiasta ja harjoitteli kotonaan melkein joka päivä kolmen vuoden ajan."
"Eipä ole aika mennyt hukkaan", Peter sanoi ja osoitti kentälle.
"Ja tilanne on 70-0! Pelin kuningatar Stephanie ‘Steph' Braintown tekee jälleen yhden maalin!" Remus karjui onnessaan ja kaikki Rohkelikot ja Puuskupuhit taputtivat hurjasti katsomossa. Luihuisen puolella istuvat durmstrangilaiset näyttivät nyrpeää naamaa.
"Mahtaa durmstrangilaisia kaduttaa, kun erottivat tuollaisen kultakimpaleen joukostaan", Remus piruili.
"Mutta peli on jälleen käynnissä! Miksi kaikki muut ovat halvaantuneita Korpinkynnen joukkueessa paitsi heidän hyvännäköinen kapteeninsa Sabrina Lopevia?"
Sabrina tuskastui kuullessaan Remuksen sanat ja kääntyi katsomaan joukkueensa jäseniä.
"Mikä teitä oikein vaivaa? Liikettä niveliin!" hän kiljaisi ja syöksyi kohti Stephanieta, tarkoituksenaan siepata tytöltä kaato, mutta hän epäonnistui surkeasti. Ainut lohtu asiassa oli se, että Remus oli liian herrasmies haukkumaan häntä koko katsomolle.
Sabrina katsoi melkein halvaantuneena kun Stephanie syötti Joanna Kreptonille ja Joanna heitti kaadon maaliin eikä heidän pitäjänsä voinut estää sitä millään lailla. Sabrina kirosi oman joukkueensa pohjamutiin, mutta ei lakannut taistelemasta. Kyseessä oli sentään hänen kunniansa, hemmetti vieköön!
Mutta Sabrinan taistelu loppui lyhyeen, kun Rohkelikon etsijä James Potter löysi siepin ja Rohkelikon juhla alkoi. Sabrina laskeutui masentuneena alas luudaltaan ja onnistui urheasti hymyilemään rohkelikkolaisille ja onnitteli Jamesia voitosta.
"Joukkue, pukukoppiin kaikki, niin pidetään loppupalaveri pelistä", Sabrina tiuskaisi ja käveli riuskasti edeltä.
"Onneksi olkoon, James!"
"Hieno peli, James!"
"Onneksi meillä on tuollainen kapteeni kuin James on..."
Kehuja sateli joka puolelta Jamesille ja tämä oli todella hyvällä tuulella saapuessaan pukukoppiin.
"Upea peli, rakkaat joukkuetoverit!" James huudahti heti pukukopin ovelta ja hänen joukkuetoverinsa hurrasivat kovaan ääneen.
"Upea peli sinultakin, Noelle", James sanoi pitäjälle ja Noelle kumarsi hänelle syvään yhä kultapunainen pelikaapu yllään.
"Oi kiitos, armas kapteeni. Kai sinä olet ylhäinen ja järjestät illalla juhlat oleskeluhuoneessa?" Noelle virkkoi kimeällä äänelle. Tyttö oli kuin naispuolinen Sirius, hyvällä tavalla.
"Oi, totta kai", James sanoi myös kimeällä äänellä ja kaikki nauroivat.
"Montako maalia sinä oikein teit, Steph?" Sirius kysyi silmät suurina vetäessään huispauskaapua päänsä ylitse.
"Viisi", Stephanie sanoi apeana.
Kaikki kääntyivät katsomaan häntä silmät suurina.
"Ja mikä siinä luvussa harmittaa sinua?" Sirius kysyi ymmärtämättä tytön äänensävyä.
"Menetin ainakin viisi paikkaa tehdä maalin!"
"Merlin, mitä väliä?" Sirius karjaisi suurieleisesti viuhtoen käsillään. "Voitimme! Oleskeluhuoneessa on juhlat! Illallisella Durmstrang lähtee!"
"No se kyllä piristää", Stephanie hymyili vinosti.
"Lupin oli hyvä selostajana", joukkueen kolmas jahtaaja Mikael Hugel sanoi tumman siniset silmät virnistäen. "Onko se totta, mitä kuulimme ennen pelin alkua?"
"Ai sinäkin kuulit sen Minerva-huhun?" Siriuksen kanssa lyöjää pelaava Brad Mertinon virnisti.
"Minkä ihmeen huhun?" Joanna kysyi uteliaana.
"Että Minerva oli valinnut Lupinin siihen, kysymättä haluaako hän", Brad selitti ja katsoi Siriusta kysyvänä.
"Totta se on", Sirius huokaisi dramaattisesti. "Kiristi Kelmien maineella"
"Katalaa", Noelle virnisti.
"Minunkin mielestä", James virnisti ja tokaisi Siriukselle: "No niin, vauhtia tassuihin, rakki! Läksiäisillallinen odottaa!"
Kaikki neljä tupaa mukaan lukien Luihuisten pöydässä istuvat durmstrangilaiset olivat jo saapuneet siihen mennessä, kun Kelmit, Lily, Steph, Mischa ja Amy saapuivat tupapöytäänsä. Rohkelikon pöytä taputti nähdessään kapteeninsa, mutta James ei välittänyt siitä suuremmin. Mielessä oli vain juhlat ja se ihana tosiasia, että Durmstrang todella lähtisi alle tunnin päästä.
He istuivat tupapöydän ääreen ja katsoivat Dumbledorea, joka nousi seisomaan ja piti lyhyen puheen: "Arvoisat oppilaat ja vieraat. Kuinka mukavan viikon olemmekaan viettäneet vieraidemme kanssa, ja todella toivomme, että olette saaneet monen monta uutta ystävää vieraan koulustamme! Mutta pidemmittä puheitta, nauttikaa illallisesta... Anteeksi, haluatteko te vielä sanoa jotain, rehtori Jones?" Dumbledore nyökkäsi kohteliaasti Jonesille, joka yskäisi möreästi ja nousi seisomaan. Rehtori Dumbledore istui nopeasti ja katsoi kohteliaan mielenkiintoisena Jonesia.
"Olemme olleet todella iloisia tämän viikon aikana, ja todella toivon teidän pitäneen meistä durmstrangilaisista, vaikkakin ennakkoluuloja on satanut monelta taholta. Ja haluaisin vielä lisätä, että olemme jo suunnitelleet mielenkiintoista ohjelmaa teidän vierailun ajaksi..."
"Nytkö?" James kuiskasi hiirenhiljaa Siriukselle, Peterille ja Remukselle, jotka nyökkäsivät jännittyneen näköisinä.
Kelmit mutisivat hiirenhiljaa loitsun, ja Lily järkytykseen huomasi, että rehtori Jonesin peruukki alkoi pikkuhiljaa kohota. Kaikki katsoivat mykkänä kohtausta ja rehtori Jones vain jatkoi tylsää puhettaan. Lopulta Kelmit loitsivat peruukin lentelemään Luihuisten ja durmstrangilaisten kimppuun, ja äärimmäisen vihaisen näköinen rehtori Jones huusi: "Samperin kauhukaksikko! Taas te olette pelleilleet peruukkini kanssa!"
Kaikki katsoivat kummastuneina Jonesia ja nauroivat vedet silmissä verenhimoiselle peruukille, joka lenteli Luihuisten tupapöydässä.
Jones katsoi murhaavasti Mischaa ja Stephanieta, jotka nauroivat eniten koko salissa. Jones kokosi itsensä, ja lähti kävelemään rivakasti ulos Suuresta Salista ja viittasi durmstrangilaisia tekemään samoin- Mischa näki vielä suuremmaksi ilokseen Cocon nousevan ensimmäisenä Luihuisten pöydästä ja yritti pitää arvokkuutensa naurettavan rehtorin perässä, mutta epäonnistui. Heidi ja Bonnie taas hymyilivät avoimesti ja näyttivät peukkuja Kelmien suuntaan.
Durmstrangilaiset paukauttivat salin ovet kiinni perässään ja heti heidän kadottua rehtori Dumbledore nousu seisomaan, ja välittömästi saliin laski hiljaisuus.
"Tuskinpa heistä tulee enää riesaa tulevaisuudessa", Dumbledore sanoi hiljaa silmät loistaen. "Nyt, olkaa hyvät!"
Ja samalla järjettömät ruokamäärät ilmestyivät tupapöytiin. Kelmit, Amy, Stephanie ja Mischa kohottivat kurpitsamehulasejaan juhlivasti ja kolisuttivat niitä virnistellen, ja pienen suostuttelun jälkeen myös Lily yhtyi heihin.
"No olihan se aika hyvä pila", Lily mutisi ja sai kaikki läheltä nauramaan. "Mutta silti! Miten käy meidän yhteistyöhankkeen? Tuskinpa rehtori Jones on tämän jälkeen kauhean onnessaan tekemään meidän kanssamme yhteistyötä..."
"Olet oikeassa, neiti Evans", kuului seesteinen ääni heidän takaansa. "Mutta uskonpa että hänkin on valmis unohtamaan kyseisen välikohtauksen parin vuoden päästä. Mutta kuitenkin kyseinen pila rikkoi sääntöjämme, ja minun on laitettava herrat Lupin, Potter, Piskuilan ja Musta jälki-istuntoon. Hyvää ruokahalua", rehtori Dumbledore sanoi ja lähti takaisin opettajanpöytään.
Kelmit virnuilivat toisilleen hetken säteilevästi ja alkoivat syömään hyvällä ruokahalulla. Olihan heillä onnistunut huispauspeli ja pila takanaan.
Oleskeluhuone oli täynnä juhlivaa väkeä, ja suurin osa ihmisistä oli jo löytänyt juhlatuulensa ja tanssivat ympäriinsä. James katsoi hymyillen, kuinka Joanna ja Mikael tanssivat nauraen keskellä lattiaa.
"He todella näyttävät onnellisilta", Lily kuiskasi Jamesin korvaan.
James hätkähti ja kietoi nopeasti käsivartensa Lilyn vyötärölle. "Pelästytit minut!"
"Se oli tarkoituksenakin", Lily virnisti ja suuteli nopeasti Jamesia huulille. "Hyvä peli muuten, kapteeni. Ja pilakaan ei ollut huono", Lily sanoi sitten tarkoittaen sitä. James oli ollut loistava, kuten aina.
"Tiedätkö, kuulen tuota jo sadannen kerran tänään", James huokaisi.
"Luulin, että nautit huomiosta."
"Tottakai, mutta pian he saavat pääni kohoamaan pilviin!"
"Älä pelkää, se on jo tapahtunut", Lily sanoi vakavana.
"Sinä senkin!" James murahti ja kiepautti nopeasti Lilyä ja suuteli sen jälkeen tyttöä unohtaen kaiken muun ympärillään.
"Hankkikaa huone", Stephanie tokaisi, mutta hänen äänestään kuuli juuri ja juuri ilon.
James kääntyi katsomaan Stephanieta ja toden totta, tytöllä oli leveä virne huulillaan.
"Hankkisin, jos saisin luvan Dumbledorelta", James sanoi hieman ylimielisesti ja katsoi hieman punehtunutta Lilyä. "Oma huone olisi kyllä kiva..."
"No niin, sait heidät kuhertelemaan entistä enemmän", Remus asteli paikalle ja virnisti Stephanielle. "Pelasit todella hyvin tänään."
"Kiitos", Stephanie hymyili ja katsoi tanssilattialle. "Haluaisiko herra selostaja viedä minut tanssimaan?"
"Riippuu siitä, kuinka kauas haluat lähteä", Remus muka kauhisteli ja sai leikkisän nyrkin iskun käteensä Stephanielta.
"Nyt mennään, tai huomaat kuukauden päästä olevasi kameli", Stephanie uhkasi pieni hymynkare huulillaan.
"Hyvä on, miten voisin kieltäytyä?", Remus vitsaili ja otti Stephanieta käsikynkästä ja johdatti hänet keskellä tanssilattiaa.
"Heillä on todella mukavaa keskenään", Lily totesi hymyillen ja katsoi Jamesin pähkinänruskeisiin silmiin. "Niin kuin meilläkin, jos tajuat."
"Ai, tarkoitatko että...", James mutisi ja katsoi Stephanieta ja Remusta, jotka tanssivat villisti ja nauroivat päät punaisina toisilleen.
"Selvä tapaus, he ovat ihastuneita toisiinsa", Lily sanoi varmana. "Tämä on naisen kolmastoista vaisto."
"Kolmastoista?" James toisti järkyttyneenä ja katsoi hieman laajennein silmin Lilyä.
"Kyllä, naisilla on vähintään kaksikymmentä vaistoa..." Lily jatkoi.
"Tuon kun saisi paperilla", Sirius mutisi heidän takaansa.
"Rakki, mikset ole tanssimassa?" James huudahti ja löi Siriusta olkapäille.
"Siksi, että minun ja Mischan täytyy lähteä sinne McGarmiwan kirottuun jälki-istuntoon, ja tulin sanomaan sinulle, että vartioit hieman Kuutamon alkoholinkäyttöä. Ellet tietenkin halua nähdä hänen strippaavan", Sirius selitti ja osoitti Remusta, joka toden totta oli ottamassa villapuseroaan vauhdikkaasti pois päältänsä Stephanien nauraessa vedet silmistä vuotaen.
James nyökkäsi virnistäen. "Hyvä on, vahdin häntä. Mutta toisaalta, en haluaisi estää häntä pitämästä hauskaa kerrankin."
"Kyllä, hauskaa voi pitää- mutta kuka kuuntelee Kuutamon valitusta huomenna, kun hän huomaa stripanneensa koko oleskeluhuoneen edessä?" Sirius kysyi järkevästi.
"Aivan", Jameskin myönsi. "Mutta teillä taitaa tulla jo hieman kiire. Hauskaa jälki-istuntoa!"
Sirius mulkaisi häntä ja luovi väkijoukon läpi Mischan luo.
"Oletko jo henkisesti valmis menemään McGarmiwan luo?" Sirius kysyi Mischalta ja virnisti, kun tyttö huokaisi syvään.
"Kai se on pakko", tyttö mutisi ja lähti kävelemään Siriuksen kanssa pois juhlista ja ehti juuri ja juuri nähdä, kun Remus riisui t-paitansa Stephanien rohkaisemana.
"Miksi ihmeessä me joudumme tekemään jotain tällaista?" Mischa manasi ja siirsi lisää pölyisiä papereita mappiin.
"Etkö kuunnellut McGarmiwaa ollenkaan?" Sirius virnuili. "Koska olemme toimineet hyvin lapsellisesti ja..."
"Ole kiltti ja älä toista sitä saarnaa enää, olisin voinut nukahtaa jo ensimmäisellä kerralla sen kuullessani", Mischa aneli ja yski pölyn takia.
"Luojan kiitos se haahka jätti meidät kaksin", Sirius sanoi hieman innokkaasti. "Mieti, jos Minerva vahtisi meitä koko ajan, emme voisi pitää ollenkaan taukoja?"
"Tuskin voimme nytkään pitää", Mischa sanoi pahantuulisesti. "Katso, kuinka paljon näitä mappeja on! Tässä kestää ikuisuus, ja ne pitää olla jo tänään valmiita..."
"Eikä pidä, voimmehan me jatkaa jonain muuna päivänä", Sirius sanoi ja Mischa näytti pojalle käsimerkkiä, josta McGarmiwa olisi antanut lisää jälki-istuntoa. Ottaessaan uuden paperin keskittymättä Mischa vinkaisi hiljaa.
"Mitä nyt?" Sirius kysyi huolestuneena ja katsoi Mischan tuskailuja sormensa kanssa.
"Perkuleen paperit! Sain viiltohaavan", Mischa manasi vedet silmissä.
"Anna kun katson", Sirius sanoi ja käveli ripeästi Mischan luo ja otti tätä kädestä kiinni.
"Ai, näyttää aika kipeältä", Sirius sanoi myötätuntoisesti ja katsoi Mischaa haaleansinisiin silmiin. "Sinun pitäisi olla varovaisempi."
"Selvä", Mischa sanoi hieman hengästyneenä ja tunsi hukkuvansa Siriuksen silmiin. Ajatukset risteilivät hänen mielessään, ja ääni hänen päässään sanoi: "Älä nyt kuvittelekaan suutelevasi Siriusta, itse ehdotit ystävyyttä, ja teillä on vielä papereitakin lajiteltava..."
Mischa tiesi äänen olevan oikeassa, mutta ei antanut sen häiritä itseään, vaan suuteli keskittyneesti Siriusta.
Suudelman jälkeen Sirius katsoi vakavasti Mischaa. "Minne se ystävyysvaihe jäi?" poika virnisti.
"No olimmehan me päivän ystäviä..."
"Niin, kyllä se riittää."
"Mutta entä nämä paperit, jotka pitäisi lajitella?" Mischa kysyi järkevästi kun Sirius yritti suudella häntä uudestaan.
"Kyllähän me toisenakin päivänä voimme tulla näitä papereitä ‘järjestelemään'... Vai mitä?" Sirius virnisti.
"Sinulla on kyllä todella kieroutunut mielikuvitus", Mischa virnisti takaisin ja keskittyi pelkästään Siriukseen. Hän ei enää edes tuntenut viiltohaavaansa.
-
ihana toi loppu ^^ jatkoa odottelen
~nuuhku
-
Minäkin pidin tuosta lopusta.. (:
Aivan ihana, mutta odottelen jatkoa (:
Sitten parempi kommentti (:
Cir*Katwi
-
Aivan ihastuttava tuo loppu! :P
Remus ja Stephanie... ihanaa! :D
Tuolla kummitteli taas sana 'Black'.. ;)
Jatkoa!
~Scar
-
joo en tiiä laitoinko tän oikeesee mestaan mut.. VITTU TOI ON IHANA meinasin rupee pillittää ainakin 100 kertaa.. jumaliste lisää :D :D :D :D :D :D :D :D :D
-
YYYYY!!!!!!!!!!!!!! parsa loppu. Eiku siis paras loppu:D
y-a-y... jatkoaaa... jookostaa... ei saa kiduttaa ihmisiä venyyttämällä jatkon laittamista...:D Ja Sirius ja Mischa on edelleen parhaimpia/rakkaimpia/ihanimpia/omgenkeksienempää... Joo, mutta lyhyesti: rakastan näitä kahta ihan liikaa. Joo. Mutta kiitos, että jaksat kirjottaa ihanaa fikkiä. JA SITÄ JATKOA. Kiitos. Aamen.
~Vil
-
Oijoijoijoi! Ihana fic tämä! :P
Sirius ja Mischa on tosi suloisia tuossa, ja muutenkin Lily ja James & Remus tietty. :) On kyllä aivan upea...
-
Jee, hei! Tää on tosi hyvä.
Mischa ja Sirius ja Lily ja James ja Remus ja Steph ja muut ja kaikki on hyvii. :D
Jatkoa.
-
Natabogi jatkoa pian! :o
-
Ihanaa nähdä uusia ja vanhoja kasvoja täällä! Kiva ettei tämä täysin ole unohtunut *onnellinen*
Nuuhku: Kiitos, jatkoa tulossa ^^
Cirilla: Kiitos kauheasti :>
Scar: Kiitos kommentista! Huoh, se Black jää sitten aina vain kummittelemaan sinne..
Sirius musta: Kiitos (:
viltsuti: Minäkin rakastan Siriusta ja ehkä hieman Mischaakin, vaikka minusta tuntuu, että se on hieman 'kevyt' hahmo. :) Kiitos kommentista!
Herm-oo-nini: Kiitos! *punastuu*
Neiti Ösmund: Kiitos hirveästi kommentista! :>
Emit: (: Ja jatkoahan seuraa tässä...
Luku 21
Hyvästit vähäksi aikaa
Lauantaiaamuna vain pienimmät rohkelikkolaiset olivat uskollisesti hereillä ja tekivät läksyjään viattomasti. He olivat kuulleet oleskeluhuoneesta aamun pikkutunneille saakka musiikin ja muun melun, mutta niinhän tapahtui aina huispausottelujen jälkeen. Se ei ollut heille uutta.
Oleskeluhuone oli siistitty täysin kotitonttujen puolesta, kun Sirius heräsi. Hän kolisteli makuusalinsa rappuset alas harottaen tukkaansa toisella kädellään ja suoristi ryppyistä t-paitaansa samalla kun rojahti väsyneenä punaiselle sohvalle.
Sirius katseli ulos ikkunasta, kuinka tuuli riuhtoi puita miten halusi. Ulkona oli varmasti hyvin kylmä, pian sataisi luntakin. Ja sitten olisi joululoma, jota Sirius odotti innolla. Onneksi saisi lomaa koulusta, ja matka Lontooseen kuulosti todella hyvältä. Kunpa mikään ei menisi pieleen Mischan kanssa enää ennen sitä. Lontoonmatkasta tulisi silloin täydellinen, Sirius ajatteli ja katsoi kun väsyneen näköinen tyttö laskeutui tyttöjen makuusalin portaista alas, horjahtaen rajusti viimeisellä portaalla ja suorastaan lensi sohvalle Siriuksen viereen. Sirius pörrötti jo valmiiksi sähköistä tukkaa.
"Huomenta", Sirius toivotti samalla ja kuuli vain unisen tuhahduksen.
"Miksi ihmeessä ihminen ei saa nukutuksi silloin, kun ei ole kiire minnekään?" Mischa manasi ja laittoi silmänsä unisesti kiinni ja nojasi päätänsä sohvaan.
"Elämän suuria kysymyksiä", Sirius virnuili ja hymyili Mischalle, vaikka tämä ei sitä nähnytkään. "Monelta sitten menit nukkumaan?"
"Varmaan puoli neljä", Mischa manasi silmät edelleen kiinni. "Eli ensimmäisten joukossa."
"Minä menin hieman sinun jälkeesi", Sirius muisteli. "Sen jälkeen kun Remus oli tanssinut Stephanien kanssa pöydällä."
"Ai niin, olin jo unohtanut tuon", Mischa hymyili ja räväytti silmänsä auki. Sirius hätkähti, tytön erikoisen siniset silmät eivät jättäneet ketään kylmäksi, vaikka niihin luulisi olevan jo tottunut. "Remus ja Stephanie olivat todella vauhdissa, vai mitä?"
"Kyllä", Sirius virnisteli. "Toisaalta, Remus ei varmaan muista tänään mitään siitä."
"Eikä muista Stephaniekaan."
"Mitäs joivat niin paljon."
"Paraskin puhuja!"
"Hei!" Sirius huudahti. "Minä en juonut paljoa."
"Ei sinun tarvitse, olet jo valmiiksi syntymähumalassa", Mischa virnuili ja pörrötti kädellään Siriuksen hiuksia kostoksi.
"Oletko sinä myös menossa joululomalla Stephanielle?" Sirius vaihtoi puheenaihetta ja kaappasi Mischan syliinsä.
"Tottakai, en jättäisi sitä mistään hinnasta väliin", Mischa sanoi odotetusti. "Entä Kelmit?"
"Kyllä me tulemme", Sirius sanoi. "En tiennytkään Stephanien asuvan Lontoossa."
"Upeassa asunnossa vielä kaiken lisäksi."
"Sinä olet käynyt siellä ennenkin?"
"Joo. Meidän äitimme ovat hyviä kavereita keskenään", Mischa selitti. "Eli olemme olleet kavereita... neljätoista vuotta, itse asiassa. Pieniä riitoja lukuun ottamatta."
"Puhutteko minusta?" Stephanie haukotteli ja istahti viereiseen nojatuoliin. "Sitä paitsi, olemme olleet kavereita viisitoista vuotta... HEI!" Stephanie kiljahti yhtäkkiä kaiken väsymyksensä unohtaneena. "Mitä ihmettä teille on tapahtunut?"
"Miten niin?" Sirius ja Mischa ihmettelivät.
"Te olette jälleen yhdessä!"
"Niin, kerroimme asiasta teille kaikille eilen", Mischa naurahti. "Ei kai muistisi pätki?"
"Minä muistan täydellisesti eilisillan", Stephanie tyrmäsi ehdottomasti. "Minä muistaisin tuollaisen asian, jos olisitte kertoneet, senkin valehtelevat kirput!"
"Kirput?" Mischa varmisti.
"Kirput", Stephanie nyökkäsi.
Yhtäkkiä heidän takaansa kuului naurua ja he kolme kääntyivät katsomaan, kuinka James ja Lily tulivat oleskeluhuoneeseen tyttöjen makuusalista.
"Mitä sinä siellä teit, Sarvihaara?" Sirius kysyi järkyttyneenä. "Minä olen sitten kummisetä teidän tulevalle lapselle."
"Mitä sinä hourit, Anturajalka?" James nauroi. "Kävin vain herättämässä Lilyn."
"Älä kerro miten", Mischa mutisi ja nojautui paremmin Siriukseen ja laittoi silmänsä kiinni.
"Älkää vain tekin väittäkö, että nuo kaksi kertoivat suhteestaan eilen?" Stephanie kysyi järkyttyneenä Lilyltä ja Jamesilta.
"Kyllä vain", Lily virnisti.
"Etkö muista? Sinä vielä hyppäsit pöydälle ja kerroit koko oleskeluhuoneelle meidän seurustelevan", Sirius virnisti.
"Ei voi olla totta", Stephanie manasi. "Miten ihmeessä en muista mitään?"
"Kädessäsi olleella tyhjällä tuliviskipullolla voi olla osuutta asiaan", Lily sanoi järkevästi.
"Voi ei", Stephanie puuskahti ja löi kätensä silmiensä eteen. "Toivottavasti en nolannut itseäni."
"Samoin", Remus sanoi ja tuli muiden luo poikien makuusalista. "Minulla on pää kipeä enkä muista mitään."
"No teillä on jotain yhteistä Stephanien kanssa. Lisäksi te molemmat tanssitte pöydällä..." Lily virnisteli.
"Niin, ja nolaamisesta puheen ollen. Remus, muistatko mitään strippauksestasi?" James kysyi muka huolissaan.
"MISTÄ?" Remus karjaisi.
"Entä sinä, Stephanie? Muistatko yllyttäneesi Remusta siihen?" Mischa sanoi eikä estänyt hymyä tulemasta huulilleen.
Remus ja Stephanie katsoivat toisiaan avuttomasti ja hieman häpeillen.
"No, jos kerran me ei muisteta siitä mitään..." Stephanie aloitti.
"Niin ei kai meidän tarvitse sitä häpeilläkään", Remus jatkoi. "Olen samaa mieltä."
Stephanie hymyili hieman epävarmasti Remukselle.
"No niin, eiköhän mennä aamiaiselle", Lily sanoi reippaasti ja tarttui Jamesia kädestä kiinni.
"Mitä ikinä sanottekaan", James sanoi hellästi ja seurasi muiden kanssa Lilyä.
"Muuten, Sarvihaara", Sirius kysyi. "Miten ne teidän järjestämät pikkujoulut? Ettei vain johtajapoika olisi unohtanut niitä?"
Sirius katseli virnistäen, kuinka James kalpeni pikkuhiljaa ja lopulta katsoi Lilyä avuttomasti, toivoen näkemänsä toisen järkyttyneen ilmeen, mutta Lily katsoi Jamesia virnuillen.
"Minä kysyin McGarmiwalta, voisimmeko vaihtaa ne pikkujoulut vappujuhliksi", Lily selitti Jamesille, joka onneksi sai jo hieman henkeä. "Ja hän suostui."
"Onneksi minulla on sinunlaisesi tyttöystävä", James sanoi helpottuneena.
"Onnekas! Sinä jättäisit varmaan minut pulaan?" Sirius kysyi Mischalta.
"Tottakai, kulta", Mischa sanoi suloisesti.
"Voisimmeko me puhua, Remus?" Stephanie kysyi aamiaispöydässä kun he kaikki olivat syöneet.
Remus nyökkäsi epävarmasti hymyillen ja nousi pöydästä Stephanien kanssa jättäen muut katselemaan heidän peräänsä uteliaasti.
"Minne menisimme?" Remus kysyi ja laittoi kätensä farkkujensa taskuihin.
"Hmm... Kirjasto on varmaan tyhjillään näin lauantaiaamusta?" Stephanie kysyi Remukselta, joka nyökkäsi.
He kävelivät hiljaisuuden vallitessa ja saapuessaan kirjastoon Stephanie huomasi ilokseen olleensa oikeassa. Kukaan ei vaivautunut tekemään läksyjään lauantaiaamuna, ainoastaan pari ensiluokkalaista oli raahautunut sinne niin aikaisin.
Stephanie ja Remus istuivat kahdenistuttavaan pöytään. Stephanie rykäisi saadakseen äänensä kulkemaan normaalisti.
"Niin, sitä minä vain että... muistatko sinä todella mitä eilen tapahtui?" Stephanie kysyi kurtistaen kulmiaan.
"Kyllä minä jotain muistan", Remus sanoi pinnistellen kovasti muistaakseen. "Sen, kun sinä kannustit minua strippaamaan... ja sitten James kiskoi minut pois..."
"Niin, tuon minäkin muistan. Ja sen, että minulla todella oli hauskaa sinun kanssasi", Stephanie hymyili ujosti Remukselle.
Remuksen silmät laajenivat hieman. Stephanie? Tykkäsi hänestä? Mikä tässä maailmassa oli vialla? Ennen blondit, jotka olivat hauskaa seuraa ja hieman villejä ja kapinallisia, tykkäsivät Siriuksesta. Ei kenestäkään Remuksen tapaisesta. Mutta siinä hymyillessään Stephanie näytti jotenkin ujolta ja söpöltä, Remus myönsi. Hän nojautui pöydän ylitse ja suuteli Stephanieta hellästi huulille.
Stephanie ensin vierasti tilannetta, mutta rentoutui täysin Remuksen kanssa, ihmeellistä kylläkin. Suudelma syveni ja syveni, mutta keskeytyi Stephanien vingahdukseen.
"Mitä nyt?" Remus kysyi nopeasti.
"Kylkiluuni murskautuvat tähän pöydän kulmaan", Stephanie valitti ja katsoi hieman nolona nauravaa Remusta.
Amy pudotti käsistään etsimänsä kirjat nähdessään Stephanien ja Remuksen suutelevan. Omaa heikkohermoisuuttaan kiroten Amy livahti lähimmän kirjahyllyn taakse piiloon, ennen kuin Remus ja Stephanie huomaisivat mitään.
Miksi ihmeessä kaikkien piti saada poikaystävät, paitsi hänen? Oliko hänen yllään jonkinlainen kirous? Kaikki Kelmitkin olivat saaneet tyttöystävän, mutta hän ei löytänyt ketään. Mikä ihme häntä vaivasi?
Amy harppoi makuusaliinsa ja katsoi nopeasti ympärilleen. Ketään ei näkynyt missään. Stephanien rojun peittämä peti oli hirveän näköinen, ja hetken Amyn valtasi tunne mennä huutamaan Remukselle: "Tule katsomaan millainen peti tyttöystävälläsi on! Jätä hänet, minulla on siistimpi!"
Amy naurahti, mutta alkoi inhoamaan itseään entistä enemmän. Miksi hän oli niin kateellinen? Hän oli aina vihannut Kelmejä Lilyn kanssa. Kun Lily näyttikin vaihtaneen mielipidettään, ei auttanut muuta kuin Amynkin vaihtaa. Se tuntui sopivalta vaihtoehdolta, ja ainoalta jos hän halusi olla edes jonkinlainen ystävä Lilyn kanssa.
Sekö häntä riivasi? Yhtäkkiä katkennut ystävyys Lilyn kanssa? Oliko hän aivan lapsellinen? Ei, kyllä häntä vaivasi se tosiasia, että hän oli yksin. Ja hänen täytyisi tehdä asialle jotain, ja pikaisesti.
Lily ja James makasivat tarvehuoneessa olevalla sohvalla ja James silitteli hajamielisesti Lilyn punaisia hiuksia. He eivät olleet vaihtaneet sanakaan yli viiteentoista minuuttiin, mutta siihen ei ollut tarvetta. Kaikki oli hyvin. James hymähti ajatuksilleen. Kaikki oli kerrankin niin kuin hän halusi. Hän sai olla Lilyn kanssa. Se oli asia, mistä hän oli unelmoinut jo kauan ja nyt se oli toteutunut. Olo oli aivan uskomaton, kuin olisi saanut siivet selkäänsä. Se tosiasia, että koulupäivän jälkeen hän voisi vain käpertyä Lilyn kanssa nurkkaan, jutella Lilyn kanssa yöhön asti.. Se oli asia, joka piti hänet järjissään, auttoi selviytymään arjen ja kokeiden ylitse.
"Mitä sinä tuhahtelet?" Lily kysyi ja katsoi vilpittömän uteliaasti Jamesia.
James painoi huulensa hetkeksi Lilyn otsaan ja kuiskasi: "Olen vain niin onnellinen sinun kanssasi."
Lily punastui hieman, mutta ei lakannut hymyilemästä. Hän oli kauan hiljaa, mutta aukaisi suunsa hetken kuluttua.
"Tiedätkö, James", Lily aloitti hieman takellellen. "Vihasin sinua kauan. Ja nyt kun olemme yhtäkkiä yhdessä.. se ei olekaan niin kamalaa. Se hämmentää minua", Lily sanoi rehellisesti.
"Haittaako se sinua paljon?" James kysyi sydän kurkussa.
"Ei", Lily tokaisi ja suuteli Jamesia nopeasti huulille. "Mutta se hämmentää. Ajattelin vain sanoa, jos minulla joskus jää sanat kurkkuun kun lausut minulle rakkausrunoja."
"Rakkausrunoja? En kyllä osaa runoilla", James sanoi nyrpistäen nenää. "Mutta jos haluat, voin pakottaa Siriuksen tekemään sinulle sellaisen?" James virnisteli.
"Romanttista, James, romanttista", Lily naurahti ja suuteli vielä kerran Jamesia. James vastasi siihen koko sydämestään ja he unohtuivat koko illaksi siihen sohvalle.
Yhtäkkiä olikin jo joulukuu, ja ensilumi satoi vasta silloin. Kaikki olivat jo hieman kyllästyneitä odottelemaan lunta, mutta kun se ensilumi satoi, sitä tuli todella paljon, itse asiassa liikaakin: oppilaat joutuivat tekemään töitä päästäkseen eteenpäin lumessa.
Seitsemäsluokkalaisille joulukuu oli yhtä tuskaa. Opettajat olivat huomanneet joulukuun olevan lukukauden puoliväli: joten ennen lomalle pääsyä kaikki seiskaluokkalaiset joutuivat tekemään yötä myöden läksyjään, ahertamaan niskat limassa, kuten Sirius asian ilmaisi.
Kaikkien yllätykseksi myös Amy ilmoitti tulevansa Stephanielle joululomalla. Stephanie toivotti tytön tervetulleeksi, mutta ei voinut olla ihmettelemättä Remukselle, mikä tyttöä vaivaisi. Ensin oli melkein kuukauden puhumatta, sitten yhtäkkiä ilmoitti tulevansa heille kylään. Remus neuvoi Stephanieta olemaan Amylle ystävällinen.
Amy ei ollut puhunut Kelmeille, Lilylle, Mischalle ja Stephanielle melkein kuukauteen muuta kuin kysyttäessä, ja jossain vaiheessa kyllästyneet Lily, Mischa ja Stephanie lakkasivat kyselemästä ja antoivat tytön olla.
"Meillä on ihan tarpeeksi ongelmia ilman sitäkin", Mischa sanoi synkästi vielä marraskuussa. "Koko ajan satelee uutisia uusista murhista ja kidutuksista, joita Voldemort tekee, ja me miettisimme mitä Amylle kuuluu? Anteeksi vain kaverit, mutta mielestäni meidän pitäisi antaa hänen olla."
Lily oli kohauttanut vain olkiaan ja toiminut kuin Mischa oli sanonut. Mutta helppoa se ei todellakaan ollut. Amy oli paljon iloisempi nykyään ja puheliaampi, kun ei enää ollut heidän kanssaan. Se oli vaikea pala Lilylle: ihan kuin tyttö olisi onnellisempi ilman heitä. Lily oli ottanut sen hieman raskaasti, mutta James teki parhaansa lohduttaakseen häntä.
Stephanie ja Remus olivat kahdestaan yhä enemmän ja enemmän, mikä sai Tylypahkan yli- innokkaat tytöt kertomaan toisilleen painajaismaisia kertomuksia siitä, kuinka kaikki Kelmit olivat varattuja. Mischa ja Lily nauroivat jutuille hyväntuulisesti, mutta Stephanie oli hieman närkästynyt.
"Miettikää nyt, pian he tekevät jo aivan epätoivoisia tekoja saadakseen meidät eroamaan", Stephanie yritti takoa Lilylle ja Mischalle, mutta suuttui hieman, kun tytöt vain nauroivat hänelle.
"Tiedämme sen, Steph", Lily sanoi. "Mutta me luotamme Siriukseen ja Jamesiin."
"Sirius tietää, ettei saisi enää ikinä hengitettyä sen jälkeen, kun pettäisi minua", Mischa hymyili onnellisesti. "Joten uskon, että hän ei edes yritä."
"Kunpa minäkin luottaisin noin paljon Remukseen", Stephanie sanoi hieman surullisesti. "Minä tulen varmaan aina katsomaan hänen peräänsä kuin mustasukkainen ankerias."
"Aika teettää luottamusta", Lily totesi viisaasti. "Joten rentoudu. Pian pääsemme jo joululomalle!"
"Niin, pääsemme pois täältä, pois opettajien luota", Mischa sanoi unelmoivasti.
"Niin, ei tarvitse viikkoihin kuulla kirjaimia S.U.P.E.R", Stephanie sanoi ja virnistäen kysyi: "Mitä ne kirjaimet muuten tarkoittavat?"
"Se Uskomattoman Paha Erittäin Raskas- tutkinto", Lily vastasi välittömästi. Mischa ja Stephanie katsoivat Lilyä kulmakarvat koholla.
"No minä ainakin tiedän mihin tutkintoon minä olen menossa", Lily puolusti itseään ja Mischa naurahti.
"Mitä nyt?" Stephanie kysyi Mischalta.
"Minäkin olisin tiennyt mihin kokeeseen olen menossa. Sirius = Uskomattoman Pahansisuinen Eloton Renttu."
Stephanie pyöräytti silmiään ja Lily tukahdutti naurunsa.
Pian koitti se kauan odotettu päivä, perjantai 18. joulukuuta, jolloin sai lähteä jouluksi kotiin. Aivan innoissaan olevat Lily, Stephanie ja Mischa pakkasivat tavaransa jo torstaina, ja torstai-iltana he kaikki istuivat oleskeluhuoneen sohvilla, myös Kelmit.
"Tuntuu niin uskomattoman upealta, että pääsemme kotiin", Mischa ilmoitti leveästi hymyillen muille, samalla kun kirjoitti nopeaa tahtia kirjettä.
"Niinpä, tästä olen unelmoinut pitkään", Sirius sanoi ja katsoi kirjettä Mischan olan yli, kunnes tyttö huomasi sen ja muksautti Siriusta olkapäähän.
"Toisten kirjeitä ei lueta!" Mischa huudahti ja jatkoi pian taas kirjeen kirjoittamista.
"Kerro edes, kenelle sitä kirjoitat", Sirius valitti samalla kun hieroi olkapäätään.
"Vanhemmilleni, että tulevat hakemaan minut juna-asemalta", Mischa tokaisi. "He kuitenkin unohtaisivat."
"Missä sinä muuten asut?" Sirius kysyi mielenkiinnosta.
Mischa katsoi hetken Siriusta. "Miksi sinä sitä kysyt? Aiotko herättää minut koputtamalla ikkunaan keskellä yötä?" Mischa sanoi ja siristi silmiään lopettaen hetkeksi kirjoittamisen.
"Hyvä idea", Sirius mutisi.
"Asun myös Lontoossa", Mischa ilmoitti ja jatkoi kirjeen kirjoittamista. "Tosin aivan eri puolella kaupunkia kuin Steph."
"Eikö Durmstrang sijaitse idässä?" Remus kysyi otsa rypyssä, käsi Stephanien olkapäällä. "Eikö teidän olisi pitänyt tulla Tylypahkaan heti yksitoistavuotiaina?"
"Kyllä kai, mutta Durmstrangiin voidaan ottaa myös Englannista oppilaita. Kunhan he ovat kunnioitettavista perheoloista", Mischa nyrpisti nenäänsä.
"Ja meidän vanhempamme päättivät lähettää meidät Durmstrangiin", Stephanie jatkoi. "Kunpa eivät olisi päättäneet sitä."
"Kostetaan heille?" Mischa ehdotti ja Stephanie nyökkäsi heti.
"Mutta mikä päivä me tulemmekaan sitten Stephanielle?" Peter kysyi ja muut katsoivat turhauttavasti Peteriin.
"Montako kertaa se pitää sanoa, 27. päivä?" James sanoi kiivaasti.
"En minä kaikkea voi muistaa", Peter vingahti.
"Et tietenkään voi, Peter", Lily sanoi hellästi ja loi tiukan katseen Jamesiin, joka piti suunsa koko illan supussa.
"Onneksi minä en ole vielä noin tossun alla", Sirius kuiskasi karheasti Mischan korvaan. Mischa värähti ja tunsi, kuinka kylmän väreet kulkivat hänen selkäytimissä asti, kun Siriuksen ääni upposi hänen päähänsä.
"Niin juuri, Sirius", Mischa sanoi suloisesti. "Vielä."
Kelmit, Stephanie, Mischa ja Lily olivat vallanneet yhden vaunuosaston käyttöönsä. Lily mietti nauraen, kuinka paljon asiat olivat muuttuneet puolessa vuodessa: nyt hän meni vapaaehtoisesti James Potterin kanssa samaan vaunuosastoon, eikä hän olisi osannut arvata, että hän istuisi ilman Amyä ikinä Tylypahkan pikajunassa. Tämä oli ensimmäinen kerta, ja Lily tajusi häveten, ettei edes välittänyt Amyn seurasta. Hänellä kyllä olisi hauskaa.
"Tietääkö kukaan, missä Amy on?" Lily kysyi kuitenkin vähän ajan kuluttua siitä, kun punainen pikajuna oli lähtenyt liikkeelle.
"Näin hänet jonkun pojan kanssa yhdessä vaunuosastossa", Stephanie sanoi hieman inhoten. "Hänellä kyllä näytti olevan hauskaa.."
"Eikö sinulla ole?" Remus kysyi hymyillen. "
"On, ei valittamista. Mutta oma vaunuosasto olisi kiva.." Stephanie sanoi hiljaa ja suuteli Remusta.
"Rauhoittukaa, hyvät ihmiset", Sirius sanoi pahoinvoivasti. "Menkää kutemaan muualle!"
"Menisimme, jos voisimme", Stephanie ilmoitti nenäkkäästi.
"Kuutamo ei hylkäisi meitä tytön takia!" Sirius sanoi huvittunut pilke silmässään.
Stephanie tajusi heti, mitä Sirius ajoi takaa. "Kyllähän hylkäisi, vai mitä, Remus?" Stephanie kysyi ja katsoi herttaisesti katsoen Remusta silmiin samalla kun Sirius pudisti päätänsä Remukselle.
Remus katsoi hetken avuttomasti ympärilleen, ja yritti turhaan hakea turvaa Jamesista, mutta James oli liian kiinnostunut Lilyn suusta huomatakseen hänen ahdinkonsa.
"Älä hyvä mies valitse", Peter sanoi nurkasta. "Minä sanoin kerran Beatalle, että valitsisin ruuan lukemisen sijasta, ja hän ei puhunut minulle viikkoon."
"Minä en siis valitse kumpaakaan", Remus sanoi helpottuneena.
"Vielä joskus sinä valitset..." Sirius vannoi hiljaa ja hymyili pirullisena.
King's Crossin asema oli täynnä vanhempia, jotka halusivat hakea lapsensa kotiin jouluksi. Kelmit ja heidän naisensa hyppäsivät ulos junasta, hakivat matkatavaransa ja hyvästelivät toisensa asemalla, ennen kuin lähtivät.
"Onneksi me näemme joululomalla", Stephanie huokaisi. "Muuten sekoaisin.."
"Miten niin sekoaisit, olet jo nyt.." Mischa ehti mutista ennen kuin jotain koulukirjalta näyttävää suhahti hänen ohitseen.
"Mikä se oli?" Mischa kysyi järkyttyneenä.
"PVS-kirjani", Stephanie sanoi muina miehinä.
"Stephanie, voisitko käydä yhtäkkiä.. tuolla?" Remus kysyi ja näytti hiljaisinta kohtaa asemalta.
Stephanie nyökkäsi ja muut virnistelivät katsellessaan, kuinka pian Remus ja Stephanie vaihtoivat sanattomia hyvästejä.
"Pitäkää yhteyttä", Lily sanoi haikeasti halatessaan Mischaa ja Siriusta.
"Tottakai", Mischakin nyyhkäisi.
"Emme me nyt viimeisiä hyvästejä sano..." Sirius manasi tyttöjen tunteellisuutta.
"Ihan miten vain", Lily tokaisi.
"Ennen kuin suututat Lilyn, minä haluan sanoa hänelle hyvästit", James virnisti ja ohjasi Lilyn kauemmas väkijoukosta.
Peter vinkaisi jotain Beatan hyvästelystä ja lähti. Mischa ja Sirius jäivät katsomaan toisiaan hiljaisesti.
"Me näemme sitten 27. päivä", Sirius sanoi ja laittoi kätensä Mischan lanteille.
"Niin näemme, mutta se on pitkä aika", Mischa muistutti.
"Miten olisi, jos näkisimme ennemmin?"
"Kuulostaa upealta."
Sirius suuteli Mischaa hellästi, ja Mischa laittoi kätensä Siriuksen harteille antaen suudelman pitkittyä.
"Tätä on kyllä hirveää häiritä, mutta meillä ei ole koko päivää aikaa, Mischa", naisen ääni sanoi huvittuneena heidän selkänsä takaa.
Sirius ja Mischa irrottautuivat toisistaan hieman vastahakoisina ja katsoivat äänen suuntaan. Siinä seivoivat Mischan vanhemmat, Soheila ja Keith Heyes.
"Miksi sitten keskeytät", Mischa mutisi ja katsoi tuimana vanhempiaan. Sirius virnisti hieman nolona.
"Koska meillä on kiire, kultaseni", Soheila sanoi ja katsoi Siriusta uteliaasti. "Ja mitä sinuun tulee, poika..."
Sirius katsoi Soheilaa silmiin ja näki niissä huvittuneen pilkahduksen, samanlaisen kuin Mischankin silmissä.
"Sinä olet tervetullut meille jouluaterialle", Soheila jatkoi ja hymyili säteilevästi Siriukselle. "Se on oikein mukava tilaisuus vain Heyesin suvun kesken, avecit ovat aina tervetulleita", Soheila jatkoi.
"Joo, todella mukava tilaisuus", Mischa mutisi.
"Kiitos kutsusta, tulen mielelläni, rouva Heyes", Sirius sanoi fiksusti.
"Sano Soheila vain", Soheila virnisti ja katsoi järkyttyneenä Mischan viittä suurta matkalaukkua.
"Ihmettelinkin, minne olet kaikki tavarasi laittanut. Mutta en ihmettele enää", Soheila sanoi naurahtaen.
"Minä tarvitsen paljon kaikenlaista koulussa", Mischa tokaisi. "Minne se kiire hävisi?"
"Kiire ei katoa minnekään", Keith sanoi jämerästi.
"No, otappas nuo laukut, Keith", Soheila sanoi ja hoputti miestään.
"Nähdään", Mischa sanoi vielä virnistäen Siriukselle.
"Nähdään jouluaterialla", Sirius virnisti.
"Tämän perheen naiset kyllä tietävät, miten kiristää miestä, joten varaudu, Sirius", Keith mutisi ja häipyi Mischan ja Soheilan kanssa.
***
Saisiko kommentteja? :>
-
aahh. ihana<3 jatkoa viimein. pari pientä virhettä pisti silmään, mut ei tuu mieleen enää. enpä keksi muutakaan sanottavaa. noi on vaan kaikki tosi sulosia<3
-
ihana luku =) noi kaikki on vaa nii söpöjä pareja <3 jatkoa odottelennnn
~nuuhku
-
Aivan.. hmm.. mitenkähän tämän nyt sanoisi?
Kiltisti vai ihan suoraan?
Hmm.. pitää oikein miettiä...
Hetkinen.. juon ensin toisen kupin kahvia ja mietitään sitten..
*juo kahvin*
Noni!
Eli nytkö pitäs kertoo mitä mieltä oon?
Ei kai?
Nyt jo?
öh, no kai se sitten vissiin pitäis.
Eli asiaan:
En voinut olla nauramatta (:
Tämä luku oli jotenkin niin ihana ja hauska ja kaikkea!
Osaat pitää hyvää tasoa yllä! Siitä erityiset plussat.
En osaa edes sanoa, että mikä oli paras kohta.
Luku oli kokonaisuudessaan aivan onnistunut ja hyvä!
Äh, ihkutanko liikaa? \:
En kai?
Mutta yksi kirjain oli jostain uupunut..
Hetki kun etsin sen:
"Tiedämme se, Steph", Lily sanoi.
Tuolta vissiin puuttui n-kirjain. (en kai ole ihana pilkunviilaaja?)
Joo mutta tämäpä tässä (:
Toivottavasti oli edes jonkin verran asiaa tässä kommentissa (;
Kokonaisuus oli erityisen plussan (+) arvoinen (;
Cir*Katwi
-
Miten söpöä taas! Remus ja Stephanie...uuu. Amya voisi ujuttaa heidän porukkaansa jotenkin.. koska en kuitenkaan halua, että Amy ja Lily ei olis riidoissa. Ja pitäähän Amylle myös mies saada. Menkööt Peterin kanssa.. ei vaan. Olisin ennemmin uskonut Remusta Amylle kuin Stephille. Muttta sähän oot homman BOSS, joten sä päätät. :D
Luku oli yhtä hyvä kuin edellinen, ellei jopa parempikin. Ehdottomasti lempparifikkejäni finissä! ;) Jatka samaan malliin.
~Scar
-
Ihana tarina, vaikkakin vähä pitkä. Juones soutamista ja huopaamista, mut lopputulos oli ihana. toivottavasti tulee jatkooo
-
Ihana ficci!! Vähän kyllä tuntuu että juoni junnaa paikoillaan aina välillä, mut ei se kyl haittaa kunhan pituutta ja laatua löytyy. Tästä löytyy onneks molempia. :D Tykkään tuosta Remus/Stephanie parituksesta. Amy on hahmona jäänyt vähän etäiseksi, mutta toivottavasti se korjaantuu jossainvälissä. Vois olla ihan kiva jos parittasit sen vaikka Peterin kanssa. :D
Sori kun ei tuu oikein mitään järkevää kommenttiä tähän aikaan aamusta. :D
JATKOOO!!!
-
ihana!! sirius on in lööv!! lisää lisää lisää!!
-
Ouh, olen myyty, en malta odottaa seuraavaa osaa. :)
Sisältäähän se koko joulun? ;)
-
Mahtava luku jälleen kerran, en osaa oikein muuta sanoa. :D Lopusta tosin puuttui t-kirjain, siinä luki Keih, ei Keith.
-
ihana ihana ihana ihana! Sirius on niiin suloinen :P Kun aloitin lukemaan tätä ficciä, en eka innostunu, mut onneks jatkoin vaan :D Tän uusimman luvun loppu oli iiihana :D Jatkoa!
-
Paljon kommentteja! *innostunut jälleen kerran*
emit: Kiitos paljon :)
nuuhku: Kiitos !
Cirilla: Kiitos paljon kommentistasi, hymyilin :) (Ja ei, et ole pilkunviilaaja, tykkään kun sanotaan missä on virheitä! :> )
Scar: Kiitos! Amysta en sano vielä mitään, seuraavassa luvussa on Amysta ja hänen.. kröhöm.. asioistaan. En halua vielä paljastaa kokonaan, mutta tärkeä luku se on Amylle. ;) Taisi mennä jo hieman ohi aiheen, mutta no.
tiny: Kiitos! Onhan tämä jo hieman pitkähkö, vaikkakin tässä on vasta puoliväli. :>
SMusta: Kiitos! Jep, tuo juoni kyllä on hieman.. saippuasarjamainen ja suotaamista ja hupaamista löytyy ;) Amyn asiat korjaantuu johonkin suuntaan seuraavassa osassa...
sirius musta: Kiitos!
Wilwarin: Kiitos! Joulua en laittanut seuraavaan lukuun, vaan se jää hieman pimeyteen.. Mutta kyllä se sieltä paljastuu :D
Herm-oo-nini: Kiitos paljon! :)
akinnah: Kiitos hirveästi! :>
Seuraava luku on jo valmis, se menee vielä betalle... Sitä odotellessa, kehtaanko pyytää vielä enemmän kommentteja? :>
-
A/N: Betani sai osan valmiiksi jo samana päivänä *hurraa*
Sen verran sanon osasta, että sitä ei ollut helppo kirjoittaa.. Joten voi olla hieman tönkköä kirjoitusta ja epäselvyyksiä, mutta ne (toivon mukaan) selviävät seuraavissa osissa. Joulu tosiaan selkiää myös tulevaisuudessa! :)
Luku 22
Huuruiseen ikkunaan piirretty sydän
Hei Sirius!
Miten lomasi alkupäivät ovat sujuneet?
Toivottavasti et vitsaillut siitä jouluateriasta, sillä äiti vaahtoaa siitä jo nyt ("Voi, kun se Sirius olikin söpö! Kai hän tulee jouluaterialle, Mischa? Tuleehan?") ja minulla menee jo pikkuhiljaa hermot!
No mutta kuitenkin, ei äitini ole ainoa, joka sinut tänne haluaisi. Otathan mahdollisimman pian yhteyttä?
Sinun,
Mischa
Älä huolehdi, Mischa.
Tottakai minä tulen- en kai minä haluaisi menettää tilaisuutta tutustua kotiisi, jossa sinun kieroutunut (ja hyvin väkivaltainen) mielesi on kasvanut! Sitä paitsi, sinun äitisi näkeminen piristää jo nyt mielialaani...
Muuten, onko teillä komeroita? Kysyinpähän vain, ei tarvitse kirota minua siellä toisessa päässä.
Sirius
"Komeroita?" Stephanie naureskeli maatessaan Mischan sängyllä. Hän oli aina rakastanut Mischan huonetta, sillä se oli niin pirteä. Yksi huoneen seinistä oli kirkkaan oranssi ja muut valkoisia ja se sai huoneen näyttämään hyvin tilavalta ja hyvin.. Mischamaiselta. Huonekin oli aivan selvästi Mischan itsensä sisustama- pieniä värikkäitä koristeita, eikä mitään liian modernia.
"Niinpä", Mischa huokaisi ja istahti ruskealle sohvalle. "Mitä minä teen Siriuksen kanssa?"
"Miten niin?" Stephanie ihmetteli ja hipelöi huomaamattaan sängyn oranssia päiväpeitettä.
"En ole ikinä ennen tuonut ketään poikaa kotiin- saati kertonut suhteistani!" Mischa tokaisi. "Tämä on niin jotenkin..."
"Luonnotonta?" Stephanie ehdotti.
"Juuri niin!" Mischa sanoi helpottuneena. "Ainut lohtuni on se, että äiti todella tykkää Siriuksesta. Ehkä liiankin paljon."
"Huomasin", Stephanie nauroi. "Hän yritti lahjoa minua kertomaan kaiken Siriuksesta. Hän pettyi kovasti, kun en tiennyt hänen kengännumeroaan", Stephanie sanoi muka harmistuneena.
"Äitini ei ole normaali", Mischa mutisi. "Muuten, tarvitsetko sinä apua sen Lontoo-reissun järjestämisessä? Petivaatteita tai muuta...?"
"Parit lakanat voisivat olla tarpeen, kiitos", Stephanie sanoi. "Onneksi äiti ymmärsi sen, että haluan teidät todella sinne. Majoituksessa voi tosin tulla ongelmia, ei ole tarpeeksi huoneita", Stephanie mutisi.
"Miten niin? Tytöt yhteen huoneeseen, pojat toiseen", Mischa sanoi äänensävyllä, joka paljasti Mischan ajattelevan Stephanieta yksinkertaisena.
Stephanie näytti ystävälleen kieltänsä. "Mutta ajattelin, että esimerkiksi sinä ja Sirius haluaisitte oman huoneen, Lily ja James haluaisivat..."
"Ja sinä ja Remus saisitte omanne?" Mischa kysyi hennosti.
Stephanie punastui, mitä tapahtui korkeintaan kaksi kertaa vuodessa ja Mischa nauroi iloisesti.
"Tiesinhän!" Mischa kiljaisi onnessaan.
"Tiesit minkä, kultaseni?" Soheila kysyi ovenraosta.
"Äiti, oletko ikinä kuullut, että olisi kohteliasta koputtaa?" Mischa tokaisi hieman suivaantuneena. Häntä ärsytti, että hänen äitinsä tunki nenänsä joka asiaan. Toisaalta, Soheila oli jo menettänyt yhden lapsen Voldemortille, ja halusi auttaa täten "ainoaa" lastaan kaikissa mahdollisissa ongelmissa, ettei tämäkin karkaisi.
"Tiedän sen kyllä aivan loistavasti", Soheila kertoi silmät nauraen. "Tätisi Gunilla toi jälleen kerran miesystävänsä meille kahville. Sitten he ilmoittivat menevänsä katsomaan sinun huonettasi, ja ihmettelin tunnin päästä missä he oikein viipyivät. Ja sitten kurkistin sinun huoneeseesi koputtamatta, niin tuossa sängyllä he..."
"ÄITI, kiitos, tuo riittää!" Mischa kiljaisi kädet korvillaan ja Stephanie kaatui teatraalisesti ja nopeasti pois Mischan sängyltä. "Mitä asiaa sinulla oli?" Mischa sanoi pahoinvoivan näköisenä.
"Tuletteko kahville? Minä leivoin joulutorttuja, sillä jos Siriuskin tulee jouluaterialle, niin olisi katastrofi ellei meillä olisi joulutorttuja..." Soheila mutisi ja käveli pois huoneesta.
Mischa vilkaisi turhautuneena Stephanieta, joka makasi vaaleat hiukset pörrössä lattialla ja tuijotti järkyttyneenä Mischan sänkyä.
"Minähän sanoin, että äiti on ihastunut Siriukseen", Mischa huokaisi. "Miten saan heidät eroon toisistaan jouluaterialla?"
"Olen varma, että Keith hankkii rautakangen", Stephanie ilmoitti lattialta ja nauroi Mischan kanssa.
"Jouluaterialle? Oletko varma, Anturajalka?" James kysyi hymyillen Siriukselta tämän huoneesta. Potterit olivat antaneet Siriuksen majailla Jamesin huonetta vastapäätä olevassa tyhjässä huoneessa, jonka Sirius oli sisustanut myöhemmin itse. Huone oli ollut alunperin Jamesin äidin Kathyn, mutta tämä oli muuttanut kirjastonsa muualle.
Seinää koristu huispausjoukkueiden julisteet. Siriuksella ei ollut muuta kuin sänky ja pieni pöytä nurkassa, mutta oli tyytyväinen siihenkin. Mieluummin hän majaili Pottereilla kuin olisi mennyt takaisin kotiinsa.
"Kyllä olen", Sirius ilmoitti. "Itse asiassa odotan sitä."
"Odotat? Sirius, sinähän käyttäydyt kuin olisit tosissasi... Hetkinen", James sanoi yhtäkkiä. "Sinähän olet tosissasi!"
"Miksi en olisi?" Sirius kysyi loukkaantuneena.
"Missä meidän kamera on..." James mutisi virnuillen. "Tämä pitää ikuistaa!"
"Hae kamera, niin tiedät mistä löydät sen viiden minuutin kuluttua", Sirius uhkasi ja Jamesin virnuili loppui.
"Enpä olisi uskonut näkeväni tätä päivää", James voivotteli.
"No, voin tietenkin pyyhiä muistisi, jos kerran haluat", Sirius lupasi ja otti taikasauvansa esille. James käveli takaperin hänen huoneen ovelle.
"Hyvä on, hyvä on, Anturajalka", James sanoi. "Mutta minun täytyy nyt mennä. Tiedäthän, Lily saattaa odotella kirjettäni..."
"Lily luultavasti vain manaa, että lähetät hänelle kirjeen", Sirius sanoi virnuillen.
"Vai pitäisikö minun mennä käymään siellä?" James mietti ja katsoi mietteliäästi Siriusta.
"Lily heittäisi todennäköisesti sinua vaasilla", Sirius totesi.
"Sitten teen molemmat!" James huudahti ja meni omaan huoneeseen innostuneen näköisenä. Sirius pudisteli päätään. Jamesin innostus tuskin koskaan lakkaisi ja hyvä niin.
Amy Smith istui omassa huoneessaan ja pyyhi kyyneleitään pieneen nenäliinaan. Miten hänen elämästä oli tullut näin yksinäistä? Joka ainut loma hän oli kirjoitellut kirjeitä Lilylle ja he olivat kyläilleet toistensa luona. Ja haukkuivat Kelmejä ja arvuuttelivat, mitä tyhmää he keksisivät tulevalla lukukaudella.
Juuri nyt Lily varmaan kuherteli Jamesin kanssa tähtitaivaan alla ja he olisivat niin onnellisia. Amy tiesi, että oli tyhmää olla kateellinen, sillä varmasti Lilykin oli tuntenut itsensä ulkopuoliseksi, kun hän oli ollut pienen aikaa Siriuksen kanssa.
Sirius. Amy huokaisi syvään ja pyyhkäisi uuden kyyneleen poskeltaan. Hän oli ihastunut Siriukseen, mutta ei alkanut kilpailemaan Mischan kanssa. Se olisi ollut harvinaisen typerää ottaen huomioon, että Lily ja Mischa olivat nykyään hyviä kavereita. Jos hän olisi yrittänytkin koskea Siriukseen, Lily ja Mischa eivät ikinä puhuisi hänelle.
Hänen ainut lohtunsa oli se, että pääsisi heidän mukaansa Stephanien luo yökylään. Tai vierailun pituudesta ei oltu puhuttu mitään, Stephanie oli sanonut että se saattaisi hyvinkin venyä pariksi yöksi. Mutta kuinka hän kestäisi katsoa Lilyä ja Jamesia tai Siriusta ja Mischaa? Ei mitenkään.
Sitten hän keksi. Hän muuttaisi tyyliään täydellisesti ja näin kietoisi Siriuksen pikkusormensa ympärille! Amy katsoi kriittisesti kuvaansa peilistään ja otti läheiseltä työpöydältä sakset. Ruskeita hiustupsuja tippui lattialle solkenaan.
Vihdoin oli joulupäivä, jolloin Siriuksen oli määrä saapua. Hän mietti, millä Sirius tulisi, sillä heistä kukaan ei täyttäisi seitsemäätoista ennen ensi vuotta, Stephanie ensimmäisenä sillä tyttö oli syntynyt 15. tammikuuta.
Mischa havahtui kesken ajatustensa, kun heidän talonsa ovikello soi. Pahaa aavistaen hän juoksi avaamaan oven ennen kuin hänen äitinsä ehtisi.
Mischa veti metallisesta ovenkahvasta ja purskahti heti nauruun nähdessään Siriuksen. Pojalla oli päällään siisti sininen neule ja farkut, mutta kädessään hänellä oli joulunpunaisia kukkia.
"Mitä?" Sirius kysyi hämmentyneenä Mischan nauraessa.
"Päätit sitten sulattaa äitini sydämen kukilla?"
"Kyllä. Mitä väärää minä sitten tein?"
"Äitini on allerginen useimmille kukille, mutta ajatus oli kyllä hyvä", Mischa sanoi pyyhkien naurunkyyneleitään.
