Kiitos hirveästi kommenteista! Yllätyin, kun huomasin, että tänne oli tullut näin paljon palautetta. Niiden ansoista jaksoin taas ruveta kirjoittamaan jatkoa tähän. Kiitos, kiitos, kiitos... en osaa sanoa muuta, kun olen niin liikuttunut
Ja anteeksi, että kesti NÄIN kauan saada tänne tämä 4. luku,mutta nyt minä tein sen ja tässä se on. Toivottavasti tykkäätte =)
---------------------------
4. luku – Lista epäillyistäHe olisivat muuten nauraneet Hermionen kertomalle asialle, jolleivät olisi itse nähneet. Hekö muka olisivat juoneet aikaa? Kuulosti tosi hölmöltä. Mutta he eivät nauraneet, koska tiesivät, ettei Hermione valehtelisi tällaisesta ja he olivat olleet yhtäkkiä herättyään joidenkin toisten sängyissä, ja kaiken lisäksi he olivat epäilleet itsekin sitä.
”Mikä aika tämä on?” Ron kysäisi kevyesti, vaikka hänen ilmeensä paljasti jotain aivan muuta.
”Hmm… kello näytti muistaakseni päivämäärää 4.9.1977.”
”Hei”, Harry henkäisi. Eräs asia oli tullut hänen mieleensä ja kaikki täsmäsi hyvin keskenään.
”Mitä?” Hermione kysyi huolissaan.
”Tajusin juuri… tajusin juuri, että vanhempani ovat täällä.”
”Ohhoh”, Ron ihmetteli kovaäänisesti. ”Mahtoikohan joku niistä pojista olla isäsi?”
”Taisi olla”, Harry innostui. Hänestä ei ollut pitkään aikaan tuntunut siltä. ”Se poika… Sirius, kysyi minulta unisesti, että miksi sinä olet sängyssäni, James? tai jotain sellaista.”
”Kysyi sinulta”, kiljahti Hermione niin, että Ron loikkasi Ginnyn taakse piiloon. ”Oletko puhunut jonkun kanssa, Harry?”
”Suunnilleen puolet makuusalia näki heidät kaksi”, Ginny tuhahti ennen kuin Harry ehti vastata. Hermione oli kauhuissaan.
”Kukaan ei saisi nähdä”, hän moitti vihaisena.
”Me tiedetään”, Ron murahti välttelevästi ja kurkisteli nyt siskonsa pään yli, ”mutta se on jo myöhäistä.”
Hermione ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta antoi asian olla siltä erin ja tyytyi mulkoilemaan heistä jokaista vihaisesti – etenkin Ronia. Harry tiesi, että joku kerta, kun he olisivat päässeet tästä, nousisi paha myrsky.
”Kukahan sitä laittoi meidän juomiin?” Harry mietti, jotta keskustelu siirtyisi toisiin uomiin. Se toimi onneksi.
”En tiedä, mutta on epäiltyjä”, Hermione sanoi innoissaan ja kaivoi laukustaan jonkin listan. ”Tein tämän tänään täällä, kun heräsin kirjastossa.”
Hän levitti pergamentin yhdelle tyhjän luokkahuoneen pulpeteista. ”Nro. 1: Colin Creevey.”
”Colin?” huudahti Harry ihmeissään. ”Ei kai hän sentään”
”Hän on epäilty, koska hän viivytti meidän suureen saliin menoa. Ehkä hän siten yritti antaa juoman kaatajalle aikaa tai jotain. Tai ehkä hän odotti, että Sali tulisi täyteen ja ne paikat vain – joihin meidän oli tarkoitus istua – olisivat vapaita.”
”Nro. 2: professori McGarmiwa?” Ron kysyi hitaasti ja epäuskoisena. Hermione terästäyti.
”Aivan. Hän antoi Harrylle huispauskarsintoihin tulevien listan ja – ”
”Kuule Hermione”, Ginny puuttui puheeseen. ”Sehän oli tarpeellinen asia Potterille. Ei ole syytä epäillä McGarmiwaa.”
