natte: Kiitos kamalasti jälleen kehuista!! Ilmeisesti olet itsekin jonkintasoinen kirjoittaja? Puheittesi perusteella olet suurinpiirtein itse kirjottanut Artun & Jessen, kun tiedät noin paljon sen luomisprosessin vaiheistakin =D Se on ihmeellistä, miten aidon tuntuisesti naiset voivatkaan osata kirjoittaa miehistä ja niiden välisistä selkkauksista! Toisaalta tiedä sitten, oisiko Arttua & Jesseä vastaava tilanne yksienkään miehisten lakien mukainen. No, tarina päättyy nyt kutos- ja seiskalukuihin, kerrohan taas mielipiteesi. KIITOS KUN OLET JAKSANUT LUKEA JA OLLA KIINNOSTUNUT ARTUN JA JESSEN TARINASTA. <3
Resonanssi: Kiitos kommentista! Toivottavasti tarinan loppu ei tuota pettymystä. Kerrothan siitä lukemasi jälkeen? Kiitos, kun olet kannustanut läpi stoorin!! <3
Sonjapoika: Itke pois, ja katsokin että ilmoitat itkustasi! Paras kiitos ja palaute minkä lukijoilta voi saada ovat kyyneleet. En tiedä päteekö sama missään muussa toimessa..? Kuitenkin, toivottavasti loppustoori vastaa odotuksiasi, palaahan taas! KIITOS, kun olet pysynyt messissä alusta loppuun asti!! <3
Miukeli: Kiitos kehuista!! Se on kamalaa, kun hyvien ystävien kanssa on aiheita meneillään, ja osaksi mun omasta elämästä Artun & Jessen jotkin aiheetkin ovat pohjimmiltaan lähtöisin. Tsemppiä sen kaverin kanssa, väärinkäsitykset ja muut järjestyvät ihan varmasti! Jaksamisia =) Amber on mielestäni tarinassa se pikantti lisä. Ei tulisi mitään jos koko tarinan kulku nojaisi Arttuun ja Jesseen, pojat tarvitsivat Amberia. Kerrohan mielipiteesi tarinan lopustakin! Kiitos kun olet ollut kannustamassa!! <3
Elfmaiden: Kiitos kehuista! Wau, ihan mieletön ajatus että mun Arttu&Jesse olis jonkun muun koneella siksi että se joku muu haluaa lukea sitä aina silloin tällöin. Ihan hykerryttävää =D Totta, onneksi on Amber! En halua tietää, missä Arttu ja Jesse olisivat ilman serkkutyttöä. Jesse olisi varmaankin huumekierteessä huonossa seurassa ja Arttu olisi joko a) tappanut itsensä ikävässään tai b) pelaisi videopelejä niin että terveys kärsii. Eli onneksi on Amber!! Toivottavasti tykkäät viimeisistä luvuista myös, kerrohan siitä taas! Kiitos kun olet jaksanut lukea ja kommentoida!! <3
Kelmikiti: Kiitos kehuista!! Itku on paras lahja kirjoittajalle. Jatkoa tulee nyt, ja nää on vikat osat, eli enää ei tule Arttua & Jesseä. Kommentoihan taas!! <3
A/N: Ei voi muuta sanoa kuin että ou mai gaad. Olen aikalailla jopa ylpeä itsestäni. Olen suhteellisen sanaton. Olin niin innoissani ja hysteerinen kirjoittaessani kutoslukua, että se syntyikin melko sutjakkaasti ja vaivatta. Sitä oli kiva kirjoitella, sen vaan sanon. Artun&Jessen vuotisaikana eräs lukija mainitsi, että olisi ollut kiva kuulla mitä poikien vanhemmat ja muut kaverit mietti äkistä välirikosta, ja otinpa sitten neuvosta vaarin ja ajattelin vähän valaista asiaa viimeisessä seiskaluvussa, että miltä se kuvio poikien kahdenkeskeisen maailman ulkopuolelta mahtoi näyttää.
Artun ja Jessen kanssa kulkemani taival ei ollut pitkä, mutta jäin sitä kyllä kaipaamaan ja muistan sen varmasti pitkään ellen aina. Sain itse itsenikin ajattelemaan miten häkellyttävän syviä ja vaikeita nuoren rakkauden syöverit voivatkaan olla, ja voin antaa itselleni oikeuden röyhistää rintaani kaikki nämä rivit aikaansaatuani.
Superkiitokset koko tästä tarinasta lähtee Artun ja Jessen esikuville (nimet muutettu). Ilman teidän kahden välistä kaverisuhdetta en olisi koskaan saanut päähäni luoda teitä vastaavat fiktiiviset hahmot ja saattaa niitä yhteen, niinkuin aina tykkäsin kuvitella jonkun vielä saattavan teidät kaksi yhteen. KIITOS, POJAT<3 Pitäkää itsenne miehinä ja hyvät jatkot.
KIITOS TEILLE, UPEAT FINILÄISET<3 Kiitos kommenteista ja lukukerroista, kommentoikaa IHMEESSÄ vielä jälkeenpäinkin, mä vastailen täällä kyllä vielä. Kehut, kommentit ja lukukerrat tekevät gutaa itsetunnolle ja egolle, ja olen todella todella kiitollinen teille! Elin taipaleen Artun ja Jessen kanssa täällä Finissä uudestaan, ja se tuntui kyllä niin tosi hyvälle, että hop! Ilman kannustuksia ei olisi mun ittenikään nautinto tätä tarinaa tänne syöttäessä ollut läheskään niin hieno! Mutta nyt lähtee siis viimeiset luvut! SANOKAA HEIPPA MUN RAKKAILLE MIEHILLE!! Enjoy! <3
Luku 6. - Helpotus -
Istuin yksin kotona ja tuijotin telkkaria. Vanhemmat olivat lähteneet jo monta tuntia sitten, ja jostakin syystä olin tänään erityisen flegmaattinen lähteäkseni mihinkään viettämään iltaa. Oikeastaan olin hieman väsynyt, vaikken nähnyt sille mitään syytä. En ollut tehnyt mitään koko päivänä, ja olin nukkunutkin pitkälle iltapäivään. En jaksanut kurottautua kaukosäätimeen vaihtaakseni typerän talkshown johonkin kiintoisampaan, toisaalta luulinpa vahvasti, ettei kanavan vaihdolla olisi paljoakaan merkitystä.
Siispä luovutin ja suljin silmäni. Ihmisten äänet televisiossa muuttuivat taustahurinaksi, ja annoin ajatusteni vain leijailla.
