Michell, kiitoksia. Hyviä J/L-ficcejä on nykyään harvassa, ja olen todellakin otettu ja iloinen mikäli sinusta tämä vaikuttaa siltä, että kuuluisi niihin. Hienoa, ihanaa. Kiitos. (:
mmariaä, kiitoksia. Vähän lyhyt joo, mutta tällä saa vähän esimakua tarinaan, vähän niinkuin ylipitkä summary, buah. Eipä sen kai mitään erityisiä ajatuksia ole tarkoitus herättääkään, paitsi ehkä lähinnä mielenkiintoa ja esimakua kirjoitustyylistä ja kertojasta. Mutta ihanaa jos tämä pikkupätkä oli makuusi, aaaa kiitos. <3
Ihmissusi, todellakin ylisuuret kiitokset sinulle. <3
Nytpä siis pitemmittä puheitta ensimmäiseen lukuun, joka on ylpeydekseni melko pitkä ja aika hyvin onnistunut. Tässä luvussa on havaittavissa lievää viivan ylikäyttöä ja epäselvät kohdat saattavat olla myös kursivoinnin unohduksen syytä. Omistetan tämän kolmelle ihmiselle: Tessalle, josta on ollut aivan korvaamaton apu vähän kaikesssa viimepäivinä, Tuulille, jolle tahdon toivottaa onnea näyttelijähaun suhteen, ja Marialle, jonka pikaista paranemista nasusta toivon juuri nyt enemmän kuin mitään. <3
ensimmäinen
12.2.1978
Ennen kuin huomaankaan, olen jo löytänyt itseni aivan järkyttävästä tilanteesta. Näyttää siltä, että minä tosiaankin olen lähdössä treffeille herra James Charlus Potterin kanssa – ja jonka jälkeen tuskin tulen löytämään minkäänlaista aivosolun puolikastakaan pääkopastani.
Kaiken lisäksi olen huomannut muuttuvani yhtä moraalittomaksi ja sieluttomaksi kuin kelmitkin. Niiden kahden viikon ajan, jotka nyt siitä sopimuksesta ovat kuluneet, olen vain odottanut, että Alice ja Frank sopisivat typerän riitansa ja ryhtyisivät seurustelemaan – sehän on kuitenkin se, mitä molemmat täysin päivänselvästi haluavat. Selvä on, se ei ole vielä paha asia, pikemminkin todella hyvä ja epäitsekäs ajatus. Mutta kun minä toivon niin vain sen takia, että en joutuisi häviämään – tai ehkä minun täytyy puolustaa itseäni ja sanoa, että olisin kyllä kovin onnellinen Alicen puolesta.
Oikeastaan minä pidän Alicesta todella paljon. Hän on minua vain vuoden nuorempi ja samassa tuvassa kuin minä, Ammy ja Jo. Hänellä on kivat, suklaanruskeat hiukset, tummansiniset, tuikkivat silmät ja siro nenä puhumattakaan täydellisen punaisista huulista. Alice on pitkä ja laiha, siis varsinaisissa mallin mitoissa ja hänellä on todella ystävällinen luonne. Luoja, haluaisin todellakin tietää, mistä ihmeestä Frank hänen kanssaan oikein pystyi riitelemään.
Ei Alicea voi sanoa tietenkään täydelliseksi, koska eihän sellaisia olekaan (ainakaan minun maailmassani, ehei), mutta hyvin lähellä rajaa hän kyllä asustaa. Kaikki pitävät Alicesta tavalla tai toisella, sitä en voi kieltää. Hänen luonteensa vain on niin taianomaisen ihana ja suloinen, ja hänen seurassaan viihtyy niin tavattoman helposti ja mukavasti, eikä sanojaan tarvitse jatkuvasti varoa, kuten kuulemma minun kanssani täytyy. Alice on kovin ymmärtäväinen eikä suutu helposti. Siinä minulla onkin sitten oppimista.
