// Alaotsikko: Slash, romance LUKU 6-7 VALMIS!!!!
Nimi: Arttu & Jesse
Kirjoittaja: Skaber
Genre: Slash, Romance, Drama
Ikäraja: k-11
Summary: Voiko vuosien veljeydeltä tuntuneen ystävyyden puitteista löytyä jotakin vielä suurempaa, paremmalta tuntuvaa?
A/N: Voih, Arttu ja Jesse. Pitkäaikaiset poikaystäväni vuoden takaa. Arttu & Jesse oli vuotiksessa yksi sen hetken suosituimpia novelleja, ja vaikka itse kestänkin enää lukea koko stoorista pelkästään tietyt kohdat, niin kyllä tälle on aina mun sydämessä tilaa. Vuotiksessa tän ikärajana oli k-15, mutt kun tarkastelin tämän foorumin ikärajasääntöjä, niin kyllä pitäisin tämän täällä k-11 -tasolla. SUURKIITOS henkilöille, joiden ominaisuuksilla ja omaisuudella olen inspiraationi liekkiä ruokkinut. Eli tarina on kokonaan valmis, laitan loppuja lukuja tänne jos niin haluatte. Enjoy! <3
Luku.1 - Odottamatta -
Mikäs tässä kävellessä, kolme kilometriä kouluun, tuuli puhaltaa tarkoin aseteltua tukkaa päin metsää ja pakkasta on ainakin 600 astetta. Ei saatana, voiko viikko enää huonommin alkaa? Kirottu herätyskello, meni aamun valinnaisetkin sivu suun. Kirottu mutsi, kirottu fleda ja kirottu maanantai..
Mutta ah, mikä siunattu koulu! Lämpöinen patteri johon nojata, iloiset, huomenta toivottavat kaverit ja kohta lempiaine, englanti.
“Moro, Arttu”
Tutun äänen kuullessani käännyin rinnakkaisluokan tytöistä poispäin. Kohtasinpa nuo samat, vaaleanruskeat silmät ja kurittoman pehkon, niin kuin joka ikinen kouluaamu tähänkin asti. Paras kaverini Jesse, yhtä energisenä kuin aina.
“Mooi. Miten meni viikonloppu?” kysyin nauraen. Jesse biletti aina kun pystyi ja ehti koululta ja urheiluiltaan, ja sattumoisin sillä ei ollut viimeviikonloppuna ensimmäisiäkään treenejä.
“Haha, ei puhuta siitä. Missäs kutussa sä olit kuviksentunnilta? Laitoiksä taas hiuksii kaks tuntii?” Jesse virnuili.
“Paraskin puhumaan, vitun metro! Hei ootas, sult karkaa pari suortuvaa ohimoilta...” sanoin ja kohotin kättäni. Jesse läpsäisi sen alas, ja suki suklaanruskeaa tukkaansa.
“Äläpäs koske siihen.” Jesse iski silmää. “Sitä paitsi, mä en voi olla oikaisematta sua nyt. Meistä kahdesta sä olet se, jolle verkkarit ja vääränsävyinen huppari on murhaa.”
“Vitun pelle, mä pelaan fudista. Verkkarit on ihan jees. Ja mikä sä oot värisilmästä puhumaan, senkin sateenkaari.”
Tämä oli tätä maanantaiaamua. Toisaalta, ilman viikonloppukeskustelua tätä olisi voinut luulla miksi tahansa aamuksi. Joskus ihmiset luulivat että mä ja Jesse tapeltiin, kun me puhuessamme haukuttiin ja kirottiin joka välissä ja pahoinpideltiin toisiamme lievästi ja korotettiin ivallista ääntä. Joka päivä opettajat käskivät irrottaa Jessen kurkusta, ja Jesse määrättiin jättämään mun kynsiminen sikseen. No ei me nyt ikinä oltu toisiamme kunnolla hakattu, mehän oltiin ystäviä. Mutta tottahan nuoren miehen piti johonkin voimansa ja energiansa purkaa, eikö totta? Sitähän varten tuo Jesse tuossa hymyilikin typerästi kuin mikäkin kuuluisuus. Rinnakkaisluokan tytöt näyttivät harmistuneilta kun olin unohtanut ne jutellessani Jesselle. Hahhah, siitäs saivat.
“Onks meil sanakoe? Mä en oo lukenu yhtää.” Jesse valitti. Se loisti taideaineissa ja äidinkielessä, mutta vieraat kielet ei ollut sen vahvimpia aloja. Niin, toisin kuin mun. Huokaisin, kaivoin englanninkirjan repusta ja aloin kuulustella Jesseä. Kyllä se muutaman sanan oppisi kymmenessä minuutissa, ennen tunnin alkua. Ja jos hyvin kävi, Lahti pitäisi testin vasta tunnin lopussa. Tosiaan, kielet eivät olleet Jesselle helppoja, mutta se oli vain pieni kivenmurikka sen tiellä taiteen maailmaan. Edes meidän kuviksen opettaja ei ollut yhtä hyvä piirtämään! Jesse keskustelisi värien ja muotojen avulla, sen tekemät kuvat kertoi tarinan yksityiskohtaisesti, vaikkei Jesse olisikaan ikinä osannut kertoa sitä millään kielellä. Mullakin pöytälaatikot pursuivat sen tekemiä piirustuksia, ja rakastin joka ikistä. Jopa sitä, jossa oli mun pikkusiskon kilpikonna kaulahuivi kaulassa. Jesse rakasti myös musiikkia, se soitti rumpuja ja pianoa, ja mun käsittääkseni se osasi säveltääkin. En ollut kyllä ikinä kuullut sen tekemiä biisejä, mutta mulla oli tunne, että jos joskus kuulisin, rakastuisin kappaleeseen vaikka se olisi miten huono. Mutta ei se olisi huono, nyt puhuttiin sentään Jessestä.
“Risteily?” Katselin Jessen kasvoja, kun se yritti muistella. Sen silmät olivat suljetut, ja otsa kurtussa. Hölmön näköistä. Se oli hetken ihan samannäköinen kuin kuusi vuotta sitten kolmosluokalla, kun kuulustelin siltä jotain tuoli-sanaa. Jesse hieroi naamaansa, ja käski skipata risteily-sanan.
