Kirjoittaja Aihe: Sokea enkeli(K-11; romance, angst, fantasy)  (Luettu 2818 kertaa)

Mirandel

  • Kentaurin tytär
  • ***
  • Viestejä: 52
Sokea enkeli(K-11; romance, angst, fantasy)
« : 02.08.2007 16:48:02 »
Sokea enkeli[/b]
Kirjoittaja: Mirandel
Hahmot: Marine ja Cuan 
Disclaimer: Hahmot ovat Mirandelin luomia.
Varoitukset: death
Ikäraja: K-11
Genre: romance, tragedy, fantasy
Summary: 16-vuotias Marine, lohikäärmearmeijan ihmisten tytär, kohtaa menneisyytensä ja kohtalonsa metsästäjien ampuessa tyttöä myrkyllisellä nuolella. Marine ei kuole, mutta joutuu elämään neljän aistin avulla sekä uuden ystävän, Cuanin, johdolla. Myrkyn ja unien vaikutus on kuitenkin aivan liian kestettäväksi.


---

1.osa - Olen sokea.
 
Kipu viiltää sydäntäni. Ei, ei… kyllähän minä osaan rakastaa. Kipu viiltää silmiäni. Ei, ei… kyllähän minä vielä näen. Kyyneleet vuotavat silmistäni. Ei, ei… enhän minä koskaan itke. Levitän valkeat, hohtavat siipeni. Ei, ei… enhän minä ole vielä enkeli. Putoan. En huuda. Kuolen.

   “Ei, ei… EI! Minähän elän vielä!” Marine huusi herätessään painajaisestaan. Hänen silmänsä olivat laajentuneet lautasten kokoisiksi ja hiki valui kuin pitkän juoksun jälkeen. Marine huokaisi helpotuksesta huomatessaan, että oli nähnyt vain unta. Hän hieroi silmiään ja kohotti sitten katseensa ikkunalle, jonka läpi auringon säteet koskettivat häntä. Tytön ruskeat, pitkät hiukset säkenöivät auringon valossa ja tummanruskeat silmät ikään kuin varoivat säteitä. “ Äsh! Se oli vain uni! Nyt hommiin!” Marine totesi läimäyttäen itseään, ja pinkaisi ylös sängyltä ja alas alakertaan.

Marine asui yksin yksisarvis-ystävänsä, Mintalin, kanssa. Hänen vanhempansa kuolivat sodassa ja isovanhemmat olivat myös kuolleet jo aikoja sitten, joten tämä suloinen pikkumökki jäi yksin tytön huostaan. Vanhempien kuolemasta oli jo kuitenkin seitsemän vuotta aikaa, ja jo yhdeksänvuotiaana tyttö oli osannut tehdä ruokaa, käydä hakemassa vettä joesta ja pitää huolta itsestään. Metsästämään hän ei ole koskaan opetellut. Vain kalastamaan ja poimimaan kaikenlaisia marjoja, hedelmiä ja yrttejä. Eikä hän ollut harkinnutkaan vielä metsästyksen opettelua, sillä luonnosta oli tullut osa häntä, eikä hän millään voisi tappaa mitään viatonta luontokappaletta, jonka kanssa hän eli.

Joka aamu oli heidän tapanaan laukata metsäpolkua pitkin joelle hakemaan vettä ja kalaa. Usein he jäivät pidemmäksi aikaa leikkimään ja nauttimaan luonnon puhtaudesta ja rauhasta. Mintal oli eloisa ja nuori tamma, joka oli syntynyt kaksi vuotta aikaisemmin Marinen syntymää. Nyt he olivat parhaat ystävät, mutta vielä oli kolmaskin otus, joka oli ajokoiran kokoinen, tulta syöksevä lohikäärme. Lohikäärmeeksi herra oli pieni, mutta sillä oli todella suuri sydän.

   “Lopeta, Mintal! Säikytät kaikki kalat”, Marine huikkasi puusta Mintalille, joka kuopi kavioillaan vettä. Mutta mitä enemmän Marine käski, sitä enemmän Mintal innostui leikkimään. “Mintal…”, Marine ärisi hiljaa, mutta näki äkkiä, mitä tamma oikeasti teki. Se oli tappanut ainakin kuusi taimenta kavioillaan. “Vau, Mintal! Olet nero!” Marine huudahti innoissaan ja hyppäsi nopeasti alas puusta veteen. Yksisarvinen hörisi loukkaantuneen ja ylpeilevän näköisenä. Sitten se laukkasi pienen matkan vastavirtaan ja potkaisi vettä Marinen niskaan. “Hei! Mokoma…”, ja Marine antoi samalla mitalla takaisin. Marine kikatti ja Mintal hirnui iloisesti. Näin siinä yleensä kävi. Mintal oli viisas, mutta kujeilua ja Marinen härnäämistä tamma harrasti. “Odota, Mintal… olet liian nopea…”, Marine oli todellakin liian hidas Mintalin rinnalla. “Huaaah! Minä en jaksa! Voitat kuitenkin niin kuin aina…”, Marine kaatui rantahiekkaan ja teki hiekkaenkeleitä. Mintal hörisi voitonriemuisena hetken, kunnes hänen innokkuutensa pysähtyi kuin seinään. Yksisarvinen pysähtyi ja jäykistyi paikoilleen kuin patsas, ja korvat kuuntelivat herkeämättömästi metsän outoja ääniä. Sen mustat, pelokkaat ja pahaa aavistavat silmät olivat kuin mustaa lasia.