Kesälomaa oli nyt jo jonkin aikaa takana, ja se oli ollut juuri niin perseestä ja epäkiinnostava ja helvetin tylsä kuin ennen lomaa oli uumoillutkin.
Olin pyörinyt bileissä, kaupungilla ja muuten vain ympäri taajamaa koko kevään. En halunnut tosiaankaan olla yksin, mutta kaikki niistä ihmisistä, joiden seura oli tällä haavaa mahdollista, olivat väistämättä uusia tuttavuuksia, joista en kunnolla tuntenut yhtäkään, ja joista suurimmasta osasta en tosissani edes pitänyt. Kun soitto tuli, sanoin “okei” lähinnä vain siksi etten taas jäisi yksin. En halunnut jäädä yksin ajatusteni vangiksi, ja se olikin suurin syy sille, miksi olin lähes pakkomielteisesti haalinut viime kuukausina ympärilleni mahdollisimman paljon sekalaista possea.
Olin niin lopen uupunut ja finaalissa. Koko kevät oli ollut yhtä esittämistä, väkisin vääntämistä ja yrittämistä. Uudet kaverit olivat teennäisiä ja tylsiä, eikä missään tuntunut enää olevan mitään mieltä. Olin niin väsynyt kaikkeen. Elämä tuntui kamalan rankalta nyt kun Arttu ei enää ollut osa sitä.
Kaipasin Arttua niin mielettömästi. Kaikki oli niin merkityksetöntä ja vaivalloista ilman sitä. Tuntui että kaikki hauskuus elämässä oli ollut yksin Artun ansiota, sillä se oli kadonnut kokonaan. Niin, vaivalloinen oli juuri oikea sana. Tuntui, että aina piti orientoitua ja valmistautua ja tsempata henkisesti, jotta yhtään mitään tapahtuisi. Ennen ei ollut pitänyt, kaikki oli tapahtunut luonnostaan, ja siksi, että pidin siitä.
Arttu oli vienyt multa kaiken tärkeän mennessään. Mun kaunis Arttuni oli käskenyt mun painua helvettiin sen elämästä. Toivottavasti se oli nyt onnellinen, sillä muuten tämä kaikki oli aivan turhaa. Ei, en oikeastaan ollut enää vihainen. En jaksanut, en voinut enkä edes halunnut olla Artulle enää vihainen. Mä itsehän olin oikeastaan pistänyt Artun valitsemaan kaiken ja ei minkään väliltä, sillä olinhan suurin piirtein pakottanut sen näkemään ja hyväksymään meidän kahden välillä olevan suhteen oikean laidan. Ja se ei ollut hyväksynyt, joten kai se oli ilmeistä että tämä oli toinen vaihtoehto. En suostunut ottamaan syitä kokonaan omille niskoilleni, mutta olisi hyvin kaksinaismoralistista ja tekopyhää jos väittäisin että kaikki oli Artun syytä.
Ja kyllä kaiken sen pystyisi hyvin ymmärtämään. Järkytyksen ja epäuskon ja kauhun sekaisen metelin jonka Arttu nosti mun tunteista. Ihan normaaliahan se tavallaan oli, että asia, joka on itsestäänselvyyksien ja olettamuksien vastakohta, tuntuu varsinkin omalla kohdalla erittäin epämiellyttävältä ja jopa väärältä. Arttuhan oli sanonutkin, että meidän ystävyys oli sille edelleen tärkeämpää ja ettei sitä olisi haitannut, joten ei Arttu mua itseäni, edes silloin, inhonnut ainakaan kaikin tavoin, vain mun tunteitani. En mä siitä Arttua voinut syyttää, että sitä pelotti ja että se oli epävarma. Mutta ajatuskin siitä, että Arttu nyt makoili jossakin kotona myhäillen itsekseen että helpotus kun sainkin Jessen häädettyä kimpustani, tuntui raa’alta ja syvältä avohaavalta rinnassa. Mitä tekisinkään, jotta Arttu vain edes pikkuisen katuisi kaikkea sitä, mitä sanoi ja teki.
Vaikka tähän paskamaiseen ja epätoivoiseen tilanteeseen nyt oltiinkin päädytty, en ollut silti hetkeäkään katunut enkä hävennyt tunteitani Arttua kohtaan, enkä myöskään tekoja joita tunteistani oli seurannut. Enkä hävennyt vieläkään, tuskinpa koskaan häpeäisin. Pari tuntia on aika helvetin lyhyt jakso melkein kuudentoista vuoden kokonaisuudesta, ja siltikin pystyin helposti nimeämään Artun kanssa vietetyt tietyt pari tuntia elämäni tähänastisiksi huippuhetkiksi. Omassa henkilökohtaisessa paremmuusjärjestyksessäni niitä seuraisi sitten ne Artun kanssa vietetyt tunnit, joihin ei ollut kuulunut suudelmia, helliä kuiskauksia ja hyväilyjä.
Pystyin kuvittelemaan, että jokin päivä vielä pystyisin elämään normaalisti ilman Arttua, vaikka ajattelisinkin sitä joka ikinen päivä. Aika loppujen lopuksi pyyhkisi muistoistani riidat ja loukkaukset, ja voisin muistella hyviä hetkiä ilman tuskaa ja ikävän pieksentää. Vaikkei Arttu ikinä pyytäisikään, joskus vielä antaisin sille anteeksi, ehkä vain siksi että rakkaat muistot olisivat näin vielä nautittavimpia. Ikään kuin rakas vanha ystävä joka oli kerran kusipää, mutta jolle annoin anteeksi. Ei rakas vanha ystävä joka on kusipää ja tulee aina olemaankin.
Ehkä kaiken oli kuulunutkin mennä näin. Oli suunniteltu ennalta, että Artun pinna katkeaisin, ja että meidän tiet eroaisi, ja että oppisin jotakin tästä harmaasta kaudesta. Tällaisen koettelemuksen läpikäymisen oli selvästikin tarkoitus antaa mulle näkökulmaa jotakin tulevaisuuden mieletöntä tapahtumaa varten. Vähän niin kuin näytön paikka. Joo, suhteellisen kornin ja typerän kuuloista, mutta nyt kun olin yksin, väsynyt ja tunteikkaalla fiiliksellä, niin tavallaan ajatus vaikutti lohdullisesta ja jopa hieman järkeenkäyvältäkin.