“Ei tästä tuu nyt vittu yhtään mitään. Pänttää hetki, osaat kirjottaakki ne sit” sanoin. Jesse haistatti mulle, ja nappas kirjan itselleen. Mä siirsin katseeni vaivalloisesti Jessestä käytävällä liihottaviin kasiluokkalaisiin tyttöihin, ja unohduin miettimään omiani katsellessani ketkuttavaa tyttölaumaa.
Jessen arvosanat ei kärsisi, se katsoisi kuitenkin multa kaikki vastaukset. En tajunnut, miksi se luuli tällä kertaa tekevänsä sanakokeen rehellisesti ja opiskeli sanoja kuin hullu. Kysyin Jesseltä, että odottiko se Lahdelta yksityiskyttääjää jokaiselle sanankokeentekijälle, mutta se oli kuin ei olisi kuullut mitään. Huokaisin, ja sain jo nousta ylöskin, kun Lahti käyskenteli käytävää pitkin kohti vitosluokkaa. Se oli typerän näköinen keski-ikäinen nainen, mutta yksi parhaista opettajista koko koulussa. Se oli hervottoman hauska ihan vahingossa, toisinaan se vaikutti ihan siltä kuin se olisi vähän aineissa. Se ei koskaan rähjännyt meille, ei edes mulle ja Jesselle. Ehkä se tajusi että meidän tappelu oli pinttynyt niin syvälle sydämeen, ettei sitä saanut sieltä kiskottua. Joskus se kyllä käski pitämään pienenpää metakkaa, vaikka olikin varmasti hauskaa pistää Jesse sanomaan isyydelleen morjens. Eikä Lahti antanut edes paljoa läksyä, ja sen kokeetkin olivat piis ov keikkejä.
“Voi nyt vittu!” Jesse huusi Lahden nenän alla. Sen sanakoe oli mennyt aivan ketuiksi.
“Jesse, sä käytät ihan turhaan noin voimakkaita ilmauksia.” Lahti höpötti. Jesse tuhahti.
“Nyt kuules erehdyt, mä en saanut yhtäkään oikein.” Jotkut luokkalaiset ilmaisivat mielipiteensä Jessen suorituksesta. Tämä vilkaisi muuta luokkaa, ja katsoi sitten muhun, valmiina vaihtamaan turhautuneen katseen. Mutta mä olinkin aivan muissa sfääreissä, katsoin Jesseä monttu auki.
“Ei yhtäkään oikein? Sä taoit niitä äsken välkällä viistoist minuuttia!” Ihmettelin.
“Tänään ei jaksanut keskittyä” se huokaisi lopullisesti ja nojasi päätään taakse.
“Mikset kattonu multa?”
“No oisko se ollu sust vai siistii?” Jesse nauroi. Koe ei selvästikään haitannut sitä enää yhtään.
“Lähinnä mä tarkotin sitä, että sä olet joka ikisessä sanakokeessa ennen tätä päivää katsonut multa vastaukset.”
“Tänään ei käynyt mielessä. Vähän tärkeämpiä asioita mielessä, kuin jotkut sanakokeet.”
“Niin kuin mitä?”
“Ei sillä ole väliä.” Jesse sanoi äkkiä vakavana. Mä en enää vastannut, vaan siirryin keskittymään Lahden opetukseen infinitiivimuodosta. Samassa tajusin, että kyseessä oli perusmuodon ja to-partikkelin liittokielioppi. Voi tsiisus, me oltiin ysillä ja opiskeltiin englannin perusmuotoa.
Ajatukseni harhailivat Jesseen, joka teki tunnollisena tehtäviä. Mitä helvettiä se oli oikein sanonut? Se oli tänään ihan outo. Tuommoinen käytös ei ollut sille ominaista, normaalisti se olisi katsonut multa vastaukset ja leijunut menestyksestään lunttaajana. Mitä hittoa se oli oikein viikonloppuna tehnyt? Missä se oli ollut ja kenen kanssa ja mitä oli tapahtunut? Eihän nyt yksi sanakoe mitään tarkoittanut, mutta jos se olisi koko päivän ihan merkillinen, niin kysyisin siltä kyllä jotakin. Jossakin vaiheessa tajusin, että Jesse ei tehnyt englantia vihkoonsa, vaan piirsi auringonlaskuja ja tähtitaivaita.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------
Rävelsin Jessen vinyylisoitinta ja pistin Scorpionsit soimaan. En mä sille mitään ollut sen kummallisesta käytöksestä sanonut, mutta se oli kysynyt ihan itse mua niille koulun jälkeen. Sanoi että tarvitsee apua yhteiskuntaopinläksyissä.
Istahdin Jessen isolle vihreälle lattiatyynylle ja kumosin reppuni sisällön lattialle. Jos kerran jotain yhteiskuntaoppia tehtäisiin tänään ihan urakalla, niin miksei verryteltäisi saman tien matikan-, enkun-, ja bilsanläksyillä.
“Tuu nyt tänne sieltä vitun ääliö, mä en voi auttaa sua jos sä nukut” käskin Jesseä. Ahdistuneen urahduksen saattelemana se kampesi itsensä ylös sängystä ja rojahti lattialle. Jessen huone oli pieni ullakkohuone, jonne mahtui juuri ja juuri kolme ihmistä samalla kerralla. Suurimman osan huoneesta täytti rumpusetti, ja kun sinne oli ahdettu vielä syntikka ja 120-senttinen sänky, ei tilaa ollut paljoa jäljellä. Pöytää ei ollut, vain korkea, kapea lipasto, jonne Jesse tunki kaikki tilpehöörinsä ja piirustuksensa. Lipastoa oli kiva kopeloida, joka kerta sieltä löytyi jotakin, minkä olemassaolosta en ollut ikinä tiennytkään. Yläkerrassa oli Jessen huoneen lisäksi pikkuruinen wc, ja vaatehuone, jossa Jesse säilytti mittaamatonta kudearsenaaliaan. Vaikka tilat eivät olleet ruhtinaalliset koonsa puolesta, mä tykkäsin tosi paljon olla Jessellä. Sen huone oli eriskummallinen yhdistelmä vallattomuutta ja rauhallisuutta vaaleanruskeine seinineen ja riemunkirjavine tekstiileineen, se oli kuin olisi astunut johonkin toiseen maailmaan. Jessen maailmaan. Harva koulukavereista oli käynyt Jessellä, se sanoi ettei halunnut puolituttujen tahraavan sen huoneen taikaa. En ollut ihan varma, oliko se silloin sanonut sen vitsillä vai tosissaan, mutta jossain syvimmässä kolkassani lause oli liikuttanut mua. Se oli samalla sanonut, että koska mä olen osa Jessen elämää, mä kuulun tänne ihan samalla lailla kuin se vihreä tyyny, jonka päällä aina istuin. Joku olisi voinut pitää lausetta kummallisena, mutta mä tiesin paremmin. Se oli varmaan kauneinta mitä kukaan oli mulle koskaan sanonut, ja silloin mä tiesin että Jesse oikeesti välitti musta. Mä en vastannut sille, mutta se tajusi kyllä miten paljon lause mulle merkitsi.