   “Mintal…”, Marine hämmästeli Mintalin ilmeitä ja tajusi, että jokin oli pielessä tai sitten tämä oli taas jonkinlaista kujeilua. Mintal polvistui, jotta Marine pääsi vaivatta ja hiljaa hänen selkäänsä. Nyt Marinekin alkoi vaistota jotakin ja hän kuuli pensaiden kahinaa noin sadan metrin päässä. Hiljaisuus kesti ainakin kymmenen sekuntia, kunnes sen keskeytti miesten karjunta ja kavioiden kopina. Metsästä vyöryi iso lauma metsästäjiä. Ihan kuin hunnilauma, mutta tässä oli porukkaa selvästi vähemmän. Miehet kiisivät ratsuillaan kuin tuuli, joka ehti vain varoittaa pienellä vihellyksellään. Oikeastaan, Mintalin päässä välähti nopeasti ja tuultakin nopeampana Mintal pyrähti pakoon.

   “Odota, lohikäärmetyttö! Et pääse pakoon!” Marine kuuli karjuntaa takanaan. Marine henkäisi ja tajusi heti, keitä nämä miehet olivat. “Pysähdy! Haluamme vain vähän rupatella!”

   “Tuskin!” Marine tuhahti ja pyysi Mintalia lisäämään vauhtia niin nopeaksi kuin pystyi.

Miehet olivat niitä sotilaita, jotka olivat taistelleet muutama vuosi sitten lohikäärmeitä ja Marinen vanhempia vastaan; voittaneet ja saaneet palkkioksi ikuisen nuoruuden. Siksi Marine oli tunnistanut heidät niin helposti. Hän muisti, kuinka isä ja äiti olivat puhuneet näistä miehistä, eikä Marine ikinä voisi unohtaa tuon hirveän sotilaan sanoja: “Kuolemaa ette voi enää paeta. Edes rakkaus tytärtänne kohtaan ei pelasta teitä. Kunhan löydän sen kakaran, voitte olla varmoja, että hän saa seurassamme oikein mukavaa kohtelua kuolemaansa saakka.” Kuitenkin äiti oli ollut hyvin rohkea ja kirkunut viimeiset sanansa: “EI! ET IKINÄ VOI LÖYTÄÄ HÄNTÄ! SINÄ ET-!” ja sitten ääni oli katkaistu kuin kuivunut tammenlehti. Marine oli piilotettu viisaasti lohikäärmeiden maanalaiseen luolaan, jota ei voinut paljas ihmissilmä nähdä. Vain ne, joille kerrottiin ja itse maalohikäärmeet tiesivät näistä suurista onkaloista.

   “Minä muistan heidät. Ei, en halua…”, äidin kirkuna kaikui Marinen korvissa, kun hän samalla yritti keskittyä eteenpäin katsomiseen. Mintal hirnahti herättääkseen Marinen huomion, mikä oli hyvin aiheellista. Marine katsoi tarkasti eteensä. Hänen näkönsä, tuntonsa ja kuulonsa olivat hyvin tarkkoja. Hän pystyi jo nyt näkemään, mikä häämötti noin kahdensadan metrin päässä. “Voi ei. Ei, Mintal. Et pysty siihen”, Marine näki rotkon. Syvän ja leveän rotkon. Toiselle puolelle oli ainakin kymmenen metriä. Ei edes yksisarvinen pääsisi sen yli. Mintal oli kuitenkin selvästi päättänyt, että kyllä he nyt vain yli menisivät. “Ei, Mintal! Et ole pegasos! Tajuatko?!” Mutta muuta keinoa ei ollut. Vai jäädäkö sitten sotilaiden raiskaamaksi ja surmaamaksi?

   “Hän aikoo hypätä! Yksisarvinen ei mitenkään pääse tuon rotkon yli. Tosin, jos he kuitenkin selviävät… niin, Farez. Sinä tiedät tehtäväsi”, sotilaspäällikkö käski yhtä alaistaan, joka nyökkäsi murhanhimoisesti.
   “Tiedän, päällikkö.”

Rotko tuli vastaan nopeammin kuin Marine oli uskaltanut edes ajatella. Kuusi metriä. Mintalin lihakset kiristyivät ja vauhti hidastui hieman. Muutama askel aivan rotkon reunalle ja… hyppy.
   “MINTAAAL! EEEI!” Marine kirkui ja piti lujasti kiinni tamman harjasta. Marine tunsi yksisarvisen lihasten kiristyvän allaan. Mintal oli niin nuori, pieni ja vahva. Se oli tosissaan ja pisti peliin kaiken, mitä sillä oli. Hetken tunne oli kamala, mutta pian hän tunsi olonsa… kevyeksi ja ihanaksi. Ihan kuin he olisivat vain lentäneet toiselle puolelle. Sydän pamppaili ja tuntui kuin se olisi jysähtänyt yksisarvisen kavioiden tömähtäessä maahan. Mintal laukkasi kolme askelta ja hidasti sitten kävelyyn. Marine tärisi. Hän ei voinut uskoa sitä. “Sinä… en voi… tajuta. Miten sinä muka pystyit siihen? Olet uskomaton!” Tärisevin käsin Marine silitti tamman hikistä ja lämmintä kaulaa.

   “Mahdotonta! Farez, NYT!” kuului päällikön huuto rotkon toiselta puolelta. Marine kääntyi hitaasti, mutta ennen kuin hän ehti edes näkemään mitään enempää, nuoli oli jo lävistänyt tytön oikean olkapään. Marine kirkaisi kivusta. Se kävi niin nopeasti. Onni oli äkkiä muuttunut hirveäksi kivuksi. Tapahtumat jatkuivat yhä vain nopeammin; Marine kuuli uuden huudon. Mintal kääntyi ympäri ja nyt he näkivät, mitä oli oikein menossa. Joku mustahiuksinen, noin 17-vuotias poika ja musta hevonen tekivät metsästäjistä selvää. Ei mennyt kuin minuutti, kun jokainen mies makasi verisenä ja liikkumattomana maassa.