Ron nyökytti kiivaasti päätään ja Harrykin oli valitettavasti samaa mieltä. Huokaisten kärsimättömästi, Hermione veti toisen nimen listasta yli.
”Okei sitten… nro. 3: Crabbe ja Goyle.”
”Ehdottomasti he”, Ron sanoi heti armottomasti. ”Luihuisia yhtäkaikki!”
”Ei tuomita liian nopeasti, Ronald”, Hermione moitti jälleen. ”Meidän täytyy tutkia asiaa.”
”Kyllä he minusta silti syyllisiä ovat…” Ron mutisi itsekseen kihisten.
”Nro. 4: Neville”, Ginny jatkoi listaa kulmat kohollaan, vähät välittäen isoveljestään.
”Niin”, Hermione sanoi taas innoissaan. ”Neville päätti mihin mennään syömään. Mutta hän lähti kesken kaiken mumminsa syntymäpäivien takia, jotka muuten ovat vasta ensi kuussa, minä tarkistin Epäilen, että paikoille oli langetettu muistin muuntelu-loitsu. Jos oikea henkilö ei istu siihen, lähtee hän jonkun tekosyyn takia pois. Aivan kuin huispauksen maailmanmestaruus kisojen jästisuoja.”
”Eli minun oli tarkoitettu istua siihen”, Ginny naurahti synkeänä.
”Nro. 5: Dean”, oli Harry vuoro lukea.
”Aivan”, Hermione sanoi taas. ”He olivat asettuneet numeroiden 6, 7 ja 8 kanssaoutoon kehikkoon ja jättivät neljä paikkaa tyhjiksi.”
”Mutta -?” Harry aloitti.
”Ja Seamus ja Dean kehottivat Nevilleä tarkistamaan syntymäpäivät. Nro. 6 myös käsitelty siis.”
”Nro. 7: Romilda Vane.”
”Hänen outo kiinnostumisensa Ginnystä”, Hermione selitti. ”Nro. 8: Lavender.”
”Hän ei tehnyt mitään”, Ron puolusti. Hermionen silmissä viivähti outo varjo.
”Hän istui”, tyttö murahti. ”Siinä ne sitten olivatkin. Ginny, estikö joku sinun kulkuasi syömään?”
Ginny mietti hetken. ”Ei… tai joo…”
”Koita päättää”, Harry murahti, mutta Hermione sihahti häntä vaikenemaan.
”No, Lavender jutteli kanssani hetken ja sitten… Deanin, mutta se oli jo päivällä. Mutta hän pyysi minua syömään kanssaan.”
Harrya suututti. ”Deanin? Taasko olet hänen kanssaan? Eikö yksi riitä?”
”Turpa kiinni, Potter! Tämä ei kuulu sinulle!”
”Hei, minusta tuntuu, että nyt kun ollaan menneessä, niin mennään pyytämään apua rehtori Dumbledorelta. En tosiaan tiedä miten päästään täältä pois.”
”Dumbledorehan on kuollut”, aloitti Ron, kunnes yhtäkkiä ymmärrys valaisi hänen pisamaisia kasvojaan.
”Joo, hyvä idea”, Harry ilahtui hieman suruissaan tosin, ja he menivät varoen rehtorin kanslialle. Mutta onneksi ketään ei kiinnostanut mikään muu kuin aamiainen tai unet – ei edes Riesua. Suuri kivihirviö kohosi tavalliseen tapaansa liikkumattomana. Heillä ei vain ollut hajuakaan salasanasta.
”Öh… Torakkaterttu?” Harry yritti epäonnisesti.
”Sitruuna toffee?”
”Vadelmavaahto.”
”Salmiakki hampaat. Noidankattila leivos. Pikkupirut.”
”Laventeli huulipuna minttupötkö”, Ginny sanoi ja siinä samassa hirviö siirtyi sivuun.
