Disclaimer: J. K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
Alkuperäinen laulu Rin-Tin-Tin puolestaan kuuluu Gösta Sundqvistille ja minä olen vain väännellyt sitä hävyttömästi.
Huom. Tässä ficissä esiintyy silti pari omaa hahmoani.
Otsikko: Häähässäkkä
Kirjoittaja: Picca
Beta: Arte
Ikäraja: K-11
Paritukset: Harry/Ginny, Harry/Draco, yllätys
Genre: Draama, huumori, romanssi, saippuaooppera, songfic
Summary: Harryn ja Ginnyn häät ovat ovella, mutta Harry muistelee menneitä, kun taas Fred ja George ovat lähettäneet kutsut. Tapahtuma uhkaa muuttua katastrofiksi…
A/N Tämä on vastaus taidehaasteeseen, jossa kirjoitettiin ficcejä käyttäen inspiraationa jotakin kuuluisaa taideteosta. Minun inspiraation lähdettäni voi katsoa täältä:
Pierre-Auguste Renoir: Dance in the City// Huom. Ficci on kirjoitettu ennen viimeisen kirjan ilmestymistä, joten canonilla voi heittää vesieläintä.
HäähässäkkäJos etsit kadonnutta aikaa,
jotain josta jouduit luopumaan,
liian usein huomaat, ei se totta ollutkaan.
Ja joku tuskin tietää mitä etsii,
vailla määränpäätä harhailee.
Monen vuoden jälkeen ystävälleen kirjoittaa.
Ne sanat, jotka sanomatta jäivät,
sanat joita ei kai ollutkaan.
Sanat, jotka pettävät, kun niitä tarvitaan.
Ja minä olen miettinyt jo kauan
jotain josta sulle kertoisin,
vaikka tuskin muistan enää osoitettakaan.
Sun sylikoirasi nimi oli Parkinson,
typerä narttu joka irvaili mulle.
Hölmöksi tunsin minä itsenikin,
vaikka kaikesta halusin puhua sulle,
mä vain Pansya kirosin.
Olen hävittänyt kaiken,
joka sinusta mua muistuttaa,
olen myynyt levyt, joita silloin kuuntelin.
Ne levyt usein radiossa soivat,
tai ne voivat olla muitakin.
Lähes kaiken sinusta jo melkein unohdin.
Sun sylikoirasi nimi oli Parkinson,
typerä narttu joka irvaili mulle.
Hölmöksi tunsin minä itsenikin,
vaikka kaikesta halusin puhua sulle,
mä vain Pansya kirosin.
Sinä hymyile et enää,
sinä suutele et enää niin,
että suudellessa oisin mennä tainnoksiin.
Mut minä olen olemassa vielä,
minä vieläkin sua muistelen,
vaikka ihan kohta minä joudun naimisiin... "Harry?"
Ääni rikkoi suihkukopin täydellisen kaiun. Huutaja taisi olla Bill. Harry huokasi, lakkasi laulamasta ja sulki hanan. Hän oli ollut puhdas jo ajat sitten, kunhan oli vain halunnut venyä lämpimän veden alla mahdollisimman kauan. Hän ei ollut lainkaan varma siitä, oliko valmis kohtaamaan maailman sen ulkopuolella.
Maailman, joka hymyilisi hänelle kuin valkaisuaineen mainostajat ja olettaisi, että hän hymyilisi takaisin yhtä leveästi. Häntä ei vain hymyilyttänyt, ei juuri tänään eikä pitkään aikaan tätä ennenkään - elämänilo oli kadonnut ja siitä oli jo aikaa. Mutta oli helpointa myönnellä, mennä mukana, sillä ei hänellä ollut mitään menetettävääkään.
Harry huokasi raskaasti ja kuivasi itsensä valkoiseen pyyhkeeseen hyräillen samalla mollissa. "Sun sylikoirasi nimi oli Parkinson, typerä narttu..."
Siitä oli aikaa, kun Harry oli viimeksi tuntenut elävänsä kunnolla. Tänään Ginny voisi yhtä hyvin sanoa 'tahdon' manaliukselle. Se ajatus ei suuremmin piristänyt Harrya. Itse asiassa hän oli lähes varma siitä, että tyttö olisi ollut onnellisempi jonkun muun kanssa, mutta ei vain saanut sitä sanottua.