Hiljaisuus. Kaiken sen hirveän hälinän ja pelon jälkeen syntyi hiljaisuus, joka viilsi Marinen sydäntä ja jostain syystä kaikkein eniten silmiä. Hän näki tuon komean pojan hellän ja soturimaisen katseen, mutta tytön näkö alkoi sumeta hetki hetkeltä. Marine näytti sairaalta ja yritti pitää itsensä vahvana. Katseellaan Marine huusi: “Auta!” Silmäpeli toimi. Poika loikkasi hevosensa selkään. Hevosen selkään putkahtivat suuret siivet, joilla se nousi lentoon. Siiven isku tuntui neulalta Marinen silmissä. Kipu oli niin tuskallinen, että hän lopulta menetti tasapainonsa ja putosi Mintalin selästä. Marine räpytteli silmiään ja yritti parhaansa mukaan estää näön katoamista ja tajunnan menettämistä. Mintal alkoi hirnua kauhuissaan, mutta siivekkäällä hevosellaan laskeutunut poika hyssytteli tätä.

   “Shhh! Lupaan auttaa ystävääsi”, poika kumartui tytön ylle ja otti hänet syliinsä kuin pienen lapsen. “Koeta kestää. Näetkö mitään?”

   “E- en hyvin. Sattuu… minä kuolen”, Marine oli aivan varma, että se nuoli ei ollut tavallinen, koska nyt häntä sattui vain silmiin, eikä nuolen iskukohtaan. Hän näki hyvin heikosti, kuinka tuo poika pudisti päätään tummat, sotkuiset hiukset heiluen. Marine räpäytti kunnolla, voidakseen nähdä pojan silmät. Silmistä Marine aina tiesi, kuka valehteli ja kuka ei. Ja ihme kyllä, näkö tuli hetkellisesti takaisin.

   “Et sinä kuole. Lupaan auttaa sinua! Luota… hei älä luovuta noin helpolla!” poika huusi ja ravisti Marinea. Tyttö näki nuo ystävälliset ja tummansinivihreät silmät, jotka kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa. Ilman sanojakin Marine olisi voinut luottaa poikaan, mutta vain niin kauan, kun silmät toimivat.

   “Olet… komea.”

Pimeys. Ei valoa. Tunteet harhateillä. Aistit olivat kadonneet.

Kipu viiltää sydäntäni. Ihan kuin sydämeni repeäisi. Kipu viiltää silmiäni. En näe mitään. Olen sokea. Levitän valkeat, hohtavat siipeni.

   “Lennän pois”, Marine mutisi hiljaa pehmeällä vuoteellaan. Hän hengitti hitaasti ja hiljaa kuin peläten totuutta olinpaikastaan. Tyttö puristi luomiaan yhteen ja säikähti. Hän tunsi luomiensa liikkeet. Hän ei siis voinut olla kuollut.

   “Vihdoinkin sinä heräät. Ehdin jo pelästyä, heräätkö sinä ollenkaan”, kuului tutunoloinen pojan ääni. Marine avasi silmiään, mutta… silti hän näki vain valon. Ei mitään muuta kuin valon, joka ei kuitenkaan häikäissyt. Hän räpäytti silmiään uudelleen ja avasi niitä kunnolla, mutta vieläkään hän ei nähnyt mitään.

   “Ei… ei. Apua… en näe mitään”, Marine joutui paniikkiin. Hän yritti koskettaa silmiään, mutta tunsi ihon sijasta kangasharsoa. Hänen silmilleen oli pantu side. Se oli hiukan kostea, eikä Marine oikein tiennyt, oliko se vettä vai jotain muuta. Vettä varmaankin, ettei olisi niin kuiva olo.

   “Muistatko mitään?” poika kysyi ystävällisellä ja surullisella äänellä. Marine nielaisi eikä tiennyt, mitä hänen pitäisi muistaa. Jotain oli siis oikeasti tapahtunut, eikä sideharso ollut turhaan hänen silmillään. Marine pudisti päätään.

   “E-en. Mitä tapahtui? Kuka olet?” Marine yritti käsillään etsiä pojan käsiä. Ei mennyt kuin sekunti, kun hän tunsi lämpimät ja pehmeät kädet omillaan. Ne puristivat luottavaisesti ja suojelevaisesti.
   “Olen Cuan ja metsä on ollut kotini koko ikäni, eli noin seitsemäntoista vuotta. Pelastin sinut metsästäjiltä, jotka jostain syystä halusivat saada sinut hengiltä tai sitten tarkoituksella sokeuttaa sinut. Tai no, he ehtivät kyllä sokeuttamaan sinut. En ollut riittävän nopea. Anteeksi”, pojan ääni oli anteeksipyytävä ja surullinen. Ääni ja sanat saivat Marinen tunteet sekaisin. Yhtäkkiä tuo poika oli vain ilmestynyt hänen elämäänsä, jonka poika myös oli pelastanut. Silti Marine oli sokea. Tuo yksi sana hirvitti häntä. Miten hän ikinä pystyisi nielemään sitä totuutta, ettei hän enää ikinä näkisi sitä luonnon vehreyttä, joka hänen elämäänsä oli ympäröinyt? Häntä itketti. Häntä itketti todella paljon, mutta kyyneleet olivat vain sisäisiä ja ne viilsivät tytön sydäntä kuin tikari.

   “Haluan siteen pois. Vaikka olen sokea -”,
   “Toista ei enää ole”,
   “Mitä?!” Marine parkaisi.
   
   “Se on ikään kuin muuttunut vereksi ja valunut pois. Siksi sinulla on tuo side kasvoillasi. Ja vaikka ottaisin sen pois, et välttämättä näkisi toisellakaan silmällä. Haluatko kuitenkin yrittää?” poika kysyi. Marine hymähti ja vastasi:
   
“Tietenkin!”
   
