Kirjoittaja Aihe: Sateenvarjoenkeli || 5/5, S  (Luettu 8222 kertaa)

Haava

  • hallansininen
  • ***
  • Viestejä: 355
  • juoksepoistyttö
    • where did the party go
Sateenvarjoenkeli || 5/5, S
« : 12.04.2010 17:42:30 »
Author: Haava
Beta: Ei varsinaisesti, muutama tämän on lukenut läpi ja silleen.
Genre: draama kai lähinnä, pitäisi olla oma sana sellaiselle höppänälle iloiselle seikkailukertomukselle :'D
Hahmot: Mariella, Elena ja Jaspar
Rating: S
Summary:

And
Sometimes I wish
Sometimes I wish I was like Mariella
She got some prittstick
And she glued her lips together
So she never had to speak
Never had to speak
Never had to speak
People used to say she's as quiet as a mouse
She just doesn't make a peep

She marched to her wardrobe
And threw away the colour
Because wearing black looks mysterious
But it didn't impress her mother
She wanted to dress her baby
In patterns and flowers
But Mariella just crossed her arms
And so she cried for hours

Mariella, Mariella
My pretty baby girl
Unglue your lips from being together and
And wear some pink and pearls
You can have your friends 'round
And they can stay for tea
Won't you just try to fit in please
Do this for me

But Mariella just crossed her arms
As she walked up the stairs
And she went into her bedroom
And she sat on her bed
And she looked in the mirror
And she thought to herself
"If I wanna play, I can play with me
If I wanna think, I'll think in my head"

At school, Mariella didn't have many friends
Yeah the girls they all looked at her
And they thought she was quite strange
And the boys they're not really into girls at that age
And the teachers, they thought Mariella was just going through a phase.
But Mariella just smiled as she skipped down the road
Because she knew all the secrets in her world
Yes, she always got the crossword puzzle right everyday
And she could do the alphabet backwards
Without making any mistakes

Mariella, Mariella
Pretty, pretty girl
Mariella, Mariella
Happy in her own little world
Happy in her own little world

And she said
Yeah I'm never ever ever ever ever ever
Ever ever ever ever ever ever ever
Yeah I'm never ever ever ever ever ever
Ever ever ever ever ever ever ever
Yeah I'm never ever ever ever ever ever
Ever ever ever ever ever ever ever
Gonna unglue my lips from being together
She said I'm never ever ever ever ever ever
Ever ever ever ever ever ever ever
Yeah I'm never ever ever ever ever ever
Ever ever ever ever ever ever ever
Ever ever ever ever ever ever ever ever ever
Gonna unglue my lips from being together


Disclaimer: Mariella on Kate Nashin, suurin osa sanoituspätkistä Ultra Bran, yksi pieni lainaus Anssi Kelan ja loput sitten minun.
Warnings: Ei.
A/N: Eli siis, viime vuoden nanoni. Voisin väittää, ettei tällainen teksti saa kovin paljon lukijoita täällä, mutta toivon kovasti olevani väärässä. Tämän ilmestymisestä ylipäänsä saa syyttää Oi Doris - eli lauluista teksteihin -haastetta, johon tämä siis osallistuu. Itse pidän tästä tekstinä ihan hirmuisesti, lemppareita omistani, kommentit olisi namia ja silleen. ((:

//Niin ja tämä ei ole 50 000 sanaa pitkä vaikka nano onkin, vaan sanoja on mittarissa sellaiset reilu 20 000, noin 43 liuskaa. ^^

Kate Nash - Mariella

"Kansi"

Sateenvarjoenkeli

1. luku – Sateenkaarienkelisateenvarjotyttö

Mariellan sängyssä oli keksinmurusia. Hän oli syönyt suklaamurupipareita, lempiherkkuaan, jälleen yöllä kun ei ollut saanut unta ja jälkiä tästä oli takertunut tiukasti hänen yönmustaan yöpukuunsa, pieniä pisteleviä paloja oli kätkeytynyt ovelasti hänen lakanoidensa poimuihin ja tyynylle, kaivautunut tummiin hiuksiin päänahkaa kiusaamaan. Mariella oli kuitenkin vuosien varrella oppinut olemaan välittämättä niistä, eikä hän yleensä yön pikkutunneilla lopulta nukahtaessaan enää edes huomannut selkäänsä hiertäviä murusia. Aamulla herätessään hän vain pudisti rusehtavat pikkukiviä muistuttavat murenet pois vaatteistaan ja hiuksistaan ja lakaisi mustille lakanoille eksyneet yksilöt sängyn alle ennen kuin äiti ehtisi huomata ne. Tänään hän kuitenkin myöhästyi.

Herätyskellossa oli jotain vikaa. Ehkä Mariella ei ollut vain muistanut asettaa siihen aikaa tai sitten se oli muuten vain juuri siinä aamuna päättänyt sanoa itsensä irti työsuhteestaan, mutta yhtä kaikki tänä kyseisenä kirpeänä syyskuisena aamuna hänen äitinsä oli alakerrassa alkanut ihmetellä, kuinka hänen tytärtään ei kuulunut ollenkaan aamupalalle ja päättänyt lähteä tarkistamaan, oliko tämä ollenkaan hereillä.

Ja eihän Mariella ollut.

”Herätys” oli siis ensimmäinen sana, jonka Mariella sinä aamuna kuuli, joskin hänen äitinsä piti vielä ravistella tyttärensä kättä muutamaan otteeseen, ennen kuin tämä edes jaksoi avata silmänsä. Heti kun nainen kuitenkin huomasi pieniäkin heräämisen merkkejä, hän alkoi puhua kiivaaseen sävyyn:
   
”Taasko sinä olet syönyt pipareita sängyssäsi, montakohan kertaa minä olen sanonut…”
   
Alkava saarna toimi herättäjänä paljon paremmin kuin lempeät sanat ja muutama hellävaroin tehty ravistus. Mariella pongahti vauhdilla istumaan sängylleen ravistaen samalla keksinmurut hiuksistaan ja tuijotti äitiään leimuavin harmaansinisin silmin. Sanaakaan sanomatta tyttö nousi seisomaan ja käveli unen jäljiltä vähän haparoiden, mutta yhä hiljaisena alakertaan kaatamaan itselleen kahvia ja paahtamaan muutaman leivän.
   
”Pukisit tänään päällesi jotain muuta kuin mustaa”, äiti pyysi seurattuaan tytärtään takaisin keittiönpöydän ääreen, josta vain hetki sitten oli lähtenyt. Mariella haukkasi paahtoleipäänsä, eikä vastannut. Hänen äitinsä oli pyytänyt samaa jo melkein kymmenen vuoden ajan joka ikinen aamu, eikä vielä kertaakaan ollut onnistunut saamaan tahtoaan lävitse, eikä totta vie saisi nytkään. Mariella oli kerran viisivuotiaana, kun hänen äitinsä oli pukenut tytön kauniiseen mustaan mekkoon isänsä hautajaisia varten, päättänyt, ettei ikipäivänä pukisi mitään muuta väriä päälleen. Puvun tarkoitusta Mariella ei ollut silloin vielä ymmärtänyt, mutta omasta mielestään hän oli näyttänyt äärimmäisen mysteeriseltä ja sievältä kyseisessä mekossa. Sen päivän jälkeen hän ei ollut muita värejä ylleen pukenut.
   
”Voisit sanoa joskus edes ’huomenta’!” äiti huusi Mariellan perään tämän noustessa aamiaispöydästä ja lähtiessä takaisin yläkertaan pukeutumaan. Senkin repliikin äiti toisti joka ikinen aamu. Ja joka ikinen aamu Mariella jätti vastaamatta siihen.
   
Kun Mariella oli saanut ylleen mustan kellohameen mustan pitkähihaisen ja mustien sukkahousujen kera ja painanut päähänsä mustan isältään perityn huopahatun, jota ilman hän ei lähtenyt minnekään, hän pakkasi laukkunsa ja käveli jälleen alakertaan. Äiti odotti häntä rappusten alapuolella. Taas.
 
”Älä tee sitä enää”, äiti aneli toistaen jälleen yhden joka-aamuisista hoennoistaan. Mariella ei taaskaan välittänyt, vaan asteli mielenosoituksellisesti eteisen peilin eteen, kaivoi mustasta laukustaan mustan penaalinsa ja sieltä pienen sinisen liimapuikon. Äidin voihkaistessa taustalla Mariella avasi paperiliiman ja liimasi huulensa yhteen kuin se olisi maailman tavallisin asia. Mariellalle se olikin. Tyttö hymyili äidilleen ilkikurisesti peilin kautta hattunsa lierin alta ja saatuaan ulkovaatteet niskaansa hän katosi ovesta ulos sumuiseen aamuun.

Koulunpiha oli autio Mariellan päästessä sinne asti ja siitä hän arvasi heti, että oli myöhästynyt. Mariella loiskutteli kuitenkin tilanteeseen nähden varsin rauhallisesti yön sateista lätäköitä täynnä olevan kuoppaisen koulunpihan yli varoen kastelemasta mustia Conversejaan. Hän tiesi, ettei kukaan kuitenkaan välittäisi, vaikka hän jäisi pois koko päiväksi eikä vain ensimmäisiksi kymmeneksi minuutiksi.
   
Päästyään historianluokan eteen, jossa pidettäisiin Mariellan luokan, kahdeksan a:n, ensimmäinen tunti, hän ei vaivautunut edes koputtamaan, vaan avasi tyynesti ovea juuri niin paljon kuin tilaa tarvittaisiin pienikokoisen neljätoistavuotiaan tytön sisään pääsemiseen ja luikahti sisään tekemästään hyvin pienestä rakosesta. Päästyään sisäpuolelle häneen kohdistui ensin kaksikymmentäyksi silmäparia plus opettajan punasankaisten lasien yli heitetty vilkaisu, mutta pian kaikkien katseet palautuivat nopeasti sinne mistä olivat äsken lähteneetkin aivan kuin kukaan ei olisi luokkaan astunutkaan. Mariella meni omalle paikalleen kaivaen samalla työvälineet laukustaan ja alkoi tehdä muistiinpanoja aivan kuin olisi koko ajan siinä ollutkin.

Oli välitunti. Mariella istui tapansa mukaan pihannurkassa, jonne kukaan muu ei koskaan eksynyt. Ainoastaan siellä kasvoi nurmikkoa, joka siinäkin tosin oli varsin kitukasvuista ja tähän vuodenaikaan se oli kylmää ja märkää, mutta kaikista epäkohdista välittämättä Mariella oli leiriytynyt juuri siihen. Hänen katseensa oli tiukasti kirjassa, kuten aina, eikä kukaan ollut huomaavinaankaan nurkassa istuvaa lukevaa tyttöä, kukaan ei välittänyt tulla juttelemaan tälle outolinnulle. Taaskaan.
   
Mutta sinä aamuna jokin oli kuitenkin muuttunut. Yllättäen, mutta kovin luonnollisesti, aivan kuin se olisi maailman tavallisin asia, hänen viereensä istahti tyttö. Tyttö, jolla oli vaaleat kiharat hiukset kuin enkeleillä, tosin Mariella ei uskonut, että enkelten hiukset olisivat niin sekaiset ja törröttäisivät vallattomina suunnilleen jokaiseen ilmasuuntaan ja väli-ilmansuuntaan. Tytöllä oli päällään erivärisistä, näköjään täysin mielivaltaisesti valituista tilkuista ommeltu mekko, joka ylettyi melkein polviin ja jonka yläosaa peitti paksu vihreä villapaita ja jättimäinen punasininen kaulahuivi. Tytön kädessä oli avattu kanarialinnunkeltainen sateenvarjo, vaikkei ulkona edes tihuuttanut. Mariellan silmiä alkoi särkeä hän katsellessaan tuota sateenkaarta, joten hän siirtyi suosiolla takaisin kirjansa pariin toivoen, että sateenvarjotyttö ehkä lähtisi pois tajuttuaan, ettei hän kaivannut seuraa. Hän oli täysin onnellinen yksinäisenäkin, omassa pienessä maailmassaan.
   
Se oli ilmeisesti kuitenkin ollut varsin turha toive.
   
”Mikä kirja?” tyttö heläytti äänellä, joka muistutti tuhansien tiukujen helinää. Enkeli, Mariella ajatteli taas ja vilautti nopeasti enkelille kirjansa kantta. ”Jumalat juhlivat öisin”, sateenvarjotyttö luki ääneen. Mariella hymyili pienesti toisella suupielellään ja alkoi jälleen lukea. Ehkäpä tämä sateenkaariolento kyllästyisi, kun hänestä ei saisikaan juttuseuraa ja katoaisi nyt.
   
Ilmeisen turha toivo jälleen.
   
”Onko se hyvä?”
   
Mariella nyökäytti päätään ärsyyntyneesti.
   
”Mikset sinä puhu mitään?” jatkui ristikuulustelu.
   
Mariella kohautti olkapäitään. Sitä hän ei ainakaan tuolle tytölle kertoisi. Joskus kauan sitten, silloin kuin Mariella vielä puhua pulputti jatkuvasti kuin viimeistä päivää juuri hänen isänsä kuoltua, äiti ärsyyntyi hänen jatkuvaan iloiseen höpinäänsä. ”Olisit edes joskus hiljaa!” äiti oli kivahtanut ja se oli hiljentänyt viisivuotiaan pienen mitään mistään ymmärtämättömän löpisevän tytön kertaheitolla. ”Olisiko parempi, etten puhuisi enää koskaan?” tyttö oli kysynyt pienellä surulliseksi muuttuneella äänellä ja äiti oli ärähtänyt myöntävän vastauksen hetkellisen kiukkunsa puuskassa. Nykyään äiti luultavasti katui sitä jatkuvasti. Ärähdys oli nimittäin ajanut Mariellan huoneeseensa, jossa pikkuinen tyttö oli sitten kiivaasti alkanut miettiä, kuinka äidin toive oikein kävisi parhaiten päinsä. Silloin hän oli äkännyt pöydältään pienen sinisen paperiliimapuikon. Ilahtuneena omasta mielestään varsin ovelasta keksinnöstään Mariella oli liimannut huulensa yhteen ja mennyt sitten näyttämään äidilleen loistavaa keksintöään. Jostain kummallisesta syystä äiti ei ollut kuitenkaan ilahtunut tyttärensä fiksuudesta yhtään, mutta ei sille enää silloin voinut mitään. Siitä lähtien Mariella oli liimannut huuliaan yhteen aina edellisen kerroksen kuluttua ja halkeiltua pois.
   
”Olisi kyllä ystävällistä edes esittäytyä”, jatkoi enkelityttö.
   
Mariella kohotti huvittuneena toista kulmakarvaansa. Eihän sateenkaarityttö ollut itsekään esittäytynyt! Tyttökin näytti tajuavan sen samalla hetkellä, muttei hämmentynyt ollenkaan kömmähdyksestään, vaan sanoi reippaasti:
   
”Minun nimeni on muuten Elena.”
   
Elena ojensi kätensä iloisesti ja Mariella tarttui siihen. Heidän käteltyään Elena jäi odottava ilme kasvoillaan katsomaan Mariellaa, joka kuitenkin antoi katseensa jälleen lipua käsissään pitelemäänsä kirjaan. Elenan ilme muuttui pian harmistuneeksi.
   
”Mikä sinun nimesi on?” sateenvarjotyttö tinkasi peräänantamattomasti.
   
Mariella huokaisi äänekkäästi ja kaivoi laukustaan penaaliinsa ja sieltä paperiliimapuikkonsa. Kohottaen katseensa takaisin Elenan silmiin, jotka hän nyt tajusi hätkähdyttävän smaragdinvihreiksi – mokoma sateenkaari, ajatteli Mariella siihen – tyttö liimasi huulensa yhteen. Heittäen Elenaan vielä yhden voitonriemuisen katseen hän palasi takaisin kirjansa pariin, jossa hän ei viimeisen viiden minuutin aikana ollut edistynyt nimeksikään. Noin vilkas tyttö etsi takuulla ainoastaan puheseuraa ja nyt kun tämä oli vihdoin tajunnut, ettei Mariellasta sellaiseksi olisi, sateenvarjotyttö lähtisi takuulla.
   
Vaan miten väärässä hän olikaan.
   
”Miksi sinä noin teit?” Elena kysyi silmät suurina saaden Mariellan pyörittelemään silmiään kyllästyneenä. Miksi ei? ”Syötkö sinä ollenkaan?” enkeli jatkoi.
   
Mariella työnsi raivolla ilmaa ulos nenänsä kautta. Mikä ihme tuota sateenkaarienkeliä oikein vaivasi? Kysymykseen vastaten hän kuitenkin nyökkäsi.
   
”Miten?” ihmetteli Elena siihen pyörittäen sateenvarjoaan käsissään niin kovaa vauhtia, että Mariellaa alkoi huimata jo sitä katsellessaankin.
   
Mariella pyöräytti jälleen silmiään. Hän irrotti toisen kätensä kirjasta ja laittoi sen kiinni olevaa suuta esittävään asentoon. Sitten hän avasi kätensä auki olevaa suuta imitoiden ja hymyili kätensä yli kulmiaan hämmentyneenä kurtistavalle Elenalle.
   
”Voisit vaikka kirjoittaa nimesi johonkin”, Elena ehdotti toivuttuaan hämmästyksestään jaksamatta ilmeisesti puida äsken saamaansa tietoa enempää.
   
Mariella virnisti jälleen ilkikurisesti toisella suupielellään ja kaivoi laukustaan vihkonsa ja lyijykynän. Hän avasi epämääräisiä kuvia ja tekstinpätkiä täynnä olevan luonnosteluvihkosensa kirjansa päälle, etsi siitä tyhjän sivun ja kirjoitti siihen nimensä. Kiinalaisin kirjaimin.
   
Tiilitalojen keskellä hän kirjoitti minulle nimensä kiinalaisin kirjaimin, vetoavalla hymyllään houkutteli minut porttikäytävään”, Elena laulaa luikautti ja nauroi Mariellan järkyttyneelle ilmeelle. ”Tunnistiko laulun?”
   
Mariella nyökkäsi. Ultra Bran Sokeana hetkenä. Siitä hän idean tempaukseensa oli keksinytkin.
   
Sitten Elena veti vihkosen syliinsä ja tutki Mariellan kirjoitusta tarkemmin.
   
”Mariella”, tyttö sanoi ja nauroi jälleen, kun Mariellan kasvoille eksyi tavattoman epäuskoinen ilme. Miten ihmeessä tyttö sen oli tiennyt? Mariella kuitenkin nyökkäsi vastahakoisesti, nappasi vihkonsa takaisin sateenkaarienkelin kädestä ja tunki sen laukkuunsa välittämättä siitä, että muutamat sivut rypistyivät historiankirjan kovaa kantta vasten.
   
Silloin kellot soivat ja Mariella nousi helpottuneena seisomaan. Vihdoin hän pääsisi tuosta yli-iloisesta otuksesta eroon.
   
Elena kuitenkin nousi myös pudistellen märkiä ruohonkorsia yltiöräikeästä koltustaan ja sovitti omat askeleensa Mariellan omiin. Mariella katsoi vieressään kävelevää tyttöä murhaavin ilmein ja Elena nauroi taas. Mistä tyttö oikein repi tuon kaiken hekotuksensa?
   
”Minä olen uusi oppilas. Myöhästyin ensimmäiseltä tunnilta”, Elena selitti. Tulkiten Mariellan kysyvän ilmeen oikein hän jatkoi: ”Menen kasi a:lle.”
   
Mariella huokaisi niin raskaasti kuin suutaan aukaisematta osasi, nykäisi ulko-oven auki yhdellä raivokkaalla liikkeellä ja meni käytävään vihdoin sateenvarjonsa sulkenut – ”Sateenvarjon avaaminen sisällä tuo huonoa onnea!” – kultainennoutaja tiukasti kannoillaan. Pahus.

Elena viittasi. Matematiikanopettajan jokatuntinen nimenhuuto oli juuri päättynyt ja jo taululle uutta asiaa selittämään kääntynyt kovaa vauhtia kaljuuntuva miesopettaja ei huomannut kättä.
   
”Opettaja!” Elena huudahti saadakseen huomion.
   
Opettaja kääntyi, etsi hetken äänen lähdettä ja kun hän näki sateenkaarienkelisateenvarjotytön, joka oli raahannut pulpettinsa Mariellan omaan kiinni kuin se olisi täysin tavallinen asia, hän näytti hämmästyvän kovasti. Samaan aikaan myös muut Mariellan luokkalaiset tajusivat tapahtuneen ja Mariella vajosi syvemmälle pulpettinsa uumeniin. Kaikki katsoivat häntä aivan kuin hän olisi raahannut sateenkaariolennon heidän luokkaansa, vaikka hän ei oikeastaan edes tuntenut tulokasta yhtään. Mokomakin ihmeen keijuvaihdokas.
   
”Niin?” opettaja kysyi sitten saatuaan leukansa takaisin sijoilleen ja jokseenkin tyynen ja viranomaisen ilmeen kasvoilleen.
   
”Et sanonut minun nimeäni ollenkaan”, Elena heläytti.
   
”No, mikäs se on?” opettaja kysyi kaivettuaan ensin pöydältään olevasta rojukasasta nimilistan takaisin käteensä.
   
”Elena Avellan”, Elena totesi edelleen riipivän iloiseen sävyyn välittämättä tippaakaan paristakymmenestä uteliaasta silmäparista, jotka olivat kohdistuneet häneen kuin katosta olisi äkkiä ilmaantunut suoraan häneen osoittava spottivalo. Opettaja kirjoitti nimen ylös samaan aikaan sitä hiljaa mutisten ja merkkasi sitten tytön paikallaolijaksi.
   
”Aloitetaanpa sitten tunti”, opettaja sanoi yrittäen ammattimaisesti olla kuin välikohtausta ei olisikaan ollut tai kuin se olisi ollut jotain täysin tavallista.
   
Elena hymyili Mariellalle sirosti eteensä saadun kirjan yli ja Mariella pyöräytti silmiään yrittäen näyttää välinpitämättömältä ja keskittyi parhaansa mukaan opettajan taululle piirtämiin kaavioihin ja numeroihin, vaikkei oikeasti ymmärtänyt ollenkaan, mitä tämä tällä kertaa oli selittämässä. Mariella vihasi matematiikkaa. Elena hänen vieressään kirjoitti puolestaan muistiinpanoja aiheesta kynä sauhuten ja Mariella painoi päänsä käsiinsä. Hän oli täydellisen varma siitä, ettei hän pääsisi tytöstä eroon vielä pitkään, pitkään aikaan ja että hänen elämänsäkin muuttuisi siinä sivussa varsin roimasti. Mokomakin sateenkaarienkelisateenvarjotyttö!

Heti kellon soitua Mariella pomppasi ylös tuolistaan kuin sähköiskun saaneena ja laukkunsa nopeasti tuolinsa selkänojalta napaten pakeni ovelle, siitä ulos ja käytäviä pitkin mahdollisimman pian pihalle. Taka-ajatuksenaan hänellä oli karistaa sateenkaarienkelityttöolento kannoiltaan, vaikka arvasikin sen varsin hyödyttömäksi niin kauan kun he joutuisivat pysymään koulun alueen sisäpuolella. Siksi Mariella odottikin koulun loppua jo kiihkeästi, silloin hän varmasti onnistuisi karistamaan tuon ihmeellisen ylivärikkään iilimadon kimpustaan ja pääsemään edes hetken rauhaan. Ennen huomista.
   
Mariella rojahti nurmikolle ja tuki selkänsä rautaisen aidan kulmaan, otti kirjansa laukustaan avaten siitä meneillään olevan sivun ja melkein ehti alkaa lukemaankin, ennen kuin sateenkaaren väreihin pukeutunut enkeliä muistuttava keltaisen sateenvarjonsa jälleen avannut iilimadontapainen kultaisennoutajankopio nimeltään Elena saapui paikalle.
   
”Oliko sinulla jonnekin kiire?” Elena kysyi hämmentyneenä päästyään paikalle.
   
Joo, karkuun sinua, totesi Mariella mielessään, eikä vaivautunut kohottamaan katsettaan edessään tanssivista kirjaimista.
   
”Milloin sinä viimeksi puhuit?”
   
Mariella kohautti olkapäitään. Luultavasti yöllä, hän tapasi kuulemma puhua unissaan, joten kai hän edellisenä yönä viimeksi oli äänihuuliaan harjoittanut. Toisinaan Mariella pohti aikansa kuluksi, että jos hän nyt alkaisikin puhua, osaisiko hän koko taitoa enää. Kenties, jos hän harjoitteli kerran tarpeeksi öisin niinä harvoina hetkinä kun nukkui.
   
”Osaatko edes puhua?” Elena kysyi kuin olisi osannut lukea Mariellan ajatuksia. Mariellasta se oli vähän karmivaa, mutta hän kohautti olkapäitään uudestaan yhtäkaikki.
   
Elena vaipui hetkeksi aikaa hiljaisuuteen ja Mariella ehti lukea muutaman sivun, sekä toivoa että Elenalta olisi viimein loppunut kysymykset kesken.
   
Tänään ei kuitenkaan ollut Mariellan onnenpäivä, niin kuin oli tullut todettua jo hänen edellistenkin toiveiden kanssa.
   
”Missä sinä asut?”
   
Mariella huokaisi jälleen syvään ja viittasi ylimalkaisesti johonkin siihen suuntaan missä heidän talonsa sijaitsi. Elena ei varmasti saanut lainkaan selvää Mariellan asuinpaikasta, mutta joko hän oli saanut omasta mielestään siitä tarpeeksi tietoa tai sitten hän ei vain jaksanut välittää, mutta joka tapauksessa tyttö siirtyi jo vauhdilla seuraavaan kysymykseen.
   
”Onko sinulla lempinimiä? Mariella on aika pitkä, siitähän saisi vaikka mitä lempinimiä! Marie, Mari, Ella…”, Elena vaahtosi innoissaan.
   
Mariella pudisti kiivaasti päätään. Hän piti nimestään, eikä välittänyt sotkea sitä typerillä kutsumanimillä.
   
”Ai ei. Minullakaan ei ole mitään lempinimeä, vaikka kyllähän Elenastakin saisi vaikka Leenaa tai Elleniä. Tosin minusta Elena on kyllä tosi kiva nimi jo ihan itsessään”, Elena höpötti. ”Sinäkin voit kutsua minua ihan Elenaksi”, tyttö lisäsi toiveikkaasti.
   
Mariella pyöritteli silmiään huvittuneena. Elenahan oli ärsyttävän sinnikäs! Mariella alkoi pikkuhiljaa miettiä, mitä ihmettä hän oli oikein tehnyt päästäkseen tytön uhriksi. Hyökkäilikö tyttö aina samaan tapaan kaikkien yksin olevien kimppuun?
   
Koulun kello päästi jälleen ilmoille korviariipivän kilinänsä välitunnin loppumisen merkiksi ja tytöt lähtivät biologianluokkaa kohti.

Kun viimeinen tunti viimein loppui, Mariella olisi kiljunut riemusta, ellei hänen sen tehdäkseen olisi pitänyt avata suutaan, jonka hän edellisellä välitunnilla oli liimannut uudestaan kiinni edellisen operaation alkaessa jo menettää tehoaan. Lähestulkoon hyvällä tuulella vieressään pulisevasta Elenasta huolimatta hän hyppeli koulun ulko-oville odottaen Elenan lähtevän omaan suuntaansa päästäkseen kotiinsa, mutta yllättäen Elena seurasikin Mariellaa koulun portista tismalleen samaan suuntaan. Ei kai Elena nyt hänen vieressään voinut asua?
   
Mariella heitti vieressään iloisesti kulkevaan sateenkaari-ilmestykseen kysyvän katseen.
   
”Minä tulen teille”, Elena sanoi aivan kuin siitä olisi sovittu ennalta jo kauan sitten tai niin kuin sama tapahtuisi rutiininomaisesti joka päivä. Mariellaa alkoi pelottaa, että siitä tulisikin rutiini ja hän pudisti pontevasti päätään niin, että ruskeat pitkät hiukset heiluivat puolelta toiselle ja hattu lähes lensi hänen päästään. Elena näytti vähän surkealta. ”Miksei?”
   
Mariella pudisti päätään uudestaan.
   
”Sehän olisi hirveän kivaa”, maanitteli Elena silmissään kultaisennoutajanpennun kaikkein suloisin kerjäysilme.
   
Mariella katsoi tyttöä epäuskoisena. Kivaako?
   
”Voidaan tehdä läksyt yhdessä ja vaikka katsoa joku elokuva tai mennä haahuilemaan noille pelloille tuossa vieressä tai istua matolla ja jutella tai minä juttelisin ja sinä kuuntelisit, jooko, minä pitäisin siitä tosi kovasti!” Elena aneli ja Mariellaa melkein nauratti tytön epätoivoinen ilme. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan pääsisi sateenkaarienkelistä eroon ennen kuin tämä saisi tahtonsa lävitse, joten Mariella nyökkäsi vastahakoisesti. Elena näytti siltä kuin voisi sen kunniaksi koska tahansa hypätä kiljuen Mariellan kaulaan sellaisista esteistä kuin kädessään pitämänsä sateenvarjo laisinkaan välittämättä. Mariella astui nopeasti askeleen kauemmas kiitossanoja vuolaasti latelevasta seuralaisestaan, joka nauroi eleelle raikuvasti.

”Tuoko on sinun kotisi?” Elena kysyi innoissaan, kun Mariella asteli hiekkaista nurmikon halkaisevaa pihatietä pitkin vihreän kaksikerroksisen, mutta melko pienen omakotitalon kuistille sateenvarjotyttö tiukasti kannoillaan.
   
Mariella nyökkäsi ja avasi oven laukustaan kaivamilla avaimilla päästäen sateenvarjonsa sulkeneen uteliaisuudesta kihisevän Elenan eteiseen. Mariella oli iloinen tajutessaan, ettei hänen äitinsä ollut vielä ehtinyt kotiin töistään, nyt hänen täytyisi vain saada Elena ulos talosta ennen tämän tuloa, Mariella ei nimittäin haluaisi kuulla niitä kahtamiljoonaa kysymystä, jotka Elena varmasti äidissä herättäisi. Se tulva varmasti löisi laudalta Elenankin kyselyt, mikä olisi kieltämättä jo melkoinen saavutus. Ehkäpä Mariella seuraavaksi saisi lukea äidistään ennätyskirjasta, sepä vasta jotain olisikin!
   