Olin vaipumassa suloiseen tietämättömyyden syleilyyn, aivan nukahtamaisillani, kun ovikello soi. Pomppasin sohvalla istumaan kuin laakin saaneena. Mitä vittua ihmiset säikyttelee tähän aikaan yöstä? Ja kuka helvetti siellä edes jaksoi olla ringuttelemassa? Joku turhanpäiväinen muija tietysti, tai joku nousuhumalainen puolituttu. Nousin sohvalta ja ovelle mennessäni pistin telkkarin kiinni. Vaistomaisesti ja tottumuksesta vilkaisin itseäni eteisen peilistä, vaikka ovella ringuteltiin kärsimättömästi toistamiseen.
“Joo joo..” mutisin, ja avasin oven.
Ei vitussa.
Paiskasin oven takaisin kiinni ja painoin selkäni sitä vasten. Sain hädin tuskin henkeä, olin varmaan sydärissä ja kohtapuoliin hyperventiloisin tai jos onni potkaisisi, pyörtyisin. Mitä kirottua Arttu täällä teki?!
Ovikello soi taas.
“JESSE?” Arttu huusi kurkku suorana; se luuli että olin luikkinut yläkertaan esittämään ettei ketään ollut kotona.
“No vittu mä kuulen kyllä ihan hyvin, oon tässä viiden sentin päässä!” huusin takaisin.
“Ai,” kuulin Artun tokaisevan. “Ai”. Voi jumalauta toi jätkä oli kyllä semmoinen lahna.
“Saanko kysyä että mitä helvettiä sä täällä teet?” Piti Artunkin mennä sitten pilaamaan kaikki, juuri kun olin ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen saanut itseni ajattelemaan että joskus vielä pystyisin elämään normaalisti. Ja nyt toi kiittämätön paska tuli tänne söhräämään.
“Jesse, avaisitsä oven?” Arttu kysyi huokaisten.
“Mikähän perkele saa sut luulemaan että tekisin niin?”
Arttu oli siinä oven takana. Arttu puhui mulle, ja halusi tulla sisään puhumaan lisää. Tuijotin kattoa hengitykseni koko ajan tasaantuen siinä missä sydämensykkeeni kiihtyen.
“Mistä mua oikein rangaistaan?” kuiskasin itsekseni, niin ettei Arttu voinut kuulla sitä oven läpi.
Arttu oli oven takana hetken hiljaa, ja ilmeisesti nojasi itsekin oveen sen ulkopuolella.
Lopulta se avasi suunsa.
“Jesse, mä oon jutellu Amberin kanssa.”
Vatsanpohjassani jokin villiintyi. Arttu oli puhunut Amberin kanssa? Amberille olin kertonut kaiken esittämiseen väsymisestä Artun ikävöimiseen asti. Amber tiesi, miltä musta tuntui, ja Amber tiesi että tunteeni Arttua kohtaan oli vieläkin juurikin samat kuin neljä kuukautta sitten. Oliko Amber kertonut Artulle kaiken, vai oliko se sanonut musta yhtään mitään? Ja jos Amber oli kertonu Artulle kaiken, oliko Arttu täällä nyt pyytämässä anteeksi ja sanomassa että ollaan taas ystäviä niin kuin ennenkin, vaiko nauramassa mut lyttyyn ja sanomassa että oletpas vieläkin kovin säälittävä?
Helvetti, ei kai siitä saanut kuin yhdellä tapaa selvän. Hengitin pari kertaa oikein syvään, ja avasin oven huolehtien siitä, että kasvoni olivat täysin peruslukemilla. Arttu oli yhtälailla ilmeetön, kun se käveli sisään ja potkaisi kengät jaloistaan eteisen nurkkaan. Sanaakaan sanomatta me käveltiin automaattisesti Arttu edellä yläkertaan ja mun huoneeseen. Arttu istahti vaaleanvihreälle lattiatyynylle ja jäi tuijottelemaan mun hyvässä järjestyksessä olevaa huonetta ja silmäilemään kiinnostuneesti sen yksityiskohtia, ihan niin kuin olisi ensimmäistä kertaa astunut siihen huoneeseen. Mä istuin sängylle ja olin hiljaa. En tosiaankaan aikoisi sanoa yhtään mitään. Arttu saisi ihan itse aloittaa asiansa, kun oli tullutkin tänne niin itsestään varmana.
Katsoin Arttuun, ja odotin että se sanoisi nyt sen mitä oli tullut sanomaan. Yritin olla arvailematta, jotten vain pettyisi. Tiedostin kyllä erittäin hyvin toiveikkaan roihun jossain pallean tienoilla, mutta yritin oman itseni takia sysätä sen muualle pois. En halunnut jättää varaa murtumiselle. Oli vaikea käsittää että Arttu oikeasti istui siinä, että se oikeasti oli ihan itse tullut takaisin. Että se ihan oikeasti kaiken maailman helvettiinlähettämisten jälkeen oli tullut mun luokse. Se tuntui liian hyvältä, tunsin itseni liian onnekkaaksi. Juuri kun olin pari sekuntia Artun pelmahtamista ennen ajatellut että vittu mulla on sitä ikävä.
Arttu siirsi katseensa muhun. Äkkiä mun sydän jätti yhden lyönnin välistä ja riehaantui, kun Arttu yllättäen hymyili.
Se oli se hymy joka oli Artussa yksi kauniimmista asioista. Tota hymyä mä niin rakastin, tolla samalla hymyllä Arttu oli aina ennen saanut mut leppymään riidan jälkeen pienestä pitäen, ja saanut mut myös paremmalle tuulelle silloin kun olin maassa. Ja muutama kuukausi sitten, silloin, ja monta viikkoa jo sitä ennenkin, se oli toi hymy joka olis saanu mut hyppäämään maailman laidalta pää edellä. Se yksinkertaisesti vei multa jalat alta ja salpas hengen.
“Miten sulla on mennyt, Jesse?” Arttu kysyi sillä pehmoisella äänellä, jolla se kuiskaili mun nimeä mun korvaan silloin talvella kun me oltiin sen sohvalla. Pelkästään tuon äänen kuuleminen sai mun niskakarvat pystyyn, ja kaulan ja rintakehän kihelmöimään. Vain vaivoin sain pidettyä ilmeeni kurissa ja silmäni auki.
“Tuota noin.. ei hassummin. Vähän yksitoikkoista, ehkä, nyt kun.. tai siis.. Tai ei oikeastaan.. No, ihan hyvin kai. Entäs itselläs?” kysyin, enkä voinut enää katsoa Arttua silmiin. Niihin silmiin, joiden jokaisen hieman rusehtavamman juovan mä tunsin, ja joiden vihreyteen olisin saattanut unohtua loppuiäksi.
Arttu hymähti itsekseen.
“Noh, jos nyt ihan suoraan saan sanoa, tämä kesä on ollut melko tylsä. En mä enää oikeastaan edes pyöri kauheasti missään kaupungeilla enkä missään.” Arttukin siirsi katseensa muina miehinä takaisin kattoon.