“Sanoisikohan Savolainen mitään, jos piirtäisin sen yhteiskuntaopin työn?” Jesse mietiskeli laskiessaan yhtälöpareja.
“Suosittelen kirjottamaan sen. Sitä paitsi et sä siitä sen vähemmällä duunilla pääsis, ihan yhtä paljon sun pitäis tietää yritysmuodoista muutenkin. Millon sen pitikään olla valmis?” Katsoin Jesseä. Se selasi vihkoa, ja löysi sivun, jolla oli ohjeet ja deadlinet työlle.
“Perjantaina.” Se voihkaisi.
“Meillä on hyvin aikaa. Mä voin sanella sulle ja sä kirjotat. Kyllä sä voit sinne kuvia piirtää, sä saat plussaa niistä” rohkaisin. Jesse haroi sotkuista tukkaansa, ja katsoi muhun.
“Mitä sä oikee pupellat. Sulla on huomenna ja torstaina harkat, mullaki on torstaina pianotunti ja sunki pitäis tehä tää työ.”
“Mä oon tehny sen jo.” Mainitsin. Jesse ärähti mitään sanomatta kuin luolamies, ja syventyi taas yhtälöihinsä. Se oli ollut koko päivän vähän merkillinen, kuten aamulla uumoilin. Ehkä kaksi tehtävää oli tehnyt koko päivän aikana.
Olin kuullut sivusta kun yksi meidän luokkalainen Laura oli maininnut kavereilleen, että Jesse oli piirtänyt aamun kuviksentunneilla liekehtivän sydämen, vaikka aiheena oli ollut matkakohde. Jesse oli kuulemma tehnyt kuvaa viikonloppuna, ja sai Puustiselta luvan viimeistellä sen koulussa. Laura, joka oli ollut umpikusessa Jesseen koko yläasteen ajan, oli ihan varma, että Jesse oli vihdoin ymmärtänyt yhteyden heidän välillään, ja purki nyt tukahdutettua tunnetta luomalla rakkaudessa roihuavan sydämen. Tieto ihmetytti mua. Käsittääkseni Jesse ei juuri nyt haaveillut kenestäkään, kaikkein vähiten jostain Laurasta, kyllä se nyt mulle semmoiset asiat kertoi aina. Ihan uteliaisuuttani kävin yhdellä välitunnilla salaa kuviksenluokassa. Etsin laatikon, jossa luki “9. lk val. pitkä” ja avasin sen. Typerää, ettei se ollut lukossa, mutta enpähän valittanut. Puustinen, opettaja, ei kai koskaan laittanut laatikoita lukkoon keskellä päivää. Löysin kansion, jossa oli Jessen nimi, ja avasin sen. Päällimmäisenä oli jokin typerä tekniikkatyö, jossa oli kahdeksan jotain ötökkää erilaisilla kynillä piirrettyinä.
Nostin sen pois, ja hengitykseni katkesi.
Kuva ötökkätyön alla oli älyttömän kaunis, huolellinen A3-kokoinen piirustus. Jos Jesse tuolla kuvalla jotain tunteita pyrkikin ilmaisemaan, niin viimeinen niistä olisi ihastuminen. Kuvassa oli kyllä sydän, ja liekkejä, mutta itse tunsin sitä katsoessani tuskaa, epätoivoa, ikävää, ja kipua. Tausta oli tumman purppuranpunainen, reunoja kohti melkein musta. Keskellä kuvaa oli tummanpunainen sydän, joka oli sidottu piikkilankaan, ja se vuoti verta. Sydäntä ahdistelivat oranssiset, vihaiset liekit, ja jos kuvasta olisi kuulunut ääntä, korvani olisivat räjähtäneet tuskanhuudoista. Olin läimäyttänyt kansion kiinni, heittänyt sen laatikkoon ja juossut luokasta ulos.
“Mikset sä tee mitään? Mitä sulla oikein on mielessä?” Jesse ihmetteli. Mä olin tuijotellut ikkunasta ulos viimeiset kymmenen minuuttia tekemättä ensimmäistäkään infinitiivitehtävää.
“Mä vaan mietin syviä. Ootsä Jesse kusessa johonkuhun?” Kysyin suoraan. Jesse hätkähti kysymystä, ja katsoi muhun ällistyneenä.
“Kai mä nyt sulle ensimmäisenä olisin kertonut. Mistä sä tollasta päättelet? Ootko sit ite vai?” Jesse ei valehdellut. Muttei myöskään antanut vastauksia.
“En mä, mut kuulin vaan kun Laura sanoi tänään niille toisille muijille että sä olit aamulla piirtänyt jotain sydäntä. Mulla vaan mielenkiinto heräs.” Olisi tarpeetonta mainita Jesselle, että olin nähnytkin sen kuvan. Jesse pärskähti nauruun. Nauru oli jotenkin merkillistä, vaikkei Jesse näyttänytkään esittävän.
“Kyllähän mä kirjoitin äikässäkin aineen murhaajista ja skitsofreenikoista, mut en mä silti halua ketään tappaa. Sä oot vainoharhanen, Arttu. C’mon, joku Laura!” Jesse räkätti lattialla. Kun se sanoi sen tuolla lailla, asia muttuikin äkkiä typeräksi ja täysin mielettömäksi.