Hän kietaisi ympärilleen ruudullisen kylpytakin ja harppoi Kotikolon portaita pitkin huoneeseen, jonka oli viimeisten parin päivän ajan jakanut Ronin kanssa. Seuraavana yönä hän nukkuisi toisaalla. Tai luultavasti, nimenomaan ei nukkuisi.
"Oletko kunnossa?" kysyi Ron, joka istui sängyllään keskellä oranssia paljoutta, joka ei ollut vähentynyt tippaakaan vuosien saatossa. Päinvastoin - Kadlein Kanuunoiden pari kautta jatkunut voittoputki oli aiheuttanut sen, että Ron oli hankkinut entistäkin enemmän suosikkijoukkueensa oheistuotteita.
"Joo", Harry sanoi ja löi päänsä katosta riippuvaan Kadlein Kanuunat -mobileen, josta jokainen pelaaja roikkui näkymättömällä langalla ripustettuna. "Ai."
"Varo sitä! Näytät vain kalpealta ja hermostuneelta."
"Eikö sulhasten kuulu näyttää siltä?"
Ron kohautti harteitaan. "Ehkä."
"Minä en vain tiedä..." Harry istui tuolille ikkunan viereen ja katseli puutarhaan, mihin oli koottu riveittäin valkeilla pöytäliinoilla verhottuja pitkiä pöytiä. Jokaisella pöydällä oli useita maljakollisia kukkia kaikissa sinisen ja violetin sävyissä, piristeenä hiukan valkoista. Useimmat olisivat odottaneet kahden rohkelikon häiltä punaisia kukkia, mutta Harry piti sinisestä eikä Ginny ollut väittänyt hänelle vastaan.
Miehenkorkuinen täytekakku odotti tähtihetkeään keittiössä, jota Molly emännöi raudanlujalla otteella. Sen seurana odotti niin huimaavan monta lajia herkkuja, etteivät Harryn sormet olisi riittäneet niiden laskemiseen ja hän toivoi vain, että jaksaisi maistaa niistä edes puolia, sillä ne varmasti veisivät kielen mennessään.
Sukulaisia oli tulossa maan jokaisesta kolkasta ja yksi Arthurin pikkuserkun perhe Australiasta saakka. Fred ja George olivat huolehtineet kutsuista. Ron toimisi bestmanina ja Hermione kaasona. Billin ja Fleurin kolmivuotiaiksi ehtineet kaksostytöt toimittaisivat morsiusneitojen virkaa pikkulasten ihastuttavalla hartaudella. Kaiken piti olla täydellistä. Kaikki
oli täydellistä. Ainoa, missä oli vikaa, oli sulhanen.
Harry huokasi raskaasti ja antoi otsansa painua ikkunalasia vasten. Hän saattoi miltei tuntea arpikuvion siinä, missä se kosketti lasia - se oli poltettu hänen otsaansa ja vaikka sen aiheuttaja oli jo poissa, se merkitsisi hänet aina. Se oli ottanut häneltä kaiken, mitä hän oli koskaan halunnut. Hän oli saanut tilalle jotakin, mitä hän ei ollut tiennyt halunneensa, ja sitten joutunut luopumaan siitäkin. Lopulta haavasta jäi pelkkä arpi. Mutta se olisi siinä aina.
Ovelta kuului kaksi koputusta, sitten toiset kaksi. Ron meni avaamaan ja ennen kuin hän ennätti avata suutaan vastalauseisiin, Fred ja George olivat jo astuneet sisään huoneeseen ja sulkeneet oven perässään.
"No mutta", toinen heistä sanoi. Harry ei erottanut, kumpi, eikä hän jaksanut edes välittää.
"Sulhanenhan näyttää suorastaan masentuneelta", toinen kaksonen totesi.
"Eihän niin pitäisi olla", ensimmäinen myönsi.
"Älä huolehdi, Harry, uskon, että..."
"...kaikki menee oikein hyvin."