Mitä tämä nyt oli? Oliko ihan pakko tulla tänne hieromaan suolaa haavoihin ja pällistelemään ihan kuin kaikki olisi hyvin? Eikö tota jätkään muka YHTÄÄN hetkauttanut kaikki nämä kuukaudet joiden aikana olin lähinnä yrittänyt unohtaa koko Artun??
“Jaa,” sanoin vain. Jos se ei kohta itse ilmoittaisi asiaansa, niin multa katkeaisi takuuvarmasti pinna hyvinkin pian. Välttelin Artun katsetta vieläkin, ja yritin olla ajattelematta keskusteluamme yhtään eteenpäin.
“Sä oot siivonnu lipastos,” Arttu mainitsi edelleen kuin ohimennen.
“On siit jo jonku aikaa,” vastasin hampaideni välistä. Arttu katsahti muhun ja kohautti olkiaan.
“Heititkö paljonki tavaraa pois?” se kysyi. Ihan rauhassa Jesse, kyllä se kohta kertoisi mitä sillä oli mielessä.
“En yhtään mitään, kaikki on tallessa.” Katselin kynsinauhojani ja yritin kaikin voimin olla saamatta raivokohtausta. Miksi mun piti olla näin räjähdysaltis?
“Ai ku hyvä.” Arttu siirsi katseensa lipastosta ja antoi sen kierrellä mun huoneessa. Eikö se muka oikeasti muistanut mun huoneen jokaista yksityiskohtaa viidentoista vuoden jälkeenkään? Mä muistin sen katon puukuvioiden jokaisen oksatäplän ja syyjuovan, jokaisen repeämän tapetissa ja olisin varmasti osannut järjestää sen cd-levyt oikeaan järjestykseen. Arttu jäi hyvinkin kiinnostuneena silmäilemään rumpusettiäni, jota olin soittanut viimeksi niin kauan aikaa sitten että hävetti.
Ei se sitten sanonutkaan hetkeen enää mitään, ja jätti mut vain kiemurtelemaan epätietoisuuden tuskassa ja odottelemaan sen seuraavaa liikettä hengityksen katkeillessa. Mua raivostutti niin. Lähtisi nyt vittu himaansa siitä jos ei aikoisi jo kohta sanoa jotakin järkevää! Oliko sen pakko kiusata mua tällä tavalla? Mitä helvettiä se oli tullut tänne kuppaamaan ja juttelemaan ihan kuin se ei tietäisi että se oli itse käskenyt mun painua helvettiin sen elämästä. Luuliko se tosissaan että mä olin unohtanut? Vai oliko se itse unohtanut?
“Ootsä viel soittanu paljonki?” Arttu kysyi katse edelleen rumpusetissä. Huolimatta ihailtavasta itsehillinnästäni ja täysillä yrittämisestä, en kestänyt enää sekuntiakaan kauempaa. Rintalastani tienolla jonkin kuohahtaessa ponkaisin sängyltä seisomaan, ja kasvojani alkoi kuumottaa.
“Voisitko sä vittu nyt Arttu kertoa että mitä helvettiä sä täällä teet?!” karjuin ja revin jälleen tummanruskeaa hiuspehkoani. “Mitä te ootte oikein jutellut sen Amberin kanssa? Mitä se on sulle kertonu? Luuletsä oikeasti et sä voit vaan tulla tänne tollee ihan ku kahvittelemaan ja olla ku et oliskaan? Meinaan, et sä voi tulla tänne tolla lailla, sulla ei oo minkään näköistä oikeutta tulla tänne ja esittää ettei mitään ole tapahtunut! Ootko sattumoisin unohtanut että halusit päästä musta eroon, ja että mä inhotan sua, ja että mulla on helvetin hyvä syy olla sulle saatanan vihainen? Sun pitäis ryömiä siinä maassa ja anella multa anteeksi, eikä vaan istua siinä ihan lunkisti ja rupatella! Mitä vittua sä olet tullut tänne toimittamaan?! Voisitko hoitaa asias ja painua vittuun ni ei ihmisten tartteis kestää tollasia ilkeitä vittupäitä?!” Huusin keuhkojeni pohjasta enkä yrittänytkään enää hillitä itseäni.
Arttu suvaitsi vain katsella mua rauhallisesti ja seurata hiljaa ja keskeyttämättä kun raivosin särkyneen sydämeni kyllyydestä ja melkein kyynelissä. Oli Arttu hetken hiljaa vielä senkin jälkeen kun olin rojahtanut takaisin sängylle istumaan ja painanut otsani kämmeniä vasten silmät suljettuina.
Halusin Artun pyytävän anteeksi, halusin että Arttu olisi ikävöinyt mua edes vähän siitä miten mä olin ikävöinyt sitä. Halusin Artun tulevan siihen viereeni istumaan ja kiertävän käsivartensa hartioilleni, jotta voisin päästää irti ja itkeä ikävän pois Arttua vasten painautuen. Ja vaikka Arttu siinä samassa nousi lattialta ja tuli sängylle viereeni istumaan aikomuksenaan kiertää se käsivarsi hartioilleni juuri niin kuin olin toivonut, tönäisin Artun pois, nousin sängyltä ja kävelin rivakasti pienen huoneeni toiselle puolelle.
“Elä yhtään siinä osoita mitään myötätuntoa, mä oon pärjänny ihan hyvin ilman sua koko tän ajan ku sä olit jossain missälie kotonas köllöttelemässä ja nautiskelemasta elämästäs ilman mua! Mä en tosiaankaan kaipaa sun sääliäs enkä sua ylipäätään! Mä haluan nyt vaan kuulla että mitä vitun asiaa sulla on ku sä olet tänne tunkenut ilman minkäänlaista varoitusta, ja sitten haluan että lähdet täältä pois ja sassiin!” Se oli pelkkää valetta. En todellakaan ollut pärjännyt ilman Arttua, en mitään muuta niin kaivannut kuin Arttua, kaipasin Artun myötätuntoa, enkä missään nimessä, ikinä halunnut että Arttu lähtisi täältä pois. Mua ärsytti kun ylpeyteni ei antanut periksi, kun jostain syystä en voinut kertoa Artulle miten asiat oikeasti olivat, vaikka olisin oikeasti halunnut vain kertoa Artulle totuuden ja antaa itseni itkeä. Huutaminen ja riehuminen ajaisi Artun vain pois.