“Okei”, Cuan huokaisi ja oli hiukan epävarma. Silti hän toimi Marinen tahdon mukaan. Varovaisin ottein hän kietoi siteen pois tytön oikealta silmältä. Vasemmasta tuli vielä jonkin verran verta, mutta… silmä oli siellä yhä. Cuan oli yllättynyt. “Oho! Onhan se silmä vielä paikoillaan. Hienoa! Mutta… ööh… no?” Marinen sydän jyskytti. Kyllä hän vähän näki. Hän näki värejä ja muotoja sumeana eli täysin sokea hän ei siis vielä ollut. Hän näki mustien hiuksien suortuvan lähelle kasvojaan. Lämmin hengitys kasvoja vasten rauhoitti, vaikka muuten Marine olisi ihan hyvin voinut ruveta itkemään kuin pikku lapsi.

   “Näen värejä ja muotoja, mutta kaikki on ihan sumeaa”, Marine totesi hiukan järkyttyneen oloisena. Cuan hymyili. Vaikka Marine ei hymyä nähnytkään, silti hän tunsi pojan onnellisen helpottuneen tunteen vierellään.

   “Ihanaa, kun näet edes vähän. Moni olisi sokeutunut heti täydellisesti”,

   “Miten niin? Ovatko he ampuneet muitakin minun lisäkseni?”

   “Eivät välttämättä muuten kuin testauksessa. Myrkky tosin on jo todella vanha. Luulin sinun lohikäärmearmeijan ihmisten tyttärenä tietävän sen. Alcalineaahan käytetään lohikäärmeiden sokeuttamiseen ja tappamiseen. Sehän silmiin suoraan heitettynä tappaa -”, Cuan ei saanut kuitenkaan tilaisuutta jatkaa, koska Marinen pelästynyt ääni keskeytti.

   “Alcalinea?! Miksi et heti maininnut siitä?!” Marine huudahti. Cuan katsoi häntä kysyvästi.

   “Siis… ööh… onko se muka jotenkin tarpeellinen tieto?” Cuan kysyi.

   “Pane side heti takaisin silmille! NYT!” Marine komensi kuin äitinsä konsanaan. Cuan ei epäröinyt hetkeäkään, vaan kietoi siteen takaisin Marinen silmien ympärille.

   “No, nyt ainakin tiedetään kenen tytär sinä olet”,

   “Hiljaa! En halua kuulla mitään vanhemmistani saati sitten lohikäärme-sodasta!” Marine parkaisi. Cuanin ilme muuttui vielä oudommaksi, kun hän huomasi surullisen ja itkuisen ilmeen. “Se siis tappoi heidät. Alcalinean myrkky. En ole nähnyt heitä niin pitkään aikaan. En edes saanut olla heidän vierellään, kun he…”, Marine ei enää voinut hillitä suruaan ja raivoaan, vaan itki. Hän nosti kätensä kasvoilleen ja itki. Aika ei tällä kertaa parantanutkaan haavoja, vaan haavoitti häntä lisää. Cuan osasi kuitenkin toimia heti. Hän otti tytön lohduttavaan syleilyynsä ja paijasi tytön päätä. “En edes tiedä, missä heidän hautansa on!”

   “Shh! Anteeksi. Tiedän oikeasti, miksi käskit minua panemaan siteen silmillesi. Siksi minäkin -”,

   “Tiedän. Ei se mitään. Minä vain… en ole koskaan ennen itkenyt. En koskaan, paitsi syntyessäni”, Marine totesi nyyhkyttäen ja irtaantui Cuanista.

   “Et ole koskaan itkenyt? Etkö edes silloin, kun vanhempasi kuolivat?”

   “En. En, mutta halusin! En vain pystynyt itkemään, koska minua oli opetettu olemaan itkemättä, etten näyttäisi heikkouttani viholliselle”, Marine totesi ääni täristen. Kyyneleet valuivat siteiden alta. “Ja nytkään en tiedä, pitäisikö minun hävetä vai -”,
   
   “Ei sinun mitään tarvitse hävetä. Minäkin olen itkenyt. Kyyneleet eivät tapa. Ne vain satuttavat, mutta aina ne haavat voidaan parantaa”, Cuan lohdutti ja puristi Marinen käsiä. Hän hymyili. Marine rakastui täysin Cuanin puhetyyliin. Ei yksikään kohtaamansa poika ollut puhunut tällä tavalla. Eikä hän nyt voinut nähdä puhujaa. Ei enää koskaan. Hän oli nähnyt Cuanin ensimmäisen ja viimeisen kerran. Hän ei ollut nähnyt vanhempiaan heidän kuolemansa jälkeen. Hän ei enää voisi koskaan nähdä kaunista, hohtavan valkoista Mintalia, eikä puhdasta, vihreää luontoa, jota hän rakasti. Marine oli menettänyt kaiken. Siksi hän itki… ja se sattui.

---

A/N: Halusin tästä yksiosaisen fantasianovellin, mutta siitä tulikin niin pitkä, että se oli ihan pakko jakaa kahteen osaan. Tämä oli viisi sivua ja seuraava kuusi sivua. Koko juttu on täysin valmis, joten pistän osat poikkeuksellisesti eri viestiin, jotta jokainen saakoon itse päättää, lukeeko koko novellin nyt vai lopun myöhemmin.
« Viimeksi muokattu: 15.11.2014 22:05:47 kirjoittanut Pyry »
"Don't cry because it's over. Smile because it happened."

TheGoldenTrio.org suomalaiset Harry Potter Trio-fanisivut

Mirandel

  • Kentaurin tytär
  • ***
  • Viestejä: 52
Re: Sokea enkeli(PG-13; romance, angst, fantasy)
« Vastaus #1 : 02.08.2007 16:49:11 »
2. osa  - Lähempänä taivasta

Sokeudestaan huolimatta Marine koki suuria onnen hetkiä elämässään. Niitä toivat mukanaan Cuan, Mintal ja lohikäärme Palfe, joka oli mennyt piiloon metsästäjiltä. Tämä ei ollut kuitenkaan tiennyt, että metsästäjät olisivat halunneet pahaa Marinelle. Palfe oli tietenkin todella pahoillaan eikä enää voinut poistua Marinen viereltä. Cuan, Mintal ja Palfe pitivät huolta, että Marine sai tarpeellisen ravinnon.