"Mutta ei, ellet siisti itseäsi."
"Anna, kun me autamme."
Ennen kuin Harry sai ajateltua edes puolikasta mietettä, häntä oli tartuttu kummastakin käsivarresta ja hänet oli nostettu seisomaan. Fred ja George riistivät kylpytakin hänen harteiltaan ja pukivat hänet juhlapukuunsa paljon nopeammin kuin paraskaan puvustaja jästien televisio-ohjelmassa olisi kyennyt.
"Oletko ihan varma tuosta väristä?" toinen kaksonen kysyi mittaillessaan Harrya päästä jalkoihin.
"Se on musta", toinen sanoi.
"Se näyttää hautajaispuvulta."
"Niin näyttää."
Harry lakkasi kääntämästä katsettaan aina puhujaan päin, sillä se aiheutti saman tunteen kuin edestakaisin poukkoilevan pingispallon katselu. Ron virnuili ovensuusta.
"Jästeillä on tapana käyttää tummia pukuja juhlissa", Harry sanoi.
"Sinä et ole jästi."
"No, pitkään minä
luulin olevani. Ja sitä paitsi, minä pidän mustasta."
"Sen voisi vielä värjätä?" Toinen kaksonen piteli taikasauvaansa koholla.
"Ei!" Harry älähti. "Ja onhan minulla valkoinen paita..."
"Parasta säästää taiat tuohon hiuspehkoon, George." Ja heti sen sanottuaan Fred taikoi jonkinlaista vaahtoa ja alkoi haroa sitä Harryn edelleen kosteisiin hiuksiin. Kaksoset vatkasivat hiuksia kumpainenkin aikansa ennen kuin kuivattivat ne lämpimillä ilmavirroilla, ja kun Ron piteli peiliä Harryn edessä, hän saattoi nähdä jotakin erittäin harvinaista - itsensä siistinä. Kyllähän hän pesi tukkansa, mutta sen kesyttäminen oli oma lukunsa. Siihen ei ihan jokainen pystynyt ja hän piti enemmän vallattomasta tyylistä. Nämä olivat kuitenkin hänen häänsä.
"Mistä moinen äkillinen ilmeen valahtaminen?" toinen kaksonen kysyi.
"Ihan kuin olisit muistanut jotain epämieluisaa."
"Eikä", Harry sanoi. "Minua vain hermostuttaa."
"Äidillä olisi ehkä jotain siihen", Ron ehdotti.
Harry pudisteli päätään. "Ei, kyllä tämä tästä. Sanokaa vain, että kaikki on kunnossa, ja antakaa minun sitten rauhoittua ennen seremoniaa. Okei?"
"Kaikki on kunnossa", kaksonen totesi.
"Lähetimme kutsut ajoissa."
"Varmistimme, että jokainen sai kutsun."
"Ja varmistimme, että he noudattavat niitä."
"Häh?" Harry ponnahti pystyyn tuolilta, jolle oli juuri ennättänyt vajota. "Ketkä
kaikki?"
"No, kaikki sukulaiset ja ystävät."
"
Kaikki sukulaiset?" Harry nielaisi.
"Aivan niin", kaksoset sanoivat yhtä aikaa ja hymyilivät.
"Uuh." Harry hautasi kasvot käsiinsä eikä suostunut sanomaan enää kenellekään mitään.
* * *
Aika kului. Väliin hitaasti, sekunnit venyivät niin, että niiden aikana ennätti nähdä puolet elämästään mielessään. Väliin nopeasti, jolloin viisitoista minuuttia tuntui sujahtavan sormien lävitse kuin hieno hiekka. Ja niin koitti se hetki, jona Ronin huoneen oveen koputettiin jälleen ja ovella seisoi Arthur.
"Nyt olisi aika", Arthur totesi.
Harry nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään. Hän pelkäsi oksentavansa, jos avaisi suunsa, joten hän tyytyi vain nousemaan jaloilleen ja kävelemään alakertaan tulevan appensa kanssa. Hän tiesi, että toisaalla Molly oli noutamassa Ginnyä, jota hän ei ollut nähnyt koko päivänä.