Huokaisin, laskin katseeni alas ja nojasin seinään. Arttu ei vieläkään sanonut mitään, se vain katsoi mua rauhallisesti ja tarkkaavaisesti ilman pientäkään merkkiä siitä, että se kyrssiintyisi mun huutamiseen ja lähtisi kotiin. Kai se odotti että olisin huutanut huutamiseni ja puhuisi vasta sitten, välttyäkseen keskeytyksiltä jotka saivat korvat soimaan. Olin kuitenkin lopettanut huutamisen, olin niin lähellä kyyneliä että sortuisin varmasti jos alkaisin vielä raivoamaan.
Arttukin ilmeisesti tajusi etten aikonut enää rähjätä, sillä se avasi suunsa istuen edelleen sängyllä.
“Jesse, mä oon niin hirveän pahoillani,” se sanoi vain. Sen ääni oli hiljainen ja siitä puuttui kokonaan ylpeys, itsevarmuus ja voima. Se kuulosti vilpittömältä, heikolta ja surkealta, eikä vankasti kyhätty muurini enää kestänyt. Kyyneleet puskivat väkisin läpi, mutta ne olivat äänettömiä enkä aikonutkaan päästää yhtäkään nyyhkäystä tiukasti suljettujen huulieni läpi. Arttu oli pyytänyt anteeksi. Se ei ollutkaan tullut tänne ilkkumaan ja parjaamaan, se oli tullut hautaamaan sotakirveen ja pahoittelemaan. Mieletön paino nousi sydämeltäni, ja jos en muuten olisi ollut juuri nyt niin vihainen ja tunteellisella tuulella äskeisestä raivonpurkauksestani, olisin varmaankin kyennyt nauramaan helpotuksesta. Se oikeasti katui, ja se halusi että mä antaisin sille anteeksi.
En ehtinyt spekuloimaan Artun aivoituksia enää kauempaa, sillä huomioni kiinnitti miten Arttu nousi, astui muutaman askelen lähemmäs mua, tarttui mua käsistä kiinni ja veti mut takaisin sängylle istumaan sen viereen. Käsiäni alkoi oitis kihelmöimään ja kuumottamaan, ja vedinkin ne Artun kosketuksen alta pois heti kun istuuduimme alas.
Kumpikaan ei hetkeen sanonut mitään, kun tunnustelimme toistemme mielialoja, ja koitimme arvailla, mitä kehtaisimme sanoa. Halusin edelleen kertoa Artulle totuuden, ja nyt kun ilmeni että Arttu oli tullut tapaamaan mua rauhanomaisin aikein, ei ylpeytenikään enää ollut estämässä vuolasta avautumistani. Halusin silti että Arttu puhuisi lisää. Arttu taisi tajuta sen, ja jatkoikin sitten sillä samalla heiveröisellä äänellä, eikä enää katsonut muhun päin.
“Mä tiedän, että mä satutin sua. Mä olin helvetin ilkee ja itsekäs ja ajattelematon, enkä mä mitenkään pysty luikertelemaan siitä. Sulla ei oo mitään velvollisuutta antaa mulle anteeksi, mut enemmän ku mitään mä haluan vaan että me oltaisi taas ystäviä. Mä sanoin sulle kaikkee tosi hirveetä, ja mä häpeän varmaan koko loppuelämäni sitä että satutin sua sellasilla sanoilla. En mä missään välissä oikeasti halunnut että sä painuisit helvettiin mun elämästä, sähän olit suurin piirtein mun elämäni keskipiste, mikä järki ois ollut lähettää sut pois siitä? Enkä mä oo varmaan ikinä aikaisemmin tuntenut itseäni niin yksinäiseksi ku viime kuukausina.” Artun ääni värisi vähän, ja se piti pienen tauon ennen kuin jatkoi: “Jesse eihän tässä ole mitään järkeä, jos me ei olla yhdessä? Tai siis kyl mä ymmärrän jos sulla on mukavampaa ilman mua, jos tosissaan oot ihan hyvin pärjänny ilman mua niinku sanoit. Et en mä ala tuputtautumaan, jos sulla ei oo ollut mua yhtään ikävä, mut tulin vaan esittämään anteeksipyynnön. Ja jos sä vaikka et enää tarvitsekaan mua, ni voisitko silti antaa mulle anteeksi, ennenku meen?” Arttu nosti toiveikkaan katseensa muhun, joka tuijotin sitä sanattomana. Tämä oli enemmän kuin ikinä olisin voinut pyytää. Korvissani kohisi vähäsen, ja punnitsin hetken, oliko Arttu oikeasti sanonut kaiken tuon. Ilmeeni oli kai jotakin epäuskon ja järkytyksen tienoilta, sillä Arttu jatkoi taas kiireesti, ennen kuin ehtisin sanoa mitään.
“Jesse, kun juttu on niin, että vaikka sulla oisikin ollut hauskaa ilman mua, niin mä en pärjää ilman sua. Mulla on ollut sua niin helvetillinen ikävä että ihmettelen nyt tosissani miten en ole tullut jo monen monta viikkoa sitten suoltamaan tätä samaa.” Arttu naurahti lopussa pingottuneesti. Kun en vieläkään sanonut mitään, tuijotin vain sen kasvoja yrittäessäni päättää pillahtaisinko itkuun vai purskahtaisinko nauruun, Arttu ojensi kätensä ja otti taas omastani kiinni. Se laski katseensa meidän käsiin, kun ei ilmeisesti enää voinut katsoa mua silmiin. Arttu silitti sormillaan mun kämmenselkää, ja sen kädet olivat lämpimät ja pehmoiset. En vieläkään tiennyt mitä helpotuksensekaiselta shokiltani sanoisin, mutta olin pian hyvinkin tietoinen yhtäkkisestä tarpeesta suudella Arttua. Sekunnin murto-osan ajattelin jopa tehdä sen, kunnes sitten heti tajusinkin, etten olisi mitenkään voinut.
Arttu tunsi edelleen samoin kuin talvellakin, ei se ollut kokenut mitään ahaa -elämystä ja tullut tänne kertomaan tunteistaan jotka vastasivat omiani. Se oli vain tullut tarjoamaan ystävyyttään ja pyytämään käytöstään anteeksi. Parin hetken ajan tunsin hirvittävän pettymyksen aallon pyyhkäisevän ylitseni, kunnes järkiinnyin taas. Mikähän vitun oikeus mulla oli olla pettynyt? Arttu oli tullut takaisin, se oli enemmän kuin ikinä olisin voinut toivoa tai pyytää. Istuin melko kauan vain tuijottaen ja pyörittäen asiaa päässäni. Juuri kun olin juuri päättämäisilläni, mitä sanoisin Artulle, juuri kun olin ajatellut ettei tämä ilta enää paremmaksi olisi voinut muuttua millään mitä Arttu enää sanoi, se jatkoi taas nopeasti jotta ehtisi avata suunsa ennen mua.