Cuan ei palannut omille kotinurkilleen, koska halusi huolehtia Marinesta. Poika vahti tyttöä yötä päivää kuin henkivartija. Hän poistui vain hakemaan kalaa, marjoja ja hedelmiä. Muuten hän pyrki järjestämään jotakin kivaa tekemistä, kuten laukkakisoja. Cuanilla oli oma hevosensa, mutta Marine pystyi ratsastamaan Mintalilla sokeanakin. Cuan tasoitti tilannetta sitomalla myös omat silmänsä. He luottivat vain ratsuihinsa ja antoivat vapauden tunteen virrata lävitseen ratsujen laukatessa pitkällä suoralla maaliin saakka. Marine pystyi kuulon perusteella päättelemään, kumpi oli ensimmäisenä maalissa, mutta pari kertaa Cuanin hevonen oli tehnyt tepposet ja lähtenyt väärään suuntaan. Heillä oli kuitenkin niin hauskaa, että Marine pystyi täysin vakuuttamaan olevansa onnellisin sokea ihminen koko maailmassa.

Palatessaan kohti mökkiä, Marine ehdotti, että kävisivät joella pesulla ja muuten vain virkistäytymässä. Rannalle päästyään Marine riisuutui eikä näyttänyt välittävän, vaikka Cuan seisoi ihan vieressä. Eihän tyttö ollut koskaan elänyt kaupunkilaisten keskuudessa, eikä tiennyt alastomuuden toisesta puolesta paljoakaan. Cuan näytti hiukan hämmästyvän ja taisteli omatuntonsa kanssa, että jäädäkö ihailemaan Marinen sulavaa ja kaunista vartaloa, vai kääntyäkö selin ja kunnioittaa toisen peseytymisrauhaa.
   
Cuan katsoi häntä kymmenen sekuntia, katsoi vielä seuraavat viisikymmentä sekuntia. Tunteet velloivat pojan sisällä, mutta… siltikään hän ei tuntenut seksuaalista tunnetta Marinea kohtaan. Seksuaalista se ei ollut, mutta jotain muuta. Cuanin silmin tyttö oli luonnon tytär, kaunis, lähes virheetön luonnon enkeli. Sokeus ei haitannut, eikä myöskään Marinen itsepäinen ja hiukan herkkä luonne. Marine tunsi olonsa vapautuneeksi ja onnelliseksi. Myös Cuan tuntui olevan onnellinen saadessaan viettää aikaa toisen ihmisen kanssa. He auttoivat kukin aina toisiaan ja yrittivät koko ajan keksiä jotakin tekemistä, jotta eivät tylsistyisi.
   
Tätä samaa jatkui kaksi kuukautta. Cuan oli tiivistänyt entisestään läheisyyttään Marineen, joka sokeana kävi taistelua tunteidensa kanssa. Heidän suhteensa toisiaan kohtaan paranivat askel askeleelta, mutta kummatkin näyttivät olevan tietämättömiä toimissaan. Cuankaan ei ollut edes varma tunteistaan. Marine puolestaan kävi kamppailua monien tunteiden kanssa. Hän tunsi suunnatonta iloa, mutta myös pelkoa, surua ja epätoivoa. Uni piti häntä yhä vallassaan.

Cuanin ollessa poissa, Marine tunsi yksinäisyyden ja pelon tuomaa ahdistusta. Hän itki taas. Hän ei vain tiennyt miksi. Hän ei ollut itkenyt edes vanhempiensa kuollessa, vaikka oli halunnut. Nyt tyttö ei kuitenkaan halunnut itkeä, vaan nauraa ja olla Cuanin kanssa. Silti uni eristi häntä koko ajan elämästä, joka häneltä oli ryöstetty.
   
Vaikka Cuan ei tiennyt Marinen toispuoleisesta maailmasta, hän silti tiesi Marinen unesta. He nukkuivat samassa sängyssä, sillä yöt olivat alkaneet viilentyä. Cuan oli nopeasti tottunut siihen, mutta vähitellen se keräsi huolestusta Cuanin sydämelle. Marine tietenkin väitti kaiken olevan kunnossa, mutta yhtenä yönä Marinen sietokyky oli liian heikko.

Kipu viiltää sydäntäni. Minuun sattuu. Sydämessäni on haava, joka on mahdotonta solmia kiinni. Kipu viiltää silmiäni. Olen sokea. Kyyneleet vuotavat silmistäni. Itku kuristaa minua ja kyyneleet polttavat silmiäni. Levitän valkeat, hohtavat siipeni. Kyllä, olen enkeli, mutta siipiä en ole vielä saanut. En osaa vielä lentää pois. Putoan. En huuda. Kuolen.

   “Kuolen! Minä kuolen! KUOLEN!” Marine oli kirkunut aivan kurkku suorana niin, että Cuan putosi säikähdettyään sängyltä. Hän nousi kuitenkin nopeasti pystyyn ja kömpi takaisin Marinen viereen. Marine hengitti syvään ja hiki valui hänen selkäänsä pitkin kuin vuorilta virtaava joki. “Ei, ei. Miksi tämän pitää jatkua? Miksi se uni yrittää tosissaan tappaa minut?” Marine mietti ääni täristen. Hän tunsi kyyneleet silmissään, mutta Cuan ei nähnyt niitä. Cuan kuitenkin aavisti kaiken.