“No ei susta ikinä tiiä” kuittasin. Jesse heitti mua tyynyllä, ja käski keskittyä siihen perusmuotoon. Se kääntyi selälleen, ja venytteli haukotellen makeasti. Jessen vihreänruskea raitaneule nousi muutaman sentin, ja paljasti kaistaleen valkoista ihoa lantion seudulta. Voi hiton perkele, mikä mua vaivasi? En saanut silmiäni irti Jessen alavatsasta, vaikka yritin pakottaa katseeni muualle. Vitun Jesse, tee nyt jotain! Juuri kun tajusin että hengitykseni oli hyvää vauhtia kiihtymässä läähätykseksi, Jesse pelasti päiväni ja nousi istumaan. Se ei ollut onnekseni huomannut mun tukalia viittä sekuntiani, vaan otti kynän käteen ja vihon syliin, ja katsoi mua odottavan näköisesti.
“No? Mitä pitää tehdä?” Pakotin silmäni irti Jessen vaaleanruskeasta spanielinilmeestä, ja aloin ladella sille muistiinpanoja omasta vihostani. Verkkokalvojani kärvensi edelleen valkoisten farkkujen yläreuna ja kermanvärinen iho sen yläpuolella.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
AN: Toinen luku on vähän eri matskua kuin ykkösluku, ja niille, jotka pitivät erityisesti ensimmäisen luvun selkokielisyydestä ja helppolukuisuudesta, tämä voi vaatia vähän ajattelua. Henkilökohtaisesti, mitä pidemmälle kakkoslukua kirjoitin, sitä paremmin ymmärsin luovani ihanaa, herkkää, rakastettavaa poikaa, ja Jessen ensimmäisestä omasta luvusta tuli parempi kuin olisin uskonut. Luvassa alkoholia, tarkoitukseni ei ole yllyttää ketään käyttämään.
Arte: Kiitos! Kuten äsken notesissa mainitsin, tämä on vähän eri tavaraa kuin Artun arkipäiväiset mielenliikkeet, mutta toivottavasti jaksat lukea! Olen samaa mieltä nimestä, mutta aikanaan tämä oli Vuotiksessa samalla nimellä, joten en voinut pistää omaa lastani nimenvaihtoon (vaikka sitä harkitsinkin). Kerrohan mielipiteesi myös Jessen ajatuksista! <3
Resonanssi: Kiva kun luit! Joo, en mä niitä kaikkia tänne kerralla pistä, sitä mukaa kun ihmiset niitä janoaa. Kiinnitän huomiota kappalejakoihin kakkosluvussa. Palataan!<3
Luku 2. - Antautuminen -
Arttu oli lähtenyt, ja mä makasin sängyllä tuijottaen tuoreita yhteiskuntaopin muistiinpanoja, mitään ajattelematta. Kotona ei ollut ketään muuta, joten sain nauttia hiljaisuudesta. Yleensä kun äidin kälinältä ei päässyt minnekään pakoon, talokin oli perkele niin pieni. Äidillä oli onneksi tänään neljän päivä, ja me päästiin Artun kanssa maanantaisin jo yhdeltä. Katsoin kelloa, kymmenen yli kolme. Oih, autuutta.
Isäkin oli vielä töissä, vaikka ei sitä olisi huomannut edes samassa huoneessa. Hiljainen kaveri. Se oli töissä paikallislehdessä valokuvaajana, ja minne se ikinä menikin, sillä oli meidän tuhansien eurojen järjestelmäkamera mukanaan. Se teki työkseen sitä, millä se voitti rahaa kaikenmaailman kilpailuissa. Mielentilasta riippuen äiti sanoi aina isän joko elättävän meidät tuolla hienolla ja taiteellisella ammatillaan, tai itsensä elättävän isän sillä aikaa kun isä räpsi joutavuuksia. Tiedä sitten mikä on totta, vaikka äiti itse kyllä taisi tienata pitopalvelullaan kohtuullisesti.
Ei, oikeasti ei kiinnostanut pätkän vertaa, kunhan vain raha virtasi. Joojoo, olin pinnallisuuden perikuva.
Vaikka Arttu kyllä väitti muuta. En jaksanut käsittää, miten me oltiin vieläkin parhaita kavereita. Se oli ainoa ala-asteen kaveri jolle enää nykyään edes puhuin, ja jumalauta, me oltiin oltu samassa päiväkodissakin! Tunsin Artun vanhemmat melkein yhtä hyvin kuin omani, ja jos sillä olisi ollut kultakala, se varmaan tulisi aina kerjäämään rapsutuksia.
Mutta niin se oli aina ollut, enkä osannut edes kuvitella pienintäkään mahdollisuutta, ettei se enää joskus olisikaan niin.
Käännyin sängyllä selälleni ja heivasin vihon pääni alta lattialle. Paitani nousi taas muutaman sentin ylös, ja paljasti alavatsan. Iholla kihelmöi vieläkin Artun hätääntynyt, paniikkinen himoava katse.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------
“..Se oli ensimmäinen tapa, mutta yleensä tää toinen tapa on teidän ikäisille vähän helpompi. Yksinkertaisesti vain vaihdetaan termien paikkaa, jolloin x-luvut on yhtälön toisella, ja nämä pelkät luvut toisella puolella, ja yhtälön ratkaiseminen vasta kunnolla alkaa. Vaikea osa on muistaa etumerkit, jotka vaihtuvat…”
Ja blaa blaa blaa blaa. Ketä jaksoi kiinnostaa? Silmäluomeni lupsahtelivat, enkä jaksanut keskittyä matikanopettajan hepreankielisiin lauseisiin. Asetuin pulpetille makaamaan ristien käsivarteni pääni alle, ja suljin silmäni suosiolla.
Ei kestänyt kauaakaan, kun muutenkin hälisevää, surisevaa untani jo häirittiin. Joku tökki minua olkavarteen, enkä pitänyt siitä ollenkaan. Avasin silmäni urahtaen, ja sydämeni pomppasi kurkkuun kun näin Artun makaavan millin päässä itsestäni ja tökkivän minua sormella. Se katsoi suurilla vihreänruskeilla silmillään muhun. Vähän saman värisillä kuin omani. Artulla tosin oli vielä enemmän vihreää. Sammaleenvihreää.