Elena jätti kirkuvanpinkit ballerinansa sievästi vierekkäin Mariellan mitenkuten naulakon alle potkittujen tennareiden viereen ja seurasi tyttöä sitten ympärilleen kiivaasti katsellen yläkertaan. Mariella arveli huvittuneena, että sillä hetkellä Elena olisi takuulla halunnut omistaa muutaman silmäparin lisää ja sopivasti kolmesataakuusikymmentä astetta ympäri kääntyvän pään, vähän niin kuin pöllöillä.
   
Elena näytti järkyttyvän pohjattomasti päästyään Mariellan huoneeseen ja Mariella olisi nauranut ääneen, elleivät hänen huulensa olisi olleet liimattu yhteen. Elena ei ollut varmasti nähnyt ikinä eläissään yhtä paljon mustaa kerralla; Mariella oli sisustanut huoneensa kokonaan mustaan, päiväpeitot ja verhot olivat sitä väriä ja erään kerran Mariella oli käynyt ostamassa lähimmästä rautakaupasta ämpärikaupalla kaupan mustinta maalia ja maalannut sillä huoneensa seinät, lattian ja katonkin täysin mustaksi puhumattakaan puisista huonekaluistaan. Näin ollen hänen huoneensa muistutti enemmänkin hautakammiota kuin oikeaa makuuhuonetta.
   
”Aika… mustaa”, oli ainoa, mitä Elena sai vähään aikaan ulos suustaan. Sillä aikaa Mariella oli ehtinyt istahtaa matolleen selkä sänkynsä laitaa vasten ja lukea muutaman sivun kirjastaan, joka alkoi pikkuhiljaa loppua.
   
Lopulta Elena istahti varovaisesti Mariellan viereen kuin peläten, että jos hänen selkänsä koskettaisi liikaa sysimustaa sänkyä, hän muuttuisi pian itsekin täysin mustaksi, kuin olisi kieriskellyt noessa.
   
”Miksi?”
   
Elena ei ollut ilmeisesti saanut vieläkään puhekykyään täydellisesti takaisin epätavanomaisen lyhyestä kysymyksestään päätellen. Mariella osoitti kirjoituspöytänsä päällä mustaan kehykseen pistettyä kuvaa. Elena nousi ylös lattialta ilmeisen kiitollisena päästessään pois mustan sängyn vaikutuspiiristä ja tarkasteli kuvaa lähempää. Hän nosti sen käteensä ja Mariella hillitsi halunsa mennä nappaamaan sen pois toisen käsistä. Siinä oli hänestä otettu kuva, jossa hän seisoi isänsä vielä peittämättömän haudan vierellä tuijottamassa siellä lepäävää arkkua mustassa kauniissa mekossaan. Mariella ei ollut koskaan saanut tietää, kuka kuvan oli ottanut tai mitä varten, mutta äiti oli antanut sen hänelle pian hautajaisten jälkeen pistettynä puiseen kehykseen, jonka Mariella oli myös myöhemmin maalannut mieleisekseen.
   
”Kuka tässä on kuollut?” Elena kysyi hiljaa näyttäen entistäkin järkyttyneemmältä. Ilmeestä päätellen tyttö alkoi pikkuhiljaa katua, että oli ylipäänsä kutsunut itsensä Mariellalle ja Mariella toivoi, että pian Elena saisi tarpeekseen ja juoksisi kauhusta kirkuen ulos talosta suoraan sinne mistä oli tullutkin.
   
Vastaukseksi Mariella otti hatun päästään ja ojensi sen Elenalle. Elena näytti hetken hämmentyneeltä, eikä oikein ymmärtänyt mikä vihje hattu oli oikein olevinaan, kunnes tyttö hoksasi vilkaista sen sisään. Siellä oli tuotelappu, hattu oli ostettu vuosia sitten jostakin englantilaisesta kaupasta ja lapussa luki nimi.
   
Luukas Talvi”, Elena luki ääneen ja arvasi sitten: ”Isäsi?”
   
Mariella nyökkäsi peittäen vaivaantuneisuutensa kirjansa toiseksi viimeiseen sivuun, vaikkei ymmärtänyt lainkaan lukemaansa.
   
”Mutta miksi… Minä en ihan ymmärrä”, tunnusti Elena ja se näytti tuottavan hänelle suurta ärsytystä.
   
Mariella kohautti olkapäitään osaamatta selittää. Eihän hän oikein tiennyt itsekään, miksi niin rakasti mustaa. Se yksinkertaisesti näytti hänestä kivalta, vähän niin kuin Elena näytti tykkäävän pukeutua niin moneen väriin kuin vain sai asuunsa mahtumaan.
   
Elena ei ilmeisesti jaksanut pohtia enempää ja palasi takaisin istumaan. Tällä kertaa hän kuitenkin istahti nyt kirjan loppuun päässeen Mariellan eteen niin, että joutui kosketuksiin vain mustan maton kanssa.
 
”Oliko hyvä loppu?” Elena kysyi hajamielisesti, kenties tytön ajatukset askartelivat edelleen vasta saamissaan tiedoissa.
   
Mariella kohautti olkiaan. Hän oli lukenut kirjan lävitse jo niin monia kertoja, ettei osannut kuvitella sille mitään muutakaan loppua, joten välttämättä hän ei ollut enää se kaikkein pätevin henkilö arvioimaan millainen loppu oli.
   
”Mitäs aiot lukea seuraavaksi?” Elena uteli sitten, tytön katse kohdistui jälleen suoraan Mariellaan. Ilmeisesti tyttö oli joko päässyt jo selville ajatuksistaan tai sitten vain kyllästynyt ajattelemiseen.
   
Mariella asteli vaikuttavankokoiselle kirjahyllylleen ja nappasi sieltä kirjan, jonka sitten kiikutti Elenalle näytille.
   
Tuulen varjo”, Elena luki kannesta. ”Kaunis nimi. Onko se hyvä?”
   
Mariella nyökkäsi hymyillen ja avasi ensimmäisen sivun polvilleen odottamaan, josko Elena jossain vaiheessa kyllästyisi tenttaamiseen edes hetkeksi.
   
”Ehkäpä minunkin pitäisi opetella lukemaan romaaneja. Minua ei ole oikein koskaan kiinnostanut kirjallisuus, ehkäpä olen enemmän käytännön ihmisiä”, hymyili Elena.
   
Mariella tuijotti vierastaan silmät järkytyksestä suurina. Ei lukenut romaaneja? Mariella ei osannut kuvitellakaan elämää ilman rakkaita kirjojaan. Elena nauroi Mariellan ilmeelle.
   
”Ei minulla oikeastaan ole koskaan aikaa”, Elena totesi.
   
Mariella kohotti toista kulmakarvaansa vähän ilkikuriseen sävyyn. Saattaisiko kiireisyys johtua kenties vaikka siitä, että Elenan kaikki aika meni väkisin viattomien ihmisten seuraan tuppautumiseen?
   
”Tehtäisiinkö vaikka läksyjä?” Elena kysyi vetäen Mariellan mielestä enemmänkin kauppakassia kuin koululaukkua muistuttavan värikkäiden pinssien peittämän kangaskassinsa lähemmäs.
   
Mariella kohautti olkapäitään miettien, monettako kertaa sen tänään teki ja kaivoi omasta laukustaan esiin kirjat, joista sinä päivänä oli läksyä tullut.
   
Tytöt työskentelivät hetken hiljaisuuden vallitessa, mitä nyt Elena aina välillä kysyi, miten jokin tehtävä tehtiin tai mistä vastaus löytyi, kunnes Elenan uteliaisuus ja juuri mieleen pulpahtanut kysymys voittivat työskentelynhalun.
   
”Minkä ikäinen olit silloin?”
   
Mariella kohotti katseensa hämmentyneenä historiankirjastaan. Milloin?
   
”Kun isäsi kuoli, meinaan”, Elena selvensi tajuttuaan kysymyksensä olleen jokseenkin vaillinainen.
   
Mariella kohotti viisi sormea Elenan nähtäville ja syventyi sitten uudestaan historiaan ja vastasi yhteen läksykysymyksistä. Elena lunttasi hänen vastauksensa kirjoittaen sen omaan vihkoonsa ja kysyi sitten:
   
”Muistatko sitä ollenkaan?”
   
Mariella pudisti päätään.
   
Elena mumisi jotain epäselvää ja katsoi sitten, mitä Mariella oli seuraavaan kysymykseen vastannut.
   
”Mitä mieltä olet minusta?” Elena kysyi hetken päästä täysin yllättäen. Mariella katsoi tyttöä hämmästyneenä. Mitä? ”Ärsytänkö minä sinua?”
   
Mariella nyökäytti pontevasti virnistäen samalla niin leveästi, kuin vain huulet yhdessä onnistui. Ärsyttihän hän, mutta ei toisaalta enää yhtä pahasti kuin alussa. Nyt kun Elenan kysymyksiin oli tottunut, niihin oli jo lähes kiva vastailla, vaikka kieltämättä Mariella ajatteli vähän kaihoisasti sitä, kuinka hän tällä hetkellä olisi luultavasti käpertynyt nurkassaan seisovaan nojatuoliin lukemaan kirjojaan, ellei Elena olisi kutsunut itseään heille kylään.
   
Elenaa nauratti.
   
”Anteeksi”, hän totesi kuulostaen kyllä siltä, ettei ollut lainkaan pahoillaan ylipuheliaisuutensa vuoksi.
   
Mariella kohautti olkiaan. Eihän sille nyt enää tässä vaiheessa oikein mitään voinut.
   
”Voisit yrittää puhua minulle jotain”, Elena ehdotti sitten.
   
Mariella katsoi tyttöä järkyttyneenä. Hän ei ollut puhunut vapaaehtoisesti reiluun yhdeksään vuoteen ja nyt Elena ehdotti kuin ei mitään, että hän puhuisi tälle jotain? Ei tule kesää, Mariella ajatteli pudistaen päätään raivokkaasti. Ei missään nimessä.
 
”Miksei?” Elena ihmetteli.
   
Mariella vain pudisti päätään herkeämättä. Totta puhuen hän ei keksinyt yhtäkään pätevää syytä kieltäytyä, mutta Mariella ei ollut edes varma, saisiko suustaan edes minkäänlaista sanalta kuulostavaa asiaa ulos. Ja yhdeksän vuotta oli pitkä aika. Miksi aloittaa nyt?
   
”Edes vähän”, Elena aneli.
   
Mariella huokaisi hyvin syvään ja nappasi edessään aukinaisena olevasta penaalistaan paperiliimapuikkonsa ja liimasi varmuuden vuoksi huulensa hyvin tiukasti yhteen. Hän ei ottaisi riskejä.
   
Elenakin huokaisi, kenties jopa vielä syvempään kuin Mariella häntä ennen.
   
”Ei sitten”, Elena totesi lähestulkoon loukkaantuneella äänellä ja alkoi vastailla biologiankysymyksiin. Mariella ei kuitenkaan heltynyt tästä näytöksestä huolimatta ja kävi hänkin biologianläksyjen kimppuun.

Läksyt oli tehty. Elena mökötti yhä lattialla tuijottaen ei-minnekään ja Mariella oli kiivennyt nojatuoliinsa sikiöasentoa muistuttavaan myttyrään ja luki kirjaansa. Molemmat kuitenkin havahtuivat järkevistä tai ei niin järkevistä puuhistaan yhtä aikaa, kun he kuulivat alakerrassa ulko-oven käyvän. Mariella huokaisi äärimmäisen syvään ja Elenakin lopetti mykkäkoulunsa kääntäen kirkkaat silmänsä jälleen Mariellaan.
   
”Äitisi?” Elena kysyi kirkkaalla äänellään. Mariella oli varma, että se kuului alakertaan asti – mikseivät he olleet laittaneet edes ovea kiinni? – ja nyökäytti tytölle alistuneena.
   
Samalla hetkellä he kuulivat, kuinka askelet siirtyivät eteisestä portaisiin ja pian Mariellan äiti seisoikin jo oviaukossa ja tämän hämmästys löi takuulla laudalta kaikki Mariellan ja Elenan sinä päivänä kokemat yllätykset kertaheitolla, vaikka ne olisi laskettu yhteen tai korotettu muutamaan tai vielä vähän useampaan potenssiin.
   
”Mitä… mikä – kuka sinä olet?” äiti änkytti ja hänen katseensa seilasi kumpaankaan pysähtymättä tyttöjen välillä, Mariellassa, joka oli edelleen kippurassa nojatuolinnurkassa ja Elenassa, joka oli noussut seisomaan ja häälyi epävarmana jossain nojatuolin liepeillä.
   
”Minä olen Elena, hauska tutustua. Olet varmaankin Mariellan äiti, oletan?” Elena esittäytyi kohteliaasti ja ojensi käden naiselle samalla lailla kuin aamulla Mariellallekin. Mariellan äiti tarttui siihen edelleen kovin epäilevän näköisenä. Kenties hän luuli näkevänsä unta, tällaista ei varmasti tapahtuisi tavallisessa tosielämässä.
   
”Juu, minä olen Mariellan äiti, sano vain Niinaksi”, äiti sanoi lähes yhtä kohteliaasti kuin Elena, joka puolestaan nyökkäsi näille sanoille iloisuutensa lähes kokonaan takaisin saaneena. ”Mistäs sinä tänne olet eksynyt? Kun ei tuolla Mariellalla pahemmin näitä ystäviä oikein ole…” Niina höpötteli yhtä hämmennyksestä tumma katse jossain katonrajassa seikkaillen.
   
”No, eipä huuliaan yhteen liimaava tyttö luultavasti pahemmin ystäviä kaipaakaan”, Elena hymyili Mariellan nyökkäillessä taustalla. ”Mutta minä menin vähän niin kuin väkisin hänen seuraansa ja aloin jutella – vaikka eipä hän tietenkään mitään vastaillut, liimasi vain huulensa yhteen kuin se olisi maailman tavallisin asia”, Elena selitti.
   
”Ai, hän ei puhu sinullekaan?” äiti näytti hämmästyvän hitusen.
   
”Puhuuko hän sitten jollekin?” Elena kysyi kiinnostuneena ja Mariella pyöritteli silmiään. Elenan ylivilkkaat kysymykset, sehän tästä vielä puuttui!
   
”Ei”, Niina myönsi vastahakoisesti. ”Paitsi unissaan.”
   
”Puhuu vai?” Elena innostui. ”Mitä hän sanoo?”
   
Mariellakin terästäytyi hieman. Äiti ei ollut koskaan kertonut hänelle, mitä hän unissaan oli puhunut, huomautteli vain aina silloin tällöin heränneensä Mariellan ääneen, kun tämä oli puhunut jotain vähän kovemmalla äänellä.
   
”Ei mitään erityistä”, äiti vastasi välttelevästi.
   
”Kerro nyt vain”, Elena aneli tuttuun tapaansa. Mariellakin nyökkäili.
   
”Noo… Tänä aamuna, kun tulin herättämään häntä, hän selitti jotain pelastavista enkeleistä. Ei hänen puheestaan oikein saa selvää, mitä nyt sanan sieltä täältä.”
   
Mariella kurtisti kulmiaan. Pelastavista enkeleistä? Hän ei muistanut ollenkaan, mitä unta oli edellisenä yönä nähnyt, mutta ehkäpä se sitten liittyi jotenkin enkeleihin. Mariellaa hymyilytti. Ehkä hän oli nähnyt jotain enneunia Elenasta? Enkelistä, joka tulisi ja saisi hänet jälleen puhumaan ja pukeutumaan väreihin ja hankkimaan ystäviä. Mariellaa alkoi naurattaa. Jos nyt ei ehkä kuitenkaan.
   
”Moneenkos aiot viipyä?” Niina kysyi Elenalta ja jatkoi nopeasti pelättyään vaikuttaneensa epäkohteliaalta: ”Kyllähän sinä täällä saat olla niin myöhään kuin haluat, mutta ajattelinpahan vain… Haluatko syödä meillä?”
   
”Oikeastaan minulla vähän niin kuin ei ole ollenkaan kotia”, Elena sanoi nopeasti melkein sotkeutuen sanoihinsa.
   
Mariella tuijotti Elenaa järkyttyneenä ja sama ilme toistui hänen äitinsäkin kasvoilla. Ei kotia? Mitä ihmettä Elena oikein tarkoitti?
   
”Eli voin jäädä niin myöhään kuin haluan”, Elena jatkoi hymyillen pienesti, mutta vähän nolonnäköisenä mustalle pörrömatolle. ”Niin myöhään kuin teille vain sopii.”
   
”Sinähän voit jäädä yöksi. Voitte mennä huomenna yhdessä kouluun ja sitten onkin jo viikonloppu, voit jäädä ainakin sen ajaksi, jos haluat. Onko sinulla mitään tietoa tulevasta?”
   
Mariella tuijotti äitiään epäuskoisena. Aikoiko äiti antaa Elenan jäädä asumaan heille, ellei tämä saisi itselleen asuinpaikkaa?
   
”En oikeastaan tiedä lainkaan, mutta enköhän minä viimeistään viikonlopun päätyttyä häviä”, Elena sanoi edelleen matolle vaisusti hymyillen.
   
Äiti yritti hillitä kasvoiltaan selkeästi paistavaa uteliaisuutta hitusen, muttei onnistunut nimeksikään. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan kehdannut kysellä enempää, vaan mutisi jotain ruoanlaittamisesta ja katosi takaisin alakertaan painaen oven perässään kiinni.
   
Elena kääntyi yhä hymyillen Mariellan puoleen.
   
”Minä sitten vähän niin kuin asun teillä kolme yötä”, tyttö totesi kuulostaen luvattoman iloiselta verrattuna Mariellaa vallitsevaan epäuskoiseen hämmennykseen. ”Eikö olekin kiva?” Elena suorastaan hehkui hyvää tuulta. Taas vaihteeksi.
   
Äärimmäisen, Mariella ajatteli pyöritellen silmiään ja palasi takaisin kirjansa pariin yrittäen olla kuin Elenaa ei olisikaan. Tyttö itse ei tosin tehnyt sitä kovinkaan helpoksi.
   
”Missä minä nukun?” hän kysyi innoissaan antaen katseensa kiertää ympäri Mariellan mustuutta hohkaavaa huonetta. Mariellan kasvoille eksyi hetkeksi aikaa ilkikurinen hymy ja hän osoitti julmasti mattoa. Elena näytti epäilevältä.
   
”Ei sinun äitisi anna”, Elena totesi kuulostaen enemmänkin siltä, kuin olisi yrittänyt uskotella sitä itselleen.
   
Katsotaanko, Mariellan haastava katse sanoi.

”Syömään!” kuului Mariellan äidin ääni alakerrasta ja tytöt havahtuivat samaan aikaan kirjoistaan. Kun Mariella ei ollut enää noteerannut Elenan keskustelunavauksia mitenkään, tyttö oli napannut jonkun kirjan Mariellan kirjahyllystä ja uppoutunut siihen kun Mariella oli tarkistanut, ettei se ollut mikään hänen lempikirjoistaan, joita hän ei olisi uskaltanut Elenan käsittelyyn antaa. Sitten Mariellakin oli vajonnut täysin oman kirjansa maailmaan.

Niina oli kattanut pöydän kauniisti kolmelle ja tunnelmallinen punainen kynttilä valaisi romanttisesti pimenevää iltaa.

Mariellan alkaessa leikata häthätää kyhätystä jauhelihapihvistään ensimmäistä palaa, hän tajusi Elenan tuijottavan häntä tiiviisti pöydän yli. Mariella virnisti huvittuneena, avasi sitten suunsa ammolleen työntäen pihvinpalasensa sinne ja soi tavattoman vaikuttuneen näköiselle Elenalle sitten äärimmäisen ilkikurisen hymyn, jossa oli sekoitus myös voitonriemua. Elena ei näyttänyt vielä viiden minuutinkaan jälkeen tapahtuneesta oikein uskovan, että Mariella oikeasti osasi jopa avata suunsa. Mariella oli jo ehtinyt syödä lautasensa tyhjäksi kun Elena oli vasta pihvinsä puolessavälissä käytettyään ison osan ajasta vain tuijottaakseen haltioituneena kuinka Mariella söi.

Mariella hymyili jälleen huvittuneena ja vei astiansa tiskialtaaseen aiheuttaen Elenalle paniikinomaisen hädän syödä lautasensa äkkiä tyhjäksi.

”Mariella, on epäkohteliasta nousta pöydästä muiden vielä syödessä”, äiti tokaisi ankarasti ja lisäsi sitten Elenalle äidillisesti hymyillen: ”Syö vain ihan rauhassa.”

”Ei, kyllä minä olen jo syönyt. Kiitos”, Elena sanoi kohteliaasti ja nousi pöydästä.

”Minä tulen laittamaan sinulle ihan kohta sinne yläkertaan sängyn. Meillä taitaa olla jossain kokoontaitettava matkasänky, saat sen”, Niina huusi yläkertaan suuntaavien tyttöjen perään. Mariellan ilme venähti Elenan näyttäessä puolestaan ärsyttävän voitonriemuiselta, eikä tyttö voinut olla sanomatta:

”Mitäs minä sanoin!”

Mariella harkitsi hetken tönäisevänsä Elenan alas portaista.
 
Niina oli antanut Elenan valita itse lakanansa ja nyt keskellä Mariellan huoneen mustuutta seisoi suorastaan hyökkäävän värikäs viritelmä, jossa oli luultavasti kaikkia sateenkaarenvärejä aivan kuten Elenassa itsessäänkin. Mariellaa ällötti. Kaikkea sitä ihmisen pitikin sietää!

”Hyvää yötä”, huudahti Elena keskeltä kaikkia niitä väriyhdistelmiään, jotka keskelle Mariellan mattoa oli raahannut. Vähän sen jälkeen värien keskeltä kuului kikatus. ”Nukuinhan minä sittenkin matolla!” Elena lohkaisi kuin hyvänkin vitsin ja kikatti uudestaan haltioissaan.

Mariella tuhahti kääntäen selkänsä Elenalle päästäkseen näkemästä huoneensa pilaavaa yksityiskohtaa ja keskittyi tuijottamaan epätasaisesti maalattua mustaa seinäänsä odottamaan Elenan nukahtamista. Kun hän oli varma, ettei Elena enää ollut valveilla, hän kääntyi vastahakoisesti takaisin vieraansa sänkyä kohti avatakseen yöpöytänsä laatikon. Hän nappasi sieltä puolityhjän suklaamurupiparirasian, kohottautui istumaan sängylleen heittäen peittonsa teltaksi päälleen ja alkoi mutustaa keksejä kunnes saisi unenpäästä kiinni. Siihen kestäisi tosin varmasti vielä monta tuntia, niin kuin aina. Mariella kuuli toiselta puoleltaan Elenan rauhallisen tuhinan ja ahtoi suuhunsa kokonaisen piparin melkein tukehtuen siihen.

Pahus.


A/N2: Kappalejaot pissii, mutta leikitään ettei kukaan huomaa sitä. n_____n Kursivointeja saattaa myös puuttua, saa kertoa jos Mariella ajattelee jotain kursivoimatonta.
« Viimeksi muokattu: 27.08.2011 01:04:26 kirjoittanut Felicita »
Oh sadness I'm your girl

suklaaponi

  • ***
  • Viestejä: 51
Vs: Sateenvarjoenkeli, 1/5
« Vastaus #1 : 12.04.2010 20:20:00 »
Minä ainakin tykkään lukea myös just tällästä. :) Eli siis oli oikein mielenkiintoinen, kiva ja ihana. Siä se vaan osaat kirjoittaa niin hyvin ja ihanasti. :) En miä ainakaan huomannut mitään kamalaa kappalejaoissa, kun en niihin erityisesti keskittynyt. :D Jatkoa odotan.
Elena jätti kirkuvanpinkit ballerinansa sievästi vierekkäin Mariellan mitenkuten naulakon alle potkittujen tennareiden viereen ja seurasi tyttöä sitten ympärilleen kiivaasti katsellen yläkertaan.
Tuohon laittaisin ehkä mielummin jotenkuten, mutta oothan voinu ton tarkotuksella laittaa, pisti vaan silmään. :)
Kom låna törnekronan min
Lid för konsten eller brinn
Jag slåss och håller kroppen varm
En dröm om mammas ömma famn

Naava

  • No-Life
  • ***
  • Viestejä: 49
  • Mitäpä siihen lisäämään.
Vs: Sateenvarjoenkeli, 1/5
« Vastaus #2 : 15.04.2010 08:31:10 »
Hmm... Olen juuri saanut uuden laulajan suosikkilistalleni.
Oikein kaunis. Rakastan sateenvarjoja.
Mariella on kivan oloinen tyyppi ja Elena on vielä kivempi. Mariellan synkkyys on niin kaunista. Huulten liimaaminen yhteen ei ole varmasti yhtään kivaa.
Se Tuulen varjo on muuten hyvä kirja. Paras mitä olen koskaan lukenut. Ja minä olen lukenut PALJON kirjoja.
Elena on ihanan pirteä ja eloisa (eikös ne tarkoita melkein samaa?) ja juuri sopiva ystävä Mariellalle. Mariella kylläkin lämpenee mielestäni hiukan liian nopeasti Elenalle, mutta kuitenkin sopivan hitaasti. Lisäksi se, että Mariella härnää Elenaa, on jotain aivan... no höh, en osaa sanoa. Kaikki posiitiviset adjektiivit.
Elena on sellainen, jollainen minä haluaisin olla. Lisäksi hän on niin outo, että itken onnesta. Että joku voikin olla oudompi kuin minä!
Kuvailu on taas mannaa taivaasta, ahmin tekstiä huippunopeudella ja jopa huolellisesti! Kaikki Mariellan synkkyys oli myös jotenkin jännän positiivista?!
Jatka ihmeessä, ammun sinut, jos et jatka.
Vain kuolleen ruumiini ylitse (mutta siinä ei kai olisi tarpeeksi haastetta?)

Ristiriita

  • Muumikuningatar
  • ***
  • Viestejä: 1 108
Vs: Sateenvarjoenkeli, 1/5
« Vastaus #3 : 17.04.2010 03:56:51 »
Oi. Oikein mielenkiintoinen tarina. :) Teksti soljui eteenpäin oikein mukavasti ja oli lukeminen leppoisaa. Hahmotkin olivat oikein todentuntuisia ja... no, toisin kuin Naava, minun on sanottava etten pidä Elenasta kovinkaan paljoa, mutta Mariella taasen kiehtoo minua suuresti. Se on jotenkin enemmän mysteerisempi ja sitä kautta ehkä kiehtovampi. Ei kaikkea pidä heti paljastaakaan. ;)

Tiedä nyt sanoa tästä paljoakaan aivot ovat jo nukkumassa. Teksti oli luonnollinen ja antoi mukavan lämpimän tunteen. :)

Kiitoksia siis tästä.
"There's life under the blah blah blah."

Jinmuru

  • Fangirl
  • ***
  • Viestejä: 1 323
  • Ava (c) Okakettu
    • Tumblr
Vs: Sateenvarjoenkeli, 1/5
« Vastaus #4 : 18.04.2010 11:59:27 »
Ooh, kannatti tulla lukemaan! ^^ Odotan innolla jatkoa, tämä vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. ;)

Haava

  • hallansininen
  • ***
  • Viestejä: 355
  • juoksepoistyttö
    • where did the party go
Vs: Sateenvarjoenkeli, 1/5
« Vastaus #5 : 18.04.2010 18:22:26 »
A/N: Te ilmeisesti tottelitte kun pyysin yllättämään! :'DD Ihan tajuttoman jännää, että tämä on saanut näin paljon kommentteja.

suklaaponi, kiitos kamalasti kommentista. ♥ Ja se mitenkuten on kyllä ihan tahallinen, mun mielestä se on sanana paljon vekkulimpi ja epätavallisempi kuin joku jotenkuten! :'D Ihanaa että tykkäsit. n__n

Jekaterina, kiitos hirmuisen pitkästä kommentista! ((: Niin, mäkin inhosin aina Mariella-nimeä, mutta koska laulun tytön nimi on Mariella, en tahtonut alkaa muuntelemaankaan. Luonnollisesti myös sitten tykästyin siihen nimeen kirjoittamisen aikana, mutta vaikka tämä teksti vilisee outoja nimiä (kaikkien kolmen päähenkilön nimet on aika epätavallisia), en yritä hakea mitään erikoisuutta niillä. Minä vain vihaan sellaisia tusinanimiä, mun mielestä nimetkin kertoo jo kirjoittajasta jonkin verran, enkä osaa kuvitella jotain Maria-nimistä (anteeksi kaikille Marioille!) hahmoa mitenkään kovin persoonallisena koska se on maailman yleisin nimi, vaikka kyllähän Marioja voi olla vaikka miten erikoisia tyyppejä oikeasti. Mun on vain helpompi antaa hahmoille luonnetta, jos niillä ei ole joku tusinanimi. Ja tämän julman selityksen päätän heittelemällä sua teinisydämillä, aivan ihanaa että tykkäsit ja kommentoit! ♥

Naava, kiitos sullekin kommentista, hirveän kivaa että tykkäsit ja vaivauduit kommentoimaan! Ja en tietenkään välitä tulla ammutuksi, joten jatkoa seuraa tässä. :'DD

Yure, sä et pidä Elenasta? Nyt järkytyin. :'D Kaikkihan tykkää Elenasta! Tosin se alkoi kieltämättä loppua kohden ärsyttää mua itseänikin, mutta näissä ensimmäisissä luvuissa olin kyllä ihan yltiörakastunut siihen. 8D Mutta kiva että tykkäsit ja kommentoit, kiitos!