Ovi takapihalle oli auki ja Harry saattoi ikkunoista nähdä väkijoukon kokoontuneen sinne. Vielä hän ei pystynyt erottamaan ketään erityistä, mutta hän tiesi, että tuossa joukossa oli ihmisiä, joita hän ei missään tapauksessa tahtonut nähdä. Ennen kaikkea Dursleyt. Fred ja George olivat syypäitä siihen, että hänen pitäisi.
Ron ilmestyi keittiön suunnasta leveä, mutta hiukan huolestunut hymy kasvoillaan ja asettui Harryn vierelle odottamaan.
Hennot askeleet alkoivat kuulua portaikosta. Harry kohotti katseensa ja hetkeksi hänen hengityksensä pysähtyi.
Ginny oli kaunis.
Kaunis. Kermanvalkoinen silkki verhosi hänen vartaloaan jättäen olkapäät paljaiksi ja myötäillen vyötäröä tiukasti ennen kuin helma leveni muhkeaksi lattiaan saakka ulottuvaksi laskosten vyöryksi, johon oli kiinnitetty valkoisia ruusuja. Ginnyn pitkät, upeat hiukset oli koottu pään päälle tyylikkääksi kampaukseksi, jota somisti yksi ainoa ruusu, ja hänen käsissään oli valkoiset hansikkaat.
Harry muisti jälleen, miten hengitettiin. Tavallaan hän oli onnellinen, sillä hän tiesi, ettei voisi löytää mistään ihanampaa ja kauniimpaa naista kuin Ginny. Ongelma oli vain siinä, ettei se ollut aivan sitä, mitä hän olisi tahtonut. Toiseksi paras ratkaisu ei aina ollut tyydyttävä.
Ginny hymyili varovaisesti ja asteli pehmeästi portaat alas. Heidän perässään tulivat leveästi hymyilevä ja miltei onnesta itkevä Molly sekä Hermione vaaleansinisessä, pitsillä somistetussa mekossa. Ron loi Hermioneen ujoja katseita ja Hermione hymyili vienosti takaisin.
Siinä oli pari, josta tulisi onnellinen, kunhan jompikumpi heistä vain ikinä uskaltaisi tehdä aloitteen. Harry huomasi olevansa katkera, ja suuttui itselleen. Hän väänsi suupielensä väkisin ylös ja pakotti ne pysymään siellä, mutta kuvitteli ilmeensä muistuttavan klovnin ikuista, maskeerattua hymyä.
"Kaikki paikalla?" kysyi Bill kurkistaen ovesta sisään. "Hyvä. Laitan tytöt kulkemaan..."
Isänsä ja äitinsä kehotuksia noudattaen pienet kaksostytöt astuivat ihmispaljouden keskelle jätetylle väylälle, joka johti puutarhan perällä olevan kukista solmitun kaaren luo. Heidät oli puettu vaaleanpunaisiin mekkoihin ja heidän Fleurilta perimänsä vaaleat suortuvat loistivat auringonvalossa, kun he heittelivät kulkiessaan kukkien terälehtiä pienistä koreistaan. Se oli ihastuttavaa.
"Nyt", Arthur sihahti Harryn korvaan, kun tytöt olivat ennättäneet sopivan matkan päähän. Ja ennen kuin Harry ennätti edes vetää henkeä, Ginnyn silkkihansikkaaseen puettu käsi sujahti hänen kyynärkoukkuunsa ja kiskaisi hänet päättäväisesti ulos.
Jostakin alkoi kuulua rytmikästä musiikkia, joka oli svengaavaa mutta silti kumman juhlavaa. Harry ei uskaltanut katsella juuri ympärilleen, joten hän ei nähnyt soittajia. Fred ja George olivat uhonneet kutsuvansa Kohtalottaret soittamaan juhliin, mutta Harry ei ollut uskonut heitä. Ennen kuin nyt.
Oli selvästi parasta vain keskittyä kävelemiseen, askel askeleelta. Ei ajatella sitä, mikä odottaisi kukkakaaren luona. Vaikka eihän se ollut kuin yksi pieni sana. 'Tahdon', Harry sanoi mielessään aivan kuin harjoitellakseen.