Sirius kohautti olkiaan ja antoi Mischalle sen.
"No, sinä voit laittaa sen sitten omaan huoneeseesi", Sirius hymyili.
"Oi, kuinka söpöä..."
Sirius irvisti ja otti Mischaa lanteilta kiinni. "Itse asiassa, en tullut vain piruilemaan sinun kanssasi.."
Sirius suuteli Mischaa rajusti, niin että Mischan oli pakko ottaa ovenkarmista kiinni, ettei menettäisi tasapainoaan.
Pian he kuitenkin kuulivat askeleita ja joutuivat eroamaan toisistaan. Mischa hymyili hieman ja kääntyi katsomaan äitiään.
"Minä jo ihmettelin, kuka siellä ovella oli! Tule peremmälle Sirius, älä jää pakastumaan sinne ulkopuolelle!" Soheila jutteli iloisesti ja halasi Siriusta heti tämän päästessä ovesta sisälle.
"Voi, kuinka mukava nähdä sinut taas!" Soheila jatkoi ja Mischa nauroi äänettömästi äitinsä selän takana Siriuksen yllättyneelle ilmeelle.
Lopulta koitti päivä, jolloin kaikkien oli määrä saapua Stephanien luo. Mischa oli jo saapunut edellisenä iltana auttamaan häntä kaikissa järjestelyissä ja heräsi aamulla ennen Stephanieta tämän huoneen lattialta.
Mischa huokaisi syvään ja katsoi nukkuvaa Stephanieta. Tyttö oli jo oppinut pitämään suunsa kiinni nukkuessaan ja näytti todella söötiltä pinkissä yöpaidassaan ja piteli päätään sängyn ulkopuolella.
Mischa virnisti ja otti läheisestä kirjahyllystä Stephanien kameran, kytki salamavalon pois päältä ja nappasi kuvan.
Päivällä Stephanie hermoili hyvin paljon, sillä hän pelkäsi, että heillä ei olisi tekemistä.
"No, ainahan me voimme mennä tutustumaan Lontoon yöelämään", Mischa sanoi ja virnisti kalpealle Stephanielle.
"Oletko sinä aivan hullu?" Stephanie kiljahti. "Ensinnäkin, me olemme alaikäisiä kaikki. Jokaiseen jästikerhoon on ikärajana kahdeksantoista. Toiseksi, emme me voi olla pimeällä Lontoossa, jos satut muistamaan vielä herran nimeltä lordi Voldemort?"
"Joo, Voldemort varmasti käykin useasti jästikapakoissa", Mischa sanoi mietteliäästi ja mulkaisi Stephanieta. "Kai minä nyt hänet muistan! Mutta kuinka todennäköistä se on, että Voldemort tulee juuri sinne?"
"Niin, toisaalta", Stephanie mietti itsekin. "No, ainakin me menemme sinne tänään."
Juuri Stephanien puhuessa ovikello soi ja Stephanie riensi avaamaan nopeasti oven. Mischa odotteli Stephanien huoneessa.
"Joo joo, tottakai hän on jo täällä", Stephanie kuului tiuskaisevan. Hetken päästä Mischa kuuli käytävältä juoksuaskeleita ja sisään ryntäsi Sirius, joka kaatoi Mischan saman tien sängylle.
"AUTTAKAA!" Mischa kiljaisi leikillisesti ja näki sivusilmällä, kuinka muut Kelmit saapuivat Stephanien kanssa huoneeseen.
"No niin, irti siitä tytöstä", James karjaisi kyllästyneen kuuloisena ja löi Siriusta tyynyllä päähän. "Luulisi, että kuhertelemiseenkin voisi kyllästyä", James sanoi kun Sirius nousi ja katsoi Remusta, mutta tämäkin oli keskittynyt jälleennäkemiseen Stephanien kanssa.
James huokaisi teatraalisesti ja istui Siriuksen ja Mischan väliin sängylle. "Missä Lily on? Minä haluan nähdä hänet!"
"Poika-parka", Remus voivotteli irrottauduttuaan Stephaniesta. "Heittäkää hänelle tutti."
"Harmi vain, äiti antoi pois kaikki tuttini jo", Stephanie harmitteli.
"Missä muuten vanhempasi ovat?" Sirius kysyi pilke silmäkulmassa.
"Ajoin heidät lomamatkalle, miten niin?" Stephanie kysyi hämillään. Mitä Sirius hänen vanhemmillaan tekisi?
"Hienoa!" Sirius riemastui. "Ja mehän olemme tänään menossa Lontoon keskustaan?"
"Kyllä", Mischa sanoi epäilevällä äänensävyllä.
"Mehän voisimme käydä sitten ostamassa hieman juomisia tänne - tietenkin Kelmien piikkiin", James sanoi ja nyökkäsi kuninkaallisesti Stephanielle. "Neiti Braintown on jo joutunut tekemään paljon meidän eteemme."
"Kiitos", Stephanie hymyili ja niiasi hieman. "Ja tuo suunnitelma kuulostaa loistavalta!"
"Niinpä!" Peter vikisi nurkasta.
Mischa hätkähti hieman. Hän ei ollut huomannut Peterin tuloa - ehkä se johtui Siriuksen sisääntulosta tai yksinkertaisesti siitä, että Peteriä ei huomannut helpolla.
Ovikello soi jälleen ja Stephanie riensi avaamaan. Tällä kertaa taloon saapui puuttuvat Amy ja Lily.
Kaikki odottivat innolla tyttöjen tuloa, sillä silloin he voisivat vihdoinkin lähteä juhlimaan kaupungille - mutta kun Amy astui huoneeseen, kaikki henkäisivät ja räpsyttelivät silmiään.
Amy ei näyttänyt samalta kuin ennen. Hän oli vaihtanut hieman tylsähköt tavalliset vaatteensa muodikkaisiin vaatteisiin - nyt tytöllä oli päällään tummanpunainen tunika ja samaa sävyä olevat sirot kengät.
Mutta hiukset vasta Amyllä olivatkin muuttuneet. Amy oli leikannut ne lyhyiksi ja ne olivat upeat, sillä ne sopivat järkyttävän hyvin hänelle. Hän oli jopa meikannut upeasti.
"Vau", Remus henkäisi ensimmäisenä. "Sinäpä olet muuttunut!"
Stephanie mulkaisi Amyn selän takana Remusta murhaavasti ja Mischa tirskahti. Amy tuntui luulevan Mischan tirskahtaneen hänelle, sillä tämä katsoi kopeasti Mischaa.
Kaikki ihastelivat hetken Amyä ja ihmettelivät tämän muutosta (paitsi Lily ja James, jotka livahtivat naapurihuoneeseen vaihtamaan kuulumisia) ja Amy hymyili säteilevästi kaikille.
Tätähän hän oli toivonutkin. Kelmien huomiota. Tyttöjen kateellisuutta. Amy oli hyvin varma, että Mischa tulisi kateelliseksi ja haukkuisi Siriuksen lyttyyn Amyn kehumisesta. Ja ehkä Sirius kyllästyisi silloin Mischaan...
"Hei, ehkä meidän pitäisi alkaa lähtemään kohti Lontoon keskustaa", Stephanie ehdotti ja katsoi muita kysyvästi.
"Sopii!" kaikki ilmoittivat ja kutsuivat Lilyn ja Jamesin naapurihuoneesta Stephanien huoneeseen.
"Millä me menemme?" Lily kysyi huolestuneesti. Hän pelkäsi, että Kelmit olivat keksineet jonkin hirveän tavan matkustaa.
Mischa ja Stephanie virnistivät keskenään.
"Oletteko ikinä kuulleet poimittaislinjasta?"
"Mikä se oikein on?" Lily kysyi ulkona Stephanien vanhempien kartanon kotikadulla. Ulkona oli jäätävää huolimatta heidän paksuista toppatakeistaan.
Mischa tärisi vaaleansinisessä toppatakissaan ja tummansinisissä tumpuissaan. "Se on eräänlainen bussi, jolla velhot kulkevat. Aika hirveä", Mischa selitti.
"No, meneekö se tästä sitten ohi minkä aikaan?" Lily jatkoi huolissaan. Stephanie virnisti.
"Se menee ohi... suunnilleen nyt", Stephanie sanoi ja heilautti oikeaa kättään.
Kuului kauhea ääni ja Lily näki järkyttyneenä räikeän violetin värisen bussin. Bussi ilmestyi heidän eteensä tyhjästä. Se vaikutti olevan hieman rähjäinen ja eikä sen kuskikaan ollut hyvä - bussi jarrutti nopeasti heidän kohdalleen ja pysähtyi vaivalloisesti.
"Tervetuloa poimittaislinjaan", noin kolmekymppinen mies sanoi ja siirtyi pois oven edestä.
"Kiitos", he kaikki mutisivat ja menivät peremmälle.
Lily järkyttyi nähdessään, kuinka bussin lattialla oli eriparisia tuoleja eikä mikään niistä näyttänyt olevan kiinni lattiassa.
"Mitä ihmettä?" Lily hämmästeli itsekseen. Hän ei ikinä lakannut ihmettelemästä taikamaailman ihmeitä.
He kaikki saivat jäädä istumaan bussin alaosaan (bussissa oli kaksi kerrosta) ja se tuntui olevan todella tyhjä. Ainoastaan vanha mies istui bussin takaosassa ja nukkui sikeästi takalasia vasten.
"Viisitoista sirppiä, kiitos", rahastaja, jonka nimilapussa luki John Pikitie, tuli pyytämään ja he kaikki maksoivat kiltisti.
Sitten alkoi kuhmurainen matka kohti Lontoon keskustaa. Lily kaatui kolme kertaa ennen kuin bussi oli edes kiihdyttänyt kunnolla.
"Mikä ihme tämä laite oikein on?" Lily kysyi turhautuneena vieressä virnuilevalta Mischalta samalla kuin nousi pois lattialta.
"Kerroinhan jo", Mischa vastasi. "Poimittaislinja. Halpaa ja turvallista."
Lily nosti kulmakarvojansa epäilevänä.
"Hyvä on, ehkei turvallista, mutta pääsemme kuitenkin perille, eikö se olekin tärkeinä?" Mischa vastasi vahingoniloisena Lilylle, joka meinasi kaatua jälleen. Sitten Mischan vieressä istuva Sirius meinasi kaatua ja tarrasi tukea Mischasta - mutta epäonnistui, sillä hetken päästä he molemmat makasivat violetin bussin lattialla. Mischa päästi raivokkaita kirosanoja suustaan.
"Että minä vihaan tätä laitetta", Mischa sihisi noustessaan ja irvisti Lilyn virnuilulle.
Lopulta, kun he olivat kaikki enemmän tai vähemmän kolhuilla, he saapuivat Lontoon keskustaan. Ilta oli jo hieman alkanut hämärtyä ja he kaikki vilkuttivat iloisesti violetille bussille, joka katosi yhtäkkiä kovan pamauksen säestämänä.
"En enää ikinä nouse tuohon laitteeseen", Peterkin sanoi kiukkuisesti.
"Hei, meillä on vielä kotimatka edessä!" Stephanie iloitsi. Hän oli matkustanut ennenkin sillä ja osasi jo varoa kaatumisia. Stephanie laittoi punaisen tumppunsa Remuksen käteen ja hymyili muille. "Minne menemme ekana?"
"Hakemaan juomiset?" Sirius ehdotti. "Viina voisi lämmittää."
"Olemme alaikäisiä, pölvästi", Mischa tokaisi. "Mistä luulet meidän saavan yhtäkkiä viinaa?"
Kelmit virnistelivät toisilleen. "Odottakaa vain", he sanoivat arvoituksellisesti.
Viiden minuutin kuluttua Remus asteli ulos jästien viinakaupasta kaksi kassillista alkoholia mukanaan.
"Miten ihmeessä te tuon teitte?" Amy huokaisi.
"No, me saatoimme ehkä tehdä Remukselle väärennetyn henkilöllisyystodistuksen", Sirius sanoi ympäripyöreästi. "Miettikää loput itse."
"Myönnettäköön, te olette neroja", Mischakin myönsi ja suuteli pikaisesti Siriusta.
"Mutta eihän se ole laillista?" Lily sanoi huolestuneena ja muut pyöräyttelivät silmiään.
"Anna olla Lily, ja pidetään hauskaa kerrankin", Amy tokaisi.
Lily hieman hätkähti. Amy oli ollut vielä tarkempi alkoholista kuin hän, mutta nyt hän keimaili ja intoili tulevista ryyppyjuhlista. Mihin hänen vanha ystävänsä oli kadonnut?
"Tuo näyttää ihanalta kuppilalta ja ennen kaikkea lämpimältä, mennäänkö sinne istumaan?" Mischa ehdotti hampaat kalisten. He olivat kierrelleet kaikkia mahdollisia kauppoja jotka olivat auki ja jokainen heistä oli jo lähes poikki. He olivat sopineet, että joisivat vielä kupit kahvia ja sitten lähtisivät takaisin Stephanien luo jatkoille.
Lontoon kaupoissa oli ollut ihania vaatteita, joita tytöt olivat kauan ihailleet. Tytöistä jokainen oli ostanut jotain, mutta pojat jo nurisivat, että he lähtisivät. Heitä ei kauheasti innostanut shoppailla, he odottivat vain jatkojuhlia.
"Mennään vain", Remus sanoi ja astui ensimmäisenä ovesta sisään.
Kuppila oli ihanan kodikas: se oli punainen seiniltään ja sen penkit olivat mustia. Punaiset seinät muistuttivat heitä rohkelikosta, ja jopa Peteriltä irtosi hymy kun he tilasivat kahdeksan kuppia kahvia.
He valitsivat ikkunan viereisen paikan ja istuivat juttelemaan sinne. Mischa istui ihan ikkunanvieressä, ja hän piirsi hetken mielijohteesta huuruiseen ikkunaan ison sydämen.
"Olet sinäkin yksi rakkauden lähettiläs", Sirius piruili Mischalle ja Mischa oli jo kaatamassa pöydässä olevaa pippuripurkkia Siriuksen niskaan, kun heidät kahvinsa saapuivat. He kaikki kiittivät ja siemailivat hiljaisuuden vallitessa höyryävistä kupeistaan.
Yhtäkkiä, aivan yllättäen, kuului kirkunaa ulkoa, kaduilta. He kaikki katsoivat hätkähtäen ulos ikkunasta ja näkivät Mischan piirtämän sydämen läpi vihreän valonvälähdyksen.
"Kuolonsyöjät", Sirius keksi ensimmäisenä. Hän katsoi Mischaa hieman itsepäisesti ja nousi ylös pöydästä. "Minä en anna heidän riehua tuolla ilman esteitä."
"En kyllä minäkään", Mischa sanoi ja nousi pöydästä Jamesin ja Remuksen kanssa. Lopulta he kaikki syöksyivät ulos Lontoon vallanneeseen pimeyteen ja sekasortoon.
Jästit juoksivat henkensä edestä ja kirkuivat mielipuolisesti. Mischan kävi sääliksi heitä, sillä he eivät tienneet mikä heitä uhkasi: taikuus.
Mischa katsoi ympärilleen ja huomasi yhden kuolonsyöjän lähettyvillä.
"Tainnutu!" Mischa huudahti ja huomasi onnekseen kuolonsyöjän kaatuvan taju kankaalla maahan. Mutta silloin kuolonsyöjät huomasivat heidän olemassaolon ja osa heistä hyökkäsi suoraan heidän kimppuun.
Hetkessä jokainen heistä kamppaili yhden tai kahden kuolonsyöjän kanssa. Sirius kamppaili kahden pienikokoisen kuolonsyöjän kanssa ja arveli mielessään, että he olivat varmaan Luihuisia: hän toivoi, että hänen vastassaan oli Ruikuli ja Malfoy, vaikka ei tunnistanut heitä maskien takia.
"Tainnutu!" Sirius karjaisi jo sadannen kerran ja väisti täpärästi toisen kuolonsyöjän taikoman sivallu-loitsun.
"TAINNUTU!" hän kuuli lähettyviltään ja katseli kuinka James kamppaili kookkaan kuolonsyöjän kanssa ja oli häviöllä selkeästi. Sirius katsoi hetken aikaa Jamesin tuhoon tuomittua kamppailua ja sai maksaa siitä kalliin hinnan: todella kipeä loitsu osui häneen ja hänestä tuntui, että häneltä murtui pari kylkiluuta ja se vaikeutti hänen liikkumiskykyään.
Hän ei enää katsellut Jamesia, mutta yritti epätoivoisesti nähdä vilauksia muista ystävistään, mutta ainoa kenet hän näki Jamesin lisäksi oli Amy, joka taisteli ylivoimaisesti todella pientä kuolonsyöjää vastaan.
Sirius tainnutti hetken päästä onnistuneesti kuolonsyöjät, jota vastaan taisteli ja riensi auttamaan Jamesia. Yhdessä he olivat ylivoimainen vastus kuolonsyöjää vastaan.
Stephanie manasi mielessään itseään. Mikä sai hänet valitsemaan juuri tämän päivän Lontoon reissua varten? Miksei hän olisi kutsunut ystäviään vaikka kolmen päivän päästä?
Stephaniesta tuntui ikävästi, että kaikki oli hänen syytään. Hän ei edes pärjännyt naiskuolonsyöjälle taistelussa ja oli todella surkea, koska mietti koko ajan itseään ja ystäviään. Oliko heillä kaikki kunnossa?
Mischa katsoi helpottuneena, kuinka yhtäkkiä kuului poksahduksia ja aurorit saapuivat auttamaan heitä. Kuolonsyöjät olivat hetkessä lamaantuneita ja osa jopa lähti pois, mutta ei kuolonsyöjä, jota vastaan Mischa taisteli.
Mischa kirosi ääneen ja taisteli kahta kiivaammin mieskuolonsyöjää vastaan - tuloksetta. Mies oli aivan ylivoimainen hänelle. Hän tuntui kuitenkin leikittelevän hänen kanssaan - yritti loitsia ohitse aivan tahallaan.
Mischa ei ymmärtänyt, mihin kuolonsyöjä tähtäsi. Miksi tämä ei vain tappanut häntä? Mitä hän hyötyi Mischasta?
"TAINNUTU!" Mischa yritti jälleen, mutta turhaan. Mies ei edes taikasauvaansa heilauttanut torjuessaan Mischan loitsun.
Yhtäkkiä kuolonsyöjä katsoi hätääntyneenä auroreita ja lähti kävelemään hitaasti, mutta varmasti Mischaa kohden. Mischa yritti perääntyä, mutta mies loitsi taidokkaasti loitsun, joka osui välittömästi Mischaa rintaan. Mischa ei pystynyt perääntymään eikä liikkumaan.
"Rauhoitu", mies kuiskasi hänelle ja otti Mischaa olkavarresta kiinni ja katsoi hetken Mischaa silmiin, jonne oli alkanut muodostua hädän kyyneleitä. Sitten mies ilmiintyi pois Mischa mukanaan.
"Mitä - ei helvetti, MISCHA!" Sirius yritti huutaa, mutta mies ja Mischa olivat jo hävinneet. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Mitä kuolonsyöjä halusi Mischasta? Mitä hän tekisi Mischalle?
Sirius kaatui polvilleen ja ei voinut estää kyyneleitä virtaamaan silmistään. Mitä ihmettä hän nyt tekisi? Oliko edes muut hänen ystävistään kunnossa?
"Tainnutu!" Amy sanoi voitonriemuisesti ja tainnutti pienen kuolonsyöjän ja virnisti leveästi. Hänen hyvä onnensa jatkui ja jatkui - mikään ei voinut estää häntä. Amystä tuntui, että hän pystyi mihin tahansa.
"Mitä sinä teit tyttärelleni?" kuului vihainen ääni hänen takaansa. Amy hätkähti ja katsoi kookasta mieskuolonsyöjää maskin rei'istä silmiin, jotka huokuivat vihaa.
"Sinä tapoit hänet", mies sihisi mielipuolisesti ja hänen harmaat silmänsä välkähtivät vaarallisesti.
"Enhän -", Amy yritti, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin vihreä loitsu osui häntä rintaan. Hän ei tuntenut enää mitään, kaatui vain pimeyteen. Hänen onnensa oli kääntynyt jälleen.
***
A/N2: Kommentteja..? :Z
-
Synkkää -___- Loppu oli pelottava. Olisin halunnut kuulla enemmän siitä jouluateriasta :D
-
Se jouluateria olisi ollut kyllä kivaa luettavaa. Aika synkkä loppu. Äkkiä jatkoa. Jäi niin jännään kohtaan, että ei jaksa odottaa pitkään. :D Muutamia kirjoitusvirheitä löytyi, mutta ei niitä häiritsevissä määrin ollut.
-
äägh... Ei tollaseen kohtaan saa lopettaa... JULMAA.
Apua. Mitä sille Mischalle nnyt käy? Apua. (heti huolehtimassa Mischasta... no minkä sille voi jos se on lempparihahamo) Ja siitä jouluateriasta olisi kyllä voinut kuulla enemmänkin, olis ollu varmaan aikas mielenkiintoista ja hauskaa luettavaa:D Amy... Mitä sille käy...? Mä en ole ikinä silleen tykänny siitä hahmosta, mutta tässä luvussa mun jotenkin kävi sitä sääliks tai jotain. Ja näissä kahessa viimeisimmässä luvussa (21, 22) mä oon jotenkin ihmeellisesti ruvennu tykkäämään Stephistä, vaikka ensin en tykänny siitä yhtään. Mutta nyt se on jotenkin hauska henkilö... En tiiä miten niin hauska, mut kuitenkin:D Ja Sirius on oma hurmaava, ihana itsensä ja hyvä niin. Mut toi kuolonsyöjien hyökkäys oli aika... todellinen... tai miten sen nyt sanois... no siis silleen todellinen, ei silleen tönkkö...
Mutta kuitenkin. Tiedät, mitä haluan. Eli siis sitä JATKOAAAAA!!!!!!!!!!!!!!
~Vil
-
sirren akkaa ei saa ryöstää! sirre menee valkosella ratsulla pelastusretkelle
-
Ihanaa!
Jatkoa odottelen innolla, ei mitään rakentavaa :)
-
ihana toi sirius (: mischan äiti oli just hyvä :D hui ku toi loppu oli jännä. jatkoa äkkii tahtoo tietää mitä mischalle ja amylle kävi.
~nuuhku ^^
-
Aivan mahtava ficci! Koukkuun olen jäänyt, joten jatkoa. ;> Amy ei saa kuolla!
-
Tyttö oli jo oppinut pitämään suunsa kiinni nukkuessaan ja näytti todella söötiltä pinkissä yöpaidassaan ja roikotti päätänsä sängyn ulkopuolella.
Ainoa kirjoitusvirhe (tai paremminkin epäkohta) joka silmiin sattui.
Jännää, jännää! :D Äkkiä jatkoa, kun noin jännään paikkaan jätit!
-
oli tosi hyvä taas, ja kuten aika moni muukin on sanonu, ni ois ollu kiva lukee siit jouluateriasta.
toi kuolonsyöjä kohtaus oli jotenkin epäaito, noihan oli kuitenkin alaikäsiä kaikki, niinkun siellä aika monta kertaa toistettiin, mut sit kuitenkin ne pärjäs noin hyvin kuolonsyöjille, jotka on kuitenki jotai Voldemortin valiojoukkoja. ja yleensä tunteettomia, et toi isä/tytär juttu amyn kaa oli kans vähän epäaito.
ja äläkä nyt ajattele mitään ilkeetä mua kohtaan. muuten oli tosi hyvä, sirius, james ja mischa taas niin ihania <3.
-
Sinä senkin! EI tuollaiseen kohtaan saa ikinä jättää!
*huoh* Pakko kai odottaa jatkoa... Mutta sillä aikaa minä kyllä etsin jonkun hyvän loitsun, ja kiroan sinut, jos et jatka pian (tosin sille täytyy löytää vastaloitsu...) *plaraa kuumeisesti loitsukirjaa*
-
oli tosi hyvä taas, ja kuten aika moni muukin on sanonu, ni ois ollu kiva lukee siit jouluateriasta.
toi kuolonsyöjä kohtaus oli jotenkin epäaito, noihan oli kuitenkin alaikäsiä kaikki, niinkun siellä aika monta kertaa toistettiin, mut sit kuitenkin ne pärjäs noin hyvin kuolonsyöjille, jotka on kuitenki jotai Voldemortin valiojoukkoja. ja yleensä tunteettomia, et toi isä/tytär juttu amyn kaa oli kans vähän epäaito.
ja äläkä nyt ajattele mitään ilkeetä mua kohtaan. muuten oli tosi hyvä, sirius, james ja mischa taas niin ihania <3.
Valiojoukkoja ja valiojoukkoja. Tuntuu kuolonsyöjäksi pääsevän jokainen puhdasverinen idiootti joka haluaa leikkiä pahista. Taitaa riittää että osaa anteeksiantamattomat ja pysyy sauva(siis taikasauva ;) ) kädessä ja että on puhdasverinen. Eri juttu voi olla ihan Voldemortin lähipiiri, mutta nuo hyökänneet eivät välttämättä sitä olleet. Ja kaipa niilläkin ne tunteet jossain on ja tuossa siltä yhdeltä sattui pääsemään ne pinnalle just tuolla hetkellä.
-
oijoijoi :D ihanaa ku pääsi taas lukemaan tätä ficciä <3
edelliset kaksi lukua olivat todella hyviä, täydellisiä, parhaita :D <3
voi amy parkaa :(
kirjota pian jatkoa :)
-
Loppu oli aika hurja.. En usko oikein, että alaikäisenä pääsee kuolonsyöjäksi, saati sitten taistelee niitä vastaan. Vaikkakin sellaista on tapahtunut J.K.Rowlingin kirjoissa, en kiistä. Mutta jotain epäaitoa tilanteessa oli. Mieluummin jopa koko kohtausta ei olisi ollutkaan, vaan koko loppu ficci samanlaista fluffyromancehömppää, josta pidän kovasti. Mutta sinä suunnittelet ficin, päätät kaiken mitä tässä tapahtuu. :) [size=85]Vinkki: Jos jaksat/haluat, voit kirjoittaa toisen version, jossa ei ole kuolonsyöjiä ja lopputulos on erilainen. Luulen että enemmänkin innostuneita saattaisi olla. ;)[/size]
Joululounaasta Mischan luona olisi voinut olla enemmän.
Oli todella hyvä ja mielenkiintoinen. ;)
~Scar
-
Hui!
Anteeksi ensin kun en ole kommentoinut. Syyksi voin sanoa sen, että olin isäni luona enkä päässyt koneelle.
Tai oli sielä kone, mut son iha p*ska.
Joo joo seli seli (;
Mutta taas kerran asiaan!
Olen otettu! Aivan ällistyttävää.
Osaat todellakin kirjoittaa ja kertoa sujuvasti. Tykkään todella paljon tästä ficistä!
Tuo Mishan äiti on iha paras! Sellanen kyylä joka yrittää olla nuorekas ja tietää kaiken
Olet saanut hänestä huipun persoonan!
Ja nyt pitää taas miettiä että mitä vielä kerron.
Kommentointini alkaa kuulostaa jo aika samanlaiselta (ihan kuin kopioisin omiani).
Osaanko enää kertoa mitään uutta?
Toivottavasti saat tästä irti jotai. Edes hyvän mielen (:
Kiitos taas tästä! Ja haluan ja janoan lisää koko ajan!
Cir*Katwi
-
waaaau.
tää on paras kaikista ficeistä. :D kirjoitat sujuvasti ja mielenkiintoista tekstiä. tähän jäi koukkuun! :)
jännään paikkaan jäi, joten jatkoajatkojatkoa!!
mielikuvitus lähti lomalle, toivottavasti sain asian ilmaistua, että upeaa!
-
Ihana ficci! Tähän ihan eläytyy kun lukee, yllätän itseni koko ajan virnistelemästä noille yllättäville suudelmille ja naurahtelemasta vitseille <3 :D
Jatkoa ja nopeesti!
-
SMusta: Kiitos! :>
Viltsuti: Kiitos kommentista! Jouluateriasta kuullaan vielä, mutta ei valitettavasti vielä seuraavassa osassa. Amylle käy... hmm. Hiljenen asiasta vielä hetken ajan. Minäkin olen alkanut tykkäämään Stephistä, vaikka loin sen hieman... kaksinaamaiseksi? :>
Sirius Musta: *kuvitellen miltä Sirius näyttäisi valkoisen ratsun selässä* *reps* Kiitos kommentista!
-Anerya-: Kiitoksia! :>
nuuhku: Minustakin Sirius on ihana. Kiitos kommentista!
Luthienne: Kiitos hyvin paljon :>
Wilwarin: Kiitos kommentista!(: En tosin tiedä, sainko sitä korjattua yhtään paremmaksi... Nyt ei kyllä pelaa mielikuvitus. :/
emit: Kiitos kommentista! :> Olen itsekin sitä mieltä, että se oli epäaito. En tykkää yhtään kirjoittaa taistelukohtauksia ja se hieman näkyy, haluan vain päästä niistä mahdollisimman pian eroon :) En ajattele sinusta mitään ilkeää, on ihanaa, kun sanotaan rehellinen mielipide! (:
Herm-oo-nini: *Kauhuissaan* Saan varmaan siitä kirouksesta pian päin näköä, sillä on kestänyt jo niin kauan! :D *toivoo, että vastaloitsu on löytynyt*
wiltzu: Kiitos kommentista! :>
Scar: Kiitos kommentista! Se taistelukohtaus oli epäaito, mutta tuo vaihtoehtoinen versio saattaa joskus putkahtaa minun blogiini. En kuitenkaan lupaa mitään! :> Tämä ficci on kyllä jatkossakin suurimmaksi osaksi sitä fluffy:ä :>
Cirilla: Mischan äiti todella on kyylä joka yrittää olla nuorekas! Tuo oli loistava kuvaus hänestä :) Tottakai saan kommentistasi hyvä mielen! :)
Suklaasammakko: Kiitos todella paljon!
Luna Lovegood: Kiitos paljon! (:
A/N: Pitkä aika viime kerrasta! :> Rippileiri on sitten käyty ja pian alkaa koulukin :/ Yritän kuitenkin rustata jatkoa hieman nopeammin...
Luku 23
Ongelmien paraati
"Päästä irti, NYT!" Mischa kirkaisi ja tempaisi kätensä pois mieskuolonsyöjän pihtimäisestä otteesta ja löi vapaalla kädellään kuolonsyöjää mahaan - mutta huomasi, että teki sen liian myöhään. Muut olivat jo ilmiintyneet pois Lontoon keskustasta, eikä Mischalla ollut mitään tietoa missä he nyt olivat.
Mischa katsoi nopeasti kuolonsyöjää, joka haukkoi hieman henkeään Mischan lyönnin ansiosta. Mischa katseli ympärilleen. He olivat tulleet jonkinlaiselle aukiolle, eikä ketään ollut lähettyvilläkään, eikä hän voisi ilmiintyä. Pakotietä ei ollut.
"Missä sinä olet oppinut lyömään?" kuolonsyöjä kysyi ja katsoi maskin takaa Mischan kyyneleisiä silmiä. Kuolonsyöjä hämmentyi hieman. "Miksi sinä itket?"
"Mitä sinä haluat minusta?" Mischa henkäisi ja perääntyi monta askelta. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin taistella henkensä edestä. Mutta kuolonsyöjä oli jo napannut hänen taikasauvansa.
"Sinä et siis tunnistanut minua", kuolonsyöjä harmitteli. "Olet oikeasti paniikissa!"
"Mitä sinä haluat minusta?" Mischa kirkui niin että läheisestä puusta lähti harakoita pakoon.
"Hei, Mischa, rauhoitu", kuolonsyöjä sanoi. "Minähän se vain tässä!"
Kuolonsyöjä riisui maskinsa ja Mischa henkäisi jälleen.
"Miksi kuolonsyöjät iskivät juuri tänne?" Stephanie kysyi heikosti Remukselta ja pyyhi kyyneleisiä silmiään ja katseli suruissaan ympärilleen.
Lontoon keskusta oli kokenut muodonmuutoksen: ei enää pirteitä värejä kahviloissa tai mekastavia jästejä vaan sen tilalle oli tullut vakavailmeiset aurorit ja palaneita rakennuksia. Jopa ruumiita näkyi maassa. Stephanieta heikotti.
"Miten muiden kävi?" Stephanie kysyi peloissaan. Kaikki oli hänen syytään ja hän tiesi sen. Hänen pelkonsa ei vähentynyt yhtään Remuksen vastauksen myötä.
"En tiedä, Steph, mutta toivottavasti kaikki ovat kunnossa", Remus pahoitteli ja oli myös lähellä itkemistä. Missä olivat muut Kelmit, Mischa, Lily ja Amy?
"Tuo tuolla, onko se Lily?" Stephanie henkäisi ja osoitti tyttöä, jota aurorit haastattelivat. Punainen, leiskuva tukka tuntui hehkuvan yön pimeydessä ja Remus ja Stephanie juoksivat tytön luo.
"Lily! Oletko sinä kunnossa?" Stephanie huudahti ja katsoi Lilyn hieman turvonneita kasvoja.
"Olen olen, mitä nyt hieman sattuu naamaan. Miten muut?" Lily kysyi nopeasti.
"Emme me tiedä", Remus pahoitteli ja katseli pahoinvoivasti Lilyn kasvoja. Niihin alkoi tulla mustelmia pikkuhiljaa.
"Tuolta tulee Peter, Sirius ja James!" Lily henkäisi ja katsoi Stephanien ja Remuksen selkien taakse.
Remus ja Stephaniekin kääntyivät nopeasti katsomaan poikia. Heillä kaikilla oli hyvin vakava ilme, ja varsinkin Sirius näytti karsealta johtuen rumasta irvistyksestä hänen naamallaan.
"Mitä on sattunut?" Remus kysyi heti ja katsoi Peteriä, joka kannatteli kättään varovaisesti.
"Mischa..." oli ainut sana minkä James sai suustaan.
"Mitä Mischasta?" Lily ja Stephanie henkäisivät heti ja molempien silmiin tulvahti kyyneleitä.
"Minä näin, kun joku kuolonsyöjä otti hänestä kiinni ja ilmiintyi Mischa mukanaan pois", Sirius sanoi karskisti. "Miksi minä en tehnyt mitään?`"
"Sirius, se ei ole sinun syysi", James sanoi heti. "Ja Lily, mitä sinun näteille kasvoillesi on tapahtunut?"
"Mitä, enkö kelpaakaan tällaisena sinulle?" Lily yritti virnuilla heikosti, mutta kukaan heistä ei jaksanut vastata virneeseen.
"Ja missäköhän Amykin on?" Remus kysyi huolissaan ja katseli heikosti, kun aurorit leijuttivat ruumiita pois kaduilta.
Stephanie purskahti katkeraan itkuun ja painui päänsä Remuksen rintakehään.
"Tämä on minun vikani, entä jos Amylle tai Mischalle on sattunut jotain? Miten minä pärjään sen kanssa koko loppuikäni?" Stephanie ulvoi. Lily ja Remus yrittivät rauhoitella tätä sanomalla ettei se ollut hänen syynsä, mutta tuskin Stephanie edes kuuli sitä hysteeriseltä ulvonnaltaan.
Sitten eräs aurori suuntasi heitä kohden. Mies oli noin kolmekymppinen, ja hänen kasvoiltaan paistoi selkeitä huolen piirteitä.
"Oletteko te Amy Smithin ystäviä?" mies kysyi tullessaan heidän luokseen. Stephaniekin lakkasi itkemästä ja katsoi punaisin silmin miestä.
"Olemme, mitä Amylle on sattunut?" James kysyi automaattisesti ja tarrasi nopeasti Lilyn kädestä kiinni.
"Hän.. Tuota.." mies epäröi ja katseli heitä huolestuneesti.
"Mitä? Kerro heti!" Stephanie kiljaisi ja Remus yritti rauhoitella häntä ettei miehelle kävisi huonosti.
"Olen pahoillani", mies totesi hiljaa ja käänsi selkänsä heille.
Kelmit, Lily ja Stephanie jähmettyivät paikoilleen. Kaikilla heistä oli epäuskoinen ilme ja jokaisella kyyneleitä silmissään. Ainoastaan Stephanie rimpuili Remuksen otteesta ja kysyi: "Mitä hän tarkoitti? Missä Amy on?" hän kysyi hysteerisesti, mutta ei enää kiljunut.
Lily katsoi häntä itkuisin silmin ja se riitti vastaukseksi Stephanielle. Stephanie kaatui tajuntansa menettäneenä kylmään maahan.
"Andreas, mitä ihmettä?" oli sanat, jotka Mischa kuiskasi aukiolla ja katsoi epäuskoisesti isoveljeään silmiin, jotka virnuilivat avoimesti hänelle.
"No, tiedät-kyllä-kuka käski meidät tänne, joten tulin", Andreas selitti hänelle. "Mutta sitten näin sinut joukossa ja päätin katsoa, miten osaat kaksintaistella tositilanteen tullen", Andreas virnisti. "Ja ihan pikku vinkkinä, jatka harjoittelua."
"Paskiainen", Mischa tokaisi, mutta ei voinut olla hymyilemättä.
"Täytyy sanoa, että olet selvinnyt vähin vammoin siitä ihmissuden hyökkäyksestä", Andreas jatkoi rupattelua. Mischan käsi pongahti automaattisesti kasvoihinsa, jossa oli hyvin haalea naarmu jäljellä Remuksen ja hänen... yhteenotosta.
"Miksi sinä tulit sinne?" Mischa kysyi hämmentyneenä. "Sinä olet kuolonsyöjä, joten et ole veljeni."
"Itse asiassa, minä en ole oikeasti kuolonsyöjä, kuten yritin saada sinut tajuamaan siellä sairaalassa, ilmeisesti turhaan. Teen... töitä", Andreas selitti hieman vastahakoisesti.
"Niin, kuolonsyöjänä oleminenhan on työtä?"
"Ja olet aivan yhtä hauska kuin ennenkin", Andreas tokaisi. "Jos kerrot tietoa tästä keskustelusta eteenpäin, tiedät olevasi kuollut, onko selvä?"
"Luota minuun, en kerro", Mischa lupasi uteliaana.
"Olen.. erään.. kerhon jäsen", Andreas sanoi ja tuhahti Mischan suuttuneelle ilmeelle. "En voisi kertoa siitä kerhosta enempää vaikka haluaisinkin! Mutta kuolonsyöjä en ole, ehen. Olen eräänlaisena... agenttina."
"Miksi sitten valehtelit minulle silloin?" Mischa kysyi vihaisena. Kaikki nämä vuodet mitä hän oli vihannut veljeään, oli turhaa?
"Pakkotilanne, usko pois. Mutta nyt tilanne on muuttunut ja sain luvan kertoa sinulle. Mutta jos lavertelet eteenpäin, niin..."
"Tiedän, olen kuollut", Mischa pyöritti silmiään.
"Juuri niin", Andreas sanoi hymyillen. "Mitä ne puheet jostain pojasta oli, mitä äiti kertoi minulle? Poika, nimeltä Sirius Musta?"
Mischa mulkaisi veljeään tuimasti. "Yksityiselämäni ei kuulu sinulle, Andre."
"Älä kutsu minua Andreksi", Andreas sanoi automaattisesti. "Cha."
"Sinä oikein haluat ärsyttää minua, etkö haluakin?" Mischa sanoi sihisten vihaisena. Hän ei mitään muuta inhonnut, kuin Andreaksen käyttämää Cha - nimitystä, se oli aivan liian.. erilainen. Mistä Andreas oli sen alunperinkään keksinyt?
"Rauhoitupa nyt, siskokulta. Minun täytyy hieman mukiloida sinua."
"Anteeksi mitä?" Mischa sanoi järkyttyneenä, miettien kuuliko väärin.
"Kyllä vain, eikö kukaan ihmettelisi, jos kuolonsyöjä nappaisi sinut, mutta toisi ehjänä takaisin?"
"Mutta että sinä rupeat kiroamaan minua tahallasi?" Mischa sanoi typertyneenä. "Sehän sattuu!"
Andreas katsoi häntä vihaisesti. "Puudutusloitsu on keksitty, Cha."
"Nyt kyllä...!" Mischa sähisi, mutta Andreas vain nauroi ja loitsi kunnollisen puudutuksen hänen naamaansa.
"Ethän tee mitään peruuttamatonta?" Mischa huolehti kun Andreas loitsi hänen naamaansa ja käsiä.
"Pelkäät kauneuden puolesta? Älä pelkää, ne katoavat... vähän ajan päästä", Andreas virnisti. "No niin, valmista. Näytät karmealta."
"Kiitos", Mischa mutisi ja katsoi huolestuneena verisiä käsiään.
"Nyt tuleekin vaikein osa, eli palautus. Haluat varmaan takaisin ystäviesi luo?"
"Totta kai!" Mischa sanoi automaattisesti.
"Hyvä on, hyvä on", Andreas mutisi. "Ota kiinni kädestäni."
Hetken päästä Mischasta tuntui, kuin näkymätön koukku olisi vetänyt hänen napansa takaa ja tunsi, kuinka hän oli jo matkalla kohti ystäviään. Olivatkohan he kaikki kunnossa...?
"Hei, onko tuo... ON SE! Mischa!" Sirius huusi ja yritti tainnuttaa kuolonsyöjän joka toi Mischan, mutta epäonnistui. Kuolonsyöjä katosi kuin tuhka tuuleen heti, kun oli tönäissyt Mischan maahan.
"Oletko sinä kunnossa?" Lily huusi ja juoksi muiden kanssa Mischan luo, joka makasi maassa.
Mischa köhi hieman maassa ja katsoi ystäviensä huolestuneita ilmeitä ja kyyneleitä, jotka parveilivat heidän silmissään.
"Olen, tottakai... Mutta miksi te olette noin vakavia, mitä on sattunut?" Mischa sanoi ja laski nopeasti ystävänsä. "Missä Amy ja Stephanie ovat?"
"Stephanie pyörtyi kauhusta, häntä hoidetaan parhaillaan... ja... Amy.. Voi luoja, Mischa, hän on kuollut", Lily henkäisi.
"Ei.. Ei voi olla totta", Mischa katsoi muita ja luki näiden ilmeistään, ettei Lily valehdellut.
"Kyllä hän on", Sirius sanoi hiljaa. "Mutta sinut täytyy viedä parantajille. Olet ihan veressä ja naamasi on haavoilla."
Mischa nousi maasta ja nojasi Siriukseen, kun tämä talutti häntä parantajille. Kuumat kyyneleet kilpailivat hänen silmissään siitä, kuka pääsisi ensimmäisenä pois.
Hän oli saanut Andreaksen takaisin, mutta menettänyt Amyn. Juuri kun tyttö oli ollut onnellinen. Miksi juuri Amy....? Miksi ei vaikka hän....?
Stephanie heräsi parantajien luota takaisin raakaan arkeen. Hän oli aivan pihalla kaikesta mitä oli tapahtunut, mutta samalla kun hän katsoi ympärilleen, hän muisti Amyn.
Miksi hän oli tuonut ystävänsä Lontooseen? Miksi ihmeessä?
Et sinä tiennyt, että kuolonsyöjät valtaa Lontoon juuri tänään, järkevä ääni hänen päässään muistutti, mutta Stephanie karkotti sen saman tien pois. Kaikki oli hänen syytään. Miten hän voisi enää katsoa ystäviään silmiin ja teeskennellä onnellista?
Mischallekin oli käynyt pahasti. Tyttö oli ensin kaapattu ja tuotu pahoinpidellyn näköisenä takaisin. Mischa makasi hänen vieressään maassa ja parantajat loitsivat parannuskeinoja hänen naamaansa.
"Hei, vaalea tyttö on herännyt!" yksi parantaja kiljaisi. Heti kolme parantajaa syöksyi Stephanien kimppuun.
"Miten sinä voit?"
"Onko heikotusta?"
"Näetkö harhoja?"
"En", Stephanie sanoi heikosti. "Mitä Mischalle tehdään?"
"Mischalle?" yksi parantajista kysyi. "Kuka hän on?"
"Tämä tyttö tässä vieressä", yksi parantaja tokaisi. "Ensin hän tulee Mungoon ihmissuden raatelemana ja nyt kuolonsyöjän. Mischa kuule, oletko kuullut ikinä normaalista elämästä?"
"En", Mischa yritti virnuilla, mutta epäonnistui pahasti. "Violet, tuleeko minulle pysyviä vammoja?"
Punatukkainen parantaja, suunnilleen hieman yli kaksikymmentä vuotta, hymyili niin että hänen hampaansakin näkyivät. Nainen oli sama, joka oli hoitanut häntä, kun Remus oli hyökännyt hänen kimppuunsa.
"Ei tyttö-kulta, ei tule. Olet jälleen kerran onnekas", Violet hymyili. "No, mitenkä muuten sinulla on mennyt?"
"Tänään? Heikosti", Mischa huokaisi. "Yksi ystävistäni... kuoli.." Mischa sanoi hiljaa ja katsoi huolestuneesti Stephanieta ja nousi istumaan. Stephanie käänsi heti katseensa muualle. Mischa katseli huolestuneena Stephanieta.
"Ai, se nuori tyttö oli teidän ystävänne?" Violet huokaisi. "Surullista, kuolla hänen iässään..."
Stephanie purskahti hirveään itkuun ja Violet katsoi häntä pelästyneenä.
"Älä välitä", Mischa kuiskasi Violetille ja kuiski hiljaa Stephanielle: "Ei se ollut sinun vikasi, usko jo, Stephanie..."
Mutta Stephanie ei kuullut tai halunnut kuulla, vain itki. Mischa päätti luovuttaa, vaikkakin hieman vastahakoisesti, sillä Violet viittoi häntä sivummalle.
"Sanon nämä ohjeet nyt tässä, sillä ystäväsi itkun läpi ei kuule edes jättiläisen tuloa", Violet sanoi. "Ensinnäkin, sinun täytyy ottaa rauhallisesti nyt seuraavat päivät, kuulitko aivan varmasti?"
"Joo", Mischa sanoi heikosti.
"Sinulle voi jäädä hieman arpia kasvoihin, mutta ne lähtevät ajan myötä", Violet jatkoi virallisella äänensävyllään. "Mutta olen huolestuneempi sinun ystävästäsi. Hän mumisi pitkän aikaa, että ‘anna anteeksi, Amy' ja ‘kaikki on minun syytäni', joten jos ystäväsi käyttäytyy kummallisesti, esimerkiksi hajottaa tavaroita koko ajan tai muuta vastaavaa, esimerkiksi itkee ilman kunnollista syytä, niin hänet pitää tuoda heti Mungoon."
"Hyvä on", Mischa huokaisi ja katsoi hieman rauhoittunutta Stephanieta. "Onko tuo vakavaa?"
"Kyllä se hieman on, Mischa", Violet sanoi hiljaa. "Mutta ystävien ja perheen tuella hän saattaa parantua heti, joten emme ota häntä nyt Mungoon."
"Selvä", Mischa sanoi ja katsoi uteliaasti Violettia. "Mitenkä sinun ja Andreaksen treffit menivät?"
Violet punastui syvästi. "Ne olivat ihanat."
Mischa hymyili leveästi. Violet oli nainen, jonka hän toivoi tulevan heidän sukuunsa.
"No, sovitteko te jatkoa?"
"Kyllähän me sovimme, huomiseksi seuraavat", Violet hymyili onnellisesti. "Isoveljesi on ihana."
"Ei enempää yksityiskohtia, kiitos", Mischa nauroi vieläkin hieman heikosti. "Mutta hyvää jatkoa, Violet. Oli hauska nähdä sinua, vaikkakin näissä merkeissä."
"Kiitos samoin, Cha", Violet hymyili pirullisesti.
"Andreas kertoi siis hirveän lempinimeni", Mischa sanoi silmät kiinni.
"Kyllähän hän kertoi..."
"Violet, kutsu häntä seuraavalla kerralla Andreksi minun puolesta", Mischa pyysi.
"Selvä on!"
Mischa talutti hiljaisena Stephanien muiden luo, ja hänen kävi hieman sääliksi tätä. Kuinka Stephanie selviäisi järkytyksestä? Nyt oli tärkeintä saada tyttö kuntoon, ja sitten surra itsensä puolesta.
Mutta Amy... Miten hän voisi ikinä ymmärtää, että tämä oli poissa, lopullisesti? Ei hän ikinä suuremmin Amystä välittänyt, mutta että hän oli kuollut.. Sellaista ei voinut ikinä toivoa toiselle.
Muut katselivat surullisen näköisenä Stephanieta, mutta Mischa yritti viestittää katseellaan, etteivät he sanoisi mitään Stephanielle. Sen verran Mischa ystäväänsä tunsi, ettei tämä halunnut kenenkään säälivän häntä.
Mischa hieman järkyttyi nähdessään kaikkien silmissä kyyneleitä, jopa Siriuksen. Häntä itseäänkin alkoi hieman itkettää, ja hän nyyhkäisi. Koko ilmapiiri tuntui maailmanlopulta.
"Älä itke", Sirius sanoi heti ja tarttui hellästi Mischaa lantiosta kiinni, mutta ei onnistunut olemaan oma itsensä täysin.
"Tuntuu tyhmältä kysyä tätä, mutta voimmeko silti tulla teille yöksi, Stephanie?" Lily kysyi hiljaa ja yritti katsoa Stephanieta silmiin onnistumatta. Stephanie piti päänsä itsepäisesti maassa, eikä katsonut edes Remusta.
"Tottakai", Stephanie sanoi liian reippaasti, että se olisi ollut uskottavaa. Kaikki katsoivat hieman hämmästyneenä Stephanieta - ei ollut hänen tapaistaan vähätellä, vaan kaikki asiat piti paisuttaa niin isoksi kuin vain mahdollista.
"Kiitos, Stephanie", Remus sanoi hiljaa. Remuksen huolestunut ilme kertoi enemmän kuin tuhat sanaa, mistä Mischa oli onnellinen. Ainakaan Stephanie ei jäisi yksin.
"Saammeko me jo mennä, vai...?" Mischa kysyi hieman käheällä äänellä.
"Kyllä, aurorit kuulustelivat meitä jo äsken", Peter sanoi hieman pelokkaasti. Aurorien kuulustelut olivat hieman pelästyttäneet häntä.
"Lähdetäänkö sitten?" Mischa kysyi tomerasti ja talutti Stephanieta sivukadulle muiden seuratessa häntä.
"Tästä illasta ei sitten tullutkaan mitään", Sirius sanoi hieman karheasti. Mischa istui hänen sylissään ja oli aivan itkun partaalla jo muutenkin, mutta Siriuksen sanat saivat hänessä aikaan padon murtuman. Mischa alkoi nyyhkimään hirveästi ja ryntäsi ulos Stephanien huoneesta, jossa muutkin olivat. Stephanie makasi sängyllään aivan kuin koomassa, Lily ja James juttelivat hiljaisella äänellä keskenään ja Peter istui vain hiljaa paikallaan tekemättä mitään. Remus tuijotti Stephanieta hieman huolestuneena ja yritti silminnähden kerätä rohkeutta mennä juttelemaan Stephanielle.
Sirius pudisti hieman surullisesti päätään ja meni Mischan perään.
Hän katseli ympärilleen keittiössä ja näki Mischan lavuaarin yllä. Tyttö nyyhki raskaasti aivan kuin ei saisi henkeä.
"Mene pois", Mischa sanoi hengästyneenä, niin hiljaa, että Siriuksen täytyi pinnistellä, että kuulisi ne sanat.
"Mitä?" Sirius kysyi uudestaan, toivoen, että oli kuullut väärin.
"Mene pois", Mischa sanoi hieman kovemmin.
"Enkä mene", Sirius tokaisi hieman loukkaantuneena.
"MENE!" Mischa huudahti ja itki entistä enemmän. Sirius tukahdutti huokauksensa ja meni Mischan luokse.
"En mene, Mischa", Sirius sanoi hiljaa ja siveli Mischan poskea, joka oli aivan märkä.
"En halua, että näet minua tällaisena", Mischa sanoi käänsi itsepäisesti katseensa pois Siriuksen katseesta.
"Miksi et halua?" Sirius kysyi tyynesti.
"No ehkäpä siksi, että tämä on noloa", Mischa tokaisi.
"Eikä ole, sinulla on oikeus siihen", Sirius sanoi aina vain tyynemmin. Mischa alkoi jo turhautumaan Siriukselle.
"Helvetti, oletko sinä oikeasti kuuro? Mene pois, haluan olla nyt yksin!" Mischa huusi ja työnsi Siriuksen pois luotaan.
"No en mene!"
"Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?"
"Haluan vain auttaa sinua!"
"Ei tarvitse, pärjään yksinkin!"
"Tuolla lailla sinä vain satutat niitä jotka rakastavat sinua!"
"Kuten esimerkiksi?"
"No esimerkiksi minua!" Sirius karjui yhtä vihaisena kuin Mischakin.
Mischa vaikeni äkisti ja katsoi pelästyneenä Siriusta. Siriuskin tajusi äkkiä mitä oli sanonut ja meni hämilleen.
"Tai siis..." Sirius yritti korjata mutta Mischa keskeytti hänet.
"Sinä rakastat minua?" Mischa sanoi todella hiljaa, että jopa nyyhkäisy olisi peittänyt Mischan äänen.
Sirius väänteli käsiään nolona ja hieman kärsimättömänä. "Tämä ei tainnut olla oikein hyvä hetki sen sanomaan..."
"Ei todellakaan", Mischa naurahti hieman heikosti.
Kiusallinen hiljaisuus valtasi heidät. Mischa lopetti nyyhkimisen ja katsoi uteliaasti Siriusta. Hän tiesi, että Sirius ei ollut sellainen mies, joka kertoisi rakastavansa vain piristääkseen häntä. Toisaalta, Sirius ei ikinä sanoisi tosissaan rakastavansa ketään, eikö hänen pitänyt olla parantumaton naistenmies...?
"Tarkoititko sinä tuota todella?" Mischan oli pakko kysyä. Hän hieroi punaisia ja turvonneita silmiään ja katsoi Siriusta varpaisiin, pystymättä kohottamaan katsettaan.
"Mischa", Siriuksen kova ääni tokaisi. "Minä en ikinä, en ikinä, sanoisi sellaista vain... kröhöm... saadakseni sinua tekemään sellaista mitä sinä et halua", Sirius selitti vieläkin hieman nolona. "Mutta se vain pulpahti minun suustani. Eli kyllä se totta on."
"Ai... Kiitos", Mischa sanoi hieman typerästi. He seisoivat vielä hetken hiljaisuuden vallitessa.
"Minä taidan nyt mennä nukkumaan", Sirius sanoi hiljaisesti. "Hyvää yötä."
"Hyvää yötä", Mischa sanoi vielä hiljaisemmin ja kääntyi lähteäkseen.
Sirius katsoi tytön perään hieman haikeana ja turhautuneena. Hän oli ensimmäistä kertaa sanonut ääneen rakastavansa jotain, ja tämäkö oli siitä palkka? Kiusallinen hiljaisuus? Eikä edes vastausta? Olisi ollut kohteliaampaa sanoa ettei rakasta, kuin olla vain hiljaa, Sirius mietti turhautuneena ja kääntyi lähteäkseen.
Ovella hän kuuli pienen, hentoisen kuiskauksen. Sirius pinnisteli kuullakseen sen, mutta siitä ei voinut erehtyä.
"Minäkin rakastan sinua, Sirius."
Sirius kääntyi katsomaan huoneen poikki voitonriemuisena, mutta ei nähnyt enää ketään.
**
Kommentteja...? :>
-
IHANA IHANA IHANA IHANA!! lisää lisää lisää lisää lisää lisää lisää!!! roaarrgghhhh... ruaah tahtoo hagger ja minä tahdon jatkoa.
-
Moro!
Olen nyt, viikossa, saanut luettua ficin ja vaikuttavaa jälkeä olet saanut aikaiseksi, elikkästä loistava ficci ja en nyt muuta osaa sanoa kuin, että jatkoa! :D
-
uijui ^^ ihana toi loppu =) jatkoa pyydän =)
~nuuhku
-
JATKOO!!!! hyvä luku oli vaa vähä surullinen ja aika lyhyt :'( :'( !!!
mutta lisää jatkoo tää on ihana ficci :)
-
haa :P minä tiesin että se kuolonsyöjä oli mischan veli ;D
ooo... Sirius, niin ihana <3
JATKOA, kun ei minulta mitään järkevää taaskaan tule :D
-
Vau..
Todellinen repäisy.
Amy kuoli.. ): vähä huono juttu ko se ois voinu saaha porukkaa sekasi (:
oikeestaan odotin sitä et sois saanu pakkaa sekasi, mut jos se kuoli nii ei sitte..
Andreas ja Violet (olihan se Violet?)
Kuulostaa hyvältä (:
Noista kahestaha vois jopa tulla jotai mielenkiintosta C:
Mut tää oli aika surulline..
Amy kuoli ja sitte kaikki oli iha rikki.
Loppu oli mukava!
Siitä plussa (+)
(: Pidin siis lopusta..
Yks kohta kaipas mun mielestä vähä parantelua:
Sirius pudisti hieman surullisesti päätään ja meni Mischan perään.
Sirius katseli ympärilleen keittiössä ja näki Mischan lavuaarin yllä.
Toistat Siriusta
Mutta mutta.. Siinäpä tämä tällä kertaa.. Kerrohan lisää tästä nii luen lisää ja kommentoin lisää (:
Cir*Katwi Kiittää
-
Huomaisn vasta nyt, että oli tullut jatkoa! Harmi Amyn puolesta... Ei lempihahmojani, mutta harmi silti. Loppu oli ihana.
Sirius huusi ja yritti tainnuttaa kuolonsyöjän joka toi Mischan, mutta Sirius epäonnistui.
Tuossakin oli sitä Siriuksen toistoa, mistä tuossa alempana jo mainittiin. Oikeastaan tuota jälkimmäistä 'Siriusta' ei edes tarvita.
Lisää jatkoa! :D
Wilwarin
-
hyvä luku lisää
LISÄÄ!!!!!!!!!!!!!!!!!
-
Aivan ihana tuo Mischa/Sirius! Vihdoinkin! :D
Harmi, että Amy kuoli.. Mutta jatkoa!
~Scar
-
GRAAAAKS!!! missä jatko??? koska tuleee. toi oli hyvä kohta kun sirius kerto rakastavansa mischaa(kirjotinkohan oikein :)) hyvä ficci älä unoha
-
Hyvä fic, pidän kirjoitustavastasi :D Koska jatkoa?
-
sirius musta: Kiitos :) Jatkoa seuraa alempana...
koivunkäpy: Kiitos erittäin paljon! :>
nuuhku: Kiitos! (:
maikkimaa: Olihan se edellinen luku aika surullinen, toivottavasti tämä on hieman iloisempi. Kiitos kommentistasi! (:
wiltzu: Kiitos kommentista! (:
Cirilla: Niin, Amyhän olisi voinut saada pakkaa sekaisin, mutta uskon, että eräs toinenkin henkilö voi saada... Korjasin tuon toistelun (: Kiitos kommentista!
Wilwarin: Korjasin tuonkin toistelun:> Kiitos kommentista!
lius-: Kiitos, lisää alempana!
Scar: Kiitos paljon (: Minä itsekin hieman harmittelen Amyn puolesta...
SutsannaP: Kiitos paljon! Jatkoa tuleekin tässä, enkä voisi ikinä unohtaa tätä ficciä, onhan tämä kuitenkin se kaikkein rakkain :>
Merimoi: Kiitos (: Nyt tulee jatkoa (:
A/N: Huh, koulukin jo käynnistyi ja kaikki paineet kaadetaan kerralla niskaan! *kiroaa opettajia* Jatkossa nyt taas hieman venähti, mutta nyt kun sain uuden koneen, voi sitä jatkoa tulla nopeammin.. :> Mutta en lupaa vielä mitään päivämäärää.. Ja pitää vielä kiittää tuosta kommenttimäärästä, saatte minut hymyilemään :)
Luku 24
Jälleen kohti Tylypahkaa
Seuraava päivä valkeni aurinkoisena, mutta silti kylmänä. Auringonsäteet hyväilivät ikkunoita ja paistoivat verhojen takaa huoneeseen, jossa nukkuivat Stephanie ja Remus.
Remus heräsi aikaisin ja siirtyi pukeutumaan. Edellisen päivän tapahtumat olivat vielä liian tuoreessa muistissa, että hän olisi voinut hymyillä. Pienikin vilkaisu Stephanieen sai hänen mielensä synkkenemään, sillä Stephanie otti Amyn kuoleman raskaammin kuin kukaan muu heistä. Remus ei tiennyt, kuinka auttaa tyttöystäväänsä. Jamesin ja Siriuksen ongelmat olivat olleet paljon pienempiä kuin tämä.
Remus päätti kävellä keittiöön ja juoda hieman rauhoittavaa teetä, että saisi edes hetkeksi mielenrauhan. Ilmeisesti jollekin muulle oli tullut sama ajatus, sillä keittiössä paloi valo.
"Huomenta, Peter", Remus toivotti yllättyneenä. "Hämmentävää nähdä sinut ylhäällä jo näin aikaisin."
Peter kohautti olkiaan hieman väsyneesti. "En saanut unta kaiken tämän jälkeen. Entä sinä?"
"Sama syy", Remus huokaisi ja istui keittiön pöytään Peterin seuraksi.
"Stephanie taisi ottaa sen aika raskaasti", Peter huomautti varovaisesti.
"Etkö sinä olisi ottanut?" Remus tokaisi. "Hän kuvittelee, että kaikki oli hänen syytään. Vähemmästäkin on masentunut."
"Mutta eihän se ollut hänen syytään!"
"Mutta miten saada hänet uskomaan se?" Remus sanoi hieman turhautuneesti, sillä kaikki nämä asiat olivat pyörineet hänen mielessään jo eilisillasta asti, eikä niitä ollut mukavaa vatvoa koko ajan. "Hän ei suostu kuuntelemaan, ei edes minua", Remus sanoi katkerasti.
He istuivat hetken hiljaisina, kunnes Peter rikkoi hiljaisuuden.
"Tiedätkö, eräs kuolonsyöjä sanoi minulle eilen, että..."
"Anna anteeksi Peter, mutta Stephanie taisi nousta", Remus sanoi kuunnellen samalla heidän huoneestaan kuuluvia kovaäänisiä askeleita eikä edes tuntunut kuulleen, mitä Peter sanoi. Remus kiirehti nopeasti takaisin huoneeseensa, luultavasti juttelemaan Stephanien kanssa.
Peter istui vihaisena keittiön pöydän ääressä ja yritti rauhoittua. Oliko se Remuksen vika, että hän ei halunnut kuunnella vanhaa ystäväänsä vaan juoksi heti tyttöystävänsä luo? Peterin mielestä oli, vaikkakin viisas ääni hänen päässään yritti takoa, että Stephaniella oli enemmän ongelmia ja vielä vakavampia sellaisia kuin hänellä.
Mutta kyllähän hänelläkin oli ongelmia, joita hänen piti ratkaista. Hän oli ajatellut pyytää apua Remukselta, mutta se näköjään oli mahdotonta. Ehkä hänen pitäisi ratkaista ongelmansa yksin.
Peter taisteli kokoisensa kuolonsyöjän kanssa ja piti kiinni elämästään kynsin ja hampain, kuten kunnon rotat tekevät. Kuolonsyöjä iski yhä nopeammin ja nopeammin kirouksia hänen puoleensa, eikä hän enää pian osaisi väistää, tai edes yrittää torjua niitä - ehkä hänen olisi pitänyt keskittyä PVS- tunneilla paremmin, mutta se oli jo liian myöhäistä.