On lauantai-iltapäivä. Tänä vuonna ystävänpäivä osuu maanantaille, jolloin kaikki yli kolmasluokkalaiset saavat mennä poikkeuksellisesti Tylyahoon. Tiistain koulupäivää siirretään kahdella tunnilla myöhempään, mikä tarkoittaa sitä, että oppilaiden juhlinta saattaa kestää läpi yön – sitä varmaan opettajat ovat ajatelleet itselleenkin. Minusta tuntuu, että mikäli minä olen menossa sinne Tylyahoon James Potterin kanssa, taidan minäkin osallistua yön juhlintaan ja unohtaa kaiken jonkun epämääräisen boolin avulla.
Rohkelikkojen oleskeluhuone on kirjaimellisesti täynnä. Takan edessä lattialla istuvat pelaamassa pullonpyöritystä kelmit, Frank, Jo, sekä Ammy ja Jana, jotka Joanna sai väkisin raahattua mukaan. Minua hän ei edes yrittänyt, olisin kuitenkin vastannut kieltävästi. Susie on asettunut lähistöllä olevaan tuoliin esittäen tekevänsä läksyjä, vaikka näen hänen vilkuilevan jatkuvasti äsken mainitsemaani sekavaa pullonpyörittäjien rinkiä. Alice istuu toisella puolella oleskeluhuonetta ja mulkoilee Susieta varsin avoimesti. Olen vuosien saatossa kuluttanut pääni puhki ainakin miljoona kertaa miettien, mitä noiden kahden välillä on. Alice on aina niin tavattoman ystävällinen kaikille ja Susiekin on lähes yhtä hyvä ystäväni, mutta silti he eivät ole enää vuosiin sanoneet yhtäkään ystävällistä sanaa toisilleen.
Marya, Jennaa, Jolieta, Cindyä ja Suzannea en näe missään. He ovat kaikki saman ikäisiä kuin Alice, eli minua vuotta nuorempia. He ovat luultavasti loitsukerhossa, tai sairaalasiivessä, johon seitsemäs heidän ikäisensä rohkelikkotyttö, Bertha Jorkins eilen vietiin. Olen edelleen siitä hyvin vihainen kelmeille. Ei Potterilla ja Mustalla ollut mitään oikeutta taikoa hänelle toista päätä, herran jumala. Toki Bertha on Alicenkin ystävä, mutta kun aamupäivällä yritimme, Pomfrey ei päästänyt meitä sinne sen takia, että Alicella sattui olemaan sormessaan yksi vaivainen, lähes parantunut syylä.
Lähellä Susien vakoilupaikkaa on meluava poikajengi, joka koostuu lähinnä kuudes-, viides- ja nelosluokkalaisista. En oikeastaan tiedä heistä nimeltä kuin Rogerin, jonka kanssa kävin alkuvuodesta treffeillä (ja jota James sen takia heitti silloin Suuressa Salissa munuaispiiraalla päähän) ja hänen törpön, koskaan mitään sanomattoman ystävänsä Paulin. Heidän lisäkseen poikia on ehkä parisenkymmentä, en todellakaan tiedä tarkasti kuinka monta.
Ympäri oleskeluhuonetta on levittäytynyt lukuisia tyttöoppilaita, joista tunnen nimeltä ainakin Jessican, Audreyn, Nikin, Emman, Lilyn (on muuten aivan tavattoman ärsyttävää, kun joku huutaa omaa nimeäsi, ja kun käännyt katsomaan, se onkin joku toinen Lily) ja Mileyn. Kolmelta ensimmäiseltä vuosiluokalta en tiedä ketään kovinkaan merkittävää – ensiluokkalaisten nimiä ei kukaan koskaan muista eikä vaivaudu opettelemaan ulkoa.
Väentungos on ahdistava. Inhoan tällaisia tilanteita, muistan sen taas nyt. Alicen katseet muuttuvat silmissäni yhä ilkeämmiksi, pullonpyörittäjät vislaavat liian usein, neljäsluokkalaiset kikattavat aina vain kimeämmin ja kuudes-viides-neljäsluokkalaisten poikien samalle sohvalle tunkeminen alkaa muistuttaa yhä enemmän apinalaumaa.