“Eikö yhtälöt innosta? Eilenki teit niitä niin antaumuksella!” Arttu kiusoitteli, tökkimistä lopettamatta. Tajusin äkkiä, ettei Artun tökkiminen haitannut minua enää yhtään, ja että sen lämpö hehkui muhun kuin lämpöpatteri.
Mitä Arttu olikaan sanonut? Jotakin yhtälöistä ja antaumuksesta. Antaumuksesta? Antautumisesta? Niin kuin siinä jenkkileffassa ne teki sitä huulipunamainosta. ‘Antaudutko tunteillesi?’ Tunteille? Olisiko Arttu vihdoin tajunnut sen tunteen, kun se puhui antautumisesta? Vai miettikö sekin sitä huulipunamainosta? Huulipuna. Huulet. Artun huulet. Artun kauniit, pehmoisen näköiset huulet..
“Jesse?!”
Mitäh? Voi nyt vittu, taisin nyt antautua haluille vähän liiaksikin. Typerä, typerä, typerä idiootti. Oliko Arttu huomannut? Se katsoi mua kuin sekopäätä.
“Täh? Sori, huomio herpaantu. Ei oo keskittyminen ihan kympissä tähän aikaan aamusta. Mitä sä sanoit?” Yritin olla kepeä ja jokapäiväinen. Tai asiahan oli sitä. Ei siis kepeä, vaan jokapäiväinen. Ei paska.
“Kysyin vaan, että mihin katosi yhtälöinto. Väsyttääkö?” Arttu virnisti. Teki mieli huokaista pallea pihalle ja nauraa riemusta. Arttu ei ollut huomannut.
“Arvaa vaan miten paljon. Tein eilen sitä kirottua työtä kahteen. Ei sais nuorella, kasvavalla miehellä niin lyhyeksi jäädä yöunet.”
“Nuorella ja kasvavalla. Eipäs nyt Jesse ylpistytä.”
“Nuorta et voi kieltää, kun sä oot vanhempi. Mut joo, tuskin mä tästä enää mihinkään kasvankaan, aikuisruumishan tässä on jo käsillä. Ainakin tietyistä paikoista, eiks niin?” Virnuilin ja iskin silmää. Ruumiinosaläppä oli erittäin kuivaa ja siihen tuli turvautua vain erittäin vakavassa hätätilanteessa, joten samassa toivoinkin, etten olisi turvautunut juuri siihen, - vaikka sen teinkin melko pienimuotoisesti verrattuna hirveimpiin kuultuihin letkautuksiin - sillä Arttu tajuaisi. Eikö tajuaisikin?
Arttu naurahti. Eikö se nyt vittu muka tajunnut?! Mikä sen oivallyskyvyssä oli tänään vikana?
“Eipäs nyt Jesse ylpistytä.” Arttu toisti, ja päätään pudistellen syventyi matikkaan.
Pitäisikö tässä kiittää jotain korkeampaa voimaa vai huolestua Artun hoksottimista? Eikö tämä nyt ollut ilmeistä kuin päivänpaiste? Selvää pässinlihaa? Halusin Arttua niin paljon, että teki mieli purra pulpettia ja katkaista hampaat. Halusin parasta ystävääni niin paljon, että pelkkä vilkaisu noihin täydellisiin, virheettömiin, elämäniloisiin kasvoihin sai minut unohtamaan hengittämisen merkityksen, sai minut harhailemaan ajatuksissani helvetti soikoon huulipunamainoksiin, olisi saanut minut vaikka hyppäämään pää edellä maailman reunalta alas! Ja tuo sokea paskiainen ei suvainnut tajuta sitä.
Niinpä. Miten se nyt voi olla mahdollista, että kaksi kersaiästä asti toisensa täydellisesti tunteneet pojat ovat viisitoistavuotiaina siinä tilanteessa, että he himoitsivat toisiaan kuin kiellettyä hedelmää? Ja miten voi vielä kaiken lisäksi käydä niin, että toinen näistä pojista ei tajua toisen, eikä edes omaa himoaan, ja toinen tajuaa molemmat? Mikä kirottu psykologian ja ihmismielen sääntökirjan poikkeusrivistön huomiopykälä salli tällaisen tilanteen?
Ei mulla siinä sikäli mitään. Elin elämäni onnellisinta aikaa. Rakastin olla Artun lähellä, enkä oikeastaan ikinä mitään muuta tehnytkään. Tai ollut kenenkään muun lähellä. Se vain, että.. olisin halunnut olla vielä lähempänä. Lähimpänä. Ja niin olisi Arttukin. No c’mon, kato nyt noita sen suuria, vauhkoja silmiä, niistä näkee senkin minkä värisiä Skittlesejä sen tekee mieli! Ja mä en muka pystyisi lukemaan niistä sitä tappavaa ymmärtämättömyyden usvaa kun se ei käsitä mitään. En muka pystyisi samalla lukemaan sitä, että se mitään, jota Arttu ei käsittänyt, oli puhdasta himoa mua kohtaan.
Olin tajunnut sen jo muutama viikko sitten. Olin ensimmäisinä päivänä ollut kai ihan yhtä lost kuin Arttukin nyt. Olin ihmetellyt, miksi Arttu oli ruvennut katsomaan muhun erilailla. Ei mitenkään inhoavasti tai mitenkään muutenkaan negatiivisella tavalla, vaan mielenkiintoisella tavalla erilailla. Arttu ei puhunut erilailla, ei käyttäytynyt eikä elehtinyt erilailla. Se vain katsoi erilailla.
Meni pari päivää, ja huomasin itsekin katsovani Arttua erilailla. Ensin ihmettelin, että mitäs helvettiä tämä nyt meinaa, oltiin oltu elinikä kavereita, ja nyt alettiin katsoa toisiamme erilailla. Ihmettelin, että mitä se Arttu nyt oikein miettii. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan annoin tilanteen rauhassa kyteä. Päätin katsoa, kehittyykö tilanne.
Ja voi veljet mihin tilanne johtikaan! Artun silmät loistivat päivä päivältä kirkkaammin, himosivat tunti tunnilta villimmin, ja kärsivät epätietoisuudessa viikko viikolta sietämättömämmin. Omien tunteideni oletin kasvavan Artun tunteiden kanssa rinta rinnan, joka päivä saman verran. Omani vain kasvoivat sisäisesti, tai sitten Arttu oli oikeasti niin puusilmä, ettei kyennyt oivaltamaan paljonko on yksi plus yksi.