"Näetkö nyt, mitä tapahtuu jos on väärällä puolella?" kuolonsyöjä sanoi herttaisesti maskinsa takaa. Peter hätkähti, sillä oli aina luullut, että kuolonsyöjät olivat miehiä, mutta ilmeisestikin naisetkin pääsivät sille alalle.
"Sinun puolesi on se väärä puoli", Peter sinkautti takaisin ja väisti jälleen onnella yhden kirouksen. Nainen nauroi hiljaa.
"Oletpas sinä sanavalmis poju", nainen sanoi sarkastisesti ja lopetti loitsimisen. Peter yritti tasata hengitystään, kun taas nainen asteli itsevarmasti häntä lähemmäs.
"Mutta tiedätkö, Piskuilan - oi kyllä ,tiedän sinun nimesi", nainen sanoi nautiskellen, kun Peter hätkähti. "Tämä puoli voittaa taistelun. Miksi siis olla jumissa sillä häviäjien puolella, kun olisi mahdollisuus olla voittaja, kaikkien ihailema?"
"Se puoli ei voita", Peter sanoi vihaisempana kuin koskaan ennen oli ollut. Yrittikö nainen saada häntä vaihtamaan puolta? Se oli loukkaavaa. "Miksi sinä edes luulet niin?"
"Minä en luule, Piskuilan, minä tiedän. Ja niillä sanoilla on tietty ero. Minä tiedän kuka sinä olet, ja mihin sinä pystyisit tällä puolella", nainen sanoi hieman maanitellen. "Miksi siis lyhennät huomattavasti elämääsi sillä puolella, kun voisit elää pitkään ja onnellisesti tällä puolella?"
"Sinä olet valehtelija", Peter tyytyi tuhahtamaan ja jatkoi taistelua urheasti.
Peteriä vavisutti muistellakin tuota, ja järkytys vain kasvoi hänen sisimmässään - ei siksi, että naisen sanat olisivat olleet epätavanomaisia kuolonsyöjille, mutta hän mietti niitä, ja kuvitteli olevansa kuolonsyöjien puolella, se jos mikä häntä järkytti.
Miksi hän teki niin? Sirius olisi luultavasti vain iskenyt naista kirouksella ja jättänyt ne omaan arvoonsa, mutta hän, Peter Piskuilan, mietti niitä aina vain, kerta toisensa jälkeen. Ja puolen vaihto oli kerta toisensa jälkeen vähemmän iljettävän oloista.
”Sirius, herää”, Mischa yritti herätellä vieressään nukkuvaa Siriusta mutta tuloksetta – Sirius vain tuhisi unisesti ja käänsi kylkeään.
Mischa oli jo valmis lyömään päätänsä seinään turhautumisesta, mutta päätti olla luovuttamatta.
”Sirius, aamiaisella on puolialastomia tarjoilijoita”, Mischa supisi hiljaa Siriuksen korvaan.
Mischa ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt nauraa vai suuttua, kun Sirius avasi välittömästi silmänsä.
”Mitä, missä?” tämä vauhkosi ja hätkähti nähdessään Mischan. ”Hemmetti, näinkin vain unta!”
”Minä sen kuiskasin”, Mischa virnuili. ”Et kai sinä pettynyt, Sirius?”
”En tietenkään”, Siriuskin virnisti ja nousi hieman ylemmäs suutelemaan Mischaa.
Mischa irrottautui nopeasti suudelmasta ja hymyili pienesti nähdessään Siriuksen pettyneen ilmeen.
”Minun täytyy mennä suihkuun”, Mischa selitti ja otti pyyhkeen lattialta nautiskellen siitä tosiasiasta, että Sirius katseli häntä.
Mischa nauroi itsekseen ja käveli kohti ovea, ja toden totta – hän kuuli Siriuksen huudahtavan: ”Hei! Ethän sinä sinne vaatteet päällä voi mennä...”
”En niin”, Mischa hymyili. ”Mutta voinhan aina riisua suihkuhuoneessakin”, tyttö virnuili ja astui ovesta ulos Siriuksen pettyneen huudahduksen säestämänä.
Matkalla suihkuhuoneeseen Mischa ei voinut olla hymyilemättä siitä tosiasiasta huolimatta, että eräs hänen ystävistään oli juuri kuollut. Hyvä on, oli todella itsekästä olla onnellinen, kun yksi hänen parhaimmista ystävistään oli masentunut vakavasti ja yksi hyvä ystävä kuollut – Amyä hän ei ollut voinut laskea parhaaksi ystäväkseen.
Toivottavasti Stephanie pärjää, Mischa ajatteli lannistuneena ja ajatteli hetken ystäväänsä. Stephanie oli aina ollut hieman sulkeutunut – ja ehkä hieman itsetuhoinen – joten hänellä oli syytäkin olla huolestunut. Mutta eilisillassa oli ollut hyvätkin puolensa...
Sirius oli sanonut rakastavansa häntä. Vain ne kolme pientä sanaa, ja hän lensi niin korkealla pää pilvissä. Sirius oli kaikkea, mitä hän oli kaivannut jo pitkään. Kaiken sen jälkeen, mitä hän oli sählännyt Bradleyn kanssa, Sirius oli tervetullutta seuraa hänelle.
Mutta että se muuttuisi näin vakavaksi, siitä Mischa ei voinut aavistaa täydellisimmissäkään haaveissaan. Olihan jo jouluateriakin todistanut sen, että he todella kuuluisivat yhteen.
Mischa purskahti nauruun muistaessaan jouluaterian. Kaikki oli ollut täydellistä, sillä hänelle oli aina ollut tärkeää, että hänen ystävänsä tulisivat toimeen hänen vanhempiensa kanssa. Ja niinhän Sirius oli tehnytkin, itseasiassa paremmin kuin kukaan muu ennen.
”Ohoh”, Sirius sanoi astuessaan heidän olohuoneeseensa, jossa Soheila oli nähnyt paljon työtä: oli kaikenlaisia koristeita ja kynttilöitä, oli hirveitä määriä ruokaa ja jälkiruokia.
”Tuleeko teille muitakin kuin minä?” Sirius kuiskasi Mischan korvaan ja Mischa pudisti huokaisten päätään.
”No mutta!” Soheila sanoi tullen ripeästi keittiöstä kantaen vielä yhtä vatia, joka oli täynnä joulutorttuja. ”Sirius!”
”Hyvää iltaa, rouva Heyes”, Sirius sanoi kuuliaisesti ja halasi Soheilaa.
”Kutsu minua ihan vain Soheilaksi, kultaseni, ja istu pöytään!” Soheila sanoi tomerana ja katsoi tytärtään. ”Missä sinun isäsi on?”
”Mistä minä sen tietäisin”, Mischa sanoi ja naurahti hieman muistellessaan Stephanien sanoja: ”Keith varmasti hommaa rautakangen...”
”Mikä noin hauskaa on?” Sirius virnisti ja istui kiltisti pöydän ääreen ja veti Mischan viereensä.
”Ääh, ei mikään”, Mischa vakuutti. ”Odotapa vain, kunhan näet äidin vauhdissa”, Mischa kuiskasi vielä pahaenteisesti.
”Mitä, eikö hän ole jo vauhdissa?” Sirius vastasi typertyneenä eikä Mischa ehtinyt vastata, kun huoneeseen pelmahti Soheila ja hänen perässään Keith.
”Siellä se sinun isäsi vain rukkasi jotain hyödytöntä metallinpalaa, kun sanoin että ole valmiina illalliselle kello 18.00!” Soheila puhisi kauhistuneena.
”Mitä sinä teit?” Mischa kysyi uteliaana.
”No, Stephanie puhui jotain, että tarvitsen rautakangen tänä iltana...” Keith mutisi.
Mischa pudisteli päätään muistelleessaan tuota iltaa. Kaikki oli mennyt hyvin, eikä hänen isänsä tarvinnut ollenkaan rautakankea.
Lopun iltaa Soheila oli näyttänyt Siriukselle hänen vauva-albumeitaan ja Mischa oli ollut hieman nolo siinä vaiheessa, kun hänen äitinsä oli näyttänyt Siriukselle kuvan, jossa hän oli saanut päähänsä pukea äitinsä vaatteet ja leikkiä meikeillä – kuva oli hänen mielestään äärimmäisen nolostuttava.
”Minusta se oli söpö kuva”, Sirius kuiskasi hänelle kun he olivat loppuillasta lukinneet itsensä Mischan huoneeseen.
”Älä höpötä”, Mischa sanoi punastuen yhä muistellessaan huulipunan suttaamia kasvojaan. ”No, miten sinä viihdyit?”
”Hyvin”, Sirius vakuutteli. ”Ja sainpahan selville, miksi olitte varanneet niin paljon ruokaa...”
”Tiedän”, Mischa huokaisi. ”Äiti syö kuin hevonen.”
”Mutta ainakaan se ei näy hänessä...” Sirius hämmästeli. ”Mihin hän upottaa sen kaiken ruuan?”
”Älä kysy”, Mischa sanoi hieman turhautuneena. ”Eikä minua huvittaisi nyt juuri puhua...”
Sirius tajusi vihjeen ja suuteli Mischaa intohimoisesti ja onnellisena siitä, että sai olla juuri siinä.
”Stephanie, miten voit?” Remus kysyi aivan liian pirteästi ollakseen vakuuttava. Kiroten omaa itseään Remus katsoi huolestuneesti Stephanieta, joka penkoi vaatekaappiaan pukeakseen jotain yöpukunsa tilalle.
”Hyvin, miksi en voisi?” Stephanie sanoi hieman kyllästyneesti ja etsi riuskasti jotain isosta vaatekaapistaan. ”Miksi minä en löydä sitä paitaa, en kai vain heittänyt sitä pois...” hän mutisi itsekseen.
”Steph, tiedän että asiasta puhuminen voi olla sinulle vielä vaikeaa, mutta...” Remus aloitti, mutta Stephanie keskeytti hänet.
”Miksi olisi? Vaivainen t-paitahan se nyt vain oli...” Stephanie ihmetteli.
”En minä nyt siitä t-padasta puhunut”, Remus tokaisi ärtyneesti. Miksi Stephanie ei halunnut puhua aiheesta, vaan kierteli sitä parhaansa mukaan?
”Vaan mistä?” Stephanie kysyi tyynen rauhallisesti ja sulki vaatekaappinsa ovet kolauttaen niitä lujaa.
”Amystä”, Remus sanoi hiljaa.
”Mitä hänestä?” Stephanie kysyi yhä rauhallisesti.
”Halusin vain sanoa.. että jos haluat jutella asiasta, niin minä voin kyllä kuunnella...”
”Mitä juttelemista siinä nyt on? Kuollut mikä kuollut”, Stephanie kohautti olkapäitään ja jatkoi matkaansa nojatuolille, johon oli jo kerääntynyt paljon vaatteita. ”Täällähän se oli! Sääli, että se on likainen”, Stephanie harmitteli ja lähti viemään kullanväristä paitaansa pyykkihuoneeseen jättäen ällistyneen Remuksen jälkeensä.
”..ja sitten hän vain lähti huoneesta, tyynen rauhallisesti!” Remus päivitteli keittiön pöydän vieressä muille.
”Mitä hänen sitten olisi pitänyt tehdä, Kuutamo?” James kysyi käsivarsi Lilyn lantion ympärillä. Lilyn silmien ympärillä oli mustat varjot, jotka kertoivat tytön valvoneen viime yönä tunnin jos toisenkin. ”Itkeä kenties silmät päästään?”
”Ei”, Remus sanoi turhautuneesti. ”Mutta olisi nyt edes hieman näyttänyt, että suree sitä! Hän vain kohautti olkiaan!”
”Se on Stephanien tapa käsitellä surua, Remus”, Mischa totesi ja otti keittiön kaapista erilaisia muroja tarjolle. Hän epäili, että Remus liioitteli asiaa hieman. ”Meidän pitäisi antaa hänelle hieman aikaa selvitellä omia ajatuksiaan.”
”Mutta se oli outoa! Koko eilisen päivän hän itki, eikä suostunut puhumaan asiasta, ja nyt kun hän on hieman nukkunut ja rauhallisempi, hän on liian rauhallinen!” Remus vauhkosi hiljaa. Hän ei halunnut Stephanien kuulevan ja pelkäsi että tämä palaisi pyykkihuoneesta jo pian – hän halusi keskustella Stephaniesta rauhassa muiden kanssa. ”Saiko kukaan edes selvää, mistä minä puhun?”
Kaikki katsoivat toisiaan hieman huvittuneesti.
”Remus, emme todellakaan!” Sirius sanoi pirteästi.
”Mutta on hauska huomata, että välität hänestä todella”, Lily sanoi hiljaa, ja James siveli rauhallisesti hänen kättään pöydän alla, ja se pieni ele riitti rauhoittamaan Lilyn ja estämään tätä purskahtamasta uudelleen itkuun muistelleessaan Amyä.
”Tottakai minä välitän, onhan hän...” Remus mutisi hiljaa, mutta lopetti huomatessaan Stephanien astuvan huoneeseen.
”Huomenta!” aurinkoinen Stephanie toivotti kaikille huoneessa oleville ja hymyili leveästi. ”Mischa, upeaa, olet laittanut jo aamupalan! Mitä tekisinkään ilman sinua!”
”Et mitään”, Mischa sanoi hieman hämmästyneenä ja huomasi Remuksen katseen, joka välkytti sanomaa: ”Mitä minä sanoin...”
”Niinpä, niinpä... Onhan teillä kaikilla nyt jotain syötävää?” Stephanie jatkoi huolehtimistaan, ja Siriukselle tuli automaattisesti mieleen Mischan äiti.
Hiljaiset, myönteiset muminat saivat Stephanien hymyilemään vielä leveämmin, mutta tytön hymy kaikkosi hyvin pian. Kaikki luulivat jo, että Stephanie aikoisi puhua Amystä, mutta tyttö vain kysyi hiljaa: ”Koska te joudutte lähtemään?”
”Me lähdemme heti aamiaisen jälkeen”, James sanoi nopeasti ja katsoi Siriusta, joka nyökkäsi. He eivät pystyneet katsomaan Stephanien tekopirteää olemusta.
”Minäkin”, Peter sanoi nopeasti.
”Niin minäkin, minulla on vielä paljon lukemista”, Lily sanoi hiljaa.
”Mitä sinä luet?” James ihmetteli.
”S.U.P.E.R- kokeisiin”, Lily vastasi vakavana ja muut pyörittelivät silmiään.
”Minäkin lähden aamiaisen jälkeen”, Remus sanoi hieman katkerasti. Ei hänen tarkoituksena vielä ennen tätä aamua ollut lähteä heti aamiaisen jälkeen, sillä he olivat sopineet Stephanien kanssa, että Remus jää auttamaan siivoamisessa häntä, mutta jos tyttö oli tuollainen, hän ei aikonut jäädä. Mielenkiinnolla Remus katseli, muistaisiko Stephanie heidän sopimustaan, mutta hänen ilmeensä ei värähtänytkään: edelleen iloinen ja leveä hymy leikki Stephanien kasvoilla.
Remus huokaisi hiljaa, ja alistui kohtaloonsa ja toivoi Mischan olevan oikeassa. Ehkä Stephanie tarvitsisi hieman omaa aikaa, ja olisi jo normaali itsensä kahden päivän kuluttua, kun heidän oli määrä mennä jälleen kerran King's Crossille ja matkustaa kohti Tylypahkaa.
Stephanie vilkutti leveästi hymyillen ystävillensä, jotka lähtivät hänen kotoaan. Kun hänen ystävänsä olivat vilkuttaneet takaisin ja kääntäneet selkänsä, Stephanie purskahti jälleen kerran itkemään.
Miksi Remuksen piti olla niin vaikea? Miksi hän ei vain voinut tajuta, että häntä ei huvittanut puhua Amystä? Ehkä minun pirteä esitykseni upposi häneen, Stephanie mietti surkeasti. Hän oli yrittänyt kaikkensa ollakseen normaali aamupalalla, ja hänestä tuntui että muutkin uskoivat sen.
Stephanie lukkiutui omaan huoneeseensa ja katsoi peiliin. Vaivalla tehdyt meikit pesuhuoneessa olivat levinneet. Hän näytti järkyttävältä. Entistä järkyttyneempänä Stephanie itki aina vain lujemmin ja lujemmin, muistellen Remuksen sanoja: Minäkin lähden aamiaisen jälkeen. Remus oli luvannut jäädä auttamaan häntä siivoamisessa, miksi hän oli perunut sanansa? Siksi, että ei jaksanut hänen itkujaan? Ei kestänyt katsella häntä? Kaikki surulliset sanat ja teot parveilivat hänen mielessään eikä hän päässyt niistä millään eroon, vaikka ei hän voinut väittää, että olisi todella yrittänytkään.
”Herranjumala, oletteko te pojat kunnossa?” kajahti huuto Pottereiden talossa. Sirius ja James katsoivat toisiaan järkyttyneenä, sillä he olivat unohtaneet ilmoittaa olevansa kunnossa Jamesin vanhemmille. Päivän Profeetta oli varmasti uutisoinut Lontoon hyökkäyksestä lehdessään.
”Olemme me, äiti”, James vastasi ja valmistautui kohtamaan surullisen näköisen äitinsä, mutta yllättyi pahasti nähdessään kiukkuisen Kathy Potterin.
”Miten te voitte olla noin vastuuttomia, että ette edes ilmoita, mitä on tapahtunut? Tiedättekö, kuinka huolissani olin?”
”Tiedämme, Kathy, mutta meidän piti huolehtia ystävästämme”, Sirius hieman valehteli rauhoitellakseen Kathyä.
”Ystävästänne?”
”Niin, Stephaniesta”, James valehteli. ”Hän oli aivan murtunut, vielä enemmän kuin me olemme..”
”Amy Smith kuoli Lontoossa”, Sirius sanoi murtuneena, hieman liioitellen, ja pahoitteli mielessään, kuinka käytti kuollutta sielua valehtelemiseen.
”Voi kuinka kamalaa!” Kathy henkäisi. ”Oletteko te pojat kunnossa?” Kathy toisti, nyt rauhallisemmin, ja James ja Sirius katsoivat toisiinsa helpottuneina. Kathyn viha oli hirveää katseltavaa, kun tämä suuttui oikein kunnolla.
”Päivän Profeetta kertoi vain että seitsemäntoista kuoli, ei mitään muuta...” Kathy mutisi ja katsoi huoletuneesti kahta Kelmiä.
”Ei meillä ole mitään hätää, äiti”, James sanoi ja halasi nopeasti häntä. ”Olihan se nyt hieman järkyttävää, mutta kyllä se siitä, kun pääsemme takaisin Tylypahkaan..”
Onneksi pääsen pian takaisin Tylypahkaan, Mischa ajatteli vihaisena. Hän oli kuunnellut yli tunnin vanhempiensa saarnaa, kuinka hänen olisi pitänyt ilmoittaa elossa olostaan edes kirjeellä ja kuinka huolissaan he olivat olleet. Kyllähän Mischakin oli pahoillaan, että he olivat huolehtineet ja pelänneet turhaan, mutta rajansa kaikella – varsinkin silloin, kun hänen äitinsä oli kysynyt, että kai Sirius oli kunnossa! Mischa oli ilmoittanut kylmästi, että kyllä oli, ja Stephanie oli masennuksen partaalla ja oli tyytyväisenä nähnyt äitinsä ilmeen venähtävän – jonka jälkeen alkoi älytön kysely siitä, kuinka hän voisi auttaa Stephanieta. Mischa pudisteli päätään turhautuneena. Oli upeaa, että hänestä huolehdittiin omassa kodissa, mutta kaikella oli rajansa!
Mischa katsoi ulos huoneensa ikkunasta ja katseli lunta, jota oli aivan liian paljon maassa hänen makuunsa. Hänen mieleensä putkahti yhtäkkiä Andreas. Mitenköhän hänen isoveljensä pärjäsi tällä hetkellä? Joutuiko hän nytkin katsomaan Voldemortia tämän kylmiin silmiin ja valehtelemaan minkä pystyisi? Entä, Mischa ajatteli surkeana, jos Voldemort saa selville, että Andreas ei olekaan hänen puolellaan?
Onneksi sellaista keinoa ei olekaan, Mischa ajatteli helpottuneena ja luotti isoveljeensä. Kyllä Andreas selviäisi tilanteesta kuin tilanteesta, eikä Mischa voinut olla hymyilemättä sille, että oli saanut veljensä takaisin kaiken sen ajan jälkeen.
King's Cross oli tupaten täynnä väkeä, vaikka Mischa oli luullut toisinpäin. Hän oli elänyt siinä toivossa, että suurin osa Tylypahkan oppilaista olisi pysytellyt Tylypahkassa joululomansa ajan, mutta näytti vakavasti siltä, että kukaan ei ollut viettänyt joulua koulussaan, ainakaan väkijoukosta päätellen.
Etsien hieman epätoivoisesti ystäviään väkijoukosta Mischa raahasi laukkujaan näyttäen kärsivältä, sillä hänen laukkunsa painoivat kuin synti.
”Tarvitsetko apua?” kysyi tuttu ääni ja Mischa hymyili helpottuneena.
”Kiitos Peter”, Mischa sanoi yhä hymyillen ja luovutti yhden laukuistaan Peterille. ”Missä muut ovat?”
”Jo tuolla vaunuosastoilla”, Peter vastasi hymyillen Mischalle takaisin. Hän tykkäsi tytöstä ystävänä, sillä tämä oli hyvin suora ja osasi ajatella muitakin kuin itseään tarpeen tullessa. Vaikka hän ei ollut kauheasti jutellut tytön kanssa, hän tiesi tämän osaavan puhua myös viisaasti.
”Miksi sinä sitten täällä olet?” Mischa naurahti.
”Unohdin yhden laukuistani tuonne”, Peter sanoi ja osoitti porttia, joka veisi takaisin jästien keskelle. ”Sirius taisi olla oikeassa, minuun pitäisi sitoa muistipallo...”
Mischa naurahti. ”Sirius varmasti osaisikin sitoa jotain, sillä älykkyysosamäärällä... Mutta, ehkä meidän pitäisi mennä jo sinne vaunuosastoon?” Mischa ehdotti ja Peter löi vapaalla kädellään otsaansa.
”Sekin vielä!” Peter mumisi. ”Kaikki unohtuu viidessä sekunnissa!”
Peter hymisi tyytyväisenä, kun Mischa nauroi ääneen. Hän näyttäisi, että olisi voittaja ilman kuolonsyöjiäkin, hän etsisi itselleen kunniallisen tyttöystävän. Ei tosin sellaista, joka olisi varattu. Hän ei sekaantuisi mitenkään ongelmiin tänä lukukautena, vaan olisi viisas.
”Siinähän sinä olet!” Sirius sanoi iloisesti Mischan saapuessa vaunuosastoon. ”Minulla oli tylsää ilman sinua!”
”Aivan varmasti”, Mischa tokaisi ja katsoi halveksuen Siriuksen käsissä olevaa Päivän Profeetta.
”Mitä lehdestäni?” Sirius hämmästeli .
”Olisit vakuuttavampi, jos sinulla ei olisi päivän kauneimman noidan kohtaa siinä lehdessä auki.”
Sirius katsoi nopeasti lehteään ja kauhistui. Nopeasti sulkien sen hän kaappasi Mischan istumaan syliinsä ja suuteli tätä. ”Minulle ei ole muita kauniita tyttöjä kuin sinä”, Sirius sanoi hiljaa.
”Entä minä?” Lily sanoi mukamas murtuneena Jamesin vierestä.
”Lily, sinä nyt olet aivan tämän yläpuolella!” Sirius vannoi. Mischan loukkaantuneen ilmeen huomatessa tämä sanoi uudelleen: ”Mutta sinä olet kaikkein kaunein.”
”Sinä senkin kaksinaamainen paskiainen!” Lily huudahti mutta nauroi. ”Ehkä meidän kannattaisi jatkaa tätä, niin että Sirius joutuisi kerrankin nöyrtymään kunnolla, mutta hieman säälin häntä...”
”Niin minäkin”, Mischa sanoi vino hymy suullaan. ”Tiedätkö, hän kuitenkin vain murtuisi kahden naisen painostuksen alla...”
”Armoa, naiset!” Sirius huudahti. ”James, veljeni, auta!”
”Anteeksi, mutta he ovat oikeassa”, James pahoitteli. ”Kahden naisen alla sortuu kuka tahansa mies.”
”Mutta en minä”, Sirius tokaisi ylimielisesti.
”Kokeillaanko?” Mischa uhkaili.
”Hmm, mistä te puhutte?” Stephanie kysyi hiljaisena nurkasta. Mischa ja Sirius lopettivat heti ja katsoivat hieman yllättyneenä Stephanieta, joka oli aivan hiljainen, kuten vieressään istuva Remuskin.
”Me vain nauroimme Siriukslle”, Mischa sanoi voimattomasti. ”Steph... Onko sinulla hyvä olo?”
”On, miksei olisi?” Stephanie sanoi naurahtaen hiljaa ja käänsi katseensa ulos ikkunasta. Maisemat vaihtuivat tiuhaan, sillä juna oli jo lähtenyt ja matkasi nopeaa vauhtia kohti Tylypahkaa. Remus hänen vieressään kohautti vain olkiaan. Lily, James, Mischa, Sirius ja Peter joutuivat ylläpitämään keskustelua koko matkan ajan, sillä Remus ja Stephanie olivat molemmat unohtuneet ongelmiinsa ja olivat hiljaa.
**
A/N2: Kerjäisinkö vielä loppuun kommentteja?
-
Misäs vaiheessa Stephanie ja Remus alkoivat seurustelemaan? :o Tai sitten en vaan muista nyt mitään kun kellokin on jo mitä on :D Hyvä luku oli kuitenki taas kerran ja sitä jatkoa jos uskaltais toivoa, ja nopeasti kiitos :D
-
Niin vitun ihana! tahtoo lisää!! RöääRRGGHH ,,, tää on vaan niin loistava. *kumartaa ja nuolee kirjoittajan saappaanpohjaa* remus on angstissa, nyyh, mut sirre on kunkku<3 : :D :D :D :D :D
-
kraaks liian lyhyt.... no ei vaa hyvän mittanen. toivottavasti on lisää tulossa pian. pari korjotus virhettä, mutt ihan luku kelposta
-
tää on vaan nii hyvä =) jatkoa odottelen ^^
~nuuhku
-
”Siinähän sinä olet!” Sirius sanoi iloisesti Mischan saapuessa vaunuosastoon. ”Minulla oli tylsää ilman sinua!”
”Aivan varmasti”, Mischa tokaisi ja katsoi halveksuen Siriuksen käsissä olevaa Päivän Profeetta.
”Mitä lehdestäni?” Sirius hämmästeli .
”Olisit vakuuttavampi, jos sinulla ei olisi päivän kauneimman noidan kohtaa siinä lehdessä auki.”
Auts. Osu ja uppos. (:
Jatkoa!!
Wilwarin
-
Oon jo pari päivää yrittänyt lukea tätä mutta aina on tullu joku keskeytys. Nyt sain luettua rauhassa kun olen yksin kotona ja ei mitään ylimääräistä ympärillä.
Suorastaan loistavaa, pidän NIIIN paljon tästä ficistä... että... minulla ei ole mitään kielteistä sanottavaa tästä. Tässä oli myös vähän jouluateriastakin, mikä oli todellista plussaa!
Yhden kirjoitusvirheen huomasin, mutta ainahan niitä sattuu. En tosin muista missä kohtaa... :D
To be continued..? ;)
~Scar
-
Oivoivoivoivoivoivoiii... Surku Amya, vaikka en niin hirveästi välittänytkään siitä henkilökohtaisesti...
Mutta Sirius on kyllä lempparini.... Ihana... awww... Mutta joka tapauksessa, kirousuhkaus on voimassa.... Kirousta ei kyllä ole vieläkään löytynyt ... *selailee loitsukirjaa kaikessa rauhassa* Sen takia pitää olla vastakirous, että sä pystyt kirjoittamaan jatkoa...
Mutta sitä jatkoa sitten niin pian kuin ehdit, eikös? Kirjoita kuitenkin kaikessa rauhassa.
-
minäkin täällä taas. vihdoin. mutta silti vaan kaks osaa tullu.
elikkäs. sirius on niin ihana. ei voi muuta sanoa. ja hyvä ku tuli tosta jouluateriasta juttua.
ja anteeks taas ja älä vihaa mua, mut must toi luku 23 oli sun heikointa antia pitkästä aikaa. Jotenkin vaan huonompi ja epäaidompi ku muut. piti oikeen tarkistaa, et onks se ees sun laittama osa.
mut muuten oli tosi hyvä ja mustki taistelukohtauksia on kaikist tylsin/vaikein kirjottaa. jatkoa vaan pian tulemaan.
-
Cirilla: Niin, Amyhän olisi voinut saada pakkaa sekaisin, mutta uskon, että eräs toinenkin henkilö voi saada... Korjasin tuon toistelun (: Kiitos kommentista!
Vihjaatko jotain tuolla? (;
En malta odottaa! (:
Vau mikä luku!
Olen todella otettu! Olet saanut taas yhden aivan mielettömän luvun aikaan.
Enkä edes huonoja kohtiakaan löytänyt. Steph vähän vaikuttaa oudolta.. Mutta ehkä hänestä vielä saadaan selville jotain (?)
Tokihan suru musertaa, mutta noh, ei siitä sen enempää (:
Kuinka pitkään olet tätä kirjoittanut?
Siis ajallisesti?
Tuli vain mieleen että olen tainnut lukea tätä jo aika pitkään.. ehkä..
Osaat todella kirjoittaa, jopa todella mielenkiintoisesti. Ehkä olen jo tätä sanonut aiemmin (:
Ajattelin vain sanoa uudelleen. Eli tämä esittää piristävää kommenttia (;
Mutta pitäisikö tästä luvusta vielä jotain sanoa?
No jos haluat lisää kommenttia niin sano vain (: Jos jotain puuttuu tästä niin sano, niin keksin lisää (:
Cir*Katwi Kiittää
ps. ainiin pidin erityisesti tästä:
”Minulle ei ole muita kauniita tyttöjä kuin sinä”, Sirius sanoi hiljaa.
”Entä minä?” Lily sanoi mukamas murtuneena Jamesin vierestä.
”Lily, sinä nyt olet aivan tämän yläpuolella!” Sirius vannoi. Mischan loukkaantuneen ilmeen huomatessa tämä sanoi uudelleen: ”Mutta sinä olet kaikkein kaunein.”
”Sinä senkin kaksinaamainen paskiainen!” Lily huudahti mutta nauroi.
-
Wiltzu: Stephanie ja Remus alkoivat "seurustelemaan" luvussa 21. Tai ainakin silloin tapahtui parivaljakon ensisuudelma :> Kiitos kommentista!
sirius musta: Kiitos hirveästi! (:
SutsannaP: Lisää tulossa nyt, eli aika kauan kesti jälleen kerran... :/ Kiitos kommentista!
Nuuhku: Kiitos :>
Wilwarin: Jep, osui ja varsinkin upposi :D Kiitos kommentista!
Scar: Kiitos kommentista! (:
Herm-oo-nini: Kiitos! :> Minäkin olin hieman haikea Amyn takia, vaikka itse sen kuoleman päätinkin. :'D
Emit: Luku 23 oli kyllä täysin pohjanoteeraus. Ja ei, en vihaa sinua :> Olen vain onnellinen, että sanot rehellisen mielipiteesi:> Kiitos kommentista!
Cirilla: Kiitos kommentista! Kyllähän minä sillä vähän vihjaan jotain, esimakua seuraavassa luvussa... Stephaniesta selviää vielä monia asioita! ;> Ajallisesti kirjoittanut? Apua, en ole koskaan miettinyt! Aloitin varmaan viime vuoden kesällä hahmoittelemaan tätä tarinaa, kirjoittamaan aloitin varmaan viime vuoden syksyllä... En kyllä löisi päätäni pantiksi tästä asiasta, saatan muistaa väärinkin :>
A/N: Heipä hei ja täällä taas, tosin hieman myöhässä! Tämä luku oli hirveän vaikea kirjoittaa, ei ollut yhtään kirjoitusfiilis, mutta kyllähän täältä nyt jotain sitten syntyi, mutta laatu ei kyllä ole mitään kauhean hyvää. Mutta kuitenkin, yritetään parantaa seuraavaan lukuun. :)
Luku 25
Stephanien sairaus
Tylypahka ei ollut muuttunut mitenkään, kuten Mischa oli jo arvannutkin. Durmstrangissa oli aina vaihtunut joka ikinen vuosi pöydät, tai...
Oikeastaan Mischa oli iloinen, että Tylypahka ei ollut muuttunut, sillä olisi ollut hirveää, jos luokkahuoneet olisivat vaihtaneet paikkaa tai muuta vastaavaa, sillä Tylypahkan luokkahuoneiden oppimisessa oli mennyt hirveän kauan aikaa.
Mischa käveli Lilyn ja Stephanien kanssa kohti Rohkelikon tupahuonetta, eikä voinut hymyillä mielessään. Hän oli saanut Lilyn ystäväkseen ja saanut välinsä Stephanien kanssa kuntoon. Ilman heitä hän ei ollut mitään. He toivat hänen elämäänsä iloa ja turvallisuutta. Amyn kuolema oli ollut järkyttävää ja saanut hänet tajuamaan, että mitä tahansa voi sattua, milloin vain. Ikinä ei kannattanut jossitella, vaan hyökätä suoraan asiaan.
”...mutta minä en ymmärrä, miksi ihmeessä Kelmit jäivät vielä hortoilemaan Tylypahkan käytäville, vaikka kello on taas pian yli sallitun rajan?” Stephanie marmatti hiljaa Lilylle ja Mischakin heräsi ajatuksistaan.
”Kyllähän sinä heidät tiedät, taas he miettivät jotain kepposia”, Lily sanoi ja ei voinut pitää vihaista äänensävyä pois äänestään. ”Toivottavasti he eivät tee mitään typerää!”
”Kelmit vai? Milloin he olisivat tehneet jotain typerää?” Mischa kysyi sarkastisesti ja Lily ja Stephanie nauroivat hänelle. He kävelivät hetken hiljaa Tylypahkan hämärillä käytävillä, kunnes joku sanoi heidän takanaan: ”Hei Lily!”
He kaikki kolme kääntyivät ja näkivät kaksi tyttöä takanaan. Toisella oli hyvin pitkät, hieman kiharat hiukset ja suuret, vihreät silmät. Tytön hymy oli hieman liian leveä, se antoi hänestä vähäjärkisen kuvan.
Toinen tyttö oli poikamaisen näköinen. Hänellä oli hyvin vaaleat hiukset ja ne olivat vain viisi senttiä pitkät. Hänellä oli tummansiniset silmät ja pieni, vino hymy.
”Isabella ja Chloe! Miten hauska nähdä teitä!” Lily sanoi iloisesti, mutta Stephanie ja Mischa huomasivat heti, ettei Lily oikeasti tarkoittanut sitä.
”Niin sinuakin!” Isabella, se hieman tärähtäneet näköinen totesi. ”Minulla oli sinulle hieman asiaakin, mutta taisin jo unohtaa sen!”
”Isabella tarkoitti kysyä, että voisitko sinä auttaa häntä muodonmuutoksen läksyissä”, Chloe pyöritti silmiään Isabellalle. ”Kuinka kukaan voi olla noin höperö?”
”Minä voin olla”, Isabella nauroi. ”No, miten on, Lily?”
”Tottakai minä voin auttaa”, Lily lupasi hieman vastahakoisesti. ”Kirjastossa, huomenna lounaan jälkeen?”
”Sopii mainiosti”, Isabella huokaisi helpotuksesta.
”Etkö sinä olekin Stephanie?” Chloe kysyi yhtäkkiä Stephanielta.
Stephanie hämmentyi ja nyökkäsi silmät suurina. ”Olen, miten niin...?”
”Ei, älä pelkää, ei mitään negatiivista”, Chloe nauroi. ”Tai itse asiassa on. Sabrina puhuu sinusta paljon. Ja Remuksesta.”
”Aivan, eikö hän olekin Korpinkynnen huispausjoukkueen kapteeni?” Mischa kysyi liittyen keskusteluun.
”Kyllä, hän on hieman ihastunut Remukseen”, Isabella sanoi iloisesti. ”Ei oikein tykännyt, kun kuuli teidän seurustelevan. Mutta hän pääsee siitä yli.”
”Toivottavasti”, Stephanie tokaisi ja kaikki heistä kuulivat hänen äänessään mustasukkaisuutta.
Chloe vilkaisi nopeasti Stephanieta. ”Me taidammekin tästä lähteä...”
”Kiitos paljon, Lily!” Isabella toivotti iloisesti ja vilkutti tomerasti. Chloe lähti johdattamaan ystäväänsä kohti Korpinkynnen oleskeluhuonetta.
Mischa, Stephanie ja Lily olivat kaikki hetken hiljaa ja tuijottivat näitä kahta tyttöä kunnes he hävisivät heidän näköpiiristään. Sitten Mischa rikkoi hiljaisuuden: ”Hei sitten, Isabella!” tämä toivotti liian pirteästi ja hymyili idioottimaisesti.
”Steph, mikä tämä on?” Mischa kysyi Stephanielta ja näytti isoa vihkoa, jonka kannessa luki vinolla käsialalla: Yrttitieto.
”Se on Remuksen, luin siitä muistiinpanoja”, Stephanie vastasi tyynen rauhallisesti.
”Miksi?” Mischa kysyi epäillen. Stephaniehan oli ollut jokaisella yrttitiedon tunnilla, miksi hän siis luki niitä uudelleen, vieläpä Remuksen vihosta?
”Tiedäthän, Remus kirjoittaa hyvin paljon tunneilla, paljon enemmän kuin itse asiassa pitäisi, joten lainasin sitä häneltä. S.U.P.E.R:ta varten”, Stephanie sanoi.
”Sinäkin alat jo lukea niihin?” Mischa kauhistui. ”Miksi ihmeessä? Lilyn minä vielä ymmärrän, mutta että sinäkin?”
”Kaikki meistä ei tosiaan halua reputtaa”, Stephanie sanoi nyrpeästi ja nappasi vihon Mischan kädestä. ”Ja jos se haittaa sinua, vien sen heti pois. Niin helppoa se vain on.”
Stephanie marssi pois ja jätti hämmästyneet Mischan ja Lilyn jälkeensä.
”Mitä minä tein väärin?” Mischa kysyi hiljaa.
”Luulen, että se ei johdu sinusta, Mischa”, Lily sanoi hiljaa ja osoitti Amyn vanhaa petiä, joka oli nyt oudon tyhjillään. Sieltä oli haettu kaikki hänen tavaransa pois.
”Niinpä niin”, Mischa sanoi lannistuneesti. ”Miten me voimme auttaa häntä, jos hän ei puhu?”
”Minä en tiedä”, Lily kuiskasi hiljaa ja istui omalle sängylleen.
”Mungon hoitajat käskivät minun vievän Stephanie sinne, jos tilanne menee pahaksi, mutta on hirveää sulkea ihminen sellaiseen paikkaan kuin sairaala”, Mischa sanoi surkeana. ”Paitsi, jos hän todella alkaa menemään surkeaan kuntoon.”
”Eikö hän jo ole?” Lily kysyi heikosti. Hän aavisti, että Stephanie oli enemmän hajalla kuin antoi ymmärtää, mutta ei jaksanut alkaa kinastella siitä asiasta Mischan kanssa. Häntä väsytti.
”Mitä sinä aiot tehdä Stephanien kanssa, Kuutamo?” James kysyi Remukselta Tarvehuoneessa. He olivat tulleet sinne keskustelemaan ja suunnittelemaan uutta pilaansa, jonka oli tarkoitus järisyttää koko Tylypahkaa. Pila oli jo keksitty, mutta toteutus oli hieman hankalampaa.
”En ainakaan jätä häntä yksin”, Remus sanoi ehdottomasti, sellaisella kovuudella, että Sirius, James ja Peter pelästyivät. ”Se olisi liian raukkamaista!”
”Eikä olisi”, Sirius väitti. ”Jos sinä alat kärsimään siitä, se on ainut oikea vaihtoehto, Remus.”
”Minä en kärsi siitä”, Remus kiisti itsepäisesti, ja muut Kelmit katsoivat toisiaan varovaisesti.
”Oletko varma, Kuutamo?” Peter kysyi hiljaa.
”Miksi en olisi? Stephanie on ihana tyttö, joka palaa varmasti normaaliksi ennen pitkää.”
”Niin, eri asia kuinka kauan siinä menee...” James mutisi.
”Stephanie on normaali jo parissa päivässä”, Remus sanoi ja yritti hymyillä urheasti ystävilleen. ”Ja mitä sitten, jos hän ei puhu minulle Amystä? Ei hänen ole pakko! Jos hän haluaa ensin itse päästä siitä yli..”
”Niin, Kuutamo, sinunhan asia se on”, James myönsi. ”Mutta pitäisiköhän meidän pikkuhiljaa hiipiä takaisin poikien makuusaliin? Kello on jo pian yksi.”
”Ehkä olisi parempi mennä”, Peter sanoi. ”Minä nukahdan pian tähän nojatuoliin.”
Seuraavana aamuna Lily heräsi kovaan kolinaan. Hieman vihaisena hän yritti paikantaa väsyneillä silmillään kolinan aiheuttajaa, mutta ei nähnyt mitään. Unihiekka oli tarttunut hänen vihreisiin silmiin liian tiukasti. Yrittäen hieroa sitä pois, Lily huomasi samalla Mischan saapuvan huoneeseen pelkkä pyyhe ympärillään, suihkunraikkaana.
”Huomenta, unikeko”, Mischa toivotti iloisena. ”Valmiina ensimmäiseen koulupäivään joulun jälkeen?”
”Miksi sinä olet noin pirteä?” Lily kysyi unisesti.
”Koska minä vain olen tällainen”, Mischa sanoi pirteästi ja kiskoi vaatteita ylleen. ”Muuten, missä Stephanie on?”
”Mistä minä sen tietäisin?” Lily tokaisi närkästyneenä ja nousi sängystään. ”Oliko hän edes yötä täällä?”
”Sepä olikin loistava kysymys, Li”, Mischa sanoi mietteliäästi ja katseli itseään samalla peilin kautta. ”Kun minä en muista tai sitten en tiedä.”
”Sinäpä olet nerokkaalla päällä”, Lily tokaisi ja katosi vuorostaan vessaan.
Mischa kohautti olkiaan ja katsoi haikeasti Stephanien petiin. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, missä tämä nyt meni, sillä yleensä Stephanie ei ollut aamuvirkku – mutta toisaalta, ystävän kuolema voisi muuttaa tilanteen. Mischa oli salaa onnellinen, ettei Stephanie ollut tehnyt mitään typerää, eikä hänen pitänyt olla se ihminen, joka passittaisi ystävänsä Pyhään Mungoon. Stephanie vihaisi häntä koko lopunikäänsä.
”Missä ihmeessä se on, James?” Sirius kysyi tuskastuneena ja penkoi matkalaukkuaan suurin elein ja etsi jotain suurella epätoivolla.
”Mikä sinulta nyt jäi kotiin?” James sanoi huokaisten. Siriuksella oli paha tapa jättää jotain tärkeää Pottereille loman jälkeen.
”Ne viinat!” Sirius sanoi äänellä, joka tarkoitti, että piti Jamesia aivan tyhmänä. ”Ne, mitkä me laitoimme minun laukkuuni ja salakuljetimme Tylypahkaan, joko alkaa hälyttämään siellä pään sisällä?”
”Aivan, ne!” James huudahti ja ryhtyi auttamaan etsimisessä Siriusta. ”Emmekö me laittaneet ne tuohon...?”
”Laitoimme, sepä se!” Sirius huudahti vihaisesti. ”Joku on varastanut ne!”
”Luuletteko te, että joku olisi käynyt täällä asti varastamassa viinaa, jonka olemassa olosta ei tiedä muut kuin me?” Remus naurahti poikien selän takaa. ”Mahdotonta, mutta se ei nyt ole tärkeää. Meidän pitää kiirehtiä aamupalalle.”
”Mutta me tarvitsemme sitä pilaamme”, James ulvahti ja nousi pois Siriuksen matkalaukun päältä.
”Me saamme sitä kyllä, jos me haluamme”, Remus tokaisi. ”Nyt aamupalalle, vauhtia!”
Mischa ja Lily istuivat jo aamupalalla ja olivat juuri voidelleet leipänsä, kun Kelmit saapuivat suureen saliin.
”Eikö Stephanie olekaan täällä?” Remus sanoi hieman pettyneesti ja istui Lilyä vastapäätä. ”
”Ei.. Siitä tulikin mieleeni, onko kukaan teistä nähnyt häntä tänään?” Mischa kysyi huolestuneesti. Muut katsoivat Mischaa hieman pelokkaasti.
”Miten niin?” Peter kysyi kummissaan.
”Hän ei ollut aamulla enää sängyssään”, Mischa selitteli ja katsoi muiden huolestuneita ilmeitä. ”Se ei tarkoita sitä, että hän on hypännyt tähtitornista alas. Ehkä hän on vain mennyt kirjastoon, tai...”
”Tai sitten hän on hypännyt tähtitornista alas”, Sirius mutisi ja Mischa potkaisi häntä pöydän alla. Siriuksen onneksi Remus ei ollut kuullut tämän sanoja.
”Minä menen nyt tarkistamaan, onko hän kirjastossa”, Remus sanoi päättäväisesti ja nousi ylös penkiltä.
”Hei! Mutta ethän sinä ole edes syönyt aamiaista”, Lily huudahti huolestuneena.
”En juuri välitä syödä sitä”, Remus hymyili Lilylle. ”Mutta kiitos kuitenkin.”
He muut katselivat typertyneinä Remuksen perään.
”Stephanie ei ole pian ainut sairas täällä”, James ennusti heikosti.
Remus melkein juoksi kirjastoon. Häntä huimasi ajatus, että Stephanie oli yksin miettimässä ongelmiaan. Remus uskoi, että Stephanie osaisi olla itsetuhoinen, jos haluaisi olla sitä. Remuksen mieleen piirtyi kuva yksin itkevästä Stephaniesta, joka valitteli ääneen, miksi kukaan ei rakastanut häntä. Ja sitä kuvaa Remus ei halunnut antaa Stephanielle. Hän olisi tämän kanssa vaikka tyttö ei haluaisi sitä.
Kirjastossa Stephanie ei kuitenkaan ollut. Turhautuneena Remus jäi vain seisomaan paikalleen ja yritti laskea mielessään kymmeneen, ettei huutaisi kiukusta. Mihin yksi Stephanie voisi kadota?
”Ai, hei Remus”, kuului hieman heiveröinen ääni.
Remus käännähti leveä hymy huulillaan kohti ääntä, mutta sai pettymykseen huomata tämän olevan Sabrina. Sabrinakin taisi huomata pettymyksen Remuksen kasvoilta, sillä tämä punastui heleästi.
”Ei ollut tarkoitus häiritä, oli vain tarkoitus moikata pitkästä aikaa..” Sabrina takelteli.
”Ei se häiritse, oikeasti”, Remus vakuutteli ja häpesi itseään. Sabrina oli ollut jo kauan puhumatta hänelle, ja nyt kun hän tuli tarjoamaan sovinnon kättä, hän olisi pettynyt. Ei sellainen käynyt päinsä.
”Mitä sinulle kuuluu?” Sabrina kysyi hiljaa. ”Tai, ei varmaan hyvää, kuulin Amystä...”
”Se oli hirveää”, Remus myönsi. ”Mutta en ole se, joka sen on ottanut raskaimmin.”
”Ai, minä luulin, että kun...”
”Ei, Stephanie otti sen hieman raskaasti.”
”Stephanie?” Sabrina tokaisi ihmetellen. Hän ei muistellut tuota tyttöä hyvällä, sillä hän oli juuri se, joka löi viimeisen niitin Sabrinan ja Remuksen lopulle. ”Miksi hän otti sen raskaasti?”
”Olivathan he ystäviä”, Remus muistutti myös hieman tokaisten. Hän ei pitänyt Sabrinan asenteesta Stephanieta kohtaan. ”Itse asiassa etsin juuri Stephanieta. Oletko nähnyt häntä?”
”En”, Sabrina pahoitteli ja hymyili Remukselle, joka huokaisi ja jatkoi matkaansa. ”Ja toivottavasti en näekään”, Sabrina jatkoi hiljaa, niin ettei Remus kuullut hänen sanojaan.
”Missä ihmeessä se ämmä on?” Mischakin alkoi hermostua odotellessaan tunnin alkua. McGarmiwa saattoi saapua luokkaan hetkellä millä hyvänsä, mutta Stephanieta ei kuulunut missään.
Remus saapui juosten luokkaan ja katsoi nopeasti ympärilleen, ja huokaisi. Hän käveli tavanomaiselle paikalleen luokan perälle ja kuiskasi edessä istuvalle Mischalle: ”En nähnyt jälkeäkään hänestä.”
”Ei voi mitään, toivotaan parasta”, Mischa kuiskasi hätäisesti, kun McGarmiwa syöksyi ovesta sisään.
”Hiljaisuus, kiitos!” McGarmiwa sanoi ensitöikseen ja kiiruhti luokan eteen. ”Tänään on pelkkä teoriatunti, sulkakynät ja pergamentit esiin!”
Luokasta kuului huokauksia ja pergamentin kahinaa, kun oppilaat tuskastelivat tulevaa tylsää tuntia.
Kun McGarmiwa oli saarnannut ja kirjoittanut taululle jo puoli tuntia tylsästä aiheesta, luokanovesta kuului hento koputus. McGarmiwa ei vaivautunut ensin avaamaan, sillä luuli sen varmasti olevan pilaa, mutta hetken päästä joku ryskytti sitä täydellä voimalla.
”Sisään!” McGarmiwa komensi ja taukosi kirjoittamisesta.
Sisään pelmahti sekaisen näköinen Stephanie. McGarmiwa kohotti kulmiaan ja oli aloittamassa hyvin pitkää saarnaa, kunnes huomasi miten Stephanie käveli paikalleen.
”Neiti Braintown, oletteko te... kunnossa?” McGarmiwa kysyi katsellen huolestuneena Stephanieta, joka heilui käytävän toiselta puolelta toiselle puolelle.
Stephanie alkoi hihittämään hiljaa samalla, kun istui Mischan viereen. ”Miksei minulla olisi? Toisin kuin tuollaisella vanhalla harpulla!” Stephanie suorastaan huusi ja räjähti nauramaan niin rajusti, että putosi tuoliltaan.
Kaikki katsoivat järkyttyneenä Stephanieta, joka nauroi maassa kieppuen.
”Hän on humalassa!” Lily kuiskasi voiden pahoin.
”Mitä.. Miten...” McGarmiwa aloitti, mutta Mischa oli nopeampi.
”Minä vien hänet sairaalasiipeen, professori”, Mischa sanoi häveten Stephanien puolesta ja nosti tämän pois lattialta ja kiiruhti puoliksi kantaen ystäväänsä ulos ovesta.
”Mitä ihmettä sinä olet mennyt tekemään?” Mischa raivosi Stephanielle, samalla kun kantoi tätä kohti sairaalasiipeä.
”Eikö thyttö shaa pithää enää hauskhaa?” Stephanie sammalsi ja horjahti samalla.
Mischasta tuntui, että hän alkaisi pian itkemään. Miksi Stephanie oli sotkenut asiansa näin pahasti? Varmasti McGarmiwa lähettäisi jonkinlaisen rangaistuksen Stephanielle. Ehkä hän vaatisi jopa potkuja?
Mischa parahti hiljaa, ja tunsi kuinka kuumat kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen. Miksi Stephanie ei vain suostunut puhumaan Amystä ja menisi vaikka... semmoiselle psykologille, mitä jästit käyttivät, kun olivat masentuneita? Ehkä hänen olisi paras vaatia, että Stephanie joutuisi Mungoon. Ehkä hän siellä saisi päänsä sisäiset asiat selvitettyä.
”Herranjestas, mitä on tapahtunut?” Matami Pomfrey kiljaisi kun näki Mischan ja Stephanien sairaalasiiven ovella. Stephanie matki hiljaa: ”Herranjestas!” ja naurahteli itsekseen sen päälle.
Mischa laski Stephanien pedille ja kuiski kiivaasti matami Pomfreylle: ”Hän on juonut päänsä täyteen!”
”Mitä ihmettä?” Matami Pomfrey kummasteli vieläkin. ”Tänäänhän on arkipäiväkin ja kaikkea!”
”Tiedän”, Mischa aneli hiljaa, ”Mutta voisitko sinä kenties.. pyytää, että hänet otettaisiin Mungoon? Hän on ollut kuin eri ihminen sen jälkeen, kun ystävämme kuoli..” Mischa kuiskaili ja nyyhki.
”Kuin eri ihminen, vai?” Matami Pomfrey toisti mietteliäästi. ”Millä lailla eri ihminen?”
”Hän käyttäytyy, kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta välillä on taas aivan maassa”, Mischa yritti selittää ja kuunteli samalla toisella korvalla, kuinka Stephanie hekotteli itsekseen vieläkin.
”Outoa”, Matami Pomfrey mutisi. ”Kyse on varmaankin vakavalaatuisesta masennuksesta...”
Mischa kuunteli vain puolikorvalla, mitä Matami Pomfrey mutisi. Hän kuitenkin joutui olemaan se henkilö, joka lähettäisi Stephanien Mungoon. Hän tavallaan petti ystävänsä. Eikä se tuntunut hyvältä. Ja hän joutuisi kertomaan sen kaiken muillekin.
”Ehkä se tekee vain Stephanielle hyvää”, Lily yritti ehdottaa Mischalle, mutta tämä mulkaisi Lilyä takaisin vihaisesti.
”Minä ainakin vihaisin sellaista ystävää koko loppuikäni ajan, sellaista, joka pakottaisi menemään Mungoon”, Mischa sihisi. ”Älä yritä lohduttaa, kun et osaa.”
Lily katsoi loukkaantuneena Mischaa ja nousi Rohkelikon oleskeluhuoneen upottavasta, punaisesta sohvasta kiihtyneenä ja harppoi tyttöjen makuusaliin. James huokaisi, mulkaisi Mischaa ja pyysi tyttöjen makuusalin oven edessä seisovalta tytöltä apua päästäkseen ylös tyttöjen makuusaliin. Hämmästyneen näköinen tyttö leijutti Jamesin portaat ylös.
”Me tiedämme, että sinulla on paha olo, mutta onko sitä pakko purkaa jokaiseen lähellä olevaan?” Sirius ehdotti tuimasti Jamesin kadottua. Hänen vieressään istuva Mischa katsoi Siriusta kiukkuisesta.
”Mutta koska te ette pysty lohduttamaan minua, miksi yritätte? Antaisitte vain olla!”
”Selvä!” Sirius tokaisi ja nousi myös lähteäkseen poikien makuusaliin.
Mischa jäi yksin tuhisemaan nojatuoliinsa kiukkuisena. Kukaan ei ymmärtänyt. Tämä oli hänen ja Stephanien välinen asia. Asia, joka oli syöpynyt hänen päähänsä jo Durmstrangin alkuvuosista lähtien. Hän menisi nyt nukkumaan, mutta aamulla hän kertoisi kaiken Siriukselle. Aivan kaiken.
Kevyet askeleet kaikuivat käytävällä. Pari hämähäkkiä juoksenteli nurkasta toiseen, mutta Chloe ei huomannut niitä. Oli liian pimeää huomata mitään. Oli liian myöhäistä reagoida mihinkään. Väsymys painoi Chloen silmiä.
Notkein ja pitkin askelein hän harppoi kohti Rohkelikon oleskeluhuonetta. Huudettuaan Lihavalle Leidille viisi minuuttia, tämä suostui heräämään.
”Salasana?” Lihava Leidi kysyi unisesti, eikä jaksanut huomata, että Chloe ei ollut hänen tuvasta.
”Melkein päätön Nick”, Chloe vastasi itsevarmasti. Leidi heilahti sivuun, päästäen luvatta hiippailevan tytön sisään.
**
A/N2: Kommentit piristäisivät päivää. :)
-
Oioioioioioioiii! Jatkoa!
Mitenköhän Stephanien käy? Olisin odottanut enemmän toimintaa. Mutta toivottavasti tulee pian jatkoa. *Ei malta odottaa* :D
”Hän on juonut päänsä täyteen!”
”Mitä ihmettä?” Matami Pomfrey kummasteli vieläkin. ”Tänäänhän on arkipäiväkin ja kaikkea!"
Hih.! ;D
Quiraffi kiittäen ja kumartaen hyvästä ficistä.
-
toisin ku sanoit, laatu ei ollu heikko, vaan hyvä. tapahtumia ooli tarpeeks, tosin ehkä hieman enemmän ois voinu olla. dialogi oli taas sujuvaa, hyvin kirjotettua ja ihanaa. äh. muuta en sitte keksikään.
Lily katsoi loukkaantuneena Mischaa ja nousi Rohkelikon oleskeluhuoneen upottavasta, punaisesta sohvasta kiihtyneenä ja harppoi tyttöjen makuusaliin. James huokaisi, mulkaisi Mischaa ja lähti tyttöystävänsä perään.
joo, tosta sen verran, että eihän pojat pääse tyttöjen makuuhuoneeseen, vai pääseekö?
-
LISÄÄÄ!!!!! mooore!!! MeEeEera!! jeesus kristus sentään sä oot vitun hyvä kirjottaa, en malta odottaa jatkoa! ps. sirius on kingi siitä en tingi
-
Härregyyd :o
Olen vaikuttunut! Lisää tällaista! (:
Asia, joka oli syöpynyt hänen päähänsä jo Durmstrangin alkuvuosista lähtien. Hän menisi nyt nukkumaan, mutta aamulla hän kertoisi kaiken Siriukselle. Aivan kaiken.
”Salasana?” Lihava Leidi kysyi unisesti, eikä jaksanut huomata, että Chloe ei ollut hänen tuvasta.
”Melkein päätön Nick”, Chloe vastasi itsevarmasti. Leidi heilahti sivuun, päästäen luvatta hiippailevan tytön sisään.
Nämä kaksi vihjailevat jotain.. Jotain hyvin outoa.. Mutta mitä?
Tämähän käy ihan jännäksi! Jännitys on käsin kosketeltavissa.
Mieletöntä! (:
Aika outoa sinänsä, miten suru vaikutti Stephiin, mutta toki jos tuolla on jotain sisempänä (;
Tarkoitan sitä, että tuossa ensimmäisessä quotessa vihjaillaan. Vihjaileeko se Stephin menneisyyttä?
Olen aika varma, että joko Stephin tai Mischan.
Hmm.. Mielenkiintoista (:
Tämä loppui kyllä liian lyhyeen! Sen takia en voi mitään muuta kuin kerjätä lisää jatkoa???
Cir*Katwi Kiittää[/color]
-
kyllä tää on paras ficci mitä olen lukenut,, ja elämä ei jatku ennenkuin on jatkoa tullut. :D:D:D:D:D:D:D:D:D:D
-
Hympsis... Jos et jatka, niin loppu tulee :o Elikkäs jatkelehhan. Ja tietty, yritä saada yhtä pitkiä pätkiä kuin ennenkin. Tai tulee kuula kalloon :o :o
-
hyvä hyvä hyvä =) jatkoa odottelen ^^
~nuuhku
-
Tykkäsin taas kovasti jatkosta! Joten enköhän ruinaa lisääkin jatkoa..? ;D
~Scar
-
Ah, ihana fic! Rrrrrrrrakastan yli kaiken Kelmificcejä, ja tämä on hyvä sellainen.
Hmmm, mitään rakentavaa ei hirveästi tähän aikaan illasta synny, se meni jo nukkumaan.
Apua, mitäköhän Mischa aikoo kertoa Siriukselle?? Toivottavasti ei mitään hirmuisen kamalaa..
Jatkoa odottelen, ja toivottavasti tulee pian. :>
-
Quiraffi: Kiitos paljon kommentistasi! :>
emit: Kiitos kommentista! Korjasin tuon virheen tekstiin, eihän ne pojat päässytkään sinne tyttöjen makuusaliin ihan helpolla. :>
sirius musta: Kiitos paljon :)
Cirilla: Hmm, ainakin toinen vihjailuista selviää seuraavassa osassa! Kiitos kommentistasi (:
Ceatrix: Jatkan, etten vain saa kuulasta kalloon :D
nuuhku: Kiitos kommentista, jatkoa tulee nyt!
Scar: Kiitos kommentista! :>
Ffup : Kiitos kommentistasi! :>
A/N: Huh, ja taas yksi osa tulossa! Tällä kertaa inspiraatio iski ja jatkoa syntyi melko vaivattomasti, pitkästä aikaa. Toivottavasti se jatkuu vielä ^^
Luku 26
Onnellinen – ainakin vielä
Peter heräsi uuteen aamuun. Auringonsäteet tulvivat ikkunaverhojen takaa voimakkaina ja paistoivat suoraan häntä päin. Siristäen silmiään hän siirtyi unisena ikkunalaudalle istumaan ja katselemaan, haaveilevana ulos ikkunasta.
Lumi oli vieläkin maassa – olihan tammikuu – ja auringonsäteet heijastuivat valkeasta hangesta voimakkaina ylöspäin. Keli oli loistava lumisodalle, pari ensiluokkalaista olivat jo aloittaneet sodan Tylypahkan suunnattomien tiluksien pihalla.
Hitaasti pukien Peter mietti mielessään vieläkin sen kuolonsyöjänaisen puheita. Olisiko hän onnellisempi kuolonsyöjänä? Olisiko hänellä paremmat mahdollisuudet selvitä?
Tuskinpa, Peter hymyili mielessään. Heillä kaikilla oli vakavia ongelmia jo Tylypahkassa, joten millaisia ne oikein olisivat vieraassa maailmassa? He kaikki tulisivat ennemmin tai myöhemmin kuolemaan, se oli aivan varmaa, mutta vain he itse pystyivät vaikuttamaan siihen, kuinka kuolisivat. Se ajatus ei masentanut Peteriä, päinvastoin. Ainakin hän voisi kuolla ylpeänä, puolustaen aatettaan viimeiseen asti.
Iloisena kulkien suurta salia kohti Peter suorastaan nauroi jokaiselle vastaantulevalle ihmiselle. Hän oli saanut omat ongelmansa ratkottua, olisi paljon kivempaa siis kuunnella muidenkin ongelmia ja yrittää auttaa heitä siinä. Ehkä he kaikki muuttuisivat sellaisiksi... kuin ennen. Ennen näitä kaikkia ongelmia, jotka olivat sekoittaneet heidän päänsä.
Yhtäkkiä Peterin hymy hyytyi. Häntä vastaan tuli Beata itse kaikessa hulluudessaan – mitä hän tekisi? Piiloon ei enää ehtinyt, mitään ei ollut tehtävissä -
Mutta Beata oli kuin Peteriä ei olisi ollutkaan olemassa. Ylpeästi ohi kävellen tyttö ei edes vilkaissut Peteriä. Miettien, pitäisikö olla ärtynyt vai onnellinen, Peter astui suureen saliin. Hän ei halunnut välittää Beatasta. Tyttö oli sentään mielisairas! Mutta silti hänen mielessään mellasti ajatus siitä, että tyttö oli sentään välittänyt hänestä, oli mielisairas tai ei. Nyt hänellä ei ollut sitäkään. Millaista olisikaan seurustella, jos hän liittyisi kuolonsyöjiin...?
”Huomenta vain, Peter”, Mischa toivotti unisesti ja istui Peteriä vastapäätä. Peter silmäili Mischan tummia silmänalusia.
”Et nukkunut hyvin?” Peter kysyi myötätuntoisesti. Mischa katsoi hetken vakavana Peteriä ja huokaisi syvään.