”Mikä se on?” Ron kysyi kummissaan.
”Sitä valmistettiin joskus aikaa sitten ja se oli äidinkin lempikarkki, mutta se kiellettiin säteilyä aiheuttavien ainesosien takia.”
”Aha.” Ronille hänen pikkusiskonsa tietämys tuntui olevan liikaa. Oli kai kerrassaan käsittämätöntä miten joku häntä nuorempi ja kaiken lisäksi vielä tyttö, tiesi niinkin paljon kuin Ginny tiesi.
”Itse asiassa, se oli enemmän tyttöjen karkki”, Ginny jatkoi pohtimistaan kierreportaissa. ”Sitä siveltiin huulille ja nuoltiin sitten niiltä, ja varsinkin pojat tykkäsivät, kun tytöt laittoivat sitä ennen suutelua huulilleen. Isä kertoi minulle siitä. He olivat tehneet niin, kun olivat olleet nuoria äidin kanssa. Aika söpöä minusta.”
Hermione kikatti Ginnyn kanssa poikien ollessa hieman noloina ja nopeasti Harry ja Ron koputtivat suureen oveen. Ovi aukesi itsestään ja pian he huomasivatkin seisovansa aivan Dumbledoren työpöydän edessä. Kultaiset ja hopeiset laitteet, joita Harry oli rikkonut pari vuotta sitten – tai tulisi rikkomaan – kiiltelivät aina yhtä kauniina kuin ennenkin. Ja ehdottomasti salaperäisinä, Harry lisäsi huvikseen mielessään. Mutta hän ei tiennyt mitä ajatella. Siinä hän taas istui – heidän entinen, ja Harrylle niin tärkeä, rehtori. Samat siniset silmät välkehtivät puolikuulasien ylitse ja sama monesta kohtaa murtunut kyömynenä. Sama pitkä parta oli ehkä inan tummempi kuin tulevaisuudessa, mutta harmaa kuitenkin.
”Mikä joukkio tämä oikein on?” hän kysyi hämmentyneenä, mutta hyväntahtoisena.
”Voi herranen…” kuului henkäys lämpöä hohkavan takan luota. Siellä seisoi McGarmiwa nuttura yhtä tiukalla kuin tulevaisuudessakin. He tunsivat punastuvansa kaikkien taulujen, sekä professorien katseista. Tuntui kuin he olisivat olleet jotain kummajaisia kaukaa… mutta niinhän he taisivat ollakkin vähän. Harry halusi selittää asian nopeasti ja saada ratkaisun asiaan.
Hermione ehti kuitenkin ensin: ”Professori, meillä on ongelma.” Hänen äänensä tärisi hieman, kun hän yritti katsoa suoraan Dumbledoren uteliaisiin silmiin. ”Me tulemme tulevaisuudesta erittäin oudolla tavalla.”
Siinä samassa rehtori suoristi ryhtiään valpastuen ja McGarmiwa tuhahti epäuskoisena. ”Voisin uskoa tuon eräiden kelmien tekemäksi pilaksi”, hän sanoi tiukkana kuten ennenkin.
”Mi-minä vannon”, Hermione sanoi kitisevällä äänellä. Hän oli selvästi epätoivoinen, vaikka silmissä paistoikin tytön päättäväisyys ja tahto vahvempana kuin ennen.
”Tottakai me uskomme”, Dumbledore sanoi kiireesti. ”Olkaa hyvät ja kertokaa mitä on tapahtunut?”
Hermione rupesi pajattamaan sellaisella nopeudella, että hyvä kun hän itsekkään pysyi perässä. Välillä muut lisäsivät väliin joitain asioita, mutta muuten tyttö sai puheenvuoron täysin. Kun hän vaikeni, Dumbledore katsoi heitä lasiensa ylitse vakavana. Hän yritti sillä tavoin saada selville, että valehtelivatko he, vai puhuivatko he totista totta. ”Keitäs te olette?”