Jinmaru-Chan, voi kiitos, kiva että tykkäsit ja kommentoit! ((:

Örrrr. Luku sisältää väärää tietoa katulamppuhärveleistä, ainoa totuus on, että suurinpiirtein tuolla lailla voi sammuttaa ne katulamput (kiva puhua asioista etukäteen, mutta tahdon selittää tämän ennen kuin leimaatte minut idiootiksi 8D), mutta siis minulla ei ole minkään valtakunnan hajua siitä, missä ne härvelit sijaitsee ja onko siellä yövahteja, tms... Mutta toivottavasti teksti kelpaa miljoonasta epäkohdasta huolimatta. :'DD (Eikä mulla ole myöskään mitään ideaa siitä, miten yksittäinen katulamppu saadaan sammumaan, mutta älkää tappako.)

2. luku – Katuvaloprinsessat ja yksi pipopääprinssi

”Mariella? Mariella!”
   
Vieras, käsittämättömän heleä ääni kutsui häntä unen läpi suorastaan sietämättömän pirteään sävyyn, joka sai Mariellan vain kaivautumaan syvemmälle kodikkaanlämpimiin mustiin lakanoihinsa, joihin oli takertunut keksinmurusia.
   
”Mariella”, ääni sanoi sitten äärimmäisen käskevästi ja yhtä äkkiä Mariella tajusi, että tuo heleä-ääninen olento oli vetänyt häneltä peiton päältä.
   
”Joo, joo…” Mariella mutisi kärttyisästi vilkaisten nopeasti luomiensa alta vieressään seisovaa enkeliä, mutta painoi äkkiä silmänsä takaisin kiinni valon ja värikirkkauden vihlaistessa ikävästi verkkokalvoja. Sitten hän tajusi, mitä oli vahingossa mennyt tekemään ja avasi silmänsä uudelleen, eikä tällä kertaa enää sulkenut niitä. Mariella nousi istumaan edelleen hitusen unenpöpperöisenä, mutta onnistui silti suomaan hyvin ärsyyntyneen katseen Elenan tavattoman hämmästyneelle, suorastaan järkyttyneelle ilmeelle.
   
”Sinä puhuit!” Elena lähestulkoon kiljaisi sitten äärimmäisen innostuneena ja Mariella oli ihan varma, että jollei hän nopeasti nappaisi tytön nilkasta kiinni, tämä hipoisi pian kattoa, niin ikionnelliselta hän näytti. ”Itse asiassa sen takia minä sinut herätin, puhuit aika kovaan ääneen äsken, tiedätkös”, Elena sanoi yhä astetta liian korkealla äänellä siihen, että se olisi ollut hänen normaali puheäänensä, vaikka kieltämättä sekin tuli varsin korkealta.
   
Älä anna sen kihota päähän, Mariella ajatteli ärtymyksen yhä kupliessa hänen sisällään. Kello näytti vasta puolta seitsemää, eli se oli kokonaiset puoli tuntia vähemmän kuin hänen tavallinen heräämisaikansa. Mokomakin ylivilkas toisia herättelevä sateenkaariolento.
   
Mariella kohotti toista kulmakarvaansa kysyvään eleeseen Elenan suuntaan.
   
”Kysyt varmaan mitä puhuit”, Elena arvasi saaden Mariellan nyökyttelemään kiivaasti. ”No, höpötit taas jotain enkeleistä ja sanoit jotain sen tyylistä kuin ’älä mene’ tai ainakin vähän sinnepäin.”
   
Mariella mietti kiivaasti, mutta mitä enemmän hän yritti ajatella, sitä nopeammin unen yksityiskohdat pakenivat hänen mielestään. Ainoa asia, minkä hän muisti, oli että unessa oli todellakin ollut taas enkeli. Enempää hän ei kyennyt muistamaan.
   
Mariella kohautti olkiaan koettaen näyttää jälleen välinpitämättömältä ja nousi seisomaan pudistellen joka-aamuiseen tapaansa muruset pois yönmustasta yöpuvustaan.
 
”Mitä varten sängyssäsi on keksinmurusia?” Elena kysyi kiinnostuneena huomattuaan mitä Mariella teki.
   
Mariella huokaisi kyllästyneesti ja vilautti tytölle lähestulkoon tyhjää piparipakettia yöpöytänsä muuten tyhjästä laatikostaan.
   
”Söitkö sinä noita yöllä?” kysyi Elena järkyttyneeseen sävyyn.
   
Mariella hymyili vinosti ja kiskoi sitten turhia kyselemättä Elenan mukaansa alakertaan syömään aamupalaa. Äiti kuului olevan paraikaa suihkussa, valuvan veden ääni kuului kylpyhuoneesta selkeästi keittiöön, jonka ainoa ääni oli sillä hetkellä kahvinkeittimen epämääräinen porina. Mariella oli ollut eilen illalla niin sekaisin yllättävästä uudesta kämppiksestään, ettei ollut tajunnut käydä suihkussa ollenkaan, hän huomasi nyt kuullessaan suihkun houkuttelevan äänen. Ehkäpä olikin ihan hyvä, että Elena oli herättänyt hänet normaalia aikaisemmin.
   
”Minäkin haluan käydä suihkussa”, Elena ilmoitti, kun he olivat päässeet takaisin Mariellan huoneeseen ja Mariella oli osoitellut jonnekin kylpyhuoneen suuntaan kertoakseen Elenalle, minne oli menossa.
   
Mariella huokaisi. Ainakaan et tule sinne minun kanssani.
   
”Voin käydä siellä vaikka sinun jälkeesi”, Elena totesi iloisesti ja Mariella huokaisi jälleen, tällä kertaa helpottuneesti. Jotain hienotunteisuutta Elenakin sentään näköjään omisti.

Tytöt kävelivät kohti koulua. Ulkona satoi, mutta Elena ei siitä huolimatta avannut kädessään roikottamaansa keltaista sateenvarjoa, vaan tanssahteli Mariellan vieressä kevyesti kuin ballerina pyrähtäen aina välillä kauemmas pyörimään, mutta palaten aina takaisin toisen viereen ennen kuin tämä ehti edes kunnolla huomata poissaoloa.
   
Mariella kohotti Elenalle toista kulmakarvaansa kysyvästi. Mitä ihmettä tyttö oikein luuli tekevänsä? Jotain sadetanssia, kenties?
   
”Sade puhdistaa hyvin”, Elena totesi siihen iloisesti seoten vähän askelistaan, mutta päästen nopeasti takaisin tasapainoon.
   
Mokomakin hassu keijukainen.
   
”Voisit puhua minulle uudestaankin”, Elena ilmoitti sitten hypähtäen muutaman lätäkön ylitse päätyen suoraan seuraavan keskelle. Pinkit kangasballerinat kastuivat läpimäriksi ja menivät täyteen vettä, mutta Elena ei autuaasta ilmeestä päätellen välittänyt tippaakaan. Mariella ajatteli toiveikkaana, että Elena ehkä sairastuisi sen takia ja joutuisi jäämään sängynpohjalle koko viikonlopuksi.
   
Vaikka milloinka keijukaiset sairastelisivat.
   
”Sinulla on jännä ääni”, Elena totesi yllättäen.
   
Niin sinullakin, Mariella totesi happamesti mielessään mutta kuunteli silti kiinnostuneena, hänhän ei ollut itse kuullut omaa ääntään yli yhdeksään vuoteen. Unissaan puhuja ei oikein voinut ääntään itse kuunnella ja tänään aamulla vahingossa puhuttuaan hän oli ollut niin nukuksissa, ettei ollut kiinnittänyt minkäänlaista huomiota siihen, miltä hänen äänensä oikein kuulosti.
   
”Se on sellainen aika karhea, kuulostaa ihan siltä kuin sitä ei olisi käytetty pitkään aikaan, mutta eihän sitä olekaan”, Elena kuvaili naurahtaen suloisella äänellään viimeisten sanojen kohdalla. ”Voisit puhua vähän lisää muuten kuin unissasi niin kuulisit itsekin”, tyttö lisäsi toiveikkaasti. Ikuinen optimisti.

Mariella ei pitänyt tuijotuksesta. Vaikka teknisesti ottaen se ei kohdistunutkaan suoraan häneen, vaan pulpettinsa jälleen hänen viereensä raahanneeseen sateenkaarienkelisateenvarjotyttöolentoon, se oli silti tarpeeksi häiritsevää ajamaan Mariellan hermoromahduksen partaalle. Kukaan ei ollut kiinnittänyt häneen mitään huomiota reiluun yhdeksään vuoteen ja nyt tuntui kuin joku olisi yllättäen tönäissyt hänet lavalle keskellä täynnä olevaa teatteria. Se ei ollut kovinkaan mukava tunne.
   
Elena sen sijaan näytti lähestulkoon nauttivan siitä. Hän hymyili sievästi kaikille katselijoille suoraan äidinkielenluokan keskeltä, jonne Mariellan oli väkisin tunnin alussa raahannut istumaan. Mariella olisi mennyt mieluummin takariviin, sinne oli hankalampi tuijottaa. Niskat tulivat kipeäksi.
   
Sen lisäksi, että ihmiset opettajankin mukaan lukien tuijottivat, he myös kuiskuttelivat keskenään. Mariella inhosi kuiskuttelemista yli kaiken. Oli jo tarpeeksi paha, että kaikki tuijottivat häntä kuin hänelle olisi kasvanut päähän ylimääräinen käsi tai parikin, mutta sitten kun he vielä puhuivat jotain mitä Mariella ei ollenkaan kuullut, se oli tehdä hänet hulluksi. Vaikka hän kyllä saattoikin lähestulkoon arvata, mitkä olivat keskeisimmät asiat vaihdetuissa kuiskutuksissa. Miksi ihmeessä Elena oli juuri Mariellan vieressä? Tunsivatko he ehkä entuudestaan? Miksi Elena oli liittoutunut tuollaisen luuserin kanssa ja mistä Mariella oikein oli noin ihmeellisen ilmestyksen edes tänne raahannut?
   
Mariellaa ärsytti. Mokomakin katseita keräävä omituinen enkeli.

*

”Mennään uimaan.”
   
Mariella tuijotti Elenaa järkytyksestä sanattomana. Vaikka eihän hän muutenkaan puhunut, mutta silti. Uimaan? Ulkona oli varsinainen puita juurineen maasta riuhtova syysmyrsky, juuri äsken ikkunan takana oli välähtänyt kirkas salama ja jyrissyt heti perään. Ties vaikka heihin iskisi salama ja he kuolisivat kumpainenkin. Ja sitä paitsi siellä oli kylmä.
   
”Mentäisiin nyt. Tuossahan on järvi ihan vieressä, ei se vesi nyt niin kylmää voi olla. Sitä paitsi sateella uiminen on kivaa.”
   
Mariella nousi vastahakoisesti matolta, jolla oli kirjansa kanssa loikonut ja yrittänyt sulkea korvansa Elenan loppumattomalta puhevirralta ja meni ikkunalleen. Ikkunalaudalla oli lämpömittari ja se ilmoitti armollisesti ulkolämpötilaksi viittätoista astetta. Elenakin oli ilmestynyt hänen taakseen kurkkimaan digitaalimittaria Mariellan olan yli.
   
”Eihän tuo nyt ole edes kovin paha. Mennään nyt, jooko”, Elena aneli ottaen kasvoilleen jälleen kaikkein suloisimman pyytävän kultaisennoutajanpennun katseensa ja Mariella tiesi hävinneensä pelin jo ennen kuin se oli alkanutkaan.
   
Huokaisten tyttö meni vaatekaapilleen ja kaivoi sieltä mustan kokouimapukunsa hilliten vaivoin halunsa heittää se suoraan Elenan voitonriemuisesti virnuilevalle naamalle.
   
”Tuota… Olisiko sinulla mahdollisesti toista uikkaria? Minulla kun ei satu olemaan mitään mukana…”
   
Mariella huokaisi uudelleen. Ensin mokomakin sateenkaariolento suostutteli hänet väkisin uimaan kanssaan tuollaisella koiranilmalla ja sitten kehtasi vielä pyytää uikkaria lainaksi! Kunpa he edes olisivat täysin eri kokoa, niin hän voisi kieltäytyä lainaamasta mitään ja voisi hyvällä syyllä perua koko tämän kirotun uintireissun, mutta Elena sattui olemaan aivan yhtä pieni kuin suunnilleen kaksitoistavuotiaan kokoiseksi jämähtänyt Mariellakin, joten hän ei voinut käyttää sitäkään tekosyynä. Pahus.
   
Mariella kääntyi takaisin vaatekaappinsa puoleen ja kaivoi sen perältä toisen mustan kokouikkarin, joka oli lähestulkoon samanlainen kuin toinenkin ja heitti sen Elenan odottavasti hymyilevälle naamalle suurta tyydytystä tuntien. Elena puolestaan näytti melko surkealta, mutta kumma kyllä se ei johtunut Mariellan raa’asta pahoinpitelystä.
   
”Eikö sinulla ole minkään muun värisiä?” hän kysyi epätoivoisena.
   
Mariella pudisti päätään jokseenkin ilkeästi hymyillen, kääntyi mielenosoituksellisesti selin vieraaseensa ja vaihtoi uikkarin päälleen Elenan matkiessa elettä hänen selkänsä takana selkeästi melkoista vastenmielisyyttä omasta mielestään äärettömän inhottavanväristä vaatekappaletta kohtaan tuntien. He vetivät vielä tavalliset vaatteensa uikkareiden päälle, nappasivat kylpyhuoneen kaapista pyyhkeet harteilleen – Mariella valitsi molemmille mustat oikein kiusallaan – ja pakenivat ovesta ulos sateeseen (jolta Elena ei taaskaan keltaisella sateenvarjollaan suojautunut) ennen kuin Niina ehtisi tulla kotiin ja keskeyttää heidän typerän aikomuksensa heti alkuunsa. Mariella ei olisi kyllä pistänyt yhtään pahakseen, vaikka niin olisi tapahtunutkin, mutta jumalat eivät olleet hänen puolellaan tälläkään kertaa. Oikeastaan Mariellasta tuntui, että ne olivat kääntäneet hänelle selkänsä kokonaan ja jättäneet selviytymään yksin tuon ärsyttävän enkelin kanssa. Ehkä jumalilla oli joku ilkeä suunnitelma hänen varalleen, Mariella ei olisi ainakaan ihmetellyt yhtään.

Järvi ei näyttänyt kovin kutsuvalta. Se ei ollut iso, Mariella olisi sanonut sitä ehkä enemmän lammeksi kuin järveksi jos olisi puhunut ja sen vesi näytti täysin mustalta taivaankin tavoitellessa samaa sävyä. Vesi näytti jäätävältä ja Mariella olisi mieluummin jättänyt kokeilematta, tuntuiko se samalta kuin näytti. Elena kuitenkin heitteli jo innoissaan päällisvaatteita märälle, jalkapohjiin tarttuvalle rantahiekalle ja Mariellan kilpailunhalu voitti vastenmielisyyden. Hänkin kiskoi ihoon sateessa inhottavasti liimaantuneen mekkonsa pään yli sukkahousujen ja hupparin kokiessa saman kohtalon ja juoksi Elenan perässä rantaviivalle tuulen ja sateen piiskatessa hänen paljasta ihoaan saaden sen nousemaan hyvin nopeasti kananlihalle. Elena oli ehtinyt kastaa varpaansa jo veteen ja Mariella teki perässä irvistäen heti perään inhoavasti.
   
Vesi oli jäätävää, eikä Mariella ymmärtänyt alkuunkaan, kuinka Elena kykeni olemaan siellä jo vyötäröönsä asti, eikä edes pahemmin tärissyt. Ehkä se oli jotain enkelin erikoisominaisuuksia, ettei tuntenut kylmää laisinkaan? Mariellaa nauratti omat ajatuksensa ja hänkin kahlasi hammasta purren syvemmälle ja heittäytyi uhkarohkeasti uimaan heti kun oli tarpeeksi syvällä tehdäkseen sen. Tuntui kuin sata pakastimessa vuosikausia ollutta neulaa olisi yhtä aikaa hyökännyt armoa tuntematta hänen kimppuunsa ja Mariella oli nousta saman tien takaisin ylös ja juosta kiljuen rannalle. Mutta koska Mariella ei kiljunut koskaan, hänellä ei ollut mahdollisuuksia toteuttaa suunnitelmiaan ja niinpä hänen oli jäätävä veteen.
   
Elena tuli nopeasti perässä, roiskutti vettä Mariellan päälle nauraen ja kiljuen saadessaan järvivettä tummahiuksisen toimesta omiinkin kasvoihinsa.
   
”Eihän tämä nyt niin kamalaa ole”, Elena nauroi.
   
Eipä, Mariella ajatteli sarkastisesti yrittäessään hillitä hampaidensa kalinaa. Taivas halkeili yhtenään, salamat sen kuin välkähtelivät ukkosen vahvistaessa vaikutelmaa voimakkaalla jyrinällään. Eikös vesi johtanutkin sähköä? Ukkosella uiminen oli varmasti pahemman luokan terveysriski.
   
Elena ui mistään terveysriskeistä välittämättä innoissaan ympyrää Mariellan ympärillä kuin mikäkin tyhmä koira. Mariella sen sijaan oli painanut jalkansa tiukasti jäätäviin pohjamutiin ja kohottanut katseensa sadetta kohti yrittäen olla välittämättä silmiin pyrkivistä pisaroista, jotka tekivät näkemisestä hankalaa. Hänen tärinänsä alkoi pikkuhiljaa laimentua vain hienoiseksi värinäksi. Ehkä hän oli turtunut jo kylmyyteen. Ehkä hän ei pääsisi vedestä ollenkaan pois, kun he yrittäisivät lähteä takaisin rantaan ja Elena joutuisi kutsumaan palokunnan tai jonkun tiellä kävelevän mummon pelastamaan järveen kalikaksi jäätynyttä tyttöä. Ehkä huomenna iltalehtien pääotsikkona olisi: Kohtalokas uintireissu – teini-ikäinen tyttö jäätyi kuoliaaksi! Sepä vasta olisikin jotain.
   
”Tulisit uimaan”, Elena houkutteli Mariellaa, joka seisoi edelleen paikoillaan tavoitellen huomista otsikkoa itsepäisesti itselleen.
   
Mariella huokaisi alistuneena ja sukelsi. Hetken tuntui, kuin hän ei olisikaan enää hallinnut jäseniään ja saanut niitä liikkumaan mielensä mukaan, niin turraksi hän oli mennyt, mutta onnistui kuitenkin pian pärskimään itsensä takaisin pintaan ja uida muutaman huteran sammakkovedon. Mariella tunsi lämpenevänsä hiukan, kun veri alkoi jälleen kiertää hänen turrissa jäsenissään, mutta vedessä oli silti yhä jäätävän kylmä, eikä taivaalta yhä loppumattomana virtana suihkuava sadevesikään oikein edesauttanut asiaa. Mariella ei voinut kerta kaikkiaan ymmärtää, kuinka Elena saattoi vain polskia ympäriinsä niin tyynen rauhallisesti kuin hänen tapauksessaan vain oli mahdollista, eikä edes näyttänyt palelevan.
   
Mariella ui vielä muutaman vedon saavuttaen iloisesti hymyilevän Elenan, joka oli pärskinyt innoissaan kauemmas rannasta, sinne missä jalat eivät enää koskettaneet pohjaa ilman että pää meni samalla uppeluksiin.
   
”Eikä olekin hauskaa?” Elena hihkaisi sateen kohinan ylitse.
   
Mariella pyöritteli silmiään halveksivasti. Ehkä sinusta.
   
”Katsotaanko kuinka syvää tuolla ihan keskellä on?” Elena ehdotti innoissaan.
   
Katso sinä vain ihan keskenäsi, Mariella ajatteli happamesti, mutta seurasi kuitenkin alistuvasti aaltojen keskellä poukkoilevaa vaaleaa päätä ja sukelsi itsekin samaan aikaan kun se katosi. Hän yritti väkisin pitää silmänsä auki, niitä kirveli ja näkeminen oli hankalaa, mutta jollain ilveellä hänen onnistui pitämään ne auki ja erottamaan heikosti vieressään sulavasti sukeltelevan enkelin, jolla ei näyttänyt olevan mitään ongelmaa silmiensä auki pysymisessä. Mokomakin erikoistaitoinen enkeliotus.
   
He menivät yhä vain syvemmälle. Mariellalla alkoi pikkuhiljaa happi loppua, mutta hän yritti pinnistellä parhaansa mukaan. Elenalla ei näyttänyt tekevän hankalaa siinäkään asiassa.
   
Aina ei mene onnenlahjat tasan, mietti Mariella muka-katkerasti katsellessaan kuinka Elena kieppui vedessä kuin olisi siellä asuva merenneito.
   
Pohja alkoi erottua jossain edessäpäin. Mariella ponnisteli päästäkseen sinne asti ennen kuin hän joutuisi menemään takaisin pintaan hengittämään. Korvissa alkoi tuntua painetta ja veri pakkautui aivoihin.
   
Elenan vaaleat enkelihiukset lehahtivat hänen kasvoilleen tytön ohittaessa hänet, ne tuntuivat vähän merilevältä ja tämä kosketti pohjaa. Mariella teki saman perässä ja alkoi seurata Elenaa pintaa kohti. Pian he olivat aivan pinnan tuntumassa, Mariella piti katseensa tiukasti kohdassa jossa vesi muuttui jälleen ilmaksi keskittäen ajatuksensa vakaasti ainoastaan siihen, että tuonne päästessään hän saisi taas hengittää. Vihdoin he pääsivät siihen ja Mariella veti syvään henkeä – valitettavasti hän teki sen kuitenkin nanosekunnin liian aikaisin. Vesi ryöpsähti sisään hänen nenäänsä ja alkoi saman tien tuntua jossain aivojen takaosassa kirvelevänä kipuna. Mariella huomasi vain heikosti alkavansa upota.
   
Samassa hän tajusi, kuinka jonkun kädet tarttuivat häneen vyötäisiltä ja vetivät hänet viimein pintaan – ilmaan. Mariella haukkoi katkonaisesti henkeä, yski vettä keuhkoistaan ja koetti saada tykyttävän tunteen katoamaan päästään. Elena polki vettä huolestuneena hänen vieressään pidellen yhä kiinni toisen vyötäisiltä.
   
”Kiitos”, Mariella yski ja työnsi Elenan kädet pois. Hän selviäisi kyllä itsekin, kiitos vain huolenpidosta.
   
Elenan kasvoille levisi äärettömän onnellinen hymy tuosta yhdestä ainoasta, mutta kovin harvinaisesta sanasta, ja se sai Mariellankin hymyilemään takaisin vastoin tahtoaan.
   
Rannassa he vetivät sateessa yhtä märiksi kuin he itsekin kastuneet vaatteet ylleen – Mariellan huopahatun lierit olivat kääntyneet märkinä alaspäin poskia tavoittelemaan – ja lähtivät takaisin Mariellan kotia kohti.

”Missä ihmeessä te olette olleet?”
   
Mariellan äiti oli heitä eteisessä vastassa ja katseli nyt järkyttyneenä edessään seisovia vettä tippuvia tyttöjä.
   
”Uimassa”, ilmoitti Elena pirteästi häpeilemättä tempaustaan lainkaan.
   
”Tuollaisella ilmalla?” ihmetteli Niina epäilevästi ja kumpikin nyökkäsi, Elena omaan iloiseen tapaansa ja Mariella happamesti viestittäen selkeästi, ettei moinen hulluus ollut tosiaankaan ollut hänen ideansa. ”Menkää sitten äkkiä vaihtamaan itsellenne kuivat vaatteet!”
   
”Minulla ei ole muita vaatteita”, Elena totesi nolosti katse märissä jaloissa viipyillen.
   
”Mariella varmasti lainaa sinulle”, Niina totesi luoden tyttäreensä varoittavan katseen kuin arvaten, että tämä oli aikonut hangoitella vastaan. Mariella nyökkäsi vastahakoisesti.
   
Elena ei kuitenkaan näyttänyt tyytyväiseltä.
   
”Ne ovat kaikki mustia”, hän sanoi epätoivoiseen sävyyn, mutta pian hänen kasvonsa kirkastuivat ja Mariella arvasi, että tyttö oli saanut taas vaihteeksi jonkun älyvapaan idean. ”Onko teillä vanhoja lakanoita?”
   
Niina ei selvästikään ymmärtänyt, mihin Elena tähtäsi.
   
”Onhan meillä, mutta…”
   
”Voisinko minä saada ne? Sekä neulan ja lankaa”, Elena pyysi anelevasti, eikä Mariellan äiti tietenkään kieltäytynyt tytön koiranpentukatseen edessä, vaan kävi nöyrästi hakemassa kodinhoitohuoneen kaapista pinkan erivärisiä, jokseenkin reikäisiä ja kuluneita lakanoita päällään pieni ompelupakki, jotka Elena kuitenkin otti vastaan kuin suurimmatkin aarteet. Ties vaikka ne olivatkin hänelle sitä.
   
”Kiitos!” Elena hihkaisi ja lähti Mariellan perässä yläkertaan. Heti heidän päästyään oven sisäpuolelle Elena istahti lattialle välittämättä ollenkaan Mariellan murhaavista katseista, kun tytön märkä mekko kasteli hänen mustaa mattoaan ja alkoi leikellä lakanoita neliöiksi. Mariella tajusi, että Elena aikoi ommella neliöistä samanlaisen tilkkumekon, kuin hänen päälläänkin oleva litimärkä yksilö. Silmiään pyöritellen Mariella kävi vaatekaapillaan vaihtamassa ylleen kuivat vaatteet ja linnoittautui sitten nojatuoliinsa lukemaan kirjaa siksi aikaa, kunnes Elena saisi hommansa valmiiksi ja keksisi heille jotain uutta idioottimaista toimintaa.
   
”Syömään!” kuului pian alakerrasta ja samaan aikaan Elena hihkaisi:
   
”Valmis!”
   
Mariella tuijotti. Oli kulunut hädin tuskin kahtakymmentä minuuttia ja silti Elena riiputti onnellisena kädessään lähestulkoon kopiota päällään olevasta koltusta. Ainoa ero nopeasti vilkaistuna näytti olevan vain se, että Elenan päällä oleva mekko oli edelleen märkä. Elena vaihtoi nopeasti, mutta ilmiselvästi äärimmäisen ylpeänä kädentaidoistaan uuden mekon ylleen ja he menivät alakertaan syömään.

”Sade on lakannut”, Elena ilmoitti nojatuoliinsa jälleen käpertyneelle Mariellalle tuijotellen ulos ikkunasta. Ulkona alkoi pikkuhiljaa hämärtää ja kattolamppu heijastui ikkunasta. Katuvalotkin alkoivat syttyä.
   
Mariella kohotti toista kulmakarvaansa. Aha.
   
”Voitaisiin mennä ulos. Kello on vasta seitsemän ja sitä paitsi huomenna on lauantai, joten ei ole pahemmin väliä, mihin aikaan me tulemme sisään.”
   
Mariella luki rauhallisesti meneillään olevan sivun loppuun asti ja nappasi sitten käsinojalta yksinkertaisen kirjanmerkin pistäen sen sivujen väliin merkiksi kohdasta kiirettä pitämättä. Elena häälyi rauhattomana nojatuolin ympärillä odottaen vastausta Mariellalta.
 
Mariella kohautti olkiaan ja virnisti sitten toisella suupielellään. Mikäpä siinä.
   
Elena hymyili jälleen tavattoman innoissaan ja suorastaan pomppi portaat alakertaan.
   
”Me menemme ulos”, Elena ilmoitti Niinalle, joka oli tullut ihmettelemään, mitä he tällä kertaa meinasivat tehdä. Mariellan äiti näytti ilahtuvan uutisesta, hänen tyttärensä ei ollut käynyt vapaaehtoisesti ulkona vuosiin.
   
”Menkää vain. Älkää viipykö kamalan myöhään.”
   
Elena näytti olevan iloinen viimeisimmistä sanoista. Lauseen saattoi ymmärtää millä tavalla vain – myöhään oli varsin liukuva käsite.
   
Tytöt astuivat rinnakkain ulos kadulle ja lähtivät kävelemään sitä pitkin päämärättömästi. Elena oli jättänyt sateenvarjona jälleen kotiin, eikä Mariella jaksanut miettiä, mikä syy tällä kertaa oli. Pahimmassa tapauksessa hän olisi saanut tietää Elenan suunnittelevan heidän tekevä jotain sellaista, jossa sateenvarjo olisi vain tiellä.
   
Kaduilla oli muitakin, samanlaisiin tuulipukuihin pukeutuneita pariskuntia oli tullut ulos lenkkeilemään ja koiranulkoiluttajia näkyi yhtenään. Suurin osa katsoi tyttöjä pahasti, he eivät tehneet nimittäin elettäkään väistääkseen vastaantulijoita vaan kävelivät itsepintaisesti vierekkäin vallaten lähes koko kävelytien. Elena kikatteli tälle yhtenään ja Mariellaakin nauratti, vaikkei hän tietenkään hihittänyt ääneen. Hän oli pitänyt ääntä jo tarpeeksi yhden päivän ajaksi ja puhunut tänään jopa enemmän kuin viimeisen yhdeksän vuoden aikana valveilla ollessaan yhteensä. Olkoonkin, että kaikki kolme sanaa olivat olleet lohduttoman pieniä ja kaksi niistä jopa samat.
   
”He kävelivät kadulla rinnakkain, rinnakkain, niin että vastaantulijat joutuivat väistämään…”, Elena laulaa luikautti nopeasti sievällä äänellään hänen vierestään ja Mariellaa hymyilytti. Taas Ultra Brata.
   
Ohikulkijat katsoivat Elenaa jotkut huvittuneina, toiset ärsyyntyneinä, mutta Elena vain hymyili heille enkelimäisesti Mariellan matkiessa elettä hänen vieressään.
   
”Nyt minä keksin!” huudahti Elena kohta.
   
Mariella kohotti kulmiaan kysyvästi. Mitähän tällä kertaa?
   
”Sammutellaan katulamppuja! Ehkä jotakin potkaisemalla kaikki sammuvat…” Elena kaavaili innoissaan.
   
Mariella järkyttyi. Ei ikinä. Nyt tuo tyttö oli mennyt sitten lopullisesti sekaisin. Vaikeuksia hän ei sentään alkaisi tieten tahtoen itselleen hommata!
   