”En todellakaan. Painaa liikaa se tosiasia, että minulla ei taida olla enää seuraelämää eilisen kiukutteluni tähden...”
”Tuskinpa he nyt sellaista tekisi”, Peter lohdutti ja katsoi hieman varoittavasti Lilyä ja Jamesia, jotka saapuivat heidän näköpiiriin. James vastasi katseeseen hieman tuimasti, aivan kuin moittien, eikä Peter ollutkaan enää niin varma siitä anteeksiannosta. Hänen helpotukseen James ja Lily istuivat heidän viereensä.
”Huomenta”, Lily sanoi hiljaisena eikä katsonutkaan Mischaan päin.
”Huomenta”, Mischa kuitenkin vastasi ja yritti tavoittaa Lilyn katsetta, turhaan.
”Minä olen todella pahoillani, riittääkö?” Mischa sanoi ja yritti vieläkin ponnekkaasti, mutta Lily oli itsepäinen pitämään katseensa vaaleanvihreässä omenassa, jonka oli juuri noukkinut hedelmäkulhosta. Mischa tarttui molemmin käsin Lilyn kasvoihin ja käänsi ne väkipakolla itseensä.
Lily kiljaisi ja yritti riuhtoa kasvojaan irti, mutta Mischa piti kiinni. James oli juuri syöksymässä pöydän toiselta puolelta auttamaan Lilyä, mutta sitten Mischa kiljahti raivokkaasti.
”Sinä puraisit minua!” Mischa sanoi perin pohjin järkyttyneenä, tuijottaen kädessään olevaa pientä haavaa, josta tihkui hiljalleen verta.
”Olisi kannattanut päästää irti”, Lily sanoi nenäkkäästi, mutta ei pystynyt kauaa olemaan vihainen. ”Sattuuko siihen?”
”Ei”, Mischa nauroi. ”Tämähän on hieno lisä arpikokoelmaani. Onpahan jotain esiteltävää lapsenlapsille. 'Tämän arven aiheutti verenhimoinen punapää, Lily Evans, myöhemmin Potter.'”
Lily punastui Mischan sanoista ja James naureskeli tyytyväisenä.
”Tuo nimi kuulostaa niin upealta. Lily Potter”, James sanoi nautiskellen joka sekunnista.
”Niin kuulostaa”, Siriuskin myönsi. ”Mutta voisin lyödä vetoa, että te ette ikinä pääse alttarille asti.”
”Miten sinä voit sanoa noin?” James kysyi ällistyneenä ja hieman suuttuneena. ”Omalle veljellesi?”
”Tarkoitin vain, että sinä olet kuollut Lilyn toimesta jo paljon aikaisemmin kuin menet naimisiin”, Sirius virnisti ja katsoi punastunutta Lilyä.
”Eiköhän meidän olisi jo aika mennä tunnille?” Lily sanoi vaisusti eikä pystynyt katsomaan toisia heidän huvittuneisiin silmiin.
”Sirius? Olisiko sinulla kenties hetki aikaa?” Mischa sanoi Siriukselle, kun muut nousivat tupapöydästä. Vilkaisu tytön haaleansinisiin silmiin kertoi välittömästi Siriukselle, että kyse oli jostain tärkeästä.
”Totta kai”, Sirius vastasi sydän pamppaillen ja toivoi hartaasti, että kyse ei ollut heidän suhteestaan – mitä hän tekisi, jos Mischa kertoisi saaneensa tarpeekseen heidän seurustelustaan?
Sirius istui hiljaisena ja odotti, kunnes Mischa alkaisi puhua.
”Tätä ei ole helppo kertoa”, Mischa aloitti vaivaantuneena ja Siriuksen sydän sai lisäsyyn pamppailla yhä kovemmin ja kovemmin. ”Halusin kertoa sinulle syyn, miksi olin eilen niin tuohtunut.”
”Eikö mitään sen pahempaa?” Sirius sanoi helpottuneena.
”Mitä sinä sitten luulit, että aion kertoa?” Mischa kysyi tuohtuneena. ”Kyllähän tämäkin on jo paha!”
”Anteeksi”, Sirius sanoi rauhoittavasti ja Mischa ei jaksanut jauhaa asiasta sen enempää, vaan hyppäsi omaan tarinaansa.
”Niin, olenhan kertonut, että minä ja Stephanie olemme tunteneet toisemme jo todella kauan?” Mischa katsoi kysyvästi Siriusta ja jatkoi tämän nyökättyä. ”Ihan pienestä pitäen meidän oli oltava toistemme kanssa, halusimme sitä tai emme. Tuntuu, kuin äitimme olisivat.. pakottaneet siihen, jollain kummallisella tavalla”, Mischa kertoi ja rypisti otsaansa. ”He osasivat olla todella pelottavia sen suhteen, mitä minun ja Stephanien riitelemiseen tuli. He pakottivat meidät aina sopimaan, vaikka emme olisi halunneet edes sitä...”
”Niin?” Siriuksen oli pakko kysyä. ”Ehkä he halusivat teidän vain olevan hyviä ystäviä. Ja miten tämä liittyy eilisiltaan?”
”Olin juuri tulossa siihen”, Mischa sanoi hiljaa. ”Minun äitini ja Stephanien äiti ovat olleet myös ystäviä hyvin nuoresta pitäen. Siinä on jotain outoa. Kerran kysyimme Stephanien kanssa, mitä he tekivät nuoruudessaan, ja he menivät todella kummallisiksi.”
”He kuitenkin olivat vain olleet vastuuttomia eivätkä halunneet kertoa teille, ettette ottaisi mallia heistä”, Sirius sanoi viisaasti.
”Niin mekin luulimme. Mutta sitten mietimme Stephanien kanssa yhtenä tylsänä iltana, että onko siinä taustalla jotain muutakin... Ei sillä, että valittaisin siitä, että olen Stephanien ystävä tänäkin päivänä”, Mischa sanoi paljonpuhuvasti. ”Mutta sitten muistimme äitiemme tunnuslauseen meidän kasvatuksessamme.”
”Mikä se on?” Sirius uteli. Hänestä oli upeaa kuulla Mischasta hieman syvällisempääkin tarinaa.
”Pidä aina kiinni sopimuksista. Outoa, vai mitä?”
”No en nyt tiedä.”
”Me olimme Stephanien kanssa sopineet, ettemme ikinä jättäisi toisiamme omien ongelmien varaan, joten minusta tuntuu höhlästi, että olen todella pettänyt hänet. Rikkonut koko kasvatustani vastaan.”
”Mischa”, Sirius sanoi komentelevalla äänensävyllä saaden Mischan hätkähtämään. ”Sinä et hylännyt Stephanieta. Sinä vain autoit häntä. Se oli oikein.”
”Kunpa minustakin tuntuisi tuolta”, Mischa sanoi surullisena. ”Äiti tappaisi minut jos saisi tietää.”
”Ei Soheila sinua tappaisi”, Sirius sanoi ja suuteli nopeasti Mischaa huulille. ”Hän rakastaa sinua, aivan kuin minäkin.”
Mischa punastui hieman ja hymyili hieman vapaammin kuin aikoihin.
Koulutuntien jälkeen Kelmit, Lily ja Mischa menivät oleskeluhuoneeseen tekemään läksyjä – niitä oli kasattu hirveästi seiskaluokkalaisten päälle, ja jopa Lilyllä oli vaikeuksia niiden tekemisessä.
Sirius ja James lopettivat ensimmäisinä läksyjen tekemisen, vedoten heidän luonnonlahjakkuuteen, joka sai Mischan ja Lilyn vaihtamaan tuskastuneita silmäyksiä. Seuraavaksi Peter, joka vetosi tyhmyyteensä, ja ansaitsi täten aplodit Siriukselta.
”Vihdoinkin hän sen tajuaa”, Sirius lausui arvokkaasti ja väisti Peterin heittämän koulukirjan.
”Minäkään en tähän pysty”, Mischa sanoi tuohtuneena. ”McGarmiwalle saa nyt riittää hieman lyhyehkö essee!”
”Sinä et ikinä pääse tuolla lailla S.U.P.E.R:tä läpi”, Lily varoitti ja yliviivasi jälleen yhden lauseen omasta esseestään.
”Sitten en pääse”, Mischa sanoi, mutta näytti kuitenkin hieman huolestuneelta. ”Pitäisiköhän minunkin alkaa jo pänttäämään niihin kokeisiin?”
”Mitä vielä!” Sirius huudahti. ”Sinä seurustelet minun kanssani, joten olet yhtä luonnonlahjakkuus kuin minäkin!”
”Selvä. Minä alan lukemaan niihin jo tänään”, Mischa sanoi ja Lily naurahti.
”Minä ainakin olen jo aloittanut”, Remus vastasi ja tarkasti Muodonmuutoksia Matelijoille – kirjasta jotain tietoa. ”Toisin kuin nuo kolme. He luottavat onneen.”
”Emme onneen, vaan - ” James aloitti, mutta ei ehtinyt loppuun saakka, kun Lily ja Mischa sanoivat yhteen ääneen: ”Tiedämme, luonnonlahjakkuuteen! Ei sitä tarvitse toistella!”
”Heitä vain harmittaa, kun ovat noin tyhmiä”, Sirius kuiskasi kovaa Jamesille ja Mischa osui kirjalla Siriukseen.
Ilta koitti nopeammin kuin kukaan edes ehti tajuamaan hämärtymistä – kun Lily nosti viimeinkin päänsä ylös koulukirjojen yltä, ulkona oli pilkkopimeää. Kellokin oli jo kahdeksan.
Lily katseli ympärilleen ja muisti, että muut olivat lähteneet jo pois oleskeluhuoneesta; Mischa opiskelemaan kerrankin tyttöjen makuusaliin ja Kelmit omille teilleen, jälleen kerran. Ja kerrankin kun Lily olisi kaivannut niin paljon Jamesin seuraa. Hän suorastaan janosi sitä. Hän oli riippuvainen siitä.
Se oli pelottavaa todeta. Hän oli aina ollut todella itsenäinen ja ylpeä siitä. Muut roikkuivat pojissa, mutta hänen ei tarvinnut. Hän saattoi keskittyä muihin asioihin, eikä tarvinnut koko ajan miettiä sitä toista osapuolta, joka oli ajan tasalla kaikesta, mitä ajatteli.
Mutta olihan Jamesin kanssa seurustelussa hyvätkin puolensa. Poika on turvallinen ja osasi arvostaa Lilyä sellaisena, kuin tämä olikin – ei arvostellut, ei ollut kiusaamassa eikä tuomitsemassa. Vaan tukemassa Lilyä kaikessa.
Yhtäkkiä Lilyn tuli kauhea ikävä päästä Jamesin syliin vain istumaan, olemaan silitettävänä. Koulupäivä ja läksyjenteko oli ollut hirveän raskasta, ja nyt hän joutui vielä olemaan yksin- se ei vain ollut reilua. Hän halusi Jamesin – nyt eikä huomenna. Mutta millä hän kertoisi sen Jamesillekin?
”Vihdoinkin sinä olet lopettanut”, James astui oleskeluhuoneeseen juuri sillä hetkellä ja hymyili Lilyn helpottuneelle ilmeelle. ”Kaipasitko minua?”
”Et tiedäkään”, Lily sanoi ja veti pojan sohvalle istumaan ja kampesi itsensä tämän syliin. Oli niin helppoa olla siinä, mitään tekemättä ja nauttia vain Jamesin vahvasta läsnäolosta. Hän halusi vain nojata Jamesin lihaksikkaaseen rintakehään.
”Joko sait kaiken tehdyksi?” James kysyi hiljaa, silitellen Lilyn punaisia hiuksia.
Lily nyökkäsi hieman, ja James ymmärsi Lilyn haluavan olla hiljaa, ja se sopi hänelle aivan mainiosti. Aina ei tarvinnut sanoa, kuinka paljon toisen läsnäolo merkitsi. Joskus sen saattoi tajuta ilman sanojakin.
”Ei tästä tule yhtään mitään ilman Sarvihaaraa, menen kiusaamaan Mischaa”, Sirius sanoi hilpeästi tarvehuoneessa. Kelmit olivat tulleet sinne suunnittelemaan uusinta pilaansa, mutta siitä ei tänä iltana tullut yhtään mitään.
”Etkä mene, hän opiskelee, eikä silloin saa häiritä”, Remus sanoi ja Sirius näytti tälle kieltä.
”Minä ainakin menen jo”, Peter sanoi päättäväisesti. ”Naiset odottavat.”
”Oletko piilottanut naisia luutakomeroon, Matohäntä?” Sirius kummasteli uteliaana.
”Ei minun niitä tarvitse piilotella. Ja ei niitä kyllä ole kuin yksi...”
”Harmillista, tiedän kyllä”, Sirius pudisteli päätään. ”Olisi mahtavaa mennä naimisiin kolmentoista tytön kanssa, mutta ei! Meidän täytyy tyytyä vain yhteen!”
”Oletko menossa siis Mischan kanssa naimisiin?” Remus päätteli huvittuneesti.
”Kuka sellaista väitti?” Sirius sanoi pahoinvoivan näköisenä. ”Ei sopisi minulle!”
”On sitä hullumpaakin kuultu”, Peter tokaisi hiljaa ja mietti naista, joka tarjosi hänelle uraa kuolonsyöjänä. Se jos mikä oli hullua!
”Matohäntä, oletko sinä kunnossa?” Remus kysyi hieman huolestuneesti. Peter heitti nopeasti kasvoilleen hymyn.
”Ei ole, mietin vain mitä aion sanoa Beatalle”, Peter sanoi ja rypisti otsaansa. ”Hän on nykyään niin outo...”
”Oletteko te yhdessä vai ette?” Sirius sanoi kyllästyneesti.
”Kun minä en tiedä!” Peter vingahti.
”Herranjestas, mies hyvä, selvitä se!”
Peter mietti Siriuksen sanoja kävellessään hitaasti kohti kirjastoa, josta uskoi lukutoukkamaisen Beatan löytyvän. Hän ei ollut edes varma olisiko halunnut puhua tälle, mutta kai hänenkin oli joskus pakko kohdata suurin painajaisensa ja käyttäytyä kuin mies. Mies, jota yksikään nainen ei pompattaisi.
Mutta miten mies määriteltiin? Peter mietti ja potkaisi tyhjää ilmaa edessään. Oliko se täydellistä itsenäisyyttä, älytöntä rohkeutta ja täysipäiväistä ryypiskelyä? Hän ei siinä tapauksessa halunnut olla mies. Hän halusi vierelleen naisen, jonka kanssa jakaa niin huonot kuin hyvätkin päivät. Hän ei halunnut olla uhkarohkea. Sellaiset ihmiset kuolivat monta kymmentä vuotta aikaisemmin kuin viisaat miehet, jotka eivät sännänneet koko ajan pelastamaan maailmaa hirviöiltä. Hän ei halunnut juoda koko ajan. Siitä tuli muutenkin vain huono olo.
Mutta Beataa hän kaipasi. Tai ei oikeastaan Beataa, vaan tyttöä, johon hukuttaa surut. Ehkä hän tekisi kuin Sirius, luutakomerosta luutakomeroon eri tyttöjen kanssa, mutta sitä ennen hänen oli pakko selvittää pari asiaa Beatan kanssa.
Beata istui kirjaston syrjäisimmässä nurkassa ja katsoi haaveillen tulevaisuuteen. Peter jäi tarkkailemaan häntä kirjahyllyn takaa ja katseli hetken häntä kuin lumoutuneena. Beata oli nätti, siitä ei ollut kieltäminen, mutta persoonallisuus oli kuitenkin pelottava. Mutta hän oli mies, ja kohtaisi pelkonsa. Nyt tai ei koskaan.
Juuri kun Peter oli menossa kirjahyllyn takaa juttelemaan Beatalle, tyttö sai muuta seuraa. Bellatrix Musta, Lucius Malfoy ja Severus Kalkaros liittyivät hänen seuraan, ja tämä nelikko jutteli hiljaa, mutta vilkkaasti jostain asiasta. Sitä Peter ei kuullut, sillä hän lähti karkuun. Hän ei ollut kuin mies.
”Nyt saa kyllä luvan riittää”, Mischa sanoi itsekseen tyttöjen makuusalissa, jossa ei ollut ketään muuta sillä hetkellä. Tai no, Lily ei ollut siellä silloin, koska muita ei tällä hetkellä hänen kanssaan nukkunutkaan. Huone oli hieman liian iso heille kahdelle, mutta Stephanie palaisi pian, toivottavasti.
Mischa huokaisi ja läimäytti lujaa Muodonmuutos-kirjansa kannen kiinni. Hän oli saanut tämänpäiväisen kiintiönsä täyteen opiskelusta. Hänestä tuntui, että opiskelu tulisi pian häneltä korvista ulos, jos hän joutuisi lukemaan vielä rivinkin.
Mischa heitti kirjansa heidän makuusalin hyllylle ja ryntäsi portaat alas. Hän aikoi etsiä itselleen juttelukaverin, jonkun joka puhuisi jostain muusta kuin opiskelusta..
Oleskeluhuoneessa ei ollut kuin James ja Lily, eikä Mischa viitsinyt häiritä heitä, sillä pari oli niin uppoutunut toisiinsa. Itsekseen hymyillen Mischa jatkoi matkaa. Hän etsisi Siriuksen käsiinsä. Ainakaan hän ei opiskelusta puhuisi.
Peter ja Sirius olivat jo lähteneet Tarvehuoneesta, kun Remus läjähti siellä sijaitsevalle sohvalle makaamaan. Hän sulki tuskallisen hitaasti silmänsä ja yritti olla miettimättä tulevaa täysikuuta. Se otti aina hänen voimilleen, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kelmit olivat tänäkin vuonna menneet Tällipajuun yhdessä, valmiina kokemaan sen iltaisen Remuksen muodonmuutoksen. Mutta Sirius ja James ei olleet enää niin innostuneita siitä, eikä Remus voinut heitä syyttäkään. Heillä oli omat menonsa, omat tyttöystävänsä ja omat murheensa, kyllä paraskin ystävä silloin etääntyy.
Remus mietti hetken Stephanieta ja mietti mitä tytön mielessä liikkui. Olisiko hän sitä mieltä, että oltuaan näin kauan erossa, heidän olisi paras erota? Olihan Stephanie aiheuttanut hänellekin monta murhetta, mutta silti Remus välitti hänestä. Hän ei halunnut erota, mutta kuuntelisiko Stephanie häntä?
Kaikki tuntui kaatuvan hänen niskaansa ja hän huokaisi kerran oikein syvään. Kaikki kyllä selkenisi, mutta millainen hinta sillä olisi? Jos hän jotain oli oppinut seitsemässä vuodessa, niin sen, että kaikelle oli hintansa. Mitään kunnollista ja kestävää ei tästä maailmasta ilmaiseksi saisi.
Mutta minkälaista tuhoa hän tekisi, jos alkaisi nyt pessimistiksi? Hirveää, hän tiesi sen itsekin. Hänen täytyi olla vahva, ystäviensä ja ennen kaikkea itsensä tähden- Hänellä ei ollut varaa olla synkeä, vaan tukea ja olla miettimättä omia murheitaan. Ne voisi selvittää muulloinkin. Tärkeintä oli keskittyä olemaan iloinen siitä, mitä hänellä nyt oli.
Mischa käveli käytävillä ja kirosi kovaan ääneen sitä, että kerrankin kun hän halusi seuraa, sitä ei löytynyt, ei sitten mistään. Ei vaikka hän olisi etsinyt kissojen ja koirien kanssa. Häntä harmitti, lievästi sanoen.
Kirjastossa Sirius ei ainakaan olisi, sen hän tiesi. Sirius ei ikinä ollut kirjastossa. Hän varmaankin sai pahoinvointia niin kauheasta kirjamäärästä, Mischa ajatteli mielessään. Muuta selitystä hän ei sille keksinyt. Ellei Sirius ja Matami Prilli...?
”Hei, sinähän olit... Mischa, ellen väärin muista?”
Mischa kääntyi katsomaan taakseen ja ihmetteli, kuka muu oli näin myöhään seikkailemassa käytävillä. Hän hieman yllättyi nähdessään Chloen todella lyhyet ja melkein valkoiset hiukset ja tummansiniset silmät.
”Oikein muistit”, Mischa sanoi ja ei pystynyt peittämään yllätystä äänestään.
Chloe tuli lähemmäs häntä ja hymyili vinosti. ”Tiedätkö, aina kun etsii tiettyä ihmistä sitä ei ikinä löydä?”
”Mitä..? Sinäkin!” Mischa sanoi vielä yllättyneempänä. ”Minulla on aivan sama ongelma! Ketä sinä etsit?”
”Isabellaa, tietenkin”, Chloe sanoi ja nyrpisti todella kapeaa nenäänsä. ”Hän ei sitten ikinä osaa olla eksymättä, ja yritän löytää hänet ennen kuin McGarmiwa tekee sen. Entä sinä?”
”Siriusta”, Mischa kuittasi lyhyesti. Häntä vielä arvelutti Chloe, eikä halunnut paljastaa mitään ylimääräistä tuolle tytölle.
”Aivan, sinähän seurustelet hänen kanssaan?” Chloe sanoi ja jatkoi nähtyään Mischan nyökkäävän: ”Uskomatonta, että hän on nyt vakiintunut. Ei olisi ikinä uskonut!”
”En minäkään”, Mischa sanoi hieman nyrpeästi. Hän oli jo hieman kyllästynyt kuulemaan tuota samaa joka tytöltä.
”Ei minään loukkauksena kuitenkaan, eikö se ole vain mahtavaa sinulle?” Chloe sanoi ja nosti toista ohutta kulmakarvaansa ärsyttävästi.
”Todella mahtavaa”, Mischa sanoi ja katsoi haastavasti Chloeta silmiin. Tyttö vastasi siihen hätkähtämättä ja hymyili vinosti.
”Missä muuten sinun ystäväsi Stephanie on?” Chloe sanoi ovelasti. Mischa arvasi heti, että tämä tiesi totuuden, mutta halusi kuulla sen hänen suustaan.
”Sairaalassa, hän masentui”, Mischa sanoi halveksuvasti, ja hänen vihansa jatkoi vain kasvamistaan, kun näki Chloen reaktion hänen sanoihinsa.
”Voi ei! Mistä hän nyt masentui?”
”Hänen ystävä kuoli vähän aika sitten, kuten varmasti tiedät”, Mischa sanoi tuimana.
”Kyllä minä Amyn tunsin. Miksi sinä et sitten ole masentunut tai maassa, jos Stephanie on?”
”En tuntenut Amyä niin hyvin kuin Stephanie. Miksi se edes kiinnostaa sinua?”
”Olen vain utelias ihminen”, Chloe sanoi ärsyttävään tapaansa ja käänsi selkänsä Mischalle.
Talsiessaan kohti Korpinkynnen tupaa Chloe oli erittäin tyytyväinen itseensä. Hän oli jättänyt jälkensä Mischa Heyesiin, eikä tämä varmasti unohtaisi tätä kohtausta hetkeen, mikä oli vain plussaa Chloelle.
Chloe oli hyvin innokas pimeyden voimilta suojautumisessa, ja hän aikoi opiskella auroriksi. Erittäin kiinnostunut hän oli Grindelwaldin menneisyydestä, ja olikin tutkinut asiaa monelta kantilta ja monista kirjoista. Hän oli oppinut tutkimustapansa ja innostuksensa vanhemmiltaan, jotka olivat maininneet joululomalla jotain äärimmäisen kiinnostavaa Chloelle, kun tämä oli kertonut uusista oppilaista. Heyes ja Braintown. Toisin kuin Mischa ja Stephanie kuvittelivat, heidän perheissään ei kaikki ollut hyvin. He elivät onnellisessa kuplassa, jossa mikään ei ollut rikkinäistä tai huonoa. Mutta Chloe puhkaisisi tuon typerän kuplan.
***
A/N2: Tiedätte varmaan, että haluan kommentteja? :>
-
sie oot mun jumala! *palvoo*. lisää!!!! anelen, tää oli taas loistava luku niinku muutki
-
Ah, VIHDOIN jatkoa. : )
En oikein muistanut, mitä viime jaksossa oli tapahtunut, kun siitä oli aika pitkä aika, mutta kyllä lopulta ne alkoivat muistua.. : >
Vaikea uskoa, että Lily puraisi Mischaa. Hupaisaaaaaaa.
En oikein tajunnut tuota Stephanien ja Mischan äitien juttua..? Noh, pitää lukea se joskus vielä uudelleen, niin ehkä tajuan. :P
Awwwww, Lilyn ja Jamesin kohta oli ihana. <3 Lily kaipasi Jamesin syliin. : )
Chloe vaikuttaa kyllä erittäin inhottavalta tyypiltä.. Ehkä hän on ihastunut Siriukseen? Minkäköhän "onnellisen kuplan" Chloe aikoo puhkaista? Mikä ei ole hyvin Stephanien ja Mischan perheissä?
Jatkoa odotellen. : >
Ffup kiittää ja kumartaa.
-
voi ei. miks kaikkien ain täytyy pilaa toisten onni? :( vihdoinkin ku mischalla ja siriuksellaki menee hyvin, tulee chloe ja aiheuttaa mischalle huolia. plääh.
Kelmit olivat yhdessä tänäkin vuonna menneet Tällipajuun yhdessä, valmiina kokemaan sen iltaisen Remuksen muodonmuutoksen.
kaks kertaa sana yhdessä.
muita virheitä en sitten löytänytkää, eli taas kerran täydellistä tekstiä, kuten niin useasti ennenkin. on se niin epäreilua, että toiset on luonnonlahjakkuuksia ja toiset vaan niin tyhmiä :D
opiskelukohtaus ja lilyn kaipuu parhaita osia tällä kertaa.
kiitos. jatkoa taas?
-
Jos tekisit näin: 1. Kirjoita kuumeisesti jatkoa (ellei ole jo valmis) ja laita se HETI. 2. Anna meidän lukea se TAI...!
-
jälleen hyvä luku! päättypäs se jännään kohtaan =) jatkoa odottelen
~nuuhku
-
Hui!
Tämä todellakin menee todella jännittäväksi (:
o: ja kaikkea vielä voi tapahtua..
Chloe? Mikähän tyyppi tämä ihminen oikein on?
Ihan ihme? Joku outo?
Joka yrittää tehdä kiusaa?
Ihan friikki?
Seko?
Joo menipäs taas (:
Tykkäsin tästäkin jatkosta!
Osaat niin hyvin!
Kirjoitat todella jännittävästi (:
Mihinkähän suuntaan tämä kallistuu /:
Jääpähän nähtäväksi (:
Haluan niin kovasti tietää että mitä tässä tulee tapahtumaan (:
Nyt ei kyllä enempää tule kirjoitettua (:
Cir*Katwi todellakin kiittää tästä jatkosta ja jää innolla odottamaan lisää
-
Uutta jees!
Vau, upee luku. Lily ja James onniin sulosia. ;> <3
Hei täähän menee ihan jännäks. Tuo Chloe on ihan ihme tyyppi. ;o Mitähän se aikoo. Outoo.
Ja tuo Mischan kertomuskin oli mielenkiintonen. Toivottavasti selviää lisää siitä piakkoin.
Tuossa Stephanien reaktiossa oli varmaan jotain muutakin alla kun pelkkä masennus? (tai sitten ei) Mutta toivottavasti siitä kuullaan lisää.
Hihhahaa, miulta ei sitten irtoo mitään järkevää. : DD
Joo, oikeesti tosi hyvä luku ja jatkoa taas odottelen.
-suklaasammakko
-
Mukavaa, kun oli tullut jatkoa... :) Odottelen vielä lisää, sillä olen ahne ja kyltymätön...
Rakentavaa on sitten turha multa odottaa ainakaan nyt. Se meni varmaan pihalle, joten.... Näät sen varmaan sitten myöhemmin... ;)
-
Hoo! Älysin vasta nyt lukea tämänkin ja voin sanoa, etten todellakaan pettynyt. (: Hyvää jälkeä, pakko todeta. Pidän tällaisista ficeistä, joissa on muitakin "asiaankuulumattomia" henkilöitä (eli Mischa ja Stephanie).
En nyt osaa sanoa mitään sen kummempaa, kun kuolen päänsärkyyn, mutta jatkoa toivoisin. ^^
-
Hihhihhii.... Piti mun nyt tännekkin tukkia kommentoimaan jälleeen. Jatkoa odottelen, mutta kirjoita silti (tietty) ihan kaikessa rauhassa.
-
Yksinkertaisesti vau! Tämähän on todella hyvä! Paritukset ja juonenkäänteet ovat hyviä, James ja lily ovat tietenkin se söpöin pari! *parituksen suuri fani*
Jatkoa odotellaan... :)
-
Kamalasti jälleen kommentteja! *onnellinen ja leveä hymy*
sirius musta: Kiitos hyvin paljon kommentistasi!
Ffup: Kaikki selviää tulevaisuudessa... :) Stephanien ja Mischan äitien juttu olikin todella sekava, toivottavasti vielä joskus hieman selvennän sitä... Kiitos kommentistasi!
emit: Kiitos kommentistasi! Jatkoa tuossa alapuolella, mutta taas näin pitkän ajan kuluttua. Pitäisi vakavissaan rustata jatkoa useammin.
Ceatrix: Jatkoa tulee! :D Kiitos kommentistasi!
nuuhku: Kiitos paljon :)
Cirilla: Chloesta selviää kyllä vielä lisää (: Kiitos!
suklaasammakko: Kiitos paljon kommentistasi! (:
Herm-oo-nini: Kiitos hyvin paljon kommentistasi!
Neruri: Hyvä, ettet pettynyt! :) Kiitos paljon kommentistasi!
Sarada: Kiitos paljon! :)
A/N: Kuten jo mainitsinkin, olin hyvin onnellinen kommenttien määrästä! *kiitos teille* Ehkäpä nyt tulisi sitten jatkoakin nopeammin..? Ei varmaa, mutta toivottavasti! :)
Seuraava osa onkin hieman väliosa, mitä on alkanut kertymään jo hirveästi, mutta toivottavasti sulatatte vielä ainakin yhden tällaisen :)
Luku 27
Haaveiluja
”Ja pergamentit esille, jokainen! Koskee myös sinua, Musta!”
Polkeinin ääni kajahti terävästi kellariluokassa ja Mischa kaivoi laukustaan pergamenttia, jotta voisi kirjoittaa Polkeinin luettelemat asiat ylös. Hänen oli pakko, jos hän halusi päästä S.U.P.E.R:sta läpi.
Chloen kohtaamisesta oli jo kulunut viikko, eikä Mischa ollut vieläkään unohtanut tätä. Se oli ollut niin kummallista, sillä hän oli aina kuvittelut Chloen olevan hieman hiljainen hissukka. Ilmeisesti asia ei ollut näin.
Chloe oli niin salaperäinen, mutta Mischa aikoi ottaa hänestä selvää ja näyttää tytölle, että hänkin osasi olla ovela. Mischan suunnitelman ensimmäinen osa oli jutella Lilyn kanssa...
”Voisikohan neiti Heyeskin herätä unelmistaan ja jopa kirjoittaa?” Polkein kysyi ivallisesti ja herätti Mischan tähän karuun maailmaan. Mischa irvisti tuskaisesti ja alkoi kirjoittaa muistiinpanoja.
”Kidutusta”, Mischa tuhahti luokan ulkopuolella. ”Viiden jalan essee?”
”Järkyttävää, tiedän”, Sirius sanoi hänen viereltään. ”Kaikki ovat seonneet päästään!”
Sirius katsoi merkitsevästi Jamesia, joka keskusteli innoissaan Noelle Johnssonin kanssa huispauksesta. Puuskupuh oli hävinnyt yli sadalla pisteellä Korpinkynnelle ja viidelläkymmenellä Luihuisille. Rohkelikko kohtaisi siis Puuskupuhin viikon kuluttua ja todennäköisen voiton jälkeen he taistelisivat Korpinkynsi – Luihuinen ottelun voittajaa vastaan.
”Hän on vain innoissaan, siinä kaikki”, Mischa kuittasi ja katsoi takanaan kävelevää Lilyä. Tytöllä oli hieman kireä ilme.
”Jamesin innostus käy hermoille, vai?” Mischa virnisti.
”Ei siinä mitään vikaa ole”, Lily sanoi tuhahtaen. ”Mutta James kysyi minua tuuraamaan Stephanieta.”
”Eikö hän ikinä opi?” Mischa huokaisi myötätuntoisesti.
”Ei!” Lily kivahti. ”Jos minä sanon ei, se myös tarkoittaa ei. Tänään ja huomenna. Ja myös ylihuomenna ja...”
”Mutta tyttöjen mieli muuttuu koko ajan”, Sirius keskeytti Lilyn jupinan. ”Ehkä Sarvihaara kysyi sinua vain sen takia, ettet loukkaantuisi.”
”Niin, olisihan se järkeenkäyvää”, Mischa mietti. ”Huomaavaista.”
”Minulla tulee nämä läksyt ja huispaukset yli korvien”, Lily sanoi katkerasti. ”Minä en ikinä pääse S.U.P.E.R:ta hyvillä arvosanoilla läpi!”
”Sinä olet yksi luokan parhaimmista, Lily”, Mischa muistutti. ”Tottakai sinä pääset läpi, kirkkaasti!”
”Ei se ole niin varmaa, minä asetan kovat paineet itselleni”, Lily mutisi ja Mischan oli pakko vaihtaa tuskastuneita silmäyksiä Siriuksen kanssa. Lily oli mahdoton hermoilemaan kokeista.
”Ja sitten, meillä on kuukauden päästä se Durmstrangin vierailu! Miten siellä pystyy lukemaan kokeisiin?” Lily kysyi ja katsoi haastaen Mischaa.
Mischan sydän melkein pysähtyi. Hän oli aivan unohtanut kyseisen vierailun. Lily oli oikeassa, he lähtisivät sinne helmikuun loppupuolella. Olisi hirveää nähdä Coco uudelleen, mutta se tosiasia, että Bonnie ja Heidi olivat vähemmän hirveitä kuin hän luuli, lohdutti häntä hieman.
”Olin aivan unohtanut”, Mischa sanoi totuudenmukaisesti, kun Sirius ja Lily katsoivat häntä huolestuneena. ”Mutta toisaalta, siitä voi tulla ihan kivaa.”
”Eikö ole hirveää nähdä vanha koulusi?” Sirius epäili.
”Ei se niin hirveä ole, sen periaatteet vain”, Mischa sanoi. ”Sitä paitsi, toivottavasti rehtori Jones ei ole unohtanut meitä.”
”Sen peruukin lennättämisen jälkeen? Ei varmasti!” Sirius nauroi ja kietaisi kätensä Mischan lantion ympärille.
Mischa ja Sirius kävelivät hymyillen kohti suurta salia. Lily oli kääntynyt ja haki Jamesin väkipakolla pois juoruamasta huispaustaktiikoista ja syömään päivällistä.
Mischa nojasi päätään Siriuksen olkapäätä vasten ja mietti asioitaan. Stephanie tuskin tulisi Durmstrangiin, ehkä se olisikin parempi -
Juuri silloin Chloe käveli heitä vastaan ja heitti Mischalle haastavan katseen ja Mischan ajatukset katkesivat siihen paikkaan. Chloe suunnitteli varmasti jotain hänen selkänsä takana, mutta mitä? Siriuksen valtaamista? Siinä hän ei onnistuisi, Mischa mietti vahingoniloisesti. Onneksi tuollaiset kateelliset koulutoverit eivät voineet saada aikaan mitään kauhean suurta tuhoa.
”Antaisitko sitä kurpitsamehua tänne päin, kiitos”, Remus pyysi Siriukselta ja otti käteensä Siriuksen ojentaman kannun.
Kelmit, Lily ja Mischa olivat rohkelikon tupapöydässä ja söivät kaikki hyvin hitaasti, sillä sinä päivänä heillä kaikilla oli jotain puhuttavaa.
”...ja tiedätkö, Korpinkynsi voittaa Luihuisen...” James paahtoi täysillä Remukselle, joka ei välittänyt kuunnella.
”James, hiljaa nyt!” Mischa sanoi kovaa ja kaikki heidän ympäriltään hiljeni. ”Hyvä! Lily, paljonko sinä tiedät tuosta tytöstä, Chloesta?”
”Chloesta?” Lily varmisti mietteliäästi ja katsoi korpinkynnen pöydässä istuvan tytön selkää. ”En kauheasti. Hänen vanhempansa ovat auroreita ja hän itsekin haluaisi auroriksi. Ja hän kuulemma onkin hirveän hyvä PVS- tunneilla.”
”Auroriksi?” Mischa mietti.
”Joo. Kuule, miksi sinä olet noin kiinnostunut Chloesta?” Lily kysyi kummissaan. ”Hän on tosi kiva. Ja sinä näytät siltä, että voisit mennä lyömään häntä.”
”Jes, kissatappelu”, Peter sanoi innokkaasti ja ansaitsi tuimat katseet Lilyltä ja Mischalta.
”Hän on minua kohtaan outo. Kyseli innokkaasti Stephaniesta”, Mischa vastasi.
”Chloe on utelias. Aina ollut ja tulee varmasti aina olemaan”, Lily kuittasi.
”Hän on niin salaperäinen!” Mischa sanoi ja katsoi otsa rypyssä Lilyä.
”Joten? Ei se tee hänestä sen kamalampaa ihmistä.”
”Sinä olet puolueellinen, Lily”, Mischa syytti.
”Minä olen vain tuntenut hänet kauemmin kuin sinä. Sinun pitäisi tutustua häneen, niin huomaat, että hän ei tarkoita mitään pahaa.”
”Ehkä olet oikeassa”, Mischa myönsi. ”Mutta en kyllä jaksa tutustua niin kammottavan salamyhkäiseen ihmiseen.”
”Tee kuten parhaaksi näet”, Lily neuvoi äidillisesti. Mischa irvisti tuskaisesti.
”Hyvä on James, voit jatkaa huispauksesta, ennen kuin Lily jakaa enemmän noita neuvojaan.”
”Kenet minä laitan Stephanien tilalle?” James kysyi myös tuskaisesti. ”En usko, että kukaan korvaa Stephanieta kunnolla. Hän oli niin loistava.”
”Eikö kukaan muu ollut sitten karsinnoissa hyvä?” Remus kysyi uteliaasti.
”Ei mitenkään merkittävän loistava. Ja jos haluamme voittaa mestaruuden, niin tason on oltava korkea”, James selitti kuin pikkulapsille.
”Hyvä on Sarvihaara, hyvä on”, Remus sanoi ärtyneesti. ”Uskon kyllä sinua.”
”Olisikohan se Noellen kaveri hyvä, Oceana?” Sirius kysyi.
”Oceana? Mielenkiintoinen nimi”, Mischa kommentoi. ”Eikö se olekin kreikkaa?”
”Kyllä, tarkoittaa merta”, Remus vastasi ja hymyili. ”Minusta se on ainakin nätti nimi.”
”Niin minustakin!” Mischa sanoi innoissaan. ”Voisin nimetä tyttäreni Oceanaksi.”
”Tyttäresi?” Sirius kysyi ja meinasi tukehtua pieneen leivän palaan.
”Niin, kaikki meistä ei suunnittele olevansa koko loppuelämäänsä lapsettomina ja yksinäisinä”, Mischa sanoi ylenkatseellisesti. ”Kai sinäkin haluat lapsia, Lily?”
Lily hämmästyi hieman. ”Kai minä sitten joskus, kun olen aikuinen...”
”Hienoa”, James hymyili. ”Minäkin haluaisin. Kolme poikaa.”
”Kolme poikaa? Miksi ihmeessä?” Remus ihmetteli.
”En tiedä, olen aina vain haaveillut sellaisesta luvusta..”
”Minä ainakin haluan tyttären”, Mischa sanoi. ”Sääli, ettei sitä sukupuolta saa valita etukäteen...”
”Eksyimme nyt hieman aiheesta, ystävät hyvät”, Peter kommentoi näsäviisaasti. ”Oceana voisi olla loistava jahtaaja. Miksei hän ollut koelennoissa?”
”Minusta hän oli sairaalasiivessä”, James mietti tuskaisesti. ”En nyt kyllä löisi päätäni pantiksi.”
”Sääli”, Sirius sanoi harmissaan. James mulkaisi ystäväänsä. ”Miksemme vain kysy häntä lentämään kokeeksi?”
”Loistava ehdotus”, James sanoi ja taputti Siriusta olalle. ”Et sinä aivan yksinkertainen ole!”
”Miksi ihmeessä?” oli Oceanan ensimmäinen hämmästynyt vastaus, kun James pyysi häntä esittämään lentotaitojaan.
”Stephanie, meidän jahtaajamme, on Mungossa, joten tarvitsemme kipeästi varapelaajaa”, James selitteli ja otti kasvoilleen anelevan ilmeen. ”Voisitko tulla tänään huispauskentälle, seitsemältä?”
Oceana katsoi hieman kummastellen Jamesia ja antoi terävien piirteidensä sulaa hymyyn. ”Kyllä kai se käy”, Oceana lupasi ja katsoi tummilla silmillään Jamesia tutkivasti. ”Miksi sinä pyysit minua, etkä heitä, jotka olivat koelennoissa?”
”Tiedän, että olet heitä parempi”, James naurahti. ”Olit viime vuonna koelennoissa, mutta silloiset seiskaluokkalaiset veivät kaikki jahtaajien paikat.”
”Muistan sen”, Oceana sanoi hieman surullisesti. ”Halusin niin paljon voittaa heidät, mutta turhaan.”
”Mutta, haluaisitko nyt joukkueeseen?” James hymyili hieman anelevasti ja toivoi sydämensä pohjasta Oceanin sanovan kyllä.
Oceana näytti miettivän ankarasti, mutta antoi lopulta kasvojensa sulaa hymyyn.
”Hyvä on, James Potter, minä sanon kyllä.”
”Upeaa!” James hihkaisi ja halasi nopeasti Oceanaa. Tyttö yllättyi pahasti ja horjahti taaksepäin, mutta sai juuri ja juuri tukea takana olevasta seinästä.
”Harjoitukset, tänä iltana kello seitsemältä!” James hihkaisi vielä ja lähti juoksemaan pitkin käytävää mutisten samalla ilouutisista jättäen Oceanan nauramaan itsekseen.
”Hyviä uutisia, Oceana tulee tänään jo harjoituksiin!” James ilmoitti välittömästi kun oli astunut muotokuvasta Rohkelikon oleskeluhuoneeseen. Nopealla silmäyksellä hän havaitsi, että hänen ystävänsä olivat kaikki istumassa pöytien ääressä ja kirjoittelivat Polkeinin antamaa esseetä.
”Upeaa, Sarvihaara”, Remus sanoi hieman hajamielisesti ja jatkoi nopeaa tahtia kirjoittamista. Mischa yritti kurkkia Lilyn pergamentista vastauksia, mutta tämän epäonneksi Lily huomasi sen ja huitaisi Mischaa kädellään.
”Sinä et opi mitään, jos katsot minulta!” Lily kivahti, mutta hänen silmänsä hymyilivät.
”Juuri nyt minua ei haittaisi se, etten oppisi”, Mischa jupisi. ”Kunhan tämä essee olisi vain ohitse ja valmis.”
Sirius katsoi Mischan pergamenttia. ”Kyllähän se pian valmis on, sinä olet kirjoittanut jo kolme lausetta.”
Muut nauroivat ja Mischa katsoi heitä tuimana. ”Minua ei olekaan luotu kirjoittamaan, kannatan mieluummin suoraa toimintaa!”
Muut nauroivat vielä enemmän ja Mischa alkoi selittämään: ”Otetaanpa esimerkki: tiedän, että joku on kuolonsyöjä, kirjoitanko hänelle kirjeen: 'olen pahoillani, mutta minusta sinun pitäisi lopettaa kuolonsyöjänä oleminen'? EN! Vaan minä menen ja hommaan sen nilkin Azkabaniin!”
”Eli sinusta tulee aurori?” Lily selvensi ja Mischa nyökkäsi varman näköisenä.
”Totta kai. Jos vain pääsen sinne”, Mischa sanoi hieman huolissaan ja katsoi pahoinvoivana pergamenttia edessään.
”Minustakin tulee”, Sirius sanoi ja katsoi haastavasti Jamesia. ”Eitkö sinäkin ole aina haaveillut aurorin työstä?”
”Todellakin olen”, James tokaisi. ”Haluan Voldemortin nopeasti alas.”
”Kuten me muutkin, mutta silti kaikista ei vain ole auroreiksi”, Lily sanoi hieman vihaisesti. ”Esimerkiksi minä. En ikinä haluaisi taistella joka päivä. Vihaan taisteluita.”
”Vaikka sinä oletkin hyvä tappelemaan?” Remus ihmetteli. ”Luulin aina, että haluaisit myös auroriksi.”
”En minä halua”, Lily sanoi. ”En vielä tiedä, minne menisin.”
”En minäkään”, Remus lohdutti. ”Kunhan vain se on jotain sellaista, mistä tykkäisin. Parantajaksi en halua, inhoan nähdä loukkaantuneita ihmisiä...”
”Minä en”, Lily mietti. ”Ehkä minusta tuleekin parantaja!”
”Se sopisi sinulle”, Peter sanoi murheissaan. ”Minä en tiedä, minne pääsisin koetuloksillani.”
”Älä vielä harmittele koetuloksia”, Sirius sanoi. ”Emme ole edes vielä olleet kokeissa!”
”Minä en jaksa tätä enää”, Mischa ilmoitti. ”Menen kirjastoon!”
”Lukemaan kirjojako?” Sirius naureskeli. Mischa katsoi vihaisesti poikaystäväänsä.
”En, vaan olemaan hetken rauhassa kirjojen äärellä.”
”Mutta eikö sinun pitäisi saada sinun esseesi valmiiksi?” Lily muistutti järkevästi.
”Onhan tässä vielä päivää jäljellä...”
Oikeastaan Mischa halusi nähdä Chloen kirjastossa, mutta sitä hän ei kertoisi ystävilleen. Chloen ja hänen taistelu oli sellainen asia, mitä muut eivät ymmärtäisi. Hänellä ei ollut intoa katsella Lilyn tuskastunutta ilmettä ja kuulla saarnaa, kuinka tyhmää hänen vihansa Chloeta kohtaan oli – hän tuomitsisi itse itsensä, ei muiden sitä tarvitsisi tehdä.
Kirjasto oli kuitenkin melkein autio Mischan suureksi yllätykseksi. Hän oli luullut, että seiskaluokkalaiset olisivat valloittaneet kirjaston kokeisiin valmistumisen takia, mutta kirjastossa ei ollut kuin pari kolmasluokkalaista tyttöä, jotka keskustelivat vilkkaasti keskenään. Mischa huokaisi ja meni aivan perälle istumaan, omaan rauhaansa ja sulki silmänsä. Päivä oli ollut raskas ja Mischa tunsi vaipuvansa hiljaa uneen, eikä yrittänyt vastustella sitä. Kaikki oli niin auvoisaa hetken, ei huolenhäivääkään...
”Kuinka sinä voit, Stephanie?” Violet – niminen parantaja kysyi pirteästi saapuessaan ylivalkoiseen huoneeseen kantaen runsasta ruokatarjotinta. Hetken silmäiltyään huonetta hän näki potilaansa istuvan sängynlaidalla ja kirjoittaen vilkkaasti kirjettä.
”Poikaystävällekö tuo menee?” Violet kysyi uteliaasti ja yritti katsoa kirjeen sanoja Stephanien olan yli, mutta tyttö närkästyi pahasti tästä.
”Ei mene!” tämä kiljaisi ja peitti kirjeen. ”Se on ihan vain äidilleni...”
”Ja tuoko minun pitäisi uskoa?” Violet kysyi kohottaen kulmiansa. Hänen potilaansa kohautti olkiaan.
”Aivan sama se minulle on... Joko muuten tiedät, milloin pääsen pois täältä?” Stephanie kysyi ja pörrötti vaaleita hiuksiaan entisestään.
”Sinun täytyy muistaa, että toivut vakavasta masennuksesta, Stephanie... Se ei ole leikin asia”, Violet sanoi ankarasti ja Stephanie huokaisi todella surullisena. ”Jos käy tuuri, pääset kouluusi keväällä.”
”Keväällä?” Stephanie kiljahti ja katsoi epäuskoisena parantajaa, joka vastasi hänen kunnostaan. ”Et voi olla tosissasi? Kuinka sinä luulet minun pääsevän kokeista läpi?”
”Minä en ole sinun professorisi”, Violet tokaisi, mutta hymyili kuitenkin. ”Kyllä sinä pääset. Jos haluat, voin toimittaa sinulle koulukirjasi...?”
”Ei kiitos”, Stephanie sanoi nenäänsä nyrpistäen. ”Masennun uudelleen, jos näen ne.”
Violet naurahti vaivaantuneena aiheesta. ”Sinähän olet jo aika hyvässä kunnossa, jos jaksat vitsailla... Haluaisitko sinä puhua eräälle kiltille parantaja-tädille ongelmistasi?”
”Tarkoitatko itseäsi? Tarkoitan, että kilttiä sinä et ole nähnytkään, et antanut minun edes...”
”En tarkoittanut itseäni”, Violet sanoi kiireesti ja otti leikillään loukkaantuneen ilmeen kasvoilleen. ”Ja olen ollut erittäin kiltti sinua kohtaan! Tarkoitin, että eräänlaiselle... miten jästit nyt sanovatkaan sen... Psykopatrille!”
”Psykipatrille?” Stephanie sanoi lannistuneena. ”Olenko minä niin huonossa jamassa?”
”Se voisi nopeuttaa sinun kotiinlähtöäsi”, Violet vinkkasi ja arvasi oikein nähdessään Stephanien nyökkäävän innolla ja valmiina juoksemaan vaikka heti psykopatrille. Potilaita piti vain kohdella hyvin ja vetää oikeista naruista, sen jälkeen he olivat kuin sulaa vahaa hänen käsissään...
”Mitä sinä virnuilet yksiksesi?” Stephanie kysyi palauttaen Violetin maan pinnalle.
”En mitään erityistä”, Violet punastui ja Stephanie nauroi iloisesti.
”Onko minua muuten kaivannut kukaan?” Stephanie kysyi hetken hiljaisuuden päästä ja yritti tosissaan peittää, että asia ei ollut hänelle tärkeä, mutta Violet oli jo oppinut tunnistamaan kaikki Stephanien naamiot.
”Ei, koska me annoimme koulullesi tarkat ohjeet, että sinun luonasi ei saa vierailla, Steph”, Violet sanoi ja katsoi hieman myötätuntoisena Stephanieta. ”Me emme vielä tiedä, mikä on aiheuttanut tarkalleen masennuksesi...”
”Eikö se ole aika selvää?” Stephanie sanoi karskisti. ”Ystäväni kuoli minun takiani. Minusta se on jo täydellinen syy vaipua masennukseen.”
”Ensinnäkin, se ei ollut sinun syysi, Stephanie, kuinka monta kertaa sinulle pitää siitä sanoa?” Violet hermostui hieman ja tällä kertaa loi Stephanieen hieman pettyneen katseen. ”Luulin sinua viisaammaksi... Toiseksi, se ei välttämättä ole ainut syy.”
”Miten niin?” Stephanie kyseenalaisti ja kietoi kätensä vyötärölleen mutristaen suutaan.
”Se on voinut vaikuttaa sinussa jo kauan ennen sitä ja sitten vasta laueta sinä iltana Lontoossa”, Violet paljasti. ”Mutta enempää en voi valitettavasti sanoa. Me pohdimme tilannettasi kyllä muiden parantajien kanssa, älä huolehdi.”
”Mutta en silti saa tavata ystäviäni?” Stephanie sanoi nyt selvästi surullisena.
”Et valitettavasti”, Violet sanoi huokaisten ja kääntyi lähteäkseen jättäen Stephanien murjottamaan onnettomana.
”Sirius, meidän pitäisi lähteä nyt huispausharjoituksiin”, James muistutti parasta ystäväänsä kireällä äänellä ja katsoi turtana, kuin poika oli kuin ei olisikaan kuullut hänen ääntään ja jatkoi aineen kirjoittamista.
”Anturajalka!” James karjaisi ja sai Siriuksen hätkähtämään todella pahasti.
”Oliko aivan pakko, Sarvihaara”, Sirius kysyi närkästyneenä ja katsoi tuimana Jamesia silmiin.
”Jos sinä vain muistaisit ajoissa, että meillä olisi huispausharjoitukset, niin minun ei olisi pakko tehdä noin”, James sanoi ja katsoi merkitsevästi Siriusta , joka vasta näytti tajuavan Jamesin sanat.
”Pikku hetki, käyn vaihtamassa vaatteet”, Sirius sanoi kiireesti ja juoksi koko matkan ylös makuusaliin. Remus ja James naureskelivat hetken.
”Oletko sinä tulossa seuraamaan harjoituksia, Kuutamo?” James kysyi ja katsoi uteliaana Remusta. Remus kohautti olkapäitään.
”Kai minä voisin tulla, ei tässä oikein muutakaan tekemistä ole...”
”Sinun pitäisi siis hommata nainen, ne vievät hirveän paljon aikaa”, Sirius puhisi tulleessaan jo alakertaan ja vetäessään mustaa hupparia päänsä yli. Remus irvisti.
”Puhut naisista aivan kuin heitä saisi kaupasta ostettua, Sirius”, Remus sanoi hieman turhautuneena. ”Ja luulisi sinun muistavan, että minulla itse asiassa on nainen. Jos muistat tytön nimeltä Stephanie.”
”Ai se, joka makaa Pyhässä Mungossa eikä ota mitenkään yhteyttä sinuun?” Sirius muistutti järkevänä ja katseli hieman harmissaan Remuksen harmistunutta ilmettä. ”Anteeksi Kuutamo, en tarkoittanut sitä noin. Hänellä on varmasti hyvä syy olla kirjoittamatta. Tai pyytämättä meitä käymään siellä...”
”Aion pyytää McGarmiwalta luvan päästä Pyhään Mungoon”, Remus sanoi itsevarmasti, kuin päättäen asian vasta nyt.
”Vaikka Stephanie ei ole kutsunut sinua? Uhkarohkeaa, Kuutamo”, James muistutti ja toivoi, että Remus ei menisi. Entä jos Stephanie hermostuisi ja jättäisi Remuksen? Mutta toisaalta, mitä se tällainen yhdessäolo oli, kun toinen ei pitänyt yhteyttä...
”En välitä siitä juuri nyt, pääasia että näen hänet...” Remus sanoi ja katsoi ikkunasta ulos. He kolme vajosivat painostavaan hiljaisuuteen.
”Eikö teillä ollutkaan kiire?” Remus muisti yhtäkkiä ja purskahti nauruun kuunnellessaan Jamesin ja Siriuksen kirosanoja ja juoksuaskelia.
Seuraavana päivänä Lily ja Kelmit istuivat aamiaisella ja haukottelivat kaikki makeasti.
”Minä sain esseen vasta kolmelta yöllä valmiiksi”, Peter valitti ja haukotteli sanojensa päälle.
”Minulla ja Siriuksella oli kaikista raskainta”, James sanoi vielä väsyneempänä kuin Peter. ”Meillä oli raskaat harjoitukset ja sen jälkeen meidän piti vielä kirjoittaa valmiiksi se kirotun essee!”
”Minä taas luulen, että Mischalla oli kaikkein raskasta”, Lily ehdotti Jamesin vierestä vienosti hymyillen. ”Heräsin neljältä yöllä, ja hän ei ollut vieläkään nukkumassa.”
”Mitä?” Sirius vetäisi mehut väärään kurkkuunsa. ”Onko hän jo nyt kuitenkin...?”
”Siellä hän nukkuu kuin tukki”, Lily sanoi ja pyöräytti vihreitä silmiään.
”Missäköhän hän on ollut?” Sirius mietti ääneen ja katsoi Suuren salin oville aivan kuin odottaen Mischan pelmahtavan sisään hetkellä minä hyvänsä.
”Sinun täytyy kysyä häneltä”, Peter sanoi viisaasti ja ansaitsi tiukan katseen Siriukselta.
”Vau, Matohäntä, en olisi ikinä keksinyt tuota!” Sirius onnitteli sarkastisesti ja nousi samalla pois pöydästä.
”Minne sinä nyt olet menossa?” Lily ihmetteli.
”Mischa ansaitsee aamuherätyksen”, Sirius sanoi pirteästi ja laittoi kätensä tummien farkkujensa taskuihin. ”Millainen poikaystävä olisin, ellen tekisi yllätyksiä tyttöystävälleni?”
”Riippuu yllätyksestä”, Lily mutisi. ”Oikeasti Sirius, eikö hänen pitäisi nyt nukkua rauhassa?”
”Ei”, Sirius ilmoitti jämerästi ja lähti Kelmien ja Lilyn luota itsevarmasti kävellen. Lily ja muut pudistelivat päätään.
”Muuten James, oliko Oceana hyvä harjoituksissa?” Lily kysyi ja kääntyi katsomaan Jamesin silmiin. Ne tuikkivat hänelle hyväntahtoisina.
”Loistava”, poika sanoi onnellisena. ”Mahtava Stephanien korvaamiseen. Mutta täytyy sanoa, että hypin riemusta, kun saan Stephanien takaisin joukkueeseen.”
”Jos saat”, Remus ennusti synkästi pöydän toiselta puolelta ja järsi kuivaa leipäänsä tummat varjot silmiensä alla.
”Totta kai Stephanie tulee vielä meidän joukkueeseen”, James sanoi varmasti.
”Tarkoitin, että jos Stephnie edes tulee tänne kouluun enää”, Remus sanoi ja katsoi Jamesia hieman vihaisena.
”Miksi ei tulisi?” James sanoi ja katsoi Remusta kuin vähäjärkistä.
”Koska häntä ei huvita tulla enää tänne?”
”Minne hän sitten menisi?”
”Durmstrangiin, ehkäpä?”
”Sinä olet sekaisin, Kuutamo”, James sanoi henkäisten. ”Stephanie ei ikinä menisi takaisin Durmstrangiin ja sinäkin tiedät sen.”
”Tiedänkö?” Remus kysyi katkerasti. ”Ei hän minulle ole kertonut sielunelämästään.”
Remus haukkasi nopeasti loputkin leivästään ja nousi kolistellen ylös pöydästä eikä edes moikannut Lilyä, Jamesia ja Peteriä.
”Mikä kaikkia vaivaa?” Peter kysyi hetken hiljaisuuden päästä. ”Kaikki on aivan... sekaisin.”
”En tiedä, mutta toivottavasti Stephanie tulee nopeasti takaisin”, Lily sanoi surullisesti. ”En olisi ikinä uskonut, mutta todella kaipaan häntä.”
”Kuten me muutkin”, James lohdutti ja halasi nopeasti Lilyä. ”Kyllä hän tulee. Stephanie ei ikinä menisi Durmstrangiin. Ei ikimaailmassa.”
***
A/N2: Kinun vielä lopuksi kommentteja, kuten aina (:
-
Hyvä jatko!
Harmi niitä Remusta ja Stephanieta, niillä kun meni aika hyvin...
Sirius on niin ihana jotenki niin sulonen kun se huolehtii Michasta sillain!
Kirjotusvirheitä ei pahemmin näkynyt, ja muutenkin näytti hyvältä, riittäis nyt se, että pistäsit jatkoa!
Mya Musta
-
jösses. vihdoin jatkoa :D mutta oli meillä syytä odottaakin, sillä toi oli taas tosi loistava.
parissa repliikissä oli hieman toistoa, en ny vaan saa kohtia mieleen. väliosaksikin tosi mielenkiintonen luku.
oot tosi hyvä kirjottamaan, on aina pakko lukea loppuun ilman mitään katkoja. koukuttavaa tekstiä :)
-
Aivan loistavaa =) hyvä luku ja jatkoa odottelen ^^
~nuuhku
-
Yh, miksen mä saa ikään mitään järkevää kommenttia aikaan, kun olen lukenut uuden osan? No, lupaan, että käyn täällä johonkin osaan vielä kommaamassa jotain kunnolla... ;)
-
HELMI TEKSTI! MOORE! Olen liian alhainen edes nuolemaan paskaa saappaistasi, joten sanon vain että oli hyvää luettava, loistava teksti
-
Missä minun rakentava palaute on?
En keksi mitään rakentavaa sanomista..
Rakentava palaute taitaa jatkaa jotain lomaa tai jotain vastaavaa.
En osaa kommentoida kuin että:
Onnistuit taas!
Minä ainakin pidin tästä jatkosta.
Jotenkin hieman rauhaisa ym.
Ja sitten tästä pitäisi (tiedän että pitäisi!) sanoa vielä jotain rakentavaa.
Niinkö luulet?
Aivot ovat jossain muualla kuin minun päässäni..
Osaan sanoa vain että hyvä ja hienoa ja mahtavaa!
Öhm..
Kommentoin kuitenkin että luin tämän!
Mutta muuta?
Öh, niin mitä muuta?
*Anteeksi taas vaihteeksi kun mitään tämän tähdellisempää kommenttia ei tule.
Otetaan joskus paremmalla onnella lisää.
Sitten kun aivot ovat takaisin päässä c(:
Cir*Katwi Kiittää
-
Vitsi, kun siitä on pitkä aika, kun viimeks kävin tätä lukemassa. Oli joka tapauksessa aivan ihanaa jatkoa.
Nyt ihan mietityttää miten pystyinkään elää ilman tätä. <3 Aivan ihana ja kuulu edelleenkin mun lempi ficceihin.
:D
~DisE~
-
tosi ihana Fici!!!!!!!!!!!!!!!!!
oli tosi hyvä luku!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! ;D :roll:
lumisuli
-
Taas näin paljon kommentteja *hymy*
Mya Musta: Kiitos paljon kommentistasi!
emit: Yritin niitä toistoja sieltä korjailla, toivottavasti sain pois. Kiitos kommentistasi!
Nuuhku: Kiitos :)
Herm-oo-nini: Kiitos kommentistasi! :)
sirius musta: *punastuu* Kiitos kommentistasi!
Cirilla: Kiitos paljon (:
Disenchanted: Tervetuloa takaisin :) Kiitos kommentistasi!
lumisuli: Kiitos kommentistasi :)
A/N: Huoh, minun oli tarkoitus laittaa tämä nopeasti nettiin, mutta sitten se vain jäi kun tulin kipeäksi. Jos nyt olisin lupaamatta jatkoa nopeasti...? No, kuitenkin, alkoi syysloma joten saatan ehtiä kirjoittamaan jatkoa nopeasti. :)
Luku 28
Säröjen maailma
”Mischa, herätys”, Sirius tokaisi tyttöjen makuusalissa ja katsoi tummaa hiusläjää, joka näkyi peiton alta. Kuului pelkästään epämääräistä tuhinaa, mutta Mischa ei herännyt.
Sirius huokaisi ja istahti Mischan sängylle. Hänen mieltään askarrutti vain yksi asia: miksi Mischa oli viettänyt koko yönsä kirjastossa? Oliko hänellä ollut tapaaminen, josta hän ei voinut kertoa kavereilleen?
”Mischa”, Sirius sanoi uudelleen ja työnsi hieman Mischaa kyljestä. Tällä kertaa tyttö hätkähti ja nosti päänsä peiton alta unisesti.
”Sirius, mitä ihmettä?” Oli ainoat kolme unista sanaa mitä Mischa kykeni sanomaan.
”Tulin katsomaan joko selviydyit kirjastosta nukkumaan”, Sirius sanoi ja peitti hieman mustasukkaisen sävyn äänestään. Mischa vain pudisteli päätään.