Riistän katseeni sohvan kirppusirkukselta vaikuttavasta laumasta ja suunnistan Alicen luo. Hänen ilmeensä sulaa välittömästi iloiseksi ja hän luovuttaa minulle kaikista lempeimmän ja lämpimimmän hymynsä. Istahdan hänen viereensä punakankaalla päällystetylle sohvalle ja silmäilen hänen kotitehtäviään.
”Minä en ole edes aloittanut tuota”, huokaisen tavoitellen ikävystynyttä ääntä. En minä varsinaisesti valehtele, mutta keskustelun virittäminen ei oikein onnistuisi, jos hehkuttaisin valmista esseetäni joka täyttää luultavasti ennätystyön pituuden. Small talk on tärkeä taito, varsinkin kun aikoo auttaa jonkun pulastaan.
Aivan niin, enhän minä vielä kerrannutkaan suunnitelmaani. Ensin täytyy kalastaa Alicelta riitelyn aihe, sitten erotan Frankin jotenkin Alicen huomaamatta ja kelmien tajuamatta (okei, se onnistuu, nimittäin veikkaan, että se pullonpyörityspullo ei ollut vielä puoli tuntia sitten tyhjä) ja selitän Frankille kuinka Alice on pahoillaan ja kerron, miten huonosti tämä voi. Silloin Frank tajuaa, miten onneton Alice on ilman häntä ja kuinka toisinpäin, ja miten hirveän virheen he tekivät riidellessään juuri ennen sitä ratkaisevaa askelta, joka olisi luultavasti saanut heidät seurustelemaan vakituisesti. Vannottaisin Frankille, ettei hän kerro kuka heidän väleihinsä puuttui, ja sen jälkeen hän menisi jälleen Alicen luo. He palailisivat yhteen, olisivat onnellisia ja saisivat Lilyn voittamaan sen typerän vedon, minkä takia tämä kaikki vaiva täytyisi tehdä.
”Minulla tämä on kohta jo valmis”, Alice vastaa hajamielisesti ja selaa pergamenttikasaansa. Olen jo ehtinyt unohtaa puheenaiheeni, mutta ei se mitään. Alicen reaktiosta päätellen se ei ollut mitenkään tärkeä, ja voin rauhassa siirtyä seuraavaan. En ehdi sanoa mitään, kun Alice jo alkaa puhua tämän vuoden ystävänpäivälahjoista. Murahtelen varsin miehekkäästi joihinkin väleihin, kohauttelen olkiani ja nyökkäilen, mutta todella syvenny keskusteluun. Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että hän ei edes välitä siitä, kuuntelenko minä vai en. Ehkä olen tänään hirveän arvostelevalla tuulella tai jotakin, mutta Alice taitaa olla taas sellaisella hirveän puheliaalla päällä, eikä riiteleminen Frankin kanssa ollut omiaan pitämään häntä sympaattisella tuulella.
Vihdoinkin, huokaisen mielessäni. Pullonpyöritysrinki on hajaantunut, eikä Alice tunnu huomaavan mitään. Hän puhelee iloisesti siitä, miten sai tällä kertaa ystävänpäivälahjat valmiiksi ajoissa, toisin kuin viimevuonna. Sain villasukkani kesäkuun toisena päivänä, ja senkin niin hätäisesti, että toisesta oli langat vielä päättelemättä. Alice on tarkka ja siisti kaikessa, mutta ajoitus on aina vähän pielessä.
”Minä menen kirjoittamaan sitä ainetta, jos ei haittaa”, valehtelen ja katson odottavasti Alicea. Olen jo noussut ylös, ja ilmeisesti hän ei halua pidätellä minua, sillä hän nyökkää hämääntyneenä ja laskee katseensa takaisin papereihinsa. Hymyilen hänen hiusrajalleen, kiepsahdan ympäri ja pujottelen pöytien, sohvatuolien ja sohvien välistä aivan ovelle. Ammy ja Jo ovat nousseet kelmien perässä poikien makuusaliin, ja mikäli oikein näin, Frank ehti jo poistua koko oleskeluhuoneessa. Luikahdan käytävään, ja samassa silmiini osuu tumma hiuskuontalo.