”Miksei?” Elena kysyi tulkittuaan Mariellan ilmeen aivan oikein. ”Sehän voisi olla vaikka kuinka kivaa!”
   
Mariella huokaisi syvään. Miksi kaikki typerimmät jutut olivat Elenan mielestä niitä kaikkein parhaimpia?
   
”Kokeillaan edes”, Elena maanitteli ja potkaisi lähintä katulamppua kuin kokeeksi. Sille ei tapahtunut mitään vahinkoa, mutta seuraava vastaantulija sen sijaan katsoi enkelikiharaista tyttöä kuin pahintakin nuorisorikollista. Elena hymyili hänelle suloisesti ja potkasi lamppua uudestaan heti lenkkeilijän kadottua näkyvistä. Se sammui.
   
Jos nyt kerran on pakko, niin joku sivukuja olisi ehkä järkevämpi paikka, Mariella ajatteli ärsyyntyneenä tempauksesta ja veti Elenan muitta mutkitta perässään ensimmäiselle vastaantulevalle hiekkatielle, jota reunustivat katulamput.
   
”Ai täällä? No, käyhän sekin”, Elena hymyili aurinkoisesti iho himmeästi puolikuun maitomaisessa loisteessa hohtaen ja kävi innoissaan seuraavan katulampun kimppuun. Tällä kertaa hän potkaisi sitä oikein voimalla ja se vilkkui hetken epävarmana kunnes sammui kokonaan. Elena hymyili voitonriemuisesti.
   
Mariella huokaisi uudelleen.
   
”Minusta tuntuu, että jonkun lampun on pakko olla sellainen, josta kaikki sammuvat. Joku keskusjuttu, tiedäthän”, Elena pohdiskeli ja paukautti seuraavaa jalallaan. Se sammui välkähtäen, mutta muut pysyivät yhtä kirkkaina kuin yleensäkin.
   
Hienoa, nytkö me potkimme loppuillan katulamppuja ja katsomme, sammuttaako joku niistä vaikka kaikki, Mariella ajatteli kyllästyneenä.
   
Hänestä tuntui, että joku oli kuunnellut liikaa Anssi Kelaa. Tilannehan oli kuin suoraan Nummelasta! Ja me tiedettiin, miten koko kylän katuvalot sai sammumaan… Paitsi että hehän eivät tietäneet, mutta se nyt oli pelkkä onneton sivuseikka.
   
”Kokeile sinäkin”, Elena tarjosi iloisena viittoen seuraavana vuorossa olevaa yksilöä kalpealla kädellään.
   
Mariella päätti, että kerranhan sitä vain eletään tai ollaan nuoria tai ihan mitä vain ja paukautti mustan tennarin peittämän pienen jalkansa seuraavana jonossa olevaan lamppuun. Se ei hänen harmikseen sammunut tai osoittanut mitään muitakaan vahingoittumisen merkkejä ja Elena hänen vieressään nauroi. Mariella harkitsi potkaisevansa seuraavaksi häntä.
   
”Eivät ne noin sammu”, kuului aivan yllättäen ääni tyttöjen takaa saaden molemmat hätkähtämään voimakkaasti. Kumpikin kääntyi samaan aikaan katsomaan puhujaa ja he havaitsivat tuijottavansa suoraan suurin piirtein heidän ikäiseensä, pitkään ja ruskeatukkaiseen poikaan. Tai ainakin heidän mittapuullaan poika oli pitkä, mutta toisaalta heille siihen ei paljoa vaadittukaan, varsinaisia pätkiä kun olivat molemmat. Pojalla oli osaksi ruskeiden kiehkuroiden alle peittyneet hymyilevät suklaanväriset silmät ja tämän päälakea peitti kirkkaanpunainen pipo, joka loisti pimeästä kuin liikennevalo.
   
”Mariella ei vain osaa”, Elena ilmoitti ilkikurinen sävy äänessään.
   
Mariella puuskahti loukkaantuneena ja potkaisi lamppua uudestaan, tällä kertaa niin kovaa kuin osasi. Hänen jalkaansa sattui vietävästi varpaiden kääntyessä rungonmukaiseen asentoon, mutta valitettavasti hänen jalkansa taisi olla ainoa, joka koki minkäänlaista vahinkoa. Lamppu ei sammunut vieläkään.
   
Sekä Elena että poika nauroivat.
   
”Hei, etkös sinä olekin se tyttö A-luokalta, joka ei puhu koskaan kellekään ja liimaa huuliaan yhteen?” poika kysyi äkkiä tarkkailtuaan tyttöjä tarkemmin.
   
Mariella hymyili vähäsen ja nyökkäsi. Hän ei itse muistanut nähneensä kyseistä poikaa koskaan, mutta toisaalta hän ei myöskään muistanut aina edes kaikkien luokkalaistensa nimiä vaikka oli ollut heidän kanssaan jo yli vuoden viisi kertaa viikossa, joten se ei ollut varsinaisesti mikään kovin suuri yllätys.
   
”Ja sinä puolestasi olet se hassu tyttö, joka vain ilmaantui jostain ja oli heti hänen kaverinsa? Mariella ja Elena, eikö?” poika jatkoi kyselyään ja Mariella ihmetteli, miten poika tiesi noin paljon. Elena hänen vieressään kuitenkin nyökkäili yhtä iloisena kuin aina eikä ilmeisesti jaksanut hämmentyä pikkuseikoista.
   
”Kukas sinä sitten olet?” Elena kysyi. Mariellakin oli ehtinyt miettiä ihan samaa ja oli varsin kiitollinen, että Elena tajusi kysyä sen hänen puolestaan.
   
”Jaspar, B-luokalta”, poika esittäytyi vienosti hymyillen ja heilautti hiuksensa pois silmiltään tottuneella eleellä. Ilmeisesti se oli kuitenkin täysin turhaa, sillä hiukset etsiytyivät nopeasti takaisin silmille aivan kuin niitä ei koskaan olisikaan yritetty siitä siirtää. Mariellaa hymyilytti.
 
”No, aiotko opettaa meille miten niitä katulamppuja oikein oikeaoppisesti sammutellaan?” Elena kysyi kiinnostuneena ja Mariella huokaisi. Hän ei olisi välittänyt viedä keskustelua takaisin hänen epäonnistumiseensa sillä saralla.
   
Jaspar hymyili niin että suora hammasrivistö näkyi ja potkaisi äsken Mariellan toivottomassa käsittelyssä ollutta lamppua skeittarikengällään. Se sammui välittömästi ja Jaspar hymyili uudestaan.
   
Elena päätti tehdä saman perässä matkien liikettä, mutta tällä kertaa katulamppu ei sammunut hänelläkään.
   
”Potkaisit väärään kohtaan”, Jaspar arvioi yhä leppoisasti hymyillen. ”Potku pitäisi suunnata suurin piirtein keskelle tuota luukkua”, hän selitti ja havainnoi puhumaansa sammuttaen toisenkin katulampun. Heidän takanaan alkoi olla melko monta sammunutta katulamppua eikä Mariella tahtonut enää oikein nähdä kadulle, josta he olivat hiekkatielle kääntyneet.
   
Elena potkaisi lamppua uudestaan ja metallinen luukku vääntyi hitusen lampun sammuessa. Elena kiljaisi innoissaan.
   
”Mariella, kokeile sinäkin!” tyttö huudahti riemuissaan.
   
Mariella kohautti olkiaan, punastui kun Jasparkin kannusti häntä yrittämään yhä äärimmäisen suloista hymyään hymyillen ja potkaisi seuraavaa tolppaa yrittäen saada potkuunsa mahdollisimman paljon voimaa ja silti tähdätä sen oikeaan kohtaan. Lamppu sammui kuin sammuikin ja Mariella hymyili voitonriemuisena ja varsin tyytyväisenä itseensä.
   
”Hyvä, Mariella!” Elena kannusti. Jaspar hymyili edelleen ja Mariella hymyili takaisin niin leveästi, kuin suutaan avaamatta vain oli mahdollista.
   
Tämä on älytöntä, Mariella ajatteli huvittuneena. Piti sitten sekin päivä nähdä, kun minua kannustetaan ihan innoissaan hajottamaan lamppuja.
   
”Oletteko ajatelleet mitä tapahtuisi, jos tänne osuisivatkin jotkut kiertelevät poliisit tai jotain?” Jaspar kysyi yllättäen.
   
Elena näytti vähän huolestuneelta.
   
”Emme kai me nyt sentään putkaan joutuisi?” Elena mietti.
   
Jasparia nauratti.
   
”Ei nyt ehkä ihan, mutta sakot varmaan rapsahtaisi. Olemme sammuttaneet jo kuitenkin yhteensä sellaiset” – Jaspar laski takanaan olevaa tummien katuvalojen rivistöä – ”kuusi lamppua. Se on aika monta. Saman tien voisimme itse asiassa sammuttaa koko kylän valot kerralla.”
   
”Miten se tapahtuu?” Elena kysyi innoissaan ja Mariella arvasi, että Elena oli koko ajan vain tätä tietoa odottanutkin, muttei ollut vain vielä kehdannut kysyä. Vaikka Mariellan oli kieltämättä kyllä aika hankala ajatella, että Elena ujostelisi mitään sanomisiaan.
   
”Tuolla mäellähän on sähkölaitos? Sen katolla pitäisi olla joku pimeystutka tai sellainen. Jos sitä osoittelee vaikka keskellä yötä ihan tavallisella taskulampulla se luulee että on päivä ja valoisaa ja kaikki lamput sammuvat. Kätevää, eikö?” Jaspar sanoi hiukan omahyväisesti hymyillen. Mariella mietti väkisinkin, missä öykkärijengeissä poika oikein liikkui, kun tällaista tietoa oli haltuunsa saanut.
   
”Eikö siellä ole valvontakameroita?” Elena kysyi epäröiden.
   
”En usko ja vaikka olisikin, tuskin niiden nauhoituksista meitä näin pimeällä tunnistaa”, Jaspar arvioi.
   
”Mutta meillähän on taskulamppu, sen valosta kyllä näkee!”
   
Jasparin hymyyn eksyi murunen ivallisuutta.
   
”Minä luulin, että halusit sammuttaa katuvalot. Etkö uskalla ottaa pientä riskiä?” Jaspar härnäsi ja Mariella arvasi pojan käyttävän jotain käänteispsykologiaa saadakseen Elenan pään käännettyä. Ainakin se näytti tepsivän, sillä Elena nosti päänsä kuningatarmaisesti pystyyn ja hymyili vähintään yhtä ivallisesti kuin Jasparkin.
   
”Totta kai minä uskallan. Mennään”, Elena sanoi ylhäistä sävyä tavoitellen onnistuen siinä varsin kiitettävästi ja joukko lähti enkelityttö etunenässä kävelemään metsän vieressä olevalla kalliolla nököttävää pientä rakennusta kohti.
   
Jaspar iski Mariellalle silmää Elenan selän takana ja Mariella kiitti onneaan siitä, että oli tottunut olemaan hiljaa. Hän oli nimittäin aivan varma, että muuten hänen suustaan olisi päässyt hyvin tyttömäinen ja ääliömäiseltä kuulostava kikatus. Nyt tyttö tyytyi vain punastumaan heleästi lähes samansävyiseksi kuin Jasparin pipo.
   
”Miksi se on kalliolla?” Elena kysyi hidastaen vauhtiaan päästäkseen samaan vauhtiin Mariellan ja Jasparin kanssa. Elena loi epäilevän katseen Mariellan punaisiin kasvoihin, jonka kunniaksi tyttö punastui vielä vähän lisää – mikäli se vain oli mahdollista – ja käänsi sitten katseensa kysyvänä Jaspariin.
   
Jasparia selkeästi nauratti taas, mutta hän hillitsi ilmeensä ihailtavan hyvin.
   
”Ai miksi? Muutenhan se hämäisi itseään! Aina pimeän tullen katuvalot alkaisivat loistaa, mutta sammuisivat heti, kun valot loisivat taas valoa. Siitä syntyisi varmaankin muuten hyvin erikoinen valoilmiö”, Jaspar sanoi hymyillen kuvitelmilleen vuoronperään sammuvista ja syttyvistä katulampuista.
   
”Ai”, Elena totesi vältellen ilmeisesti häveten vähän tyhmyyttään.
   
He saapuivat kallion juureen ja kiipesivät loivaa rinnettä sen huipulle metallinhohtoisen rakennuksen viereen. Sen takaa he löysivät tikkaat.
   
”Kuka menee ensin?” Jaspar kysyi vilkuillen tyttöjä vuoron perään ikään kuin haastaen heidät menemään ensimmäisinä.
   
”Sinä voit mennä, sinunhan ideasi tämä oli”, Elena sanoi hämääntymättä.
   
Jasparia selkeästikin nauratti jälleen ja Mariella alkoi miettiä, saattoiko poika olla jopa iloisempi kuin Elena. Mariellasta tuntui kuitenkin, että Elenan ilo oli omalla tavallaan paljon aidompaa, tämä nauroi maailmalle, kun taas Jaspar tuntui nauravan enemmänkin ihmisille.
   
”Hyvä on”, Jaspar totesi ja alkoi kiivetä.
   
”Kai sinulla muuten on taskulamppu?” Elena kysyi äkkiä ja Mariella huomasi itsekin, että tässä vaiheessa oli kyllä jo jokseenkin tärkeää tietää, millä he oikein aikoivat valotutkan sokaista.
   
”Ei sellaista tavallista, mutta kännykästäni lähtee sen verran kirkas valo, että sekin kelpaa”, Jaspar kailotti jostain heidän yläpuoleltaan ja katosi katolle. ”Tulkaa perässä!”
   
Elena alkoi kiivetä innokkaana tikkaita pitkin ja Mariella meni perässä heti kun pystyi törmäämättä yläpuolellaan kiipeävään tyttöön.
   
Katto oli tasainen ja suunnilleen sen keskellä törrötti jonkinlainen omituinen härveli, jonka Mariella oletti olevan se, mitä he olivat tulleet etsimäänkin. Katolla näkyi olevan myös muutama valvontakamera ja Mariella toivoi todella Jasparin olevan oikeassa siitä, ettei heitä voitaisi näin pimeässä tunnistaa. Hän kuitenkin veti varmuuden vuoksi hattunsa paremmin päähänsä niin, että ohut lieri varjosti paremmin hänen kasvojaan ja varisti tummat hiuksensa ja liian pitkän otsatukkansa paremmin silmiensä peitoksi. Jasparkin nosti huppunsa päähän kirkuvanpunaisen pipon päälle ja antoi hiustensa valua silmilleen entistäkin enemmän, mutta Elena ei tehnyt elettäkään peittääkseen kasvojaan. Mariella arveli, ettei siitä olisikaan hyötyä, sillä Elenan tunnistaisi silti kuka tahansa tämän räsymekosta ja sinne tänne sojottavista enkelikiharoista, jotka tunkisivat varmasti vallattomina esiin minkä tahansa hupun alta. Mariella arvasi myös, että Elena voisi luultavasti häipyä yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja yllätti itsensä toivomasta, ettei sen aika tulisi kuitenkaan ihan vielä.
   
”Tuotako me nyt sitten hämätään?” Elena kysyi tuijottaen härveliä kiinnostuneena ja Mariella hymyili tajutessaan, että tyttö tunsi varmasti lapsenomaista intoa mennä törkkimään sitä enemmänkin.
   
Jaspar nyökkäsi ja kaivoi matkapuhelimensa hitusen liian isojen farkkujensa taskusta. Hän näppäili sitä muutamaan otteeseen, jonka seurauksena sen näyttö alkoi loistaa vähintään yhtä kirkkaasti kuin mikä tahansa tavallinen taskulamppu.
   
”Joku yöasetus”, Jaspar totesi huolettomasti huomattuaan tyttöjen ihmettelevät katseet itsessään ja osoitti sitten kännykällään tutkaa pieni hymy huulillaan. Sitten, kun he olivat odottaneet hetken aikaa, katulamput alhaalla kadulla alkoivat yksi kerrallaan sammua ja pian koko kylä levittäytyi heidän jaloissaan täysin pimeänä kuin sen päälle olisi yllättäen heitetty jättisuuri läpinäkymätön viitta. Elena kikatti ilmiölle ihastuksissaan ja Mariellakin hymyili äimistyneenä. Jasparin hymyssä oli jälleen vivahde omahyväisyyttä, valo heijastui hänen kasvoihinsa alhaaltapäin muuttaen silmät näkymättömiksi hiusten alla ja Mariellan mielestä poika näytti tavattoman mysteeriseltä. Juuri niin mysteeriseltä, kuin Mariellakin halusi mustiin pukeutumalla näyttää ja Jasparin ulkonäkö miellytti häntä sillä hetkellä kovasti.
   
Jaspar pisti puhelimen hymy ilkikuriseksi muuttuneena takaisin taskuunsa ja pian kylän valaisivat jälleen tuhannet valopisteet niin kuin kaikenpeittävä viitta olisikin nyt vetäisty pois. Jaspar alkoi leikkiä kännykällään, veti sen taas ulos taskustaan loistamaan sammuttaen valot, vei sen sitten jälleen piiloon ja taas uudestaan ja uudestaan ja vielä muutaman kerran uudestaan. Elena nauroi kippurassa, hänestä leikki oli ihmeellisen hauska. Mariella hymyili ystävänsä vieressä ja Jaspar vilkuili häntä yhtenään vinosti hymyillen.
   
Yhtä äkkiä heidän leikkinsä kuitenkin keskeytettiin kuin veitsellä katkaisten.
   
”Alas sieltä, nulikat!” kuului möreä miehen ääni jostain heidän alapuoleltaan tikapuiden juurelta. ”Heti!”
   
”Hitto”, Jaspar mutisi itsekseen lyöden otsaansa sillä kädellä, joka ei pidellyt puhelinta. ”Unohdin yövartijat. Tulkaa, ei meidän auta nyt muuta kuin totella”, Jaspar totesi alistuneena ja tunki puhelimen takaisin taskuunsa sammutettuaan ensin valon sen näytöstä. Katuvalot syttyivät. Tytöt jäivät odottamaan, että Jaspar menisi ensin ja poika laskeutuikin nopeasti tikapuille ja siitä alas. Mariella meni perään ja Elena laskeutui viimeisenä.
   
Alhaalla heitä odotti jokseenkin suurikokoinen mies, joka katsoi heitä vihaisena rehottavien kulmiensa alta.
   
”Tästä ei kyllä hyvää seuraa”, vartija ennusti heille synkkämielisenä ja Mariella nielaisi. Jaspar ei kuitenkaan näyttänyt enää vähääkään lannistetulta ja tavoitettuaan Mariellan katseen alistuneen Elenan selän takana poika nyökäytti päällään pienesti, niin ettei vartija huomannut, kohti heidän vieressään avautuvaa synkkää metsää. Mariella ymmärsi heti, mitä Jaspar ajoi takaa ja nyökkäsi nyhtäisten Elenaakin hihasta välittääkseen tiedon eteenpäin.
   
”Seuratkaa perässä”, mies sanoi auktoriteettia tihkuvalla äänellä ilmeisesti varmana siitä, että häntä toteltaisiin mukisematta ja kääntyi heihin selin lähtien kävelemään poispäin samalla kun Jaspar elehti suunnitelman enkelitytöllekin. Elena nyökkäsi taas hymyillen ja intonsa takaisin saaneena.
   
”Nyt”, Jaspar kuiskasi ja pinkaisi heti sanan ulos saatuaan salamannopeasti puiden mustaan katveeseen. Tytöt ryntäsivät perään yrittäen pysyä vauhdissa mukana ja väistellä samaan aikaan joka puolelta eteen kohoavia puita, matalalla olevia oksia ja epämääräistä aluskasvillisuutta, mikä oli yllättävän hankalaa.
   
”Hei!” vartija huusi entistä vihaisemmalla äänellä heidän peräänsä ja epämääräisestä ryminästä päätellen lähti itsekin juoksuun metsän halki. Yllättäen kolmikkoon suuntautui oikean taskulampun kirkas valokiila ja äkkiä Mariella tiesi, miltä auton ajovaloihin joutuneesta peuraraukasta tuntui. Jaspar kuitenkin jatkoi juoksuaan vähääkään häiriintymättä hänen edellään ja Elena tiukasti kannoillaan, eikä Mariella voinut jäädä kuhnailemaan, vaan pinkoi äkkiä perään. Oksat läimivät hänen kasvojaan ja repivät vaatteita, eikä hän päässyt yhtään niin kovaa kuin tasaisella maalla olisi päässyt, mutta äänistä päätellen ei päässyt onneksi vartijakaan. Mariella näki Jasparin ja Elenan siluetit tummina jossain edessään ja seurasi niitä parhaansa mukaan.
   
Äkkiä metsä loppui kuin seinään ja he huomasivat yllättäen olevansa kunnollisella asfalttitiellä. Kolmikko lähti rynnimään sitä pitkin, mutta vartija jäi luovuttaneena metsän laitaan karjumaan heille vihaisia huutojaan, joista Mariella ei hengästykseltään erottanut sanoja. He juoksivat varmuuden vuoksi vielä jonkin matkaa kunnes tulivat alikulkutunnelille. Jaspar kiipesi sen alla olevalle kaltevalle kivilaatoilla päällystetylle rinteelle istumaan tyttöjen seuratessa jälleen perässä kuin koirat talutushihnassa. Mariella jäi istumaan Elenan ja Jasparin väliin. He olivat keskellä rinnettä ja Mariellasta tuntui kuin hän saattaisi koska tahansa liukua siitä alas, ellei pistäisi jaloillaan kunnolla vastaan.
   
”Sepäs vasta oli kilpajuoksu”, Jaspar sanoi heti kun pystyi taas rajulta hengästykseltään puhumaan ja taipui sitten kaksinkerroin naurusta, joka oli ähkivää ja hitusen kärsivän kuuloista ilmeisesti äskeisestä rehkinnästä johtuen.
   
Elenakin alkoi kikattaa vaikuttamatta tippaakaan hengästyneeltä – mikä yllätys, Mariella mietti kyllästyneenä. Mariella ei nähnyt tilanteessa oikeastaan mitään hassua tai naurettavaa. Hänen kylkeään pisti edelleen hyvin ikävästi ja hänen kurkkunsa tuntui hiekkapaperilta, niin kuiva se oli ja suussa maistui veri. Mariellan teki kovasti mieli sanoa: ”Mitäs minä sanoin”; katulamppujen sammuttaminenhan oli ollut alkaenkin hänen mielestään äärimmäisen huono idea. Ilmeisesti hänen rikoskumppaninsa olivat kuitenkin nauttineet pikku kepposestaan hyvinkin paljon, sillä nauru ei loppunut hänen molemmilta puoliltaan vielä pitkään aikaan.
   
”Paljonko kello on?” Elena kysyi, kun oli saanut kikatuksensa vihdoin ja viimein edes jonkinsorttiseen kuriin. Mariella kohautti olkiaan, hän ei ollut ottanut kelloa mukaansa. Kännykkääkään, josta ajan olisi voinut tarkistaa, hän ei omistanut. Mitäpä hän sillä olisi edes tehnyt, kun hän ei kerran ystäviäkään omistanut, pelannut kaiket päivät matopeliä, vai?
   
Jaspar kuitenkin kaivoi puhelimensa jälleen esiin vilkaisten sen näyttöä tottuneesti.
   
”Yhdeksänhän se näyttää olevan”, poika totesi välinpitämättömään sävyyn, josta kuulsi edelleen läpi jonkintasoinen huvittuneisuus.
   
”Pitäisiköhän meidän kohta alkaa lähteä teille päin, ettei sinun äitisi vain ehdi alkaa huolestua meistä?” kysyi Elena sitten kääntyen Mariellan puoleen.
   
Mariella kohautti olkiaan uudestaan. Hän ei tiennyt, mistä hänen äitinsä huolestui ja mistä ei, kun ei ollut koskaan pahemmin rajojaan koetellut. Tyttöjen uintireissusta äiti ei ollut selvästi pahemmin riemastunut, mutta Mariella arveli sen johtuvan siitä, että he olivat vain kadonneet jättämättä lappuakaan jälkeensä, eikä tämä ollut voinut tietää mistään minne he olivat menneet. Nyt Niina sentään tiesi edes suunnilleen missä he olivat. Lähteminen saattaisi silti olla ihan hyvä idea, Mariellahan ei kuitenkaan ollut varma mikä olisi myöhäisin mahdollinen kotiintuloaika jonka jälkeen äiti alkaisi huolestua.
   
Mariella vaihtoi olankohautuksen nyökkäykseen ja tytöt nousivat ylös penkalta liukuen sen juurelle. Jasparkin nousi tullen kadulle heidän perässään.
   
”Asutteko te samassa talossa?” poika kysyi näyttäen jokseenkin huvittuneelta kun Elena vastasi hänelle myöntävästi. ”Missä?” hän jatkoi uteluaan.
   
Elena kertoi Jasparille Mariellan kodin osoitteen.
   
”Mehän voisimme nähdä vaikka huomenna uudestaan”, Jaspar ehdotti äänessään toiveikkuutta, jonka yritti huonoin tuloksin peittää välinpitämättömyyden alle ja Elena kikatti, mutta vastasi kuitenkin kieltävästi.
   
”Me menemme Helsinkiin”, Elena selitti.
   
Mariella kohotti kulmiaan äimistyneenä. Ai jaa? Sehän oli kiva, kun hänellekin oli kerran kerrottu!
   
”No, ehkä sunnuntaina sitten”, Jaspar totesi. ”Heippa!”
   
Jaspar kääntyi kannoillaan saatuaan vastahyvästit ja pian hänestä näkyi enää vain punainen pipo katulamppujen valossa ja kohta ei sitäkään. Tytötkin lähtivät kotia kohti.

Mariellan äiti ei näyttänyt pahemmin huolestuneen tyttöjen myöhäisestä kotiintuloajasta. Hän lojui olohuoneen sohvalla rentona kuin keitetty makaroni tuijotellen heidän pikkuruisesta televisiostaan Sinkkuelämää punaviinilasillisen kanssa. Nainen kohotti katseensa ruudusta tajuttuaan Mariellan ja Elenan saapuneen huoneeseen.
   
”Oliko kivaa?” hän kysyi jokseenkin hajamielisesti.
   
”Jep”, Elena vastasi iloisesti. ”Voimmeko me mennä huomenna junalla Helsinkiin?”
   
Mariellan äiti näytti hämmästyvän aivan puun takaa tulleesta kysymyksestä täysin ja kesti hetken, ennen kuin hän sai itsensä sen verran kokoon, että pystyi vastaamaan.
   
”No, mikä ettei… Kunhan osaatte mennä ja tulla yksiksenne ettekä jää väärällä asemalla pois tai mitään sellaista”, Niina totesi. Hänen katseensa oli siirtynyt takaisin ruutuun.
   
”Kiva, kiitos luvasta!” Elena huudahti riemastuneena.
   
”Voitte ottaa lippurahat lompakostani, se on eteisessä lipastonlaatikossa”, Niina lupasi jalomielisesti juuri kun Mariella oli ehtinyt ihmetellä, millä rahalla he oikein aikoivat sinne asti päästä. ”Tuossa vähän aikaa sitten tapahtui muuten aika hassu juttu. Katulamput alkoivat välkehtiä, aina välillä ne sammuivat ja vähän ajan päästä syttyivät taas, vaikkei sisältä mennyt sähköt ollenkaan. Huomasitteko tekin?”
   
Elenaa nauratti ja hänen teki kovaa pidätellä hihitystään. Mariellaakin hymyilytti Elenan luodessa hänelle hymyn, jollaisia annettiin vain ihmisille, joiden kanssa oli yhteinen salaisuus.
   
”Joo, huomattiin, tosi jännä juttu”, Elena päivitteli pokerinaamansa loppuun saakka pitäen. Tyttöjen päästyä portaisiin asti Elenan suusta kuitenkin purkautui varsin riemastunut kikatus ja hän sanoi hekotuksiensa välistä:
   
”Ylihuomenna voidaan sitten katkaista sähköt kokonaan.”
   
Mariella pudisti päätään muka kovinkin kauhistuneena. Jos ei kuitenkaan, hän ajatteli antaen sen myös näkyä kasvoiltaan peittäen taitavasti sen, että häntäkin nauratti niin että hän oli tikahtua.

Sinä iltana Mariella sai unta yllättävän helposti, eikä hänen sängystään löytynyt yhtäkään piparinmurusta aamulla.


A/N2: Ärr, mikään ei ole ärsyttävämpää kuin miljoonan kursivoinnin laittaminen Finiin. Saa kommentoida. (:
« Viimeksi muokattu: 23.10.2011 01:23:07 kirjoittanut Haava »
Oh sadness I'm your girl

Naava

  • No-Life
  • ***
  • Viestejä: 49
  • Mitäpä siihen lisäämään.
Vs: Sateenvarjoenkeli, 2/5 18.4.!
« Vastaus #6 : 18.04.2010 20:13:42 »
Ei hättää, Emilja, loftikseen laittaminen on vielä kauheampaa!

Oli aivan loistava luku!
Kaikki oli niin ylenpalttisen hauskaa ja nauroin koko ajan. Pystyin kuvittelemaan kaiken, ihan kuin olisi 3d:tä seurannut vierestä! Muuten näytti olevan virheetöntä mutta:
Lainaus
”No, aitoko opettaa meille miten niitä katulamppuja oikein oikeaoppisesti sammutellaan?” Elena kysyi kiinnostuneena ja Mariella huokaisi. Hän ei olisi välittänyt viedä keskustelua takaisin hänen epäonnistumiseensa sillä saralla
Alleviivattu on virheellinen.

Jaspar(han se oli?) on... mielenkiintoinen persoona. Hänellekin Mariella lämpeni hiukan liian nopeasti, minun mielestäni, ja Elenakin alkoi jo olla hiukkasen ärsyttävä.
Olen muuten kuullut tuon Ultra Bran kappaleen ja toivoisin, ettet mukaile sitä videota... Mut miten vaan, eipä se mulle kuulu.