   “Salaat minulta jotakin, vai mitä? Olet salannut jo pitkän aikaa, etkä ole kertonut minulle siinä uskossa, että kyseessä tosiaan on vain uni. Marine, pyydän. Sinun täytyy luottaa minuun! Minä haluan -”,
   
“Minä tiedän, että sinä haluat vain hyvää, mutta kyse ei ole nyt luottamuksesta! Haluaisin kertoa, mutta minä pelkään. Pelkään elämää, joka jatkuu unien, pelkojen ja yksinäisyyden vallassa. En pysty elämään sellaista elämää! Olen tähän asti toteuttanut kaiken, mitä uni on sanonut. Minusta on tullut sokea ja olen ruvennut itkemään! Mutta se tuska, joka viiltää sydäntäni on kaikkein hirveintä! Minä en tiedä, mikä minun sydäntäni viiltää. En tiedä, haluanko elää, enkä tiedä, kuinka tunnen sinua kohtaan. Autat minua jatkuvasti. Haluat vain olla lähelläni, vaikka vain istuisin tuolilla. Ihan kuin tuoli voisi minä hetkenä hyvänsä hajota altani tai katto voisi pudota niskaani. Teet elämästäni kaunista ja sellaista kuin asuisin sokeana paratiisissa. Unessa kuulen sanoja, joiden… joiden… ennustuksen pystyn kuvailemaan, mutten näkemään. En haluaisi sanoa tätä, mutta… se olet sinä! Sinun takiasi minä kärsin!” Marinen itku muuttui hysteerisemmäksi joka sanalta. Viimeisen lauseen aikana Cuan hätkähti ja katsoi Marinea surullisena. “Rakastan sinua! En voi sanoa muuta kuin, että rakastan sinua! Sen takia minä kärsin! Teet minut iloiseksi ja samaan aikaan uni yrittää tyrmätä kaikki unelmani. En halunnut sanoa, koska en tiedä, kumpi satuttaisi enemmän. Se, että olet luonani ja iloitsen jokaisesta päivästä, mutta kärsin joka yö ja yksinäisinä hetkinä, vai se, että lähdet ja olen täysin yksin? Tai sitten… minä todella kuolen. Minä -”. Cuan ei enää kestänyt olla hetkeäkään hiljaa ja vain katsoa, kuinka Marine itki ja kärsi silmät peitettyinä. Cuan suuteli häntä. Ei vain siksi, että tyttö lakkaisi puhumasta, vaan saadakseen Marinen rauhoittumaan. Marine hämmentyi. Hän oli niin sekaisin kaikesta siitä, mitä oli juuri päästänyt suustaan ulos. Suru, pelko ja rakkaus. Kaikki yhdellä kertaa. Hän ei ollut koskaan päästänyt tunteitaan niin voimakkaasti ulos. Suudelman loputtua Marine nojasi Cuaniin kyyneleet valuen siteiden alta.
   

“Etkö ymmärrä yhtä asiaa? Me suojelemme toisiamme. Minä yritän parhaani mukaan suojella sinua kuolemalta ja yksinäisyydeltä, ja sinä teet samoin minulle. Et ole yksin, vaikka kuinka väittäisit. En halua sinun kärsivän, en missään nimessä. Mutten myöskään halua sinun kuolevan. Sokeus ja kyyneleet eivät tapa, jos niihin osataan kätkeä myös iloa ja rakkautta. Sen sinä osaat, etkä sinä kuole. Rakastan sinua, Marine! Sinä et kuole! Minä pidän sinut hengissä!” Cuan vannoi ja halasi Marinea niin lujasti, ettei aikoisi koskaan päästää irti. Vaikka Marine oli hieman rauhoittunut, häntä silti itketti. Cuan oli oikeassa, mutta siitä huolimatta Marinen teki mieli levittää hohtavan valkoiset siipensä, pudota ja kuolla. Silloin hän näyttäisi unensa vaatimukset ja vapauttaisi itsensä kärsimyksestä. Ikävä tosi asia vain oli, että päivällä hän oli onnellinen. Niin äärimmäisen onnellinen Cuanin, Mintalin ja Palfen seurassa. Miten hän voisi kuvitellakaan päästävänsä irti siitä kaikesta vain siksi, että hän kärsi öisin? Se kuulosti itsekkäältä, mutta Marinella oli jatkuvasti pieni tunne, että pian hänen pitäisi levittää enkelin siipensä. Ne kasvoivat koko ajan.  

   “Mitä minun pitäisi tehdä? En tiedä, kumpaa haluan enemmän. Sitä, että täytän unen kaikki vaatimukset, vai sitä, että kärsin yhä öisin ja päivisin olen onnellinen. Sanoit suojelevani sinua kuolemalta. En usko sitä. Olet elänyt koko elämäsi yksin ja yhtäkkiä väität pelkääväsi yksinäisyyttäsi”, Marine ihmetteli ja painoi kasvonsa yhä lujemmin Cuanin rintaa vasten.

   “Jouduin orvoksi kymmenenvuotiaana, mutta se, miten se tapahtui, ei liity tähän mitenkään. Tärkeämpää on nyt sinä. En koskaan haluaisi palata menneeseen tai mennä tulevaisuuteen. Haluan elää tässä ja nyt, sinun, Mintalin, Palfen ja Gefishan(Cuanin hevonen) luona. Myönnän, on asioita, joista on pakko päästää irti, mutta… on myös asioita, joista ei voi ikinä päästää irti”, Cuan lujensi otettaan ja katsoi Marinea. Tyttöä, jonka silmät oli peitetty valkoisella sideharsolla. Cuan ei edes tiennyt silmien väriä, eikä hän ikinä voinut suoraan nähdä Marinen tunteita. Silti hän aisti kaiken kuulolla, tunnolla, hajulla ja maulla. Kuullessaan herkän, mutta silti päättäväisen tytön äänen, Cuan tiesi. Heti, kun tunsi voimakkaat, mutta hoikat kädet ympärillään, Cuan tiesi. Haistaessaan aina  Marinen mintun tuoksun, Cuan tiesi. Ja nyt kun hän suuteli Marinea ensimmäistä kertaa kaikkien muiden aistien kadotessa, poika tiesi. Joka kerta Marinesta oli kulkeutunut sellaista lämpöä ja kauneutta, johon ei silmiä tarvittu. Silloinkin laukkakisoissa, silmiä ei tarvittu. Ei tarvitse olla sokea menettääkseen kaiken. Mutta jos tulee sokeaksi, kuuroksi ja tunnottomaksi, ja hajun ja maun kadotessa voi sanoa menettäneensä kaiken.