”Oh”, Hermione hermostui. Tuntui olevan jo hieman liikaa hänelle, että piti kertoa vielä enemmön tulevaisuudesta. Harry huomasi sen ja avitti häntä.
”Hän on Hermione Granger”, Harry kertoi ja osoitti taikasauvaansa näpertävää tyttöä. ”Ron Weasley ja Ginny Weasley…”
”Oletteko kenties Arthur Weasleyn lapsia?” Dumbledore kysyi kuin asia ei olisi ollut epätavallinen laisinkaan.
Ron nyökkäsi. ”Joo, olen hänen kuudes poikansa ja Ginny on hänen seitsemäs ja ainoa tytär.”
McGarmiwa näytti siltä kuin voisi pyörtyä millä hetkellä hyvänsä. ”Voi hyvä luoja”, kuului henkäys jälleen nurkasta.
”Ja minä olen Harry Potter.”
”James Potterin poika?” McGarmiwa puuttui puheeseen. Hän piteli sydämestään ja hengitti hyvin raskaasti.
”Ja äitisi”, Dumbledore jatkoi, ”taitaa olla eräs Lily Evans, vai kuinka? En muistaisi nähneeni tuollaisia silmiä täällä kellään muulla, kuin koulumme parhaalla tytöllä. Aivan niin.
” ”Professori”, Ginny uskaltautui, ”miten me pääsemme takaisin omaan aikaamme?”
”Ah, hyvä kun kysyit. Olin jo unohtaa. En laisinkaan”, hän lisäsi vielä, kun näki nuorten ilmeet. ”Oli todella viisasta arvella heti aikaa pelkän maun perusteella, neiti Granger. Oletteko koulun parhaita oppilaita?”
”No, tuota…” Hermione punastui ja hymyili kainosti. ”olen johtajatyttö… siis tulevaisuudessa.”
”Loistavaa. Minulta hyvä valinta.”
He yrittivät olla vilkuilematta toisiinsa mahdollisimman vähän. Ei kai ollut hyvä paljastaa liikaa tulevaisuudesta… varsinkaan toisen kuolemasta.
”Aikaa on hyvin hankala hankkia juomamuodossa. Se, joka laittoi sitä juomiinne, on hankkinut Mennyttä aikaa. Minun täytyy siis hankkia Tulevaa aikaa. Ja se tulee olemaan hyvin hankalaa ja aikaa vievä prosessi, koska se kasvaa luonnonvaraisena ja pakenee erittäin vilkkaasti.”
”Mutta se on mahdollista?” Ron kysyi hieman toiveikkaampana.
Dumbledore nyökkäsi säteillen. ”Se kestää todella kauan”, hän pahoitteli jälleen.
”Kuinka kauan suurinpiirtein?”
”Puolisenvuotta, luulisin”, Dumbledore sanoi ja hymyili rohkaisevasti. Harry ei ollut uskoa korviaan, kun kuuli sen. Tylypahkassa saattoi olla joku vaarallinen henkilö vapaalla jalalla ja he vain olisivat täällä – hyödyttöminä? Ja sota oli aivan oven takana.
”Mutta entä äiti, isä ja veljet?” Ginny henkäisi huolestuneena. Ronkin kalpeni silmissä.
”Luultavasti saan palautettua teidät muutaman päivän päähän teidän lähtöpäivästänne”, rehtori vakuutteli. Kukaan ei kuitenkaan näyttänyt helpottuneelta, päinvastoin.
”Vasta muutaman päivän päähän?” Hermione yritti tavoitella rohkeampaa äänensävyä.
”Niin. Onko sitten tulevaisuudessa jotain huonosti?” He katsoivat toisiaan epäröiden. Molemmat professorit huomasivat sen.
”Emme oikein tiedä, onko hyvä paljastaa liikaa”, Harry aloitti.
”Ymmärrämme oikein hyvin”, Dumbledore sanoi. ”Liika tieto tulevaisuudesta voi olla vaaraksi.”