Se valojen sammuttaminen oli ihan sairraan pimeetä. Oot tainnu ite sammutella valoja, kun tiedät noin paljon! Oli kivaa (???) kun ne jäi kiinni (?!?!?!) ja sitte kun ne joutu juoksemaan. Kerranki sillee, et ne jää kiinni.Jee. Niinku mulle aina käy...

Kuvailu oli taas kivaa ja punastelu on kivaa! ^__^

Jatkahan taas ystäväiseni (ilahduta minua)!
Vain kuolleen ruumiini ylitse (mutta siinä ei kai olisi tarpeeksi haastetta?)

suklaaponi

  • ***
  • Viestejä: 51
Vs: Sateenvarjoenkeli, 2/5 18.4.!
« Vastaus #7 : 18.04.2010 22:37:15 »
Ihana luku tämäkin. :) Päivällä huomasin, et kolmeen ficciin, joita luen oli tullu uusi luku ja vilkasin niitä kaikkia. Tätä mun oli kyl ihan pakko vähän lukea, toisin, ku niit muita, ja oli tosi vaikea lopettaa! :D Nyt sain luettua loppuun. :) Se taitaa kertoo, mitä mieltä oon täst. ;) Jasparista en kyl kauheest pitänny, oli hauskempaa, kun tytöt oli kaksistaan, mutta ehkä miä siit Jasparistakii alan tykätä jossain vaihees. :D Jatkoa vaan.
Kom låna törnekronan min
Lid för konsten eller brinn
Jag slåss och håller kroppen varm
En dröm om mammas ömma famn

Ristiriita

  • Muumikuningatar
  • ***
  • Viestejä: 1 108
Vs: Sateenvarjoenkeli, 2/5 18.4.!
« Vastaus #8 : 22.04.2010 05:51:32 »
Älä anna sen kihota päähän, Mariella ajatteli ärtymyksen yhä kupliessa hänen sisällään. [kohota?]

Mutta siis juu. Minä pidin tästä osasta, aivan samalla lailla kuin aiemmastakin. Mitäpäs tässä muuta voisi sanoa. Paitsi että Elenasta en vieläkään pidä kovinkaan. Mutta jos kaikesta/kaikista tykkäisi, niin pidemmän päällehän lukemisesta tulisi aikamoisen tylsää, eikös vain? ;)

Mutta tää ficci on kyllä ihanan tarkka ja yksityiskohtainen, mutta jättää silti varaa omallekin mielikuvitukselle. Ja näin. Harmittaa, kun en voi tulostaa mukaan. :< Olisi kiva ollut matkalla lueskella uudelleen. :)

Lisäilehän sitä jatkoa.
"There's life under the blah blah blah."

Haava

  • hallansininen
  • ***
  • Viestejä: 355
  • juoksepoistyttö
    • where did the party go
Vs: Sateenvarjoenkeli, 2/5 18.4.!
« Vastaus #9 : 12.05.2010 20:14:19 »
A/N: Ai juu, tätäkin voisi varmaan jatkaa. 8DD

Naava, hihii, kiitos virheen korjaamisesta, tungin sen oikean tuonnekin. ((: Ja juu, en ole itse koskaan valoja sammutellut, mikä varmaan näkyy jo tuosta tekstistäkin kun taisi vähän epärealistinen jo tuosta härvelistäkin tulla. 8D Kyselin vain täällä tuolla aputopassa että mitenkäs saisi koko kylän katuvalot sammumaan ja tuollaiset ohjeet tuli. :'D Mutta jeij, ihanaa että tykkäilet edelleen ja kiitos kommentista!

suklaaponi, naah, Jasparhan on aivan ihana. :'D Njaa, on se ehkä hieman... ärsyttävä? Mutta tykkään siitä jotenkin kumminkin. 8D Kiva että tykkäsit ja kommentoit, kiitos!

Yure, neei, se on ihan tarkoituksella kihota. ^^ Kyllä on olemassa mun mielestä sanonta "kihota päähän", mutta ehkä se ei sitten ole niin itsestäänselvyys kaikille ku mulle. :'D Mutta siis ei siinä kohtaa kyllä virhettä ollut. Hihii, kiva että tykkäilet ja että kommentoit, kiitän. n___n

3. luku – Junamatkailijat

Elena herätti Mariellan sinäkin aamuna.

”Juna Helsinkiin lähtee tunnin päästä”, Elena ilmoitti luonteenomaisen pirteänä jo täysissä pukeissa uniselle, silmiään hierovalle Mariellalle kello yhdeksän lauantaiaamuna. Mariellan mielestä oli suorastaan rikollista herätä niin aikaisin viikonloppuna. Hän kuitenkin vääntäytyi puoliväkisin istumaan tehdäkseen Elenalle mieliksi haroen hiuksiaan kuin vanhasta tottumuksesta. Kun niistä ei kuitenkaan varissut yhtäkään keksinmurusta tytön syliin, häntä alkoi jostakin syystä naurattaa hillittömästi. Tällaista ei ollut tapahtunut vuosiin! Mariella päätti syyttä Elenaa ja väsymystään suustaan purkautuvasta epämääräisenkuuloisesta hassusta kikatuksesta, joka oli käheää ja pätkivää, juuri sen kuuloista, ettei sitä ollut tehty pitkään aikaan. Elena näytti aluksi äärimmäisen järkyttyneeltä, juuri sellaiselta miltä Mariellastakin parhaillaan tuntui, kunnes hän puhkesi loistavaan hymyyn joka varmasti peittosi kirkkaudessaan kuumimmankin kesäauringon. Elenakin alkoi kikattaa hennosti, vaikkei varmasti edes tiennyt, mille Mariella ylipäänsä nauroi. Itse asiassa Mariellakin hukkasi syynsä nopeasti, se ei ollut enää tärkeä. Hänestä oli vain aivan ihana nauraa pitkästä aikaa, antaa iloisten tunteiden purkautua ulos jotenkin muuten kuin vain leveästi ja sietämättömän äänettömästi hymyillen.
   
Ehkä Elena oli oikeasti enkeli, eikä vain Mariellan vilkkaassa mielikuvituksessa. Ehkä Elena oli oikeasti tullut pelastamaan Mariellan itseltään, näyttämään miten oikeasti piti elää saadakseen siitä kaiken irti.
   
”Sinähän kehityt hyvin”, Elena sanoi edelleen leveästi hymyillen. ”Luulin jo, etten saisi kuulla nauruasi koskaan!”
   
Mariella ei ollut aivan varma, mistä Elena puhui, mutta yhtäkaikki hän hymyili takaisin vähintään yhtä leveästi.
   
”Puhuit taas enkeleistä unissasi”, Elena huomautti vielä, eikä Mariellan hymy laantunut tästä tiedosta piiruakaan. Selkeää enneunta.

*

Juna-asemalla oli tungosta. Ihmiset tönivät ja tuuppivat toisiaan anteeksipyytelemättä käyttäessään häpeämättömästi hyväkseen kyynärpäätaktiikkaa päästäkseen sinne minne halusivat ja Mariella tunsi hukkuvansa ihmismereen, joka heitteli häntä sinne tänne kuin pahaista pullonkorkkia tai kaarnavenettä. Hän tunsi hämärästi Elenan roikkuvan hänen oikeassa kädessään ja pulputtavan jotain epäselvää, mistä Mariella ei kuullut sanakaan toisten ihmisten huutojen ylitse. Ilmeisesti Elena kuitenkin tiesi mitä oli tekemässä ja äkkiä Mariella huomasi toisen vetäneen heidät sisälle asemarakennukseen. Sielläkin oli ihmisiä enemmän kuin Mariella olisi kerralla välittänyt nähdä. Elena veti heidät Mariellan mielestä vähintäänkin kilometrinpituiseen jonoon, jonka päämääränä oli ilmeisesti lipunmyyntiluukku. Mariella mietti, ehtisivätkö he saada lippunsa ennen kuin juna viidentoista minuutin kuluttua lähtisi.
   
Jostain kuului kuulutus kai Kouvolaan menevästä junasta, joka ilmeisesti lähtisi viiden minuutin päästä. Tungos hälveni saman tien jonkin verran, näköjään lähteneet menivät täyttämään asemarakennuksen sijaan junavaunuja. Nyt Mariella näki vähän paremmin ympärilleen ja äkkiä hän bongasi ruuhkasta kuin irtonaisena kelluvan kirkkaanpunaisen pipon, jonka hän tunnisti välittömästi.
   
”Jaspar”, Mariella henkäisi ja silloin pipopää kääntyi heidän suuntaansa heitä kuitenkaan huomaamatta – Jasparhan se oli.
   
Elena kääntyi ensin katsomaan Mariellaa aurinkoisena ilmeisesti siitä syystä, että hän oli jälleen onnistunut sanomaan kokonaisen yhden sanan ja kääntyi sitten itsekin katsomaan sinne päin, minne Mariella tuijotti. Hänkin äkkäsi Jasparin, joka näytti tähyilevän ympärilleen aivan kuin etsien jotakuta.
   
”Jaspar!” Elena huudahti huomattavasti kovempaa kuin Mariella oli sanonut ja Jasparkin ilmeisesti kuuli yleisen hälinän ylitse nimensä. Poika käänsi kasvonsa äänen suuntaan ja huomasi heidät. Hänen kasvoilleen levisi suloinen, ilahtunut hymy ja hän lähti raivaamaan tietään tyttöjen luokse ihmismassan lävitse.
   
”Mitä sinä täällä teet?” Elena kysyi Jasparilta heti kun tämä pysähtyi iloisine hymyineen ja pipo silmille valahtaneena heidän eteensä. Mariella mietti, näkikö poika yhtään mitään kunnollisesti pipon ja jälleen suklaanvärisillä silmillä oleilevien hiustensa läpi ja hänen oli vastustettava itseään oikein kunnolla ollakseen siirtämättä pipoa kauemmas päälaelle.
   
”Lähden teidän mukaanne”, Jaspar ilmoitti ykskantaan reippaasti ja Mariellan suusta pääsi tukahtunut äännähdys, jonka tarkoitusta hän ei oikeastaan tiennyt itsekään. Jotain hämmästystä ja ehkä jonkinlaista ilahdustakin se kai ilmaisi ja ainakin se veti molempien huomion salamana Mariellaan.
   
”Osaatko sinä pitää ääntäkin?” Jaspar kysyi kiinnostuneena ja molempia tyttöjä nauratti.
   
”Osaa hän”, Elena ilmoitti ylpeänä taputtaen Mariellaa päälaelle kuin esitellen kilttinä ollutta koiraa, joka oli voittanut ensimmäinen palkinnon koiranäyttelyssä. ”Ja sinä teet selkeästi hänelle hyvää, äsken hän jopa sanoi nimesi”, Elena jatkoi ilkikurinen pilke silmäkulmassaan.
   
”Niinkö?” Jaspar kysyi ilahtuneen näköisenä vetäen samalla piponsa pois silmiltä näköyhteyttä haittaamasta.
   
Mariella tallasi Elenan jalalle harmistuneena. Kaikkea ei kuitenkaan tarvinnut koko maailmalle kertoa!
   
”Haluaisitko tehdä sen vaikka uudestaan?” Jaspar kysyi ystävälliseen sävyyn vino virnistys kasvojaan halkoen.
   
Mariella näytti pojalle kieltä äärimmäisen aikuismaisesti ja pudisti päätään.
   
”Unohtuiko liima kotiin?” Jaspar nauroi.
   
Mariella kaiveli hetken mustaa laukkuaan ja veti sitten esiin sinisen, pikkuisen liimapuikkonsa näyttäen sitä pojalle voitonriemuisena.
   
”Et olisi muistuttanut häntä”, Elena voihkaisi.
   
Jaspar virnisteli yhä itsevarmana ja nappasi liimapuikon nopealla liikkeellä Mariellan pienestä kädestä. Mariella katsoi poikaa murhaavasti otsatukkansa alta myrskynsinisillä silmillään ja yritti tavoitella omaisuuttaan takaisin onnistumatta siinä nimeksikään, sillä hänen kätensä eivät ylettyneet edes lähelle Jasparin ylöskohotettuja käsiä. Jaspar nauroi vahingoniloisena.
   
”Ja mitähän teille saisi olla?” kysyi kyllästyneen näköinen nainen tiskin takaa ja kolmikko tajusi yllättyneenä edenneensä jonossa niin pitkälle, että nyt oli jo heidän vuoronsa. Nainen vilkaisi paheksuen kovaan ääneen nauravaa Jasparia, joka kohotteli edelleen käsiään kattoa kohti Mariellan liimapuikko oikeassa kädessään. Vähän häpeillen poika antoi käsiensä pudota kyljille ja Mariella nappasi omansa takaisin.
   
”Kolme lippua Helsinkiin, kiitos”, sanoi Elena enkelinhymyään mahdollisimman kauniisti hymyillen puhuen niin kohteliaaseen äänensävyyn, ettei heitä palveleva nainenkaan enää osannut olla yhtään kärttyisä.
   
Pian nyt jo hymyilevä nainen ojensi Elenan ojennettuun käteen kolme lippua ja Elena maksoi hänelle rahoilla, jotka Mariellan äiti heille ennen lähtöä oli antanut. Mariella mietti, riittäisivätkö rahat enää ollenkaan paluulippuihin, kun Elena oli niin anteliaasti kustantanut Jasparinkin lipun.
   
”Minä maksan kyllä takaisin”, Jaspar sanoi heti kun he pääsivät jälleen ulos raikkaampaan ilmaan ja alkoi kaivaa lompakkoa farkkujensa taskusta.
   
”Ei tarvitse”, Elena heläytti ja Mariella mietti, oliko tyttö nyt aivan järkevä. Hän itse ei ollut kuitenkaan matkustanut junalla tuskin koskaan, joten hän ei oikeastaan edes tiennyt, paljonko liput olivat maksaneet.
   
Kolmikko meni suoraan juuri parahiksi asemalle pyyhältäneeseen junaan. He valitsivat tyhjimmän vaunuosaston ja menivät sen takaosaan kahdenistuttaville penkeille, joita oli kaksi vastapäätä toisiaan. Elena pulputti Mariellan vieressä jotain iloista linnuista ja sähköjohdoista, eikä Mariella ollut ihan varma, olisiko niiden pitänyt jotenkin liittyä toisiinsa. Jaspar kuitenkin nyökkäili vastapäätä ymmärtäväisenä, vaikkei Mariella kyllä ihan luottanut, että toinenkaan ymmärsi mitään Elenan puhetulvasta. Päätään pudistellen Mariella kaivoi laukustaan esiin kirjan aikoen syventyä siihen jättäen Elenan höpöttämään itsekseen, muttei ehtinyt, ennen kuin Jaspar kysyi:
   
”Mikä kirja?”
   
Mariella huokaisi pienesti ja käänsi kirjan niin, että Jaspar näki sen kannen. Hän oli aamulla vaihtanut Tuulen varjon Ennen kuin kuolen -nimiseen opukseen, joka oli sekin yksi hänen kestosuosikeistaan.
   
Ilmeisesti kansi ei sanonut mitään Jasparille, joten poika vain kohautti olkiaan. Mariella ehti melkein jo alkaa lukea, ennen kuin poika keskeytti hän puuhansa uudestaan.
   
”Luetko paljonkin?”
   
Mariella nyökkäsi pontevasti koettaen viestittää, että tekisi niin mielellään nytkin.
   
Jaspar kohautti olkiaan ilmeisesti keksimättä enää lisää kysyttävää ja Mariella onnistui kiitollisena viimein lukemaan jo lähes ensimmäisen sivun loppuun.
   
”Mitä me siellä Helsingissä ylipäänsä edes ollaan tekemässä?” Jaspar kysyi hetken kuluttua. Hän suuntasi kysymyksensä enimmäkseen Elenalle keskeyttäen tytön kesken avaruusolentoja käsittelevän epäselvän lauseen, mutta Mariellakin antoi kasvojensa tulla esiin kirjan sinisen kannen takaa. Tämän hänkin halusi kuulla.
   
Elena kohautti olkiaan.
   
”Kunhan hengaillaan”, tyttö totesi iloisesti.
   
Mariellaa ärsytti vähän. He olivat tuhlanneet vaikka kuinka paljon hänen äitinsä rahoja junamatkaan ja nyt he aikoivat vain hengailla?
   
Jasparinkin ajatukset kulkivat ilmeisesti jokseenkin samoilla radoilla Mariellan omien kanssa.
   
”Emmekö muka olisi voineet hengailla ihan samalla tavalla kotikulmillakin?” poika ihmetteli Mariellan säestäessä sanoja nyökkäilyllään.
   
”Eikö ole ihan kiva nähdä uusia paikkoja? Voimme me käydä vaikka kaupoillakin, jos te haluatte”, Elena sanoi.
   
Mariella kohautti olkiaan kyllästyneenä ja palasi kirjansa pariin, muttei ehtinyt taaskaan edetä siitä kuin muutaman sanan, ennen kuin Elena alkoi jälleen puhua.
   
”Miksi sinä ylipäänsä tulit meidän mukaamme tänne?” Elena kysyi Jasparilta. Mariella oli näkevinään hienoisen punan kohoavan pojan poskipäitä koristamaan ja häntä hymyilytti. Tyttö kätki hymynsä kirjan reunan taakse odottaen mielenkiinnolla Jasparin vastausta.
   
”En suoraan sanottuna edes tiedä”, poika sanoi molempien tyttöjen pettymykseksi näyttäen kutienkin harmittavan rehelliseltä. ”Se on vähän hassua oikeastaan…”
   
”Mikä on hassua?” Elena jatkoi tenttaamistaan iloisena saadessaan uutta tarttumapintaa ja Jaspar näytti vähän ahdistuneelta.
   
”Kun on teidän kanssanne, koko muu maailma vain tuntuu jotenkin katoavan ympäriltä... Sitä on vaikeaa selittää, kun en ymmärrä sitä täysin kunnolla itsekään, mutta te olette jollain tapaa aivan irti koko muusta maailmasta. Ihan kuin teillä olisi kokonaan ihan oma maailmanne, jonka näette täysin uusin silmin”, Jaspar selitti takellellen.
   
Elena näytti vähän huvittuneelta, mutta Mariella vaikuttui. Jasparin selittämä saattoi jopa käydä järkeenkin, koska tavallaanhan he eivät välittäneet ympäröivästä maailmasta ja sen ihmisistä paljoakaan, vaan tekivät aivan omia juttujaan joihin toiset eivät kuuluneet. Häntä viehätti kovasti tapa, jolla Jaspar asian oli selittänyt. Näkivätkö he todella maailman jollain toisella tapaa kuin muut?
   
”Ja sinäkin haluat kuulua samaan maailmaan meidän kanssamme?” Elena kysyi edelleen lievä huvittuneisuus sanojen alta kuultaen. Tällä kertaa Mariella ei ollut vain näkevinään, vaan hän huomasi selvästi, miten Jasparin poskille eksyi kirkas puna. Hän alkoi toivoa, ettei Elena tenttaisi poikaa niin raskaasti.
   
”Kai sitten niin”, Jaspar totesi ja veti taskustaan nappikuulokkeet, jotka hän työnsi korviinsa kai välttyäkseen enemmiltä kysymyksiltä. Mariella syventyi takaisin kirjaansa ja Elena alkoi höpistä jotain jatkuvalla virralla välittämättä ilmeisesti lainkaan siitä, ettei kukaan kuunnellut hänen puheitaan.

*

Jostain kuului kuulutus. Ilmeisesti he olivat saapuneet Helsinkiin, ainakin Elena nousi penkiltään Jasparin tehdessä sama perässä. Mariella pisti kirjansa takaisin laukkuunsa nousten itsekin ja seuraten toisia ovelle. He astuivat ulos juna-asemalle, joka oli vielä ruuhkaisempi kuin se, jolta he olivat lähteneet.
 
”Mitäs nyt?” Jaspar lausui ääneen Mariellankin ajatukset.
   
Elenalla ei näyttänyt vieläkään olevan mitään sen suurempaa suunnitelmaa.
   
”Jospa vain maleksitaan?” tyttö ehdotti ja Mariella ja Jaspar suostuivat, kun eivät parempaakaan suunnitelmaa keksineet.
   
Ja he maleksivat. Mariella ei ollut hetken päästä enää aivan varma missä he olivat tai mistä he pääsisivät takaisin asemalle, kun kotiinlähdön aika tulisi, mutta Elena hyppelehti pirteästi hänen rinnallaan sateenvarjonsa kanssa, jonka oli avannut heti kun he olivat päässeet pois ruuhkasta. Jaspar käveli Mariellan toisella puolella kädet taskussaan ja pipo päälaella törröttäen, sen laki sojotti hauskasti pystyssä ja Mariellan teki mieli silottaa se takaisin kiinni päätä vasten, mutta hän ei taaskaan kehdannut alkaa sörkkiä melkein puolivieraan hattua.
   
Elena oli hypännyt kävelemään kadun vieressä kulkevalle korokkeelle, jonka toiselle puolella oli ruohoa, jonkin sortin puistoalue se kai oli olevinaan. Hän horjahteli yhtenään itsekseen kikatellen, muttei tipahtanut kertaakaan, vaikka lähellä sitä kävikin monta kertaa. Mutta milloinpa enkeleiltä muka tasapaino lopullisesti pettäisi?
   
”Tulkaa tekin!” Elena kannusti viittoen Mariellaa ja Jaspariakin tulemaan hänen kanssaan korokkeelle kävelemään. Mariellan ensimmäinen reaktio oli kieltäytyä heti suoralta kädeltä, mutta sitten hänen mieleensä tuli ajatus, että miksipäs ei? Niinpä hän antoi Elenan vetää itsensä muurimaiselle kadunvierusjutulle ja Jasparkin hyppäsi muurille ketterästi hänen takanaan. Ja niin he tepastelivat korokkeella kuin mitkäkin ankanpoikaset keräten katseita kaikkialta ympäriltään niistä tippakaan välittämättä. Elena kikatteli etunenässä haltioissaan sateenvarjonsa kanssa tanssahdellen niin, että tilkkumekon helmat sen kuin hulmusivat ja tyttö näytti täysin tähän maailmaan kuulumattomalta. Mariella ei uskonut näyttävän itse yhtään niin taianomaiselta, vaikka Jaspar olikin sanonut molempien tyttöjen olevan kuin suoraan toisesta maailmasta. Elena oli ilmiselvästi jonkin sievän ja suloisen satukirjan kasvatteja, mutta mistä Mariella sitten tuli? Hän ei uskonut, että missään saduissa kuljeskelisi vain mustiin pukeutuvia puhumattomia tyttöjä, joiden otsatukka roikkui silmillä ja joilla olisi musta polviin ylettävä kellomekko. Ehkä hän olisikin paha keiju, tarinan pahis, enkeliä vastaan taisteleva lohikäärmeeksi vihastuessaan muuttuva noita?
   
Mariellaa nauratti omat ajatuksensa. Hänkin tanssahteli muurilla parhaansa mukaan Elenan liikkeitä matkien, pyörähteli välillä saadakseen helmansa hulmahtelemaan enemmän kuin Elenan säkkimekossa ja Jaspar hänen takanaan nauroi ja otti kiinni, kun Mariella meinasi tipahtaa pyörähdettyään liian rajusti. Mariella tunsi pojan käsien lämmön olkapäillään vielä pitkään sen jälkeen, kun Jaspar oli jo ottanut ne pois varmistuttuaan siitä, että hän pysyisi muurilla ominkin avuin.
   
Kohta muuri loppui niin, että heidän oli kaikkien suureksi harmiksi käveltävä jälleen tavallisella kävelytiellä ja katujen varsilla alkoi näkyä kauppoja. Ilmeisesti he olivat eksymässä sinne päin, missä olisi hirveä määrä satapäisiä turistilaumoja ja miljoona kauppaa. Elena johti heidät suoraan sinne ja kohta he olivat jo sisällä Kampissa. Fiinit tiukkoihin minihameisiin pukeutuneet teinitytöt loivat kolmikkoon, etenkin tyttöihin, pitkiä katseita ja Mariellasta tuntui, kuin hän ei kuuluisi sinne ollenkaan ja ymmärsi paremmin Jasparin junassa lausumat sanat. Hän todella oli täysin eri maailmasta, mutta vielä häntäkin enemmän sitä näytti olevan Elena, joka näytti kuin vieraalta planeetalta saapuneelta olennolta räsymekkonsa ja sekaisten, joka suuntaan sojottavien kiharoidensa kanssa verrattuna hillittyihin väreihin pukeutuviin, hiukset ja meikki tiptop-kunnossa oleviin teineihin.
   
”Mitä me täällä?” kysyi Jaspar, joka oli ilmeisesti huomannut nopeasti samat erot kuin Mariellakin.
   
Elena kohautti olkiaan tuttuun pirteään tapaansa välittämättä tippaakaan erilaisuudestaan.
   
”Mariella ehkä haluaisi mennä kirjakauppaan?” tyttö ehdotti pieni hymy huulillaan ja Mariella innostui. Ehdottomasti!
   
Mariella raahasi seuralaisensa kauppakäytävällä näkyvään kirjakauppaan, jossa he viettivät kauan aikaa Mariellan tutkiessa uutuuksia ja nuortenhyllyä oikein olan takaa. Hän ei edes muistanut, milloin viimeksi oli päässyt kunnolliseen kirjakauppaan, suurimman osan omistamistaan kirjoista hän oli saanut synttäri- ja joululahjoiksi.
   
Jaspar ja Elena maleksivat hänen kannoillaan tylsistyneinä, heitä eivät kirjat kiinnostaneet näköjään ollenkaan. Elena selasi muutamaa manga-kirjasta huvin vuoksi ilmeisesti ihan vain siitä syystä, että niissä oli kauniita kuvia ja Jaspar harhaili jossain piirustustarvikehyllyn luona.
   
”Piirrätkö?” Mariella kysyi huomattuaan tämän ja mentyään muutama kirja, jotka hän aikoi ostaa, kädessään Jasparin taakse. Poika hätkähti rajusti kääntyen katsomaan Mariellaa hämmästyneesti. Mariella virnisti vahingoniloisesti pojan hämmennykselle ja säikähdykselle.
   
Samalla hän oli kuunnellut tarkkaan ääntään – se oli karhea, aivan niin kuin Elenakin oli sanonut, ei yhtään heleä enkeliystävänsä tapaan. Mutta Mariella piti sen soinnista, olihan se kuitenkin hänen äänensä. Jostain syystä lausunta oli vähän kuin ulkomaalaisella, joka vasta opetteli puhumaan suomea. Mariella arveli sen johtuvan harjoituksen puutteesta.
   
”Sinä osaat sitten oikeasti puhuakin?” Jaspar sanoi kiinnostuneena ja Mariella nyökkäsi. Elena ilmestyi heidän luokseen mangahyllyltä ja hänkin oli ilmeisesti kuullut Mariellan sanan.
   
”Minähän sanoin, että teet hänelle hyvää”, Elena muistutti äidillisen ylpeästi hymyillen Jasparille, joka näytti olevan mielissään saamastaan kunniasta. ”Mutta vastaahan nyt Mariellan kysymykseen”, Elena käski sitten.
   
Jaspar näytti vähän syylliseltä – ilmeisesti poika oli innostunut Mariellan puhuessa niin kovasti, ettei ollut tajunnut ollenkaan, että siihen oli sisältynyt kysymyskin.
   
”Joo, piirrän minä jonkin verran. Lähinnä ihmisiä. Voisin ehkä joskus koettaa piirtää teidätkin”, Jaspar sanoi hymyillen.
   
Elena nyökkäsi innostuen ideasta tavattomasti.
   
”Etkö voisi piirtää heti? Minä haluaisin nähdä, miten piirrät. Mennään johonkin puistoon”, Elena riemuitsi innoissaan.
   
Jaspar näytti kuitenkin vähän epäröivältä.
   
”Se ei tapahdu ihan hetkessä”, hän muistutti. ”Saattaisit kyllästyä”, hän lisäsi Elenalle ilkikurinen pilke silmäkulmassaan ja Mariellaa nauratti.
   
”Minä mitään kyllästy, mennään nyt!” Elena hoputti.
   
”Hyvä on”, Jaspar huokaisi antaen periksi ja nappasi hyllystä piirustuslehtiön ja paketillisen erikovuisia lyijykyniä. He kävivät kassalla maksamassa Mariellan kirjat ja Jasparin tarvikkeet ja lähtivät sitten ostoskeskuksesta mennen ensimmäiseen puistoon, joka tuli vastaan. Siellä ei ollut pahemmin ihmisiä, ilma oli syksyisen kirpeä ja tuulinen, eikä mitenkään kovin lämmin.
   
Jaspar pisti Mariellan ja Elenan vierekkäin vihreälle puistonpenkille, jonka takana kasvoi vaahtera. Elena piteli sateenvarjoaan heidän päidensä yllä kuin suojana lehtisateelta pistäen kasvoilleen sitten kauneimman enkelinhymynsä ja Mariella mietti jaksaisiko tyttö todella istua vaaditun ajan samassa asennossa sama hymy kasvoillaan. Hän itse painoi hatun syvemmälle päähänsä jaksamatta rasittaa poskilihaksiaan liiallisella hymyilyllä.
   
”Mariella, hymyile”, Jaspar käski hymyillen myös itse vinosti kuin malliksi ja Mariellan kasvoille nousi pyytämättäkin vieno hymy, jota hän hymyili hattunsa lierin alta toivoen näyttävänsä söpöltä ja mysteeriseltä.
   
Jaspar alkoi piirtää ja Mariellasta oli mielenkiintoista katsoa hänen työskentelyään. Ilmeet pojan kasvoilla vaihtelivat tiuhaan hymystä tuskastuneeseen sitä mukaan, kuinka helppoa minkäkin kohdan piirtäminen oli ja aina silloin tällöin hän kävi lähempänä vilkaisemassa tarkemmin jotakin yksityiskohtaa, kuten miten Mariellan sormet taipuivat tai kuinka Elenan jalka kääntyi nilkasta maata vasten.
   