“Ja, öh, tuota.. Niistä sun tunteista mua kohtaan.. ni mä tässä pari kuukautta sitten tulin huomanneeks että mulla ei oo sua ikävä pelkästään ystävänä, vaan että mun mielessä pyöri saman lailla haikeasti myös se meidän ensimmäinen suudelma siellä kukkulalla, ja sitten se yks aamu meillä, ja tajusin että sähän olitkin perkele oikeassa kaiken aikaa, ja että mä olin ollut vaan sokea ja typerä. Ei vittu miltä tää kuulostaa, mut ihan tosissaan, asiat on niin ja mä ajattelin, että jos sä vaan mitenkään voit antaa mulle anteeksi mun typeryyden ja ne asiat joita sulle sanoin ja tein, ni mehän voitais vaikka jatkaa siitä mihin jäätiin, sillee vakaammalla perustalla ja rauhallisesti, eikä aikaa tuhlaantuis sit siihen että jompikumpi meistä miettisi että onks tää nyt oikein. Jos mä ajattelen sun näkökulmasta, ni mun torjuminen ja se miten käännytin sut pois mun luota sillon talvella oli suoraan sanottuna anteeksantamatonta ja järkyttävää. Mun ainoa puolustus on, että mua tosissaan pelotti, Jesse. Joo, mä tiedän, se on ihan sairaan huono ja laimea selitys, mut se on ainoa totuus, ja siks se on ainoo mikä voi riittää. Me molemmat tiedetään että sä oot meistä se jolla on rohkeutta sukeltaa sellasiin tuntemattomiin vesiin ja seurata tunteita, mut mua Jesse oikeesti pelotti että mitä siinä tapahtui ja minkä ihmeen takia. En mä uskaltanut, ja varsinkin näin jälkikäteen katsottuna se oli typerin ja järjettömin syy minkä mä vaan voin kuvitella. Mut sitä mä siis vaan koitan sanoa, että mä oon ajatellut asioita ja mulle on käynyt selväks montakin asiaa, ja että mä uskaltaisin nyt.”
Arttu hymyili pikaisesti aina välillä kesken selostuksensa, ja pari kertaa se uskaltautui vilkaisemaan mua kulmiensa alta kunnes laski katseensa taas mun käteen, jota se omallaan silitteli.
Arttu ei ollut jättänyt mitään arvailujen varaan, eikä aukkoja joita täyttää lisäkysymyksillä. Nyt mut täytti vain äkillinen tarve juosta ja riehua ja purkaa tätä mittaamatonta tunnetta joka koitti väkisin purkautua mun kehosta.
Siispä salamannopeasti vedin käteni Artun kosketuksesta, juoksin huoneestani ulos ja harpoin portaat alas neljä askelmaa kerrallaan, riuhtaisin ulko-oven auki ja lähdin juoksemaan ympäri meidän pihaa. Tein kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä, kompastuin jalkoihini ja kaikkeen tiellä olevaan varmaan lähemmäs kymmenen kertaa, ja huusin niin kovaa riemusta kuin ikinä keuhkoistani lähti. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani edelleen vuolaasti, mutta ne olivat hetki sitten vaihtuneet onnen kyyneliksi. Nauruun sekoittui nyyhkäyksiä ja niiskutuksia, ja luulin vahvasti, etten ollut koskaan näyttänyt ja kuulostanut yhtä koomiselta.
Kun astelin takaisin yläkertaan, näin Artun istuvan mun sängyllä pää kämmeniin nojaten. Istuin hymyillen sen viereen, ja hengitin vielä vähän raskaasti riehumiseni jälkeen. Näytin varmasti räjähtäneeltä, mutta olin niin onnellinen, että tunsin itseni juuri sillä hetkellä viehättävämmäksi kuin ikinä ennen. Arttu katsoi muhun pöllämystyneesti hymyillen.
“Mä luulin että sä suutuit,” se sanoi ja sen silmissä leimahti onni.
“En tosiankaan. Mä kävin purkamassa vähän tunteita, kun muuten oisin voinu ehkä tappaa sut vahingossa ku olisin ollu niin innoissani,” vastasin
“No auttoks se? Vai pitääks mun pelätä vahinkomurhaa?” se kysyi kiusoitellen ja ääni tulvillaan onnea. Se katsoi muhun silmissään semmoinen loiste, jonka olin viimeksi nähnyt kauan sitten.
“Kyl se tais auttaa. Ehkä mä voin nyt koskettaa sua ilman että sun luut hajoo.” Se lause loi meidän väliin kipinät, jotka saivat mun kaulan ja hartiat taas kihelmöimään, ja sydämen lyömään kiivaammin. Pienen hetken välillämme oli ollut vain kaverillinen hyväntuulisuus, mutta nyt se oli vaihtunut sähköiseksi ja innoittavaksi.
Hetken ajan vain katselimme toisiamme hymyillen, kunnes Arttu kiristi jännitettä lisää ja kohotti kätensä mun kasvoja kohti. Kummankaan ilme ei värähtänytkään, mutta pystyin melkein kuulla miten Artunkin sydän hakkasi yhä kiihkeämmin. Kun Artun sormet koskettivat mun poskea, huuliltani karkasi hiljainen huokaus, ja tunteelle antautuneena suljin silmäni. Arttu painoi koko kämmenensä kasvojani vasten, ja silitti poskipäätäni peukalollaan. Otin omalla kädelläni hellästi kiinni Artun lämpimistä sormista, ja käänsin päätäni vähän, jotta pystyin hengittämään Artun ihon tuoksua ja painamaan pienenpienen suudelman kämmeneen. Avasin silmäni ja katsoin hymyilevään Arttuun. Se nojasi äkkiä eteenpäin, kiersi käsivartensa mun ympäri ja veti mut tiukkaan halaukseen.
“Mullakin on ollut sua niin hirveä ikävä,” kuiskasin ja hengitin Artun hiuksien tuoksua syvälle nenääni. Arttu ei sanonut siihen mitään, mutta kun tunsin kuumat huulet korvalehteni alapuolella, tiesin että tästä lähtien ongelmanamme ei tulisi enää olemaan tunne-epäselvyydet tai mitkään muutkaan väärinkäsitykset. Tällä kertaa tiesin, että Arttu toivoi olevansa vain ja ainoastaan juuri siinä missä se nyt oli, suutelemassa mun kaulaa ja silittäessään kädellään mun alaselkää. Tällä kertaa pystyimme nauttimaan toisistamme täysin siemauksin, ilman epävarmuutta ja pelkoa. Kun tiesimme mitä halusimme ja olimme valmiita toimimaan halujamme seuraten.