He kävelivät hitaasti astuen reitille heiteltyjen terälehtien päälle, ja Harry aisti kaikkien tuijottavan heidän kulkuaan. Jostakin välähti salamavalo, sitten toinen. Tästä tulisi artikkeli Päivän profeettaan, vaikka Harry kuinka oli yrittänyt estellä.
Kun Harry uskaltautui vilkaisemaan vieraisiin syrjäsilmällä, hän huomasi joukossa liikettä. Joku, joka oli ollut aivan joukon laitamilla, teki sitkeästi tietä tungeksivan joukon läpi kohti heitä. Ginny nykäisi häntä huomaamattomasti käsivarresta ja Harry kiinnitti huomionsa jälleen heidän edellään kulkeviin kaksostyttöihin.
Askel eteen, askel eteen, askel eteen. Kahdet vaaleat hiukset heilumassa iloisesti heidän edellään ja kaari, joka lähestyi. Askel eteen.
"Harry."
Ääni oli hiljainen, mutta se kantoi Harryn tajuntaan kuin huuto, sillä se oli se ääni, joka puhui vieläkin hänen mietteissään. Hän pysähtyi ja kohotti katseensa.
Draco Malfoy oli astunut hänen ja Ginnyn eteen tukkien heidän tiensä.
* * *
"Mitä oikein tapahtui?"
"En tiedä, hän vain tavallaan... lysähti, ja sitten..."
"Onko hän kunnossa?"
"Antakaa, kun minä katson."
"Ei, vaan minä."
"Väistäkää... Kuuletko minua, Harry?"
Äänet sinkoilivat Harryn korvien välissä miltei tuskallisesti ja hänen päänsä jyskytti. Hän kuitenkin nyökäytti päätään hyvin pienesti viimeiselle kysymykselle, vaikka ei olisi jaksanut. Ihan vain siksi, että se oli se ääni. Sille äänelle hän vastasi aina.
"Tämä on kyllä ensimmäinen kerta, kun häissä näen, että sulhanen pyörtyy", kuului jonkun naisen ääni läheltä. "Morsiamethan tietysti kupsahtelevat vähän väliä..."
Kuului hihitystä. Harry puristi silmänsä tiukemmin kiinni. Joku nosti hänet ilmaan taialla.
Kun Harry tunsi, että hänet oli laskettu jollekin pehmeälle alustalle, hän raotti silmiään. Hänen ympärillään olivat Ginny, Hermione ja Ron, Arthur ja Molly. Ja Draco. Muut olivat jääneet ulos. Harry huomasi makaavansa Kotikolon olohuoneen sohvalla.
"Parempi?" Draco kysyi hiljaa.
"Ei", Harry vastasi. Hän tunsi olevansa kummallisessa unessa. "Sinä olet kuollut."
"Tiedätkö, tuo on vähän epäkohtelias väite." Draco oli näyttävinään loukkaantuneelta - ilme, jonka Harry tunsi oitis ja joka kuljetti hänet muistoihin vuosien taakse. "Näytänkö minä kuolleelta?"
"Et sinä kyllä parhaimmillasikaan ole." Dracon iho oli vielä kalpeampi kuin oli tavannut olla, aivan kuin hän ei olisi ulkoillut kertaakaan koko kesänä, ja silmien aluset olivat tummat.
"Minä taidan tarvita paukun", Arthur totesi. "Tahtooko joku muu? Harry, Draco?"
Kaikki huoneessa olijat taisivat tuntea tarvitsevansa vahvistusta, sillä tilauksia sateli. Kun Arthur oli lähdössä verottamaan baarikaappiaan, Ginny huikkasi hänen peräänsä: "Tuo minulle saman tien kaksi!"
Hiljaisuus oli äärimmäisen epämukavaa. Kaikki tiesivät, että Harrylla ja Dracolla oli ollut suhde ennen sotaa. Se oli päättynyt kaikkien kuolemattomien rakkaustarinoiden mukaisesti toisen kuolemaan eikä Harry ollut vieläkään päässyt siitä täysin yli. Ja nyt - siinä Draco Malfoy seisoi ilmielävänä, vaikka yleisesti tiedettiin, että Bellatrix oli tappanut hänet.