Viidentoista minuutin jälkeen Elena alkoi liikehtiä levottomasti ja hänen hymynsä alkoi hiipua. Jaspar joutui käskemään häntä asettumaan ja kumittamaan joitakin kohtia, kun uuden asennon piirros ei enää sopinutkaan yhteen entisten viivojen kanssa.
   
”Joko se kohta on valmis?” Elena alkoi pian kysellä ja Mariellan, joka oli onnistunut pysytellä koko ajan lähes tismalleen samassa asennossa, suupielet alkoivat nykiä naurusta. Jasparinkin kasvoille eksyi huvittunut virne.
   
”Elena, jos et nyt onnistu pysymään rauhallisena, minun on kumitettava sinut kokonaan ja piirrettävä vain Mariella”, Jaspar sanoi ottaen pyyhekuminsa kuin sanojensa vakuudeksi sylistään käteensä.
   
Elena asettui saman tien paikoilleen kuin patsas ilmeisesti haluten ehdottomasti pysyä mukana piirroksessa.
   
Puolen tunnin, monen levottoman liikehdinnän ja pyyhekuminjäljen jälkeen Jaspar ilmoitti viimein:
   
”Valmis! Sitä pitää vielä kotona muokata kunnollisen pöydän ja valon ääressä, tämä on ikään kuin luonnos”, Jaspar selitti.
   
Elena ryntäsi salamana ulos penkiltä tönäisten vahingossa sateenvarjollaan Mariellalta hatun päästä ja juoksi katsomaan piirrosta. Mariella tuli huomattavasti rauhallisempana, mutta vähintäänkin yhtä uteliaana perässä tutkailemaan Jasparin aikaansaannosta napattuaan ensin hattunsa lehtien keskeltä penkin takaa.
   
Paperilla oli selkeästi Mariella ja Elena. Jaspar oli jollain tapaa onnistunut vangitsemaan kuvaansa Elenan eloisuuden ja Mariellan pikkuruisen hymyn, he näyttivät niin itseltään, että Mariellaa melkein nauratti. Jasparhan oli loistava piirtäjä! Kuva oli vielä hitusen suttuinen ja epätarkka, mutta Mariella ei edes uskaltanut kuvitella miten komea siitä tulisi, kunhan Jaspar pääsisi oikein kunnolla sen kimppuun. Ja Mariella näytti kuvassa juuri niin mysteeriseltä kuin oli halunnutkin; hänen hymynsä oli pieni ja salaperäinen ja hän näytti täysin itseensä sulkeutuneelta.
   
”Vau”, Mariella henkäisi.
   
Jaspar naurahti selkeästi mielissään.
   
”Kiitos”, poika sanoi iloisesti hymyillen
   
”Mentäisiinkö sitten vaikka syömään?” Elena kysyi kehuttuaan Jasparin piirrosta itsekin vuolaasti.
   
Jaspar ja Mariella suostuivat ja he menivät takaisin ostoskeskukseen. He löysivät sieltä hampurilaisbaarin, jonne sitten menivät nälkäisinä syömään.
   
”Kello on jo neljä. Monen aikaan olemme lähdössä?” Jaspar kysyi, kun he lojuivat tuoleissaan vatsat täynnä.
   
”En minä vain tiedä”, Elena tunnusti ja Mariellasta tuntui, ettei tyttö ollut suunnitellut reissua ollenkaan. ”Ainakin sieltä lähtee viideltä juna.”
   
”Jos me menemme sillä”, Jaspar päätti ja vei heidän tarjottimensa niille tarkoitetuille tiskille.
   
”Voitaisiin lähteä asemalle vaikka heti, että ehditään varmasti ostaa liputkin”, Elena ehdotti ja kolmikko suuntasi askeleensa jälleen kadulle.

Juna-asemalla ei ollut enää yhtään niin ruuhkaista kuin heidän tullessaan. Liput käteensä saatuaan he istahtivat rakennuksen kyljessä olevaan katokseen istumaan. Jaspar otti piirustusvihkonsa jälleen esiin alkaen muokata piirrostaan, poika vahvisti toisia vetoja kumittaen muutamia apuviivoja kokonaan pois ja Mariellan mielestä piirros näytti siltä, kuin sen hahmot olisivat koska tahansa voineet hypätä reunoistaan ulos ja alkaa puhua heille, niin eläviä kuviot olivat.
 
Elena heitteli aikansa kuluksi sateenvarjoaan kieppumaan katonrajaan napaten sen aina kiinni. Pian hän kyllästyi ja meni itse sateenvarjon tilalle pomppimaan ja pyörimään ja hetken tytön kieppumista katseltuaan Mariella otti huvittuneena päätään pudistellen yhden uusista kirjoistaan esiin alkaen lukea sitä heidän odotellessaan junaa. Aika kului jokseenkin nopeasti jokaisen puuhatessa omiaan – Elena hyppeli aina silloin tällöin lukemaan tekstiä Mariellan olan yli lähtien joka kerralla irvistellen pois ja seurasi pieniä hetkiä kerrallaan Jasparin piirustuksen edistymistä, kunnes häipyi tanssahtelemaan ympäri asemaa ihmisten osoittelujen ja ihmettelyjen kohteeksi. Juna saapui raiteelleen ajallaan ja kolmikko etsi jälleen itselleen mahdollisimman rauhallisen paikan. Junamatka sujui jokseenkin samalla lailla kuin tulomatkakin, joskin Elena jätti Jasparin punastuttamisen vähemmälle ja keskittyi enemmän purkamaan energiansa höpöttämällä kaikesta maan ja taivaan välillä ja aina silloin tällöin myös niiden ulkopuolelta.
   
Kotiasemalle päästyään Jaspar lähti kotiinsa hyvästeltyään tytöt ensin ja varmistettuaan, että he tulisivat olemaan huomenna kotona. Mariella ja Elena lähtivät kävelemään Mariellalle päin Elenan jatkaessa tasaista pulinaansa, johon ei odottanutkaan saavansa minkään sorttista vastausta. Kun he saapuivat kotiin, kello läheni jo seitsemää, joten he päättivät pysyä loppuillan sisällä. Mariella linnoittautui tapansa mukaan nojatuoliinsa lukemaan uusia kirjojaan Elenan livahtaessa alakertaan kai juttelemaan Mariellan äidille jotain päätöntä tai kenties katsomaan televisiota.

Sinäkin yönä Mariellan piparipaketti sai jäädä koskemattomana yöpöydän laatikkoon.


A/N2: Silleen. ^^ Kommentoiti edelleenkin sallittua!
Oh sadness I'm your girl

suklaaponi

  • ***
  • Viestejä: 51
Vs: Sateenvarjoenkeli, 3/5 12.5.!
« Vastaus #10 : 12.05.2010 21:30:45 »
Hihihii, uusi luku. :) Tykkäsin kyllä hirveästi, mutta en ehkä ihan niin paljoa kuin aikaisemmista. :D Ja juu, Jaspar on aika ärsyttävä, kuten siäkin sanoit, mut tytöt oli taas ihania. ♥ Jatkoa ootan. :)
Kom låna törnekronan min
Lid för konsten eller brinn
Jag slåss och håller kroppen varm
En dröm om mammas ömma famn

Jinmuru

  • Fangirl
  • ***
  • Viestejä: 1 323
  • Ava (c) Okakettu
    • Tumblr
Vs: Sateenvarjoenkeli, 3/5 12.5.!
« Vastaus #11 : 12.05.2010 22:16:27 »
Rakastan edelleenkin tätä. ^^ Jatkoa vain, haluan niin tietää miten tässä käy... :o

Ristiriita

  • Muumikuningatar
  • ***
  • Viestejä: 1 108
Vs: Sateenvarjoenkeli, 3/5 12.5.!
« Vastaus #12 : 17.05.2010 22:16:38 »
Hoo! Uusi luku, jee.

Hmmn. Jees, tää oli tällanen mielestäni aika perusluku. En oikein osaa sanoa mitään erikoista, mutta täyty nyt kuitenkin tulla ilmottelemaan, että tätä edelleenkin seuraan. : D Tuskin kommentit koskaan on haitaksi.

Ainut ajatus mikä lukiessa tuli oli se, että voi vitsit kun Finissä ei ole sellaista "lisää suosikeihin" nappulaa. Tämä olisi varmasti siellä. x D Mutta katsotaan jos saisin joku päivä tämän tulostettua, niin voisi lukea paremmin. : )

Kihota? No käyhän se sitten kai niinkin, vaikken ole koskaan kuullutkaan. Lisäksi siitä tulee mieleen kihomadot. Mutta juu, luohan se sana jotain sellasta omaa persoonallista sävyä tähän. Tai jotakin. : D

Jälleen kiittäen ja jatkolukua odotellen

- Yure-
"There's life under the blah blah blah."

Naava

  • No-Life
  • ***
  • Viestejä: 49
  • Mitäpä siihen lisäämään.
Vs: Sateenvarjoenkeli, 3/5 12.5.!
« Vastaus #13 : 01.06.2010 22:22:36 »
Olen samaa mieltä kuin Ristiriita; Harmi kun täällä ei ole sellaista 'LISÄÄ SUOSIKKEIHIN'-nappulaa!

Oli taas aiivan ihana luku! Tykkäsin ihan kauheasti! Junamatkat ovat ihania, vaikken olekaan ollut junan kyydissä kuin muutaman kertaa. Ja yksi juttu mietityttää:
Kuinka se kirja oli ensin Tuulen varjo ja sitten Ennen kuin kuolen, koska molemmat oon lukenu?

Pidän Jasparista jo astetta enemmän ja Elenakin alkaa vaikuttaa vielä ihanammalle kuin aikaisemmin! Mariellan puhumisesta sen verran, että kokonaiset lauseet eivät vielä ehkä sopisi tarinaan, mutta miten vaan, oot ilmeisesti kirjoittanu tämän loppuun asti.

Se, että Jaspar osaa piirtää hyvin, ei yllättänyt minua lainkaan, aina joku taiteilijaihminen näistä tarinoista löytyy. Elenan kyllästyminen mallina olemiseen ja äkillinen ryhdistäytyminen sai hymyn huulille, kuten Elenan pirteä olemus yleensä ^__^

Kirjoitusvirheitä en bongannut ja lempikohtaa olis liian vaikea etsiä. Niitä oli liikaa. Mariellan ihastuminen Jaspariin tuodaan pikkuhiljaa esille ja saattaapi olla ihan molemminpuolista, inhottavaa, että joku osaa kirjoittaa näin! Emilja, lainaa sun aivoja! Haluan ne hetkeks (muutamaks vuodeks) lainaan, nii saan kirjotettua tosi ihania tarinoita!

Rakastin tätä lukua! Oli ehkä kaikkein paras tähän mennessä- mutta eipä sillä, oli ne muutkin tosi hyviä. Lisää tätä!

Naava Kiittää! x__x

//Muoks! Lisäksi minä rakastan, yli kaiken, Mariellan naurua. Tahdon kuulla sitä lisää ^__^
« Viimeksi muokattu: 01.06.2010 22:24:35 kirjoittanut Naava »
Vain kuolleen ruumiini ylitse (mutta siinä ei kai olisi tarpeeksi haastetta?)

Haava

  • hallansininen
  • ***
  • Viestejä: 355
  • juoksepoistyttö
    • where did the party go
Vs: Sateenvarjoenkeli, 3/5 12.5.!
« Vastaus #14 : 02.06.2010 14:21:00 »
suklaaponi, kiitos kommentista, kiva että tykkäsit. (:

Jinmaru-Chan, kiva että tykkäsit ja kommentoit, kiitos!

Ristiriita (tykkään sun uudesta nikistä ♥), kiitos ihanan pitkästä kommentista, kiva jos kelpaa edelleen. :'D

Naava, mun mielestä siellä taidettiin jossain sivulauseen sivulauseessa mainita, että Mariella sai Tuulen varjon loppuun ja siirtyi Ennen kuin kuolen -kirjaan? Tai sitten saatoin myös jättää itsestäänselvyydeksi että kirja vaihtui ihan vaan koska Mariella sai edellisen loppuun. :'D Jos siis sitä tuota kysymyksellä meinaat. Kiitos ihan kamalasti tooosi ihanasta kommentista, kiva kun kelpaa edelleen! (:

Mä en osaa oikeastaan sanoa tästä luvusta mitään. Se nyt vaan on tuollainen. Saa kommentoida ja silleen. ^^

4. luku – Karkulaiset

Sunnuntainen aamuaurinko tulvi kirkkaana sisään ikkunasta. Mariella siristeli silmiään yllättävässä valossa, Elena oli taas vaihteeksi herättänyt hänet kesken kaikkein makoisimpien unien ja vetänyt verhot pois ikkunan edestä. Kello näytti seitsemää. Mitä ihmeen peliä enkeli oikein pelasi?
   
”Et voi nukkua enää”, Elena ilmoitti, kun Mariella koetti ystävästään välittämättä vain kääntää kylkeään ja jatkaa uniaan.
   
Mariella voihkaisi vetäytyen syvemmälle peiton alle niin, ettei hänestä näkynyt pian enää hiuksiakaan. Miksen muka?
   
”Me karkaamme”, Elena ilmoitti ykskantaan kuin vastauksena Mariellan ääneen lausumattomiin ajatuksiin.
   
Mariella ähkäisi hämmästyneenä peittojensa keskeltä. Mitä ihmettä? Vastahakoisen uteliaana hän vääntäytyi istumaan ja näki Elenan edessään tutussa räsymekossaan ja kädessään reppu, jonka Mariella tunnisti omakseen, se oli hänen vanha kaapin pohjalle hautautunut koulureppunsa. Sen vetoketju ei ollut kiinni ja sen sisällä näkyi olevan kasa Mariellan vaatteita, jotka oli heitelty sinne täysin hujan hajan ja mustuuden päällä kirkkauttaan kirkui toinen Elenan sateenkaarimekoista.
   
Mariella huokaisi syvään. Tuo tyttö oli kyllä sitten uskomaton!
   
”Pue tuosta päällesi”, Elena tokaisi viskaten Mariellan syliin mustan tunikamallisen mekon, mustat sukkahousut ja hatun. ”Voit kirjoittaa äidillesi tästä lapun, jos tahdot”, Elena tarjosi myös samaan aikaan, kun Mariella yritti hämmästyksestään pikkuhiljaa toipuen pukea päälleen ja pisti yöpöydälle tavallisen valkoisen paperin ja kynän.
   
Hetken Mariella harkitsi lyövänsä jarrut pohjaan totaalisesti. Miten kauan aikaa he oikein aikoivat olla poissa, jos hänen kerran piti kirjoittaa kirjekin? Aikoivatko he tulla koskaan takaisin? Mariella ei kuitenkaan viitsinyt taaskaan pilata Elenan iloa ja toivoi jälleen, että tyttö tietäisi mitä oli tekemässä, vaikka Elenan emännöimä eilinen Helsinki-reissu ei pahemmin ollut mikään kovin komea näyte toisen suunnittelutaidoista. Saatuaan vaatteet päälleen Mariella otti kynän käteen ja kirjoitti:

Äiti,
Elena päätti, että me karkaamme, joten ilmeisesti olemme poissa kuvioista jonkin aikaa. Toivon, että hän tuo minut ehjänä ja elävänä takaisin vielä jossain vaiheessa, mutta ilmeisesti minulla ei ole pahemmin toivoa luikerrella eroon tästä reissusta. Älä huolestu meidän puolestamme – Elena kai tietää mitä tekee. Paino sanalla kai.
Terveisin Mariella


Elena luki sanoja Mariellan olan yli sitä mukaa kun tyttö niitä kirjoitti ja kun hän oli saanut kirjeensä päätökseen, enkeli nappasi kynän toisen kädestä ja kirjoitti oman kommenttinsa Mariellan siistin käsialan alle omilla epämääräisenmuotoisilla ja -kokoisilla kirjaimillaan:

Kyllä minä lupaan tuoda Mariellan kotiin täysin ehjänä ja elävänä, joten älä turhaan huolehdi tyttäresi kohtalosta. Emme viivy kovin kauaa, korkeintaan viikon.
Elena


Mariellakin lukaisi Elenan kirjoittaman pätkän nopeasti lävitse kauhistuen suunniteltua pituutta ja sitten Elena kysyi tutulla innostuneella äänellään:
   
”No, oletkos valmiina karkaamaan kotoa ensimmäistä kertaa elämässäsi?”
   
Mariellaa ei jaksanut kiinnostaa, mistä tyttö tiesi, mitä hän oli ennen tämän tuloa tehnyt ja mitä ei, vaan keskittyi pudistamaan päätään mahdollisimman vakuuttavasti.
   
Elena nauroi.
   
”Tulkitsin tuon myöntäväksi vastaukseksi”, Elena sanoi virnistäen ja Mariella löi suureleisesti näytellen kätensä otsaansa.
   
Elena nauroi lisää ja meni sitten ikkunalle alkaen avata sitä.
   
Mariella katsoi toisen puuhia hölmistyneenä. Miksi ihmeessä he eivät menneet ulko-ovesta, kun kerran olivat jo tunnustaneet Mariellan äidillekin karkaavansa?
   
”Ikkunasta ulos meneminen kuuluu kotoa karkaamisen henkeen”, Elena valisti tulkittuaan Mariellan ilmeen.
   
”Entä Jaspar?” Mariella huomasi sitten kysyä juuri mieleensä tulleesta asiasta. Eivätkö he muka olleet jollain ihmeellisellä kiertoreitillä sopineetkin viettävänsä päivänsä kolmistaan?
   
Elena näytti tikahtuvan ylpeyteensä, kun Mariella oli onnistunut sanomaan kokonaiset kaksi, vieläpä täysin erillistä sanaa peräkkäin ja kesti jonkin aikaa, ennen kuin tyttö pystyi hymyltään vastaamaan.
   
”Katsopas tuonne”, Elena hihkaisi heti saatuaan ikkunan auki siirrettyään ensin jotakuinkin väkivaltaisella eleellä Mariellan kevytrakenteisen työpöydän sen edestä pois.
   
Jännitys vatsassaan kuplien Mariella kurotti päänsä ulos ikkunastaan päästäkseen katsomaan sen alapuolella levittäytyvää ruohoista etupihaa. Ja siellähän Jaspar virnisteli hänelle suloiseen tapaansa tuttu pipo päässään ja itselläänkin reppu selässä. Mariella mietti, että mitenköhän Jaspar oli onnistunut karkaamaan kotoaan ja miksi ihmeessä poika oli ylipäänsä sen halunnut tehdä. Olikohan hänellä kenties perheriitoja tai jotain?
   
”Kiipeäpä siitä sitten ulos”, Elena hoputti Mariellan takana reppu selässään ja valmiina lähtöön. Hän roikotti kädessään heidän molempien kenkiä ja Mariella mietti, miksi tyttö oli voinut käydä hakemassa ne alakerrasta, vaikkeivät he voineet mennä sieltä saman tien myös ulos.
   
Mariella sujautti mustat Converset jalkaansa ja kiipesi sitten ikkunalaudalle istumaan. Elenaan tukeutuen hän kurotti jalkansa ikkunan alla oleville palotikkaille ja lähti laskeutumaan. Pian hän tunsi, ettei puita ollut enää enempää ja pudottautui vähän tömähtäen nurmikolla Jasparin viereen.
   
”Hei”, poika sanoi leveästi hymyillen. Mariella hymyili takaisin.
   
Elena tiputtautui heidän eteensä kissamaisen pehmeästi.
   
”Lähdetäänkö sitten?” tyttö kysyi innostuneena.
   
”Minne me olemme ylipäänsä menossa?” kysyi Jaspar vastakysymyksen.
   
”En minä tiedä”, Elena sanoi olkiaan kohauttaen.
   
Mariella huokaisi sisäisesti. Se siitä suunnitellusta karkureissusta! Tyttöhän oli väittänyt ihan sujuvasti kirjeessäkin tietävänsä mitä oli tekemässä. Mariella loi sateenvarjonsa jälleen avanneeseen enkeliin syyllistävän katseen ja tämä vastasi siihen viattomasti hymyillen.
   
”Kävellään vain jonnekin ja katsotaan minne päädytään”, Elena ehdotti ja lähti kulkemaan tietä eteenpäin vastakkaiseen suuntaan siitä, jonne he toissailtana olivat menneet.
   
Mariella ja Jaspar seurasivat kuuliaisesti perässä ja pitkän aikaa he vain kulkivat tiellä rinnakkain vailla päämäärää, niin pitkään että Mariellan jalkoja alkoi särkeä ja hän ehti alkaa miettiä, missä he aikoivat yöpyä. Hetken hän ehti myös kaivata yksinäisiä öitä sängyssään piparipaketin ja masentuneiden ajatusten kanssa, mutta ne mietteet hän karisti pian aivoistaan päättäen vakaasti, että ne ajat olivat nyt menneet ja iäksi.
   
”Kuinka kauan me aiomme oikein talsia?” valitti Jaspar siitä vielä vähän ajan kuluttua, juuri kun Mariella aikoi avata suunsa ja sanoa jotain valittavaa. Hän oli kiitollinen siitä, että poika oli ehtinyt ennen häntä. Tyttö kuitenkin säesti Jasparin sanoja kiivaalla nyökkäilyllä.
   
Elena näytti vähän ärsyyntyneeltä.
   
”Mistä minä tietäisin. Kunhan vain kävellään jonnekin pois, karistetaan kotikaupungin tomut jaloistamme”, Elena selosti harras ilme kasvoillaan ja Mariella säikähti lievästi. Aikoivatko he kävellä jonnekin kaupungin rajojen ylitse? Hehän kävelisivät samaa tietä vielä huomennakin!
   
”Missä me nukumme?” Jaspar kysyi sitten yhä valittava sävy äänessään.
   
”Ensimmäisessä tyhjässä ladossa joka tulee vastaan, vanhojen elokuvien tyyliin”, Elena ilmoitti hilpeästi.
   
”Sinä olet katsonut liikaa vanhoja elokuvia”, mumisi Jaspar ja Mariellan mietteet kulkivat kutakuinkin tismalleen samoilla radoilla.
   
Ja sitten he kävelivät taas. Ja kävelivät ja kävelivät ja kävelivät ja kävelivät kävelemästä päästyään ja pian Mariella turtui rytmiin, oikea vasen oikea vasen ja taas oikea ja vasen, hänestä tuntui kuin hän olisi koko elämänsäkin ainoastaan vain kävellyt. Hän ei tiennyt, paljonko kello oli, hän ei tiennyt koska tulisi pimeää tai koska olisi aika syödä, hän vain käveli.
   
Mariella heräsi horroksestaan, kun Jaspar hänen vieressään puhui taas.
   
”Kävisikö tuo lato mitenkään?” Jaspar kysyi osoittaen rämähtämäisillään olevaa rakennusta keskellä peltoa, joka tien vieressä levittäytyi.
 
Elenan kasvot kirkastuivat kuin nouseva aurinko.
   
”Äärettömän hyvin. Tulkaa!”
   
Ja Elena astui näköjään minkäänlaista inhoa tuntematta mutaiselle pellolle, jonka sato oli jo korjattu lähtien astelemaan kohti tönöä. Mariella puolestaan keikkui epävarmana tien reunalla; vaikkei hän ollutkaan mikään hienohelma, hän ei tuntenut minkäänlaista mielenkiintoa liata rakkaita ja jokseenkin kalliita kenkiään mutaan.
   
”Tule reppuselkään”, Jaspar sanoi huomattuaan toisen vastahakoisuuden. Kiitollisena, mutta jokseenkin vaivaantuneena Mariella hyppäsi pojan selkään, joka antoi reppunsa tytön selkään ja Jaspar astui sen kummempia kursailematta pellolle ottaen jo kauas ehtineen Elenan nopeasti kiinni pitkillä askelillaan.
   
Elena hymyili jokseenkin tietäväinen hymy kasvoillaan Jasparin selässä matkustavalle Mariellalle, joka punastui saman tien ylikypsäksi tomaatiksi piilottaen kasvonsa nopeasti hiustensa verhoon. Hitaasti mutta varmasti he alkoivat edetä kohti mutameressä kylpevää varsin kiikkerässä tilassa olevaa latoa ja muutaman minuutin päästä he jo seisoivatkin sen oviaukossa, josta se suljettu osuus oli kadonnut näköjään jo jonkin aikaa sitten. Varovaisesti kolmikko astui sisään rakennukseen odottaen sen harvan katon tipahtavan minä hetkenä hyvänsä heidän niskaansa. Kun niin ei kuitenkaan useammankaan askeleen jälkeen tapahtunut, porukka uskaltautui liikkumaan vapaammin ja tutkailemaan ympäristöään.
   
Lato oli kuin ihan mikä tahansa muukin pelloille näkyvä aikoja sitten hylätty rakennus. Se ei ollut millään tasolla tilava, mutta he kaikki kolmea kyllä pystyisivät nukkumaan siellä koskettamatta toisiinsa sen kummemmin. Katto ei ollut korkea; Jaspar pystyi varpailleen noustessaan koskettamaan kattoparruja ilmeisesti pahemmin ponnistelematta. Sen puiselle, hiekkaiselle lattialle oli levinnyt muutamia epämääräisiä ruohonkorsia ja seinät röhnöttivät vähän mikä mihinkin suuntaan. Päivänvaloa siivilöityi runsaasti hajanaisten, osaksi lahonneiden lautojen välistä ja Mariella toivoi koko sydämestään, ettei yöllä sataisi.
   
”Viihtyisää”, Elena totesi optimistiseen tapaansa kirvoittaen sekä Mariellalta että Jasparilta hyvin hämmästyneet katseet. Mariella ei löytänyt tästä surkeasta tönöstä mitään viihtyisää!
   
”Ehkä sinusta”, Jaspar totesi kiepsauttaen repun selästään syliinsä ja kävi istumaan likaiselle lattialle varoen nojaamasta seiniin, jotteivät ne vain päättäisi kellahtaa kumoon.
   
”No mitä, ainakin meillä on katto pään päällä”, Elena huomautti tehden saman perässä.
   
”Niin kauan aikaa kunnes se keksii, että olisi jo korkea aika hajota lopullisesti”, Jaspar mutisi pessimistisesti ja kaivoi repustaan epämääräisen foliomuodostelman, jonka sisästä paljastui muutama valmiiksi täytetty kerrosvoileipä. ”Onko jollakin nälkä?” hän kysyi heilutellen pakettia kädessään.
   
Mariella nyökäytti heti ja ryösti kiitollisena paketista muutaman leivän. Hänellä oli sudennälkä, he eivät olleet Elenan kiireeltä ehtineet syödä edes aamupalaa ja nyt päivä oli jo varmasti niin pitkällä, että lounasajatkin olivat menneet jo aikoja sitten.
   
”Paljonko kello muuten on?” Elena kysyikin samassa jälleen kuin Mariellan ajatukset lukien saaden Jasparin kohauttamaan molempien tyttöjen yllätykseksi olkiaan.
   
”Sinä et antanut minun ottaa puhelinta mukaan”, Jaspar sanoi vahingoniloinen virne kasvoillaan ja Elena huokaisi raskaasti. Pian tytön ilme kuitenkin kirkastui jälleen positiivisten puolien löytäessä jälleen tiensä pintaan.
   
”Sehän on itse asiassa aika hauskaa, kun emme tiedä yhtään kellonaikoja! Ei ainakaan tule kiire minnekään”, Elena myhäili kaivaen omasta repustaan jostain kaikkien muiden tavaroiden keskeltä kaksi makuupussia, jotka hän levitti epäsiistille lattialle.
   
”Emme kai me nyt vielä käy nukkumaan?” Jaspar kauhistui suu täynnä leipää.
   
”Tietenkään emme, mutta hyvähän se on pistää koti kuntoon jo heti tullessa”, Elena ilmoitti reippaasti. ”Kai sinä otit makuupussin mukaan?”
   
”Otin. Kuinka kauan me oikein aiomme tässä koinsyömässä paikassa oikein viipyä, jos kerran kutsut tätä jo kodiksi?” Jaspar kysyi jälleen kauhistunut katse kasvoillaan. Mariellakin oli pistänyt merkille Elenan käyttämän sanan ja kuunteli vastausta vähintään yhtä uteliaana kuin kysymyksen esittäjä.
   
”En minä tiedä. Yön tai kaksi, katsotaan nyt”, Elena totesi suurpiirteisesti ja nappasi sitten nopealla liikkeellä pipon pois Jasparin päästä.
   
Jaspar älähti yllättyneenä tavoitellen punaista päähinettään takaisin nauravan tytön kädestä.
   
”Pojat eivät saa olla sisällä, eivätkä varsinkaan syödä hattu päässä”, Elena ilmoitti äidillinen sävy äänessään.
   
”Ja pah”, Jaspar ilmoitti mielipiteensä ja uppoutui mielenosoituksellisesti takaisin leipäänsä Elenaa ylipitkien otsahiuksiensa takaa mulkoillen.
   
Mariella katseli Jasparin kerrankin pipotonta päätä kiinnostuneena. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt poikaa ilman tavanomaista hattuaan ja tämän pää näytti jokseenkin normaalia pienemmältä ilman päälakea peittävää punaisuutta. Jasparin hiukset olivat painuneet lättänään siitä kohdasta, jossa pipo oli ollut, mikä loi hauskan kontrastin sinne tänne kihartuvien latvojen kanssa. Jaspar huomasi Mariellan katseen ja hymyili tytölle vinosti. Mariella piilotti punastumisensa lierinsä taakse.
   
”Miksi Mariella saa pitää hattua, mutta minä en?” Jaspar kysyi valittavalla äänellä huomattuaan, että Mariellalla oli huopahattu edelleen päässä.
   
”Koska Mariella on tyttö”, ilmoitti Elena ylimielisesti napaten itsekin Jasparin sylissä olevasta foliosta itselleen leivän.
   
”Epäreilua”, mutisi Jaspar leipäänsä ja Mariellaa nauratti.

*

Ilta alkoi hiljalleen hämärtää ja tähdet alkoivat yksi kerrallaan tuikkia kolmikon valtaaman ladon kattopuiden väleistä.
   