”Hei, Frank!” huudahdan, sillä hän ei heti huomaa minua. Kuluu pari sekuntia, jonka jälkeen poika kääntyy ympäri ja lähes törmään häneen, jälleen kerran kirjaimellisesti. Hetken vain tuijotan hänen harmaita silmiään, kunnes tajuan, miltä se näyttäisi jos joku osuisi paikalle, ja astun askeleen taemmas. No, nyt sentään näen hänet kokonaan – on erittäin ärsyttävää olla vain satakuusikymmentä ja risat vielä juuri kahdeksantoista täyttäneenä.
”Asiaa?” Frank on aina ollut hyvin vähäsanainen ja yrmeän kuuloinen henkilö, mutta ei hän koskaan tarkoita sanojaan ilkeiksi. Hänen suustaan murahdus on suurin piirtein sama kuin lämmin hymy, jota hän harvoin lahjoittaa muille kuin tyttöystävälleen, oli se Alice tai joku muu.
”Minä vain, öö, apua…” Olen aina ollut huono puhumaan, muistan sen vasta nyt. Ehkä sitä olisi kannattanut miettiä ennen tätä. Mietin mitä teen, mutta olisin voinut vaikkapa harjoitella puheen. Tämä on liian vaikeaa.
”Niin?”
”Miksi sinä riitelit Alicen kanssa?” Sitäkin olin unohtanut kysyä Alicelta, mutta ei se kai haittaa. Frank luultavasti vastaa suoremmin. Alice inhoaa muistella surullisia asioita, positiivinen ihminen kun on, eikä koskaan kerro jos jokin on vialla. Jos olisin kysynyt riidan syytä ystävältäni, olisin saanut vain olankohautuksen ja hämmentyneen katseen, ehkäpä jopa hieman kosteat silmät. Mutta Frankilta sai melkein aina suoran vastauksen.
”Meille tuli vähän… Mielipide-eroja.” Frankin ääni särähtää hieman, kun hän sanoo sen. Katson häntä kysyvästi, ja yritän saada jotakin tolkkua siitä muutoksesta, joka äsken hänen ilmeessään tapahtui. Ehkä hän tajuaa, että vastaus ei riitä minulle, sillä hän huokaisee ja jatkaa:
”Minä ja Susie tehtiin yksi ilta läksyjä yhdessä. Jana oli jossain kuusessa – sinä tiedät, kuinka hän aina katselee tähtiä ja pomppii metsänlaidassa ja ties mitä. Alice oli silloin sinun kanssasi, tai jonkun muun, ja minä viihdyn ihan hyvin Susien kanssa. No, eihän se sinänsä mitään haittaa, kun ei mitään tapahtunut, mutta koska Alice suurin piirtein inhoaa Susieta, haluaisin kovasti tietää miksi, ja meillä kuitenkin on ollut Alicen kanssa meneillään niin paljon kaikkea jo pitkän aikaa. Hän näki meidät ja alkoi kinata Susien kanssa jostain ihan mitättömästä syystä, ja sitten Susie suuttui meille molemmille ja lähti.” Katson häntä kysyvästi, sillä ei se nyt voi olla siinä. Alice ei itke helposti, koska hän on niin hirveän suojelevainen omia tunteitaan kohtaan.
”Tapahtuiko teidän välillänne mitään?” huomaan kysyväni, ennen kuin ehdin estää itseäni. Frank ei näytä loukkaantuneelta, päinvastoin. Ehkä hän on vain helpottunut siitä, että saa kerrankin avautua jollekin.
”No, Alice ei lähtenyt mihinkään. Hän istui viereeni ja katsoi minua hirveän syyttävästi. Kysyin, että miksi hän on tuollainen Susielle. Ja hän sekosi täysin. Kiljui, että miksi olen niin kaksinaamainen ja miten minä voin pyörittää kahta naista yhtä aikaa. Sitten hän heitti mustepullon minua päin ja huusi, ettei minulla ole hajuakaan, mitä Susie on tehnyt ja millainen hän on oikeasti. Yhtäkkiä huuto lakkasi kuin seinään, ja hän alkoi itkeä. Yritin lohduttaa häntä, mutta hän vain työnsi minut pois ja pyysi lähtemään. Minä en voinut… En saanut tehtyä mitään.” Frank näyttää edelleen hyvin järkyttyneeltä. Astun askeleen lähemmäs ja asetun jälleen törmäyskurssini aikaiselle paikalleni. Ojennan käteni ja taputan Frankin jykevää hartiaa lohduttavasti, mutta en osaa sanoa mitään. Jotain minun pitäisi tehdä.