"Jos et kuollut..." Harry aloitti. "Jos et, niin miksi et tullut takaisin?"
"En pystynyt." Draco istui lattialle sohvan viereen ja näytti sulkevan muut huoneessa olijat pois mielestään keskittämällä katseensa suoraan Harryn silmiin. "Selvisin hengissä kaikkoontumalla viime hetkellä, mutta hän oli jo ehtinyt kiduttaa minua. Rikkoi keskittymisen, ja minä päädyin mihin sattuu. Ja halkeennuin."
"Auts", pääsi Hermionelta. Harry ei kyennyt sanomaan mitään. Tämä oli liikaa.
Draco kohotti vasemman kätensä, jonka sormet näyttivät liikkuvan kummallisen jäykästi. Sen iho oli hiukan ruskeampaa kuin toisen käden iho. "Pääsin parantajien luo liian myöhään, että he olisivat voineet paljoakaan. Se ei tule ikinä toimimaan kunnolla."
"Parantajat voivat parantaa tuollaisia vielä aika pitkänkin ajan kuluttua", Hermione sanoi. "Miten pitkästä ajasta tarkalleen on kysymys?"
"Puolestatoista vuodesta." Kaikki tuijottivat Dracoa. "Niin kauan meni ennen kuin löysin takaisin taikamaailmaan. Menetin muistini. Jästilääkärit olivat ymmällään, mutta tekivät parhaansa. Sitten, kun palasin, olit jo kihlannut Ginnyn." Viimeiset sanat osoitettiin Harrylle syyttävään äänensävyyn.
"Vain siksi, että luulin sinun olevan kuollut! Mikset ilmoittanut itsestäsi, senkin typerys! Kihlauksen purkaminen olisi ollut siistimpää kuin tämä! Miksi edes tulit tänne?" Harry huusi kohottautuen sohvalla kyynärpäidensä varaan.
"Sen minäkin tahtoisin tietää", Draco totesi. "Sain kutsun. Se vain ilmestyi pöydälleni ja avasin sen - ja saman tien juhlavaatteet sinkoutuivat päälleni ja tupsahdin tänne. Vähän kuin porttiavain, mutta ei ihan. Mitä helvettiä se oli?"
Arthur ilmestyi kantaen juomia tarjottimella ja jokainen poimi omansa. Ginny kippasi ensimmäisen mustaherukkarommin saman tien kurkkuunsa ja aloitteli sitten toista rauhallisempaan tahtiin. Harry vain kostutti suutaan ja antoi maun tuoda mieleensä lisää muistoja. Tämä oli Dracon lempijuomaa, ei hänen, mutta hän oli oppinut vähitellen pitämään siitä. Monta kertaa he olivat sulaneet yhdeksi tapahtumaketjulla, joka alkoi mustaherukkarommin makuisesta suudelmasta ja päättyi hikisiin, myllättyihin lakanoihin.
"Fred ja George lähettivät ne kutsut", Ron sanoi. "He eivät varmasti tarkoittaneet kutsua sinua", hän sanoi Dracolle. "Mutta he loihtivat ne niin, että jokainen ystävä ja sukulainen saisi yhden. Se on vähän kummaa, koska sinä et oikeastaan ole kumpaakaan."
Harry punastui hiukan. Draco vastasi. "Minähän olen. Sen taian täytyi ilmeisesti tuntea myös salaiset valat."
Hermione vingahti. "Harry, sinä et ikinä kertonut, että te vannoitte..."
"Siihen aikaan kaikilla oli tarpeeksi totuttelemista siihen, että edes asuimme yhdessä", Draco totesi.
"Ja sitten millään ei enää ollut väliä", Harry sanoi.
Ginny kippasi toisen rommin kurkkuunsa ja pihisti seuraavan Mollylta. Sen jälkeen hän käänsi katseensa Harryyn. "No, mikä tilanne nyt on? Menemmekö jatkamaan häitä, aiotko naida minut?"
"En", Harry sanoi epäröimättä.