”Kerrotaanko kummitusjuttuja?” Jaspar kysyi ilkikurisesti virnistäen, kun tähtien päälle ilmaantuikin äkkiä kasa tummia pilviä, jotka eivät olleet kuitenkaan tarpeeksi paksuja peittääkseen pyöreänä mollottavaa täysikuuta, joka loi hämäriä varjoja heidän latonsa nurkkiin.
   
”Kerrotaan!” Elena innostui heti ja Mariellakin nyökäytti päätään.
   
”Minä tahdon aloittaa”, Jaspar sanoi ja Elena antoi pitkin hampain pojalle vuoron.
   
Jaspar otti mukavan asennon, kaivoi tällä kertaa ihan oikean taskulampun repustaan ja asetti sen perinteiseen asentoon leukansa alle niin, että se loi muka kovinkin pelottavan varjon hänen kasvoillensa.
   
Oli synkkä ja myrskyinen yö – ”, Jaspar aloitti, muttei ehtinyt jatkaa pidemmälle, ennen kuin Mariella purskahti nauruun.
   
Jaspar katsoi tyttöä ensin hämmästyneenä kuullessaan tämän nauravan ja tajusi sitten närkästyä siitä, että Mariella nauroi tuolla lailla hänen tarinalleen.
   
”Mikäs vika siinä oli?” Jaspar kysyi loukkaantuneena.
   
Mariella pudisteli päätään naurunsa lomassa. Ei mitään, muuten vain se oli varmasti kliseisin kauhutarinan aloitus koko maailmassa! Mariella rauhoitti itsensä väkisin ja viittasi Jasparia jatkamaan virne edelleen kasvoillaan nykien.
   
Jasparin tarina sai myös päättyä Mariellan hihitykseen, kun viimeisessä lauseessa paljastui hovimestarin olleen murhaaja. Jaspar ei selvästikään ymmärtänyt, mitä tyttö oikein nauroi, muttei ilmeisesti viitsinyt enää loukkaantua kertomuksensa pilkkaamisesta.
   
”Elena, sinun vuorosi”, Jaspar totesi ojentaen taskulamppunsa enkelille, joka taittoi jalkansa nopeasti risti-istuntaan ja otti kasvoilleen äärimmäisen kohtalokkaan ja salaperäisen ilmeen alkaen kertoa.
   
Elenan käyttämistä ilmauksista ja kerronnan tyylistä huomasi, ettei tyttö ollut mikään kirjallinen tyyppi. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, ettei tarina olisi ollut äärimmäisen jännittävä – Elenalla oli mielikuvitusta mitä kaameimpiin hirviöihin ja henkeäsalpaavimpiin juonenkäänteisiin. Sekä Mariella että Jaspar huomasivat uponneensa täydellisesti karmivaan tarinaan ja kun se sitten loppui täydellisen yllättävään loppuratkaisuun, molemmat suorastaan haukkoivat henkeään pimeisiin nurkkiin säikähtäneinä vilkuillen. Elena näytti olevan hyvin ylpeä itsestään saatuaan aikaan sellaiset reaktiot ja hän antoi hymyn murtautua läpi kohtalokkaan ilmeensä.
   
”Mariellan vuoro!” tokaisi Jaspar sitten tyrkyttäen taskulamppua seuraavaksi kauhistuneelle hattupäiselle tytölle.
   
Mariella pudisteli päätään kiivaasti. Hän ei missään nimessä suostuisi kertomaan tarinaa!
   
Mariellan yllätykseksi Elena kuitenkin pelasti hänet pian, vaikka Mariella oli ajatellut, että enkeli jos kuka olisi halunnut kuulla hänen puhuvan niin paljon kuin tarinaan vaadittiin.
   
”Jaspar, ei hän edes pystyisi”, Elena totesi rauhallisesti.
   
”Miten niin ei pystyisi?” Jaspar ihmetteli näyttäen olevan aidosti ymmällään.
   
”Ole ensin itse puhumatta melkein kymmenen vuotta ja ala sitten tuosta vain puhua hirveän monta minuuttia putkeen! Mariellalta pettäisi ääni suunnilleen kymmenen sanan jälkeen”, Elena selitti.
   
Mariella nyökkäili vakuuttavannäköisesti ystävänsä rinnalla Jasparin katseen siirryttyä kysyvänä häneen ja niin hän pelastui kertomasta kummitusjuttua.
   
”Mitäs sanoisitte, jos kävisimme nukkumaan?” Elena sanoi haukotellen suu ammollaan.
   
”Voisi olla ihan hyvä idea”, Jaspar myöntyi, kun tytön haukotus tarttui hänellekin ja kiersi pian myös Mariellalle.
   
Kolmikko pujottautui makuupusseihin ja juuri kun he olivat saaneet vetoketjut kiinni ja silmänsä suljettua, ensimmäiset pisarat tipahtivat heidän päälleen. Älähtäen he nousivat istumaan kattoa syyttävästi tuijottaen ja alkoivat sitten vilkuilla neuvottomina toisiinsa. Tähdet peittäneet pilvet olivat revenneet ja nyt heidän päälleen kaadettiin vettä oikein urakalla.
   
”No, eipä tässä varmaan mitään asialle voida tehdä”, tuumasi Elena kahden muun harmiksi, jotka olivat odottaneen Elenan päästävän taas suustaan jonkun neronleimauksen, jolla tästäkin selvittäisiin. ”Senkus tungetaan päämmekin makuupussien sisään ja toivotaan, ettei tulla kipeiksi”, Elena virnisti.
   
Mariella huokaisi käyden takaisin makuulle ja kiemurteli niin syvälle makuupussiinsa kuin pystyi. Lopulta hänestä ei näkynyt enää hiustupsuakaan ja tyttö toivoi, ettei häneltä loppuisi jossain vaiheessa yötä happi kesken. Sade rummutti hänen makuupussiaan, muttei ainakaan ollut vielä tullut läpi. Toivottavasti ei tule vastakaan, mietti Mariella upotessaan nopeasti päivän kävelyn uuvuttamana rauhattomaan, sateentäyteiseen uneen.

*

”Herätys”, kuului Elenan kirkas ääni Mariellan unen läpi. Sade oli lakannut ja nyt lato kylpi valossa. ”Ulkona on sateenkaari!” kailotti Elena sitten ja Mariella kaivautui vastahakoisesti ulos makuupussinsa uumenista hengittäen ahneesti raikasta ilmaa, joka oli aivan toista kuin se ummehtuneen hajun täyteinen ilma, jota Mariella oli saanut koko yön hengittää.
   
Mariella venytteli selkäänsä ja niskojaan kuullen paikkojensa raksuvan inhottavasti. Hänen selkäänsä sattui vihlovasti ja hän päätti, ettei enää koskaan nukkuisi vanhan ladon lattialla vesisateessa pelkässä ohuessa makuupussissa ilman tyynyä. Ainakaan sade ei ollut tullut läpi, Mariella huomasi ilokseen tajutessaan olevansa yhä täysin kuiva.
   
Jasparin laita oli toisin. Mariella ei voinut olla kikattamatta hitusen tajutessaan Jasparin olevan kuin kärsivä uitettu koira. Pojan hiukset olivat liimaantuneet päätä myöten ja ne tippuivat edelleen vettä muutenkin kostealle hupparille.
   
Jaspar irvisti Mariellan ilolle ja aivasti kuuluvasti.
   
”Terveydeksi!” Elena hihkaisi pirteästi itse täysin kuivana ansaiten pojalta ärtyneen katseen. Jaspar nappasi pahantuulisena foliopaketin repustaan ja alkoi mutustaa yön aikana jokseenkin epämääräisen näköisiksi muuttunutta leipää. Mariella ja Elena ryöstivät paketista itselleenkin aamupalat ja hiljaisina he tekivät selvää koko paketista.
   
”Meidän on paras mennä ensi yöksi takaisin kotiin, koska ainakin minun evääni loppuivat tässä”, Jaspar totesi tunkiessaan pieneksi palloksi rytättyä foliota reppunsa sivutaskuun.
   
”Minulla on samanlainen paketti itsellänikin mukana”, totesi Elena iloisesti ja Jaspar huokaisi pettyneenä. Poika oli kai laskenut sen varaan, että pääsisi pois tältä hullulta retkeltä nyt, kun hänen eväänsäkin olivat loppuneet.
   
”Emme kai me nyt tähän tönöön tämän pidemmäksi jäädä?” Jaspar kysyi ja molempien seuralaistensa iloksi Elena ilmoitti, että he jatkaisivat matkaa heti kun saisivat tavarat takaisin pakattua. ”Minne me sitten menemme?” Jaspar tajusi kuitenkin kysyä jokseenkin pelokkaan ilmeen kohotessa kasvoilleen ja Mariellakin terästäytyi kuuntelemaan jatkosuunnitelmia lopettaen makuupussinsa tunkemisen siihen pikkuruiseen pussiin, jossa niitä kuljetettiin, vaikkei hän toisaalta tiennyt, tahtoiko edes kuulla vastausta.
   
”Me menemme sateenkaaren päähän”, Elena ilmoitti huolettomasti pistäessään oman makuupussinsa repun pohjalle. Jaspar ja Mariella vaihtoivat hämmästyneet katseet ja sitten Jaspar sanoi varovaiseen sävyyn:
   
”Elena, sateenkaari on pelkkä heijastus. Ei sillä ole mitään konkreettista ja löydettävää päätä yhtään missään.”
   
”Tuo on pelkkää tiedemiesten hölynpölyä. Eihän sitä ikinä tiedä, mitä etsivä löytää”, Elena puolustautui ja Jaspar ja Mariella tajusivat, etteivät saisi millään Elenan päätä käännytettyä, niin kuin yleensäkään.
   
Niinpä kolmikko löysi itsensä pian kirkkaasta auringonpaisteesta keskellä peltoa sateenkaaren häämöttäessä jossain sen laitamilla, mutta kuitenkin täysin ulottumattomissa.
   
”Se varmaan ehtii haihtua ennen kuin pääsemme edes puoleen väliin peltoa tuohon suuntaan”, Jaspar totesi jälleen kovin pessimistisenä viittoen jonnekin sateenkaareen suuntaan.
   
”Se minnekään katoa”, Elena totesi hyväntuulisesti hypähtäen ruohoiselta penkalta, jolla lato seisoi, suoraan mutaiseen liejuun, joksi pelto yön sateista oli muuttunut.
   
”Sinä olet hullu”, kommentoi Jaspar vetäessään yllättyneen Mariellan reppuselkäänsä antaen reppunsa jälleen tytön käsiin.
   
”Et sinä minua jaksa kauaa kantaa”, Mariella protestoi kauhistuneena ja sekä Jaspar että Elena hihkuivat innoissaan Mariellan sanottua tällä kertaa kokonaisen lauseen. Mariella piilotti punastumisensa Jasparin niskaan.
   
”Jaskanpas, sinä olet suunnilleen yhtä painava kuin muutama höyhen”, Jaspar totesi tavattoman iloiseksi muuttuneena, eikä antanut Mariellalle mahdollisuuttakaan kävellä omin jaloin ja pilata kenkiään.
   
Ja niin he kävelivät jälleen kävelemästä päästyään. Noin parinkymmenen minuutin päästä he tulivat jättimäisen pellon laitaan ja Mariella rimpuili heti irti Jasparin vahvasta otteesta palauttaen pojan repun itsensä tilalle. Vaikka kaukaa oli näyttänyt, että sateenkaari sijaitsisi suunnilleen pellon laidassa, nyt se näytti olevan jossain heidän edessään risteilevien katujen ja niiden vierillä olevien talojen takana.
   
”Huomaatko nyt, meillä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä lähellekään sateenkaarta”, Jaspar sanoi Elenalle jokseenkin voitonriemuisesti.
   
Elena ei kuitenkaan lannistunut tippaakaan ja niinpä kolmikko lähti etsimään tietään sateenkaaren luokse sokkeloisten katujen uumenista. Mariellalla ei ollut pienintäkään hajua missä he olivat tai miten sieltä pääsisi kotiin, mutta hän ei jaksanut huolestua. Elena kuitenkin löytäisi heille tien takaisin ja jos ei löytäisi, kyllä he ominkin avuin onnistuisivat takaisin pääsemään.
   
Jaspar alkoi pikkuhiljaa väsyä kävelemiseen ja Mariella pelkäsi uuvuttaneensa poikaa liikaa jäätyään niin pitkäksi aikaa tämän reppuselkään. Hänellä itsellään ei ollut mitään vaikeuksia seurata ylienergisenä poukkoilevaa Elenaa, joka ei varmastikaan edes tiennyt, mitä väsymys tarkoittaa, mutta Jasparin askeleet olivat muuttuneet laahustaviksi.
   
”Jaksatko?” Mariella kysyi jättäytyen itsekin vähän jälkeen Elenasta kävelläkseen hetken samaa matkaa muutaman askelen jäljessä tallustavan Jasparin kanssa.
   
”Totta kai”, Jaspar sanoi muuttaen nopeasti askelensa takaisin reippaiksi, muttei kuitenkaan tarpeeksi nopeiksi saavuttaakseen Elenan. ”Miksi sinä puhut nykyään jatkuvasti?” Jaspar kysyi sitten rypistäen kulmiaan sen merkiksi, ettei ihan ymmärtänyt.
   
”Eikö se olekaan hyvä juttu?” Mariella kysyi huvittuneena. Oli se kumma, että ensin yritettiin kissojen ja koirien kanssa saada häntä puhumaan ja sitten kun hän puhui, se oli kaikkien mielestä jotenkin kovin outoa.
   
”Tietenkin on!” Jaspar huudahti kiireesti ja Mariellaa nauratti. ”Se on vain outoa. Miksi sinä aloit tuosta noin vain puhua?”
   
”Tuli asiaa”, Mariella virnisti ja Jaspar naurahti.
   
Siinä vaiheessa monta askelta heidän edessään kulkeva, ruskaisia vaahteranlehtiä haltioissaan hiuksiinsa tunkenut Elenakin tajusi mitä hänen takanaan oli meneillään ja kääntyi töksähtäen heidän eteensä. Mariella ja Jaspar olivat törmätä äkkipysähdyksen tehneeseen enkeliin, mutta ehtivät juuri ja juuri jarruttaa ennen lähellä olevaa kolaria.
 
”Täällä te vain juttelette minun selkäni takana!” Elena sanoi heille kipakalla äänensävyllä käännyttyään ympäri katsomaan ystäviään. Torulta vei kuitenkin terän Elenan kasvoilla oleva ikihymy, joka oli tällä kertaa tavallistakin leveämpi. ”Jaspar, miten sinä teit sen?”
   
Jaspar näytti vähän vaivaantuneelta tietämättä selvästikään, mitä sanoisi. Pojan kasvoilla oli kuitenkin varsin voitonriemuinen hymy, kun hän totesi pienesti naurahtaen:
   
”Olin väsynyt. Mariella huolestui.”
   
Mariellaa alkoi ärsyttää, kun toiset puhuivat hänestä kuin hän ei olisi paikalla ollenkaan. Hattuaan mielenosoituksellisesti suoristaen hän sanoi ylpeästi:
   
”Kai minä nyt saan puhua, jos tahdon.”
   
”Minun käsittääkseni olet aina tahtonut olla salaperäinen”, Elena pohdiskeli toisella suupielellään hymyillen.
   
”Joten?” Mariella totesi kuivasti ymmärtämättä, mitä toinen lauseellaan oikein ajoi takaa.
   
”Sitä vain, että menetit viimeisetkin salaperäisyytesi rippeet alkamalla puhua”, Elena sanoi virnuillen nyt koko kasvojensa leveydeltä.
   
”Minä kun luulin, että halusit saada minut taas puhumaan. Tahdotko sittenkin, että alan liimata jälleen huuliani yhteen?” Mariella kysyi murhaavalla äänensävyllä, joka oli muuttunut käheäksi ja matalaksi niin suuttumuksesta kuin puhumisen aiheuttamasta rasituksestakin.
   
”Sinulla ei ole liimaa mukanasi”, totesi Elena omahyväisesti.
   
”Odotas vain, kun päästään kotiin.”
   
Siinä vaiheessa huolestuneen näköinen Jaspar puuttui puheeseen.
   
”Minä en todellakaan tiedä, miksi te tappelette näin typerästä asiasta, mutta sen tiedän, että Mariellan puhuminen on vain ja ainoastaan hyvä juttu. Kuka tahansa tuntematon tyyppi saattaa olla salaperäinen vaikka millä tavalla, mutta kun hänet oppii tuntemaan, kaikki salaperäisyys karisee pois sitä mukaan, mitä enemmän tutustuu. Samoin käy Mariellankin kanssa; kun näin hänet ensimmäistä kertaa, en ollut koskaan nähnyt mitään yhtä salaperäistä ja hän säilyi sellaisena aina siihen asti, kunnes tapasin teidät siellä hiekkatiellä. Hän ei puhunut silloinkaan, mutta salaperäisyyden verho, näin runollisesti sanottuna, aukesi hieman, mutta minusta se oli vain mukava juttu. Kukapa muka ei tahtoisi ratkaista arvoitusta, jonka on tottunut näkemään päivittäin koulun käytävillä? Sitä paitsi minusta oli jännittävää, että juuri minä olin se, joka teidät sieltä löysi. Mariellasta puhutaan sen verran paljon, että kuka tahansa muukin olisi antanut aika paljon päästäkseen selvittämään puhumattoman tytön arvoitusta”, Jasparin dramaattisella, mutta huvittuneisuudella värittämällä äänellä kertoma tarina keskeytyi, kun Mariella sanoi säikähtäneenä päälle:
   
”Minusta puhutaan paljon?”
   
Mariella näytti tavattoman hämmentyneeltä ja Jasparia nauratti.
   
”Mariella, meidän koulumme on pieni ja jokainen näkee päivittäin hattupäisen, mustiin pukeutuneen tytön, joka ei ole koskaan puhunut kellekään halaistua sanaa. Luulitko todella, että pääsisit tuollaisena pakoon juoruja?” poika kysyi huvittuneena.
   
Mariella kohautti lamaantuneena olkiaan viitaten Jasparia jatkamaan tarinaansa.
   
”Niin, että yhtä kaikki minä olin tavattoman iloinen, kun Mariella sitten lopulta alkoi puhua, ensin vähän ja nyt jo lähestulkoon normaalisti. Minusta minun ja sinun, Elena, pitäisi olla oikeasti iloisia siitä, että Mariella on päättänyt puhua juuri meille sen jälkeen, kun on ollut kymmenen vuotta puhumatta edes äidilleen”, Jaspar lopetti.
   
”En minä ole mikään palkinto”, Mariella mutisi punastuneena.
   
”No johan oli vuodatus”, Elena puolestaan totesi huvittuneella äänellä. ”Tietenkin minä osaan arvostaa sitä, että Mariella puhuu meille, senhän takia minä täällä olenkin. Kunhan kiusasin ja Mariella otti sen vakavammin kuin ennakoin. Ei minun ollut tarkoitus suututtaa.”
   
”Anteeksi”, Mariella sanoi ja kun Elena oli vastannut samoin, hän jatkoi: ”Miten niin olet täällä minua varten?”
   
Elena hymyili salamyhkäisesti.
   
”Se jääköön minun salaisuudekseni.”
   
Asioiden saamasta käänteestä hämmentyneen näköinen Jaspar osoitti taivaanrantaa heidän takanaan ja voitonriemuinen hymy levisi hänen kasvoilleen.
   
”Sateenkaari on kadonnut”, poika ilmoitti pienen naurahduksen saattelemana.
   
Elena kiepsahti ympäri ja katsoi pettyneenä sateenkaaretonta, sinistä taivasta.
   
”Sitten me kai lähdetään kotiin”, Elena totesi ja niin kolmikko lähti kävelemään suunnilleen siihen suuntaan missä olettivat kodin olevan.
Oh sadness I'm your girl

Jinmuru

  • Fangirl
  • ***
  • Viestejä: 1 323
  • Ava (c) Okakettu
    • Tumblr
Vs: Sateenvarjoenkeli, 3/5 12.5.!
« Vastaus #15 : 02.06.2010 20:21:53 »
Oih... <33

Tosi ihana luku taas! ^^ Varsinkin tuo lopun keskustelu, tosi hyvä!

Jatkoaaaaaa...! :-*

Naava

  • No-Life
  • ***
  • Viestejä: 49
  • Mitäpä siihen lisäämään.
Vs: Sateenvarjoenkeli, 3/5 12.5.!
« Vastaus #16 : 14.06.2010 11:31:40 »
Apua. Mariella puhuu. Ja nauraa. Ääh.

Ihan oikeasti pidin tästä luvusta tosi paljon ja rakentava lähti näin hetkeksi lomalle Japaniin, Hokkaidon saarelle...

Naava Kiittää! x__x
Vain kuolleen ruumiini ylitse (mutta siinä ei kai olisi tarpeeksi haastetta?)

Ristiriita

  • Muumikuningatar
  • ***
  • Viestejä: 1 108
Vs: Sateenvarjoenkeli, 3/5 12.5.!
« Vastaus #17 : 20.06.2010 23:34:36 »
Oih, tää osa sai mut taas kerran naureskelemaan ja awwittelemaan. <3

Mariellan kirje äidilleen oli ihana. Se oli yksi sellainen pakko nauraa-kohta. Aivan ihana.

Sitten:

Lainaus
”Oli synkkä ja myrskyinen yö – ”, Jaspar aloitti, muttei ehtinyt jatkaa pidemmälle, ennen kuin Mariella purskahti nauruun.

Joo, mäkin purskahdin nauruun. Meillä kavereiden kanssa suurinpiirtein 90% kummitustarinoista alkaa samalla tavalla. : D Tosi hyvin oot luonu tähän sellasta aitoudentunnetta ja silleen.

Lisäks karkaaminen on tosi hyvä juonenkäänne. Mäkin haluaisin että joku joskus tulis herättää mut tollein vaan et hei, nyt karataan. :D Vähän ois ihanaa. Mä tosin olen karannut kerran ja sillon kun karkaa, niin tulee sellanen tosi ihmeellinen vapaudentunne, että jes nyt mä voin tehdä mitä vaan, mä olen nyt totaalisen vapaa yms. yms. Se on tosi voimakas tunne.
Mutta siis, mä en usko että kukaan voi karata ilman että se tunne tulee ja se olikin ehkä yks mitä mä jäin tästä nyt vähän kaipaamaan.

Kiitos ja jatkoa
 ~Ristiriita~

P.S. Otsikkoa voisi päivittää? ;)

// Edit. Niin ja juu, se jäi kanssa sanomatta että oli kiva kun mainittiin tavallaan tää otsikko silleen ohimennen "sateenvarjoenkeli". Jätti kivan kauniin tunteen.
« Viimeksi muokattu: 20.06.2010 23:40:45 kirjoittanut Ristiriita »
"There's life under the blah blah blah."

Haava

  • hallansininen
  • ***
  • Viestejä: 355
  • juoksepoistyttö
    • where did the party go
Vs: Sateenvarjoenkeli, 3/5 12.5.!
« Vastaus #18 : 21.06.2010 13:13:24 »
A/N: Kappas, olen tosiaan unohtanut päivittää otsikon. :'DD Voi ei, kamalaa. Nyt sitten viimeistä viedään, huuuuh.

Jinmaru-Chan, hihii, kiva että kelpaa. ^^ Kiitos!

Naava, :'D Kiva että tykkäsit, kiitos kommentista!

macaron, et sitten naura jos menee väärin, mutta olet ihan varmana Nami. :'D Vai mitä? Heei, mä en löytänyt sitä jaksakohtaa. :'D Että nyt siellä sitten seikkailee kirjoitusvirhe, surullista. Mutta hahaa, kiva että kelpaa, kiitos kommentista! ♥

Ristiriita, nanaa, en osaa nyt sanoa taas mitään. :'D Kiitos ihanaisen pitkästä kommentista, kiva että tykkäät!

TYTTYDYY, viimeinen luku!! Olen opiskellut vain vuoden ranskaa, joten en ole täysin varma tuosa kohdasta mikä siellä on, mutta lyhyesti selitettynä: au revoir=näkemiin (eli tyyppi tullaan todennäköisesti vielä joskus tapaamaan uudestaan) ja adieu=hyvästi (eli välttämättä ei tavata enää). Että sitten kun tuo kohta tulee eteen, niin ette mene ihan hämillenne. :'D

Ja mun on ihan pakko kertoa, että opin soittamaan Mariellan pianolla! Jeij. ^^

5. luku – Juttelijat

Hyvin monen askeleen, hyvin monen suunnanvaihdoksen ja hyvin monen eksymisen jälkeen kolmikko pääsi viimein takaisin kotikulmilleen. Ilta hämärsi, mutta pimeä ei ollut vielä laskeutunut kunnolla peittämään lähiötä alleen.
  
”Tule Mariellalle hetkeksi”, Elena sanoi muitta mutkitta sateenvarjonsa kanssa tienlaidassa kuin parhainkin liikennemerkki hohtaen Mariellan mielipidettä kyselemättä Jasparille, joka oli kääntymässä vastahakoisen oloisena seuraavasta risteyksestä eri suuntaan kuin tytöt päästäkseen omaan kotiinsa.
  
Jaspar vilkaisi kysyvänä Mariellaa, joka nyökkäsi ajateltuaan itse samaa ja niin poika vaihtoi lähestulkoon huojentuneena suuntaansa seuratakseen ystäviään. Ilme jäi mietityttämään Mariellaa, joka arveli, että pojalla oli varmaan jonkinlaisia ongelmia kotonaan. Niiden takia hän oli luultavasti suostunut karkaamaankin tyttöjen mukana, eihän kukaan täysjärkinen nyt lähtenyt noin vain kahden lähes tuntemattoman mukaan kokonaiseksi kahdeksi päiväksi pois, joista toinen oli vieläpä koulupäivä. Jälkimmäiselle Mariella ei ollut itsekään suonut edes ajatusta, kukaan ei välittäisi kuitenkaan pahemmin, oli hän koulussa tai ei. Mariella toivoi vain, ettei hänen äitinsä olisi kovin vihainen heidän pikku lintsaamisestaan.
  
Jostain sisältä kuuluva ovikellon pirahdus havahdutti Mariellan hereille sivupoluille harhautuneista ajatuksistaan ja hän tajusi heidän edenneen jo hänen kotiovelleen asti. Sisältä kuuluivat nopeat ja rauhattomat askeleet ja niistä Mariella aavisti jo etukäteen, ettei äiti tulisi olemaan kovinkaan hyvällä tuulella.
  
”Missäs sitä ollaan oltu?!” Niina huudahti heti saatuaan oven edes rakoselleen ja Mariella pujahti nopeasti Elenan selän taakse sateenvarjoa väistellen, jotta äiti tajuaisi syyttää enkeliä hänen sijastaan. Sitten Niina huomasi Jasparin ja näytti suorastaan nolostuvan kimpaannuttuaan tuntemattoman ihmisen edessä. Jasparkin näytti vähän nolostuneelta ja hänkin astui askeleen taaksepäin harkiten selkeästi karkuun juoksemista.
  
Elena ei kuitenkaan osoittanut edes pienellä eleellä olevansa millään tapaa hermostunut tai pelokas tai mitään muuta, mitä enkelit eivät tavallisestikaan olleet. Sen sijaan hän näytti seisovan selkä suorana tekojensa takana häpeämättä yhtäkään.
  
”Minusta tuntuu, että pieni karkuretkemme teki tyttärellenne oikein hyvää, joten sinuna en kyllä hermostuisi yhtään. Jos kuitenkin haluat purkaa kiukkuanne ja huoltanne jonnekin katoamisestamme, voitte syyttää minua, koska minähän koko jutun keksin”, Elena sanoi lojaalisti hymyillen kauneinta enkelihymyään, jonka edessä jäävuorikin olisi sulanut pelkäksi surkeaksi lätäköksi.
  
Niina näytti heti paljon lauhkeammalta, mutta siirsi katseensa kuitenkin kysyvänä Mariellaan nähdäkseen Elenan sanoman käytännössä. Myös Elena vilkaisi ystäväänsä käskevästi ja tyttö ymmärsi sen sanomattakin käskyksi puhua.
  
”Hei, äiti”, Mariella sanoi hiljaa jokseenkin käheällä äänellään katsoen äitiään vakavana suoraan silmiin.
  
Niina näytti siltä, että ellei joku toimisi nopeasti, hän pyörtyisi pian suoraan eteisen kovalle kivilattialle. Jaspar liikahteli levottomasti osaksi valmiina syöksymään apuun, mikäli näin kävisi ja osaksi vaivaantuneena joutuessaan todistamaan vastaavaa perhetapahtumaa ja Elena hymyili suorastaan ällöttävän itsetietoisesti. Mariellakin hymyili kokeilevasti ja huomasi pian joutuneensa keskelle äitinsä lämmintä syleilyä, joka oli tipauttaa heidät molemmat lähestulkoon kuistilta alas Elenan tehtyä ovela väistöliike välttyäkseen kaksikon väliin jäämistä.
  
”Sinä puhut!” äiti huudahti ja äänen vapinasta Mariella tajusi kauhukseen tämän alkaneen nyyhkyttää. Epävarmana Mariella hieroi pyörivin liikkein äitinsä selkää koettaen rauhoittaa häntä ja kohta Niina jo vetäytyikin kauemmas pyyhkien silmiään vähän häpeilevän näköisen.
  
Seuraavaksi Niina käänsi onnellisesti hymyilevät kasvonsa Elenaan.
  
”Olen valtavassa kiitollisuudenvelassa sinulle. Kuinka voin koskaan korvata tämän?”
  
”Ei sinun tarvitse, minä halusin saada hänet puhumaan ihan yhtä paljon kuin sinäkin”, Elena vakuutti aurinkoisesti hymyillen. ”Eikä kaikki kunnia todellakaan kuulu minulle, ilman Jasparia Mariella ei välttämättä olisi puhua pukahtanut ollenkaan.”
  
Jaspar näytti entistä vaivaantuneemmalta Mariellan äidin kiitellessä vuolaasti häntäkin ja otti kehut vastaan epäluonteenomaisen vaatimattomasti.
  
