Kirjoittaja Aihe: Pimeys ja minä (HP/DM, S, LW4, angst, romance)  (Luettu 3057 kertaa)

huksi

  • Vieras
K, eka ficci jonka postaan uuteen Finiin! Tää (ja ne muutkin jotka tänne nyt laitan) on peräisin Fin vol kakkosesta, joten joillekin voi tuntua tutulta. Tää on vieläpä LW4-ficci, ja biisi oli Eppu Normaalin Pimeyden tango, jos oikein muistan.

Pairing: Harry/Draco
Rating: S
Genre: Angst, romance
Warnings: angst!Harry
Summary: Minkä taakseen jättää sen edestään löytää. - vanha sananlasku

A/N: Inhoan kliseitä, inhoan sananlaskuja mutta ylläoleva oli ainoa tapa tiivistää tämä ficci. Toinen olisi parempi myöhään kuin ei milloinkaan, nimittäin kesti vähän kirjoittaa tämä LW4:n ficci valmiiksi. Sain kuitenkin valmiiksi ennen deadlinea, johon ei nyt niin hirveästi tosiaankaan ole aikaa.

Ficci on Harryn PoV muuten paitsi kursivoiduissa takaumissa, jotka ovatkin sitten kirjoitettu kaikkitietävän kertojan muodossa.

Pimeys ja minä

Tässä on vain pimeys ja minä, ei ketään katselemassa kanssani auringonlaskua ja kommentoimassa lintujen laulun vaimenemista. Kaupunki ympärilläni huokaa hiljaa ja pakottaudun nousemaan ylös sängystä. Otan takkini ja astun ovesta ulos ja pimeys seuraa jokaista askeltani valmiina iskemään jos annan aistieni herpaantua.

En tiedä mihin olen menossa, annan askeleideni johtaa ja ne vievät ohi pimenevien ikkunoiden ja sirojen puutarhojen, ohi jokaisen ravintolan ja oviaan sulkevan tavaratalon. En tiedä mitä olen etsimässä mutta tiedän etsiväni jotain. Tiedän etsineeni sitä aina siitä asti kun astuin viimeisen kerran pois Tylypahkan pikajunasta. Tiesin jo silloin jättäytyväni pois velhomaailmasta, jättäväni kaikki ystäväni ja tuttavani laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä ja unohtavani kaiken kokemani. En kuitenkaan tiennyt, että irtipäästäminen tulisi olemaan vaikeaa. Liian vaikeaa.

"Hei Harry! Mitä kuuluu? Minulla menee loistavasti! Minä, Ron ja muutama muu suunnittelimme lähtevämme Viistokujalle tapamaan entisiä luokkatovereitamme. Lähdethän mukaan?" Hermione kysyi iloinen hymy naamallaan, kuin odottaen Harryn innostuvan pikkupojan tavoin hänen äkillisestä vierailustaan. Harry ei tiennyt kuinka Hermione oli löytänyt hänet Kentistä, jossa hän nyt asui, eikä oikeastaan välittänytkään tietää.
"Hermione, minä olen ehkä muuttunut niistä ajoista jolloin vielä tunsimme", Harry aloitti mutta Hermione keskeytti hänet nauramalla iloisesti.
"Totta kai olet, kaikki me olemme muuttuneet! Mietin vain, että olisi mahtava nähdä sinuakin tutuissa piireissä, kun emme ole tavanneet niin pitkään aikaan."
"Ei kun ihan totta, minä en oikeastaan välitä nähdä ketään entisistä ystävistäni", Harry sanoi puhuen nopeasti saaden Hermionen ilmeen vihdoin vakavoitumaan.
"Mitä sinä nyt oikein tarkoitat?"

Niin, mitä Harry oikein tarkoitti.