Huolimatta raastavasta kiihkosta ja halusta Arttua kohtaan, samaan aikaan oli kasvanut mittaamaton pelko siitä, että Arttu joskus, ikinä saisi tietää tunteistani. En tiennyt tarkkaan miksi. Tai tiesin, mutta se ei käynyt järkeen. Eihän Arttu nyt voisi mua noin vain jättää, feidata, hylätä vain sen takia, että mä halusin sitä? Siksi, että välitin siitä enemmän ku kenestäkään, enkä piitannut enää muiden seurasta? Mehän oltiin ystäviä, entäs sitten vaikka olisinkin niin homo ettei homompaa? Kyllä Arttu nyt sen ymmärtäisi. Ja kun vielä ymmärtäisi omatkin tunteensa, niin olisin maailman onnellisin poika maailman täydellisin poika vierelläni.
Senkuin homottelisivat.
Homo. Lyäsh, sana maistui edelleen vieraalta suussani, vaikka olin pyöritellyt sitä vaikka kuinka kauan. Ei pahalta, mutta.. vieraalta.
Niinpä, olin oravanpyörässä. Suurin, hartain, ja ainoa mitään oikeasti merkitsevä toiveeni oli, että Arttu ymmärtäisi kaiken kuin kirjaan kirjoitettuna, ja antautuisi tunteilleen, kuten minä olin jo tehnyt. Samalla kuitenkin pahin ja hirvittävin pelkoni oli, että Arttu joskus saisi selville mitä tunsin sitä kohtaan, ja seurauksena tästä jättäisi minut yksin saastaiseen homouteeni, eikä suostuisi myöntämään tosiasioita.
Katselin Arttua kun se teki matikkaa, ja mietin varmaan miljoonatta kertaa, mitä kävisi jos kertoisin. Mietin, miten Arttu reagoisi. Tyhjää, Arttu saattoi tappaa mut tai muuttaa Kiinaan, tai mitä tahansa siltä väliltä. Mietin, mitä Arttu sanoisi. Tyhjää, Arttu oli sanallisesti niin ennalta arvaamaton. Luovutin vaikeilla osa-alueilla, ja siirryin siihen, minkä miettimisessä olin paras. Mietin Artun huulia. Voi luoja, mitkä huulet olivatkaan. Mietin, miten suutelisin noita täydellisiä huulia, ja miten ne suutelisivat takaisin. Miten Artun huulet avaisivat minulle ovia tunnetiloihin, joista en ollut koskaan edes kuullut. Mietin Artun silmiä. Mietin, miten Arttu katselisi minua, sen silmät loistaisivat kirkkaasta himosta ja hallitsemattomista tunteista ja mielihaluista. Mietin, miten Artun kasvot vääntyisivät nautinnolliseen huudonpidätykseen, kun tekisin hänelle asioita, joita kukaan ei ollut koskaan Artulle tehnyt.
Hyrr, ehkei ollutkaan hyvä idea miettiä semmoisia, sillä oloni alkoi siinä matikanluokan etupulpetissa tuntua epämiellyttävän tukalalta. Sitä paitsi Arttu katsoi mua taas vähän varautuneesti. Turvaudun tällä kertaa pokerinaamaan, ja kysyvään ilmeeseen.
“Mitä?” Olin toivoton. En ikinä koskaan pystyisi tällä menolla selvittämään asiaa.
“Mikä ihme sua riivaa tänään, Jesse? Sä kyyläät mua koko ajan” Arttu kuulosti huvittuneelta.
“Ei tässä mitään, lukittaa vaan,” vastasin.
“Nähtävästi. Sul on pääs vikaa”
“Ite oot kusipää”
“Ite oot vaan kusessa muhun.”
Meinasin pudota penkiltä. Perkeleen Arttu, etkö voisi edes hetkeksi joskus hellittää tuota typerän sananvalinnan pakkomiellettä? Keräsin itseni.
“Mitäs sitte vaikka olisinki? Sähän vaan tykkäisit.” Pelasinko liian kovilla panoksilla?
“Ja taas sä rupeet ylpistyy. Sä oot sit kans niin toivoton, Jesse.”
Olin niin toivoton..
----------------------------------------------------------------------------------
Viikko meni samoissa kuvioissa perjantaihin asti. Ei mitään järisyttävää tapahtunut, mutta en selvästikään pystynyt pitämään tunteitani täysin salassa, sillä Arttu esitti joka päivä useampaan kertaan kysymyksen ‘mikä sua vaivaa’. Viikko sitten samaan aikaan olin menossa tapaamaan serkkuani Amberia, joka oli ehdottomasti paras ystäväni heti Artun jälkeen. Serkkuni isä oli englantilainen, ja Amber oli Suomessa vain reilu kuusi kuukautta joka vuosi, joten näin häntä aina kun mahdollista. Amber oli ikäiseni tummatukkainen ihana tyttö, hyvin paljon itseni kaltainen; toisinaan hiukan liiankin tarkkanäköinen ja varma. Me olimme tehneet sitä samaa kuin aina tavatessamme; kaljoiteltu, kuunneltu ja soitettu musiikkia, katsottu elokuvia ja vain pyöritty kaupungilla, ja lauantai-iltana keskusteltu henkevyyksistä.
Amberin kanssa viettämäni lauantait olivat mielenkiintoinen rutiini, ei tahallinen, mutta jotenkin me siihen aina päädyttiin. Keskellä yötä villin päivän jälkeen me alettiin pohdiskella syvällisyyksiä. Tänä viikonloppuna pääaihe oli ollut Arttu. Amber oli alkanut kysellä siitä vitun sydämestä jonka piirsin siellä. Amber halusi tietää kaiken, kuten tavallista. Tottakai se tunsi Artun, nehän oli nähnyt vaikka kuinka monesti ja olin kertonut Amberille kaiken parhaasta ystävästäni. Siihen asti kaiken paitsi villin ihastumiseni häneen.
Amber oli laittanut minut lupaamaan. Puhuisin Artun kanssa ennen kuin näkisin serkkutyttöni taas.
Vitun Amber.