”Minä vain en tajua, miten voin nukahtaa sinne ja kuinka kukaan ei herättänyt minua!” Mischa puuskahti. ”Eikö Matami Prillin pitäisi olla hieman tarkempi?”
”Ehkä hänellä oli tapaaminen Polkeinin kanssa jossain kirjaston nurkassa”, Sirius puolestaan arvuutteli.
Mischa alkoi kyökkimään. ”Kiitos Sirius!”
”Ole hyvä!” Sirius sanoi iloisena ja päätti jättää kyselemiset Mischan puuhista kirjastossa myöhemmäksi. ”Olisiko siellä peiton alla tilaa, vai...?”
”Mitä mieltä sinä olet, voitammeko Puuskupuhin ensi perjantaina?” James kysyi Lilyltä samalla kun he kävelivät kohti Rohkelikon oleskeluhuonetta. Oli lauantaipäivä ja kevätaurinko paistoi hieman voimattomana ulkoa.
”Totta kai te voitatte”, Lily sanoi ja nousi varpailleen suudellakseen Jamesia poskelle. ”Minä kuolisin häpeästä, jos ette voittaisi.”
”Kiitos Lily, kun lisäät paineita”, James irvisti, mutta naurahti kuitenkin. ”Toivon vain, että Oceana pärjäisi...”
”Mutta etkö juuri sanonut, että hän on loistava?” Lily kummasteli. Hän ei aina aivan ymmärtänyt Jamesin ajatuksenjuoksua, mutta pitäisikö hänen?
”Kyllä, mutta pelitilanteessa... Epäilen, että hänen hermonsa eivät oikein pidä”, James tunnusti. ”Koelennoissakin viime vuonna hän möhli aika lailla, mutta hänestä näki silti lahjakkuuden.”
”No, minä ainakin uskon, että hän on todella hyvä”, Lily sanoi. ”Luota häneen, kyllä se siitä.”
”Sinä olet aina yhtä viisas”, James sanoi hieman sarkastisesti, mutta virnistäen ja suuteli Lilyä otsalle.
Remus käveli hurjistuneena kohti kirjastoa ja yritti pitää ajatuksensa edes jotenkin kasassa, mutta epäonnistui pahasti. Kuinka paljon siitä olikaan aikaa, kun hän oli viimeksi nähnyt Stephanien? Aivan liikaa, sen hän tiesi laskemattakin. Miten sellainen suhde oikein pidettiin kasassa, kun ei nähnyt sitä toista osapuolta?
Kirjastossa oli se loistava puoli, että kaikki olivat aivan hiiskumatta ja keskittyivät todella kirjojen lukemiseen. Se oli Remuksen mielestä täydellinen paikka tulla miettimään aivan rauhassa omia ongelmiaan ilman, että mikään häiritsisi.
Vallattuaan nurkkapaikan Remus mätkähti tuolille ja alkoi miettiä kuumeisesti. Hänen tarvitsisi puhua Stephanien kanssa, mutta miten se onnistuisi? Haluaisiko tämä edes nähdä häntä? Miten he enää olisivat luontevia toisiaan kohtaan, kun he eivät olleet puhuneet pitkiin aikoihin? Entä miten....
”Ai, Remus, hei”, sanoi hiljaa rauhallinen ääni ja Remus hätkähti mietteistään.
”Sabrina, mikä yllätys!” Remus hihkaisi ja ansaitsi murhaavan katseen Matami Prilliltä, joka valvoi kallisarvoisia kirjojaan ja vallitsevaa hiljaisuutta. Remus hymyili pahoittelevasti ja katsoi uteliaammin Sabrinaa.
”Mitäs sinulle kuuluu?” Remus kysyi hiljaa, hieman tutkiskellen, miten Sabrina reagoisi. Eikö tämä ollutkaan suuttunut hänelle?
Sabrina hymyili hämmentyneesti ja istui Remuksen seuraksi. ”Mitäs tässä, ihan normaalia. Hieman koulustressiä, kuten varmaan ymmärrät...”
”Niin, S.U.P.E.R:it stressaavat kyllä monia”, Remus myönsi.
”Eikö sinua?”
”Ei oikeastaan, ainakaan vielä”, Remus virnisti ja katsoi tarkemmin Sabrinaa. Tyttö näytti oikein sievältä, mutta jotain puuttui. Oliko se tietty positiivinen asenne, jota Sabrina jaksoi levittää kaikille? Se se taisi olla, sillä Sabrina oli koko ajan hieman vaivautunut.
”Olet oikea onnenpekka siinä tapauksessa, Remus”, Sabrina sanoi ja huokaisi hiljaa.
”Onko jokin hätänä?” Remus rypisti otsaansa.
”Ei mikään”, Sabrina kielsi nopeasti. ”Mutta sanohan... Koska Stephanie on tulossa takaisin kouluun?”
Remus hymyili hieman kiusallisesti. ”Minä en itse asiassa tiedä...”
”Aijaa”, Sabrina sanoi aivan kuin häntä ei olisi koko asia edes kiinnostanutkaan. ”Onko Rohkelikolla jo varapelaaja?”
”Kyllä, aivan loistava sellainen”, Remus sanoi muka pahoitellen. ”Korpinkynnellä ei ole mahdollisuuttakaan voittaa, vieläkään.”
”Sehän nähdään, Remus, sehän nähdään...” Sabrina mutisi ja virnisti hieman heikosti, mutta Remukselle sekin oli voitto: hän sai hymyn Sabrinan kasvoille.
Kävi kuten Lily oli ennustanutkin: Rohkelikko voitti ylivoimaisesti Puuskupuhin pisteillä 30-270. Oceana oli tehnyt pari virhettä, mutta oli pelannut kuitenkin loistavasti.
Jamesin suureksi iloksi he saivat toukokuussa pelattavaan finaaliin vastaansa Korpinkynnen, jotka päihittivät luihuiset tiukasti pisteillä 180-200. Sabrinakin oli piristynyt huomattavasti saatuaan joukkueellensa finaalipaikan ja vaati äärettömän tiukkaa harjoittelua lähes viisi kertaa viikossa, aivan kuten Jameskin.
”James tekee meidät kaikki vielä rammoiksi!” Sirius jupisi Remukselle, Peterille, Mischalle ja Lilylle katsoen samalla murhaavasti vastapäätä istuvaa Jamesia. Sirius kumosi lisää kurpitsamehua kurkkuunsa ja otti päivälliseksi hernekeittoa. ”Se ei ole enää urheilua, se on silkkaa kidutusta!”
”Sinä muutat mielipiteesi, kun saat pidellä huispauspokaalia kädessäsi”, James vähätteli hymyillen hieman ja ottaen myös hernekeittoa.
”Se voi olla totta, mutta siihen saakka sinä olet minulle pelkkä hullu!” Sirius kirosi.
”Mikä hän sitä ennen on ollut?” Mischa sanoi pikkuisen epäilevänä ja hieman vihjaillen.
James ja Sirius katsoivat Mischaa järkyttyneenä, mutta tämä oli kuin ei huomaisikaan.
”Tyttöystäväsi on kuollut”, James sanoi hetken päästä.
”Odota vain vuoroasi”, Sirius sanoi kiukkuisesti.
”Vitsi vitsinä, pojat”, Mischa sanoi nauraen. ”Eiköhän Sirius ole jo todistanut, ettei ole poikiin suuntautunut...”
”Entä minä sitten?” James sanoi surkeana.
”Sinusta en olisikaan niin varma...” Lily tokaisi ja nauroi iloisesti Jamesin ilmeelle.
”Ehkä meidän pitäisi mennä ennen kuin he oikeasti tappavat meidät”, Mischa sanoi rauhallisesti Jamesin ja Siriuksen nyökkäillessä vieressä.
”Mitä mieltä sinä olet tuosta Stephanien sairaalassa olosta?” Lily kysyi mietteliäästi Mischalta. Mischa yllättyi pahasti Lilyn kysymyksestä ja mietti ankarasti, mitä vastaisi. Lopulta hän päätti kuitenkin olla rehellinen.
”Se on epäilyttävää”, Mischa myönsi. ”Stephanie ei masennu. Se ei vain ole hänen tapaistaan. Mutta toisaalta, se voi olla hyvin mahdollista, olihan hän aika maassa ja erilainen kuin normaalisti... Rehellisesti sanottuna en tiedä, mitä ajatella. Toivon vain, että hän tulee nopeasti takaisin.”
”Niin minäkin”, Lily henkäisi. ”Ja niin varmasti Remuskin toivoo...”
”Aivan varmasti”, Mischakin sanoi. ”Mutta minua hieman pelottaa, onko Stephanie sitten sama ihminen kuin ennen masennustaan.”
”Tuskinpa hänen persoonallisuutensa muuttuu”, Lily lohdutteli. ”Se on aika epätodennäköistä, Mischa.”
”Mutta silti”, Mischa jankkasi. ”Entä jos tapahtuu niin? Pitääkö meidän kaikesta huolimatta olla Stephanien ystäviä?”
”Minä en tiedä”, Lily vastasi hieman lohduttoman kuuloisena. ”Kyllä kai...”
He jatkoivat matkaansa vaivaantuneina ja miettien omia asioitaan, eikä kumpikaan pukahtanut sanaakaan matkalla oleskeluhuoneeseen.
”Tiedättekö mitä?” Peter sanoi tupapöydässä istuessaan. Suuri sali oli jo hieman hiljentynyt. Paikalla ei ollut enää kauheasti nälkäisiä koululaisia.
”Mitä, Peter?” Sirius kysyi hieman tylsistyneesti.
”Me emme ole enää tehneet piloja tai mitään.. mitä voisi kutsua pilailuksi pitkään aikaan. Olemme tehneet harvinaisen vähän sellaista tänä vuonna”, Peter sanoi mietteliäästi ja seurasi hieman huvittuneesti Siriuksen, Jamesin ja Remuksen ilmeitä.
”Totta turiset, Matohäntä”, Sirius sanoi järkyttyneenä. ”Mikä meitä oikein vaivaa?”
”Meillä on ollut hieman muutakin ajateltavaa”, Remus sanoi ja jatkoi sisälmyspiiraan seivästämistä haarukallaan.
”Joo, James on saanut elämänsä naisen ja Sirius ihmeellisesti vakiintunut, mutta miten se on estänyt meitä tekemästä piloja?” Peter sanoi hieman ärsyyntyneenä.
”Ei kai mikään”, Jameskin mietti. ”Tähän on tultava muutos!”
”Aivan”, Siriuskin sanoi. ”Uusi pila?”
”Keneen me sen kohdistaisimme?” Remus kysyi edelleenkin hieman haluttomana osallistua pilaan. Hänellä oli muutakin huolenaiheita.
”Luihuisiin?” Sirius sanoi aivan kuin sen olisi pitänyt olla itsestään selvää.
”Selvä, sitten pitäisi vielä päättää, minkä pilan teemme!” James hihkui. Se olikin vaikeampi aihe. Kukaan heistä ei keksinyt sitä vielä, mutta he lupasivat miettiä asiaa myöhemmin paljon tarkemmin.
Lily päätti jättää hieman haikean oloisen Mischan yksin tyttöjen makuusaliin ja mennä istumaan jonnekin aivan yksin. Hän jatkoi matkaansa oleskeluhuoneesta ja lähti vaeltelemaan pitkin hiljaisia käytäviä kohti jotain pientä, yksinäistä paikkaa. Lily ei voinut olla ihmettelemättä sitä, miten Tylypahkan käytävät olivat aina hiljaisia kun sitä kaipasi. Luulisi, että joku koulun oppilaista vaeltelisi samaan aikaan käytävällä kuin hän. Mutta ei hän kyllä seuraa kaivannutkaan...
Hän muisteli, että oli viimeksi yksin kesälomalla ja päätti, että asiaan piti tulla muutos. Hän ei ollut kuin Sirius, joka oli sanonut kerran, että hän vihaa olla yksin. Lily mietti, voisiko se johtua Siriuksen vaikeasta lapsuudesta, mutta päätti jättää asian sikseen. Hänestä ei ollut arvostelemaan, mikä oli Siriukselle rankkaa ja mikä ei. Sirius oli kasvattanut itsellensä kuoren, jota ei avannut kuin harvoille ihmisille, Lily tajusi. Viime vuonna hän oli vielä vihannut Kelmejä ja oli ollut vakuuttunut siitä, kuinka itserakkaita, tunteettomia paholaisia nämä olivat, mutta hän oli erehtynyt pahasti. Hän ei ikinä olisi voinut olla kauempana totuudesta.
Kelmit olivat äärettömän epäitsekkäitä auttaessaan Remusta, joka ainut täysikuu. He kestivät kipua Remuksen vuoksi. Se ei ollut itsekkäiden ja tunteettomien puuhaa, sillä hän muisti minkälaiset haavat Jamesilla oli ollut, kun hän oli kerran palannut Tällipajun luota. Lilylle oli tullut huono olo, mutta James oli ollut aivan kuin ei olisi välittänytkään monen sentin syvyisistä haavoista. Ja kaikki vain kaverin vuoksi.
Lilyä alkoi hieman itkettämään. Mitä hän olikaan tehnyt ystäviensä eteen tänä vuonna? Ei niin mitään, hän tiesi sen. Hän oli saanut kylläkin kaksi uutta ja loistavaa ystävää, mutta menettänyt niistä pitkäaikaisimman. Amyn.
Amyn muisteleminen synnytti kyyneleet Lilyn vihreisiin silmiin. Lily istahti läheisille rappusille ja keskittyi muistelemaan vain ja ainoastaan niitä hyviä muistoja Amystä. He olivat kokeneet liikaa yhdessä, että Lily olisi voinut unohtaa kaiken. Eikä hän halunnutkaan unohtaa – hän halusi kokea surun itse, eikä hän halunnut padota sitä sisällensä kuten Stephanie.
Ehkäpä joskus hän voisi olla yhtä epäitsekäs kuin Kelmit. Ehkäpä joskus hän jopa antaisi elämänsä jollekin muulle. Jollekin tärkeälle ihmiselle.
Pieni vilkaisu peiliin ja tyytyväinen hymy heijastui sieltä takaisin. Hän tiesi näyttävänsä hyvältä.
Kengät jalkaan ja hän oli valmis lähtemään.
”Oletko sinä todella valmis?” epäuskoinen ääni kysyi ja ärtymys täytti valmiina olevan tytön.
”Minä olen toitottanut sitä jo kuukausia, totta kai olen valmis”, tyttö tiuskaisi tuntematta hiukkaakaan sääliä.
”Hyvä on, mutta muista tarkkailla itseäsi”, ääni muistutti vielä ja äänensävystä pystyi päättelemään, että puhuja hymyili. ”Vaikka täytyy minun mainita vielä, että olen todella ylpeä sinusta, tyttöseni.”
”Minä en ole sinun tyttösi”, peilin edessä oleva tyttö tiuskaisi leikillisesti. ”Mutta kiitos kaikesta. Tarkoitan sitä.”
”Tiedän, ettet olisi selvinnyt ilman minua.”
”Tuo on osittain totta.”
”Ohoh, sinä myönsit sen!”
”Pieni valkoinen valhe siis piristää päivää?”
Epäuskoisella äänellä puhunut nainen virnisti. ”Aina!”
”Tiedän sen! Mutta, eikö me voisi jo lähteä?”
”Sinullapa on kova hinku takaisin...”
”Totta kai, kaipaan heitä.”
”Siispä emme viivyttele enempää. Tule, mennään! Seikkailut odottavat!”
Sirius paiskasi koulukirjat laukkuunsa ja huokaisi syvään. Hän tiesi olevansa lahjakas, mutta silti S.U.P.E.R – kokeet huolestuttivat häntä, vaikka hän ei sitä kenellekään myöntänytkään.
Sirius nojasi huolettomasti tuolinsa selkänojaan ja katsoi uteliaasti muita kirjastossa olevia. Heitä ei taaskaan ollut paljon, suurin osa seitsemäs- ja viidesluokkalaisia opiskelemassa ahkerasti tai vähemmän ahkerasti tuleviin kokeisiin.
Sirius katseli pitkän aikaa seitsemäsluokkalaisia tyttöjä. Heistä pari oli hyvännäköisiä. Hän piti eritoten seitsemäsluokkalaisesta, korpinkynteläisestä Nora Wellingtonista, joka oli huumorintajuinen ja hyvännäköinen pitkine ruskeine hiuksineen ja urheilullisine vartaloineen. Mutta silti hän ei vetänyt vertoja Mischalle.
Mischa, niin. Mitä hän tekisi? He eivät olleet pitkään aikaan olleet kaksistaan ja jutelleet... tai tehneet mitään muutakaan. Ei heillä ollut aikaa, oli kaikennäköisiä Kelmi-asioita ja kokeisiin opiskelua, läksyjä ja muita sellaisia. Missä välissä he olisivat voineet olla rauhassa?
Viisas ääni Siriuksen päässä sanoi, että kaikelle pystyi järjestämään aikaa jos halusi. Mutta halusiko hän? Mistä sitä voisi tietää, mitä todella haluaa? Se ainakin oli varmaa, että Mischa oli hieman surullinen siitä tosiasiasta, että he eivät olleet enää niin paljon yhdessä. Tämän tyttö oli ilmaissut suoraan Siriukselle.
Siriusta harmitti. Tytöistä tuntui olevan aina harmia. Se oli lopulta erottanut Kelmejäkin. Remus murehti Stephanieta, James halusi olla aina Lilyn kanssa ja hän itse vietti vapaa-aikaansa Mischan kanssa. Muta nyt hän oli keskittynyt ystäviinsä ja heti oli saanut Mischan pahalle mielelle.
Oliko hänen siis valittava ystävistään ja Mischasta? Valinnasta ei tulsi helppo, Sirius tajusi järkyttyneenä. Mutta sisimmissään hän tiesi jo vastauksen.
Ilta alkoi jo hämärtyi horisontissa ja Kelmit kokoontuivat Lilyn ja Mischan kanssa Rohkelikon oleskeluhuoneeseen vain viettämään aikaa keskenään. Kaikki heistä oli loistavalla tuulella johtuen Jamesin tarttuvasta innosta. Poika ei malttanut olla odottamatta finaalipeliä ja jauhoi koko ajan huispauksesta ja piti omistavasti kättään Lilyn olkapäiden ympärillä. Mischa ja Sirius istuivat samalla sohvalla Peterin kanssa ja Remus istui yksin nojatuolissa Lilyn ja Jamesin nojatuolia vastapäätä.
”James, rauhoitu, peliin on vielä pari kuukautta”, Sirius tokaisi kuunneltuaan Jamesin innostunutta pölpötystä, mutta ei voinut olla hymyilemättä. Hän itse odotti peliä yhtä paljon kuin James ja kaikki tiesivät sen Siriuksen piinkovasta kuoresta huolimatta.
”Niin juuri, meillä on vielä pääsiäislomakin siinä välissä”, Remus muistutti järkevästi. ”Ehdit siis vielä hermoilemaan.”
”Ai niin, meillä on sellainenkin”, James mutisi ja hieroi otsaansa. ”Pitäisiköhän meidän mennä kotiin lomaksi, Anturajalka?”
”Mennään vain”, Sirius sanoi ja katsoi vaivihkaa Mischaa. Tämä huomasi katseen ja virnisti.
”Aioitko kysyä minulta lupaa vai?” Mischa nauroi.
Sirius virnisti, mutta hänen sydämensä takoi lujaa. Miksi sellaista tapahtui, kun Mischa nauroi? Oliko hän todella rakastanut vai pelkästään raukka, joka ei uskaltanut jättää tyttöystäväänsä?
”Minäkin menen kotiin”, Remus sanoi ja haukotteli väsyneesti. ”Täysikuu on taas lomalla”, hän mutisi vielä hiljempaa ja sai sympaattiset katseet kaikilta ystäviltään.
”Pärjäätkö sinä?” Sirius kysyi hieman käheästi.
”Totta kai”, Remus sanoi välittömästi; hän ei halunnut paljastaa, että oli hirveän peloissaan. Hänen kotonaan täysikuu suoritettiin ulkorakennuksessa, jonka lukko oli hirveän hatara... Oli vain ajan kysymys, milloin ihmissusi- Remus repisi lukon irti ja pääsisi naapurustoon seikkailemaan. Hän toivoi sydämensä pohjasta, että hänen isänsä olisi muistanut vaihtaa lukon.
”Minäkin menen kotiin”, Peter sanoi ja katsoi kaihoisasti ikkunasta ulos. ”Katsomaan perhettä ja olemaan välillä heidänkin kanssaan.”
”Etkö sinä ollut suunnitellut, että Beata tulisi teille pääsiäislomalla?” Remus kysyi otsa rypyssä.
”Kyllä, mutta emme ole enää yhdessä”, Peter sanoi, mutta hymyili urheasti. ”Hän oli sekopää!”
”Pojat sanovat aina noin entisistä tyttöystävistään”, Mischa vähätteli.
”Ai, sanoiko Bradley sinustakin niin?” Sirius sanoi piikittelevästi ja Mischa katsoi tätä kummissaan. Hän oli ihmetellyt Siriuksen kummallista käyttäytymistä jo hetken aikaa, mutta ei kehdannut sanoa mitään kavereidensa todistaessa Siriuksen kummallisuutta. Hän ei ollut draamakuningatar, kuten eräs hänen tuntema ystävänsä...
”Ei tainnut sanoa”, Mischa tokaisi vain kylmästi ja jätti Siriuksen omaan arvoonsa.
He kaikki olivat hetken painostavassa hiljaisuudessa, kunnes sen rikkoi oleskeluhuoneeseen syöksyvä kuudesluokkalainen rohkelikkopoika.
”Miksi sinulla oli kiire?” pojan ystävä kysyi hengästyneeltä vaaleatukkaiselta pojalta, joka oli hetki sitten rynninyt sisään.
”Muistatko vielä sen ihastukseni?” poika kysyi haukkoen henkeään. ”Se seiskaluokkalainen... Hetkinen... Muistan sen... Steena! Hän on tullut takaisin!”
Mischa pyöritti silmiään kavereilleen ja yritti olla kuuntelematta muiden ohessa poikien keskustelua, mutta seuraava lause kiinnitti hänen huomionsa: ”Ei se ollutkaan Steena, vaan Stephanie! Se se olikin!”
Mischa ja muut kääntyivät salamannopeasti ympäri tuoleillaan ja katsoivat järkyttyneenä vaaleatukkaista poikaa, joka vaikutti olevan hyvin pelästynyt muiden tuijottamisesta. Ennen kuin kukaan oli ehtinyt penätä enempää tietoa pojalta Stephaniesta, tämä astui sisään muotokuvasta.
-
hyvä luku ^^. tykkäsin. jee stephanie tuli takasin ^^ jatkoa odottelen lisää =)
~nuuhku
-
Huui, uskomattoman jännä. ^^'
Muutaman kirjoitusvirheen bongasin, mutta ei se mitään. Kyllä minä tästä selkoa sain ;>
Stephanie tuli takaisin Tylypahkaan, jännää.. ((: Mutta Sirius ei saa jättää Mischaa, ei vaan saa.. :o
Jatkoa pian :)
-
Voihan nenä kun on hyvää tekstiä, pikku virheitä siellä täällä, mutta hyvin harvoin, sä taidat saada aineista aina joitakin kymppejä? Oot tosi hyvä kirjoittamaan.
http://www.youtube.com/watch?v=aMtTJuVH28U&NR=1 <- kuuntelin noissa herkissä kohdissa tätä, tosi hyvä, kannattaa kokeilla!
No jaa, nyt eksyin vähän sivuseikkohin, kuiteskin hyvä ja toivon jatkoa pian, jäi vähän turhan jännään kohtaan tämä taas...
-
AAAAAAAAAARRRRGHHHHH!!!!! Voi, että ärsyttää! Olin kirjottanu oikein mahtavan ja pitkän kommentin, mutta sitten mä vahingossa poistin sen, enkä varmasti jaksa kirjottaa niin pitkää uudelleen. Ärrin murrin. >:(
Ihan tyhmää, kun uudessa finissä ei saa yhtä hienoja hymiöitä, kuin edellisessä... Ehe, vähän off topicia. :D
Tää oli tällänen "itsensä tutkiskelu" luku, jossa hahmot mietiskeli omaa tilannettaan ja silleen. Ihan jännä lukee.
Ois kiva, jos Lilylle ja Jamesille tapahtuis jotain mullistavaa, kun niillä on menny melko tasaisesti pitkään. Ja oikein odottaisin, että Remus ihastuu Sabrinaan, vaika Stephaniesta nykyään pidänkin. Ehe, rakastan suhde sotkuja. :D
Kiva, kun kelmit alkaa kelmeilee, toivottavasti ne keksii jotain hauskaa. <3
Sirius ei saa erota Miscahsta nyt!!! Tai kylläpäs saakin, JOS ne palaa yhteen. Tai muuten... *pui nyrkkiä*
Mitäs muuta "jännää" olinkaan kirjoittanut siihen edelliseen kommentiin ennen kuin poistin sen?
Hmm... Ai niin toivottavasti Peterillekin tulee nyt jotain säpinää.
No, niin mitäs minä sanoin, ei tästä tullu yhtä pitkä. Whatevör, odottelen jatkoa.
deinen kleinen,
~Dise 8)
-
Tosi hyvä! Ihanaa kun Stephanie pääsi takasin Tylypahkaan!
Laita pian jatkoa!
-
Jay, jatkoa. :D
”Olisiko siellä peiton alla tilaa, vai...?”
^Voi sitä Siriusta. :D:D Mutta luulen, ja toivon, etteivät he mitään pahaa siellä peiton alla tehneet (meinasin kirjoittaa sängyn alla. :D).
Arvasin tuossa kohdassa, että kyse oli Stephistä!!!
”Totta kai, kaipaan heitä.”
^Tuo lause varmaan paljasti sen. Steph kun varmasti todellakin kaipasi heitä. Ja hän pääsi aika aikaisin takaisin? :D
Kummankohan Sirre valitsee, kaverit vain Mischan? Veikkaan, että se on kaverit, niiden kanssa hän on kuitenkin viettänyt enemmän aikaa ja varmasti tärkeämpiä kuin Mischa.. Ja hänhän saisi uuden naikkosen milloin haluaisi. :D
TIESIN! Haha, tiesin, että se oli Steph, minähän sanoin! :'D
Ja Sirre käyttäytyy oudosti. :|
Ffup kiittää ja kumartaa.
-
Ihanaa! Olet loistavan loistava kirjoittaja ja mahtava mielikuvitus! Mischa ja Stephanie ovat täydellisesti onnistuneita hahmoja, kiitos siitä. En huomannut edes kirjotusvirheitä, noh ehkä yhden taisin, mutta en muista missä se oli :D.
Ja sitten vielä pikku vinkki: voi elämä Sirius ja Mischa ei saa erota, alan muuten itkemään (näin on käynyt lukiessa tätä fikkiä)!!!
Jatkoi tai hirtän sut Suuren salin kattoon Ruikulin sukilla! :o
-
Ihana ficci!
Rakastan niin hirveesti kelmi tarinoita mutenkin!!
Siis tää on niin hyvin kirjotettu, joten ei uskois et tää on sun eka ficci!
Jatkoa?
Toivottavasti! :D
-
haa. jatkoa.
oli hyvä ku täs tuli vähän enemmän esille noiden omia ajatuksia, eikä vaan sitä sienää tai julkikuvaa mitä ne pitää yllä. ja kiva kun steph tuli takas. mutta. toi stephin ja sen naisen (olihan se nainen?) keskustelu oli vähän outo. mä kyl tajuun, et ideana oli et ihmiset ei välttämättä tajuu kuka se on, mut ne vuorosanat oli ehkä jotenkin outoja. en tiiä.
muutamia kirjotusvirheitä oli, mut ei taaskaan mitään isoo.
jotain piti sanoa vielä.
plääh.
no, jatkoa kuitenkin taas pian. taidat todellakin olla kympin ainekirjottaja.
-
Ihana tarina : ) Rakastan Siriusta ja Mischaa, ne on van niin söpöjä yhdessä! Muutaman kirjoitusvirheen löysin, mutta ei se mitään, kokonaisuus ratkaisee. (Ja kokonaisuus on tässä hyvä :D ) Jatkoa, please :) !
- Sharon
-
Komppaan fudgea...
Jatkoa ja pian... :D
Rakentava painui lukemaan Muumilaakson Marraskuuta, joten...
-
Mahtavaa. Osaat kirjoittaa mielenkiintoisesti ja mukaansatempaavasti. Ja
aihekin on niin hyvä... Odottelen JATKOA!
-
Nora Wellingtonista, joka oli huumorintajuinen ja hyvännäköinen pitkine ruskeine hiuksineen ja urheilullisine vartaloineen. Mutta silti hän ei vetänyt verta Mischalle.<---- Verta... oisko vertoja? :D.. no anyway, loistava kappale. *kumarran* *putsaan saappaasi* jatkoa odotan innolla
-
En tällä kertaa laita (vieläkään...) jatko-osaa, mutta vastaan kuitenkin kommentteihin, ilmoittaakseni että en ole unohtanut tätä :) Kirjoittaminen on ollut hieman vaikeaa viime aikoina, mutta jatkoa tulee välittömästi kun saan rustattua jotain järkevää. Anteeksi tämä pitkä tauko osien välillä.
Nuuhku: Kiitos paljon kommentistasi! Jatkoa mahd. pian :>
Chikyo: Yritän niitä kirjoitusvirheitä sieltä bongailla<: Kiitos!
koivunkäpy: Kiitos kommentistasi :) Eihän niistä aineista ihan kymppejä tule :) (Tuo kappale oli hirmu hyvä, kuuntelin aivan lumoutuneena!)
Disenchanted: Kiitoksia :> Lilyllä ja Jamesilla on kyllä mennyt hieman tasaisesti pitkään... Ehkä siinä tapahtuu vielä jotain muutoksia... (:
Mya Musta: Kiitos kommentistasi! Minäkin tykkäsin että Stephanie tuli takaisin, ilman häntä on hieman rauhallista... :>
Ffup: Kiitos paljon kommentistasi :) Sirius tosiaan käyttäytyi oudosti, seuraavassa luvussa selitystä siihen.
Fudge: Jatkoa mahdollisimman pian, vaikka taidatkin jo hirttää minut Suuren Salin kattoon, niin kauan tässä nyt on kestänyt! Yritän olla nopea jatkon kanssa :> Kiitos!
Mariq: Kiitos paljon kommentistasi :)
emit: Se naisen ja Stephanien keskutelu oli kyllä hieman outo, myönnän. Kiitos kommentasi :)
Sharon: Kiitos paljon kommentistasi! :)
Herm-oo-nini: Kiitos :)
Nuance: Kiitos hirveästi kommentistasi! :)
sirius musta: *nolostunut* Siinä pitäisi tosiaan lukea vertoja, pitääkin heti korjata! Kiitos hirveästi kommentistasi! :)
Eli, nyt kirjoittamaan jatkoa, kiitos kaikille jotka ovat jaksaneet kommentoida vaikka jatkoa ei ole näkynytkään!
-
A/N: Ihme on tapahtunut ja sain kirjoitettua päivässä tähän jatkon. Laadusta en mene kylläkään takuuseen, sillä tämä ei ole vielä mennyt betan kautta, mutta laitan betatun version mahdollisimman nopeasti, sillä tiedän että siellä on virheitä.
Luku 29
Paluu harmaaseen arkeen
"Stephanie?" Mischa kysyi aivan kuin tunnustellen. Oliko tämä tottakaan? Oliko Stephanie todella tuossa, virnuilemassa heille vahingoniloisesti? Tämä jos mikä oli sellainen hetki, jolloin ei ollut uskoa omia silmiään. Hänen onnekseen myös muut hänen ystävistään ei olleet yhtään sen hienovaraisempia kuin hänkään, vaan tuijottivat vaaleatukkaista ystäväänsä avoimesti.
"Kyllä, se olen minä, ihan omassa persoonassani", Stephanie sanoi ja yritti näyttää itsevarmemmalta kuin oli oikeasti. Sen paljasti vain pieni epävarmuuden välkähdys hänen ruskeissa silmissään, mutta Mischa osasi tulkita Stephanieta jo näin monen vuoden jälkeen kuin avointa kirjaa.
"Sinä sitten tulit takaisin", Peter sanoi ja tuijotti Stephanieta suu auki. Stephanie purskahti nauruun kaikkien yllätykseksi .
"Sinä et sitten muuttunut yhtään välkymmäksi minun poissa ollessani, Peter", Stephanie nauroi Lilyn ja Mischan vaihtaessa helpottuneita silmäyksiä keskenään: Stephanie ei ollut muuttunut yhtään, ei parempaan eikä huonompaankaan suuntaan.
Painostava hiljaisuus valtasi heidät, Peterkin oli hieman loukkaantunut Stephanien kommentista. Stephanien epävarmuus oli nyt selvästi näkyvillä. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle ja vaaleat hiukset keinuivat puolelta toiselle. Stephanie toivoi selvästi, että joka heistä aloittaisi keskustelemaan uudesta aiheesta, mutta he kaikki olivat niin järkyttyneitä Stephanien tulosta, etteivät saaneet mitään järkevää ulos suustaan.
"Itse asiassa, minulla olikin teille hieman asiaa..." Stephanie aloitti ja odotti, kunnes kaikki katsoivat häneen odottavasti. Hän yritti katsoa Remusta silmiin ja saada hieman selville sitä, mitä mieltä vaalea poika oli hänestä nykyään, mutta Remus väisti taidokkaasti hänen katseensa joka kerta. Eiköhän siinä ollut vastausta tarpeeksi, Stephanie ajatteli surullisesti, mutta ei antanut sen vielä häiritä itseään. Hänellä oli murehdittavanaan puhe, jota hän oli jo sairaalassa ollessaan harjoitellut.
"Amyn kuolemasta... Minulla meni se hieman ylitse, en oikein tajunnut sitä, se tuli niin yllätyksenä minulle", Stephanie aloitti hiljaisella äänellä, josta kuuli selvästi, että aihe oli herkkä hänelle vieläkin.
"Eiköhän se tullut meille kaikille, mutta silti kukaan muu ei masentunut", Remus mutisi hiljaa mutta selkeästi. Lilyn teki mieli lyödä Remusta, mutta ei ehtinyt edes sanomaan mitään ennen kuin Stephanie jo jatkoi puhettaan.
"Minä todella luulin, että se oli minun vikani", Stephanie jatkoi teräksisellä äänensävyllä ja yritti olla näyttämättä kuinka paljon Remuksen sanat olivat satuttaneet häntä. Hänen oli pakko sanoa nämä asiat nyt ystävilleen, miksi Remuksen oli pakko yrittää parhaansa pilata sitä? Eikö Remus enää välittänyttä hänestä?
"Mutta eihän se ollut sinun vikasi", James sanoi typertyneenä.
"Tiedän sen nyt, mutta en tiennyt silloin", Stephanie selitti. "Se oli kova pala minulle enkä osannut käsitellä sitä, saati puhua siitä kenellekään... Joten masennuin, näin se selitettiin minulle sairaalassa. Itse asiassa Violet selitti. Ja lähetti sivumennen sanoen sinulle terveisiä, Mischa", Stephanie hymyili ja Mischa vastasi hymyyn.
"Joten toivottavasti ette luule että olen jotenkin menettänyt järkeni tai jotain muuta vastaavaa... Olen täysin terve", Stephanie sanoi hymyillen leveästi.
Remus tuhahti.
Stephaniella meinasi pettää itsehillintä, mutta hän keräsi itsensä. "Remus, voisinko jutella sinun kanssasi hetken aikaa? Vaikka tähtitornissa?"
"Minulla ei taida olla vaihtoehtoja", Remus sanoi vieläkin töykeästi. "Koska?"
"Nyt heti", Stephanie sanoi hiljaa.
Remus nousi pois nojatuolista ja lähti huoneesta hirveällä vauhdilla. Stephanie jäi kummastellen katsomaan hänen peräänsä ja kuuli Lihavan Leidin valituksia siitä, kun Remus paiskasi muotokuvan perässään aivan liian kovaa.
"Mikä häntä vaivaa?" Stephanie kysyi ja katsoi hieman itkuisesti muihin ystäviinsä.
"Hän taitaa olla hieman loukkaantunut siitä, että et kirjoittanut hänelle mitään sairaalassa ollessasi", Lily sanoi ystävälliseen tapaansa asettumatta kummankaan puolelle. Se oli taito jota Mischa ihaili.
"Mitä... Ai, niinpä tietenkin", Stephanie huokaisi ja läimäisi kätensä otsalleen. "Taisin unohtaa selittää sen teille!"
"Niinpä taisit", Sirius virnisteli. Stephanie näytti lapsilta kiellettyä käsimerkkiä Siriukselle mutta virnuili samalla heikosti.
"Minua kiellettiin olemasta yhteyksissä teihin!" Stephanie sanoi kiihkeästi. "He eivät tienneet, oliko joku teistä laukaissut masennukseni, joten kukaan muu kuin perheeni ei päässyt vierailemaan luonani.... Arvatkaa, oliko hieman tylsää?"
"Mahtoi olla", Mischa sanoi ja irvisti myötätuntoisesti. Hän oli sentään saanut kutsua ystävänsä kylään luokseen sairaalaan. Ilman sitä vierailua hän olisi tullut hulluksi.
"No, minun pitänee mennä hänen peräänsä", Stephanie sanoi ja huokaisi syvään. "Luoja, tästä ei tule helppoa!"
"Mitä luulette, antaako Remus anteeksi Stephanielle?" James kysyi mietteliäästi kun Stephaniekin oli mennyt pois oleskeluhuoneesta.
"Miksi ei antaisi?" Lily kysyi kulmat kurtussa. "Stephaniella oli täysin ymmärrettävä syy!"
"Onhan se aika epäilyttävää", Sirius sanoi äänensävyllä, joka saisi McGarmiwankin epäilemään Dumbledoren viisautta. "Ehkä Stephanie oli vain rakastunut johonkin parantajapoikaan ja ei halunnut meitä sinne häiritsemään romanssiaan?"
"Sinä et puhu noin ystävästämme", Mischa sanoi kylmästi. "Luulisi että sinäkin osaisit olla hieman myötätuntoinen!"
"Se oli vitsi!" Sirius puolusteli itseään kiukkuisesti. "Minne sinun huumorintajusi on kadonnut, nainen?"
"Kuoli sinun järkevyytesi kanssa", Mischa mutisi ja Sirius oli juuri alkamassa huutamaan hänelle, mutta Peter läppäsi kätensä Siriuksen suun eteen. Sirius kuitenkin sai mutistua Peterin käden takaa jostain ‘piikikkäästä luonteesta'.
"Miten vain, minä menen pakkaamaan", Mischa sanoi ja heitti alentavan katseen Siriukseen, joka kamppaili yhä Peterin kanssa.
"Minne sinä oikein olet menossa?" Peter kysyi ihmeissään ja ei huomannut enää taistella Siriuksen kanssa, joka puri heti tilaisuuden tullessa Peteriä kämmeneen.
"Auts!" Peter huudahti ja loi mitä likaisimman katseen Siriukseen, joka vain kohautti olkiaan.
"Minä olen menossa Durmstrangiin, niin kuin kaikki muutkin viidennestä luokasta ylöspäin", Mischa sanoi hieman kyllästyneesti ja peitti onnistuneesti äänestään pelon.
"Ai niin", Jameskin sanoi. "Olin aivan unohtanut!"
"Yllätys", Lily mutisi ja James kutitti tätä hieman kostoksi saaden Lilyn kiljumaan korvia särkemällä tavalla. Mischa peitti korvansa nopeasti ja juoksi raput ylös makuusaliinsa.
Remus saapui tähtitorniin ja oli hieman hengästynyt nopean kävelynsä takia. Hän oli halunnut olla paikalla reilusti ennen Stephanieta ja oli onnistunutkin. Nyt hänellä oli hetki aikaa kerätä oma rohkeutensa.
Remus rojahti istumaan tähtitornin kylmälle betonilattialle ja hautasi päänsä käsiinsä. Stephanien yhtäkkinen ilmestyminen oli sekoittanut hänen päänsä. Hän ei tiennyt mitä sanoa tytölle. Teeskentelisikö hän, että kaikki olisi hyvin? Ei, sitä hän ei voinut tehdä. Oli tapahtunut liian paljon. He olivat jo hieman etääntyneet toisistaan eikä mikään voisi korjata tuota asiaa. Tai no, jos Remus oli aivan rehellinen itselleen, tilanteen olisi voinut korjata olemalla vain paljon Stephanien seurassa, mutta oli aivan eri asia, halusiko Remus sitä.
Miksi asiat olivat niin monimutkaisia hänelle? Eikö se riittänyt, että hän oli ihmissusi? Eikö hänen elämänsä olisi voinut olla upeaa, ilman mitään ongelmia? Onnellista elämää?
Hänen synkät ajatukset loppuivat kuin seinään, kun hän kuuli jonkun tulevan ylös tähtitornin rappusia. Stephanie, Remus tajusi heti ja tajusi ottaa kovan ilmeen kasvoilleen. Hän ei tekisi tätä liian helpoksi Stephanielle. Hän laittaisi tytön kärsimään, aivan kuin hänkin oli kärsinyt tiedottomana siitä, oliko Stephanie kunnossa.
"Sinäpä olit nopea", Stephanie aloitti ja katsoi Remusta ja hätkähti saman tien. Luoja, milloin hän oli nähnyt Remuksen noin vihaisena? Tuskin ikinä. Yhtäkkiä Stephanieta todella hermostutti.
"Niin, voisitko jo aloittaa tarinasi, minulla olisi hieman kiire", Remus sanoi töykeällä ja kovalla äänensävyllä. Stephanie nielaisi tuskin kuuluvasti, mutta Remus kuitenkin huomasi sen ja hymyili päänsä sisällä onnellisesti. Hän sai tytön hermostumaan, ja se tuotti hänelle kiellettyä mielihyvää.
"Remus, minun ihan oikeasti teki mieli kirjoittaa sinulle, mutta minua kiellettiin", Stephanie sanoi surullisesti ja hänen silmissään kimalteli kyyneleet. Remuksen sydän hätkähti syyllisenä, mutta ääni hänen päänsä sisällä käski jatkaa kovaa linjaa. Ei hän halunnut näyttää pehmeältä Stephanien silmien edessä, ei enää.
"Jos joku teistä olisi sanonut sanankin väärin, se olisi saattanut siinä tilassa ollessani vielä pahentaa asiaa", Stephanie selitti ja kuulosti aivan siltä, kuin olisi tarkoittanutkin sitä. "Sinun pitää ymmärtää Remus, en minä sitä tahallani tehnyt!"
"Ihan kuin voisin uskoa sinua", Remus sanoi töykeästi.
"Minä voin pyytää siitä vaikka parantajantodistuksen, jos et usko minuun", Stephanie sanoi murtuneena. Eikö Remus voinut enää edes luottaa häneen?
"Niin varmasti voitkin", Remus mutisi. "Mutta en ole varma, haluanko edes sitä."
"Miksi et?" Stephanie sanoi surullisesti ja katsoi häntä tutkailevasti.
Remus yritti keksiä nopeasti, miten saisi koottua tunteensa yhteen, ainoaan lauseeseen. Lopulta hän tiesi, että ei voinut hoitaa asiaa nopeasti yhdellä lauseella. "Minä todella luulin, että sinä välitit minusta, Stephanie. Mutta koska sinusta ei kuulunut mitään, en enää jaksanut edes odottaa kuulumisiasi..."
"Sinä pääsit minusta ylitse? Lakkasit minun saapumistani?" Stephanie jatkoi hänen lausettaan tuohtuneen kuuloisena. "Ei kuulosta sinun tapaiseltasi, Remus Lupin."
"Hemmetti, kuka sinä olet sanomaan, mikä on minun tapaistani ja mikä ei!" Remus lopultakin räjähti ja huusi Stephanielle päin naamaa. "Ethän sinä edes kunnolla tunne minua!"
"Miten niin en tunne?" Stephanie kiljui takaisin. "Minä seurustelin sinun kanssasi!"
"Ei se silti tarkoita, että olisit todella välittänyt minusta!" Remus karjui.
"Ahaa, eli nyt minä en siis ikinä edes välittänyt sinusta?" Stephanie sanoi äärimmäisen loukkaantuneena.
"Juuri niin, luultavasti sinä vain pidit hauskaa jonkun parantajapojun kanssa koko sairaalassa olosi ajan ja unohdit minut ja ystäväsi!"
Remuksen sanat jäivät kaikumaan tähtitornissa. Ällistynyt hiljaisuus valtasi koko huoneen, eikä sitä rikkonut mikään pitkään aikaan. Pelästyneenä Remus katsoi Stephanien ilmettä, yrittäen tulkita sitä, mutta turhaan. Stephanien vaaleiksi valahtaneilla kasvoilla oli täydellinen naamio.
"Hyvä on, ehkä minun olisikin parempi mennä kuhertelemaan vielä parin muunkin pojan kanssa", Stephanie sanoi musertuneena, mutta varmasti. "Tiedäthän, sitähän minä harrastankin. Pettämistä."
"Steph, en tarkoittanut sitä sillä tavalla...." Remus aloitti, mutta Stephanien kiljunta täytti hänen tärykalvonsa.
"VAI ET TARKOITTANUT? Me molemmat tiedämme, että tarkoitit sitä! En ole ikinä, IKINÄ ollut näin hemmetin vihainen!" Stephanie huusi ja piti pienen hengähdystauon, jonka jälkeen hän ilmoitti viileästi: "Hauskaa loppuelämää, Lupin."
Stephanie käännähti kannoillaan ja lähti huoneesta vieläkin vihaa puhkuen. Remus hautasi jälleen päänsä käsiinsä. Hän oli saanut, mitä oli tilannutkin - mutta miksi se ei sittenkään tuntunut oikealta ratkaisulta?
Stephanie suorastaan juoksi pois tähtitornista ja yritti koota itseään, mutta huomasi pian olevan sen olevan aivan turhaa, hän oli liian vihainen. Miksi hemmetissä Remuksen piti olla noin vaikea? Miksi hän vihjaili tuollaisia asioita, aivan kuin hän olisi... kevytkenkäinen?
Ei hän ollut kenenkään pojan kanssa kuherrellut sairaalassa, hän oli yrittänyt parantua mahdollisimman nopeasti masennuksestaan, mutta kuinka kauan kestäisi, että hän masentuisi uudelleen? Ei hän ollut enää niin vahva, kuin oli ollut ennen sairastumistaan, hän oli suorastaan heikko.
Stephanie ravisti päätään niin voimakkaasti, että kyyneleet lensivät pois hänen silmistään. Ei hän olisi halunnut erota Remuksesta, mutta ne sanat olivat vain lennähtäneet hänen suustaan ennen kuin hän oli edes ehtinyt ajatella niitä. Ehkä hän teki oikean ratkaisun, ehkä ei - mitä sitä enää murehtimaan? Hänellä olisi paljon murehtimista ilman Remustakin - esimerkiksi se, miten pärjätä Durmstrangissa.
"Ei, tuo on aivan liian kesäinen sinne..." Mischa mutisi itsekseen makuusalissaan ja heitti vaaleanvihreän hameen takaisin vaatekomeroonsa ottaen seuraavan uhrin käsiinsä. Keltainen pusero lennähti suoraan takaisin vaatekomeroon Mischan nyrpistellessä nenäänsä.
"En vain ymmärrä, miten minulla on vieläkin noin vanhoja vaatteita kaapissa", Mischa huokaisi ja yritti pakata edes jonkinnäköisiä vaatteita lattialla olevaan avoimeen matka-arkkuun.
"Sinullahan on ihan hirveästi vaatteita", Lily kummasteli sängyltään katsoen Mischan pursuavaan vaatekomeroon.
"Minulla? Paljon vaatteita? Näkisitpä Stephanien vaatekasan", Mischa nauroi. "Odotapa vain, kun näet sen vaateröykkiön..."
"Mitä minusta?" Stephanie kysyi ovenraosta.
"Sitä vain, että en tunne ketään kenellä olisi niin paljon vaatteita kuin sinulla..." Mischa sanoi ja katsoi Stephanieta. Tytön silmät punoittivat hieman ja Mischa pidätti huokaustaan - Stephanien paluu kouluun ei tainnut sujua loistavasti.
"Mikä hätänä, Steph?" Lily kysyi myötätuntoisen kuuloisena ja nousi nopeasti ylös sängyltään.
"Ei mikään, oikeasti", Stephanie sanoi apealla äänensävyllä. "Minä... Minulla oli vain hirveän ikävä teitä ja isoa vaatekasaani."
"Eikö sinua muka vaivaa mikään muu?" Mischa kysyi niin lempeästi kuin osasi. "Siitähän sinun ongelmasi viimeksikin alkoi. Kun et puhunut meille tarpeeksi avoimesti ongelmistasi."
Stephanie näytti ymmärtävän saman asian ja istahti sängylleen, alkaen hieman nyyhkimään. Lily istui hänen viereensä ja halasi Stephanieta.
"Sanoiko Remus jotain sinulle?" Lily kysyi.
Stephanie nyökkäsi ja nyyhki entistä enemmän.
"Mitä hän oikein sanoi?" Mischa kummasteli ja mietti, mitä ihmettä Remus oli sanonut saadakseen Stephanien noin tolaltansa, eikö Remus ollut aina kiltti heille kaikille, varsinkin Stephanielle?
"Hän... oli niin hirveän töykeä ja etäinen... ja sanoi, että... minä luultavasti olin jo kuherrellut jonkun muun pojan kanssa..."
"Mitä?" Mischa kiljahti. Hän ei voinut sietää, jos joku epäili hänen tai hänen ystäviensä uskollisuutta, varsinkaan jos he eivät olleet tehneet mitään. "Miten hän oikein kehtasi?"
"Mischa, rauhoitu", Lily sanoi rauhallisesti. "Mitä sinä vastasit, Stephanie?"
"Minä... käskin hänen viettää oikein mukavaa loppuelämää", Stephanie sai sanottua ja purskahti entistä suurempaan itkuun. "Miksi minä sanoin niin?"
"Ihan oikein sellaiselle ääliölle", Mischa mutisi hiljaa mutta Lily ilmeisesti kuuli sen, sillä tyttö katsoi häntä pahasti. Mischa kohautti puolustelevasti olkiaan.
"Stephanie, sinä luultavasti olit vain vihainen... Kyllä Remus kuuntelee sinua, jos haluat pyytää anteeksi..." Lily lohdutteli parhaansa mukaan.
"Niin, mutta haluanko minä pyytää anteeksi?" Stephanie nyyhki. "Minä en aio teeskennellä, etteikö hänen sanansa olisivat satuttaneet minua!"
"Eikä sinun pidä teeskennelläkään", Mischa sanoi huokaisten. "Stephanie, nyt sinun pitää olla vain vahva ja muistaa, että Remuksen sanat eivät mitenkään olleet sinun vikasi."
"Minä en halua olla vahva", Stephanie sanoi ontosti. "Juuri nyt minä toivon, että en olisi tullut tänne ollenkaan."
"Mutta sitten sinä et olisi päässyt kostamaan Cocolle", Mischa sanoi ovelasti. "Minä tarvitsen sinua, Stephanie, meidän pitää näyttää heille, että he eivät voi pompotella meitä!"
Stephanie hymyili hänelle pienesti. "Toisaalta, tämä kaikki on sen arvoista, kun saan nähdä Cocon raivostuneen ilmeen..."
"Siinä on oikea asenne", Mischa sanoi ylpeänä. "Nyt, Stephanie, pakkaamaan!"
Stephanie nousi hymyillen sängyltään ja avasi vaatekaappinsa ovet. Pari paitaa lensivät heti pois ylimmiltä hyllyiltä, niin täynnä se oli vaatteita. Lilyn leuka loksahti auki ja Mischa loi häneen voitonriemuisen katseen.
Lopulta koitti aamu ja se päivä, jota Mischa pelkäsi eniten. Lähtö Durmstrangiin olisi vain tunnin päästä ja Mischa yritti epätoivoisesti etsiä viimeisiä vaatteitaan, jotka oli unohtanut pakata edellisiltana.
"Stephanie, oletko nähnyt minun mustaa t-paitaani?" Mischa kysyi epätoivoisesti viskoessaan muita vaatteitaan hujan hajan.
"Minä taisin pakata sen omaan laukkuuni, annan sen sitten perillä", Stephanie virnuili. Mischa loi häneen myrtyneen katseen.
"Toisin sanoen olit lainannut paitaani ja yritit toivoa, että saisit sen omaksesi?"
"Juuri niin, Mischaseni."
"Sinä alhainen..."
"Hei, meidän pitää lähteä eteishalliin näillä minuuteilla", Lily muistutti yläsängyltä maatessaan. Hän oli pakannut jo hyvissä ajoin eikä hänellä ollut mikään hukassa. "Teillä ei ole aikaa tuohon!"
"Millä me menemme Durmstrangiin?" Stephanie kysyi hajamielisesti vielä etsien jotain.
"Ei Dumbledore kertonut", Mischa sanoi mietteliäästi. "Kaikki mitä meille kerrottiin, oli että meidän pitää olla kymmeneltä eteishallissa matkatavarat mukana. Siinä se."
"Nyt meidän pitää lähteä", Lily sanoi katsoen kelloaan ja hoputti ystäviään.
Eteishalli oli täynnä viides-, kuudes- ja seitsemäsluokkalaisia kun Kelmit saapuivat hieman myöhässä sinne raahatessaan raskaista matka-arkkujaan. Nopeasti vilkaisten James paikansi tyttöystävänsä ja Mischan ja Stephanien nurkasta istumasta. James lähti viemään ystäviään sinne suuntaan, vaikka Remus olisi maksanut mitä tahansa, ettei hänen olisi tarvinnut olla Stephanien lähettyvillä - häntä nolotti aivan liikaa.
"Valmiina sotaan?" James kysyi pirteästi tytöiltä ja suuteli nopeasti Lilyn otsaa.
"Aina valmiina", Mischa sanoi ja hymyili helpottuneena. Onneksi heillä sentään olisi kavereita tukenaan, sillä paluusta ei tulisi helppo.
Sirius istahti Mischan viereen matka-arkun päälle ja kietoi toisen kätensä Mischan lantiolle. Mischa piti elettä sovinnon eleenä ja nojasi helpottuneena Siriuksen olkapäähän.
Lopulta Dumbledore ja McGarmiwa saapuivat eteishalliin. Puheenhälinä häipyi välittömästi kun rehtori nosti kätensä ilmaan.
"No niin, tänään lähdemme siis Durmstrangin kouluun vierailulle ja kuten Minerva minua ystävällisesti muistutti, on siis aika muistuttaa hyvistä käytöstavoista. Emmehän me halua eripuraa koulujen välille", Dumbledore sanoi ja katsoi huvittuneena Kelmejä, jotka virnuilivat avoimesti toisilleen.
"Nyt kun niistä on muistutettu, voimme siis lähteä!" Dumbledore kajautti. "Ulkona odottavat vaunut, menemme niillä Tylypahkan pikajunan laiturille!"
"Tietenkin, menemme pikajunalla!" Lily hihkaisi. "Tämähän on upeaa!"
"En malta odottaa", Stephaniekin sanoi mutta hänen epävarma äänensävynsä kertoi jotain aivan muuta.
****
A/N2: Saisinko kommentteja, vaikka jatkossa on kestänyt ikuisuus?
-
En ole tainnut kommentoida tuota edellistä lukua.
Mutta sanon kuitenkin että pidin siitä (:
Ja pidin jatkosta (:
Aivan ihanaa tekstiä (:
Ja taas minun rakentava palaute on jossain... öö.. jossain.. tuolla *huitaisee jonnekin kauas kädellä*
Mutta joo..
Joku kohta tuolla luvussa oli, mikä oli lievästi sanottuna epäselvä ja kaipasi jotain sanaa.
Mutta koska sanoit ettei sitä ole betattu niin asia korjaantunee.
Joo..
Nyt kuitenkin minun on poistuttava (jotkut muutkin haluavat koneelle)
joten enempää sanoja en pysty tuhlaamaan.
Kiitos Isosti Kun Saatiin Jatkoa
Cir*Katwi
-
voi tota remusta ja stephanieta =) tykkäsin tästäkin luvusta, kiva ku stephanie tuli takasin, eipä tässä muutaku että jatkoa odottelen ^^
~nuuhku
-
Oi! Tykkäsi TAAS tästä luvusta!!! Jatkoa ^__^
-
oli (taas) ihana. pari jotain virhettä, esim. jossain ois pitäny lukea helppoa, mutta luki helppo, yms. mutta ei todellakaan mitään isompaa. hienoa tekstiä taas. voi remus :(
"Sinä pääsit minusta ylitse? Lakkasit minun saapumistani?" Stephanie jatkoi hänen lausettaan tuohtuneen kuuloisena. "Ei kuulosta sinun tapaiseltasi, Remus Lupin."
tosta ainakin puuttuu joku sana: Lakkasit odottamasta... kenties?
-
Luku oli taas ihan hyvä, hienosti kirjotettu, ja kun vaan saat sen betatun version tänne niin sitten on hyvä, tuo sama sanan puutuminen jonka emit oli jo tuolla maininnut häiritsi minuakin, mutta muuten ihan hyvä, harmi vaan kun siinä kesti näin kauan :)
Mutta laita nyt sitten taas pian jatkoa, ihan oikeasti!
Mya Musta
-
[size=85]Anteeks tämä pitkä tauko kun en ole kommentoinut, mutta päässä on pyörinyt miljoona muuta asiaa samanaikaisesti!
Mutta nyt tähän ei varmaa kovin rakentavaan kommenttiin.. ;)
Kaikki 4 viimeisintä osaa ovat loistavia, varsinkin tämä viimeinen. Tuntuu siltä, että tää paranee aina osa osalta kivemmaksi! ;D
Ihanaa että Stephanie tuli takaisin, vaikka sillä ei ois saanu mennä Remuksen kanssa poikki.. Mutta ikinähän sitä ei tiedä miten käy.
Kaksi kirjoitusvirhettä huomasin jossain mutta muuten teksti on loistavaa! :P Toinen oli muuten se sanan puuttuminen. ;)
Jatkoa pian. Hope so! [/size]
~Scar
-
tää on nyt tosi turha viesti, mutta toivoisin että jatkaisit pian. edellisestä kun on kulunut jo aika kauan. olisko mitenkään mahdollista?
-
Kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet kommentoida tähän, vastaan heille seuraavan kerran kun laitan jatkoa :)
Eli, kirjoitusintoni on ollut hieman laimeaa viime aikoina, ja joudun nyt laittamaan tämän pienelle tauolle. Tarkoitus on kuitenkin kirjoittaa tämä ficci loppuun, eli jatkan teidän piinaamistanne kyllä mahdollisimman pian, kun saan järkevää jatkoa kyhättyä. Kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet lukea tätä ja jatkoa kyllä seuraa vielä!
-
AAAAARGGGGGGG... *huoh* mutta koitathan saada sen inspiraation nopeasti takasin.jooko
-
mä niin RRRRakastan tätä ficciä! tämä on jotain niin loistavaa ^^ jatkoa odotan, ja tauon takia joka yö itseni uneen itken. ja rupean sun hovimestariks jos tää jatkuu näin hyvänä. ps. remus on ihan kakkapää XDDD
-
A/N: Hihii, minä täällä taas. Olen saanut inspiraation takaisin ja kirjoittaminen sujuu taas ongelmitta ja halusin tulla laittamaan nopeasti jatkoa. Luvusta tosin voi nähdä, etten ole kirjoittanut vähään aikaan... Mutta toivottavasti paranee vielä ajan myötä tuo laatu ^^
Luku 30
Menneisyyden varjoissa
Matka Durmstrangiin oli jo kestänyt kymmenen tuntia, mikä oli ollut raskasta Tylypahkan oppilaille. Kaikista tuntui, että olisi kulunut jo monta päivää siitä, kun he hyppäsivät Tylypahkan punaiseen pikajunaan ja ottaneet suunnakseen Durmstrangin, mutta kello todisti heidät vääräksi.
Kukaan heistä ei tietänyt, minne he olivat menossa. Pikajunan ikkunat olivat mustat, eivätkä he nähneet siitä läpi.
"Vainoharhaista, he eivät halua koulun sijainnin tulevan julki", Mischa tuhahti ja kaikki muut nauroivat tytön vihaiselle äänensävylle; Mischa ei ikinä muistellut lämmöllä vanhaa kouluaan.
Tappeluiltakaan ei oltu vältytty; Lily kuuli käytäviltä juorun, jonka mukaan Bellatrix oli lyönyt Rodolfus Lestrangea, poikaystäväänsä.
"Miksi ihmeessä, luulisi että heidän kieroutuneet mielensä sopisivat yhteen", Mischa kuittasi juorun.
"Sinä sanot minua aina kieroksi, eli laitatko sinä minut samalle viivalle minun serkkuni kanssa?" Sirius tivasi Mischalta, joka huokaisi silminnähden ärsyyntyneenä.
"Te olette sukulaisia, totta kai teidät laitetaan joskus samalle!" Mischa selitti kuin pikkulapselle, mutta Sirius ei tyytynyt siihen vaan näytti nyrpeää naamaa.
"Mutta jos se yhtään lohduttaa, olet muuten aivan päinvastainen kuin serkkusi", Mischa pyöritteli silmiään. Sirius näytti miettivän hetken ja näytti sitten tajuavan, että sen parempaa vastausta hän ei Mischasta irti saisi, joten hän hymyili leveästi ja jakoi pitkän suudelman Mischan kanssa.
"Voisitteko te olla edes hetken irti toisistanne?" Remus kysyi tylsistyneenä ja käänsi katseensa ikkunasta ulos. James, Lily, Sirius, Mischa ja Peter katsoivat toisiaan hämmästyneinä ja päättivät antaa asian olla. Stephanie oli nukahtanut jo pari tuntia sitten ja oli edelleenkin sikeässä unessa.
Remus katsoi ikkunasta ulos ja yritti olla hermoilematta tulevaa koitosta. Hänen pitäisi pyytää anteeksi Stephanielta ja lisäksi yrittää olla näyttämättä sitä tosiasiaa, että hän todella pelkäsi Stephanien ja Mischan puolesta. Tytöille ei olisi todellakaan helppoa palata vanhaan kouluunsa, josta heidät potkittiin pois. Hän ei voinut kuin toivoa parasta.
"Stephanie, herää, me olemme pian perillä!"
Mischan kirkas ääni tunkeutui Stephanien tärykalvoihin ja sai hänet hätkähtämään. Stephanie nosti päätään penkiltä ja katsoi vauhkona ympärilleen.
"Mistä te sen tiedätte, eikö ikkunat olekaan peitetty?" Stephanie kysyi hurjana ja katsoi juuri ikkunaa sen jälkeen, kun oli esittänyt kysymyksen.
"Ahaa, he siis aukaisivat jo meille ikkunat?" Stephanie sanoi nolona ja katsoi närkästyneenä muita, jotka nauroivat. "Mistä minä sen olisin voinut tietää, minä nukuin!"
"Niistä on näkynyt ulos jo pian viisi minuuttia", James sanoi ja katsoi mietteliäästi ulos ikkunasta. "Onpa täällä paljon lunta, vai mitä?"
"Aika lailla", Sirius myönsi. "Toisaalta, mikä sen mahtavampaa! Voimme aina aloittaa lumisodan Luihuisia vastaan!"
"Mikä suuri kosto se olisikaan Luihuisille", Lily naurahti ja yritti peittää pelkoaan. Hän ei pitänyt Durmstrangilaisista, sillä he olivat kaikki liian uppoutuneita pimeyden voimiin.
"Onkohan Durmstrangilaiset meitä vastassa, kuten me olimme heitä?" Peter kysyi ja katsoi mietteliäästi Stephanieta.