Aallot lyövät mustia pärskeitä rantaan ja minua paleltaa. Minua paleltaa nykyisin usein, enkä tiedä johtuuko se siitä, että olen laihtunut entisestään, vai siitä, ettei minulla ole ketään pitämässä huolta pukeutumisestani. Elämäni on muuttunut harmaaksi ja tuntuu kuin olisin menettämässä näkökykyni. Kyvyn nähdä elämä kauniina ja ainutlaatuisena.
Niinä harvoina hetkinä, kun tunnen jotain muuta kuin pelkkää katkeroitunutta ironiaa, tuntuu kuin koko maailmani olisi vain jokin entisen elämäni muisto. Se tuo mieleeni jotain mutta en saa kiinni mitä se on.

"Harry! Kummallinen aika istuskella kylmällä kivellä yksinään", tuttu ääni huutaa takaani. Se on Mike, johon tutustuin jo ensimmäisenä asuinvuotenani täällä.
"Hei", kuiskaan kun huomaan miehen istahtaneen viereeni. Hän etsii katseellaan omaani ja tarttuu leukaani.
"Katso minua."
"Miksi?" kysyn vaikka tiedän aivan hyvin syyn. Samassa Mike jo painautuu lähemmäksi suudellakseen minua. Vastaan välinpitämättömästi suudelmaan ja irrottaudun nopeasti. Minulla on ollut monia miehiä näiden vuosien aikana mutta Mike on silti pysynyt lähelläni. Hän on se, jonka luokse olen juossut turvaan jokaisen ihmissuhdeongelmani jälkeen ja joka kerta hän on ottanut minut avosylin vastaan.
Entisessä elämässäni en olisi ollut hyväksikäyttäjä.

Harry istui keittiössään juomassa teetä ja syömässä aamiaistaan kun vaativa koputus kuului. Hetken hän mietti hämillään kuka koputti talossa, jossa oli ovikellot, kunnes tajusi että koputus kuului uudestaan ikkunan takaa. Siellä oli suurikokoinen tunturipöllö, joka kantoi nippua kirjeitä. Lyhyt vihlaisu muistutti Harrya Hedwigistä mutta hän karkotti ajatukset rakkaasta lemmikistään nopeasti.

"Mitä sinä oikein tuot minulle?" Harry puheli ottaessaan vastaan linnun kirjeet ja päästäessään sen takaisin ulos. Hän katsoi pöydällään avaamattomina lepääviä kirjeitä, joissa jokaisessa luki Harry Potter. Hänen entisillä ystävillään oli tainnut olla ”muistellaan Harrya –päivä”. Epäilemättä kaikki oli Hermionen aikaansaamaa.
Kirjeiden sisältö oli yksitoikkoisen sama. Mitä sinulle on tapahtunut - missä sinä nykyisin olet - mikset ota yhteyttä kehenkään - mitä sinulle kuuluu? Kysymykset selautuivat Harryn silmien edessä eikä hän jaksanut edes ajatella niihin vastaamista. Yksi kirje kuitenkin herätti hänen huomionsa. Sen päällä luki siistillä, huolitellulla käsialalla hänen nimensä aivan kuin kaikissa muissakin. Sen sisältö erosi kuitenkin muista kirjeistä aivan kuin kesä ja talvi toisistaan.

"Harry Potter - poika joka elää. Vai pitäisikö sanoa poika josta tulikin yksinäinen homo?"

Hän tuijotti rivin mittaista tekstiä pitkään ymmärtämättä keneltä kirje oli tullut. Ja ennen kaikkea ymmärtämättä mitä kirjeen lähettäjä tällä tarkoitti. Hän selkeästi tiesi jotain Harryn elämästä mutta miten se oli mahdollista. Kukaan ei tiennyt mitään Harryn elämästä.