Perjantai. Tämän viikonlopun viettäisin kotona, varmaan läksyjä tehden, oli jäänyt vähän rästiin. Mutta perjantai-ilta. Ne oli aika usein varattu vapaaseen, huolettomaan viisitoistavuotiaan jätkän ajanviettoon. Ylös, ulos, ja kaupunkiin reput kilisten. Toisinaan se oli helmikuussa vähän huono idea, pakkasta kun oli usein ilta yhdentoista aikaan enemmän kuin kymmenen astetta, mutta eihän nyt pieni lumentulo ja hillitty miinusastelukema mitään haitannut. Pitkät kalsarit ja tumput niskaan ni kyllä pärjättiin. Ja viinahan se lämmittää.
“Jesse hei, montaks sul on?” Arttu laskeskeli juomisten määrää.
“Kaks sikspäkkii lonkeroa. Kai sä toit jotain vahvempaa litkua?” kysyin, ja otin Artun repun tutkiakseni sen sisältöä.
“Herra on hyvä ja lepuuttaa silmää vaan,” Arttu sanoi ja korkkasi ensimmäisen lonkeroistani. ‘Jaetaan viinat’. Joskus se sopimus oli perseestä, silloin kun olin vaivalla hankkinut vähän keskikaljaa, ja joutunut niistä puolet antamaan Artulle. Mutta pidin sopimuksesta hymyillen kiinni, totta kai viinatonta kaveria autettiin. Ja kun sopimuksesta piti kiinni, tuli palkituksi näillä illoilla, kun sai korvaamatonta kultajuomaa tylsän oluen sijaan. Ja kaikki vain siksi, että Arttu sattui olemaan olemassa, ja mun paras ystävä.
“Arttu, sä olet tuonut mut taivaaseen. Joko aloitetaan, vai odotetaanko viel Läävää?”
Läävää sai aina odottaa. Paikalla oli jo Jore, Pöde ja Krisu mun ja Artun lisäks, ja alustava porukka yleensä kasvoi aina parilla kimmalla jotka joku soitti seuraksi. Mutta sanattomasti sovittu diili oli, että ilman kaikkia kutsuvieraita juhlia ei aloitettu.
“Odotetaan Läävää, Arttu ei kaada tippaakaan siitä lonkerosta ennen ku se on täällä,” Pöde varoitti rastojensa takaa.
“Joo, kyl se koht saapuu. Kauan siit Arttu on ku viimeks olit juomas?” Krisu kysyi.
“Viime kerta oli ennen jouluu. Ihan hyvää tekee näin vaihteeksi taas.” Arttu kohotti tölkkiään, josta ei ollut vielä hörpännyt.
“Tätähän voisi jo kutsua melkein absolutismin rajaksi,” Jore pohti.
Oli siinäki nporukka. Minä ja Arttu, joukon neidit, toisin sanoen ulkonäöstään piittaavat, Pöde ruutupöksyineen ja rastahiuksineen, Krisu ja sen ainaiset säbäverkkarit sekä Jore ja sen viisaat kommentit kaikkien naisten kuolaamien vaaleiden kiharoiden heilautuksen saattelemana. Vielä kun Läävä mustan hevilettinsä kanssa saapuisi paikalle, niin jengi olisi koossa. Jengi, ou gaad mitä teinejä mekin oltiin. No, niitähän me oltiin, mutta kukaan ei ikinä käyttänyt sitä sanaa. Erinäinen porukka, tosiaan. Harva uskoi silmiään kun näki meidät ekaa kertaa kuudestaan jossain. Luulisi että me jotenkin oltiin vertaistuen puutteessa, tai oltaisiin kaivattu vähän enemmän omanlaista seuraa. Pödekin kasvissyöntinsä ja mielenosoitustensa kanssa, eikä meistä kukaan kuunnellut heviä niin kuin Läävä, tai koskaan pelannut mitään niin vannoutuneesti kuin Krisu salibandya. Välillä sitä itsekin ihmetteli, että miten tässä oikein ollaan.
“Arttu, Arttu, Arttu, hidasta nyt vähän, saatanan doku!” nauroin, kun Arttu otti vastaan yllytyksen maailman pisimmästä viinahuikasta. Nousin, ja pyrkimykseni oli mennä riuhtaisemaan Artulta pullo kädestä ja näyttää miten maailman pisimmät huikat suoritetaan. Matkalla kuitenkin horjahdin vähän ja menin suosiolla istumaan lähimpään penkkiin.
“Hähhäh, paraskin puhumaan, Jesse” Arttu sanoi, ja käveli luokseni tarjoten hörppyä suosiolla. Otin tarjouksen vastaan ja pian tunsin taas miten alkoholi poltteli ruokatorvessa. Tai jossain se poltteli. Annoin pullon takaisin; tarkoitukseni ei ollut vetää olkia. Olin laatinut loistavan suunnitelman. Tänään antaisin Artulle ensimmäisen shotin palavaa himoani. Eli käytännössä sanoisin ‘Arttu, minä..’, ja jänistäisin. Mutta johonkin oli pyrittävä, en voinut pettää Amberia.
Arttu istui viereeni, olimme vähän syrjässä muista neljästä.
“Jesse kuules,” se aloitti.
“Mm-mh?” vastasin nerokkaasti.
“Sä oot ollu tän koko viikon ihan friikki, ja mä luulin että olisit normalisoitunut edes kaljaillasta jätkien kanssa. Nyt ei auta enää minkäänlaiset selittelyt, mä haluan kuulla syyn tälle järjenvastaiselle toiminnalle.”
“Sä oot kännissä,” sanoin värittömästi Arttuun katsomatta. Reiteni ja jotkin kylkilihakseni olivat alkaneet täristä jännityksestä. Nytkö sitä vietiin?
“Vitut olen, ite oot,” Arttu kuittasi. Totta, eihän tässä missään kännissä vielä oltu, mutta takaraivossa surisi jo mukavasti. Se antoi Artulle uhkarohkean ja estottoman persoonan, ja oli päiviä, kun sitä oli mukava ja raikastava seurata. Tänään ei ollut sellainen päivä.
“Ei me täs mitään voida keskustella, jätkät kuulee,” puolustelin.
“Eihän kuule kun mennään kauemmas.”