"Minä en kyllä tiedä, meidän koulussa oloaikana Durmstrangiin ei tullut yhtään vierasta..." Stephanie sanoi hitaasti miettien.
"Todennäköisesti he eivät ole meitä vastassa", Mischa tokaisi ja yritti laittaa hiuksiaan siistille ponihännälle. "Pelkäävät paleltavansa herkän hipiänsä tai jotain."
"Tuskin sentään", Lily kumosi heti. "Kyllä he nyt sen verran vieraitaan arvostavat..."
"Ai sen jälkeen kun Kelmit ovat pilailleet rehtori Jonesin kustannuksella? Varmasti, Lily, varmasti..." Stephanie hymyili muistolleen.
Pikajuna pysähtyi viimeinkin ja oppilaat alkoivat herätä hitaasti tulevaan koitokseen. Pitkä junamatka oli vaatinut veronsa: suurin osa oppilaista haukotteli avoimesti käytävillä ja yrittivät edes hieman kohentaa nahistunutta ulkonäköään. Edes ulkona odottava kirkas pakkanen ei saanut heidän mieliään virkistymään.
Mischa tuijotti ikkunasta ulos ja istui hetken aikaa vielä penkillä, kun muut olivat lähteneet pois vaunu-osastolta. Isot lumikinokset olivat puhtaan valkoisia, niin kirkkaita, että Mischan silmiin sattui. Mutta hän ei halunnut kääntää katsettaan pois. Lumikinokset toivat hänen mieleensä muistoja, niin ikäviä kuin hyviäkin sellaisia. Vaikka hän kuinka yritti poistaa kaikkia hyviä muistojaan Durmstrangista, hän ei siihen pystynyt. Hänellä oli ollut hauskaa ennen kuin hän oli tajunnut, mikä oli väärin ja mikä oikein. Hänen moraalinsa oli korkeammalla kuin muiden Durmstrangilaisten yhteensä.
Entä jos hän ei olisi kapinoinut? Olisiko hän vieläkin Durmstrangissa, kiltisti istumassa ja kuuntelemassa luentoa erilaisista puolustuskeinoista, jotka olivat hieman kyseenalaisia ministeriön edessä? Entä olisiko Stephanie vielä Durmstrangissa, ellei hän olisi suorastaan pakottanut tyttöä vaihtamaan mielipiteitään? Olisiko hänestä tulossa kovaa vauhtia kuolonsyöjä, Voldemortin palvelija ja olisiko hänkin silloin pitänyt naamiota naamansa edessä ja vannonut kuraveristen kuolemaa?
"Älä ajattele sitä", Mischa sanoi vahingossa ääneen ja häpesi suuresti, kun kuuli selkänsä takaa tirskahduksen.
"Olen aina tiennyt, että olet hieman hullu, mutta että vielä itsensä komenteleminen ääneen.." Siriuksen hyväntuulinen ääni päivitteli ja Mischa pakottautui naurahtamaan ja toivoi todella, että olisi edes kuulostanut hieman uskottavalta.
"Pelottaako sinua?" Sirius kysyi seuraavaksi ja Mischa tiesi välittömästi, että oli epäonnistunut olemaan uskottava.
"Hieman", Mischa sanoi kohauttaen olkapäitään ja katsoi vielä kerran ikkunasta ulos. "Menikö muut jo?"
"Kyllä, he odottavat meitä pikajunan oven edessä", Sirius sanoi hymyillen. "Ihmettelimme jo, minne sinä jäit."
"Piti saada ajatuksia hieman kokoon", Mischa selitti ympäripyöreästi ja katsoi Siriusta silmiin. "Onko sinusta ihan tyhmää, että olen oikeastaan hieman iloinen tullessani tänne pitkästä aikaa?"
Sirius näytti ensin hieman hämmentyneeltä, mutta peitti sen nopeasti. "No ei se minusta tyhmää ole.. Kai meidän on vaikea luopua sellaisesta asiasta, mitä olemme pitäneet kotina puolet elinajastamme", Sirius sanoi katkerasti.
Mischa katsoi poikaystäväänsä niin myötätuntoisesti kuin ikinä osasi. "Ei tainnut olla helppoa tulla potkituksi omasta suvustaan?"
"Ei se ollutkaan", Sirius myönsi hiljaa. "Mutta Potterit ottivat minut asumaan heille lomien ajaksi, joten minun ei ole tarvinnut nähdä heitä."
Mischa nousi omalta paikaltaan ja halasi Siriusta. Poika murahti ja vastasi halaukseen, mutta Mischa irtautui nopeasti hänestä. Tytöllä oli epämääräinen aavistus siitä, että poika ei kestänyt hänen sääliään. Mischa oli ikionnellinen siitä tosiasiasta, että hänellä oli perhe joka todella välitti hänestä.
"Mennään, meidän pitää ehtiä vielä kiusaamaan Durmstrangilaisia läsnäolollamme", Mischa iski silmää Siriukselle ja sai kiitollisen hymyn palkaksi.
"Mitä minä sanoin", Mischan voitonriemuinen ääni sanoi, kun Kelmit, Lily, Stephanie ja hän kävelivät kohti Durmstrangin linnaa. Se oli vain nelikerroksinen ja näyttikin paljon pienemmältä kuin Tylypahka, ainakin Lilyn mielestä. Mutta sillä näytti olevan paljon enemmän tiluksia...
"Mitä sinä muka sanoit?" James kiusasi tahallaan ja yritti rikkoa hiljaisuutta, joka vallitsi kaikkien Tylypahkalaisten yllä. Kukaan ei vaikuttanut olevan iloinen Durmstrangiin joutumisesta. Rehtori Dumbledore johti joukkoa McGarmiwa vierellään. Rehtori Dumbledoren ilme oli seesteinen ja onnellinen, kun taas McGarmiwan ilme oli yhtä kireä kuin hänen nutturansa.
"Minä sanoin, että he eivät ole meitä vastassa", Mischa sanoi ja hymyili ylimielisesti Jamesille. "Minä olin oikeassa."
"Naiset ja heidän pakkomielteensä olla oikeassa", James nauroi ja otti Lilyä kädestä kiinni. He lähestyivät yhä lähemmäs linnaa. Jamesin sydän värähti melkein kuin huomaamattomasti, mutta hän tunsi lievän pahoinvoinnin kohoavan sisällään. Lily oli kuraverinen... Mutta tiesikö siitä kukaan muu kuin Tylypahkalaiset?
"Aivan, Sarvihaara", Sirius sanoi iloisesti ja kumartui ottamaan mustaan hansikkaaseensa hieman lunta ja taputteli sitä innoissaan. "Tämähän on upeaa!"
"Sitä kutsutaan lumeksi, Anturajalka", Peter sanoi viisaasti ja muut purskahtivat nauruun Siriuksen teeskennellessä olevansa loukkaantunut.
"Kyllä minä nyt lumen tunnistan, rotta", Sirius sanoi ja katsoi pahastuneena Peteriä. "Tätä minä tarkoitin upeaksi!"
Sirius otti kunnon heittoasennon ja katsoi pitkän aikaa kohdettaan tarkasti. Lopulta Sirius viskasi lumipallon menemään lujaa vauhtia. Kumaus kertoi pallon osuneen kohteeseensa. Raskas kiroaminen alkoi välittömästi kumauksen jälkeen.
"SINÄ SENKIN - "
"Mitä täällä tapahtuu?" McGarmiwan kireä ääni tiedusteli ja hän pysäytti joukon. Mischa ei voinut olla tirskumatta nähdessään Kalkaroksen rasvaisten hiusten valuvan märkää lunta.
"En minä vain tiedä, arvon professori", Sirius sanoi viattomasti ja katsoi suurin silmin tuvanjohtajaansa. "Joku taisi heittää Ruiku - tarkoitan, herra Kalkarosta päähän lumipallolla."
"Ja teillä ei tietenkään ole mitään hajua, kuka se saattoi olla, Musta?"
"Ei tietenkään, vai onko sinulla muunlaisia todisteita?"
"Niin minä arvelinkin", McGarmiwa sanoi. "Entä näkikö kukaan teistä, kuka pallon heitti?" McGarmiwa kysyi ympärillä olevalta väkijoukolta, mutta kaikki olivat hiljaa. Joko he pelkäsivät Kelmejä tai sitten he vain pitivät pilaa loistavana.
"Hyvä on, selviätte ilman rangaistusta tällä kertaa", McGarmiwa puhisi hiljaa. "Mutta minä varoitan, Musta, jos minä saan selville sinun temppuilleen tällä vierailulla hetkenkään vertaa, minä takaan henkilökohtaisesti, että sinun loppuvuodestasi ei tule mukava."
"Uhkaileeko professori?" Sirius kysyi kauhistuneena.
"En tietenkään, onko sinulla todisteita?" McGarmiwa sanoi ja hetken ajan näytti siltä, että hän hymyili. Sitten hän oli jo kääntynyt ja johdatti joukkoa kohti linnan etuovia.
Äimistynyt hiljaisuus valtasi Kelmit, Lilyn, Mischan ja Stephanien. Sitten Sirius rikkoi sen:
"Pahus, että hänellä on kieroutunut huumorintaju!"
Sisällä Dumstrangissa oli melkein yhtä kylmä kuin ulkonakin. Kolkot kiviseinät tehostivat pelottavaa vaikutelmaa ja käytävässä oli synkkää. Lily kurtisti hieman kulmiaan. Paikka oli kuin jästien kauhuelokuvista, puuttui vain se, että nurkan takaa hyppäisi zombi. Hän ei mahtanut itselleen mitään, hän tarttui Jamesia kädestä ja luotti siihen, että tämä hakkaisi kaikki zombit pois hänen kimpustaan.
Käytävän päässä oli kaksi puuovea jotka avautuivat nopeasti. Lily hätkähti pahasti ja odotti jonkinlaisen hirviön astuvan ovesta sisään. Ensijärkytyksestä toivuttuaan Lily huomasi rehtori Jonesin kävelevän ylpeästi käytävää pitkin. Lily hymyili vinosti. Siinäpä vasta olikin hirviö!
"Lily, mille sinä hymyilet?" James kuiskasi hiljaa hänen korvaansa, mutta Lily ei sanonut mitään, hymyili vain. Hänet valtasi onnellinen tunne, tunne joka kertoi, että kaikki järjestyisi. Hänellä oli James ja ystäviä.
"Hyvää iltaa", rehtori Jones sanoi mahtipontisesti ja kätteli rehtori Dumbledorea nopeasti. Tylypahkan rehtori hymyili seesteisesti kollegalleen.
"Hyvää iltaa, Gregory", Dumbledore hymyili edelleen. "Tämä onkin ensimmäinen kerta kun olen täällä. Teillä on kaunis linna."
"Kiitos", Jones vastasi jäykästi. "Olemme järjestäneet teille pidot ruokailusalissa."
"Miten kilttiä", Dumbledore sanoi . "Ruoka maistuukin pitkän matkan jälkeen!"
Jones nyrpisti kapeaa nenäänsä ja lähti kävelemään kohti puuovia Dumbledoren seuratessa. Muut seurasivat kahta rehtoria hiljaisina. Kukaan ei puhunut mitään.
Ruokailusaliksi kutsuttu huone oli matalakattoinen ja vaikutti Tylypahkan tyrmiltä, mutta oli vain isompi ja vielä hieman synkempi. Iloisuus ei vaikuttanut olevan teema tässä linnassa, Sirius mietti ja katseli ihmeissään ympärilleen. Pitkiä pöytiä oli seitsemän, joista kuudessa istui jo Durmstrangilaisia. Jokainen katseli tylypahkalaisia vihaisesti. No, tunne oli molemmin puoleinen, Sirius ajatteli katkerasti. Mitä ihmettä taikaministeri oli miettinyt, kun oli päättänyt vierailujen puhdistavan ilmaa ja tuottavan yhteistyötä? Hän oli ollut kolme minuuttia tässä saastaisessa koulussa, ja hänen teki jo nyt mieli kuristaa joku!
Mischa mietti tietämättään aivan samaa kuin Sirius. Hän tunti olonsa epävarmaksi, eikä pitänyt siitä tunteesta. Hän muisti aivan liian paljon tästä koulusta, tästä huoneesta... Koulu tuntui repivän sellaisia haavoja auki, joidenka olemassa olosta Mischa ei edes tiennyt. Hän luuli, että hän oli jo ylitse tästä koulusta, mutta niin ei tainnutkaan olla.
Mischan haalean siniset silmät osuivat erääseen pöytään, jossa hän tiesi seitsemäsluokkalaisten istuvan. Durmstrangin oppilaat oli jaettu pelkästään luokka-asteisiin, heillä ei ollut tupia ja yleensä samalla luokalla olevat istuivat samassa pöydässä. Nyt eka- ja tokaluokkalaiset istuivat samassa pöydässä, jättäen Tylypahkalaisille yhden pöydän vapaaksi. Hänen harmikseen se oli seitsemäsluokkalaisten vieressä, väliä ei ollut kuin kaksi metriä. Mischa mietti, oliko se tarkoituksellisesti järjestetty, ettei hänelle ja Stephanielle tulisi hetkeksikään iloinen olo.
"Tervetuloa vaatimattomaan kouluuni, Tylypahka", rehtori Jones sanoi mahtipontisesti ja käveli samalla isoon pöytään, jossa istui opettajia. Salissa oli niin hiljaista, että siellä olisi kuullut hiuksenkin putoamisen.
"Tylypahkalaiset oppilaat, saatte osallistua koulumme tunneille oman luokka-asteenne kanssa", Jones sanoi vieno hymy huulillaan ja Stephanie kirosi hiljaa. "Lisäksi saatte käyttöönne ekaluokkalaisten huoneen, sillä he nukkuvat vierailunne ajan tokaluokkalaisten kanssa. Mutta nyt, pitkän matkan jälkeen, istukaa alas ja antakaa meidän viihdyttää ja sivistää teitä."
Kaikki taputtivat, Tylypahkalaiset tosin hieman innottomasti. He istuivat alas heille tarkoitettuun pöytään, ja kotitontut astuivat sisään ovista, kantaen ruoka-astioita.
"Mitä ihmettä?" Lily paheksui ääneen katsellessaan närkästyneesti kotitonttuja, jotka kiireellä laskivat ruokaa pöytiin.
"Ohhoh", Remus ihmetteli. "Onpa koreata."
"Miten kotitonttuja voidaan sortaa näin?" Lily kysyi ja katsoi ihmetellen muita. "Heidät on pakotettu kantamaan ruokaa ja..."
"Tuskin heitä pakotettu on, Lily", Stephanie sanoi hiljaa. "Kotitontut nauttivat työnteosta, ovat nauttineet menneisyydessä ja tulevat nauttimaan tulevaisuudessa."
"Minä en voi ymmärtää sitä", Lily mutisi. "Jotain tasa-arvoa pitäisi olla."
Raskaan aterian jälkeen heidät saatettiin heidän makuusaliinsa. Kyseessä oli yksi oleskeluhuone, josta johti kaksi ovea: pojille ja tytöille oli omat makuusalit. Tylypahkalaiset alkoivat purkamaan tavaroitaan ja asettuivat jotenkin taloksi: monen ilmeistä näki, etteivät he viihtyneet lainkaan.
Sirius, Remus, James ja Peter astuivat sisään pojille tarkoitettuun makuusaliin. Sali oli mielikuvituksettomasti sisustettu sinisellä eikä siellä tuntunut olevan minkäänlaista yksityisyyttä.
Kelmit heittivät tavaransa neljälle lähellä olevalle sängylle ja jäivät istumaan niille. He eivät turhaan kiirehtineet purkaamisen kanssa.
"Minä vihaan tätä paikkaa jo nyt", Sirius ärähti ja muut nyökyttelivät hiljaisina. "En aio kestää tätä kauaa."
"Mitä sinä aiot tehdä, hypätä luudanvarren selkään ja lentää tiehesi?" James sanoi huvittuneena ja Sirius heitti tätä tyynyllä.
"Pölvästi! En olisi niin tyhmä, että jäädyttäisin aivoni tuolla pakkasessa", Sirius sanoi ylpeästi ja katsoi muita teeskennellyn vähättelevästi.
"Mitkä aivot?" Peter kysyi hiljaa ja sai Remuksen ja Jamesin repeämään nauruun.
"Tutun oloista, vai mitä?" Stephanie sanoi Mischalle ja läjäytti matkatavaransa kovaäänisesti vaaleanpunaisen huoneen lattialle.
"Ehkä liiankin, jos tiedät, mitä tarkoitan", Mischa sanoi väsyneen oloisena ja kaatui sängylle, joka oli lähimpänä. "Täällä on vieläkin vaaleanpunaista."
"Ilmeisesti", Lily sanoi hyväntuulisena ja valitsi sängyn, joka oli melkein Mischan vieressä. "Kivan värinen, täytyy myöntää. Mutta miksi kaikki nukkuvat samassa tilassa?"
"Tilansäästöä, Lily, tilansäästöä", Stephanie huomautti näsäviisaasti. "Sitä paitsi, näin Jones varmistaa, ettei kukaan varmasti tee mitään mistä voisi olla haittaa muille."
"Vau", Lily henkäisi. "Jones taitaa olla oikeasti päästään vialla."
"Aivan", Mischa henkäisi ja riisua välittömästi vaatteitaan pois päältään. "Minua väsyttää, taidan mennä saman tien nukkumaan."
"Minä myös", Lily sanoi ja alkoi myös vaihtamaan asuaan pyjamaan.
Stephanie mietti hetken.
"Minä taidan mennä vielä kävelylle", hän sanoi epäröiden. Mischa ja Lily katsoivat häneen kummastuneina, molempien katseissa oli yllättyneisyyttä ja ihmetystä.
"Haluatko että tulemme mukaan?" Lily kysyi.
"Ei, menkää te vain nukkumana, tulen pian", Stephanie vakuutteli ja asteli huoneesta ulos.
Stephanie käveli pitkästä aikaa Durmstrangin kylmillä käytävillä. Hänen olonsa oli aika kummallinen, sillä hän ei ollut uskovansa palaavan tähän kouluun potkujensa jälkeen. Ihmeitä ilmeisesti tapahtui, Stephanie ajatteli sarkastisesti. Häntä harmitti olla jälleen täällä, loukussa vanhoihin muistoihin.
Stephanie käveli tuttuja paikkoja läpi, virkistääkseen muistiaan. Käytävillä ei ollut enää ketään, hän sai olla yksin. Hän arveli, että kello oli jo liian myöhä olla käytävillä, joten hän hiipi paikasta toiseen ja varmisti, ettei jäisi kiinni. Hän ei aikonut mennä Jonesin haukuttavaksi enää kertaakaan.
Stephanie käveli kirjaston ohitse, seitsemäsluokkalaisten makuusalin ohitse ja kävi muissa paikoissa, joissa oli kävellyt viimeksi vuosi sitten. Häntä alkoi jo väsyttämään ja hän katui, että oli lähtenyt niin pitkälle. Käännyttyään takaisin päin Stephanie kuuli seitsemäsluokkalaisten makuusalin oven aukenevan. Stephanie meni nopeasti nurkan taakse ja hän tunsi kuinka hänen sydämensä nousi säikähdyksestä kurkkuun. Oli ollut huono idea lähteä tänne, Stephanie manasi mielessään.
"Olet myöhässä", tuntematon ääni syytti toista käytävällä ja Stephanie höristi korviaan. Ääni kuulosti melko tutulta... mutta tytön nimeä Stephanie ei saanut mieleensä.
"Mitä sitten?" ylimielinen ääni kysyi pilkaten. "Sinä minut tänne yöllä kutsuit, joten saat kyllä hieman odottaakin!"
Coco, Stephanie tajusi hädissään ja oli jo lähdössä nopeasti paikalta pois, mutta muutti mielensä seuraavan lauseen kuultuaan.
"Mitä sinä haluat tietää niistä kahdesta?" Coco kysyi hiljaa.
"Kaiken, mitä sinä voit kertoa", tuntematon tyttö sanoi vaativasti. "Mitä tahansa, jos sinä tiedät jotain heistä."
"Ai tiedänkö?" Cocon ääni nauroi avoimesti. "Minä luultavasti tiedän heistä enemmän kuin he itse! Mutta se, oletko sinä valmis maksamaan tiedon hinnan, se on eri asia..."
"Olen valmis tekemään lähes mitä tahansa", ääni sanoi hiljaa.
Coco oli hiljaa hetken. "Hyvä on, mitä haluat tietää?"
"Haluan ensiksi kuulla, mitä yhteyksiä Heyesin perheellä on Voldemortiin."
Stephanie henkäisi. Tajuttuaan nopeasti virheensä hän laittoi kätensä suun eteensä ja toivoi, ettei Coco kuullut häntä.
"Hyvä on", Coco sanoi. "Hyvä on. Mutta niistä tiedoista vaadin palveluksia, tyttö hyvä, korkeanlaadun palveluksia. En aio kertoa sinulle tässä, minulla on tunne, ettemme ole yksin. Tavataan huomenna kirjastossa, sama kellonaika. "
Stephanie kuuli Cocon ylväät askeleet ja makuusalin oven paukahduksen Cocon läimäistyä sen kiinni. Stephanie meni läheisen patsaan taakse piiloon ja jäi odottamaan tuntematonta tyttöä. Hän halusi nähdä, kuka oli valmis tekemään palveluksia Cocolle vain saadakseen tietää hulluaj asioita Mischasta... ja hänestä? Oliko tyttö tarkoittanut häntä ja Mischaa "kahdella"?
Askeleet alkoivat lähestyä ja Stephanie valmistautui tunnistamaan kuka tyttö oli. Tyttö meni hänen ohitseen eikä Stephanie aluksi tunnistanut tyttöä, mutta hetken päästä hän muisti kuka hän oli. Korpinkynnestä, auroriksi haluava Chloe.
***
A/N2: Saisinko kommentteja...? :)
-
Toki saat kommenttia! ;)
Ei sun kirjottajan lahjat mihinkään oo kadonnu, yhtä hyvää tekstiä tulee edelleen.
että sinun loppuvuodesi ei tule mukava."
Pitäisikö tuossa lukea loppuvuodestasi.. vai loppuvuotesi ei ole.. ?
No eipä muuta ihmeempää, paitsi JATKOA ! :D
~Scar
-
Kyllähän kommentteja löytyy ja irtoaa (:
Minä, osaltani, haluan huomauttaa kahdesta virheestä:
"Mitä minä sanoin", Mischan voitonriemuinen ääni sanoi, kun Kelmit, Lily, Mischa ja hän kävelivät kohti Durmstrangin linnaa.
Öööhh.. Niin kenestä "hänestä" tässä puhutaan? Stephaniesta vai? Vai onko tuo puhuja Mischa ja näin ollen tullut joku ajatusvirhe?
"Hyvä on, selviätte ilman rangaistusta tällä kertaa", McGarmiwa puhisi hiljaa. "Mutta minä varoitan, Musta, jos minä saan selville sinun temppuilleen tällä vierailulla hetkenkään vertaa, minä takaan henkilökohtaisesti, että sinun loppuvuodesi ei tule mukava."
Ja tässä loppuvuodesi, tarkoitus kenties loppuvuotesi?
Muuten tämä on samanlaista tekstiä kuin ennenkin.
Osaat vieläkin kirjoittaa todella elävästi ja erittäin ihanasti. Ihailen kirjoitustapaasi suuresti! (:
Olin hypätä riemusta kattoon, kun huomasin tähän tulleen jatkoa.
Ja tämä luku sai tätä ficciä runsaasti eteenpäin!
Aivan mahtavaa!
Lisää vain heti kun pystyt/kykenet/voit/osaat (:
Cir*katwi Kiittää ja Kumartaa (:
-
jeee, uus luku on tullu :) niimpä, ei sun kirjottajan lahjat oo todellakaa kadonnut mihinkään. hyvä luku, tykkäsin taas tosi paljon ^^ ei tässä muuta kuin että jatkoa odottelen :)
~nuuhku
-
jatkoa :P
en ossoo muuta nyt sanoa :D
-
Tosi hyvä luku! Vaikuttaa aika synkältä paikalta toi Durmstang.
Laita vaan jatkoa tulemaan nopeasti! ;)
Mrs Black
-
Luku oli taas hyvä, paljon hauskoja letkautuksia kelmien suunnalta, varsinkin Minervan kieroutunut huumorintaju, joka tosiaankin pitää paikkansa ainakin tässä ficissä :D
Laita pian jatkoa, kahden viimeisen luvun välillä oli aiivan liian pitkä väli
Mya
-
NYÄÄÄÄÄÄÄ!!!! Loistavaa!!! Odotan jatkoa! kuolen kuolen kuolen!... tosin vasta kun oon saanu lukee tän loppuun ^^
-
Huh...
Meni aika kauan lukee koko ficci ku alko vast täs vaiheessa lukee, mut ei voi lopettaakkaa ku on näi hyvää luettavaa. Hahmot on hirveen aidon tuntusia ja juoni (joka nyt sattuu vaihtuun luvun mukaan) on täydellinen. On kivaa ku Lilyllä ja Jamesilla menee nii hyvin, ku joissain ficceis ne löytää toisensa suunnileen kaks viikkoo ennen koulun loppumista. Sirius on aivan ihana täs ja on kiva et Peteriäki on otettu huomioon vähä enemmän. Kirjoitusvirheitä oli vähän siellä täällä, mut niitä tulee kaikille (En just nyt muista niit, ja oon liian laiska ettiin, mut ei niit oikeestaan ees huomaa).
Oioi... Mun pisin komma, mut tää ficci on sen kyl ansainnu. ;D
-
Tosi hyvä oli, ja odotan enemmän kuin innolla jatkoa!
Kiva kun on vaihteeksi vähän erilainen aihe, kuten yleensä! :)
Oh nam, Sirius taas omassa ihanassa elementissään <3
Toivoisin enemmän, että tarinassa puhuttaisiin enemmän Lilystä ja Jamesista :---D
Mutta erinomainen silti, jatka samaan malliin, eikä kirjoitustaitosi ole mihinkään hävinnyt! :D
Jatkoa nopeasti ^^ !
-
Scar: Kiitos paljon kommentistasi, korjasin virheeni :)
Cirilla: Kiitos paljon kommentistasi! (:
Nuuhku: Kiitos kommentista! :)
Wiltzu: Jatkoa tulossa, VIHDOINKIN. Olen ollut todella laiska nyt kirjoittamisen suhteen, joten jälleen kesti... *piiskaa itseään henkisesti*
Mrs Black: Kiitos kommentistasi, jatkoa tulossa! :>
Mya Musta: Kiitos kommentistasi :>
sirius musta: Kiitos! :)
_jj_: Kiitos paljon kommentistasi, ja olen todella iloinen, että olet jaksanut lukea ficciäni :>
themarauders: Kiitos kommentistasi, ja Jamesia/Lilyä on tulevaisuudessa luultavasti hieman enemmän :>
A/N: Kuten Wiltzulle jo laitoin, olen ollut äärimmäisen laiska ja osittain unohtanut ficcini tänne, ja se kaduttaa. Jatko on ollut jo hieman aikaa valmiina, mutta en ole saanut sitä tänne siirrettyä. Ja vielä lupasin nopeasti jatkoa :( Mutta tätä en jätä kesken, en vaikka hengeä uhattaisiin! Sitä paitsi, loppu kyllä lähestyy jo uhkaavasti.... (Luultavasti loppuu kesälomalla.) Mutta kuitenkin, tässä seuraava luku!
Luku 31
Kammottava totuus
Stephanie olisi halunnut puhua Mischan kanssa siitä, mitä oli kuullut edellisiltana Chloen ja Cocon puhuvan, mutta ei saanut tilaisuutta siihen. Joka hetki heidän seurassaan oli joko Kelmit tai Lily, tai sitten he olivat tunnilla istumassa hiljaa ja katselemassa durmstrangilaisia opetusmenetelmiä (joita oli siistitty aika lailla vieraiden takia). Oikeastaan Stephanie ei ollut edes varma, halusiko jutella asiasta Mischan kanssa. Oliko tämän perheellä tosiaan yhteyksiä Voldemortiin, velhoon joka murhasi ulkomaailmassa ihmisiä silloin kuin halusi ja keräsi kannatusjoukkoaan? Hän ei halunnut uskoa sitä, mutta eihän hän voinut olla varmakaan. Ei hän tiennyt Heyesin perheen sielunmaailmasta paljoakaan, jos hän ihan totta puhui. Ehkä hän vain menisi tänä iltana kirjastoon ja kuuntelisi lisää Cocon ja Chloen keskustelua...
"Aika jäykkää, vai mitä?" Mischa kuiskasi todella hiljaa hänelle. Tylypahkalaiset oli jaettu aamulla tupien mukaan seuraamaan tunteja ja Rohkelikot oli laitettu seuraamaan kuudesluokkalaisten ennustamista.
"Aika?" Stephanie tuhahti. "Tämähän on pahempaa kuin McGarmiwan tunnilla."
Ennustamisen opettaja, professori Goilbert, kääntyi katsomaan paheksuvasti heitä viestittäen katseellaan heitä olemaan hiljaa. Mischa hymyili pahoittelevasti ja katsoi paljon puhuvasti Stephanieta ja vajosi takaisin omiin ajatuksiinsa. Stephanie tarkkaili hetken aikaa ystäväänsä ja päätti, että ei kertoisi vielä Mischalle. Hänen täytyisi olla varma ennen kuin murskaisi ystävänsä maailman.
"Tiedättekö, mikä tämän vierailun paras puoli on?" Sirius kysyi ystäviltään heidän ollessaan heille tarkoitetussa oleskelutilassa. Heille annettuun nukkumaanmenoaikaan ("Luulevatko he meitä lapsiksi? Nukkumaanmenoaika? Mitä pelleilyä", Sirius oli sanonut välittömästi kuultuaan kyseisen säännön) oli enää kymmenen minuuttia ja he istuivat tummansinisillä sohvilla ja pelkästään nauttivat siitä, että he saivat olla hetken rauhassa. He olivat olleet koko päivän seuraamassa kuudesluokkalaisten durmstrangilaisten tunteja. Päivä oli ollut suorastaan puuduttava.
"Mikä, Anturajalka?" James kysyi huvittuneesti ja korjasi kätensä asentoa Lilyn olkapäillä.
"Meillä ei ole yhtään läksyä koko viikon aikana!" Sirius sanoi juhlallisesti ja katsoi muita riemuisasti. "Eikä yhtään omaa oppituntia!"
"Mutta arvaa vain, kun pääsemme takaisin Tylypahkaan, onko meillä hieman kirimistä oppiaineissa", Lily varoitteli ennen kuin Sirius pääsisi vallan uppoamaan haaveisiinsa. "Joudumme tekemään enemmän töitä kuin ikinä ennen."
"Älä murskaa unelmiani, Lily", Sirius valitteli. "Anna minun nauttia tästä hetkestä!"
"Pölvästi", Mischa naureskeli Siriukselle. "Sinun täytyy valmistautua jo nyt tulevaan! S.U.P.E.R - kokeet ovat jo aika lähellä..."
"Väitätkö todella, että olet jo aloittanut lukemaan niihin?" Sirius nauroi Mischalle. "Eihän sinulla ole ollut aikaa!"
"Miten niin?" Mischa kysyi ihmetellen.
"No, koulu vie suuren osan ajasta, ja yleensä olet viettänyt vapaa-aikasi minun kanssa..."
"Ei Mischa päivisin luekaan", Stephanie virnuili. "Hän käyttää yöt siihen."
"MITÄ? Sinäkin, Mischa?" Sirius valitteli. "Luulin, että en olisi ainut joka ei ole vielä lukenut niihin..."
"Eli minun ei pitäisi lukea, jotta sinä tuntisit olosi paremmaksi?" Mischa kysyi kuivasti.
"Aivan."
"Olet suurin idiootti, mitä olen ikinä tavannut!"
"Vai niin, sinä puolestaan olet..."
"Hyvä on, hyvä on, olette molemmat idiootteja", James sanoi nostaen kätensä pystyyn. Sirius katsoi ystäväänsä vihaisesti mutta silmien naurava pilke paljasti, että poika ei ollut tosissaan.
"No niin, kaikki makuusaleihin, tällä hetkellä", McGarmiwan ääni kaikui huoneessa ja huoneesta kuului selvää mutinaa siitä, mitä mieltä he kaikki olivat kyseisestä nukkumaanmenoajasta. Makuuhuoneesta ei saanut enää lähteä pois nukkumaanmenoajan jälkeen ja vessatkin oli sijoitettu huoneisiin sisälle.
Stephanie, Lily ja Mischa valmistautuivat nukkumaan menoon jo toista kertaa vierailun aikana, eikä Lily voinut olla hymyilemättä, kuinka nopeasti aika oikeastaan meni. Kelmit piristivät kummasti ankeaa vierailua, eikä Lily ollut nähnyt Cocoa, Heidiä, Bonnieta saatika rehtori Jonesia ensimmäisen illallisen jälkeen.
Lily tiesi, että Mischalla ja Stephaniella oli aika rankkaa olla vanhassa koulussaan, vaikka nämä eivät siitä puhunutkaan. Sen näki siitä, miten hiljaa he olivat muiden seurassa tai siitä, kuinka he vilkuilivat ympärilleen levottomasti syödessään aamupalaa. Lily toivoi, että he olisivat puhuneet ongelmistaan avoimesti, sillä ei halunnut mitään suuria ongelmia enää loppuvuodeksi.
Loppuvuotta ajatellessaan Lily tuli surulliseksi ja mutisi nopeat hyvät yöt kahdelle parhaalle ystävälleen. Hän pujahti nopeasti peiton alle ja antoi vasta sitten itselleen luvan valuttaa yhden pienen kyyneleen koulun päättymisen vuoksi. Jo yli kuusi ja puoli vuotta siitä, kun hän oli tullut ensimmäisen kerran Tylypahkaan, se tuntui ihmeelliseltä ja kumman lyhyeltä ajalta. Tylypahkasta oli tullut hänelle koti ja tavallaan myös turvapaikka, sillä hän inhosi olla kotonaan, kiitos hänen hirveän isosiskonsa Petunian. Lily ei tiennyt, miksi hänen isosiskonsa vihasi häntä. Vihanpito oli alkanut siitä lähtien, kun Lily oli saanut yksitoistavuotissyntymäpäivänään kirjeen Tylypahkaan. Sisimmissään Lily tiesi, että Tylypahka oli syy heidän vihanpitoonsa, mutta ei halunnut myöntää sitä.
Lily hymyili muistolleen. Hänen isänsä ja äitinsä olivat olleet todella, todella ylpeitä hänestä ja lähteneet hakemaan läheisestä kaupasta heille kaikkia herkkuja juhlistaakseen tyttärensä yllättävää kutsua - he olivat molemmat jästejä, joten he eivät tietenkään olleet ikinä kuulleet Tylypahkasta sanaakaan. Lily oli ollut hyvin onnellinen, mutta oli yöllä kuullut, kuinka Petunia itki omassa huoneessaan lohduttomasti.
Lily pyyhkäisi kyyneleen pois poskeltaan ja ajatteli, että hänen olisi parasta alkaa nukkua, ettei olisi huomenna aivan nuutunut.
Stephanie höristeli korviaan peiton alla ja yritti kuulla, koska McGarmiwa lähtisi vartioimasta heidän makuusaliaan. Hän oli päättänyt, että menisi kuuntelemaan Chloen ja Cocon keskustelun, vaikka jäisikin kiinni, sillä kyseessä oli sentään hänen parhaan ystävänsä asioita. Stephanie oli harkinnut hetken Mischan pyytämistä mukaan vakoiluretkelle, mutta oli nopeasti hylännyt sen idean - hän ei halunnut kertoa mitään huolestuttavaa Mischalle, ennen kuin olisi aivan varma.
Askelia. Stephanie kurkisti nopeasti peiton alta ja näki onnekseen McGarmiwan selän, kun tämä käveli ovelle päin ja ulos siitä, toivottavasti suunnistaakseen omaan huoneeseensa nukkumaan. Stephanie kuolisi, jos tämä vielä valvoisi huoneen ulkopuolella vartioimassa kuin haukka.
Nopeasti joku nousi sängystään ja Stephanie tiesi katsomatta, että kyseinen henkilö oli Chloe. Chloe suunnisti nopeasti ulos ovesta ja katosi sitten.
Stephanie ei kauaa arkaillut, vaan säntäsi sängystään ylös ja veti nopeasti vaatteita päälleen. Sen tehtyään hän hiipi ovelle ja sulki sen hennosti perässään.
Stephaniella oli se etu, että hän tiesi entuudestaan, missä kirjasto oli. Ei Durmstrang mikään sokkeloinen paikka ollut, saatika iso, mutta silti Stephanie oli löytänyt paikan ennen Chloeta. Se oli ollut Stephanien tarkoituskin, olla ensimmäisenä paikalla ja löytää hyvä piilopaikka, jossa kuunnella Cocon ja Chloen keskustelua.
Nyt hän kuuli kirjaston oven aukeavan, eikä hän ollut vielä kunnolla piilossa. Kirjastossa oli hämärää - siellä oli aina ollut hämärää, Stephanie muisteli - sillä siellä ei ollut ikkunoita ja hämärää vielä selkeytti se, ettei kirjastossa ollut paljoa tilaa kävellä, sillä jokainen pienikin tila oli täytetty kirjahyllyillä. Vain pari pöytää ja tuoli oli mahdutettu kirjastoon.
Chloe asteli kirjastoon ja katseli hetken aikaa selvästi ihmetyksissään ympärilleen. Sen jälkeen hän huokaisi ja laski itsensä istumaan kirjaston tuolille ja katseli kelloaan ärtyneesti. Coco oli jälleen myöhässä.
Viimein Coco saapui, huulillaan sama, ärsyttävä ylimielinen hymy, jonka Stephanie olisi vain halunnut pyyhkiä pois.
"Aiotko jälleen naputtaa minulle myöhästymisestä, Chloe?" Coco kysyi pilkaten ja istui tätä vastapäätä.
Chloe ei alentunut vastaamaan kysymykseen. "Haluan nyt ne tiedot", hän vaati.
"Hyvä on, hyvä on... Mutta muista, että sinä olet minulle tulevaisuudessa hyvin suuren palveluksen velkaa..."
"Muistan kyllä", Chloe sanoi ärtyneesti.
"Mahtavaa", Coco hymyili ja nojasi taaksepäin tuolissaan. "Mitä nyt aion kertoa sinulle, on täyttä faktaa, vaikkakin vain harvat kyseisen asian tietää. Kai sinä olet kuullut herroista nimeltä Grindewald ja Voldemort?"
"Luonnollisesti", Chloe vastasi edelleen ärtyneenä. "Vanhempani ovat auroreita."
"Ovat vai?" Coco sanoi halveksuvasti. "No, en pitänytkään sinusta ikinä. Sinäkin varmasti haluat auroriksi, vai mitä? Siksi kysyt näitä asioita minulta?"
Chloe vain katsoi vihaisesti Cocoa ja Coco nauroi.
"Kuitenkin, kun Grindewald kukistettiin, kiitos teidän ärsyttävän rehtorin, hänen kannattajansa olivat kaikki järkyttyneitä ja epäuskoisia. Heidän mahtava johtajansa oli nyt vankilassa, eikä heillä enää ollut mitään turvaa eikä edes toivoa tulevaisuudesta.
"Hänen kannattajansa eivät olleet kuitenkaan tyhmiä. He olivat hiljaa ja iloitsivat muiden mukana Grindewaldin kukistumista. Valehtelivat, etteivät olleet mitään ikinä kannattaneetkaan. Mutta kun Voldemort tuli, heidän kannatus vain kasvoi....
"Suurin osa Grindewaldin entisistä kannattajista juoksivat suoraan Voldemortin helmoihin ja vannoivat nyt tälle uskollisuuttaan. Mutta osa meni jopa pitemmälle."
"Miten siitä voi mennä pitemmälle?" Chloe kysyi halveksuvasti.
"Ai miten?" Coco nauroi. "Grindewald halusi varmuuden aikoinaan siitä, että jos hänen kannattajansa kuolevat, hänelle olisi aina lisää kannattajia. Joten.. Naiskannattajat lupasivat hänelle lapsensa."
"Mitä?" Chloe naurahti. "Tuohan on täysin sairasta!"
"Älä sinä arvostele siinä yhtään!" Coco tiuskahti. "Sinulle on taatusti sanottu pienestä pitäen, että muita ammatteja ei ole olemassakaan kuin aurorin työ ja kaikki on kannettu hopeatarjottimella pöytään eteesi! Silloin vasta voit arvostella, kun olet tehnyt omat päätöksesi ja olet kantanut niistä vastuun itse!"
Chloe pelästyi ja piti suunsa hämmentyneenä kiinni.
"Niinpä", Coco sanoi ärsyttävästi. "Kuitenkin, haluatko kuulla tämän tarinan vai et?"
"Haluan", Chloe mutisi.
"Mihin minä jäinkään? Ai niin, naiskannattajat lupasivat jopa synnyttää lapsia Grindewaldin käskytykseen. Lupasivat kasvattaa heistä kunnon taistelijoita ja hänen kannattajiaan, vaikka eivät olisikaan halunneet alun perin lapsiakaan. Sitten kun Grindewald lopulta kukistettiinkin, heillä saattoi olla viisi lasta hänen palvelukseensa tarkoitettuina.
"Tietenkin useimmat eivät mutisseet sanaakaan, vaan kasvattivat lapsista kunnon kansalaisia ja teeskentelivät kunnon äitejä. Kun Voldemort tuli, he olivat enemmän kuin valmiita tarjoamaan lapsiaan takaisin."
"Tarkoitatko sinä..." Chloe sanoi hiljaa. "Että Mischan äiti olisi....?"
"Et sinä mikään tyhmä olekaan", Coco hymyili pirullisesti. "Kyllä. Soheila Heyes on yksi näistä ‘mahtavista' äideistä. Tosin en ole varma, onko Mischalle kerrottu mitään kyseisestä asiasta."
"Oho", Chloe mutisi hiljaa. "Entä Stephanien äiti...?"
"Hänestä en ole varma", Coco sanoi. "Minulle on kerrottu, että Stephanien äiti ei ole luvannut tytärtään Voldemortille, vain Grindewaldille."
"Mitä se käytännössä tarkoittaa, että olet antanut lapsesi Voldemortille?" Chloe kysyi hiljaa.
"Sitä, että kun olet käynyt koulusi loppuun, sinulta tullaan hakemaan saatavia. Lapsia, jotka ovat valmiita tappamaan Voldemortin puolesta. Kuolemaan hänen puolestaan."
"Perun puheeni. Tuo vasta sairasta onkin."
"Niinpä niin", Coco sanoi raivostuneesti. "Luuletko, että kaikilla noilla lapsilla, joidenka vanhemmat ovat luvanneet lapsensa Voldemortille, on helppoa? Kaikkien äidit ja isät eivät ole auroreita!"
"Saanko minä kysyä", Chloe kysyi hiljaa, "onko sinunkin äitisi...?"
Coco ei sanonut mitään, vain nousi hiljaa ylös pöydästä. "Siinä sinulle tietoja! Mutta Chloe, sinun täytyy myöskin luvata, että tämä tieto ei liiku eteenpäin, ei varsinkaan sinun rakkaille vanhemmillesi."
"Me emme sopineet mistään sellaisesta", Chloe sanoi välittömästi. "Minä haluan, että Mischa kärsii."
"Mutta et tämän avulla", Coco sanoi. "Sinä et sano sanaakaan, sillä jos sanot, minä tapan sinut. Varmasti tapan. Ja kyllä minä tiedän, jos olet kertonut jollekin, sen voit uskoa."
"Miksi ihmeessä tätä ei saisi kertoa?"
"Minä jouduin siitä ongelmiin. Joten hiljaa. Ja miksi sinä edes haluat että Mischa kärsii?" Coco sanoi välinpitämättömästi. "Onko hän pilkannut lempipaitaasi?"
"Hän seurustelee Siriuksen kanssa", Chloe mutisi häpeävästi.
"Ooh, siis sen Blackin pojan kanssa?" Coco nauroi kehräävästi. "Mielenkiintoista. Siinäpä kaksi tulevaa kuolonsyöjää, ainakin jos heidän vanhempiin on uskomista. Otan sinuun yhteyttä palveluksen takia."
Cocon askeleet menivät kirjaston ovelle päin ja ovi paukahti kiinni terävästi. Hetken päästi Chloen kevyemmät askeleet seurasivat häntä.
Stephanie ei pystynyt hetkeen liikkumaan piilostaan. Hän vain seisoi ja yritti sisäistää mitä oli äsken kuullut. Hän ei voinut uskoa Cocon karua tarinaa.
Oliko se todella totta vai yrittikö Coco vain hämätä Chloeta? Oliko todella hänen ja Mischan äiti tehneet heidät vain sen takia, että he tulevaisuudessa taistelisivat pimeyden voimien puolella? Nyt minä tajuan, miksi meidät laitettiin kauas Durmstrangiin opiskelemaan, Stephanie mietti katkerasti, meidät haluttiin samaan kouluun, missä Grindewald oli ollut ja missä painotettiin pimeyden voimia.
Stephaniesta tuntui, ettei hän saanut hetkeen henkeä ollenkaan. Hänen oma äitinsä... tehnyt lapsen vain siksi, että olisi voinut heittää tämän koulun jälkeen Voldemortin joukkoihin? Sen takia äiti ei siis ikinä oletkaan ollut hyvissä väleissä minun kanssani, Stephanie mietti nyt kyynelehtien hieman. Hän ei ole halunnut kiintyä mihinkään, josta tietää luopuvansa pian.
Lopulta Stephanie havahtui siihen tosiasiaan, että oli vieläkin kirjastossa, yksin ja itkemässä. Hän halusi vain mennä nukkumaan ja miettiä, kuinka kertoa Mischalle, jolle perhe oli aina ollut paljon tärkeämpi kuin hänelle. Siitä ei tulisi todellakaan helppoa.
"Ei, mene pois", kuului mutinaa tummansinisen peiton alta.
Remus huokaisi. Kyllähän hän ymmärsi, että joskus saattoi olla vaikeaa herätä sängystä aamuisin, mutta että joka aamu se oli yhtä tappelua, sitä hän ei enää ymmärtänyt.
"Sirius, minä varoitan. Sinä heräät nyt tai minä en vastaa seurauksista", Remus varoitti viimeisen kerran.
"Mene pois!"
"Hyvä on", Remus sanoi ja kääntyi Jamesin puoleen. "Tästä tulee hauskaa", Remus vinkkasi Jamesille, joka virnisti takaisin.
Siriusta ärsytti suuresti. Hän halusi vain nukkua, oliko se liikaa vaadittu? Mutta ei, Remuksen oli pakko yrittää herätellä häntä. Mitä sitten, jos hän myöhästyisi tunneilta? Ei häntä täällä voitu laittaa jälki-istuntoihin. Siispä oli ihan sama, nukkuisiko hän sängyssään vai olisiko hän tunneilla.
"Sirius Musta, nyt ylös tai myöhästyt tunneilta!" ääni komensi. Sirius mietti hetken aikaa, mistä ääni oli tuttu ja sitten hän keksi sen.
"Remus, se ei auta, että sinä yrität imitoida McGarmiwaa!" Sirius huudahti ja piti peittoa tiukemmin päänsä päällä. Saakelin Remus, luovuttaisi jo!
"Sirius Musta, joko sinä nouset välittömästi ylös tai kirjoitat minulle kuuden jalan mittaisen esitelmän aiheesta animaagiuden hyvät ja huonot puolet!"
"Älä viitsi, Remus, miksi sinä edes haluat esittää yli kuusikymppistä haahkaa", Sirius mutisi.
"SIRIUS MUSTA! NYT YLÖS!" McGarmiwan ääni kiljui täysillä ja Sirius nousi välittömästi peiton alta ja järkyttyi syvästi. Hänen edessään oli oikea McGarmiwa, joka oli uhkaavan punainen kasvoiltaan.
"Voi ei", Sirius mutisi ja yritti kerätä ylpeytensä rippeet. James, Peter ja Remus nauroivat avoimesti McGarmiwan selän takana.
"Voitteko uskoa, minun täytyy tehdä kuuden jalan pituinen esitelmä!" Sirius sanoi vihaisesti pöydässä kerrottuaan ystävilleen aamuisen tarinan ja piti samalla löysästi vieressä istuvan Mischan lantiolla toista kättään.
Mischa nauroi avoimesti. "Olisin halunnut olla paikalla!"
"Sääli, etten ottanut siitä kuvaa"; James sanoi murheellisena. "Olisin antanut sen teille häälahjaksi."
"MIKSI?" Sirius huudahti.
"Häälahjaksi, Sirius", Peter sanoi virnistellen myöskin. "Joko sinä olet päättänyt teidän hääpäivänne, Mischa?"
"Tottakai", Mischa sanoi reippaasti. "Minä haluat talvihäät!"
"Ihan totta?" Lily kummasteli. "Minä olen täysin kesäihminen. Haluan heinäkuussa naimisiin."
"Hei, sittenhän te voisitte mennä heti koulun jälkeen naimisiin", Sirius sanoi sarkastisesti.
"Miksi ei?" James virnisteli ja sai värin Lilyn kasvoilta pakenemaan. "Minä vitsailin, Lilyseni", James kuiskasi tyttöystävänsä korvaan. "Minä kyllä kosin ainakin vuotta aiemmin ennen kuin pakotan sinut naimisiin kanssani."
Lily naurahti väkinäisesti peläten kyseistä aihetta.
Stephanie seurasi muiden keskustelua vain puolella korvalla ja katsoi tarkkaan Mischaa. Tyttö oli iloisen näköinen eikä hän antanut minkään häiritä itseään. Stephanie nojasi toiseen käteensä ja mietti ankarasti. Hän ei halunnut olla ilonpilaaja, mutta nyt hänen oli pakko... Oli kyse melkein elämää tärkeämmästä elämästä.
Stephanie antoi katseensa kiertää pöydässä ja huomasi vähän matkan päässä olevan Chloen. Tyttö näytti siltä, ettei ollut nukkunut koko yönä. Hyvä, Stephanie ajatteli ilkeästi, toivottavasti kärsit unettomuudesta. Chloekin tuijotti Mischaa mietteliäästi.
Lopulta Kelmit, Lily ja Mischa olivat syöneet aamiaisensa (Stephanie ei saanut mitään alas) ja he nousivat pöydästä. Stephanie keräsi hieman aikaa rohkeutta.
"Mischa... Voitaisiinko me jutella hetken aikaa?"
***
A/N2: Hieman kyllä jännittää, mitä mieltä olette tästä luvusta. Kommentti piristäisi tätä harmaata päivää? :>
-
Kiva ku pistit jatkoo. Jänää miten Mischan käy :'(. Hyi, nyt mä alan nähä painajaisii siit et mun oma mutsi myy mut pahiksille :D toivottavasti niin ei käy. ta sullekkaa, sil sit mä en sais enää lukee jännäri kelmificcii... ;D Jatkooooo ja nopee, jj tahtoo lisää...
-
Apua, loppui pirullisesti 8D
Tahtoo saada jatkoa 8) Nauroin kyllä tolle McGarmiva jutulle ;D Mutta jatkoa kiitän ^^
<3
-
Hyvä luku oli. Kuka äiti oikeesti antaa lapsensa Voldemortille?! Sairasta...
Voi Mischa ja Stephanie parkoja.
Toi oli muuten tosi hyvä se McGarmiwa-kohta. Oikeesti nauroin sille. :D
Jatkoa kiitos
Mrs Black
-
ooo... ihanaa kun laitoit jatkoa :D
mutta oli ilkeää jättää tämmöiseen kohtaan ;D
laita pian lisää :P
-
Kiitos paljon kommenteistanne _jj_, themarauders, Mrs Black ja wiltzu! ^^
Nyt olen hieman tsempannut ja jatkanut tarinaa eteenpäin, joten tässä uusi osa! Toivottavasti nautitte :)
Luku 32
Tulevaisuus ei ole enää niin valoisa
"Sinä et voi olla tosissasi", Mischa totesi hiljaa. Stephanie epäili, että Mischan rauhallisuus johtui lievästä shokista.
Stephanie ja Mischa olivat tulleet heidän makuusaliinsa, sillä Stephanie vaati, että paikan piti olla todella rauhallinen ja sellainen, ettei ollut pienintäkään mahdollisuutta, että joku voisi kuulla heidän keskustelunsa. Stephanie oli lopulta tyytynyt tyttöjen makuusaliin, mutta oli hieman huolestunut siitä, että jos he jäisivät lintsaamisesta kiinni.
"Sinä et puhu totta, vai mitä?" Mischa kysyi järkyttävän rauhallisella äänellä Stephanielta, joka painoi päänsä käsiinsä, mutta sanoi hiljaa: "Minä olen pahoillani, Mischa."
Mischa katsoi ystäväänsä hiljaa. Hän tunsi, kuinka hänen silmistään alkoi valua kyyneleitä, mutta hän ei tehnyt elettäkään pyyhkiäkseen niitä pois. Hän vain istui ja katsoi Stephanieta, jonka vartalo nytkähteli itkun voimasta.
"Minä olen todella pahoillani, Mischa", Stephanie nikotteli. "Minun ei olisi pitänyt alunperinkään kuulla sitä keskustelua!"
"Ei se mitään", Mischa sanoi ontosti. "Oli onni, että sinä kuulit sen keskustelun. Muuten olisin luullut aina, että minulla on äiti."
"Sinullahan on äiti", Stephanie sanoi ja silmäili ystäväänsä huolestuneena.
"Biologisesti, kyllä", Mischa sanoi karskisti. "Muuten, EI."
"Mitä sinä oikein aiot tehdä?" Stephanie kysyi huolestuneena.
"Mennä pääsiäislomalla kotiin, kuten aioinkin", Mischa sanoi ja pyyhi nyt rajusti kyyneleitä. "Ja aion hieman keskustella rakkaiden vanhempieni kanssa, varsinkin äidin."
"Onkohan se hyvä idea", Stephanie sanoi yrittäen rauhoitella selvästi vihaista Mischaa.
"Etkö sinä sitten aio sanoa mitään omalle äidillesi?"
Stephanie sulki suunsa hämmentyneenä. Hän ei ollut kertonut Mischalle, että hänen äitinsä ei välttämättä ole tarjonnut häntä Voldemortille, vain Grindewaldille. Mutta kai hän aikoi sitä asiaa kysyä, varmuuden vuoksi?
"Kyllä minä kai aion", Stephanie huokaisi. "Mutta siitä eteenpäin en tiedä. Entä jos he heittävät meidät pois kotoa?"
"Minä en aio suostua heitettäväksi, minä lähden sieltä pois", Mischa sanoi raivoisasti. "Minä muutan pois sieltä helvetinkolosta!"
"Mihin sinä aiot mennä asumaan, Mischa?" Stephanie yritti takoa järkeä ystävänsä päähän.
"Aivan sama, mutta sinne minä en jää", Mischa sanoi ja pyyhki silmäkulmastaan uuden kyyneleen. "Entä sinä, Steph? Voisitko sinä antaa anteeksi äidillesi?"
Stephanie mietti hetken. "Kai minä voisin, jos asioille löytyy järkevä selitys...."
"Voiko tällaiselle asialle löytyä järkevä selitys?"
"Sitä minä en tiedä", Stephanie myönsi surullisesti. "Mutta minä aion antaa äidille tilaisuuden selittää."
"Sinä olet varmaankin oikeassa", Mischa sanoi huokaisten ja pyyhki jälleen kyyneleen. "Mutta yhtä asiaa en ymmärrä. Miksi Chloe on niin kiinnostunut meidän asioista?"
"Tuota... Minä sain sen käsityksen.. Että hän haluaa kostaa sinulle sen... että olet Siriuksen kanssa", Stephanie mutisi epäselvästi.
Mischa katsoi järkyttyneenä Stephanieta. "Sen takia hän haluaa pilata minun elämäni?"
"Ilmeisesti", Stephanie sanoi hiljaa. "Mutta tuskin hänelläkään kovin helppoa on...."
"Minulle on aivan sama, onko hänellä helppoa vai ei", Mischa tiuskaisi. "Tämä on niin epäreilua..."
"Minusta tuntuu samalta, voit uskoa", Stephanie myönsi. "Mutta kyllä me pärjäämme."
"Miten voit olla noin varma?"
"Meillä on välittäviä ystäviä . Kyllä me pärjätään."
"Pitäisikö meidän sinun mielestäsi kertoa muille tästä?" Mischa kysyi heikosti.
Heidän välilleen syntyi lyhyt hiljaisuus.
"Pitäisi."
"Missä ihmeessä ne kaksi ovat?" Lily kuiskasi kummastuneena Jamesille, joka istui hänen vieressään seuraamassa kuudesluokkalaisten liemituntia. Kuudesluokkalaiset durmstrangilaiset valmistivat parhaillaan lientä, jonka tarkoitus oli muuttaa juonut ihminen masentuneeksi. Mihin ihmeeseen sellaista lientä tarvitaan, Lily oli ihmetellyt mielessään, kun oli kuullut siitä.
"En tiedä, mutta vakavalta se kuulosti", James kuiskasi takaisin ja siirsi hiussuortuvan pois Lilyn kauniilta kasvoilta. "Toivottavasti se ei ole mitään kamalaa."
"Toivotaan parasta", Lily kuiskasi ja katsoi läheisen kuudesluokkalaisen kattilaan. Liemen olisi pitänyt olla jo tummanruskeaa, mutta tämän oppilaan kattilassa liemi pysyi sitkeästi vaaleankeltaisena.
"Aikovatkohan he olla koko päivän poissa?" Lily kuiskasi Jamesille. "He joutuvat tästä ongelmiin."
"Jaa-a", James sanoi. "Minusta tuntuu, että kukaan ei huomaa, että he ovat poissa. Minä toivon, että olisin itsekin tajunnut jäädä nukkumaan sänkyyni."
"Aivan", Jamesin toisella puolella istuva Sirius mutisi vihaisesti ja Lily ja James virnistivät aamun välikohtaukselle.
"Remus hei, odota!" kuului huuto käytävällä. Remus kääntyi hämmästyneenä kannoillaan ja hymyili leveästi hengästyneelle Sabrinalle, joka tasasi hengitystään hänen vieressään. Sirius, James, Lily ja Peter sanoivat nopeasti ‘moi' Sabrinalle ja lähtivät ärsyttävän tietävän näköisinä pois paikalta.
"Sinä kävelet liian lujaa", Sabrina syytti hetken päästä iloinen pilke silmissään.
"Tai sitten sinulla on heikko kunto", Remus nauroi. "Mitä sitä kyllä epäilen suuresti, olethan korpinkynnen huispausjoukkueen kapteeni."
"No, ei toisille huutamisessa paljon kuntoa tarvita", Sabrina vähätteli punastuneena. "Se tuntuu olevan kaikkein tärkein työ kapteenina olemisena."
"James valittelee välillä samaa", Remus hymyili. "Mutta toisaalta, hän joutuu aina takomaan Siriuksen päähän järkeä, joten..."
"Siinä onkin työsarkaa", Sabrina nauroi ja heilautti pitkät hiuksensa pois naamaltaan. "Mutta oli minulla sinulle asiaakin."
"Kerro", Remus hymyili rohkaisevasti.
Sabrina punastui jälleen, vielä helakammin tosin. "Ajattelin vain, kun meillä on Tylyahoreissu heti pääsiäisloman jälkeen.. . että olisitko halunnut tulla minun kanssani?" Sabrina kysyi ja hymyili pienesti.
Remus hymyili vielä leveämmin kuin Sabrina. "Mikäs siinä", hän myöntyi.
Sabrina katsoi häneen onnellisena. "No... Nähdään sitten myöhemmin", tyttö sanoi ja kääntyi kantapäillään.
Remus katseli hetken Sabrinan kävelyä käytävällä. Pyyntö oli tullut hänelle täytenä yllätyksenä, mutta mieluisena sellaisena. Remus tunsi hetken syyllisyyttä Stephanien takia, mutta yritti vakuuttaa itselleen, että hän ei enää välittänyt Stephaniesta Tyttö oli historiaa. Hän oli onnellinen Sabrinan pyynnön takia. Hän ei voinut itkeä enempää Stephanien perään.
Mischa ja Stephanie ei ilmestynyt koko päivänä tunneille ja Lilyn huoli kasvoi koko ajan suuremmaksi, mitä pidemmälle päivä eteni. Oliko tytöille sattunut jotain? Miksi Stephanie oli ollut niin surullisen oloinen? Mitä hänellä oli kerrottavaa Mischalle? Olivatko hänen ystävänsä riidelleet jostakin?
Miljoonia kysymyksiä risteili Lilyn päässä ja hän yritti parhaansa mukaan keskittyä muihin asioihin. Hän katsahti vieressä istuvaan poikaystäväänsä joka pelasi salaa ristinollaa paperilla Siriuksen kanssa eikä kumpikaan edes yrittänytkään keskittyä taikuuden historian oppituntiin. Lily huokaisi ja yritti napata paperia Siriuksen kädestä, mutta tämä sai sen nopeasti pois Lilyn ulottuvilta.
"Teidän pitäisi edes yrittää keskittyä", Lily syytti kuiskaten.
"Ristinolla on mielenkiintoisempaa", Sirius kuiskasi Jamesin yli kumartuen. "Vai voitko olla toista mieltä?" poika jatkoi ja osoitti opettajaa, joka osasi olla vielä tylsempi kuin professori Binns, vaikka Lily luuli sen olevan mahdotonta.
"Mutta kuitenkin", Lily kuiskasi. Hänen oli edes pakko yrittää takoa järkeä poikien päähän.
"Mutta minä olin voitolla!" Sirius kuiskasi kovemmin. Lily hyssytteli nopeasti ja Sirius pyöritteli silmiään.
"Eivät nuo opettajat välitä", Sirius sanoi vielä kovemmin. "Sitä paitsi, me olemme hiljaa jos saamme pelata...?"
"Tuo on kiristystä", Lily kuiskasi virnuillen. "James, sinun ystäväsi yrittää kiristää minua!"
Sirius haukkoi henkeään hiljaa. "Älä kantele poikaystävällesi, se on epäreilua!"
"Mitä sinä aiot tehdä asialle?" Lily härnäsi hiljaa unohtaen itsekin keskittyä oppitunnin aiheeseen. Ainakin tällä tavalla hän sai Mischan ja Stephanien pois mielestään.
"Miten olisi erä ristinollaa? Kolmesta poikki?" Sirius kuiskasi virnuillen.
Lily mietti hetken aikaa ja nyökkäsi sitten. James ja Remus vaihtoivat hämmästyneitä katseita. Johtajatyttö Lily Evans, pelaamassa ristinollaa kesken tunnin? Tämä oli historiallista, James ajatteli ja oli ylpeä tyttöystävästään.
"Mitä jos pistäisimme tämän vielä enemmän mielenkiintoisemmaksi?" Sirius kuiskasi virne kasvoillaan. "Pieni veto?"
"Mitä sinä ehdotat?" Lily kysyi varautuneesti. Siriuksen ehdotukset eivät ikinä olleet hyviä...
"Jos minä voitan, sinä pyydät Ruikulia Tylypahkassa treffeille", Sirius sanoi välittömästi ja James löi nopeasti ystäväänsä.
"Hei!" Sirius kivahti ja professori Ennokot, joka opetti taikuuden historiaa, kääntyi ja yritti selvittää kuka uskalsi metelöidä hänen tunnillaan.
Sirius vetäytyi nopeasti oman tuolinsa selkänojaan ja yritti näyttää viattomalta. Kun Ennokot oli jälleen kääntynyt taululle päin jatkaakseen kirjoittamista ja selostamistaan Peikkojen kolmannesta sodasta Sirius jatkoi kuiskaamista Lilylle ja Jamesille.