”Mutta eikö olisi hyvä tietää silti jotain?” McGarmiwa tiukkasi. Hänen huulensa olivat supistuneen tiukasti yhteen niin, että ne olivat vain pelkkä viiva nenän alla. Hän oli tainnut jo toipua himena alkujärkytyksestä.
”Ehkä jotain.” Dumbledorenkin silmissä paistoi uteliaisuus.
”Hyvä on”, Harry huokaisi. ”Voldemort on yhä vapaalla jalalla.”
”Yhä vain… ” McGarmiwa huokaisi.
”Niin, paitsi yhdessä vaiheessa”, möläytti Ron. Hermione mulkaisi häntä kiukkuisesti.
”Kertokaa hieman lisää. On ehkä parempi, että me tiedämme”, rehtori totesi ja painoi nyt sormenpäänsä yhteen jännittyneenä. Mutta heidän harmikseen Harry pudisti päätään ja sanoi:
”Siinäkin tuli jo liian paljon.” Hermione hymyili tyytyväisenä ja mulkaisi taas Ronia. Dumbledore huokaisi lannistuneena. Hän kyllä ymmärsi, ettei ollut hyötyä yrittää udella mitään, koska Harry oli hyvin päättäväisen näköinen.
”Niin, niin on ehkä parasta”, hän mutisi. ”Mutta sota on siis lähellä?”
Harry nyökkäsi ja katseli vanhan rehtorin pettymystä. Hän ei olisi halunnut nähdä sitä melankolista ilmettä hänen kasvoillaan, ja se sai hänet melkein murtumaan ja kertomaan kaiken. Mutta juuri ajoissa Hermione avasi suunsa.
”Mitä me nyt teemme?” hän kysyi tärkeänä ja taas Hermionemaisesti käyttäytyen.
”Aivan”, Dumbledore sanoi jälleen normaalina ja pirteänä. ”Vaikka te lähditte ajasta, jolloin valltisi sota ja tulitte aikaan, jolloin on sama tilanne, teidän on jäätävä tänne ainakin maaliskuuhun asti. Jos osaan hyvin ajoittaa juoman, pääsette ainakin kahden päivän päähän, mutta jos juoma on oikukas, voi olla, että te joudutte vasta vuoden päähän lähtöpäivästänne.”
”Tarkoitatteko te”, Ginny sanoi ääni väristen, ”että me opiskelemme täällä?”
”Tarkoitan”, rehtori sanoi. Hermionen suu avautui hämmästyksestä.
”Mutta eihän meitä saisi edes kukaan nähädä!” hän parkaisi kuin vähäjärkiselle.
”Ymmärrän toki huolenne, neiti Granger, mutta lupaan, että parhaimmat ministeriön velhot tekevät koko linnaan ulottuvan muistitaian ja sen jälkeen, kun olette lähteneet, kukaan ei enää muista teistä mitään.” Hermione ei ollut kovinkaan vakuuttuneen näköinen, mutta hyväksyi kuitenkin rehtorin lupauksen nyökäten. Harry ei voinut olla olematta tyytyväinen: hän saisi viettää puolivuotta vanhempiensa ja muiden kelmien kanssa. ”Ja nyt, jos saan kysyä, mitkä teidän tupanne ovat?”
”Rohkelikkoja joka ikinen”, Ron sanoi ja röyhisti ylpeänä rintaansa.
McGarmiwa näytti vihdoinkin tyytyväiseltä. ”Sentään minun tupalaisiani, ettei vain Horatiuksen.”
Dumbledore hymyili lempeästi. ”vaikka tiedämme nyt tupanne, voisimme silti varmuuden vuoksi kysyä lajitteluhatulta.”
McGarmiwa kiikutti vanhan rispaantuneen suippohatun Dumbledoren hyllyltä ja antoi sen Ginnylle, joka tuijotti sitä hermostuneena. – Harry tunsi taas olevansa ensiluokkalainen. Tyttö pisti hatun punaisten hiustensa päälle ja hattu valui vain hivenen alas. He kaikki odottivat hiljaa, kunnes hatun lieri repesi suuksi ja sanoi karhealla äänellä: ”Rohkelikko!”