Tämä ajatus sai mieleni täyttymään helpotuksesta ja onnesta, ja samassa tajusin miten mielettömästi välitinkään siitä pojasta, josta nyt pitelin kiinni. Vetäydyin halauksesta sen verran, että pystyin katsomaan Arttua silmiin. Siinä katsellessani lupasin hiljaa mielessäni itselleni, että jos se joskus olisin minä, joka aiheuttaisi tuon onnen ja ilon loisteen sammumisen, huolehtisin siitä että kuolisin mahdollisimman kivuliaasti. Tekisin kaikkeni jotta Arttuun ei tarvitsisi enää sattua.
Kosketin peukalollani Artun kaunista alahuulta, ja ilman että oikein tajusinkaan, miten fysiikan lait sallivat kahdelle miesruumiille niin nopean liikkeen, pistin äkkiä merkille miten Arttu oli taikonut meidän makuuasentoon vieläpä oikein päin mun sängylle, ja mä olin vankina Artun vahvojen käsivarsien lomassa ja sen keskiruumis painautui omaani vasten. Me hengitettiin kiivaasti, ja olisin pystynyt pistämään rahaa vetoon siitä, että Artun sydän hakkasi vähintään yhtä villisti ja epätasaisesti kuin omanikin. Se ei varsinaisesti suudellut mua, mutta sen huulet hipoivat omieni reunoja ja mun suupieliä erittäin sietämättömällä tavalla, niin että olisin hyvinkin voinut pyörtyä. Artun hiukset laskeutuivat sen kasvojen reunoja pitkin, ja ne hipoivat sen poskia ja leukapieliä. Siirsin toisen käteni Artun lantiolle ja sujautin sen hyvin äkkiä t-paidan reunan ali paljaalle kyljelle, ja tunsin selvästi miten Arttu värähti nautinnosta. Toisen käteni liu’utin Artun rintaa ja kaulaa pitkin sen niskaan hieromaan virheetöntä ihoa ja kauniita lihaksia sen alla, ja juuri kun olin menettämässä hermoni ja pysäyttämässä Artun huulten raivostuttavan hentoisen hipomisen tulisella suudelmalla, Arttu kuiskasi mun nimen kysyvästi ja nousi parisen senttiä, jotta pystyi katsomaan mua silmiin.
“Jesse?”
Olin hetken hiljaa ja annoin käsieni liikkeiden pysähtyä.
“Niin?” vastasin. Arttu kumartui painamaan pienen, hellän suudelman mun suupieleen, ja katsoi mua taas syvälle silmiin hennon hymyn karehtiessa sen huulilla.
“Jesse mä rakastan sua.”
Ne sanat jäivät ilmaan leijumaan, enkä pystynyt pidätellä onnellista, hiljaista naurua kun tajusin että helvetti, Arttu rakastaa mua. Ja perkele, totta kai mä rakastin takasin, rakastin sitä jätkää sen luuytimiä myöten. Rakastin sitä miten se hyräili hampaita pestessään, ja miten se pisti jäätelökipon aina viideksi sekunniksi mikroaaltouuniin jotta jäätelö olisi mukavan notkeaa, ja miten se elokuvaa katsoessaan aina puristi sohvatyynyn itseään vasten, ja miten se lukiessaan hiplasi kulmakarvojaan. Rakastin myös niitä raivostuttavia puolia, miten se ei jaksanut välittää vaikka sen bokserit näkyivät joskus puoleen perseeseen asti koko koululle, ja miten se tuputti mulle niitä järkyttäviä voileipämuodostelmiaan, ja miten se aina tunnollisesti suoritti koulutehtävät. Rakastin sitä, miten ei tarvittu kuin pari hassua sanaa ja se oli jo haastamassa riitaa ja lyömässä vetoa, mutta kuitenkin piti nähdä järkyttävän paljon vaivaa ja tehdä jokin mittaamattoman suuri vääryys, jotta Artun sai oikeasti vihaiseksi. Tajusin siinä Artun alla maatessani että olin varmaankin maailman onnekkain ihminen kun juuri tuo poika tuossa makasi päälläni ja painoi itseään mua vasten ja hyvinkin ilmeisesti tosissaan rakasti mua.
“Ei helvetti, Arttu, nii mäki rakastan sua,” naurahdin, ja vedin Artun lähemmäs suudelmaan, jonka tajunnanräjäyttävistä hetkistä saattoi helposti maistaa monen kuukauden ikävän, ja helpotuksen jonka tämä ilta oli ympärillemme laskenut. Mielessäni käväisi siinä Artun kylkeä ja niskaa hyväillessäni, että olihan tämä mun ja sen järkyttävä draama loppujen lopuksi vähän tylsä ja tavanomainen, mutta kuka nyt ei kaikesta huolimatta rakastaisi onnellisia loppuja? Me Artun kanssa rakastettiin juuri nyt koko universumia, elämää ja tämän hetken joka ikistä sekunnin murto-osaa koko sydämellämme ja sielullamme.
Emme enää sinä iltana puhuneet mitään lukuun ottamatta toistemme nimien kuiskailuja ja äännähdyksiä, jotka eivät tarkoittaneet mitään, mutta tiesimme silti joka hetki, mitä toinen ajatteli ja tunsi. Tiesin, että Artun olo oli yhtä kevyt ja raikas kuin omani, kevyempi ja raikkaampi kuin pitkiin aikoihin.
Kaikki oli hyvin, ja tulevaisuus näytti yhtäkkiä turvalliselta ja kirkkaalta, ja tiesin, että pystyisin olemaan paljon varmempi huomisesta kuin eilen.
Luku 7. - Sivummalta -
Arttu ja Jesse olivat hyvin erikoinen kaksikko. Pienestä pitäen he olivat kuuluneet yhteen, olivat olleet erottamattomat ja välittäneet toisistaan selvästi enemmän kuin kenestäkään muista ystävistään. Vanhemmat, opettajat ja poikien toiset kaverit tiedostivat alusta alkaen, että näiden kahden lapsen välit olivat jotakin muuta kuin normaalien päiväkotilaisten. Eivät he ikinä toistensa kanssa riidelleet, ja toinen tuli apuun jos toista syytettiin jostakin pahanteosta.