”Mitä mieltä sinä nyt olet Susiesta?” kysyn. Tunnen olevani jokin työpaikkahaastattelija, joka painostaa hakijaa sortumaan, jotta voisi vain heivata tämän ulos ovesta ja hankkia uuden.
”Minä viihdyn hänen seurassaan. Ei hän minun ystäväni ole, ei varsinaisesti. Jos minä sanoisin Alicelle, etten enää ole Susien kanssa, jos hän ei halua. Auttaisiko se?” Poikarukka, ajattelen. Hänen ilmeensä on niin anova ja säälittävä.
”Kyllä, kyllä se auttaisi.”
Mitä minä nytkin tein? Onhan Susie sentään minun ystäväni. Enkä minä edes ehtinyt ajatella, miten tämä vaikuttaisi häneen.
13.2.1978
Ruokana on tänään lihaperunasoselaatikkoa. Se ei koskaan ole ollut lempiruokaani, mutta nyt minulla on jotenkin hirveä himo syödä sitä kymmeniä haarukallisia. Se saattaa vallan hyvin johtua siitä, että olen totaalisen varma vedon voittamisesta, ja mielialani on koholla. Mutta en ole mikään psykologi, joten jätän miettimättä omia tuntemuksiani sen enempää, kunhan vain saisin syötyä.
Frankin ja Alicen suhteen ei ole oikein tapahtunut mitään muutosta. Alice kutoo ja tekee läksyjä, Frank angstaa jossain nurkassa ja näyttää masentuneelta. Muutaman kerran olen huomannut, kuinka hän on lähtenyt kävelemään kohti Alicea, mutta sitten vaihtanutkin suuntaa jonnekin muualle. Mutta meillähän on koko päivä aikaa.
Jossain lähelläni tipahtaa haarukka lautaselle. Ääni on karmea ja aiheuttaa minulle kylmänväreitä, joten velvollisuuteni on katsoa, kuka sen teki. Muutaman ihmisen päässä vasemmalla, Frank on juuri noussut ylös penkiltä ja keplotellut jotenkin itsensä pois ihmispaljoudesta. Kurottaudun taaksepäin nähdäkseni Jo’n takaa, ja tungen vahingossa pääni jonkun reiteen. Pyydän anteeksi pojalta, jonka nimeä en tiedä, mutta jonka arvelen olevan korpinkynteläinen, ja nousen sitten kokonaan penkiltä välttääkseni lisävahingot.
Huokaisen turhautuneena ja sen perässä tulee järkytys. Frank ei lähtenytkään Alicen perään, vaan vaalea tyttö pojan edessä on Susie. Hetken jo mietin jääväni syömään, kunnes mielenkiintoni herää ja lähden seuraamaan kaksikkoa. Jo ja Ammy ovat liian syventyneitä keskusteluunsa huomatakseen mitään, joten pääsen seurasta paljoakaan selittämättä.
Hetken toisen ystäväni perässä juostuaan Frank huikkaa Susieta nimeltä ja molemmat pysähtyvät. Ennen kuin kumpikaan ehti huomata minua, olen jo painautunut lähimmän haarniskan jalustan taakse piiloon.
”Hei”, Susie tervehtii. Hänen äänensä on todella ihana, olen aina halunnut samanlaisen. Se on jotenkin kauhean määrätietoinen ja varma, mutta silti pehmeä ja hiljainen. Hassua.
”Hei”, Frank henkäisee takaisin ja tapittaa yhteistä ystäväämme hetken.
”Tuota… Tulitko vain tervehtimään, vai oliko jotain asiaa?” Susie kysyy hieman turhauttavan pitkän hiljaisuuden jälkeen. Frank empii hetken, mutta sitten hän ryhdistäytyy ja menee asiaan. Vihdoinkin.