Oli kummallista, ettei kukaan huoneessa näyttänyt kauhistuneelta sellaisesta skandaalista. Ron tuhahti, Hermione hymyili Harrylle ja Dracolle, Molly näytti surulliselta mutta helpottuneelta ja Arthur näytti alistuneen ajatukseen. Draco oli ainoa, joka yllättyi edes hiukan, mutta hän peitti sen itsevarmalla virnistyksellä, jonka alle vain Harry näki.
"Vai niin." Ginny asetti kädet lanteilleen ja marssi ulos ovesta tavalla, joka näytti melko kornilta runsashelmaisessa hääpuvussa.
"Aiotko sinä jättää hänet alttarille?" Draco kysyi Harrylta, joka vain nyökkäsi väsyneesti. "Tiedätkö, sinä olet välillä aika julma mies."
"Ja sinä tiedät syyt siihen", Harry vastasi.
"Niin tiedän." Draco tarttui Harryn käteen.
Harry henkäisi. Käsi oli lämmin, se oli elävä - se oli totta. Draco oli ihan oikeasti elossa, tämä ei ollut yksikään niistä toiveunista, jotka olivat vainonneet häntä kuluneina vuosina. Ja silloin tukahdutetut tunteet ryöppysivät pinnalle. Hän nyyhkäisi, mutta yritti naamioida sen yskäksi ja kääntyi kyljelleen, kasvot sohvan selkänojaan päin. Kukaan ei saanut nähdä hänen kasvojaan. Dracolta hänen vavahtelevat hartiansa eivät kuitenkaan jääneet huomaamatta, ja tuntiessaan tutun käden niskassaan Harry antoi periksi ja salli itsensä purskahtaa järkyttyneen onnen kyyneliin.
Kun Ginny palasi huoneeseen yhtä ripeästi kuin oli sieltä poistunutkin, hänellä oli mukanaan mies, jota Harry ei ollut nähnyt koskaan aiemmin. Pitkä ja ruskeatukkainen velho oli ilmeisesti pari vuotta Harrya vanhempi, piteli Ginnyä kädestä ja hymyili ujosti. Hänen etuhampaidensa välissä oli harvinaisen iso rako.
"Tässä on Sean", Ginny sanoi. "Me menemme naimisiin."
Sean vilkutti kaikille ujosti.
"Mitä!" huusivat Harry, Draco, Ron, Hermione, Molly ja Arthur yhtä aikaa.
"Niin, menen naimisiin Seanin kanssa, koska Harry ei aio sitä tehdä", Ginny sanoi ja näytti jo melko hilpeältä. "Olin oikeastaan melkein varma, ettet voisi sanoa tahtovasi. Minä ja Sean olemme tapailleet jo vuoden ja hän rakastaa minua. No niin, voisivatko kaksoset heitellä kukkia uudelleen? Aloitetaanpa alusta."
* * *
Monen tunnin juhlinnan jälkeen Harry onnistui tavoittamaan Ginnyn puutarhaan rakennetun tanssilavan laidalta, missä tämä oli vetämässä henkeä. Sanottuaan toisilleen 'tahdon' Ginny ja Sean olivat tanssineet jalkansa miltei rakoille ja syöneet niin paljon hääkakkua, että siitä riittäisi heille vararavintoa viikoksi eteenpäin.
"Miten menee?" Harry kysyi hiukan varautuneena. Ei voinut tietää, mitä mieltä Ginny olisi, hän oli sentään jättänyt tämän heidän häidensä kynnyksellä.
"Hyvin." Ginnyn hymy oli leveämpi ja aidompi kuin pitkään aikaan. "Kai saan yhden tanssin?"
"Toki." Harry tarttui morsiamen silkkihansikkaaseen ja ohjasi tämän tanssilattialle, missä Sean sillä hetkellä pyöritti nauravaa Hermionea ja ansaitsi sillä synkkiä katseita Ronilta. Hän asetti kätensä Ginnyn vyötäisille ja veti tämän valssiin.