Iloissaan tyttö antoi hatun Ronille, joka myöskin sai kuulla saman tuva. Kun Ron antoi hatun Harrylle, Harry sulki silmänsä ja muisti kuinka viime kerralla hattu olis laittanut hänet luihuiseen. Poika oli aivan varma, että hän voisi joutua inhoamaansa tupaan Voldemortin takia – velho oli siirtänyt häneen kerran tappokirouksen kautta omia voimiaan ja siksi hattu huomasi heti kärmeskielen taidon ja muun. Harry tunki hatun päähänsä ja kuunteli, kun hattu ryhtyi puhumaan.
Aivan, tämä on harvinaisen selvää. Poika huokaisi ääneen. Siinä se nyt tulee, hän joutuisi luihuiseen.
Ei, et joudu luihuiseen, hattu sanoi. Se oli lukenut Harryn ajatukset, kuten aina ennenkin.
Sinussa ei ole tippaakaan luihuisen oveluutta – sinä olet täynnä rohkelikon urheutta. Ei ole mitään syytä epäillä sitä. Sinä olet ”Rohkelikko!”
Harry ei ollut uskoa korviaan, kun hattu huusi viimeisen sanan kaikille. Helpottuneempana kuin koskaan hän ojensi hatun Hermionelle ja rakasti sillä hetkellä koko Rohkelikko tupaa. Hänessä ei ollut enää Voldemortin takia Luihuisen voimia häiritsevästi. Hän oli vihdoinkin vapaa!
Kun Hermionekin oli saanut tuvakseen Rohkelikon hatun pitämän pitkän hiljaisuuden jälkeen, Dumbledore pyysi professori McGarmiwaa saattamaan heidät Rohkelikkotorniin. Vaikka he osasivatkin jo tien kuin unissaan linnan läpi, tarvitsi professorin silti tulla kertomaan kelmeille ja seitsemäsluokkalaisille tytöille, joiden kanssa he tulisivat asumaan, että he olivat vaihto-oppilaita Yhdysvalloista. Rehtori päätti, että Ginny saisi käydä jo seitsemättä luokkaa muiden kanssa, vaikka olikin vasta kuudennella ja siksi Harrya hermostutti. Hän joutuisi kestämään yhä vain riitoja tytön kanssa. Vaikka hän kuinka yritti niellä sen tunteen, hän silti tunsi ärsyyntyvänsä valtavasti nähdessään toisen.
”Potter, Musta, Lupin, Piskuilan ja Paris”, McGarmiwa kajautti meluisaan makuusaliin. Jokainen poika hiljeni ja kääntyi aamutoimiltaan kohti tiukkaa opettajaa.
”Heipä hei, Minervaiseni”, nuori Sirius tervehti tuttavallisesti hymyillen. Harry hätkähti kuullessaan tutun haukahtavan naurahduksen. Tuntui kuin siitä olisi ollut ikuisuus, kun hän oli kuullut sen viimeksi.
McGarmiwa ei ollut ollenkaan tyytyväinen. ”Herra Musta voi sulkea suunsa näin heti alkuun, ettei joudu herra Voron kanssa jälki-istuntoon tänäiltana.”
Sirius vaikeni yhä virnistellen ja hymy leveni entisestään, kun hän huomasi Harryn ja muut. Harry ei voinut olla ajattelematta sitä aamuista ja punastui siksi tavallistakin kovemmin. Se oli kyllä aika noloa…
”Tässä ovat herrat…” McGarmiwa vaikeni hetkeksi ja tuijotti heitä. Lopulta hän osoitti jokaista vuorollaan ja sanoi: ”Herrat Silver”, hän osoitti Harrya, ”ja Lewis. Sekä neidit Brown ja Lewis. He ovat vaihto-oppilaita Yhdysvalloista ja tulivat tänne tutustumaan koulutoimintaamme maaliskuuhun saakka. Olkaa heille ystävällisiä.” Professori McGarmiwa poistui paikalta tyttöjen kanssa jättäen Harryn ja Ronin painostavaan hiljaisuuteen.