”Susy, meidän täytyy puhua.”
”Vau. Tuo kuulostaa pelottavammalta kuin elokuvissa”, Susie naurahtaa. Frank ei hymyile ja hänen silmänsä ovat hirveän kylmät. Susien kasvoja en näe ollenkaan, he ovat kääntyneet jotenkin hassusti.
”Jaa.”
”Anteeksi, sano vain.” Susie räpäyttää pari kertaa silmäripsiään ja kohdistaa sitten katseensa pojan kasvoihin.
”Me emme voi enää tavata toisiamme.”
”Frank, tämä alkaa kuulostaa joltain kielletyltä rakkaudelta. Mutta me olemme vain ystäviä.”
”Minä tiedän sen, Susy, tiedän.”
”Tarkoitatko sinä..? Ei enää ollenkaan?”
”Anteeksi.”
”Se johtuu Alicesta.” Saatan erottaa katkeruuden ja syytöksen ystäväni äänestä, ja ymmärrän häntä vallan hyvin. Minähän tämän pistin alulle, ja Frank joutuu kärsimään – luultavasti jopa yhtä paljon kuin Susie itse.
”Minä… Anteeksi.”
”Älä pyytele anteeksi. Se on hänen vikansa.”
”Ei hän sitä pyytänyt!”
”Minä en usko sinua, sinä valehtelet, hän pakotti sinut tähän, hän ei kestä nähdä kun me kaksi-”
”Kun te kaksi mitä?”
Me kaikki kolme hypähdämme luultavasti viiden jalan korkeuteen. Frankilla ja Susiella on riittävästi tilaa, mutta minä onnettomana piilossani kalautan pääni haarniskaan. Se ei kaadu, luojan kiitos, sillä silloin saisin myös Voron perääni – mutta minun huutoni ja haarniskan hassu rämisevä kolahdus ovat tarpeeksi herättämään kolmen muun huomion, eikä piilopaikkani enää toimi.
”Lily?”
”Lily?”
”Lily.”
Viimeisen Lilyn kuiskaa Alice, eikä lainkaan samalla tavalla kuin kaksi muuta. Alicen äänestä tihkuu viha ja suuttumus, enkä lainkaan ymmärrä miksi. Kävelen kipeää takaraivoani hieroen kolmen ystäväni luo, eikä kaksi heistä tunnu enää edes huomaavan, että Alice ilmestyi paikalle jostain huitsin nevadasta. Minun ilmestymiseni on ilmeisesti dramaattisempi, vaikka se tapahtuukin surkealla sarjakuvakomiikkatyylillä, jolle kukaan ei elokuvissakaan naura sen takia että se olisi oikeasti hauskaa.
”Kuinka sinä saatoit?” Alice sanoo, tai oikeastaan kuiskaa. En ymmärrä hänen reaktiotaan, en ollenkaan.
”Saattoi mitä?” Susie ei ymmärrä koko asiaa ja Frank näyttää kauhistuneelta.
”Minä…”
”Lily?” Susie katsoo minua läpitunkevasti. ”Sinäkö keksit tämän?”
”Minkä?” kysyn viattomasti. En tiedä mitään, en tiedä mitään, en tiedä mit -
”SINÄ KEKSIT SEN!” Susie kiljaisee kimeästi. Hän katsoo hetken minua kuin järkensä menettänyt. Hetken luulen, että hän aikoo lyödä minua, mutta hän kääntyykin ympäri ja juoksee pois. Yritän huutaa hänen peräänsä, mutta hän joko ei kuule tai halua kuulla, ja minä todellakin ymmärrän miksi. Olin taas tyrinyt kaiken.
”Lily?” Alice kuiskaa. Mikä ihme hänellä on? Flunssa vei äänen tai sitten hän on todellakin seonnut.
”Mitä?” kysyn, tällä kertaa oikeasti viattomana.
”Sinä tiesit tämän. Sinä teit tämän. Lily, miksi?”
”Minä halusin auttaa teitä.”