Avaan silmäni ja suljen ne saman tien kirkkaan valon kirveltäessä silmäluomia. Kiroan itseäni hiljaa ennen kuin käännyn ympäri. Mike nukkuu yhä ja muistan tarkasti yön tapahtumat. Inhoan itseäni luikittuani jälleen entisen poikaystäväni sänkyyn.
Nousen ylös ja keräilen vaatteeni, jotka ovat levittyneet hajanaisesti ympäri huonetta. Kirjoitan yöpöydälle lyhyen viestin, jossa selitän työkiireistä, ja lähden talosta. Lupaan itselleni jälleen kerran tämän olleen viimeinen kerta. Aivan niin kuin ne kymmenet edellisetkin kerrat.

Kuljen päivät sumussa tietämättä ympärillä tapahtuvasta elämästä. Unohdan syödä ja hengittää, unohdan Miken ja kaikki entiset ystäväni. Elämälläni ei ole tarkoituksellista päämäärää niin kuin sillä kerran oli.

On jälleen ilta, vain pimeys ja minä. Käännän radion päälle ja se soittaa korviini säveliä niin kuin ne tulisivat jostain aivan eri maailmasta. Ja ehkä ne tulevatkin, maailmasta jossa ennen elin. Siellä missä minulla oli tunteet ja kyky ilmaista niitä. Siihen maailmaan haluaisin palata, enkä edes tiedä miksi ylitin rajan vuosia sitten tähän maailmaan. Harmaaseen ja tunteettomaan maailmaan.

Kuulen oudon tutun äänen takaani. Se saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni. Tunnen entisen elämäni lähempänä kuin koskaan ennen, sillä tiedän mikä tuo ääni on. Ääni, joka syntyy vain kun joku ilmiintyy. En uskalla kääntyä ympäri ja katsoa kuka ilmiintyi vain muutamia sekunteja sitten huoneeseeni. Hän ei liiku eikä tunnu hengittävän mutta tiedän että hän on siellä. Tunnen hänen katseensa selässäni.

Viimein hiljaiset askeleet lähestyvät hitaasti. Lasken kymmeneen ennen kuin käännän päätäni nähdäkseni hieman taakseni. Yhtäkkiä kaikki palaa mieleeni kuin salamaniskusta, muistan kaiken niin selkeästi. Harmaat silmät omissani seitsemännen vuoden lopulla, yhteen puristetut kädet ja syy joka sai minut juoksemaan karkuun.

"Harry", kuulen hänen äänensä läheltä. Äänen, jonka halusin kuulla koko loppuelämäni ajan.

Harry ei voinut uskoa aistejaan. Hän oli varma, että edes joku niistä oli juuri pettänyt hänet. Hän ei voinut nähdä oikeasti Draco Malfoyta vain senttien päässä kasvoistaan, kuulla tämän vaarallisen pehmeää ääntään hiljaisuuden keskellä tai tuntea tämän käsiä omissaan. Ennen kaikkea hän ei voinut maistaa suussaan Dracoa ja silti hän maistoi.

"Miten tässä kävi näin?" Harry kysyi hiljaa ääni vavisten. Ennen kuin Draco kerkesi avata suutaan, Harry lisäsi: "Ei, älä vastaa. En halua kuulla."
Draco hymyili hänen suutaan vasten ja Harry halusi pysyä siinä kauemmin kuin jäljelläolevat viisi minuuttia.

"Liemien kaksoistunti, Potter", Malfoy kuitenkin kuiskasi ja päästi irti Harryn käsistä, "Sinun varsinkaan ei sovi myöhästyä sieltä."
"Draco, minä lupaan etsiä sinut myöhemmin."
"Kannattaisi lähteä nyt, Kalkaros voi ottaa pois pisteitä."
"Vähät minä pisteistä, haluan olla tässä!" Harry huudahti saaden Dracon jälleen hymyilemään.
"Mene jo, Potter."

Ja Harry meni. Hän meni mielessään lupaus, jonka hän oli juuri antanut Dracolle.