"Se olisi vain vitsi, et sinä oikeasti menisi Ruikulin kanssa treffeille", Sirius virnuili. "Minä kyllä tiedän, että sinä seurustelet, Lily, mutta miten on?"
"Entä jos minä voitan?" Lily kuiskasi vaativasti. "Pyydätkö sinä sitten Ruikulia treffeille?"
Sirius kalpeni. Lily hymyili pirullisesti Siriukselle ja James yritti epätoivoisesti tukahduttaa nauruaan.
Sirius veti syvään henkeä. "Hyvä on", poika sanoi luovuttaneena. "Luoja minua Mischan lyönneiltä suojelkoon!"
Lily virnisti ja niin alkoi tiukka ristinolla kilpailu. Lopulta tilanne oli tasan 2-2 ja pelissä oli tullut monta tasapeliä peräkkäin. Lily alkoi jo hieman väsymään kun voittajaa ei selvinnyt heti, mutta sitten Siriuksen tehtyään merkkinsä peliin Lily virnisti. Sirius oli tehnyt kohtalokkaan virheen.
Lily piirsi paperiin ja veti viivan kolmen nollansa läpi. Sirius katsoi häntä järkyttyneenä.
"Ei voi olla totta", Sirius järkyttyi. "Minä todella hävisin!"
"Eikä hänen egonsa ikinä toivu siitä", Remus sanoi hiljaa ja Peter virnisti hänelle.
"No niin", Lily sanoi herttaisesti samalla kun päivän viimeinen tunti loppui. "Koska sinä aiotkaan mennä treffeillesi, Sirius?"
Sirius mulkaisi vihaisesti Lilyä. "Sinun tyttösi ärsyttää minua, James", poika valitti ja James vain virnisti.
"Itsepähän löit vetoa itseäsi viisaamman kanssa", James sanoi eikä edes ollut myötätuntoisen kuuloinen.
Sirius tuhahti. "Viisaamman ja viisaamman", Sirius mutisi.
"Olen utelias sen suhteen, missä Mischa ja Stephanie ovat olleet koko päivän", Lily voivotteli.
"Niin minäkin", Peter myönsi. "Kuulosti vakavalta."
"Ainahan Stephanie tekee asioista dramaattisia", Remus sanoi hieman ärtyneesti.
"Miten niin?" Lily puolusteli välittömästi ystäväänsä.
"No, voitko väittää ettei tee?"
"Voin!"
"Hyvä on!" James nosti kätensä pystyyn rauhoittaakseen tilannetta. "Lily, kyllähän hän joskus tekee, mutta Remus, ei aina. Joten, voisitteko ystävällisesti lopettaa ennen kuin Lily joutuu lyömään sinua?"
"Anteeksi, Stephanie taitaa vain olla hieman herkkä puheenaihe minulle", Remus mutisi punaisesti.
"Mikä teidän tilanne sitten on?" Lily kysyi myötätuntoisesti.
"Ei mikään. Me olemme eronneet", Remus sanoi. "Sitä paitsi, Sabrina kysyi minua Tylyahoon kanssaan."
"Oikeasti?" Sirius iloitsi. "Jo oli aikakin!"
"Mitä sinä sanoit?" James kysyi virnuillen.
"Kyllä minä lupasin mennä..."
Lily ei sanonut mitään poikien ilakoinnille. Hänen mielestään Remuksen ei olisi pitänyt mennä Sabrinan kanssa Tylyahoon, mutta ei aikonut sanoa mitään. Hän ei halunnut riidellä yhtään Remuksen kanssa, ja tärkeintähän oli, että Remus oli onnellinen.
"Mutta hetkinen...." James sanoi muistien jotain tärkeää. "Ei, et sinä voi mennä hänen kanssaan!"
"Miksi en?" Remus kysyi hieman kummastellen Jamesin yhtäkkistä mielipiteen vaihtoa.
"Hän on korpinkynnen huispausjoukkueen kapteeni!"
"Mitä sitten?"
"Sinä veljeilet vihollisen kanssa!"
"James, älä ole idiootti", Lily pyöritteli silmiään.
"Mutta Sabrina voi yrittää udella sisäpiirin asioita Remukselta", James voivotteli kovaan ääneen.
"Mutta tuskinpa Remus niitä antaa", Lily sanoi järkevästi.
"Mistäs sitä tietää, vaikka jos Sabrina lupaa vähentää vaatetusta tietoja vastaan", James jupisi ja Lily löi tätä terävästi olkapäähän.
"Auts! Tuo sattui", James sanoi murhaavasti mutta hymy huulillaan.
"Mitäs olet idiootti", Lily sanoi kiusaten.
He olivat saapuneet heille tarkoitettuun oleskelutilaan. Lily vilkaisi nopeasti ympärilleen ja huomasi Stephanien ja Mischan nurkassa vakavat ilmeet kasvoillaan. Lily ja pojat menivät heidän luokseen.
"Miksi ihmeessä te ette olleet tunneilla?" Sirius kysyi heidän puolestaan ja vaihtoi nopean suudelman Mischan kanssa.
Mischa ja Stephanie vaihtoivat surullisia katseita.
"Meidän pitää kertoa teille yksi asia", Stephanie sanoi värisevällä äänensävyllä.
"Mitä ihmettä?" oli ensimmäiset sanat, mitä Sirius sai sanottua.
Mischa ja Stephanie olivat saaneet kerrottua kurjan tarinansa kokonaan kavereillensa. Nämä ottivat uutisen yhtä huonosti kuin he itse.
"Oletteko varmoja, että tuo on totta?" Lily henkäisi ja oli aivan itkun partaalla myötätunnosta. Hän ei olisi kestänyt tuollaista uutista ja oli kerrankin onnellinen, että hänen vanhempansa olivat jästejä.
"Siitä otamme selvää pääsiäislomalla", Mischa sanoi hiljaa ja katsoi maahan. Hän oli kuitenkin onnellinen hirveästä olostaan huolimatta, että hänen ystävänsä olivat niin myötätuntoisia.
"Te siis aiotte mennä vielä kotiinne?" James kysyi ällistellen.
"Tottakai", Mischa sanoi päättäväisesti. "Minä ainakin haluan keskustella sivistyneesti ‘rakkaan' äitini kanssa. Ja tietenkin isäni."
Muut olivat aivan hiljaa, sulatellen uutisia. Mischa ei jaksanut hiljaisuutta, vaan nousi ylös.
"Minä taidan mennä kävelylle", tyttö sanoi ja siirsi mustia hiuksiaan pois silmiltään.
"Minä tulen mukaan", Sirius sanoi välittömästi. Mischa ei ehtinyt sanomaan vastaan kun Sirius jo otti häntä kädestä kiinni ja veti pois huoneesta.
"Minäkin taidan jo mennä nukkumaan", Stephanie sanoi ja hymyili muille surullisesti. "Oli aika rankka päivä tänään, tiedättehän...."
Muut katselivat onnettomina Stephanien kävelyä. Kun tyttö oli poistunut huoneesta, Lily purskahti kyyneliin vaikka yrittikin epätoivoisesti estellä niitä. James halasi häntä heti, lohdutellen, vaikka itsekin oli järkyttynyt.
"Rauhoitu, Lily, kaikki on hyvin..." James mutisi Lilyn korvaan.
"Mutta siinä se onkin, kaikki ei ole hyvin!" Lily sanoi peräänantamattomasti. "Minä en tajua, kuinka joku voi tehdä noin lapsilleen!"
"Niin, aivan", James katsoi parhaakseen myönnellä. "Mutta älä itke, Lily..."
Lily niiskutteli hetken aikaa ja katsoi kiitollisena Jamesiin. Pojalla oli aina rauhoittava vaikutus häneen ja Lily oli ikionnellinen, että oli Jamesin kanssa yhdessä. Hän ei olisi tiennyt, mitä olisi tehnyt ilman pojan tukea.
Sirius katsoi huolestuneena Mischaa. Tyttö oli selvästi päättänyt olla puhumatta hänelle, käveli vain päämäärättömästi pitkin Durmstrangin kolkkoja käytäviä. Mustahiuksinen tyttö mutristi suutaan ja katseli käytävää eteenpäin ja harppoi nopeaa vauhtia eteenpäin.
Sirius huokaisi. Tästä ei tulisi helppoa.
"Mischa? Aiotko sinä puhua minulle?" Sirius sanoi terävästi.
"Miksi?" Mischa vastasi muka hämmästyneesti. "Minusta minä en edes pyytänyt sinua mukaani."
"Sinä tarvitset jonkun jolle puhua", Sirius sanoi armottomasti, sulkien tuskastuneena silmänsä. Mischa toden totta osasi olla hankala, jos halusi todella olla sitä.
"Minä olen puhunut jo koko päivän Stephin kanssa, kiitos vain huolenpidosta", Mischa sanoi sarkastisella äänensävyllä.
"Minä saan mielestäni olla huolissani sinusta", Sirius tokaisi.
"Turhaan."
"Vaikka sitten niin, samperi!" Sirius tiuskaisi ja katui sanojaan välittömästi. Mischan haaleansiniset silmät täyttyivät uhkaavasti kyynelistä ja tyttö lisäsi vauhtiaan yrittääkseen karistaa Siriuksen kannoiltaan.
Sirius ei Mischan harmiksi helpolla luovuttanut vaan tarttui tiukalla otteellaan Mischaa kädestä.
"Voisitko sinä pysähtyä hetkeksi?" Sirius sanoi rauhallisesti.
"Miksi ihmeessä? Minun ei tarvitse kuunnella sinun tiuskaisujasi", Mischa sanoi kiukkuisesti ja Sirius naurahti surullisesti.
"Ei tietenkään tarvitse", Sirius sanoi hellästi. "Ja minä olen pahoillani että tiuskaisin. Sinulla on ollut jo tarpeeksi paha päivä."
Mischa ei sanonut mitään, vain seisoi Siriusta vastapäätä. He seisoivat hetken painostavassa hiljaisuudessa ja Mischa puri voimakkaasti alahuultaan, kunnes sai sanottua vain yhden lauseen:
"Minä en tiedä, mitä teen ilman perhettäni."
Sirius otti Mischan tiukkaan halausotteeseen ja yritti tyynnytellä rajusti itkevää tyttöä.
"Se ei tule olemaan helppoa", Sirius kuiskasi. "Mutta kyllä sinä pärjäät. Minäkin olen pärjännyt ja katso, kuinka hyvä minusta on tullut."
Mischa nauroi hieman itkunsa lomasta ja Sirius päätti olla loukkaantumatta siitä ja tyytyi hymyilemään onnellisena Mischalle.
"Sitä paitsi, sinä olet aina tervetullut Pottereille, jos haluat pakoon pääsiäislomalla", Sirius sanoi varmalla äänensävyllä.
"Mitä Jamesin vanhemmat siihen sanoisivat?" Mischa kysyi pyyhien kyyneleitä.
"Eivät mitään, he ovat rentoja tyyppejä", Sirius sanoi nauraen. "He ovat kestäneet minua ja Jamesia jo näinkin pitkään, sinä et ole siihen verrannutta mitään!"
Mischa hymyili Siriukselle ja nojautui hieman tämän puoleen. Sirius tajusi vinkin ja suuteli Mischaa huulille ja he unohtivat hetkeksi kaiken ympäriltään, kaiken sen murheen ja tuskan, mikä oli vielä edessä.
****
A/N: Laitanpa vielä tähän loppuun, että aloin työstää projektia Pala lapsuudestani. Tarkoituksena olisi kertoa Run Awayn henkilöiden lapsuudesta lyhyesti. Olen saanut jo tehtyä yhden osan, Lilystä. Sarjaan tulee (toivottavasti pian) jatkoa, ja kaikki nämä ovat nähtävissä blogissani www.natabogi.vuodatus.net (http://www.natabogi.vuodatus.net) !
-
En nyt kerennyt kuin vilkuilla noita kahta uusinta lukua ja pitäisi siis varmaan jättää kommentointi myöhemmälle, mutta no jaa... Koska minä muka olisin tehnyt jotain järkevimmällä tavalla.
Melkein jo olin unohtanut tän ficin. Niin pitkä ajalta tuntuu kun oon viimeks tätä lukenu tai kommentoinutkaan sen puoleen.
Kovin on ollut synkkää viime aikoina. :P Tästä luvusta jotenkin pidin erityisen paljon, vaikka mitään maata mullistavaa ei tapahtunut. Tai ehkä just sen takia... ;) Ton uusimman luvun nimeä rakastin. En tiedä jotenkin iski. :) mutta uskaltaisin esittää sellaisen toiveen, että jospa elämä alkaisi taas hymyillä kelmeillekin? Edes ihan varovasti? Silleen ujosti?
Amyn kuoleman jälkeen kaikki on ollut tosi... masentavaa. Ainakin se tapa millä Amy kuoli. Se oli vähän niinku... että Amyllä ei oikeastaan ollut enää muuta virkaa tässä ficissä ja päätit hankkiutua hänestä eroon helpoiten tappamalla hänet... Mutta niinhän se menee. ;)
Mielelläni lukisin tuosta lapsuus jutusta. Etenkin Jamesin ja Siriuksen ;D
Mutta nyt täytyy Disenchantedin rientää, sillä hän teki itselleen sellaisen tyhmän lupauksen, että kirjoittaa tänään oman ficinsä seitsemän ensimmäistä lukua puuhtaaksi... (varmaan mijoonannen kerran uudestaan, sillä en oo siihen koskaan niin tyytyväinen, että uskaltaisin julkaista siitä edes prologia) *huokaa* (OFFTOPIC)
Jatkoa odotellen...
deine,
DisE
Oi jea!!!! Siellä sataa!!!! Täytyy sittenkin käydä ulkona... Edes ihan pikaisesti (OFFTOPICOFFTOPICOFFTOPIC)
*muoks. Ulkona käytyään*
MITÄ?!!!! sielä sataa LUNTA!!!! Ja minä, kun luulin, että nyt pitäisi olla KESÄ! *mutinaa*
-
Jee, pistit vihdoin jatkoa : ) Tää oli hyvä, niinkuin kaikki muukin tähän mennessä vaikkakin aika synkkä ja itkuinen.
Mutta odottelen jatkoa :D
<3
-
Ääh, jatkon odottelu on tuskaa 8(
:D
-
Kiitos hirveästi kommentistasi, Disenchanted_! Kyllähän se elämä alkaa pian kelmeillekin hymyillä, vaikka velhomaailman ajat ovatkin synkät :)
themarauders, kiitos kommenteistasi! :>
Luku 33
Se mikä ei tapa, vahvistaa
Vierailu oli päättymäisillään, kaikkien tylypahkalaisten onneksi. Lopulta heillä ei ollut edessään enää kuin illallinen ja aamulla he olisivat jo onnellisesti matkalla kohti Tylypahkaa.
"Tämä on mennyt nopeammin kuin uskalsin toivoakaan", Lily iloitsi Jamesille, kun he kävelivät illalla kohti oleskeluhuonetta. "Huomenna olemme jo Tylypahkassa!"
"Onneksi", James huokaisi. "Ja tämä vierailu on ollut oikeastaan aika mukava... ellei oteta huomioon Mischan ja Stephanien suru-uutisia."
"Niinpä", Lily sanoi hiljaa. "Tiedätkö, minun käy heitä hirveästi sääliksi."
"Miksi?"
"He ovat molemmat tulleet hyvistä kodeista ja saaneet luultavasti paljon rakkautta perheiltään ja heille molemmille koti ja perhe on tärkeintä maailmassa. Sitten matto kiskaistaan heidän jalkojen alta kertomalla, että kaikki se oli valetta. Minä en kestäisi."
"Olet oikeassa", James sanoi hiljaa. "Minäkään en kyllä kestäisi."
"Toivottavasti asiat saavat paremman käänteen pian", Lily sanoi hiljaa ja otti Jamesia kädestä kiinni.
"Niin", James myötäili ja hymyili pirteästi Lilylle. " Odotatko jo pääsiäislomaa?"
"Tottakai", Lily nauroi. "Pääsen kotiin lukemaan S.U.P.E.R- kokeisiin!"
"Aiotko lukea lomallakin?" James järkyttyi.
"Kyllä", Lily sanoi aivan kuin sen olisi pitänyt olla itsestäänselvyys. "Mutta pääsiäislomasta puheen ollen..."
"Mitä?"
"Haluaisitko sinä nähdä pääsiäislomalla?" Lily kysyi hieman epävarmasti.
James hymyili tyttöystävälleen. Vain Lily voisi olla epävarma heidän suhteessaan enää tässä vaiheessa.
"En tietenkään", James kiusoitteli ja katseli, kuinka Lilyn naama venähti hieman. James nauroi ja kaappasi Lilyn syliinsä.
"Miksi minä EN haluaisi nähdä, Lily?" James kysyi ja katsoi vakavasti Lilyn silmiin. "Minä rakastan sinua."
"Minäkin rakastan sinua", Lily henkäisi ja suuteli pikaisesti Jamesia. Hänestä tuntui, kuin hän olisi leijunut kolme metriä maan pinnan yläpuolella. "Haluaisitko tulla meille pääsiäislomalla?"
"Mikäs siinä", James virnisti. Hän ei enää malttanut odottaa pääsiäislomaa!
Mischa ja Sirius olivat löytäneet hiljaisen luokkahuoneen ja he istuivat kaikessa rauhassa siellä ilman keskeytyksen vaaraa. Muut olivat menossa viimeiselle illalliselle mutta he olivat päättäneet olla menemättä, jotta saisivat olla hetken rauhassa. Luokkahuone oli yhtä kylmä kuin muutkin Durmstrangissa, mutta kuitenkin sieltä löytyi yksi vaaleansininen sohva, jossa he istuivat sylikkäin, kumpikin omissa mietteissään. Sirius silitteli hiljaisena Mischan hiuksia, kun taas Mischa mietti elämäänsä perinpohjaisesti ja nautti siitä turvallisuuden tunteesta, jonka Siriuksen läsnäolo toi.
Hänen elämänsä, niin. Se oli sekaisin, myllätty - se hänen oli myönnettävä. Mutta hän uskoi selviävänsä siitä. Hän menisi kahden päivän kuluttua pääsiäislomalla kotiinsa ja selvittäisi asiat ja sen jälkeen hän olisi luultavasti vapaa ja ilman perhettään. Se olisi luultavasti viimeinen kerta, kun hän menisi kotiinsa. Hänellä ei sen jälkeen olisi enää isää eikä varsinkaan äitiä, eikä....
Hetkinen, Mischa pysäytti mietteensä. Olisihan hänellä Andreas! Miten hän oli unohtanut oman isoveljensä? Isoveljensä, joka oli kuolonsyöjä...
Paitsi että hän oli vieraillessaan Mischan luona sairaalassa sanonut olevansa oikealla puolella ja että hänellä oli hyvä syy olla kuolonsyöjä... Mutta mikä voisi olla tarpeeksi hyvä syy olla kuolonsyöjä...?
"Voi ei", Mischa henkäisi järkyttyneenä, kun palapelin palaset loksahtelivat paikalleen hänen päänsä sisällä. Sirius hätkähti.
"Mitä nyt, Mimi?" Sirius sanoi nopeasti ja kohtasi Mischan jääkylmät silmät.
"Mimi?" Mischa kysyi järkyttyneenä, kun taas Sirius vain virnisti.
"Täytyyhän sinulla jokin lempinimi olla!" Sirius naurahti kun taas Mischa näytti nyrpeää naamaa.
"Lempinimi olisi kiva, mutta että Mimi..." tyttö mutisi.
"Kuitenkin", Sirius sanoi nauravalla äänensävyllä. "Mitä sinä voivottelit?"
Mischa vajosi jälleen hiljaisuuteen. Hän oli maininnut poikaystävälleen isoveljestään, mutta ei mitään tämän kuolonsyöjänä olemisesta, Sirius kun - hyvästä syystä - tuomitsi kaikki kuolonsyöjät välittömästi. Mutta hänen olisi pakko kertoa Andreaksesta, sillä hänen ja Siriuksen suhde ei voisi ikinä olla vakava, jos he eivät uskoutuisi toisilleen kaikessa.
"Minulla on sinulle kerrottavaa", Mischa sanoi ja katsoi vakavasti Siriuksen odottaviin silmiin.
"Minähän kerroin sinulle, että minulla on isoveli, Andreas?"
"Kyllä sinä kerroit, mitä hänestä?"
"Hän on kuolonsyöjä."
Syntyi hiljaisuus. Mischa kuitenkin jatkoi hetken päästä tarinaansa.
"Mutta hän sanoi, että hänellä oli hyvä syy liittyä kuolonsyöjiin ja haluan uskoa häntä!"
"Eikö kaikilla kuolonsyöjillä ole hyvä syy liittyä?" Sirius kysyi tuimasti, hämmästyneenä tarinan saamasta juonenkäänteestä. "Esimerkiksi halu palvella Voldemortia?"
"En usko että se oli Andreaksen syy liittyä kuolonsyöjiin", Mischa sanoi nopeasti, yrittäen uskotella Siriukselle Andreaksen hyvyyttä. "Hän... hän ilmoitti eräänä kesäpäivänä lähtevänsä kotoa pois ja liittyvänsä kuolonsyöjiin. Minä tietenkin järkytyin ja halveksin häntä kaksi vuotta, enkä pitänyt minkäänlaista yhteyttä häneen. Mutta sitten... alkuvuodesta hän pyöri minun mielessäni ja lähetin hänelle kirjeen, jossa tietenkin haukuin häntä, mutta ennen kaikkea saadakseni selville onko hän todella tyytyväinen valintaansa. Ja sitten hän tuli vierailulle luokseni sairaalaan."
"Sairaalaan?" Sirius hämmästyi.
"Niin, silloin kun metsässä kun te olitte Remuksen kanssa", Mischa selitti ja eikä tahallaan maininnut mitään Remuksen ihmissuteudesta.
"Aivan", Sirius hoksasi ja katsoi Mischaa odottavasti, että tämä jatkaisi tarinaansa.
"Ja siellä hän yritti selittää minulle ettei ole oikeasti kolonsyöjä, mutta en tiennyt mitä uskoa. Sitten me vielä tapasimme siellä taistelussa, missä... Amy kuoli", Mischa selitti hiljaisesti.
"Tapasitte siellä?" Sirius järkyttyi. "Miksi et ole kertonut minulle mitään? Missä välissä te tapasitte?"
"Olen pahoillani, mutta en ollut varma, uskaltaisinko kertoa siitä", Mischa sanoi surullisesti. "Se kuolonsyöjä, joka kidnappasi minut... Se oli Andreas."
"Se, joka toi sinut takaisin mukiloituna?" Sirius hämmästeli.
"Niin, tosin Andreas loitsi minuun puudutusloitsun ennen kuin teki minusta mukiloidun näköisen. Hän sanoi, että muut ihmettelisivät, jos olisin ollut normaalin näköinen kuolonsyöjän kidnappauksen jälkeen."
"Niin olisimmekin kyllä ihmetelleet", Sirius sanoi tuimasti ja yritti sulatella samalla tarinaa sisällään. Kaikki tämä yhtäkkinen tieto sai hänet hämmennyksiin.
"Andreas kertoi minulle silloin, että on eräänlaisen kerhon jäsenenä... eräänlaisena agenttina. Silloin se meni toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos ja lisäksi Amyn kuolema sai minut unohtamaan sen... Mutta entä jos hän puhuu totta? Voisiko olla olemassa eräänlainen kerho, joka värväisi ihmisiä vakoilemaan Voldemortia vastaan?" Mischa hämmästeli.
Sirius mietti hetken ennen kuin vastasi. "Tiedätkö, en yhtään ihmetteli vaikka olisikin. Tuskin kaikki ihmiset ovat Voldemortin puolella ja joku viisas ihminen on perustanut kerhon häntä vastaan."
" Andreas puhui siis luultavasti minulle totta", Mischa henkäisi helpotuksesta. "Minulla on siis vielä yksi perheenjäsen jäljellä."
Sirius suuteli nopeasti Mischan otsaa. "Mitä veljesi sanoisi, jos tietäisi että kerroit minulle nämä asiat?"
Mischa katsoi vihaisena eteenpäin. "Hän uhkasi tappaa minut, jos levittelen tietoa eteenpäin, mutta tiedän ettei hän pystyisi siihen. Voittaisin hänet mennen tullen!"
Sirius tuhahti. "Veljesi, joka taistelee kuolonsyöjissä ja oikealla puolella yhtä aikaa? Epäilenpä, Mimi."
"Vaikka tämä koulu onkin karsea, ruuassa ei ole mitään vikaa", Peter sanoi ja lappasi lisää ruokaa lautaselleen illallisella. Rehtori Jones oli juuri kiitellyt vierailtaan "mukavasta vierailusta" ja toivoi ystävyyttä koulujen välille. Kaikki olivat pyöritelleet silmiään näille sanoille. Siitä ei ikinä tulisi mitään, sillä he olivat taistelussa eripuolilla, eikä vihollisen kanssa sopinut veljeillä.
"Olen samaa mieltä, Peter", James naureskeli ja otti myös lisää sisälmyspiirasta. "Mutta kyllä Tylypahka pesee tämän koulun mennen tullen!"
"Aivan", Stephanie hymyili vinosti ja katsoi durmstrangilaisia oppilaita hieman säälien. He luulivat olevansa hyvässä koulussa, mutta sen jälkeen kun oli ollut Tylypahkassa, ei voinut sanoa enää tätä koulua hyväksi. Opetus, oppilaat ja henkilökunta - jopa jos otti mukaan professori Polkeinin - olivat rutkasti parempia kuin Durmstrangissa.
Yhtäkkiä Stephanie tunsi kuinka häntä tuijotettiin ja Stephanie katsoi ystäviään ja huomasi Remuksen tuijottaneen itseään. Poika yritti peitellä sitä ja käänsi nopeasti katseensä lautaselleen, mutta siitä ei voinut erehtyä - Remus oli katsellut Stephanieta surullisena.
Stephanie hiljentyi eikä osallistunut Remuksen tavoin ystäviensä hilpeään keskusteluun. Miksi Remus oli tuijottanut häntä surullisena? Eikö kaikki ollut jo ohitse heidän välillään? Kyllä oli, Stephanie tiesi, mutta oli hieman hämmentynyt, miksi Remus oli surullinen ajatellessaan häntä.
Ehkä poika oli surullinen, koska he eivät olleet ikinä sopineet riitaansa, Stephnie keksi ja hymyili voitokkaasti. Hän pyytäisi anteeksi riitelyään ja toivottaisi hyvää jatkoa Remukselle, niin ehkä he voisivat olla jopa kavereita jälleen!
"Mille sinä hymyilet, Steph?" Peter kysyi ja katseli ystäviensä kanssa virnistellen Stephanieta.
Stephanie hymyili vielä leveämmin kuin ennemmin.
"Mahtaville ideoille, Peter", tyttö selitti pilke silmässään.
"Hyvä on", James sanoi silmät pyöreinä. "Hän on tullut hulluksi!"
Stephanie viskasi kapteeniaan läheisestä kiposta otetulla pähkinällä. "En ole tullut hulluksi!"
"Siltä sinä näytit!"
"Enkä varmasti näyttänyt!"
"Rauha!" Lily huokaisi ja molemmat rauhoittuivat heti. He söivät hetken hiljaisuudessa, kunnes James kysyi mietteliäästi: "Mitäköhän Mischa ja Sirius tekevät tällä hetkellä...?"
"Oletko varma, että haluat tietää?" Remus kysyi pahoinvoivasti. Stephanie naurahti.
Illallisen loputtua Lily, James, ja Peter nousivat pöydästä lähteäkseen kohti oleskeluhuonetta. Kun Remus oli seuraamassa ystäviään, Stephanie yllätti kaikki kysymällä: "Remus? Voisimmeko me kenties vaihtaa pari sanaa?"
Remus hämmästyi silminnähden mutta Stephanie päätti olla välittämättä siitä juuri nyt. Hänen oli sanottama asiansa nyt tai ei koskaan.
Myös Lily, James ja Peter olivat pysähtyneet ja katsoivat uteliaina välikohtausta. Stephanie pyöritteli silmiään.
"Voisimmeko jutella hetken kahdestaan?" Stephanie painotti viimeistä sanaansa ja sai Lilyn virnistämään ja Jamesin huokaisemaan pettyneenä.
"No niin, lähdetään!" Lily sanoi ja otti poikaystäväänsä kädestä kiinni ja veti tätä pois heidän luotaan Peterin seuratessa virnistellen.
"Mutta minä haluan kuulla heidän keskustelunsa!" James vikisi puolitosissaan.
"Se on yksityinen, pölvästi..."
Stephanie ja Remus seurasivat katselleen nauraen kolmea ystäväänsä niin kauan, kunnes he olivat hävinneet heidän näköetäisyydeltä. Remus rykäisi.
"Niin, sinulla oli asiaa...?"
Stephanie ei voinut olla kuulematta hämmästyneisyyttä Remuksen äänestä. Stephanie yritti käyttäytyä mahdollisimman rennosti.
"Minä vain halusin pyytää anteeksi sitä aikaisempaa riitaamme. En käyttäytynyt kauhean hyvin, tiedän sen. Ja toivoisin, että voisimme olla vielä ystäviä."
Remus rentoutui silminnähden ja jopa hymyili.
"Saat anteeksi ja kyllä minunkin pitää pyytää anteeksi. Olin idiootti."
"No, tämä taisi olla tällä selvä", Stephanie iloitsi. "Ystäviä?"
"Ystäviä", Remus vakuutti ja hymyili Stephanielle iloisesti, mutta sana ystäviä tuntui kuitenkin oudolta hänen mahassaan. Olisiko hän halunnut olla enemmänkin...?
Lopulta koitti viimeinen aamu Durmstrangissa ja kaikki olivat erittäin innoissaan siitä. Tavaroiden kanssa he lähtivät kohti tuttua punaista pikajunaa, joka kuljettaisi heidät oikeaan kouluunsa ja heti seuraavana päivänä lomalle koteihin. Mischa, Sirius, James, Remus, Peter, Lily ja Stephanie valtasivat yhden vaunu-osaston itselleen ja heillä kaikilla oli hymy huulillaan, vaikkakin Stephanien ja Mischan koitos oli vielä edessä päin.
Matka tuntui lyhyemmältä kuin tullessa ja niinpä he kaikki yllättyivät pahasti, kun McGarmiwa kuulutti heidän tulevan Tylypahkaan jo tunnin kuluttua.
"Jo tunnin kuluttua?" James huudahti. "Mihin aika on oikein kulunut?"
"Aika kuluu nopeasti, kun on hauskaa", Lily sanoi viisaasti ja pörrötti Jamesin valmiiksi sekaisin olevia hiuksia.
"Ja ajatelkaa, huomenna jo lomalle", Peter pyöritteli silmiään. "En jaksaisi katsella äitiäni, mutta kai se on pakko."
Muut mulkaisivat Peteriä, kun Mischa ja Stephanie vaihtoivat synkkiä katseita. He eivät myöskään halunneet kohdata äitejään, mutta heidän oli pakko kohdata totuus.
"Te voitte kyllä tulla meille koska tahansa yöksi", James tarjoutui.
"Tai meille", Lily sanoi huolestuneena.
"Kiitos", Mischa virnisteli heikosti. "Olette kultaisia ystäviä."
"Tietenkin", James virnisteli takaisin. "Kuulitko Lily, joku kehui minua kultaiseksi!"
"En minä kuurokaan ole", Lily sanoi kuivasti.
"Mutta etkö sinä ole mustasukkainen?" James virnisteli.
"En, koska tiedän, ettei Mischa koskisi sinuun pitkällä tikullakaan", Lily selitteli ja virnisti Jamesin venähtäneelle naamalle.
"Sano ettei tuo ole totta, Mischa", James aneli Mischalta ja tyttö näytti harkitsevan asiaa.
"Olen pahoillani, James, mutta se on totta, mutta vain ja ainoastaan meidän kummankin hengen vuoksi!"
"Miten niin?" James ihmetteli virnistellen.
"Minä vähän luulen, että jos koskisin sinuun edes hiemankin, Lily ja Sirius saattaisivat tappaa meidät", Mischa selitti Lilyn ja Siriuksen nyökytellessä hymyt huulillaan.
He olivat hetkessä Tylypahkassa eivätkä ketkään tuhlanneet aikaa vaan menivät omiin oleskeluhuoneisiinsa.
"Onpa kotoisen olosta jälleen", Mischa huokaisi ja katseli tuttuja punaisen ja kultaisen sävyjä.
"Ihanaa olla takaisin täällä"; Lily sanoi. "Mutta minä en kyllä taida edes purata tavaroitani, koska kuitenkin lähdemme taas huomen aamulla."
"En kyllä minäkään purkaa", Stephanie sanoi tuskastuneena. "Sitä paitsi, minua väsyttää vietävästi. Taidan mennä nukkumaan, hyvää yötä!"
Muut toivottelivat Stephanielle hyvää yötä.
"Minuakin väsyttää", Sirius myönsi ja niinpä he kaikki päättivät mennä jo nukkumaan.
Heti seuraavana aamuna aikaisin kaksi kolmasosaa tylypahkalaisista ahtautui pikajunaan ja olivat matkalla kohti onnellisia koteja, Mischa huomasi surukseen. Kaikkien lähettyvillä olevien kasvoilla oli leveä hymy ja ihmiset rupattelivat hymyssä suin ystävien kanssa. Mischa huokaisi. Tänään oli se päivä. Tänään hän menisi viimeisen kerran kotiinsa.
Mischa raivasi tien kohti tuttua vaunu-osastoa ja löysi kaikki ystävänsä sieltä. Istuen Siriuksen viereen Mischa huokaisi.
"Jännittääkö sinua?" Lily kysyi myötätuntoisesti.
"Kyllä, mutta enemmänkin väsyttää", Mischa sanoi ja haukotteli aivan kuin vahvistaakseen sanansa. "En ole saanut nukuttua kunnolla ja meinasin myöhästyä täältä!"
"Huomattiin, unikeko", Stephanie virnuili. "Yritimme Lilyn kanssa varmaan viisi kertaa herättää sinua, mutta sinä vain nukuit ja nukuit ja nukuit ja..."
"Hyvä on, tajusimme kyllä varmaan kaikki", Mischa nauroi.
Hiljaisuus valtasi heidät ja Mischakin nojautui taaksepäin ja vajosi Siriuksen syliin. Mischa sulki silmänsä, mutta ei saanut nukuttua. Hetken kuluttua kuitenkin hänen ystävänsä olivat sikeässä unessa ja Mischa ainoana hereillä. Ilmeisesti Durmstrangin reissu oli väsyttänyt heidät kaikki. Mischa oli kuitenkin onnellinen muiden uneliaisuudesta, koska hän sai olla rauhassa ajatustensa kanssa.
Liian pian he olivat jo perillä ja Mischan sydän löi tuhatta ja sataa. Hän tiesi vanhempiensa olevan häntä vastassa. Hänen ystävänsä olivat myös jo heränneet ja heidän kaikkien kasvoilla oli huolestunut ilme.
"Oletko varma, että pärjäät?" Sirius kuiskasi hänen korvaansa ja Mischa nyökkäsi itsepäisesti.
"Ei minulla ole mitään hätää", Mischa sanoi vaikkakin ei ollut siitä aivan varma. Hän ei halunnut näyttää epävarmuuttaan.
"Haluatko että tulen tervehtimään vanhempiasi?" Sirius kysyi ja katsoi syvälle Mischan haalean sinisiin silmiin.
"Hyvä on, kunhan et vihjaile mitään", Mischa myöntyi ja halasi muita ystäviään.
"Nähdään viimeistään loman loputtua!" mustahiuksinen tyttö toivotti pirteällä äänellä, mutta kaikki tiesivät sen olevan teatteria, vain esitystä, koska Mischa ei osannut olla haavoittuva kaikkien edessä.
Halatessaan Stephanieta Mischa toivotti tälle onnea ja Stephanie vastasi siihen halaamalla vain lujempaa.
"Hyvä on, meidän pitää nyt mennä", Mischa sanoi ystävilleen ja johdatti Siriuksen väkijoukon lävitse. Hänen äitinsä ja isänsä seisoivat laiturin takaosassa ja he keskustelivat jotain hiljaisella äänellä, mutta sitten he näkivät tyttärensä.
"Tyttö-kulta, ihana nähdä sinua!" Mischan äiti Soheila huudahti. "Miten sinulla on mennyt?"
"Ihan hyvin", Mischa mutisi ja päästi hieman vihan vaikuttamaan ääneensä. Soheila ei kuitenkaan kuullut vaaraa tyttärensä äänestä.
"Ja Sirius-kultakin! Kai sinä tulet meillä käymään pääsiäisaterialla?" Soheila kysyi samalla kun Keith kätteli vävyehdokastaan.
"En tiedä vielä", Sirius sanoi varautuneesti. Mischa katsoi häntä varoittavasti.
"Kuitenkin, meillä on varmaan kiire", Mischa sanoi ja suuteli nopeasti Siriusta huulille. "Nähdään, Sirius."
"Ole vahva", Sirius kuiskasi ja Mischa nyökkäsi huomaamattomasti.
"Mennään, äiti ja isä", Sirius kuuli Mischan sanovan samalla kun he kävelivät pois laiturilta. "Minulla on teille hieman asiaa."
****
A/N: Hyvää kesäloman alkua kaikille! (Vaikka tämä toivotus tuleekin jo hieman myöhässä, kesäloma on jo alkanut... No, kuitenkin!)
-
Samoin :)
Tää oli hyvä! Pari kirjoitusvirhettä, taisi olla niin että kirjaimia puuttui, mutta en jaksanut välittää :D
Pompin melkein riemusta, kun näin jatkoa, enkä pettynyt :) <3
Mitenhän Mischa selittää asian vanhemmilleen? Jännitystä :D
themarauders
-
oijoijoijoi :P
pian jatkoa, tai sekoan jännityksestä :P ;D
-
Vihiidoinki kirjotit jatkoo...
Oli taaas mukava lukee. Keksit ihan mahtavia lukuja ja kirjotusvirheitäkään ei paljon ollu (taaskaan, nää mun toistelut joka luvussa alkaa varmaan jo kyllästyttää).
Jatkoa pian. Luen innokaana.
-
Täää on vaaaan niin paras paras paras, kaikki hahmot on nii... inhimillisiä ja loistavia! mä olen sun orjas, sun hovimestaris ja jotain... alkaa mennä vähän sairaaks, mut kuitenkin jatkoa odotan innolla, jumalattoman hyvää kesää! :D :D :D :D :D :D :D
-
A/N: Ihanaa, tämä on saanut kommentteja! *hyppii onnessaan*
themarauders: Kiitos kommentistasi! :) Täytyisi kyllä alkaa petraamaan noiden kirjoitusvirheiden suhteen...
wiltzu: Kiitos kommentistasi, jatkoa seuraa alapuolella! :>
_jj_: Kiitos paljon! *punastunut* Ja kommentteihin ei ikinä kyllästy! :>
sirius musta: Kiitos paljon, hovimestarini :D
Luku 34
Totuus satuttaa
Vihdoinkin kotona. Pienen ilmiintymismatkan aikana Mischa ei ollut ehtinyt keksiä, kuinka aloittaisi keskustelun. Ehkä hänen pitäisi vain sanoa: "Äiti-kulta, tiedän että myit minut Grindewaldille" ja sen jälkeen katsoa mitä tapahtuu, mutta koska kyseessä oli kuitenkin ihminen, jota hän oli luullut seitsemäntoista vuotta äidikseen, hän ei halunnut olla tahditon. Varovaisuus oli nyt hyvästä. Sitä paitsi, ei ollut enää mitään takeita, että äiti ei satuttaisi häntä.
Mischaa alkoi itkettämään, mutta hän sai kuitenkin pidettyä kyyneleensä kurissa. Kuinka monen tytön pitäisi varoa sitä, että oma äiti satuttaa? Mischa toivoi, että voisi vaihtaa paikkoja jonkun muun kanssa, vaikka Lilyn, koska Lilyllä oli kuitenkin ihana perhe...
Mutta epätoivoinen ajattelu ei nyt auttanut hänen asemaansa mitenkään. Hänen pitäisi todella ryhdistäytyä.
"Mischa- kulta? Onko jokin vialla?" Soheila kysyi vakavana tyttäreltään heidän päästyä kodin eteiseen.
On, se että sinä kutsut minua kullaksesi vaikka tuskin tarkoitat sitä, Mischa ajatteli suruissaan ja katkerana. Nyt hänelle olisi mahdollisuus selvittää kaikki. Hänen ei tarvitsisi muuta kuin sanoa, että hän tietää kaiken Grindewaldista, Voldemortista ja siitä, mitä hänen oma äitinsä oli tehnyt....
"Ei minulla ole mitään hätää", Mischa sanoi hiljaa ja syöksyi vanhempiensa ohitse omaan huoneeseensa. Hän oli liian heikko. Hän oli epäonnistunut.
"Lily! Tule käymään alhaalla!" kuului huuto Evansien talossa. Kaikki jalankulkijatkin varmasti kuulivat Lilyn äidin huudon, Lily ajatteli tuskissaan. Hän kuitenkin hyppäsi alas omalta sängyltään ja lähti kävelemään kohti heidän keittiötään.
Keittiössä hän näki äitinsä laittamassa kahvia tippumaan ja isänsä istumassa heidän pyöreän keittiöpöydän ääressä. Hänen isänsä nosti katseensa sanomalehdestään ja hymyili Lilylle, jonka ei ollut vaikeaa vastata isänsä hymyyn.
"Oliko sinulla jotain asiaa, äiti?" Lily kysyi samalla kun istuutui isänsä viereen.
"Ei minulla mitään tärkeää ole, mutta minä haluan kuulla kaiken, mitä sinulle on tapahtunut!" hänen äitinsä sanoi kiihtyneenä. "Sinä olet niin kauhean paljon pois kotoa sisäoppilaitoksesi takia... Nytkin teillä on vain viisi päivää lomaa!"
"Niin, mutta olisinkin jäänyt näin lyhyellä lomalla sinne, jos Jameskin olisi jäänyt", Lily mietti ääneen.
Hänen äitinsä tipautti kahvipannun lattialle. Rouva Evansin onneksi se oli kuitenkin muovia eikä rikkoutunut.
"Jamesin?" hänen äitinsä kysyi kummastuneena ja Lily punastui tahtomattaan.
"Niin, James Potterin. Hän on minun poikaystäväni. "
Hiljaisuus valtasi Evansien keittiön ja Lily ehti jo ajatella, että hänen vanhempansa eivät ikinä selviytyisi shokistaan, mutta sitten hänen äitinsä ryntäsi halaamaan häntä.
"Mikset sinä ole aikaisemmin kertonut? Tuohon on mahtavaa! Oletko sinä onnellinen hänen kanssaan?"
"Äiti, rauhoitu. Vedä syvään henkeä. Ja kyllä minä hänen kanssaan olen onnellinen, mutta emme me nyt ole heti menossa naimisiin..." Lily mumisi.
"Koska me saamme nähdä tämän Jamesin?" hänen isänsä kysyi. "Meidän täytyy tarkastaa, että hän kelpaa meidän tyttärellemme!"
"Niin juuri!" Lilyn äitikin vahvisti hellan ääreltä. "Mitä jos vaikka kutsuisit hänet joku päivä kahville?"
"Jos te kerran olette noin uteliaita Jamesin suhteen, niin mikäpä ettei", Lily sanoi hieman hymyillen ja nousi pöydästä. "Minä menen huoneeseeni siivoamaan!"
Lily loikki portaat ylös huoneeseensa kaksi rappua kerrallaan, niin iloinen hän oli. Hänen vanhempansa olivat olleet niin iloisia kuullessaan hänen seurustelevan ja jopa kutsuneet tämän kahville! Lilystä tuntui pitkästä aikaa siltä, ettei mikään voisi mennä vikaan.
"... sitten meillä oli pihassa kauheasti niitä järkyttäviä maahisia, voitteko te kuvitella, mikä työ niiden kitkemisessä oli?"
Sirius virnisti vieressä istuvalle Jamesille ja yritti pitää naamaansa peruslukemilla, vaikka se olikin hyvin vaikeaa. Joka ainut kerta, kun he tulivat Jamesin kanssa lomalla kotiin, rouva Potter oli äärimmäisen energinen ja otti huolekseen, ettei hänen kasvateiltaan jäisi kuulematta pienintäkään tapahtumaa vuodesta.
"Äiti", James sanoi tuskainen ilme kasvoillaan. "Voisitko sinä mitenkään rauhoittua ja tulla ehkä istumaan tähän meidän seuraksemme ja kuuntelemaan, mitä meille on tapahtunut vuoden kuluessa?"
Rouva Potter huokaisi ja siirsi ruskeat etuhiuksensa pois silmiltään. Lyhyeksi, melko nuorekkaiksi leikatut hiukset korostivat rouva Potterin klassista kauneutta ja ellei Sirius olisi tiennyt paremmin, hän olisi luullut Jamesin äidin olevan vielä kolmekymppinen. Ruskeat silmät (hieman vaaleammat kuin Jamesilla) tuikkivat iloisesti otsahiusten takaa.
"Hyvä on, minä rauhoitun, kun noin kauniisti pyydät. Mitä uusia kepposia te olette tänä vuonna tehneet?" rouva Potter sanoi ja istuutui tumman puupöydän ääreen ja komensi taikasauvallaan kahvipannun kaatamaan hänelle mukiin sitä samaa litkua mitä Siriuksella ja Jamesilla oli.
Pottereiden keittiö oli melko vanhanaikainen muihin huoneisiin verrattuna, mutta silti se oli Siriuksen ja Jamesin lempipaikka talossa, heti heidän omien huoneiden jälkeen. Kaikki muut huoneet oli järjestelty modernisti ja niin siististi, että James pelkäsi hengittää niissä huoneissa. Keittiö oli aivan vastakohta niistä huoneista. Tumma linja jatkui keittiökaapeissa ja erilaiset padat roikkuivat sikin sokin seinillä. Huone oli sekainen ja siksi niin kotoisa. Potterit yleensä kokoontuivatkin pyöreän, tumman keittiöpöydän äärelle kertomaan kuulumisiaan, kuten nytkin.
"Emme oikeastaan ole tehnyt paljoa kepposia", Sirius sanoi hämmästellen. "Mitä nyt muutimme Luihuisten oleskeluhuoneen pinkiksi..."
Rouva Potter huokaisi syvään. "Jäittekö te kiinni siitä?"
"Tyhminäkö sinä meitä pidät?" James tuhahti. "Ja Sirius on oikeassa. Emme ole ehtineet tekemään kauheasti kepposia. Meillä on ollut muuta... tekemistä", James sanoi välttelevästi.
Rouva Potterin silmät levisivät hämmästyksestä. " Muuta tekemistä? Teillä kahdella? Muuta kuin opettajien kiusaaminen?"
"Kyllä vain", Sirius virnisti ja naurahti Jamesille, joka vältteli tahallaan Siriuksen nauravaa katsetta. "Sinun poikasi tässä on ollut kaiken vapaa-aikansa tyttöystävänsä kanssa!"
"Tyttöyst - kenen kanssa?" rouva Potter kysyi vielä enemmän hämmästyneenä.
"Tyttöystäväni", James sanoi. "Lily Evansin."
Rouva Potterin suu loksahti auki. "Se tyttö, johon olet ollut ihastunut jo ikuisuuden?"
"Sama henkilö."
"Mahtavaa, James!" rouva Potter iloitsi. "Olet siis lopultakin saavuttanut jotain, mitä olet pitkään halunnut.. "
"Muuten, Sirius", James sanoi ilkikurisesti, haluten kostaa Siriukselle. "Miten sinulla ja Mischalla menee juuri nyt?"
"Ihan hyvin, kiitos kysymästä", Sirius vastasi diplomaattisesti.
"Mitä ihmettä?" rouva Potter hämmästeli. "SINÄKIN?"
"Minäkin", Sirius virnisteli. "Tyttö nimeltä Mischa Heyes sai minut luopumaan poikamiespäivistäni, valitettavasti."
"Jos Mischa kuulisi tuon, sinä et enää hengittäisi", James huomautti.
"Tiedän", Sirius sanoi hilpeästi. "Ei ainakaan ole tylsää, kun saa koko ajan pelätä kuolevansa!"
"Te olette jo noin isoja poikia", rouva Potter sanoi kyyneleet silmissään ja syöksyi halaamaan poikia. "En olisi ikinä uskonut että Siriuskin sitoutuisi.. Kaikkea sitä kuuleekin..."
Sirius katsoi Jamesia hämmästyneesti rouva Potterin selän takana ja James purskahti nauruun.
"Mischa! Tule syömään, olen laittanut sinun lempiruokaasi!"
Äidin sanat kuulostivat jotenkin lepytteleviltä, Mischa huomasi ja nousi seisomaan huoneessaan olevalta nojatuolilta. Äiti tietää, että minulla on jotain hätänä ja siksi tehnyt lempiruokaanikin, Mischa mietti ja oli jo kehumassa mielessään, kuinka ihana äiti hänellä oli, kunnes muisti, miksi alunperin oli suuttunutkin äidilleen. Eikä sitä korvattaisi lempiruualla.
Mischa lähti hitaasti mutta varmasti laskeutumaan portaita alas, matkaten kohti keittiötä. Nyt, tämä oli hänen ainoa kunnon tilaisuutensa sanoa äidilleen, kaikki mitä tämä ansaitsikin.
Mischa istuutui ruokapöytään, isäänsä vastapäätä. Keith hymyili nuorimmalle lapselleen ja huomasi tämän hymyilemän hieman väkinäisesti takaisin, mutta ei silti kysynyt, mikä tätä vaivasi. Tuon ikäisillä tytöillä nyt oli ongelmia aina, Mischan isä ajatteli ja syventyi uudelleen sanomalehteensä, joka oli siististi taitettuna posliinilautasen vierellä.
"Onko jokin huonosti, Mischa?" Mischan äiti Soheila kysyi myötätuntoisena ja nousi pöydästä noutaakseen uunista lihamurekkeen.
Mischa katseli hiljaisena äitinsä menoa. Juuri kun Soheila oli saanut patakintaat käteensä ja nostettua tarjottimen, jolla mureke oli, ulos uunista, Mischa sai kerättyä rohkeutensa.
"En olisi ikinä uskonut, että voit myydä minut Grindewaldille."
RÄKS. Tarjotin hajosi pienen pieniin palasiin ja mureke lensi pitkin lattiaa. Soheila ei kääntynyt katsomaan tytärtään vaan oli selkäpäin tähän.
"Mitä... Mistä ihmeestä sinä puhut, Mischa-kulta?"
"Älä siinä yhtään kutsu minua hellyttelynimillä!" Mischa sanoi halveksuvasti. Hitto, hän vihasi sillä hetkellä äitiään, mutta ei silti voinut estää silmiensä kastumista.
"Sinä olet nyt käsittänyt jotain väärin, olethan kuitenkin tyttäreni, millainen äiti sellaista tekisi tyttärelleen..."
"Niinpä, ÄITI, millainen silloin on?" Mischa huudahti ja nousi pöydästä. Keith katsoi lasittunein silmin meneillä olevaa riitaa.
"Eli se on totta?" Mischa jatkoi välittämättä siitä, että hänen äitinsä oli purskahtanut itkuun ensimmäistä kertaa hänen silmiensä edessä. "Myit minut Grindewaldille? Ja sitten uudelleen Voldemortille?"
"Älä sano sitä nimeä", Soheila mutisi ja pyyhi kyyneleitään.
"JA MITÄ IHMEEN VÄLIÄ SILLÄ SITTEN ON?" Mischa huusi niin lujaa kuin pystyi. Hän yritti kaikin mahdollisin tavoin satuttaa äitiään, laittamaan tämän kärsimään niin paljon kuin Mischakin oli kärsinyt...
"Sinä olet säälittävä, saanut minut tuntemaan, että olen oikeasti tyttäresi..." Mischa sihisi. "Mutta olet kuitenkin koko ajan tiennyt, että minusta pitäisi tulla kuolonsyöjä!"
"Sinä oletkin ollut tyttäreni!" Soheila huusi takaisin. "Enkö minä ole aina kohdellut sinua hyvin? Auttanut ongelmissa, ollut sinun makutuomarinasi aina kun olet sitä pyytänyt?"
"Tässä ei ole kyse siitä!" Mischa kiljui ja pyyhi kyyneleitään. "Olet ehkä biologisesti äitini, mutta tästä hetkestä lähtien et ole sitä enää henkisesti!"
"Millä oikeudella sinä menet sanomaan tuollaista? Enkö ole aina yrittänyt tehdä kaikkeni sinun eteesi? Uhrautunut, kun olen katsonut sen olevan sinulle hyväksi? Mikset sinä kerrankin, kerrankin, voisi uhrautua minun puolestani, Mischa, menemällä kuolonsyöjäksi ja puolustaa meidän sukumme kunniaa?" Soheila huusi tyttärelleen joka katsoi järkyttyneenä äitiään.
"Uhrautuisin, sinun puolestasi?" Mischa kuiskasi. "Menemällä kuolonsyöjäksi?"
Soheila nyökkäsi. Mischa tarttui ruokapöydällä olleeseen juomamukiin ja yritti heittää tällä äitiään, mutta hänen kätensä pysähtyi kesken liikeradan. Hän katsoi katkerana isäänsä, joka oli noussut ruokapöydästä ja piti taikasauvaansa koholla.
"Sinä et satuta ketään perheenjäsentäsi, Mischa", Keith sanoi kylmänrauhallisella äänellä.
"Minulla ei ole enää perheenjäseniä", Mischa kuiskasi hiljaa ja juoksi omaan huoneeseensa, keräsi tavaransa ja lähti. Eikä katsonut kertaakaan taaksensa, kun juoksi pitkin entisen kotinsa pihatietä.
"Minä olen niin pahoillani, olin niin tyhmä nuoruudessani", Stephanien äiti itki katkerasti käsiinsä.
Stephanie ja hänen vanhempansa istuivat kotinsa olohuoneessa Stephanien pyynnöstä. Stephanie oli kertonut kaiken mitä tiesi vanhemmilleen Grindewaldista ja siitä, että tiesi olevansa myyty.
"Minä en halunnut sinulle mitään pahaa, sinun on pakko uskoa minua", Stephanie äiti mutisi tukahduttavan surullisella äänensävyllä. "Minä rakastan sinua, Stephanie, sinä olet ainut lapseni..."
Stephanie itki hiljaisia kyyneleitä ja hänen sydämensä uskoi äitiä.
"Minä en ajatellut mitään, kun Soheila kertoi lapsien myymisestä, olin juuri kärsinyt masennuksesta ja kaipasin todella rahaa, koska minä ja isäsi olimme eronneet..."
Stephanie vilkaisi isäänsä, joka heidän tavoin myös itki. Stephanie ei ollut ikinä nähnyt isänsä itkevän, joten tämä uusi näky sai hänet vielä surullisemmaksi.
"Minä teen kaikkeni, ettet joudu kuolonsyöjäksi, Stephanie", hänen äitinsä sanoi ja katsoi tytärtään silmiin. "Haluan, että sinä uskot sen."
Stephanie mietti alle sekunnin seuraavia sanojaan.
"Voi olla, että kadun tätä myöhemmin, mutta haluan uskoa sinua. Mutta olisit voinut kertoa minulle aiemmin! Tiedätkö, kuinka kauheaa se oli kuulla muuta kautta?" Stephanien oli pakko syytellä.
"Minä uskon, Stephanie, minä uskon kuinka kauheaa se on ollut", Stephanien äiti sanoi ja kaappasi lapsensa tukahduttavan tiukkaan syleilyyn. "Voi, kunpa tietäisin kuinka korvata tämän kaiken sinulle.."
Stephanie itki äitinsä syleilyssä, mutta ei pelkästä surusta, vaan siitä, että sai silti pitää perheensä, vaikkakin ei enää luottanut vanhempiinsa täysin. Mutta ainakin he olivat todella pahoillaan, ja se oli ainut tärkeä asia Stephanielle sillä hetkellä. Hän ei voinut kuin toivoa, että Mischallakin sujui yhtä hyvin.
Remus huokaisi turhautuneena ja yliviivasi uuden turhan lauseen muodonmuutosten aineestaan ja yritti järjestää kielenpäällään olevia sanoja järkeväksi lauseeksi.
"Animaageja pidetään kovasti silmällä sen takia, että...." Remus mutisi ääneen ja hiljeni. Miksi ihmeessä hän ei osannut edes näin helppoa ainetta? S.U.P.E.R- kokeet olivat hyvin lähellä ja hän ei osannut edes muodonmuutosainettaan kirjoittaa! Mitä ihmettä hänelle oli tapahtunut?
Remus huokaisi uudelleen. Kyllähän hän tiesi, mikä häntä vaivasi. Hänen päätään sekoittivat kaksi tyttöä, Stephanie ja Sabrina. Kaksi niin erilaista, mutta niin tärkeää ihmistä. Ja hän ei tiennyt kummasta piti enemmän.
Remus luovutti aineensa suhteen ja päätti, että selvittäisi ensin mielensä ennen kuin yrittäisi uudelleen kirjoittaa mitään. Päättäen käyttää vanhaa menetelmää hän alkoi miettimään päässään molempien tyttöjen huonoja ja hyviä puolia.
Sabrina oli upea ihminen, kaunis, kiltti ja urheilullinen, ja vieläpä hyvä koulussa. Hän oli Korpinkynnen huispauskapteeni ja osasi olla todella positiivinen ihminen, kun taas Stephanie oli ailahteleva persoona, veti puoleensa ongelmia sekä osasi olla töykeä ja riitaisa halutessaan.
Remus naurahti mielelleen. Listan puolesta hän tiesi, kumman hänen pitäisi valita, mutta miksi hänen sydämensä puhui toista?
James käveli pitkin katua ja virnisteli itsekseen. Hän katseli pieniä omakotitaloja, jotka muistuttivat kuitenkin rivitaloja, ja ihmetteli, miten jokaisella asukkaalla oli niin siistit pihat. Täydellisen vihreät nurmikot sekä upean näköiset kukat... Luoja, miten kukaan voi pitää pihaansa noin virheettömän näköisenä?
Jamesin virnistys vain leveni, kun hän huomasi eräästä talosta juoksevan tytön. Tyttö oli niin tutun näköinen punaisine pitkine hiuksineen sekä siroine vartaloineen...
"Hei", Lily sanoi Jamesille hengästyneenä ja antoi nopean suukon poikaystävänsä suulle. "Ehditkö jo kyllästymään odotteluun?"
James vain hymyili onnellisen näköisenä. "Mitä vielä, ilmiinnyin vasta hetki sitten. Ja ihmettelin itsekseni, miten kukaan voi pitää pihojaan noin siistin näköisinä?"
Lily pyöräytti vihreitä silmiään. "Minä en jaksa tätä pihapiirin touhotusta pihoistaan! Kaikki kilpailevat keskenään, kellä on täydellisin piha ja nurmikoita kastellaan joka viikko ainakin kolme kertaa ja..."
"Hyvä on, ymmärsin", James nauroi ja halasi nopeasti tyttöystäväänsä. "Sinä et siis jaksa pitää puutarhaa yllä tulevassa yhteisessä kodissamme?"
"Missä yhteisessä kodissa?" Lily kysyi nyrpeästi ja sai Jamesin vain nauramaan enemmän. "Mennäänkö jo sisälle? Äiti on ihan tulisilla hiilillä sinun tapaamisesi takia, joten päästetään hänet nyt jännityksestä."
"Mennään vain", James sanoi ja hänen hymynsä hyytyi hieman.
Lily virnisti ilkikurisesti. "James, et kai sinä jännitä minun perheeni tapaamista?"
James tuhahti. "Totta kai minä jännitän! Olen odottanut tätä niin kauan!"
Lily punehtui ja tarttui Jamesia kädestä ja johdatteli tämän kotiinsa.
Jamesin pelko oli ihan turhaa, sillä hänelle tehtiin heti selväksi, että hän oli jo perheenjäsen Evansien kotona. Lilyn herttainen äiti (James ei enää ihmetellyt, mistä Lily oli perinyt herttaisen, mutta äkkipikaisen luonteensa) tuputti hänelle erilaisia leivoksia, kakkuja ja piirakoita.
"Äiti, anna hänen hengittää!" Lily kiivastui yhdessä välissä, mutta James vain nauroi.
Kahvittelun jälkeen Lily vei hänet huoneeseensa.
"Mitä sinä pidät?" Lily kysyi hieman ujosti.
"Mistä?" James kiusasi tahallaan. "Huoneestasi, perheestäsi vai sinusta?"
"Idiootti, minä tarkoitin vanhempieni"; Lily sanoi hieman hymyillen.
"Lily, sinun perheesi on mahtava", James vakuutteli ja tarttui Lilyä kädestä kaataen tämän tytön omalle sängylle. "Tiedän ainakin, keltä olet perinyt luonteesi."
Lily vain hymähti Jamesin alla ja veti tämän suudelmaan.
Lopulta koitti se hetki, kun Jamesin oli pakko lähteä kotiinsa pakkamaan. Lily oli jo melkein unohtanut, että heidän pitäisi palata Tylypahkaan seuraavana päivänä eikä hänkään ollut vielä pakannut. Se oli Lilylle uutta, sillä yleensä hän oli pakannut jo monta päivää aiemmin, mutta nyt loma oli kulunut S.U.P.E.R- kokeisiin lukien ja Jamesin ajattelemiseen.
Hyvästeltyään Jamesin Lily meni takaisin omaan huoneeseensa ja ajatteli aloittaa pakkaamisen, kun hänen yllätyksekseen ovikello soi. Lily nauroi ääneen ja juoksi eteiseen ennen vanhempiaan.
"Minä avaan, James on vain luultavasti unohtanut jotain!" tyttö huikkasi vanhemmilleen ja avasi oven. Näky pyyhki kaikki ajatukset hänen mielestään.
Oven takana seisoi Mischa, jolla oli kaikki matkatavarat mukanaan. Mustahiuksinen tyttö hymyili surullisesti ja katsoi Lilyä silmiin. Lily havaitsi Mischan silmien olevan punaiset, luultavasti itkusta.
"Hei Lily, voinko tulla teille täksi yöksi?"
***
A/N2: Minun on vielä aivan pakko kerjätä kommentteja, niin kuin joka kerta. Jännittää vähän, onnistuiko tämä luku teidän mielestä, sillä sitä oli todella vaikea kirjoittaa... No, syteen tai saveen!
-
Oi, onnistui ehdottomasti. Kiva, että Mischa sai asiansa sanotuksi ja häippäs kaikenkunniaksi talosta (:. Toisaalta aika surullista, mutta.. elämä on, vai mitä? Stephanie taas.. no se oli ilmiselvä Step, eikä mitään Mischamaista draamaa. :D
Pidän tuosta sinun letkeästä tavasta kirjoittaa, enkä paljon virheisiinkään törmännyt.
Eniveis, jatkoa 8D
-
so sad... :'( Kuvittelin Mischan ja Stephanien vanhempien ottevan asiat vähän eri tavoin. Siis toisin päin; Mischan vanhemmat olis kauheen pahoillaan ja koittais lohdutella ja sit Stephanien vanhemmat olis silleen What ever. Olin väärässä :-[. Nyt jännittää miten Mischan käy :o.
Lilyn ja Jamesin vanhemmat otti lastensa yhessä olon ihanasti."Mahtavaa, James!" rouva Potter iloitsi. "Olet siis lopultakin saavuttanut jotain, mitä olet pitkään halunnut.. "
<- Toi oli mahtava... Tuli semmonen olo ettei James saavuttais koskaan mitään loppuun asti ja nyt sen äiti sit kuvitteli sen luovuttavan tässäki asiassa :).