”Kappas, niinhän sinä teitkin! Autoit meitä ihan älyttömän paljon!” Alice kiljahtaa kimeästi, ja minusta tuntuu että hän alkaa pian itkeä. Frank ei näytä tietävän mitä tehdä ja minne katsoa, sillä hänen katseensa harhailee minun ja Alicen välillä melko hämmentyneesti.
”Sinä et tajunnut”, ystäväni henkäisi. ”Sinä et todellakaan tajunnut… Et sinä kai edes kuunnellut… Minä kerroin kaikkea minusta… Ja hänestä… Ja huomisesta…” Hänen puheensa taukoaa hetkeksi, kun hän katsoo Frankia anovasti.
”Anteeksi, Frankie. Minä… Minä olen huomenna yhden toisen kanssa.” Voi ei, ajattelen. Nyt he molemmat suuttuvat minulle. Susie inhoaa minua luultavasti loppuvuoden, ja äskeisestä päätellen myös Frankia ja Alicea. Ja Frank… Sitä ilmettä on vaikea kuvata. Jonkun täytyisi ihan totta nähdä se nyt.
”Tämä on sinun syytäsi”, Frank murahtaa ja katsoo minua tummat silmät salamoiden. Avaan suuni empien ja yritän keksiä jotakin.
”Sinä sait minut rikkomaan välini hänen kanssaan. Sinä sait minut ja Alicen tähän. Sinä…” Alice astuu askeleen lähemmäs. Katson häntä ymmälläni, enkä ehdi edes tajuta mitä tapahtuu.
Yhtäkkiä hän on siinä. Näen vain neonpinkkien kynsien vilahduksen, kun hän läimäyttää minua kipeästi poskeen. Kiljaisen kauhun, kivun ja yllätyksen sekaisen huudon, mutten ehdi tehdä mitään puolustautuakseni, kun Alice on jo purskahtanut itkuun ja lähtenyt juoksemaan. Frank katsoo minua vielä kerran murhaavasti kopatessaan juoksevan tytön syliinsä, mutta Alice niskuroi ja tappelee tiensä irti vahvojen käsien otteesta. En tiedä minne hän juoksee, mutta Frank ainakin juoksee hänen peräänsä.
Paikalle ei jää muita kuin minä ja luultavasti hiusteni lailla punoittava poskeni. Luoja, mistä lähtien Alice on lyönyt noin kovaa? Ja mistä lähtien Alice on ylipäätänsä lyönyt ihmisiä? Jotenkin minusta tuntuu, että Susien suhtautuminen tähän kaikkeen ei enää olekaan se kaikista vaikein ja huolestuttava käänne.
14.2.1978
On aamupäivä, aamu tai jokin joka kuitenkin tulee ennen keskipäivää, ja mikä nyt sattuu olemaankaan, joka tapauksessa melko tavallinen sellainen. Olen juuri herännyt, ja loikoilen pylvässängyssäni suurin piirtein autuaasti. Jo ja Ammy nukkuvat sikeästi luultavasti omissa sängyissään jossain lähettyvilläni, sillä saatan kuulla kaksi rauhallista hengitystä. Jana ja Susie ovat tapansa mukaan heränneet aikaisin, suorittaneet aamusiivouksen ja luikkineet tiehensä makuusalista.
Vilkaisen kirkkaanpinkkiä, oikeastaan melko karmeata herätyskelloa ja tukahdutan kiljaisun nyrkkiini. Ei ole tapaistani nukkua yhdeksäänkään, ja nyt se on jo reilusti yli. Lisäksi kelmit tulevat jossain vaiheessa kuitenkin hakemaan minut. Kai he ovat jopa omilla pienillä aivoillaan tajunneet, että en ole todellakaan menossa sinne treffeille vapaaehtoisesti. Pomppaan ylös sängystäni niin, että patjanjouset narisevat ja rutisevat hassusti. Lattialaudat tuntuvat kylmiltä ja kutsumattomilta paljaiden varpaideni alla, mutta en löydä mistään paria lempivillasukalleni. Nappaan Jo’n vaaleansinisen tumpun ja tungen sen jalkaani, ihailen hetken kekseliäisyyttäni ja loikin huoneen poikki ovelle, joka saattaa minut kylpyhuoneeseen.