---


“On asioita, joista on pakko päästää irti, mutta on myös asioita, joista ei voi ikinä päästää irti.”

Ne sanat pyörivät Marinen päässä hänen kävellessään metsäpolkua pitkin. Vaikka hän ei nähnyt, hän tiesi, minne oli menossa. Ja hän oli varma. Välittämättä siitä, mitä Cuan oli eilen sanonut, hän oli täysin varma aikeissaan. Omatunto oli täysin kadonnut, eikä hän aikonut kääntyä takaisin. Ei hän olisi osannutkaan takaisin kotiin ilman silmiä.

Oli hyvin aikainen aamu. Aurinko ei ollut vielä noussutkaan, mutta Marine oli saanut tarpeekseen kivusta, joka häntä tappoi. Se suru, pelko ja kipu, joka alkoi nyt viiltää hänen silmiäänkin. Ne tekivät hänestä heikon ja ihmisen vailla elämää. Marine tunsi itsensä päivä päivältä yhä enemmän kuolleeksi. Hänen täytyi vain kärsiä loppuun asti. Hän oli tajunnut, että kaikki johtui loppujen lopuksi täysin Alcalineasta ja unesta. Ne olivat kuitenkin toistensa viholliset. Alcalinea oli myrkky, joka tappaisi hänet varmasti. Marine menettäisi siten sielunsa ja ruumiinsa, mutta… seuratessaan unen jälkiä, hän kulki lähemmäksi taivasta. Myrkkyhän tappaisi hänet joka tapauksessa, mutta jos hän kuolisi toisella tavalla… hän saisi pitää sielunsa. Niin sen oli pakko olla.

Hän kuuli tuulen puhaltavan kasvojensa ohitse. Häntä palelsi hiukan, mutta se itse asiassa vain varmisti häntä siitä, mitä oli tekemässä. Marine kuuli veden kohinan ja tunsi, kuinka kylmä vesi piiskasi hänen jalkojaan. Yhtäkkiä maa alkoi loppua hänen allaan ja tyttö tiesi tulleensa tiensä päähän. Jossain hyvin kaukana alhaalla, noin puolen kilometrin päässä kuului veden voimakas huuto. Se kutsui Marinea. Oli aika pudota, levittää enkelin siivet ja… kuolla.

“Minusta tulee vain enkeli. Sielu, joka suojelee vaarassa olevia. Niitä, jotka ovat ennen suojelleet itse häntä. Kuolisin joka tapauksessa, mutta en voi muutakaan. Jos kuolisin myrkkyyn, kuolisin myrkytykseen, enkä olisi olemassa edes haamuna. Mutta jos kuolen putoamalla, unen määräämällä tavalla, tekemällä itsemurhan, minusta tulee enkeli ja voin aina olla Cuanin, Mintalin ja Palfen kanssa. Isä ja äiti ovat poissa, mutta he eivät ikinä tule takaisin. Enkä minä koskaan palaa heidän luokseen. Minä vain… minä vain…”, itkien Marine levitti kätensä sivuilleen kuin siivet. Hän astui hitaasti kohti putousta, mutta…

“MARINE! ÄLÄ TEE SITÄ! TULE TAKAISIN TÄNNE, MARINE!” Cuan huusi kauhuissaan, kun hän ratsasti Mintalilla Palfe ja Gefisha perässään, Marinen luokse. Hän loikkasi Mintalin selästä ja salaman nopeasti hän oli kiskaissut Marinen syliinsä estääkseen tyttöä hyppäämästä. Marine vain inahti, muttei ruvennut huutamaan vastaan. Hän ei voinut, koska itku kurkussa tukehdutti häntä.

   “Älä… estä minua. Lupaan, etten kuole. Minä… minusta tulee enkeli. Olen aina täällä”, Marine nyyhkytti.

   “Älä viitsi, Marine, olla tuollainen! Sinä kuolet niin kuin muutkin kuolevaiset! Sinä…”,

   “EI! Minä kuolen joka tapauksessa. Alcalinea tappaa niin, ettei sinusta ole enää mitään jäljellä. Ei ruumista… eikä sielua. Sinusta ei tule edes haamua! Jos kuitenkin kuolen nyt… minusta tulee enkeli. Sitä uni kertoi. Ensin se oli kuin painajainen, mutta lopulta tajusin, että… kaikki se kipu johti minua koko ajan vain lähemmäksi taivasta. Lähemmäksi paratiisia. Koko ajan se… kasvattaa minulle enkelin siipiä ja toivoa uuteen elämään. Minusta tulee enkeli, ja pysyn aina täällä suojellen sinua, Mintalia, Palfea ja Gefishaa. Se uni… oli hyvä uni”, Marinen kyyneleet valuivat siteiden takaa. Hän tunsi Cuanin kädet ympärillään ja kasvoillaan. Poika tuoksui mintulle ja hänen hengityksensä oli lämmin ja suojeleva. Yhtä asiaa Marine ei tiennyt. Hän ei voinut nähdä, että Cuan itki. Cuan itki kyyneliä, jotka johtuivat totuudesta, joka pisti pojan sydäntä enemmän kuin mikään miekka tai nuoli koskaan ennen. Hän suuteli Marinea, mutta varovasti.