“Ne tulee perässä.”
“Pistetään ne liekaan.”
“Mitä vittua sä selität?” Katsoin Arttua suoraan silmiin.
“Katso ja kunnioita mun nerokkuutta.” Arttu kaivoi repustaan avaamattoman viinan, ja meni parin penkin päähän Joren ja muiden luo.
“Kundit hei, vartioikaa meiän reppuja hetki, me käydään Jessen kanssa pienellä lämmittelylenkillä. Saatte avaa tän mun vikan, mut älkää juoko kokonaan.”
Arttu tuli takaisin kun muut alkoivat tapella Artun pullosta.
“Tuu nyt ni mennään,” Arttu hymyili ja tarjosi käden nostaakseen mut ylös penkistä. Tartuin siihen, pakottaen itseni unohtamaan, mitä parin minuutin päässä saattaisi tapahtua.
“Pirun kaunis yö.” Katselin taivaalle. Me pysähdyttiin yhden kukkulan päälle, josta me nähtiin heti, jos joku kundeista keksis lähteä meidän perään, mutta alhaalta ei mitenkään voinut nähdä pimeälle kummulle puiden väliin. Oli siinäkin paikka puiselle kukkulalle, keskellä kaupunkia. Katuvalojen yläpuolelta näki tähdet hyvin. Kellokin oli jo varmaan aika paljon.
“Niin on.” Arttu sanoi katse mussa. Aikoiko se nyt oikeasti riistää musta jotain tunnustuksia? Mä en kyllä auttaisi sitä yhtään.
“Miten on?” se kysyi.
“Mikä?” kysyin takaisin.
“Mikä sulla on ollut koko viime viikon?”
Huokaisin. Kai tässä nyt jotain vastauksia piti antaa, olin ilmeisesti onnistunut surkeasti kätkemään harhailevat tuntemukseni ja ajatukseni.
“Mä olin viime viikonloppuna Amberilla.” Huomasin, että kylmän alkoi huomata paremmin ilman huutavaa kaveriporukkaa ja valoja. Arttu ei hoputtanut. Se vaan seisoi mun vieressä ja katsoi. Katsoi taas se sama kiiltävä ilme silmissään. Hurr, ei saanut katsoa takaisin.
“Me juteltiin, niin kuin aina kun me tavataan. Juteltiin kaikkea syvällistä, ja viime lauantaina mä satuin kertomaan sille jotain, mistä en oo kellekään kertonut aikaisemmin. Yhdestä tosi tärkeästä jutusta. Ei se oo mikään paha juttu, tai ei musta ainakaan, mut vähän kumma silti.” Ihan säikähdin sanatulvaani. Mikä kirottu voima ajoi mut suoltamaan kuin lähde, ilman kunnon käskyä tai edes halua siihen? Arttu vaan katsoi mua, sen silmät villiintyi koko ajan. Se katsahti tärisevää kroppaani.
“Onks sul kylmä?” se kysyi.
“No vittu eiks sul muka oo, tääl on arktinen ilma.” Suljin silmäni ja vasta kunnolla tajusin, miten kylmä mulla oikeesti olikaan. Tungin käteni farkkujen taskuihin, josko sormet vähän lämpenisivät. Äkkiä Arttu liikahti lähemmäs, ja järkytyin niin paljon että lakkasin hytisemästä. Arttu tuli ihan mun viereen, oli varmaan sentin päässä, ja kiersi suoraan mun eteen.
En välittänyt enää, miten paljastavaa käytökseni oli, en vain voinut sille mitään.
Tunsin käden olallani. Lämpimän, varman käden.
Sitten toisen toisella olallani. Kehoni hylkäsi kaikki biologian luennot siitä, miten keuhkot hengittävät automaattisesti. Arttu tuli koko ajan lähemmäs. Kylmäkin alkoi kaikota, Artusta hehkui lämpö.
Arttu huokaisi hyvin hiljaa. Se oli enemmän henkäys. Tunsin sen kasvoillani, ja lämpö pyyhki poskiani.
Arttu siirsi toista kättään alemmas. Ruumiini alkoi taas tärisemään, ei kylmästä, vaan jännityksestä. Käsi liukui aina vain alemmas selkääni pitkin, kunnes pysähtyi tarkasti ohuen takkini reunan alapuolelle. Toinen käsi alkoi liukumaan niskaani, ja yhtäkkiä nopea liike kiskaisi minut aivan kiinni Arttuun, ja varmasti elämäni parhaaseen suudelmaan.
Sekosin. Menetin järkeni. En ollut ikinä kokenut enkä tuntenut mitään vastaavaa.
Avasin suuni Artun kostealle, kokeilevalle kielelle, ja tartuin Artun kasvoihin molemmin käsin.
Tässä se oli. Parempana kuin olisin koskaan uskonut tai pystynyt kuvittelemaan. Arttu, siinä, mun edessä, mussa kiinni ja täysin mun omana. Mun oma, rakas, kaunis Arttuni helvetin taitavasti suudellen. Silitin Artun hiuksia ja kasvoja, kosketin sen kaulaa ja niskaa niin kuin olin aina halunnut koskettaa. Tästä hetkestä olin nähnyt unta. Tästä hetkestä olin unelmoinut niin monta viikkoa. Tästä hetkestä olisin ollut valmis antamaan oikean peukaloni, ja nyt sainkin sen Artun omasta tahdosta, romanttisena, kauniina hetkenä, joka käsitti sillä hetkellä koko maailmani.
Joka loppui äkkiä kuin seinään. Arttu henkäisi irrottautuen minusta, ja astui monta askelta taaksepäin. Se katsoi muhun säikähtäneenä. Mä seisoin nerokkaasti kädet koholla kuin pitelisin Artun kasvoja vieläkin. Silmäni olivat täynnä kysymyksiä.
Mitä tää nyt meinas? Miksi Arttu näin teki? Eikö se pitänytkään suudelmasta? Oliko se vain jokin vitsi? Miksi Arttu oli säikähtänyt?
Vastauksia en saanut. Arttu juoksi alas kukkulalta, ja pikaisen repunhakulenkin jälkeen kiisi puiston poikki kotiin päin.
Mä jäin kukkulalle, ja kello oli puoli neljä kun äiti soitti ensimmäisen kerran.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