Venyttelen ja haukottelen kävellen samalla peilin eteen. Höyrystä ja kohonneesta lämpötilasta voin päätellä, että joku on äskettäin käynyt suihkussa. Jalkani lötsähtelevät vesilammikkoon, kiroan villasukkani ja Joannan tumpun kastumista. Eniten kuitenkin ihmettelen märkyyttä; Ykorin kaksoset yleensä siivoavat jälkensä. Katsahdan peiliin, jonka höyryläikkään on kirjoitettu jotakin siistillä käsialalla. Onko kukaan nähnyt hiusharjaani? –Jana, sanoo sormikirjoitus. Ihmettelen sitäkin, sillä Jana todella on siisti ihminen – kunnes muistan, että taisin lainata sitä itse. Riennän takaisin oleskeluhuoneeseen, otan tarralapun ja kynän ja polvistun lattialle kirjoittamaan sitä vasten.
Anteeksi, unohdin palauttaa.
Silmäilen vielä kerran lauseen läpi, kiinnitän sen ystäväni hiusharjaan ja heitän koko systeemin läheiselle sängylle. Olen jo matkalla takaisin kylpyhuoneeseen, kun pysähdyn ja katsahdan suu auki nukkuvaa Jo’ta.
”Ja minua sitten on turha odottaa sinne treffeille”, mutisen ja näytän nukkujalle kieltä.
Palaan takaisin kylpyhuoneeseen ja katsahdan peiliin. Tällä kertaa en saa estettyä kiljaisua, vaan se kaikuu inhottavana ja kimeänä kylmistä kaakeleista. Kuuluu kahahduksia, haukotus ja valitusta. Painan käteni suun eteen ja tuijotan järkyttyneenä kuvajaistani.
”Mitä nyt?” Jo’n väsynyt ääni kantautuu makuusalista. ”Älä vain sano, että sinulla on metrin pituinen nenä tai jotakin.”
”Pahempaa”, kuiskaan, mutta hän tuskin kuulee minua. Hetken kuluttua vaaleaverikkö ilmestyy ovelle, ja hänen ilmeensä reissaa jossain huolestuneen, kauhistuneen ja huvittuneen välillä. Minusta tuntuu, että hän alkaa pian nauraa.
”Voi Lily”, hän sanoo virnistäen. ”Arvasin, että ne tekisivät jotain, mutta he todellakin ylittivät kaikki odotukseni.”
Hienoa. Loistavaa. Kuulostanko sarkastiselta? Luultavasti, sillä tämä nyt on kaikkea muuta kuin täydellistä ja todellakin aivan liian kaukana siitä. Mistä minä olisin voinut tietää, että se sopimuspergamentti on lumottu? En minä osannut ennakoida saavani kirkkaanvihreät – tai homeenvihreät – hiukset heti, kun sanon ääneen, etten noudata sopimusta? Ei, ei, ei. Miten valloittavaa.
No, kiljuttuani kuin hullu, rakas Joanna tuli ja pelasti minut alienhiusten armoilta. Ja minun tuskin tarvitsee enää erikseen mainita, että hän oli mukana vedonlyönnin järjestämisessä alusta asti.
Tässä minä sitten olen. Valmistautumassa ystävänpäivätreffeille sellaisen henkilön kanssa, jota inhoan eniten maailmassa, ja jonka aivot voisin saman tien possauttaa pihalle – mielelläni, vieläpä. Ihan totta, kyllä minä olisin saanut ystävänpäiväksi parempaakin seuraa.
Tosin, olen aina halunnut tietää, millainen saksanpähkinän kokoinen aivokapasiteetti sijaitsee herra James Charlus Potterin pääkopan sisällä, ja mitä hän sen avulla tekee jos siihen ylipäätänsä kykenee. Tässä lienee siihen hyvä tilaisuus, ajattelen, kunnes tajuan, ettei positiivisesta asenteesta ole mitään hyötyä. Seuraavat tunnit tulevat muodostamaan elämäni kauheimman ystävänpäiväni ikinä – ei, vaan elämäni kauheimman päivän ikinä.