Sitten Niina tajusi pidätelleensä kolmikkoa ovensuussa jo tarpeeksi pitkään ja hoputti heidät nopeasti sisälle, keitti heille teetä ja teki voileipiä ja kyseli kaiken mahdollisen ja mahdottoman heidän pikku retkestään näyttäen onnellisemmalta kuin koskaan Mariellan isän kuoleman jälkeen. Kun kolmikko oli menossa yläkertaan, Niina pyysi tytärtään jäämään hetkeksi keittiöön kanssaan juttelemaan.
  
”Et arvaakaan miten onnellinen olen, kun suostut taas puhumaan. En edes odota, että alkaisit pölpöttää heti kaikkea samalla tavalla kuin pienenä ennen paperiliiman kuvioihin tulemista, mutta olen iloinen, jos juttelet edes vähän aina silloin tällöin”, äiti sanoi Mariellalle lähes tyhjä teekuppi kädessään työtasoon nojaten.
  
”Totta kai juttelen”, Mariella sanoi hymyillen ja oli jo kääntymässä poispäin seuratakseen ystäviään huoneeseensa ennen kuin Niina tarttui lempeästi hänen käteensä pidätelläkseen häntä luonaan vielä hetken.
  
”Anteeksi, kun kivahdin sinulle silloin kun olit pieni. Et voi edes kuvitella, miten paljon olen katunut sitä joka ikinen päivä näiden puhumattomien vuosiesi aikana. En ole ollut kovin hyvä äiti”, nainen sanoi kyynelet silmäkulmissaan jälleen kimallellen.
  
Mariella sulki nopeasti äitinsä tiukkaan halaukseen.
  
”Sinä olet ollut maailman paras äiti! Minä se tässä huono tytär olen ollut, annathan anteeksi?” Mariella anoi kasvot Niinan siniseen villapaitaan uponneena.
  
”Tietenkin annan. Menehän nyt, ystäväsi varmasti odottavat jo”, Niina patisti ja Mariella lähti iloisesti portaita kohti, mutta hänet keskeytettiin taas. ”Mariella muuten”, kuului äidin ilkikurinen ääni jostain takaa ja Mariella kääntyi kysyvänä katsomaan puhujaa. ”Se Jaspar on aikamoinen söpöläinen.”
  
Mariella näytti äidilleen nauraen kieltä ja juoksi sitten portaat ylös monta askelta kerrallaan tupsahtaen muutamassa sekunnissa keskelle huonettaan, jonka tunnelma oli yllättävän vihamielinen. Jaspar tutkaili mitään näkemättömin silmin Mariellan pursuilevaa kirjahyllyä ja Elena katseli muka kovinkin kiinnostuneena ikkunasta pimeyteen, josta tyttö erotti ainoastaan heijastuksen omista kasvoistaan.
  
”Mikäs nyt on?” Mariella kysyi ihmeissään painaessaan oven takaisin kiinni.
  
”Ei mikään”, Elena sanoi pirteällä äänellä, josta kuulsi selkeästi läpi sen aitouden puute ja hymyili väkinäisesti.
  
”Ei niin”, komppasi Jaspar ilmeettömällä, ei kovinkaan vakuuttavalla äänellä kääntyen pois kirjahyllyltä.
  
Mariella kohautti olkiaan jaksamatta pilata iloaan syventymällä toisten riitoihin, joita he eivät selvästikään halunneet hänelle kertoa ja hyppäsi nojatuoliinsa avaten painoksensa Jumalat juhlivat öisin -kirjasta.
  
”Miksi sinä luet samaa kirjaa useampaan kertaan?” Elena kysyi selkeästi haluten vain vaihtaa puheenaihetta.
  
Tämä on lempikirjani ja hyvät kirjat luetaan enemmän kuin kerran”, Mariella totesi kuin itsestäänselvyytenä.
  
”Ai”, Elena totesi välinpitämättömästi kuin ei olisi vastausta kuullutkaan ja alkoi räpeltää Mariellan mankkaa koettaen saada sen pitämään ääntä ja hätkähti voimakkaasti kun kaiuttimista alkoi soida Ultra Bran kokoelma-albumin ykköslevy. Jaspar puolestaan oli hipelöinyt hajamielisesti Mariellan sängyllä sen yläpuolella seinässä olevaa mustaa unisiepparia ja nyhtäsi vahingossa yhden nahkanauhoista riippuvista höyhenistä irti säikähdettyään itsekin yllättävää ääntä.
  
”Anteeksi”, Jaspar sanoi nopeasti tarkoittamatta sitä ja vei höyhenen roskikseen istahtaen sitten takaisin mustalle päiväpeitteelle käyden seuraavaksi sen päällä loikoilevan pehmolelupantterin kimppuun.
  
”Ei se mitään. Mikä ihme teitä oikein vaivaa?” Mariella kysyi tällä kertaa tosissaan. Hän ei jaksaisi katsella ystäviensä epämääräistä apaattisuutta enää hetkeäkään.
  
Elena oli kelannut levyn suoraan neloskappaleeseen ja lauleskeli omissa ajatuksissaan heiluen mukana.
  
”Sinä lähdit pois, minä katselin parvekkeelta…”
  
”Pistä se pois!” Jaspar kivahti äkkiä kesken kertosäkeen vastaamatta Mariellan kysymykseen. Elena totteli empimättä ymmärtäen heti, mitä varten Jaspar tahtoi niin. Mariella ei ymmärtänyt ja sekös häntä kismittikin.
  
”Mitä täällä tapahtuu?!” Mariella huudahti niin voimakkaasti kuin hänen äänensä salli ystäviensä aiheuttaman metelin ylitse ja molemmat sävähtivät kuin sähköiskusta ja jämähtivät sitten liikkumattomiksi kuin parhaatkin patsaat.
  
”Miten niin?” Elena kysyi muka kovinkin viattomalla äänellä.
  
Mariella tuhahti äänekkäästi.
  
”Vai että miten niin. Mitäköhän miten niin? Te olette molemmat kuin säikkyjä peuroja ajovaloissa enkä minä aio katsella tuota enää sekuntiakaan kauempaa. Joko selitätte minulle mikä teillä on tai…” – Mariella mietti hetken toista vaihtoehtoa – ”tai sitten selitätte mikä teillä on”, tyttö virnisti keksimättä yhtäkään asiaa, jonka hänen ystävänsä olisivat voineet tehdä salaisuutensa paljastamisen lisäksi.
  
”Sanotaanko vaikka näin, että saat kyllä tietää hyvinkin pian, vaikkemme nyt mitään kertoisikaan”, Jaspar sanoi äärimmäisen katkeralla äänellä nyppien pakonomaisesti yhä sylissään olevan pehmopantterin turkkia.
  
”Jaspar on oikeassa”, Elena vahvisti jostain syystä melko surullisen näköisenä.
  
Mariella tajusi harmikseen, että hänen olisi täysin turha yrittää vängätä kummaltakaan enää yhtään tarkempaa vastausta.
  
”No, sitten voitte yhtä hyvin lopettaa noin epäluonnollisina olemisen, jos kerran asialle ei mahda mitään”, Mariella sanoi niin reippaasti kuin jälleen liiallisesta puhumisestaan käheytyneellä äänellään vain pystyi.
  
”Itse asiassa mahtaisi kyllä”, Jaspar tokaisi kuivasti katse tiukasti pehmopantterin karvaisessa pinnassa.
  
”Eikä mahda”, napautti Elena tiukasti ja Jaspar mulkaisi tyttöä murhaavasti.
  
”Sama se, nyt lopetatte!” sanoi Mariella niin käskevällä äänellä kuin vain sai aikaiseksi. ”Nyt tehdään jotain kivaa.”
  
”Niin kuin mitä?” Jaspar kysyi epäilevästi näyttäen juuri siltä, ettei kivoinkaan tekeminen ilahduttaisi häntä juuri nyt ollenkaan.
  
”Jutellaan”, Mariella ehdotti paremman puutteessa ja Jasparilta pääsi syvä huokaus, joka ilmaisi selkeästi, mitä mieltä hän toisen ehdotuksesta oli. ”Keksi itse parempaa, jos ei kelpaa”, Mariella totesi loukkaantuneena.
  
”En keksi”, Jaspar mutisi.
  
”Älä sitten valita”, Mariella sanoi terävästi.
  
”Eli nyt me jutellaan”, Elena sanoi keskeyttäen alkavan sanasodan yrittäen loihtia samalla kasvoilleen sen hänelle kovin luonteenomaisen iloisen ilmeen onnistumatta siinä nimeksikään. ”Mistä?”
  
”En minä tiedä”, Mariella totesi tuskastuneena ja istahti mustalle matolleen näpräten ajattelematta sen pintaa.
  
Elena siirtyi pois mankan luota istuen itsekin.
  
”Sinä voisit vaikka kertoa meille, miksi silloin aikoinasi lopetit puhumisen”, Jaspar ehdotti liukuen itsekin lelupantteri yhä sylissään lattialle nojaten selkänsä sängyn reunaan.
  
”Eikö Elena muka tiedä?” Mariella kysyi hämmentyneenä.
  
”Et sinä ole minulle koskaan kertonut”, Elena totesi viattomasti ja Mariella tajusi vasta myöhemmin, ettei se ollut edes ollut minkäänlainen vastaus kysymykseen, kiertoilmaus vain. Mitäpä enkelit eivät tietäisi.
  
”No, voisinhan minä kertoa”, Mariella sanoi molempien yllätykseksi – tuskin edes Elena oli tosissaan kuvitellut, että hattupää kertoisi heille todella tarinansa. Mariella kuitenkin alkoi kertoa yrittäen saada isänsä kuoleman, äitinsä hermostumisen ja kaiken siitä seuranneen niin lyhyeen muotoon kuin osasi, sillä hänen äänensä alkoi pikkuhiljaa kadota totaalisesti ja kurkkua koskea ikävästi. Hän oli puhunut sinä päivänä enemmän kuin viisivuotiaana oli ajatellut puhuvansa koko loppuelämänsä aikana.
  
”Johan oli”, sanoi Jaspar lyhyen Mariellan tarinaa seuranneen hiljaisuuden jälkeen näyttäen melko järkyttyneeltä. ”Olet sinä kyllä aika ihmeellinen tapaus”, Jaspar lisäsi vielä huvittunut hymynkare huulillaan.
  
”Kiitos vain”, Mariella naurahti. ”Minä olen teille muuten jättimäisen ison kiitoksen velkaa”, tyttö sanoi sitten vakavoituen.
  
”Miten niin?” Elena kysyi vähän vältellen.
  
”No, ilman teitä minä varmaan istuisin tälläkin hetkellä mustassa nojatuolissani lukemassa jotain kirjaa huulet tiukasti yhteen liimattuina tai istuisin sängyssäni valvoen koko yön suklaamurupipareita mussuttaen. Oikeasti, kiitos. En minä enää edes tiedä, mitä ilman teitä tekisin”, Mariella tunnusti vähän vaikeasti.
  
Pian hän huomasi hämmennyksekseen, että Elenan silmäkulmissa kimalsi kristallinkirkkaita kyyneleitä. Eiväthän enkelit itke! Jasparkin muuttui viimeisten sanojen myötä äärimmäisen vaivaantuneeksi ja jostain Mariellalle täysin tuntemattomasta syystä pojan silmissä kyti pientä vihaisuutta, joka oli kohdistettu Elenaan. Jaspar tuijotti kyynelehtivää Elenaa suorastaan syyttävästi ja tyttö näytti painuvan epäluonteenomaisen heikkoon kasaan katseen alla.
  
Mariella huokaisi kuuluvasti vetääkseen molempien huomion takaisin itseensä keskeyttääkseen ikävän välikohtauksen ennen kuin se ehtisi kunnolla alkaakaan.
  
”Jos tämä jotenkin kuuluu taas siihen teidän riitaanne, niin te lupasitte jo lopettaa. Alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää, kun te alatte ihan hysteerisiksi suunnilleen kaikesta mitä sanon tai teen”, Mariella huomautti mahdollisimman kyllästyneellä äänellä.
  
Elena alkoi nopeasti pyyhkiä kyyneleitään ja Jaspar käänsi äkkiä katseensa jälleen leluun sylissään ja alkoi silitellä sen mustaa tekoturkkia vastapäivään katse jossain aivan muualla poissaolevan utuisena harhaillen.
  
”Olet oikeassa, ei kannata pilata iltaa tällaiseen”, Elena sanoi yrittäen pitää mahdollisimman hyvin äänensä vakaana ja vahvana ja onnistui siinä yllättävän hyvin. Tyttö onnistui jopa riipimään kasvoilleen jostain hymyn, joka muistutti tosin lähinnä kivuliasta irvistystä.
  
”Jep”, totesi Jaspar hiustensa alta osoittaen olevansa samaa mieltä ja Mariella huokaisi helpotuksesta toivoen todella, että hänen ystäviensä lupaus pitäisi tällä kertaa.
  
”No niin, sitten voidaan vaikka jutella lisää”, Mariella sanoi hymynkare huulillaan.
  
Jaspar vilkaisi Mariellan seinällä käyvää mustaa kelloa mietteliäänä. Se näytti yhdeksää.
  
”Minusta tuntuu, että minun on kohta pakko mennä kotiin, joten tämän illan juttelut taitavat olla tässä”, poika sanoi hyvin vastahakoisen näköisenä.
  
”Sitä ennen kerrot meille, mikset tahdo mennä kotiisi”, Mariella sanoi käskevään sävyyn ja huomatessaan pojan vastahankaisuuden hän lisäsi: ”Minäkin kerroin tarinani.”
  
”Hyvä on”, myöntyi Jaspar tajuttuaan vaatineensa samaa Mariellalta, mitä tyttö nyt vaati häneltä. Olisi enemmän kuin reilua kertoa, kun Mariellakin kerran oli ilman kummempia kiristyksiä loruillut heille tarinansa. ”No, äitini on psykiatri… Suoraan sanottuna, toisinaan minusta tuntuu, että hän välittää reilusti enemmän potilaidensa ongelmista kuin minun omistani koskaan. Hän on kai hyvin arvostettu alallaan ja hänen palkkansa hipovat huippulukemia ja hän tuntuu haluavan minustakin jonkun bisnesneron samaan aikaan kun minä kamppailen matikan kanssa hiki hatussa. Minä en oikeasti tajua siitä hölkäsen pöläystä, vaikka äidin mielestä siinä menestyminen olisi jotenkin kamalan ensisijaista. Hän mukaansa minä olen pelkkä surkea haihattelija iänikuisten piirrosteni kanssa, eikä minusta tule koskaan mitään ja sitä rataa. Se tuli jälleen puheeksi lauantai-iltana kun palasin Helsinki-reissultamme, josta en ollut kertonut etukäteen mitään ja se sai minut lähtemään äskeisellekin retkelle pahemmin mitään katumatta, koska se riita oli varmaan pahempi kuin koskaan ennen. Nyt minä pelkään, että äiti on ihan hirveän vihainen minulle ja suunnilleen potkaisee surkean haihattelijapoikansa samaa kyytiä ovesta ulos ennen kuin ehdin edes sisään astua, kun eihän minusta mitään tule”, Jaspar vuodatti katkerasti hiljentyneillä tytöille.
  
Elena kokosi itsensä ensimmäisenä ja kysyi järkevänä:
  
”Entä isäsi? Kai hänelläkin jotain sanottavaa asiaan on?”
  
”Isä painaa töissä suunnilleen kaksikymmentäneljä kautta seitsemän, että hän tuskin edes tietää, missä mennään”, Jaspar totesi. ”Ja ne harvat illat kun hän on kotona vanhempani viettävät tappelemalla, joten eivät he siinä minusta ehdi huolehtia.”
  
”Et sinä ole surkea haihattelija”, totesi Mariella yksinkertaisen koruttomasti heti saatuaan äänensä järkytykseltä takaisin poiketen aiheesta sen verran rajusti, että sai molemmat ystävänsä repeämään nauruun.
  
”Kiitos”, Jaspar sanoi toivuttuaan ensin naurukohtauksestaan vilpittömästi sanomaansa tarkoittaen. ”Mutta nyt minun on luultavasti ihan pakko lähteä. Pitäkää peukkuja, että olen hengissä vielä aamullakin”, poika totesi kuivasti ja nousi matolta.
  
”Heippa”, Mariella sanoi jaksamatta nousta matolta saattaakseen vieraansa ovelle. Kai Jaspar nyt sinne itsekin osaisi, iso poika jo.
  
”Au revoir”, Elena totesi vaisusti katse matossaan.
  
”Adieu”, sanoi Jaspar samaan aikaan kylmän ja hyvin surullisen näköisenä ja sillä hetkellä Mariellaa kismitti ankarasti se, ettei hän ollut ottanut kahdeksannen luokan vallinaisekseen ranskankurssia, vaikka sellainen olisi ollut tarjolla. Noiden sanojen taakse kätkeytyi nimittäin ilmiselvästi jokin tietty merkitys, joka siinä tilanteessa ei Mariellalle auennut ollenkaan.
  
”Mitä tuo tarkoitti?” Mariella kysyi, kun ulko-ovi alakerrassa oli pamahtanut kiinni, mutta Elena vaikeni kuin muuri. Mariellan mielestä oli suorastaan ilmiömäistä, miten tyttö höpötti kuin viimeistä päivää aina silloin kun ei pitäisi ja silloin, kun se olisi ollut suorastaan suotavaa, hänestä ei saanut ääntä irti kirveelläkään. Vaikka Mariellaa ei kieltämättä kyllä edes huvittanut kokeilla, saisiko hän Elenan lörpöttelemään kirveellä uhkaamalla. ”Hyvää yötä sitten”, Mariella sanoi nopeasti häätääkseen ylimääräiset häiritsevät ajatukset päästään tajuttuaan, että kello olisi pian yhdeksän ja seuraavana päivänä koulu alkaisi kahdeksalta. Normaalielämä ulkomaailmassa jatkui siitäkin huolimatta, että Mariellalla se oli keikahtanut täydellisen nurin niskoin sinä viikonloppuna, joka heidän osaltaan oli venähtänyt yhden päivän tavallista pidemmäksi.

*

Seuraava aamu valkeni kirkkaana ja kuulaana ja Mariella heräsi siihen tutun herätyskellon tutulla korvia riipivällä räminällä. Hetkeen hän ei ymmärtänyt mistään mitään, kaikki oli niin omituisen tavallista, että viime päivien tapahtumat tuntuivat melkeinpä unelta. Ainoa ero oli se, ettei Mariellan sängyssä ollut keksinmurusia ja että keskellä mattoa muutaman metrin päässä hänen sängystään oli edelleen nukkumisen jäljiltä sekaiseksi myllääntynyt kokoontaitettava matkasänky silmiä särkevän pirteillä lakanoilla. Mutta, Mariella huomasi hämmästyneenä, sänky oli tyhjä. Oliko Elena ehtinyt jo alakertaan asti syömään aamupalaa, vai mistä oli kyse?
  
Unenpöpperöisenä Mariella painoi paljaat jalkansa mustalle puulattialle ja värähti tuntiessaan sen kylmyyden. Hän totutteli hetken yllättävään pystyasentoon, joka sai veren syöksymään alaspäin ja näkökentän väliaikaisesti tummenemaan. Sitten tyttö lähti haparoivin askelin vieraansa sänkyä kohden ja tajusi puolen metrin päässä siitä, että kirkkaiden lakanoiden keskellä loisti Elenan sateenkaarimekko kauniisti laskostettuna ja että sen päälle oli laskettu valkeuttaan hohkaava paperilappunen, jota halkoivat Mariellan pöydältä napatulla vihreällä tussilla kirjoitetut tutut harakanvarpaat. Hämmentyneenä Mariella meni lähemmäs ja rojahti sitten natisevalle varasängylle istumaan nostaen varovaisesti lappusen käteensä aivan kuin peläten sen särkyvän riekaleiksi tai katoavan, ennen kuin hän ehtisi lukea sen.

Rakas Mariella,

minä lähden. Älä jää suremaan perääni, vaan katso eteenpäin ja jatka elämääsi kuin tähänkin asti, mutta älä unohda mitään oppimaasi. Puhu ja pukeudu väreihin, hanki uusia ystäviä ja sisusta ja maalaa huoneesi uudestaan. Tee se minun vuokseni, loppujen lopuksihan tämä on kuitenkin minun viimeinen toiveeni! Usko minua, näin on parempi.

Rakkaudella,
Elena


Paperi tipahti Mariellan kädessä ja vaivalloisesti hengittäen tyttö tajusi, ettei näkisi enkeliään enää koskaan. Miksi?

*

Mariella ei ehtinyt taaskaan kouluun ajoissa. Hetken hän oli jo harkinnut kokonaan pois jäämistä, mutta päättänyt sitten ryhdistäytyä Elenan pyynnöt verkkokalvolleen kuin puukolla kaiverrettuina ottaen ne käytäntöön saman tien. Siinä hän nyt sitten oli, englanninluokan oven takana odottamassa, että hänen koputukseensa reagoitaisiin jotenkin. Kovaäänisistä kuulutettava aamunavaus oli juuri loppunut, joten myöhästelijätkin päästettäisiin vihdoin luokkaan sisään. Sitten ovi avautuikin, englanninopettaja seisoi sen ja karmin välissä katsoen myöhästelijää automaattisen syyttävästi. Ilme kuitenkin haihtui heti hänen tajuttuaan, kuka oven takana oli ja hetken Mariella oli kuin ei kukaan, mutta siihen tyttö ei aikonut tällä kertaa alistua. Ei enää.
  
”Anteeksi että olen myöhässä”, Mariella sanoi kuuluvasti ja astui sisään luokkaan nauttien aikaansaamastaan kahahduksesta, jonka kahdenkymmenen päänkääntyminen ja yhtäaikainen yllättynyt hengähdys tuottivat. Tyttö tunsi, miten jokainen huoneessa olija tuijotti häntä kuin parhaintakin alienia ja hän otti katseet tyynesti vastaan kävellessään tyhjälle paikalle tismalleen luokan keskustassa suoristaen sateenkaarimekon helman ennen sen päälle istumista. Hän ei haluaisi kurtata niin kaunista mekkoa.
  
Englanninopettaja kokosi itsensä ennen suu auki toljottavia oppilaitaan ja aloitti puhumaan virallisella äänensävyllä vaihtaen englanninopettajan roolinsa heidän luokanvalvojakseen:
  
”No niin, minulla olisi teille nyt näin tunnin alkuun vähän luokanvalvoja-asiaa. Jokainen varmaan muistaa loppuviikolla luokkaamme ilahduttaneen Elenan?”
  
Jokainen nyökkäsi. Kukapa olisi voinut unohtaa? Mariellan mahaan kiertyi kipeä solmu hänen ajatellessaan enkeliä, joka oli vetänyt hänen elämänsä vaivattomasti pois raiteiltaan ja kadonnut sitten kuin tuhka tuuleen vaivautumatta päästämään junaa takaisin niille raiteille, joilla sen kuului jokainen päivä säännöllisesti ajaa.
  
”Kävi ilmi, ettei hän koskaan luokkaamme kuulunutkaan, hän vain ilmaantui tänne väittäen olevansa uusi oppilas, vaikkei kukaan ollut häntä koskaan tänne ilmoittanut viralliseksi oppilaaksi, vaikkakin ilmeisesti myös hänen lähipiirinsä kuvitteli hänen kuuluvan tänne. Saimme eilen myöhään illalla joltakin Elenan omaiselta tiedon, että hän on kuollut auto-onnettomuudessa, eikä siis tule kuulumaan joukkoomme vastedeskään. Esitän syvät pahoitteluni kaikille teille, jotka onnistuitte näiden muutaman päivän aikana tutustumaan häneen paremmin”, opettaja kertoi tunteettomalla äänellä silmät Mariellan suuntaan välkähtäen.
  
Sateenkaarimekkoon pukeutuneesta tytöstä tuntui, kuin hänen vatsassaan ollut solmu valuisi paraikaa jossain hänen varpaissaan muut sisäelimet muassaan ja että joku olisi iskenyt hänen aivoihinsa suuren rautanyrkin, joka puristi niin kovasti, ettei hän voinut ajatella mitään. Siinä hän vain istui, istui kuuntelemassa, miten hän ensimmäinen oikea ystävänsä oli noin vain kuollut. Mariellan mielestä yhtälö Elena plus kuolema oli mahdotonta ratkaista, tyttöhän oli ollut kuolematon, täynnä elämäniloa, sellainen, ettei mikään voisi koskaan ikinä latistaa häntä. Eivät sellaiset ihmiset noin vain kuolleet, sellaista ei yksinkertaisesti tapahtunut. Ei, ei, ei.
  
Lopputunti oli kidutusta. Mariella kuuli kuiskutukset kaikkialla ympärillään, näki myötätuntoiset katseet muista pulpeteista ja tunsi, miten opettajakin oli hänestä huolissaan. Siksi välituntikello oli hänelle kuin armahdus, poispääsy ahdistavasta vankilasta.
  
Jaspar, Mariella ajatteli noustessaan ylös tuoliltaan, minä tarvitsen Jasparin. Hän tiesi, että Elena lähtee.
  
Jaspar käveli häntä vastaan pihalla, poika oli tullut ulos toisesta ovesta. Sanaakaan sanomatta poika harppoi heitä erottavat askelet umpeen ja sulki Mariellan lämpimään syliinsä niin että hänen hattunsa valahti taikaraivolle ja sydämensä alkoi pamppailla viisi kertaa kovempaa kuin normaalisti. Mariellaa alkoi nyt ensimmäistä kertaa Elenan lähdön jälkeen itkettää ja Jaspar ojensi hänelle nenäliinan ennen kuin hän edes huomasi kyynelehtivänsä. Silmiään pyyhkien Mariella sanoi ääni itkusta vapisten:
  
”Sinä tiesit, että hän aikoi lähteä. Siitä te eilen tappelitte.”
  
Jaspar näytti jokseenkin vaivaantuneelta, mutta hän sanoi kuitenkin mahdollisimman lämpimään sävyyn:
  
”Niin tiesin ja minä yritin estää häntä. Yritin vedota kaikkeen, sinuun ja itseeni ja ties mihin, mutta tiedäthän hänet. Ei häntä voi estää pyörremyrskykään. Ja sitten hän meni ja jäi auton alle”, Jaspar sanoi hiljaa ja hetken päästä Mariella tajusi, että toisenkin hartiat olivat alkaneet vapista. Mariella astui askelen kauemmas voidakseen katsoa Jasparia silmiin.
  
”Tiedätkö, ei Elena ole kuollut”, Mariella sanoi ääni jälleen varmuutensa takaisin saaneena ja ennen kuin Jaspar ehti informoida hänen olevan täydellisen tärähtänyt ja kuuluvan vähintäänkin hullujenhuoneelle, tyttö jatkoi: ”Eivät enkelit kuole.”
  
Jaspar hymyili voimattomasti kyyneltensä lävitse.
  
”Niin kai sitten.”
  
”Oletko sinä kunnossa? Miten vanhempasi?” Mariella kysyi sitten muistettuaan mistä he edellisenä iltana olivat puhuneet.
  
”He eroavat. Isä muuttaa jonnekin Lontooseen työnsä perässä ja minä jään tänne. Ehkä saan joskus mahdollisuuden tutustua häneen uudestaan niin kuin poika isäänsä, mutta tällä hetkellä hän saa kyllä minun puolestani mennä sinne minne aurinko ei paista. Äiti muuten lupasi, että saan olla jatkossa niin surkea haihattelija kuin vain ikinä haluan, kunhan en enää koskaan katoa samalla tavalla kuin sunnuntaina”, Jaspar kertoi hymyillen ja kyynelteitään vähän häpeilevän näköisenä pyyhkien.
  
”Eli kaikki tarinat saivat onnellisen lopun ja nyt me elämme elämämme onnellisina loppuun asti?” Mariella varmisti virnistellen.
  
”Eivät aivan kaikki ole vielä saaneet onnellista loppuaan”, Jaspar huomautti hienoista, jostain hänen persoonansa ulkopuolelta revittyä leikillistä arvokkuutta äänessään.
  
”Mistä sinä puhut?” Mariella kysyi sydän jälleen epätahtiin pamppaillen, vaikka saattoikin arvata, mitä poika tarkoitti.
  
”Meistä”, Jaspar sanoi antaen vinon hymyn eksyä kasvoilleen ja kysyi: ”Olisiko kovin sopimatonta, jos suutelisin sinua nyt?”
  
”En usko”, Mariella naurahti hymyillen ja Jaspar kaappasi hänet uudestaan syliinsä painaen tytön huulet omilleen välittämättä tippaakaan hämmentyneistä katseista ja yllättyneistä vihellyksistä ympärillään.
  
Ja Mariella tiesi, että tämä loppu tulisi olemaan niin onnellinen kuin se vain vallitsevissa olosuhteissa saattoi olla ja että Elena katselisi heitä jostain pilven päältä äidillisesti hymyillen ja luultavasti sanoisi jollekin uusista ystävistään tutun omahyväisellä äänellään:
  
”Mitäs minä sanoin.”
  
Ja sitten Elena ehkä soittaisi enkelinharpullaan jonkun Ultra Bran kappaleen ja lentelisi ympäriinsä suojelemassa heitä kaikelta maailman pahuudelta varmistaen, että he todellakin saisivat onnellisen loppunsa.

Loppu

A/N2: Anteeksi toi loppu, meni ehkä hieman överiksi. :'D Mutta kommentoikaa, lapset. Hihi. Son loppu nyt.
Oh sadness I'm your girl

suklaaponi

  • ***
  • Viestejä: 51
Vs: Sateenvarjoenkeli, 5/5
« Vastaus #19 : 21.06.2010 14:24:46 »
Voih. Voih, että tää loppu ja voih, että Elena noin vaan lähti. ;( Tykkäsin ihan hirveän paljon tästä osasta, niin kuin tästä koko tarinasta, eikä toi loppu minusta niin överiksi mennyt. :D Ja pakko myöntää, että jopa pidin Jasparista tässä, vaikka aikasemmin inhosin sitä.  :P Mun tulee kyllä ikävä tätä tarinaa, kiitos tästä. <3
Kom låna törnekronan min
Lid för konsten eller brinn
Jag slåss och håller kroppen varm
En dröm om mammas ömma famn