   “Älä puhu tuollaisia, kun… sinä pystyt elämään. Pystyt kyllä elämään, lupaan sen”,

   “Niin pystynkin, mutten enää tässä ruumiissa ja tässä maailmassa. Saan jopa näköni takaisin ja voin taas nähdä yönmustat hiuksesi”, Marine kosketteli pojan mustia hiuksia , kunnes kädet siirtyivät pojan käsille. Hän siirsi kädet sivuun ja nosti kätensä avaamaan siteen pois silmiltään. “Enkä tarvitse tätä enää”, side oli vihdoinkin vapauttanut Marinen kahleistaan. Hän tunsi ja melkein näki vapauden viiman, joka löi pehmeästi hänen kasvojaan. Cuan ei nähnyt enää kuin Marinen takaraivon, kun tyttö oli nyt kääntynyt putoukselle päin. Poika ei tiennyt, halusiko hän nähdä Marinen kasvot uudelleen vai ei. Jotenkin hän ei kuitenkaan halunnut. Hän oli niin tottunut Marinen sidottuihin kasvoihin, ettei hän voisi mitenkään luoda enää uutta kuvaa hänestä.

   “Marine…”, Cuan totesi ääni täristen. Hän tarttui Marinea kädestä.

   “On aika, Cuan. Sinun täytyy päästää irti”, Marine sanoi hiljaa usvaisella äänellä. Cuan ei kuitenkaan totellut.

   “Ei. Sanoinhan, että on olemassa asioita, joista ei voi koskaan päästää irti. Sinua en voi antaa mennä. Tulen kanssasi”, Cuan totesi.

   “Mitä?”

   “Koko elämäni olen elänyt yksin tässä maailmassa etsien sitä ainoaa, jonka kanssa voisin jakaa puolet elämästäni. Nyt olen löytänyt sinut, enkä voi enää elää tässä maailmassa, jos sinä lähdet. Jos tämä kerran on nyt ainoa tapa kuolla ja elää, minä tulen myös. Lähemmäksi taivasta”, Cuan hymyili kyyneleet valuen tummista silmistä. Marine näki ja tunsi tuon kauniin ja lempeän hymyn, joka oli koskettanut häntä myös silloin heidän ensimmäisellä tapaamisellaan.

   “Entä he?” Marine tarkoitti Mintalia, Palfea ja Gefishaa. Mintal hirnahti ja painoi päänsä Marinen syliin. Palfe oli myös siinä painautuneena Marinea vasten.

   “He ovat myös vapaita. Tämä maailma oli jo aikoja sitten heitä varten”, Cuan kääntyi mustan oriinsa puoleen ja riisui tältä haikein mielin suitset ja satulan pois. Gefisha hörisi surullisena ja tökki Cuania päällään kuin kysyen, miksi omistajansa ja ystävänsä näin tekee. Cuan suuteli oriin päätä ja hymyili. “Kiitos kaikesta. Tulet varmasti toimeen Mintalin kanssa. Nyt olet vapaa, rakas Gefisha.” Ori hirnui käheästi kuin se olisi itkenyt, mutta tajusi tilanteen eikä vastustellut enää enempää. Se tökkäsi Mintalia kylkeen ja hörisi tälle, jotta voisivat lähteä. Mintal oli kuitenkin tammamaisesti itsepäinen ja tuntui jotenkin ylivoimaisen vaikealta erota ystävästä, jonka oli tuntenut kuusitoista vuotta. Kuin luopuisi omasta siskostaan.
   “Hän on oikeassa, Mintal. Minullekin tulee ikävä sinua ja Palfea. Olit minulle kuin sisko, Mintal, ja olet vieläkin. Ilman sinua olisin kuollut jo aikoja sitten. Rakastan sinua. Kiitos! Nyt sinäkin olet vapaa”, Marine suuteli Mintalin turpaa hyvästiksi. Mintal hörisi ja väistyi Marinen tieltä Gefishan luokse. Palfe liihotti myös hevosten luokse ja katsoi, kuinka kaksi nuorta seisoivat käsi kädessä vesiputouksen äärellä.

Marine ei sulkenut silmiään. Hän ei enää pelännyt tulevaisuutta, jonka hän jakaisi yhdessä Cuanin kanssa. Marine nyökkäsi hitaasti hymyillen. Cuan teki saman perässä. Kyynel kerrallaan ja jokaisella askeleella, he astuivat lähemmäksi paratiisia. Heidän selkänsä alkoivat hohtaa kirkkaan valkoisina ja pian valon tilalle putkahtivat suuret, valkeat ja voimakkaat siivet. Yhtäkkiä maa olikin kadonnut heidän jalkojensa alta, ja he putosivat. Putosivat, kunnes siivet saivat ilmaa alleen. Vihdoinkin Marine lensi valkeilla enkelin siivillään, näkevänä ja onnellisena, muttei yksin.

   “Putoan, kunnes opin lentämään. Nyt, sekä minä että Cuan olemme molemmat oppineet. Paratiisi ei ole enää kaukana kuolemasta. Olemme vapaita.”

---

AN: Aloitin tämän kirjoittamisen jo joulun aikaan, kun halusin kirjoittaa jotakin oikein romanttista ja surullista. Alun perin vain Marinen piti kuolla ja muuttua enkeliksi, mutta… jotenkin sitten ajattelin, että miksi Cuan eläisi, jos hänellä ei kerta mitään elämää oikein ollut? Miksi hän ei lähtisi rakastamansa tytön matkaan? Tosin tästä oli olemassa monta erilaista loppua. Hetken ajan olin sitä mieltä, että he molemmat selviäisivät hengissä, mutta… päädyinkin sitten tähän loppuratkaisuun.
"Don't cry because it's over. Smile because it happened."

TheGoldenTrio.org suomalaiset Harry Potter Trio-fanisivut

neiti seko

  • ***
  • Viestejä: 468
  • Sir Christus...
Re: Sokea enkeli(PG-13; romance, angst, fantasy)
« Vastaus #2 : 02.08.2007 20:27:39 »
tämä oli kaunista ja surullista. kirjoitat hyvin.
I wanna be with you, but I can't. So I sent my heart to you <3

18.7.2009 Olet ikuisesti sydämmissämme<3

Kuolonsyöjät eduskuntaan! XD
LynZ alkkarit nähty :p