"Mitä teet täällä, Malfoy?" hätä kuultaa läpi äänestäni. En halua tavata Dracoa enää, en näiden vuosien jälkeen.
"Sinä et pitänyt lupaustasi. Sinä lupasit minulle ja minä luotin sinuun."
"Minä luulin että välitit minusta", tiedän kuulostavani säälittävältä vinkujalta mutten voi pysyä enää hiljaa.
"Minä väliti- välitänkin", Draco sanoo hämmennystä äänessään. Hän ei ymmärrä ja minä näen sen hänen silmistään.
"Miksi sitten suutelit Blaisea? Jos luulit, etten koskaan nähnyt teitä, olit väärässä. Minä näin."
Draco jähmettyy eikä selvästikään pysty sanomaan mitään. Miksi en voinut vain toivottaa häntä tervetulleeksi ja tervemenneeksi saman tien?

"Kannattaisi lähteä nyt, Malfoy", kuiskaan ja tahdon vain sanoa ole kiltti ja jää, älä koskaan enää mene pois mutten pysty.
Draco katsoo minua silmiin ja pyyhkäisee silmille valahtaneet hiuksensa sivuun. Hän ei vieläkään sano mitään, ei pyydä anteeksi eikä selittele tekemisiään. Malfoy on aina Malfoy, minunhan se pitäisi tietää paremmin kuin kenenkään muun. Hetken mietittyäni nousen seisaalleni ja astun Dracon vierelle.
”Anteeksi se kirje”, Draco sanoo yllättäen, ”halusin vain, että muistaisit olemassaoloni yhä.”
Se idiootti kuvittelee, että olisin unohtanut.

"Minä odotin sinua niin kauan", mutisen ja suutelen häntä niin kuin en olisi koskaan suudellut ketään.

Tässä on vain pimeys ja minä sekä joku katselemassa kanssani auringonlaskua ja kommentoimassa lintujen laulun vaimenemista.
« Viimeksi muokattu: 14.11.2014 14:42:38 kirjoittanut Renneto »

Suklaanoita

  • ***
  • Viestejä: 22
    • http://
Re: Pimeys ja minä (H/D, PG-13)
« Vastaus #1 : 31.07.2007 02:09:35 »
Kaunis teksti<3 Jatkoa kiitosss<3<3 :D Rakentava on markkinoilla rakentelemassa
Don't live me alone to the dark. H/D<3

huksi

  • Vieras
Re: Pimeys ja minä (H/D, PG-13)
« Vastaus #2 : 31.07.2007 16:18:44 »
Kiva kun tykkäsit, mut tää on ihan vaan oneshot (niin kuin Lyrics Wheelin ficit tuppaa olemaan) joten jatkoa ei nyt valitettavasti tipu. (miten mä onnistuin taas kuulostamaan niin viralliselta :--D)

Mrjn Jäätuuli

  • ***
  • Viestejä: 48
Re: Pimeys ja minä (H/D, PG-13)
« Vastaus #3 : 03.08.2007 17:31:25 »
Mie en tiedä mitä kirjoittaisin etten kaikissa kommenteissani toistaisi itseäni.

Hyvää kuvailua, surumielinen, mutta kuitenkin onnellinen loppu(?) eli melkein täydellinen.

Rakentavasta en koskaan ole kuullutkaan.
I pause next to him and wonder how much it will destroy my image if I sit down next to him.
Greasy Snape. Sitting in the grass. By the lake. With Harry Potter. At sunset.

Käännökseni

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 1 147
Vs: Pimeys ja minä (HP/DM, S, LW4, angst, romance)
« Vastaus #4 : 29.03.2018 13:20:41 »
Kappas kun oikein pohjalta kaivaa, niin sieltähän löytyy sellaista luettavaa, johon en ole vielä aikaisemmin törmännyt. Mukavaa löytää itselle uutta luettavaa, vaikka teksti itsessään olisikin vanha. Onneksi tässäkin ficissä oli pieni toivonkipinä. Harrylle nimittäin soisin onnea. Myös Dracolle soisin onnea. Vielä enemmän sitä heille yhdessä.