Kun poikien koulu alkoi, sama jatkui. Yksikään luokkatoveri ei olisi pystynyt mitenkään korvaamaan Arttua tai Jesseä, ja ensimmäisestä luokasta lähtien muut oppilaat olivat tiedostaneet että Arttu ja Jesse olivat Arttu ja Jesse kahdestaan joka paikassa ja aina, eivät milloinkaan jättäneet toisiaan pulaan eivätkä koskaan tehneet toisilleen samanlaisia ilkikurisia jäyniä mitä muut pojat harrastivat taukoamatta.
Kun Artulla ja Jessellä alkoi yläaste, molempien poikien perheet ja muut ystävät olivat monen, monen vuoden kokemuksesta tottuneet siihen, että Arttu ja Jesse kuuluivat yhteen. Sitä ei enää päivitelty, ihmetelty ja spekuloitu, se oli luonnollinen ja itsestään selvä asia joka ei muuttunut. Iän myötä pojilla alkoi olla aikaa tietysti myös muille kavereille, mutta silti oli selvää, ettei Artulle ja Jesselle kukaan voinut olla sen läheisimmän lapsuudenystävän veroinen.
Sitten tuli yhdeksäs luokka. Arttu ja Jesse välittivät viikko viikolta toisistaan enemmän ja näiden kahden pojan ystävyys vaikutti loputtomalta. Joulu ja uusivuosi menivät ohitse, ja kevät alkoi olla enää muutamien viikkojen päässä. Kotona huomattiin, että Arttu ja Jesse eivät yhtäkkiä enää puhuneet toisistaan, eikä pojan lapsuudenkaveria ollut näkynyt moneen päivään. Se oli hyvin, hyvin tavatonta, jopa ennenkuulumatonta, ja ensimmäisten suoraan Artulta tai Jesseltä kysyttyjen kysymysten vastareaktiosta pystyi hyvin päättelemään, että lupaa ei ollut kysellä enää kertaakaan uudestaan. Monta viikkoa meni, koulu jatkui ja kevät saapui Suomeen, mutta Arttu ja Jesse käyttäytyivät edelleen niin kuin eivät koskaan olisi tunteneetkaan toisiaan. Koska molemmat pojat jatkoivat elämää täysin normaalisti vailla merkkejä siitä, että kumpaakaan erityisemmin haittaisi äkillinen välirikko, heidän perheensäkin loppujen lopuksi lakkasivat huolehtimasta, ja hyväksyivät ajatuksen, että ehkä Artun ja Jessen tiet olivat vain viimeinkin kulkeneet toisistaan erilleen, ja että syitä jatkuvalle yhdessäololle ei enää vain löytynyt.
Peruskoulu päättyi, ja kesäloma alkoi. Kesäkuu hurahti ohi, ja yhtäkkiä, aivan odottamatta ja ilman ennakkovaroituksia, Arttu ja Jesse vierailivat taas toistensa luona, juttelivat toisilleen ja kertoilivat yhteisistä hauskoista tapahtumista kotona. Kaikki oli taas kuten ennenkin, eikä poikien vanhemmat eivätkä muut ystävät viitsineet kysellä äkillisestä ystävyyden henkiinheräämisestä. Mutta oliko kaikki sittenkään kuten ennenkin? Tiesikö kukaan muu kuin Arttu ja Jesse itse asioiden oikean laidan? Ainakaan he eivät tarkoituksella jättäneet mitään salaisuudeksi, vaikka he eivät viitsineetkään ihmisten edessä kuitenkaan sentään suudella. He olivat puhuneet asiasta, ja sopineet että antaa muun maailman ajatella mitä huvittaa, mutta vain ennakkoluulojen tai kummien käsitysten takia he eivät alkaisi tunteitaan pitämään kurissa niin, ettei kukaan koskaan saisi vihiä. Eihän onnesta voisi nauttia täysin siemauksin, jos muut ihmiset eivät näkisi sitä. Jos he arvaisivat, he saisivat arvata, mutta mitään ylimääräisiä kohtauksia he eivät halunneet järjestää.
Vaikkeivät he suoranaisesti koskaan suudelleet kenenkään nähdessä, tarkkasilmäisimmät saattoivat hyvinkin huomata asioiden oikean laidan jo melko lyhyessä ajassa. Pariin otteeseen Arttu ja Jesse olivat saapuneet käsi kädessä kaupungille, joka oli herättänyt kummastuneita ja epäileviä ilmeitä. Jos joku joskus kysyi suoraan, leikillään tai tosissaan, että olivatko Jesse ja Arttu alkaneet seurustelemaan, vastaus oli niin suunnitellun epämääräinen, huvittunut ja täynnä aukkoja kuin reikäjuusto, että kysymyksiä lähinnä heräsi vain lisää, eikä tyydyttäviä vastauksia koskaan saanut kukaan. Lopulta, kuten silloinkin kun Arttu ja Jesse eivät yllättäen enää puhuneet toisilleen, ihmiset lakkasivat kyselemästä, ja alkoivat pitämään luonnollisena eikä enää niin kummastuttavana näiden kahden pojan ylenpalttista yhdessäoloa ja hämmentävää läheisyyttä.
Arttu ja Jesse itse nauttivat elämästään enemmän kuin koskaan aikaisemmin. He olivat onnellisia ja tyytyväisiä, ja rakastivat toisiaan päivä päivältä syvemmin. Kuukaudet kuluivat, loppujen lopuksi vuodetkin vierivät ohi, ja Artusta ja Jessestä tuntui edelleen kun olisi vasta se päivä, joka oli seurannut sitä onnellista päivää kun korvaamaton ja ihana Amber oli rohkeasti edesauttanut heidän tapaamistaan. Arttu ja Jesse eivät koskaan unohtaneet sitä muutaman kuukauden surkeaa ja ikäväntäyteistä aikaa, aikaa kun he eivät kuuluneet toistensa elämään. He muistivat aina sen alakulon ja sietämättömän kivun, jonka he olivat toisilleen aiheuttaneet, ja varmaankin juuri se seikka oli suurilta osin syy sille, miksi Arttu ja Jesse tekivät kaikkensa rakastaakseen toisiaan jokaisena päivänä, ja pyrkivät aina olemaan satuttamatta toisiaan. Heidän rakkaudestaan olisi saanut maailmanhistorian kauneimman taulun, kuunnelluimman sävellyksen ja Romeon ja Julian veroisen rakkaustarinan, jos joku sen olisi osannut täysin vastaavasti maalata, säveltää tai kirjoittaa. Mutta kukaan ei osannut, joten Artun ja Jessen kauniin tarinan todellinen suurenmoisuus ilmeni vain heidän kahdenkeskisissä hetkissään, ja vain he kaksi tuon suurenmoisuuden täysin tiedostivat.