Tanssiminen oli helppoa, tanssiminen oli ihanaa. Ginny oli harjoittanut Harrya ahkerasti, jotta tämä ei nolaisi heidän häävalssiaan, ja Harry oli vihdoin huomannut, ettei hänellä sittenkään ollut kahta vasenta jalkaa, vaan hän pystyi liikkumaan musiikin mukana. Nyt hän lennätti Ginnyä kuin höyhentä ja oli vapautuneempi kuin oli kuvitellut voivansa olla.
"Kuvittele, kaikki oli vähällä mennä aivan väärin", Ginny sanoi, kun he pujottelivat tanssivien parien lomitse sulavasti.
"Niin. Älä käsitä väärin, jos menisin naimisiin kenen tahansa muun kanssa, valitsisin sinut, mutta..."
"Minä tiedän." Ginny hymyili. "Hän oli ainut, jota ikinä rakastit tosissasi. Tiesin, etten saisi sinua ikinä kokonaan, mutta tarvitsin rakkautta... en ole ylpeä siitä, mitä tein, mutta tilanne vain ajautui..."
"Tapasit Seanin." Harry tiesi, että hänen olisi pitänyt olla mustasukkainen, kun hänen kihlattunsa oli tapaillut toista miestä hänen silmiensä alla, mutta hän ei osannut. Oli kesä, hänen rakastettunsa oli palannut elävien kirjoihin ja hän tanssi maailman kauneimman naisen kanssa. Elämä oli ihanaa. "Missä?"
"Hienoissa huispausvarusteissa. Hän oli siellä myyjänä." Ginnyn silmiin kohosi uneksuva ilme. "Minun piti käydä vain jäätelöllä, mutta... olen pahoillani, olen niin pahoillani, että petin sinua."
"Älä ole." Harry hymyili leveästi ja he lensivät tanssilavan poikki. Kumpikin oli onnellinen siksi, että nämä eivät olleet heidän yhteiset häänsä.
* * *
"Katso, sait kortin." Draco piteli korttia Harryn silmien edessä ja kiskaisi sen sitten pois, kun Harry ojensi kättään tarttuakseen siihen.
"Etkö osaa pyytää?" Draco kiusasi.
"Antaisitko sen minulle, ole hyvä, rakas?" Harry nauroi.
"Ehkä... jos saan suukon."
Harry nousi ikkunan äärestä, kietoi kätensä Dracon niskaan ja veti tämän siihen suudelmaan, jonka oli halunnut antaa jo vuosia, joka ikinen kerta, kun hän oli kaivannut Dracoa. Sen suudelman, jonka toivoisi antaneensa rakkaimmalleen ennen tämän kuolemaa.
Hänen mielessään maailma venyi ja suli, hänen luunsa muuttuivat nesteeksi ja hän valui lattialle roihuavaksi lammikoksi, ja pienet amoriinit ampuivat pikku nuolia, joissa oli sydänten muotoiset kärjet. Jossakin hänen päänsä sisällä kaikuivat yhtaikaa kaikki maailman rakkauslaulut.
"Huuh", Draco henkäisi, kun suudelma oli ohi. Hänen vartalonsa tuntui pehmeältä ja veltolta Harryn omaa vasten.
Kortti, jonka Draco ojensi, oli Ginnyltä ja Seanilta, jotka olivat lähteneet häämatkalle Rivieralle. Kortissa ei kuitenkaan ollut rivieralaista maisemaa, vaan velhovalokuva, jossa Harry ja Ginny tanssivat leveät hymyt kasvoillaan. Harrya huvitti se, että aina, kun he pyörähtivät ympäri, kuvan laidalta paljastui Dudley kädet täynnä hääkakkua. Myös Dursleyt olivat saaneet kutsun Frediltä ja Georgelta eivätkä olleet pystyneet välttämään tulemista, mutta onneksi Harry ei ollut törmännyt heihin. He olivat luultavasti poistuneet heti, kun mahdollista, ja Dudley oli salaa käynyt varastamassa hiukan kakkua.
Kortin viesti oli lyhyt.
Toivon, että sinusta tulee yhtä onnellinen kuin minusta. Ginny "Kyllä sinusta tulee", Draco sanoi hiljaa. Harry katsoi häntä silmiin ja nyökkäsi.