"Sinä olet niin kauhean paljon pois kotoa sisäoppilaitoksesi takia...
Toi oli kans mukava kohta , ku Lilyn äiti puhu niin jästimaisesti; sisäoppilaitos ja mitä vielä, Tylypahkahan se on ;D.
Ja virheitä vielä loppuun...
Hän kuitenkin hyppäsi alas omalta sängyltään ja lähti kävelemään kohti heidän keittiötä.
Tos ois ollu ehk parempi kirjottaa kohti heidän keittiötään.
Joka ainut kerta, kun he tulivat Jamesin kanssa loalla kotiin,
ja tässä tarkoitit varmaan kirjoittaa lomalla
Kirjotahhan sitä jatkoa nopiasti, tai repeän liitoksistani.
jj lukeeee mieeleellääään...
-
Onnistuit ainakin mun mielestä :)
Aika ilkeetä, kun Mischan vanhemmat suorastaan pakotti sen liittymään kuolonsyöjiin..:o
Hyvä kun Lilyn vanhemmat tykkäsi Jamesista <3 Oisin minäkin tykännyt ;>
En jaksanut taaskaan huomata kirjoitusvirheitä, tuskin niitä edes oli :D
Jatkoa? :) Ootan sitä jo!
themarauders
-
Hyvin kyllä onnistui :)
Nauratti ja melkein itketti
Pian taas sitä jatkoa :P
-
Minusta tämä luku oli todella onnistunut (:
Pidin kovasti siitä kun Mischa huusi vanhemmilleen ja lähti lätkimään kotoaan (:
Aivan mahtava kohta (:
Ööm.. Olen pahoillani mutta muut kommentit ovat kesälomalla (:
Cir*Katwi Kiittää ja Kumartaa
-
Täytyy khyl sanoo, että melkein toivoin sen Mischan lähtevän Siriuksen luokse. Mutta käyhän näinkin.
-
ihana toi loppu missä james oli lilyn luona ja luku oli muutenkin hyvä (:
jatkoa odottelen =))
~nuuhku
-
Tietääkö Natabogi, milloin tulee jatkoa? =)
themarauders
-
Koskas jatkoa tulloopi? En malta odottaa enää :D
-
Hyvää huomenta kaikille! Minäkin olen viimeinkin herännyt horroksesta ja lisäilen (jälleen kerran) myöhässä jatkoa ja sekin on vielä tavallaan väliosa. Seuraava luku tulee nopeammin, lupaan sen.
Lansu: Kiitos kommentistasi! <3 Elämä on kyllä välillä surullista, täytyy myöntää. Mutta onneksi Kelmeille koittaa pian aurinkoisempaa! ;>
_jj_: Kiitos kommentistasi! <3 Korjasin virheet tuonne tekstiin, kiitos myös niiden kertomisesta! :)
themarauders: Kiitos kommentistasi! <3 Minäkin kyllä tykkäisin Jamesista vävynä :D
wiltzu: Kiitos kommentistasi! <3
Cirilla: Kiitos kommentistasi! <3
Ceatrix: Kiitos kommentistasi! <3
nuuhku: Kiitos kommentistasi! <3
Luku 35
Viimeisen kerran Tylypahkaan
Lily huokaisi syvään onnesta. Tervetuliaisateria Tylypahkassa oli jälleen omaa luokkaansa, kotitontut olivat epäilemättä tehneet hirveän työn ateriaa tehdessään. Ruoka oli mahtavaa.
Kunpa kaikki olisi ollut yhtä mahtavaa, Lily huomasi ajattelevansa surullisesti. Ihmiset hänen ympärillään olivat hiljaisia eikä heillä ollut mitään aihetta juhlaan.
Siitä oli nyt melkein päivä, kun Mischa oli ilmestynyt hänen kotiovensa taakse. He olivat jutelleet läpi yön, lähinnä Mischan niin sanotuista vanhemmista. Mischa oli itkenyt, Lily oli lohduttanut niin hyvin kuin oli osannut. Seuraavana aamuna Lilyn isä oli heittänyt heidät King's Crossin asemalle ja sieltä he olivat matkustaneet muiden mukana Tylypahkaan, viimeistä kertaa. Sirius, James, Peter, Remus ja Stephanie olivat varanneet jo yhden vaunuosaston heille kun Lily ja Mischa olivat saapuneet paikalle.
Matka ei ollut kauhean iloinen, syystäkin. Mischa ja Stephanie olivat kertoneet avoimesti mitä heidän kotonaan oli tapahtunut ja kaikki olivat helpottuneita Stephanien puolesta, jopa Mischa yritti urheasti näyttää siltä, että oli onnellinen lapsuuden ystävänsä puolesta, mutta Lily oli varma, että kuorensa alla Mischa oli katkera siitä, että Stephanie sai pitää vanhempansa, Mischa ei. Tai ainakin Lily olisi ollut katkera.
Mutta Lily ei ollut ainoa henkilö, joka oli huolissaan Mischasta. Sirius oli ollut koko matkan hiljaa ja tyytynyt silittelemään tyttöystävänsä hiuksia, mutta James oli kuiskannut Lilyn korvaan, että pinnan alla kuohui ja pahasti. James oli varma, että heidän mennessään tänä iltana makuusaliin, Sirius hajottaisi paikkoja vain sen takia, että oli Mischan puolesta vihainen ja turhautunut ettei voinut auttaa tätä.
"Niin se ennenkin on mennyt", James vastasi, kun Lily oli kysynyt, miten tämä tiesi, mitä Sirius tekisi. "Jos Sirius on vihaisella tuulella, esineet saavat maksaa siitä. Oikeastaan se on ihan hyvä tapa hänelle purkaa tunteitaan, tai siis mieluummin minä katselen hänen tuhoavan esineitä kuin ihmishenkiä, jos ymmärrät mitä tarkoitan."
Lily oli vain hymyillyt vastaukseksi.
Nyt Lilyn ystävät vain kauhoivat hiljaisina ruokaa suuhunsa. Hiljaisuus oli vanginnut heidät eikä kukaan päässyt irtautumaan sen kahleista. Lilykin tyytyi siihen eikä edes yrittänyt rikkoa sitä.
Lopulta hiljaisuus murtui, kiitos Mischan, joka heitti voimakkaasti haarukkansa lautasta vasten.
"Tämän ei kuulu mennä näin!" tyttö sanoi vihaisesti ja katsoi ystäviään vihaisesti mulkoillen. "Tajuatteko te, että meillä on vain vähän yli kuukausi aikaa tätä koulua? Ja miten me sen kulutamme, olemalla hiljaa ja tekemällä kuten McGarmiwa käskee?"
"Me ajattelimme, että sinä tarvitsisit aikaa ja hiljaisuutta hyväksyä asiat.." Remus sanoi kummastuneena Mischan yhtäkkiselle purkaukselle.
"Jos olisin tarvinnut, olisin kyllä sanonut niin", Mischa sanoi kylmästi. "Mutta jos olemme vain hiljaa ja kiltisti, en ikinä saa muuta ajateltavaa!"
"Mitä sinulla on mielessä?" Sirius kysyi hämmästyneen kuuloisena.
"Miten olisi pieni kepponen Ruikulille?" Mischa kysyi silmät kiiltäen. Lily ja Stephanie huokaisivat syvään nähdessään Jamesin ja Siriuksen silmiin syttyvän kiillon, joka kieli innostuksesta.
"Mitä sinulla on mielessäsi, Mimi?" Sirius sanoi ja muut naurahtivat lempinimelle.
"Kutsu minua vielä kerran Mimiksi, niin et kuule sitä ikinä!"
"Hyvä on, hyvä on", Sirius luovutti ja kuunteli tarkkaan Mischan selostusta.
Mischan lopetettua James ja Sirius olivat hetken aivan hiljaa, kunnes he hihkaisivat tytön idean olevan nerokas.
"Kuutamo, Matohäntä, kai te ainakin olette mukana?" Sirius sanoi mahtitempoisesti ja läiskäytti vieressä istuvaa Peteriä selkään. Peter purskautti lyönnin voimasta kurpitsamehun nenästään ja katsoi kiukkuisesti Siriusta, mutta ei voinut olla nyökkäämättä. Kai hänkin olisi, jos muutkin kerran olivat menossa juoneen mukaan... Remuskin nyökkäsi Peterin onneksi.
"Entä te, tytöt?" James kysyi Stephanielta ja Lilyltä.
"Tarvitaanko tuohon muka meitä kaikkia?" Stephanie kummasteli.
Sirius kohautti hartioitaan. "Mutta kai te haluatte tulla nauramaan paikan päälle?"
Stephanie virnisti ilkikurisesti. "Hyvä on, olen mukana!"
Mutta Lily näytti hieman empivältä.
"Tule nyt, Lily", Mischa maanitteli.
"Entä jos jäämme kiinni? En halua jälki-istuntoon!" Lily sanoi turhautuneena.
"Minä lupaan, ettet sinä jää kiinni", James lupasi herrasmiesmäisesti.
Lily näytti miettivän vielä hetken. "No en kai minä voi kieltäytyäkään, mutta Merlin sinua auttakoon, jos minä jään kiinni, James!"
Ilta hämärtyi Tylypahkan käytäville ja taian ansiosta tuhannet soihdut syttyivät palamaan käytävillä luoden niihin leikkiviä varjoja. Tuvasta ei saanut enää poistua, mutta jos kuunteli tarkkaan käytävällä, saattoi kuulla joukon hiiviskelevän.
"Nyt, käännytään tuosta, niin emme ole myöhässä..." kuiskasi James Potterin ääni. Hänellä oli käsissään aivan erityinen kartta, johon piirtyi jokaisen ihmisen täplä ja se kertoi, missä kukin
ihminen sillä hetkellä oli. Luojan kiitos Voro hiippaili toisella puolella linnaa, ilmeisesti räyhänhenki Riesua jahdaten.
"Minä en tajua, miten kuulen tuosta kartasta ensimmäistä kertaa vasta tänään", Lily kuiskasi hyvin hiljaa.
"Ja tuosta viitasta!" Stephanie pyöritteli silmiään ja osoitti Siriuksen käsillä lepäävään legendaariseen, hopeiseen viittaan, joka totteli myös nimeä näkymättömyysviitta.
"Mitä te oikein sanoitte?" Sirius kuiskasi ja ansaitsi kuudelta eri ihmiseltä muksautuksen.
"Au!" Sirius kuiskasi tällä kertaa hiljemmin ja tuijotti vuoron perään vihaisesti Mischaa, Stephanieta, Lilyä, Remusta, Peteriä ja Jamesia. He kaikki olivat tulleet suorittamaan pilaa.
"No niin, nyt kohteen pitäisi saapua pian perille, joten te muut", James sanoi huispauskapteenin elkein, "menkää piilon tuon käytävän mutkan taakse ja tulkaa hiljaa kohteen perässä, mutta varokaa ettette paljastu. Vorosta nyt ei ole pelkoa, mutta jos kohde kuulee teidän tulevan perässä... Se on jälki-istuntoa meille kaikille."
"Ole huoletta, kapu!" Sirius virnisteli. "Minä pidän huolen ettei kukaan jää kiinni."
"Nyt hiljaa, uhri saapuu paikalle!" James virnisti katsoessaan karttaa ja piilotti sen ja näkymättömyysviitan kaapunsa alle. "Menkää jo piiloon tuonne mutkan taakse!"
"Minä jo luulin, ettei hän saavu paikalle ollenkaan", Peter sanoi innostuen tulevasta kepposesta.
"Ihan kuin Ruikuli olisi voinut olla tulematta", Sirius sanoi tuhahtaen inhosta.
"Jaahas, Ruikuli, mitä sinulle tänään kuuluu?"
James virnisti nähdessään inhoamansa pojan hyppäävän kirjaston tuolissa viisi senttiä ylöspäin pelkästä yllätyksen voimasta.
"Mitä sinä haluat, Potter?" Ruikuli sanoi sylkäisten viimeisen sanan vihaisesti, aivan kuin tämä olisi kirosana. Se vain lisäsi Jamesin intoa tulevaa nöyryytystä kohtaan.
"Tulin tänne vain kysymään ystävällisesti mitä sinulle kuuluu ja sinä tiuskit minulle", James sanoi näytellen murheellista. "Meidän suhde on niin surullinen, Ruikuli-kulta."
Severus Kalkaros nosti taikasauvansa kaapunsa alta, mutta oli hitaampi kuin James.
"Mitä te pojat oikein riehutte siellä? ULOS TÄÄLTÄ!" kuului Matami Prillin verenhyydyttävä kiljaisu. Jamesin virnistys vain leveni.
"Selvitetään tämä myöhemmin, Ruikuli", James kuiskasi nopeasti ennen kuin Matami Prilli ajaisi heidät väkivalloin ulos. "Länsisiipi, kolmas kerros ja kello yksi yöllä."
"Oletteko te jo valmistelleet muut kepposen osat?" Sirius varmisti kolmelta tytöltä, jotka nyökkäsivät ja olivat valmiina kuuntelemaan piilostaan Jamesin ja Severuksen keskustelua, joka oli jo käynnissä.
"Nyt sinä saat kokea minun vihani, Potter", Severus tiuskaisi parhaimmillaan Jamesille, joka ainoastaan virnuili takaisin. Molemmat pojat osoittivat toisiaan taikasauvoilla.
"Enpä usko. KARKOTASEET!" James huudahti ja yllätti Severuksen.
James otti nopeasti Severuksen taikasauvan kiinni ja huudahti viholliselleen: "Et varmaan saa kiinni!"
James lähti juoksemaan Severusta karkuun pitkin käytävää. Hetken aikaa Ruikuli vain tuijotti suu auki Jamesin perään, mutta lähti Jamesin perään juosten. Sirius melkein hihkaisi ääneen. Pila oli sujumassa loistavasti! Myös he lähtivät mahdollisimman hiljaisesti poikien perään.
Kiitos huispauksen tuoman kunnon ja roiman etumatkan, James oli paljon edellä Severusta. Kun he olivat juosseet erään mahonkisen oven eteen. James virnisti, koputti todella lujaa oveen, viskasi Ruikulin taikasauvan oven edessä olevien tavaroiden päälle ja lopuksi heitti näkymättömyysviitan ylleen.
Severus saapui umpikujaan, joka päättyi mahonkiseen oveen. Hän oli varma, että James oli juossut tänne, mutta nyt poikaa ei näkynyt missään. Severus kirosi vuolaasti, mutta sitten hänen katseensa osui mahonkisen oven edessä oleviin tavaroihin. Mitä ihmettä, kuka idiootti oli jättänyt tulipunaisen ruusun ja vaaleanpunaisen, sydämenmuotoisen rasian tyhjän oven eteen? Mutta hei, ruusun takana oli hänen taikasauvansa! James varmasti oli jo luovuttanut, kun oli tajunnut, ettei voinut pärjätä hänelle, Severus mietti riemuisasti.
Mutta sitten hänen kauhukseen oven takaa kuului askeleita ja ennen kuin hän ehti edes ajatella pakoon lähtemistä, Minerva McGarmiwa astui oven takaa pelkässä aamutakissaan järkyttynyt ilme kasvoillaan.
"Kalkaros? Mitä sinä koputat minun oveeni tähän aikaan yöstä?" professori kysyi tuimasti, mutta sitten hänen katseensa osui ruusuun ja suklaarasiaan.
James oli liittynyt muiden joukkoon käytävän taakse, muttei varmuuden vuoksi ollut riisunut näkymättömyysviittaansa. Hän katseli iloisena muiden nauravia ja keskittyneitä ilmeitä ja alkoi itsekin kuuntelemaan McGarmiwan ja Ruikulin keskustelua.
"Mitä nämä ovat?" McGarmiwa kysyi ja noukki maasta ruusun.
"Minä en t-tiedä, professori", Ruikuli sanoi perinpohjin järkyttyneenä. Hänen järkyttyneisyys vain kasvoi, kun McGarmiwa alkoi lukea ruusuun kiinnitetystä lapusta pienoista runoa:
"Sinun silmäsi, oi Minerva
ovat kuin kaksi tähteä
ja vaikkapa ne tuijottavat minua vihaisesti
en voi enää salata
olet hemaisevin opettaja päällä tän maan
siis kuule kutsuni
sua ainiaan rakastan
Severus Kalkaros, seitsemäs luokka, Luihuinen."
Lily, Mischa ja Stephanie olivat nurkan takana tikahtua nauruunsa kuullessaan McGarmiwan lausuvan heidän keksimäänsä runoa. Myös pojat näyttivät siltä, kun alkaisivat nauramaan minä hetkenä hyvänsä.
"Kröhöm.. Tämä on hieno runo, Severus... Mutta ymmärräthän, että en voi kommentoida tätä kaunista elettä ja lahjoja, sillä olen opettajasi?"
Severus nyökkäsi liian järkyttyneenä puhumaan. Perhanan Potter, oli saanut jotenkin jymäytettyä häntä jälleen kerran!
"No, jätän sinut jälki-istunnotta tämän kerran, Kalkaros, mutta nyt vauhdilla omaan tupaasi..."
Muilla ei ollut kauhean paljon aikaa mennä piiloon Kalkarosta, joka vauhdilla lähti pois tukalasta tilanteesta. James kietoi Lilyn ympärille näkymättömyysviittansa ja muut juoksivat nopeasti läheiseen luutakomeroon piiloon. James ja Lily yrittivät olla nauramatta, kun tulipunainen Kalkaros käveli heidän ohitseen.
"Tämä oli kyllä yksi parhaista piloista, mitä olemme tehneet", James kuiskasi Lilylle kun Kalkaros oli kuuloetäisyyden ulkopuolella.
"Tämä oli ensimmäinen pila, mitä olen ikinä tehnyt", Lily myönsi ja huomasi kauhukseen, ettei edes katunut pilaa. Mihin johtajatyttö oli kadonnut hänen sisältään?
"Pitäisikö meidän vapauttaa muut luutakomerosta?" James kysyi virnuillen, ja Lily nyökkäsi ja lähti pois viitan alta koputtaakseen oveen. James kuitenkin vilkaisi varmuuden vuoksi Kelmien karttaa ja huomasi kauhukseen Voron olevan nurkan takana. Nopeasti James juoksi Lilyn luo ja kahmaisi tämän viitan alle ja löi kätensä tytön suun eteen, kun tämä oli sanomassa jotain Jamesille.
"Kuulin teidät! Kuulin juoksuaskelia!" Voro huusi hirmuissaan ja tuli esiin nurkan takaa. Oli sekunneista kiinni, ettei hän nähnyt Lilyä, joka huokaisi helpotuksesta. Onneksi James piti kiinni lupauksestaan eikä antanut Lilyn jäädä kiinni.
James ei voinut kuin toivoa, että Voro luulisi kuulleensa harhoja ja kääntyisi lähteäkseen, mutta yli-innokas vahtimestari jäi partioimaan luutakomeron eteen ja koputti lujaa oveen.
"Minä tiedän, että olet siellä! Tule ulos!" tämä karjui oveen ja Lily ja James pidätti henkiään.
Luutakomeron sisälle tunnelma hiljeni vauhdilla. Kellään ei ollut tilaa hengittää, sillä niin ahdas komero oli, mutta kun he kuulivat Voron koputtavan oveen, he eivät edes uskaltaneet hengittää.
"Minä en lähde tästä, ennen kuin tulet ulos!" Voro karjui ja yritti avata luutakomeron ovea, mutta Mischa piti lujaa kiinni toiselta puolelta.
"Mitä me nyt teemme?" Peter kysyi hieman vikisten, mutta tajusi onneksi kuiskata tarpeeksi hiljaa.
Muut eivät osanneet tai uskaltaneet vastata hänelle. Lopulta Mischa katsoi muita aivan kuin arvioiden ja sitten huokaisi syvään.
"Yksi yhden ja kaikki kaikkien puolesta, vai miten se menikään", tyttö tuumi ja luikahti ulos komerosta nopeasti, ennen kuin Voro tajuaisi että komerossa oli muitakin kuin hän.
Mischa kohtasi Voron voitonriemuisen katseen ja yritti näyttää katuvalta.
"Mitä sinä teet käytävillä vielä nukkumaanmenorajan jälkeen?" Voro karjaisi ja Mischa yritti näyttää hämmentyneeltä.
"Ai, kello on jo niin paljon... Katsos, minä eksyin... aika pahastikin, jos saan sanoa..."
"Eksyit?" Voro toisti kuivasti.
"Joo, tämä on paljon sokkeloisempi koulu kuin Durmstrang..."
"Ei mene läpi, senkin valehteleva hiipijä!" Voro karjui. Mischa astui askeleen taaksepäin ja näytti melko pelokkaalta. James ja Lily toivoivat, että olisivat voineet jotenkin auttaa viittansa alta ystäväänsä.
"Voro, mitä ihmettä sinä täällä karjut..." McGarmiwa tuli paikalle aamutakissaan. Ilmeisesti hän ei ollut mennyt nukkumaan suoraan ja oli kuullut Voron huudon.
"Heyes? Mitä sinä käytävillä teet?" professori kysyi ja katsoi tuimasti Mischaa. "Jälki-istuntoa!"
"Mitä?" Mischa henkäisi. "Pitääkö minunkin tuoda sinulle ruusu, että säästyn siltä?"
Lily ja James huomasivat välittömästi, että Mischa oli mennyt liian pitkälle. Puna nousi Rohkelikon tuvanjohtajan kasvoille ja tämä katsoi epäuskoisesti Mischaa.
"Mitä... miten sinä tiedät siitä?"
Mischa huomasi itsekin sanoneen jotain sellaista, mitä ei olisi pitänyt sanoa.
"Viikko jälki-istuntoa ja minä kerron tästä rehtorille!" McGarmiwa tiuskaisi. "Ja nyt, omaan tupaasi siitä!"
Mischa irvisti ja lähti kohti Rohkelikon tupaa. Hetken kuluttua McGarmiwa ja Voro lähtivät pois, joten Lily ja James pääsivät vapauttamaan loput ystävänsä luutakomerosta ja he pääsivät nukkumaan.
Seuraava päivänä he olivat kaikki hilpeitä pilasta, jopa Mischa, joka oli saanut kaikki syyt niskoilleen, tosin vapaaehtoisesti.
"Onneksi sinä pelastit meidät", Stephanie henkäisi ja levitti voita leivän päälle ja haukkasi siitä nälkäisenä palan.
"Pila oli minun ideani, joten kyllä minä syyt siitä niskoillenikin otan", Mischa sanoi vaatimattomasti.
He kaikki kääntyivät katsomaan kuin yhteisestä sopimuksesta Luihuisen pöydässä istuvaa Ruikulia ja nauroivat tälle hetken. Ruikuli mulkoili heitä vihaisesti takaisin.
"No, jännittääkö teitä jo?" Lily kysyi viitaten viikon päästä häämöttävään huispauksen loppu- otteluun.
"Ei tietenkään", James vastasi samalla kuin Stephanie sanoi: "Tietenkin!"
He katsoivat toisiaan hetken ja naurahtivat.
"Minä luotan joukkueeseeni, se on paras mitä on Rohkelikon historiassa ikinä ollut!" James sanoi luottavaisesti.
"Mutta ei se silti tule olemaan helppo ottelu", Stephanie muistutti kapteeniaan. "Vaikka meillä onkin ollut melkein päivittäin harjoitukset, niin Korpinkynnellä on ollut vähintään yhtä usein!"
James kohautti välinpitämättömästi olkiaan. "Vaikka, me voitamme silti!"
Muut nauroivat Jamesin asenteelle, eivätkö huomanneet kuinka rehtori Dumbledore lähestyi heitä.
"Neiti Heyes?" rehtori pysähtyi heidän kohdalla. "Seuraisitko minua minun huoneeseeni?"
Kaikki olivat hieman pelästyneen rehtorin sanoja (Peter kaatoi kurpitsamehunsa) mutta Mischa nousi kuuliaisesti pöydästä ja lähti seuraamaan koulunsa rehtoria tämän työhuoneeseen muiden näyttäessä peukkuja hänelle.
"Istu vain, ole hyvä", rehtori Dumbledore sanoi lämpimästi ja näytti kädellään työpöytäänsä vastapäätä olevaa punaista tuolia. Mischa istuutui siihen hiljaisena, Dumbledoren istuutuessa häntä vastapäätä.
"No niin, kuulin professori McGarmiwalta sinun yöllisestä seikkailustasi."
Mischa istuutui hiljaa paikallaan ja vain nyökkäsi.
"Oletan, että tämä seikkailusi liittyy jotenkin Severuksen yllättävään lahjaan", rehtori sanoi ja tiiraili oppilastaan puolikuulasiensa takaa. Mischa hätkähti hieman huomaamattomasti.
"Ele oli kyllä kaunis", rehtori sanoi hieman naurahtaen ja Mischankin oli pakko hymyillä.
"Lisäksi oletan, että et ollut yksin vaeltelemassa käytävillä?" rehtori kysyi ja katsoi Mischaa, joka ei sanonut mitään. Hän ei halunnut valehdella rehtorille, joten paras vaihtoehto oli pysyä hiljaa. Hänen onnekseen rehtori vain jatkoi: "No, koska meillä ei ole todisteita muiden läsnäolosta, niin sinä saat suorittaa yksin jälki-istuntosi. Saat siivota vahtimestari Voron silmän alla palkintohuoneen pokaaleja."
Mischan oli pakko hieman irvistää. Rehtori naurahti, mutta hetken kuluttua hän kysyi vakavasti:
"Entä oletko sinä toipunut jo kuullessasi totuuden vanhemmistasi?"
Mischa kohotti katseensa rehtorin sinisiin silmiin. "Mistä sinä tiedät...?"
"Kuulin ikävän totuuden sinun veljeltäsi, Andreakselta. Hän muuten lähetti sinulle terveisiä."
"Tunnetko sinä minun veljeni? Rehtori?" Mischa korjasi nopeasti.
"Kyllähän minä hänet tunnen..." rehtori sanoi ympäripyöreästi. "Ja sinä saat vielä joskus kuulla, mistä kautta, mutta olen pahoillani etten voi sitä vielä kertoa."
Mischa tyytyi nyökkäämään ja vastasi aiempaan kysymykseen hiljaisena: "En kai minä lopullisesti toivu ikinä, mutta en kai minä sitä voi jäädä ikuisesti suremaankaan."
"Olethan jutellut tästä sinun ystävillesi? Harmaimpinakin päivinä pitää osata tukeutua ystäviin, tiedäthän sinä sen?"
Mischa nyökkäsi.
"Mahtavaa, Mischa. Ja olet oikeassa, sinun ei pidä surkutella tätä tilannetta ikuisesti, mutta salli itsellesi aikaa miettiä tätä tilannetta."
Uusi nyökkäys Mischalta.
"Hyvä. Ja muuten, ennen kuin unohdan, sinun veljesi käski minun antamaan tämän."
Rehtori nousi paikaltaan ja otti läheiseltä pöydältään paksun kirjekuoren, jonka ojensi Mischalle ja heilautti kättään. Mischa tulkitsi sen lähdön merkiksi ja kiitti hiljaa rehtoriaan ja lähti toimistosta. Kumma kyllä, hän havaitsi mielialansa parantuneen rehtorin kanssa juttelun jälkeen.
****
A/N: Kuten kaikki varmaan jo arvaavatkin, loppu lähestyy kovaa vauhtia... Vielä noin viisi osaa! Saisiko sen kunniaksi kommentteja? :)
-
Loppu kamalan salaperäisesti! :)
Tykkäsin kauheena, ärsytti kun loppu tää luku 8---D
Jatkoa rustaamaan! :)
Oon ihan koukussa tähän, ja tää on parhaimpia kelmificcejä mitä oon lukenut/ oon lukemassa ;D
themarauders
-
tykkäsin paljon tästä luvusta (:
pila oli todella hauska =)
mutta jatkoa odotellessa ^^
~nuuhku
-
Niin vähän osia jäljellä? :o nyyh :'(
Mut tämä oli kyl hyvä osa :D Albus on niin ihana :) :D
-
ei saa loppuu, koskaaaaaaaan... Se pila oli khyll aika mahtava, ehkä vähän liian läpinäkyvä, ku dumblis arvas sen nopee ku mikä. jatkoa paljon ja nopeesti.
-
Jatkoa?? ::)
-
MÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ.... RRRRAKASTAN tätä.... Hovimestarisi kumartaa, ja kiillottaa saappaasi :DD, odotan jatkoa innolla
-
A/N: Heipähei taas pitkästä aikaa ja kiitos kaikista kommenteistanne!<3 Toivottavasti kaikilla on startannut koulu hyvin käyntiin, itselläni tosin on tuottanut hieman ongelmia lukioon tottuminen ja läksyjen määrä, koeviikkokin puskee uhkaavasti koko ajan lähemmäksi *järsii kynsiään* Mutta kuitenkin, toivottavasti jaksatte kommentoida uutta lukua, vaikka taas kestänyt vaikka kuinka kauan saada se valmiiksi... Mutta hyvittääkseni sitä tein luvusta hieman pitemmän :)
Luku 36
Suhdesotkuja
Päivät kuluivat liian nopeasti Jamesin mielestä. Hän olisi voinut tehdä mitä vain, kunhan hän olisi saanut hieman lisää aikaa Rohkelikon huispausjoukkueelle. Vaikka hän luotti täysin joukkueeseensa, hän olisi halunnut vielä harjoitella enemmän ja niin tulla vielä varmemmaksi joukkueensa puolesta.
Viimein koitti lauantai, kauhujen päivä. Loppuottelu pidettäisiin heti aamupäivällä. James heräsi aikaisin ja kävi vielä tarkkaan läpi joukkueensa taktiikat ja varmisti, että kaikki oli kunnossa. Lopulta hän meni suihkuun ja puki sen jälkeen huispauskaavun päällensä ja siirtyi Siriuksen sängyn viereen.
“Anturajalka, herätys!” James karjahti huoneessa. “Pue päällesi ja tule aamupalalle, sen jälkeen siirrytään harjoittelemaan kentälle!”
“Mitä? Vielä tänään harjoittelemaan? Oletko täysin kajahtanut?” Sirius kirosi tukahtuneesti peittonsa alta.
“No, ainakin me vielä lämmitellään ja käydään taktiikoita läpi”, James sanoi ja ravisteli Siriuksen sänkyä. “Herää nyt!”
Sirius kirosi vielä enemmän ja nousi peittonsa alta tukka pystyssä. James katsoi tyytyväisenä, kun hänen joukkueensa lyöjä tallusti suihkuun.
James virnisti tyytyväisenä ja siirtyi herättelemään muita joukkueen pelaajia.
“Ja muistakaa sitten olla tarkkaavaisia ja koko ajan valppaita!” James paasasi Rohkelikon pukuhuoneessa ja katsoi tuimasti jokaista pelaajaa. He olivat syöneet pikaisen aamupalan ja tulleet lämmittelemään Jamesin johdolla kentälle.
Peli alkaisi pian ja pukuhuoneessa aisti pelon ja jännityksen. Kaikki olivat hermostuneita, varsinkin James. Tämä oli ensimmäinen vuosi hänelle kapteenina ja hän tiesi, että jos hänen joukkueensa voittaisi, hän jäisi historiaan loistavana kapteenina. Jos he taas häviäisivät... no, sitten hän jäisi historiaan sinä idioottina, joka johti Rohkelikon vuosisadan nöyryytykseen.
Hän uskoi joukkueensa voittoon, mutta hän ei voinut kieltää sitä tosiasiaa, että Sabrina oli koulinut parhaimmat pelaajat Korpinkynnen joukkueeseen ja pelistä oli tulossa hyvin tasainen.
“Ihanaa, että tänään on näin lämmin”, Mischa sanoi ja käänsi kasvojaan aurinkoon päin. “Juuri loistava sää istua huispauskatsomossa.”
Mischa, Peter ja Lily istuivat Rohkelikon katsomossa ja nauttivat olostaan. Viiden minuutin kuluttua tunnelma olisi toinen; he kaikki jännittäisivät ja kiljuisivat äänensä käheiksi Rohkelikon puolesta. Mischaakin jännitti, mutta hän yritti hieman peitellä sitä toisin kuin Lily, joka pureskeli lyhyitä kynsiään vieläkin lyhyemmiksi. Mischa otti Lilyä käsistä kiinni ja asetteli ne päättäväisesti Lilyn sivuille.
“Sinä et auta Jamesia mitenkään pureskelemalla kynsiäsi”, Mischa sanoi ja Lily katsoi ystäväänsä hieman pahatuulisesti.
“Etkö sinä sitten jännitä yhtään Siriuksen puolesta? Tai Stephanien?” Lily kysyi.
Mischa tuhahti. “Totta kai minä jännitän! Mutta miksi pureskella kynsiä?”
“Se on tapa”, Lily selitti ja katsoi kelloaan. “Apua! Peli alkaa näillä minuuteilla!”
Lilyn lauseesta ei kuulunut kuin osa, sillä juuri silloin kajahti selostajan kopista Remuksen ääni.
“Hyvää päivää, rakkaat koulutoverit, ja tervetuloa tämän lukukauden viimeiseen otteluun, Rohkelikko vastaan Korpinkynsi!”
Koko katsomo hurrasi Remuksen sanoille ja kaikki kääntyivät katsomaan, kuinka molempien tupien joukkueet lensivät kentälle.
“Tänä vuonna loppu-ottelu on varmasti erittäin tiukka, sillä molemmat kapteenit, Sabrina ja James, ovat kiduttaneet joukkueitaan äärimmäisen rankoilla harjoituksilla ja erittäin ovelilla taktiikoilla. Mutta nyt nähdään, kumpi on lopulta toista ovelampi!”
Remus alkoi luettelemaan molempien joukkueiden pelaajia ja hän mietti hieman hämmentyneenä, että Stephanie ja Sabrina pelasivat eri puolilla. Hänen kaksi ihastusta. Tai no, toinen oli entinen ihastus, mutta silti... Oli jännittävää selostaa juuri tätä ottelua jo itse pelaajienkin takia.
“Ja nyt, Sabrina ja James kättelevät.. Sabrina yrittää selvästi flirttailla Jamesille hurmatakseen ja hämätäkseen vastapuolen kapteenia, mutta se tuskin tehoaa Jamesin tyttöystävän katsoessa katsomossa....”
Katsomossa naurettiin ja pahoin punastuneeseen Lilyyn luotiin virnisteleviä katseita.
“Ja vihdoinkin kaikki pallot vapautettiin!” Remus huudahti.
Peli oli hetkessä käynnissä ja kellekään ei jäänyt epäselväksi, että molemmat joukkueet halusivat voittoa ja pahasti. Tuntui jopa siltä, että pelaajat voisivat kuolla voiton takia. Katsomokin oli yhtä lailla mukana hengessä; kaikki huusivat oman tupansa puolesta ja osa jopa solvasi toisen tuvan pelaajia. Puuskupuhit kannustivat Rohkelikkoa, sillä jos Rohkelikko voittaisi, heidän tupansa tulisi pisteiden vuoksi toiseksi ja luihuiset kannustivat tietenkin korpinkynsiä, sillä he olisivat mieluummin hirttäneet itsensä kuin kannustaneet Rohkelikkoja, heidän arkkivihollisiaan.
“Stephanie Braintown kaappasi kaadon korpinkynnen kapteenilta Sabrinalta ja kuljettaa sitä kohti korpikynnen maalisalkoja, toivottavasti onnistaa - EI, mutta lähellä oli, Stephanie!” Remus huusi mikkiin ja Rohkelikon katsomosta kuului huokausten kuoro.
Stephanie kirosi ja lensi nopeasti kaadon perään. Sabrina oli jälleen saanut kaadon ja oli menossa vauhdilla kohti Rohkelikon maalisalkoja, mutta ryhmy meinasi lensi suoraa tyttöä kohti. Sabrina teki tiukan väistön ja pudotti samalla kaadon, suoraan Rohkelikon jahtaajalle, Mikael Hugelille.
Mikael lensi niin nopeasti kuin osasi ja syötti paremmalla paikalla olevalle kolmannelle jahtaajalle Joanna Kreptonille, joka puolestaan koitti onneaan Korpinkynnen pitäjää Frederick Farrowia vastaan. Lily pisti nopeasti silmät kiinni toivoen samalla parasta, mutta hän ei kestänyt katsoa, häntä jännitti aivan liikaa -
Mutta sitten hän kuuli ympäriltään kovaäänistä karjuntaa ja Mischa ja Peter halasivat toisiaan nopeasti onnesta soikeina. Vihdoinkin, Joanna oli onnistunut murtamaan Frederickin!
“Tilanne on nyt 10-0 Rohkelikolle!” Remus karjui mikkiin. “Niin sitä pitää, Joanna! Ja älkää nyt korpinkynnet mylvikö siellä, en minä ole yhtään puolueellinen - “
Lily nauroi onnellisena.
Mutta onnea ei kestänyt turhan kauan, sillä vaikka Rohkelikot kamppailivat urheasti, Korpinkynsi kiri ensin maalilla, sitten toisella. Rohkelikon pitäjä Noelle Johnsson, joka tunnettiin aivan kuin naispuolisena Siriuksena, hermoili liikaa ja oli siis tavallista surkeampi.
“Rauhoitu vain, Noelle, kyllä se siitä paranee”, James huudahti tytölle mennessään ohitse. Mutta mikä James oli kannustamaan muita, kun ei ollut itsekään nähnyt kertaakaan kultaista sieppiä?
Korpinkynnen jahtaajat Sabrina, Alison Unwar ja Nicolas Carrig tekivät selvää Rohkelikon pelaajista hienoilla taktiikoillaan ja nopeilla syötöillään, joten peli oli jo puolen tunnin kuluttua 10-110. Mutta James oli ylpeä joukkuetovereistaan, sillä he yrittivät kaikkensa. Lyöjät Sirius ja Brad Mertino löivät ryhmyjä monta kertaa niin hyvin, että Jameskin säikähti korpinkynsiläisten puolesta.
Peli alkoi käydä uuvuttavaksi. Sieppiä ei näkynyt missään ja James alkoi turhautua. Pitikö hänellä olla näin huono tuuri juuri viimeisessä ottelussa?
Mutta sitten hän tunsi onnensa kääntyvän pienen kultaisen vilauksen muodossa. Korpinkynnen maalisalon vieressä lepatteli sieppi.
James lähti hirveän lujaa kohti sitä, yritti napata sen ennen kuin se ehtisi karkuun, mutta suunnitelmassa oli vain yksi huono puoli - hänen syöksymisensä huomattiin ja se kiinnitti myös Korpinkynnen etsijän Ellie Gatewayn huomion.
Ellie ja James lähtivät molemmat kilpaa kohti sieppiä, Elliellä oli jopa pieni etumatka, mutta James maistoi veren suussaan ja hän halusi voittaa tämän ottelun todella pahasti...
Enää pieni matka... Hän kohotti kätensä kohti sieppiä ja tunsi, kuinka Ellie oli ihan hänen perässään, mutta kuitenkin jäänyt hänestä hieman taakse... Hän venyttäytyi vielä vähän edemmäs luudanvarrellaan....
Ja sitten hän tunsi sormensa kiertyvän kultaisen pallon ympärille.
Siitä eteenpäin kaikki oli Jamesille sumua. Hän ei muistanut sitä kuinka oli laskeutunut maahan, mutta kuuli kuitenkin Remuksen karjuvan mikkiin: “JES! ROHKELIKKO VOITTAA OTTELUN 160-110! NIIN SITÄ PITÄÄ, ROHKELIKKO!” ja hän tunsi, kuinka Sirius syöksyi halaamaan häntä niin rajusti, että he molemmat kaatuivat keskellä stadionia. Kaikki onnittelivat häntä, kaikki tulivat taputtamaan häntä olalle ja James katseli onnellisena, kuinka hänen joukkueensa tytöt Noelle, Joanna ja Stephanie itkivät ilosta. Jamesinkin teki mieli itkeä.
Lily, Mischa ja Peter liittyivät onnittelevien joukkoon ja näkivät myös Remuksen tulevan alas kentälle. Korpinkynnen joukkue siirtyi pettyneen näköisenä omaan pukuhuoneeseensa, mutta jokainen kuitenkin onnitteli Rohkelikkoja hienosta voitosta ja kiittivät tasaisesta pelistä. Remus ja muut rohkelikot kunnioittivat korpinkynsiä näin reilusta teosta vielä enemmän.
“Hieno peli, Sirius”, Mischa onnitteli ja siirtyi halaamaan lujasti poikaystäväänsä, joka vastasi rajusti halaukseen.
“Kiitos, Mimi”, Sirius sanoi ja suuteli nopeasti Mischaa huulille. “Tämä on ihan uskomatonta!”
“Uskon”, Mischa vastasi ja tuijotti Siriuksen harmaita silmiä hymy huulillaan. “Te taisitte oikeasti voittaa!”
“Niin, me taisimme kyllä voittaa”, Sirius virnisteli. “Sinä olet kyllä varsinainen älypää, Mischa!”
Jamesin päivä oli täydellinen. Mikään ei voinut ajaa pois sitä onnellisuuden huumaa, joka oli vallannut hänet ottelun jälkeen. Hän, Sirius ja Stephanie olivat nopeasti käyneet suihkussa ja sitten he menivät kaikki ottamaan ulos aurinkoa järven rannalle. He kelailivat yhä ottelun huippukohtia toisilleen.
“...ja että minua jännitti, kun jahtasit sitä sieppiä, luulin tosissani, että Ellie olisi saanut sen”, Stephanie sanoi dramaattisesti sydänalaansa pidellen. “Meinasin kuolla jännitykseen!”
James naurahti ja puristi Lilyä hieman lähemmäs itseään täysin vaistomaisesti. Lily vain hymyili leveästi ja oli onnellinen tupansa puolesta.
“Tämän täydellisempää vuotta ei olisi voinut olla”, Sirius kuittasi ja puristi lujaa Mischan kättä.
Kaikille tuli hieman haikea mieli. Jo kolmen viikon kuluttua he nousisivat jälleen Tylypahkan punaiseen pikajunaan ja eivät enää tulisi milloinkaan takaisin...
“No, ainakin voimme juhlia ne kolme viikkoa putkeen”, Stephanie virnisti ja hymyili jopa Remuksellekin, joka hymyili hämmentyneenä takaisin.
“Mutta meillä on ensimmäinen koe jo kolmen päivän päästä ja se on vielä muodonmuutosten kirjallinen!” Peter kirosi.
Muut katsoivat tätä hämmentyneenä.
“Mistä sinä sen jo nyt tiedät? Tai siis, kolmen päivän päästä on kokeet, se nyt tiedettiin, mutta mistä sinä tiedät että se on juuri muodonmuutoksista?” Lily takelteli hermostuneena.
“Te muut jännititte ottelua niin paljon, että ette huomanneet ilmoitusta meidän tuvan taululla. Siellä on kaikki aikataulut. Kolmen päivän päästä meillä on myös illalla muodonmuutosten teoriakoe”, Peter selitteli.
“Voi ei”, Lily huokaisi. “Minun pitää vielä kerrata muistiinpanot ja lukea tärkeimmät kappaleet ja...”
“Rauhoitu Lily, kyllä sinä vielä ehdit lukea..” James sanoi pyöritellen silmiään.
Lily katsoi Jamesia ärtyneesti. “Anteeksi vain, mutta minä vain haluan päästä läpi niistä kokeista!”
“Kyllä sinä ilman kertaamistakin pääset!” James sanoi uskomatta korviaan. “Meidän yhteinen aika on muutenkin ollut aika vähäistä, joten ajattelin että nyt olisi hyvä aika olla yhdessä...”
“Kenenköhän syy se vähäinen aika on ollut?” Lily napautti ärtyneesti takaisin. “Sinä olet ollut joka päivä huispausharjoituksissa!”
“Se on eri asia!” James tuhahti.
Kun Lily avasi suunsa huutaakseen vielä lisää Jamesille, Mischa keskeytti hänet: “Mentäisiinkö me muut takaisin oleskeluhuoneeseen, minun tuli hieman kylmä...”
Se oli vale, mutta muut tarttuivat siihen kiitollisina. Stephanie, Remus ja Peter seurasivat jo lähteneitä Siriusta ja Mischaa.
Lily ja James kyräilivät toisiaan kiukkuisina.
“Ovatko muistiinpanosi tärkeämmät kuin minä?” James kysyi lopulta.
Lily naurahti epäuskoisesti. “No eivät tietenkään ole, James, mutta kai sinä ymmärrät, että minä haluan hyvät arvosanat, että voin saada hyvän ammatin?”
“Ymmärrän minä, mutta minua vain huolettaa että me etäännymme toisistamme”, James mutisi ja Lilyn oli pakko halata poikaystäväänsä.
“No, nämä kokeet ovat viikon kuluttua ohitse, ja sittenhän meillä on vielä kaksi viikkoa aikaa olla toistemme kanssa ilman huispausta ja kokeita”, Lily sanoi hymyillen leveästi.
Mutta Jamesin ilme valahti.
“Mitä minä sanoin väärin?” Lily ihmetteli.
“Vielä kaksi viikkoa aikaa”, James sanoi ärtyneesti. “Sitten emme enää ikinä näe toisiamme?”
“En minä sitä niin tarkoittanut”, Lily selitteli hätääntyneenä. “James, minä haluan olla sinun kanssasi koko loppuelämäni!”
“Haluatko?” James sanoi ihmetellen ja Lily naurahti.
“Totta kai minä haluan eikä tämä suhde todellakaan pääty siihen kun koulu loppuu”, Lily sanoi ja suuteli Jamesin huulia intohimoisesti hukuttaen lopullisesti kaikki epäilyt Jamesin mielestä.
Mischa ja Sirius olivat karanneet ystäviensä seurasta viettämään yhteistä aikaa tarvehuoneeseen. Se oli tavallaan heille jo perinne: he tulivat sinne monta kertaa viikossa vain olemaan kahdestaan. Heidän ei välillä edes tarvinnut puhua, he vain makasivat sohvalla vierekkäin ja miettivät omia asioitaan. Ilmeisesti sillä kertaa Sirius halusi puhua, sillä samalla kun tämä silitteli sylissään makaavan Mischan hiuksia, tämä kysyi: “Mitä sinä mietit?”
Mischa veti syvään hetkeä. Pitäisikö hänen kertoa todella, mitä mietti? Lopulta hän kertoi mitä oli miettinyt jo yli viikon.
“Sain kirjeen Andreakselta.”
Sirius kohottautui sohvalla terävästi. “Mitä? Veljeltäsi?”
“Kyllä, tuskinpa me muita Andreaksia tunnemme”, Mischa pyöritteli silmiään.
“Milloin?”
“Rehtori Dumbledore antoi sen minulle silloin, kun jouduin hänen kansliaansa siitä Ruikulille tehdystä pilasta.”
“Etkä ole kertonut siitä yhtään mitään?” Sirius sanoi hieman loukkaantuneena. Mischa hymyili hänelle takaisin hieman nolostuneena.
“Ei tullut eteen sopivaa hetkeä... Mutta kuitenkin, olen ikuisesti kiitollinen Andreakselle.”
“Mistä?”
“Hän on vuokrannut minulle asunnon siksi, kun pääsen Tylypahkasta.”
“MITÄ?” Sirius kysyi vuorostaan hämmentyneenä, luullen että oli kuullut väärin.
“Asunnon, Sirius-kulta”, Mischa naurahti mutta vakavoitui nopeasti. “Ettei minun tarvitse mennä kotiin eikä kenenkään kavereiden luo yöksi. En vain tiedä, otanko sitä asuntoa vastaan..”
“Miksi et?” Sirius kysyi hitaasti.
“Koska minä en tiedä, miten Andreas on hommannut sen! Ei hänellä nyt kauheasti varaa voi olla vuokrata ylimääräisiä asuntoja... Entä, jos hän on hommannut sen jotenkin laittomasti?” Mischa kysyi kurtistaen kulmiaan. “En halua heti hankaluuksiin, kun pääsen täältä pois.”
“Tekisikö Andreas sinulle sellaisen tempun?” Sirius kysyi järkevästi. “Sitä paitsi, kuulostaa aika upealta, että sinulla on jo asunto kun pääset pois täältä. Voin jo kuvitella, kuinka pidämme siellä juhlia...”
“Hölmö”, Mischa nauroi ja löi Siriusta leikkisästi. “Kai minä otan sen asunnon vastaan, mutta täytyy jo miettiä, miten maksan sen sitten takaisin mahdollisimman nopeasti.”
“Ja Mischa, jos tulet muihin päätöksiin, tiedät että Pottereilla on aina sinulle tilaa”, Sirius muistutti ja Mischa nyökkäsi kiitollisena.
“Kiitos Sirius. Tuo merkitsee minulle paljon.”
Sinä iltana rohkelikot eivät menneet aikaisin nukkumaan. Jokainen tuvan oppilas oli onnellinen huispausmestaruuden voitosta ja he halusivat juhlistaa heidän voitokasta otteluaan, joten tupa oli vielä myöhään illallakin täynnä juhlivia oppilaita. Edes kukaan seitsemäsluokkalainen ei mennyt aikaisin nukkumaan vaikka jokaisen kasvoilla näkyi pieniä huolenryppyjä johtuen tulevista kokeista, mutta Sirius oli puhunut heidät ympäri juhlimaan täksi yöksi.
“Kuinka monta kertaa te voitte enää tulevaisuudessa juhlia tupanne huispausmestaruutta?” Sirius oli paasannut innoissaan. “Niinpä! Tämä on teidän viimeinen tilaisuus joten ottakaa siitä kaikki irti!”
Ja niin he olivatkin tehneet. Tarjolla oli herkullisen näköisiä ruokia ja kermakaljaa (Lily oli varma, että Kelmit olivat jälleen varastaneet ruuat ja juomat jostain, mutta ei jaksanut puuttua asiaan) ja kaikilla oli hauskaa.
“Tämä on niin upeaa!” Stephanie hymyili leveästi ja kohotti hilpeänä kermakaljatuoppiaan. “Pelkästään näiden juhlien ansiosta kannatti voittaa mestaruus!”
Mischa naurahti ystävälleen. “Niinpä! Sitä paitsi, katso ketkä tuolla tanssilattialla tanssivat...”
“Tarkoitatko Jamesia ja Lilyä? Eihän se nyt ihmeellistä ole, että he tanssivat hitaita yhdessä...”
“Steph, en minä tarkoittanut heitä”, Mischa pyöräytti silmiään virnuillen. “Vaan heitä!”
Stephanie katsoi Mischan osoittamaan suuntaan ja äännähti hämmästyneenä.
“Oho! Mistä lähtien Noelle ja Brad ovat olleet noin läheisissä väleissä?”
“En tiedä, mutta he näyttävät hyviltä yhdessä”, Mischa sanoi hymyillen herttaisesti.
He tuijottivat sanattomina hetken heidän tupansa uutta paria, mutta sitten Mischa pudisti päätään päästäkseen pois haavetilastaan.
“Minä taidan mennä valvomaan, ettei Sirius tee mitään kiellettyä tuolla”, Mischa naurahti ja katsoi nurkan suuntaan, jossa Sirius selitti jotain todella nopeasti Remukselle, joka kuunteli melko vakavana, mutta jokainen saattoi päätellä Remuksen huulilla olevasta pienestä hymystä, ettei Sirius puhunut mistään vakavasta asiasta.
“Sinä vain haluat omia poikaystäväsi itsellesi”, Stephanie kiusasi ystäväänsä ja Mischa naurahti, mutta lähti kuitenkin nurkkaa kohti päättäväisenä.
Hetken päästä Stephanie huomasi ilokseen Mischan saaneen tahtonsa läpi ja hetkessä he tanssivat Siriuksen kanssa tanssilattialla. Stephanie hymyili onnellisesti, sillä hänestä todella tuntui, että Sirius ja Mischa olivat löytäneet toisistaan Sen Oikean. Kyllä, he riitelivät, mutta silti he olivat niin täydellisiä toisilleen, kuten James ja Lilykin... Jamesin silmistä oli helppo nähdä rakkauden hehku, kun tämä katsoi alas Lilyn silmiin heidän tanssiessa.
Stephanie oli hieman haikea, sillä kukapa ei olisi halunnut olla rakastettu? Jopa Peter oli juttelemassa kuudesluokkalaiselle Amber Locsterylle hymyillen leveästi - ja Amber vastasi hymyyn takaisin.
Stephanien katse harhaili Remukseen ja hätkähti huomatessaan Remuksenkin tuijottavan häntä. Stephanie punastui mutta hymyili hieman takaisin, ettei Remus pitäisi häntä täytenä idioottina. Mutta miksi hänen mahassaan oli perhosia kun hän näki Remuksen hymyilevän takaisin...?
Remus oli huomannut Stephanien tuijottavan häntä ja kun hän vastasi katseeseen, Setphanie punastui hieman ja hymyili söpösti hänelle. Remus tunsi yhtäkkiä hirveätä kaipuuta Stephanieta kohtaan ja ennen kuin hän tajusi, hän oli jo matkalla tanssilattian poikki kohti Stephanieta. Remus syytti kermakaljoja yhtäkkisestä rohkeudestaan.
“Hei, Steph”, Remus sanoi lämpimästi ja hymyili vaaleahiuksiselle tytölle edessään ja kuuli tämän vastaavan hänen tervehdykseensä.
“Halusin vielä onnitella upeasta pelistä”, Remus sanoi nopeasti keksittyään tekosyyn.
“Kiitos paljon!” Stephanie säteili. “Se oli kyllä sinultakin upeasti selostettu.”
“Kiitos”, Remus sanoi ja heidät valtasi hieman kiusaantunut hiljaisuus.
“Oletko jo huomannut Noellen ja Bradin?” Stepanie kysyi äkkiä ja katsoi uteliaasti Remusta.
“Voi kyllä! Aika yllättävää, eikö?” Remus vastasi innostuneesti ja Stephanie nyökytteli vieressä. “Siitä tulikin mieleeni... kiinnostaisiko sinuakin tanssia, Steph?”
Stephanie oli melko yllättynyt kuinka helppoa oli tanssia Remuksen kanssa kaikesta heidän menneisyydestään huolimatta. Se tuntui vain niin luontevalta olla lähellä Remusta ja niin turvalliselta. Tuntui kuin mikään ei voisi ikinä mennä pieleen.
Stephanie toivoi, että Remus tuntisi samoin, mutta tiesi, ettei niin ollut. Remus oli ihastunut Sabrinaan, korpinkynnen kauniiseen kapteeniin... Stephanie alkoi miettiä, seurusteliko Remus Sabrinan kanssa, sillä hehän olivat käyneet ulkonakin ainakin kerran? Hän ei ikinä saisi rauhaa, jollei kysyisi...
“Remus?” Stephanie korotti ääntään niin, että Remus kuuli sen musiikinkin yli.
“Niin?” Stephanie värisi Remuksen vastatessa hänen korvaansa.
“Seurusteletko sinä Sabrinan kanssa?”
Stephanie tunsi Remuksen hieman jäykistyessä. Voi ei, hän oli arvannut oikein. Remus tunsi itsensä varmasti syylliseksi tanssiessaan niin läheisesti Stephanien kanssa....
“Ei, en minä seurustele. Olen ihastunut erääseen toiseen, niin siitä ei olisi tullut mitään.”
Stephanien sydän hakkasi liian lujaa.
“Saanko minä udella, kuka se onnekas tyttö on?” hän kuiskasi Remuksen korvaan.
Remus ei vastannut hänelle, vaan suuteli hitaasti Stephanieta. Stephanie vastasi suudelmaan enemmän kuin onnellisena.
****
A/N2: Toivoisin jälleen kerran kommentteja, ellette kuolleet fluffiin :)
-
Oi kiva ku laitoit jatkoa, ehkä hiukan lyhyt mutta eipä tuo mitää =)
Mietin että eihän James ollut etsijä, mutta tässä nyt oli :D
Ihana kappale siis oli, jatkoa! (:
themarauders
-
hyvä luku oli jälleen kerran =)
on noi remus ja stephanie nii söpöjä ^^
eikö james oikeesti ollu etsijä? sellasen käsityksen oon kirjoista ja leffoista saanu :)
mutta jatkoa odotellessa ^^
~nuuhku
-
Oooo, ihana luku :) Viimeinen kappale oli kyllä niin sulonen <33 Koska jatkoa? :P
-
Tää oli söpö ja hyvä et Remus ja Stephanie on hyvissä väleissä. ;D
Oon lukenut tätä jo aikasemmin. Ainakin siihen kohtaan jossa Coco pakottaa Mischan suuteleen Bradleyä ja sit ku se kertoo Siriukselle, ettei se pakotettiin siihen. Jonnekki sinne - ehkä vähän pidemmälle ;D
No joka tapaukses, luin tän alusta asti ja oli aika paljon tekstii. ;D
Äkkiäää jatkoooo
<3
-
Ihanainen jatko-osa :)
Ja anteeksi kommenttini lyhyys, mutta en ole kirjoitustuulella ;)
Ihana jatko!
Cirilla 8)
-
Jees, Remus <3 Stefanie
vihdoin jA viimein
luku oli suloinen ja täynnä siirappia,
ja sitten vielä Misha ja Sirius...arrr
muutenkiin ficisi on todella ällistyttävän upea ja ihana...
Lumisuli ;)
(Missä olen? Mitä teen? Ja kenen kanssa?
-
Miten joku voi keksiä noin paljon ja sitten vielä kirjoittaa sen noin hyvin? :o Muuta sanaa en keksi kuvamaan tätä tarinaa kuin. FANTASTINEN! :D
-
AAAAWWWWW vähän ihana! oot mun jumala! hovimestarisi olen, pyykkisi pesen, saappaasi kiillotan, terotan kynäsi, kiillotan näppäimistön.. :DD Vitun mahtavaa tekstiä! :) :) :) :) :) :)
-
oijoi, pian tääkin ilo loppuu... Mutta kai me löydetään jostain jotain muita sun kirjottamia kelmifikkejä ;D
Mutta luku oli siis ihana, Remppa ja Stephkin löysi taas toisensa, aww fluffyista ;D <3
Äh, laitat vaan pian lisää, niin lukijat pysyy tyytyväisinä.
Mutta luku siis oli aivan loistava kuten aina yleensäkin.
Mya
-
Olisiko tänne vielä joskus tulossa jatkoa?
-
Aivan ihana ficci. Oli pakko lukea kaikki ennen kuin uskaltauduin kommentoimaan. Kirjoitat todella ihanasti ja sait minut itkemään silloin kun Sirius ja Mischa erosivat. Se teki muutenkin hyvää, kun oli ollut murheita sillä hetkellä, joten sait oloni parantumaan.
Vain yksi kysymys: Koska jatkuu? Toivottavasti pian. Sait itsellesi uuden vakiolukijan.
-
Tä on aivan ihana ficci :).jatkoo,oo kiltti ;).
-
No tämän sä oletkin kuullut jo sata kertaa, muta tosi hyvä fic!
Lupaan laittaa jotain pitkää ja rakentavaa, kunhan saadaan jatkoa!
:D
-
Ilmeisesti en millään onnsitu kommentoimaan tätä ficciä kuin korkeintaan kerran vuodessa ja olen tosi tosi tosi pahoillani! Eli siis viime kerrasta on aikaa...
Tykkäsin tooosi paljon tosta luvun 35. pilasta! Se oli ihan hulvaton ja aluks aattelin, että voi ei joku tyhmä klassinen pila, joka on nähty jo miljoona kertaa aikasemmin, mut yllätyin positiivisesti! Hehee. ;D
Näissä viimmeisimmissä luvuissan tuntuu olevan enemmän kirjoitusvirheitä kuin noissa aiemmissa tai sitten vain kuvittelen? No jaa eipä ne nyt erityisemmin häirinny ja hyvää ja hauskaa tekstiä oli einiveis.
Vitsi mitäs minä vielä keksisin tähän... (sukkaan kommenttien kirjottamisessa..... *ärtynyttä mutinaa....*)
Hehee Seph ja Remsukka taas back together jei <3
Kiva kun nyt noissa luvuissa on ollu enemmän semmosia positiivisiä ja hauskoja juttuja varsnkin jos tää kerran meinaa loppuu pian. :'(
*Snirsk* Siitä on varmaan jotain parivuotta kun alotin tätä lukee sillon vanhassa finissä. Voih niitä hienoja aikoja :D
No en nyt ala herkistellä enempää. Jatka ehdottomasti kirjoittamista tän jälkeen. olis kivaa lukee viellä jotain muutakin sinulta...
Okei nyt taidan päättää tämän epämääräisen kommentin sillä ihmiset: SIELLÄ ON KEVÄT! MENNÄÄN KAIKKI ULOS AURINGON PAISTEESEEN! WHIPIII!!!!
~dise~ 8)
***
Ainiin joo!!!! Odottelen innolla jatkoa <3
-
Tää on ihana! :)
Kai tähä tulee viel jatkoo?!
jos ei nii mitäköhä mä sitte teen?! :'(
Eli sitä jatkoo :D
~Anaid
-
Oon lukunu tän joskus ja kyselisin tuleeko tähän jatkoa?? ???
-
Luin koko jutun läpi kahdessa päivässä ::) Niin ihme sinänsä. Mutta toi Mischa ja Siriuksen juttu. Kuka olisikaan uskonut että joku valloittaa Sirius Mustan sydämmen pysyvästi :D
Lily ja James on sulosia. Siis oikeesti. Mut Remus oli kyl aika outo tossa yhdessä luvussa kun se niin kylmäksi kävi. Mutta eipi oo enää :). Aika karmee se Mischan ja Stephanien syntyperä juttu. Onneks ne tajus puhuu vanhemmillensa. Ei tainu Soillien olla niin ihana kuin esitti.(Sorry en tiedä onks se nimi sit oiken, kun en muista) Mut Andreas on niiiin ihana isoveli. Mäkin haluun sellasen isoveljen ;)
Mutta huomasin etta tähän ei ole tullut jatkoa vähään aikaan. Meinaatkos laittaa ollenkaan jatkoa tähän. Olis se kyllä mukavaa koska oot niin hyvä kirjoittaja :)
Ginerva :-*
XOXO
-
EIIIII eikö tätä oo enempää?? :o Luin koko homman putkeen ja tää on kyllä aivan mahtava, paras kelmificci mitä tähän mennessä oon lukenu! :D JATKOA kiitos jos sitä vielä on tulossa.. Tätä on pakko tulla lisää! ;D
-
wwouu :D luin tossa koko paketin putkeen ja hyvää tekstiähä sieltä paljastu !:) toivottavasti tämä vielä jatkuu :o Jatkuuhan..? rakastuin <3 yks parhaimpia :3
~Ih
-
Juuri kun olin menettänyt toivoni hyvien kelmificcien takia, löysin tän! Kulutin kyll aika monta tuntia, lukeissani kaikki putkeen, mutt en kyllä pettynyt ollenkaa ;)
Tää ei tosiaankaan oo liian fluffyista -ainakaan mulle. Remus ja Steph on jotenki ihan yli-ihana pari, päästelen tääl koneen ääressä toisinaan "aww"-ääniä, jotka ei toki kuulosta ollenkaan hämärältä. Oot siinä mielessä - ja monessa muussakin mielessä - ihan loistava kirjoittaja, että saat mut samaan aikaan söpöstelemään ja saamaan kylmiä väreitä.
Kuinka on mahdollista, että sain näin pitkästä ficistä väännettyä näin köykäisen kommentin?? Yhtä kaikki, kirjoittele pian jatkoa <33
-
EEEEIIIIIII!!!!!!!!
Voi miks mun piti löytää näin hyvä ficci ja sit tää loppuu kesken :-\ mä niin fanitan jameslilyä että mun poikaystävällä menee jo hermo