Katsellessaan huonetta (joka oli täsmälleen samanlainen kuin tulevaisuudessakin), Harry huomasi kaksi uutta tyhjää vuodetta ja käveli niistä toisen luo. Ron seurasi perässä ja kurvasi toiselle vuoteelle. He varoivat visusti katsomasta toisiin huoneessa ja katselivat uusia koulukirjoja, jotka lepäsivät punaisen päiväpeitteen päällä.
”Hei”, kuului ääni Harryn takaa. Poika käännähti ympäri ja luuli hetken taas katsovansa kaksoisolentoonsa, kunnes tajusi pojan silmien olevan ruskeat. Siinä seisoi James Potter, Harryn isä. Vihdoin hän tajusi todella, mitä kaikki olivat tarkoittaneet sanoessaan, että hän näytti aivan isältään. Jamesilla oli tosiaan aivan samanlaiset sotkuiset hiukset ja hän oli tuumalleen saman pitunen kuin Harry.
James Potter katseli kummissaan häntä. ”Olet siis Silver? Hei, voisi luulla, että olemme sukua, vai mitä?”
”Täsmälleen, Sarvihaara”, Sirius sanoi taaempaa tutkaillen. ”Minä luulin häntä sinuksi, kun löysin hänet vierestäni aamulla.”
Harry punehtui taas. Jos olisi ollut olemassa palkinto punastelusta, hän olisi saanut sen tänään takuuvarmasti. ”Joo, anteeksi… olen uusi täällä ja tuota… eksyimme vähän Ronin kanssa.”
”Kuinka yleensä pääsitte läpi kuvakudoksesta? Oliko teillä salasana? Ja miksi teillä oli jo koulupuvut?” Kysyjä oli riutuneen näköinen poika, jolla oli maantienväriset hiukset ja siniset silmät – Remus Lupin. Ron oli herännyt hänen sängystään.
”Öm”, Ron aloitti hämmentyneenä pojan tarkkuudesta. ”Me… tuota… me oltiin tultu jo aiemmin ja saatiin salasana rehtorilta itseltään ja öh… saatiin koulukaavutkin. Taidettiin olla vähän liian väsyneitä löytämään omat vuoteemme, joten kai eksyttiin teidän… sitten…” Ronin ääni katosi lopussa jonnekkin kaukaisuuteen ja hän tuijotti tiukasti lattiaa, aivan kuin siellä olisi ollut jotian mielnekiintoistakin. Harrysta selostus oli hieman tökkivä, mutta silti tosi hyvä. Hän katsahti ystäväänsä, joka taisi juuri voittaa Harryn punastelussa, eikä voinut olla tuntematta ylpeyttä tästä.
”Vai niin”, sanoi poika, joka tuijotti yhä oudoksuen Harrya. ”Olen James Potter, hauska tutustua.” Harry meni hetkeksi lukkoon ja vain kätteli Jamesia. Hän mietti nopeasti kaikki teitämänsä nimet läpi, kunnes päätti…
”Oliver Silver.”
Kiitos, Oliver Wood, Harry ajatteli helpottuneena hymyillen. James luuli, että Harry hymyili hänelle ja siksi naurahti takaisin hyväntahtoisesti.
”John Lewis”, Ron sanoi ääni harvinaisen vakaana, kun James siirtyi kättelemään häntä.
”Sirius Musta.”
”Remus Lupin.”
”Peter Piskuilan”, piipitti yksi pojista, joka oli muita lyhyempi ja pyöreämpi. Harryn päässä kuohahti, mutta hän ei saanut herättää mitään epäilyksiä.
”Albert Paris”, sanoi vielä yksi poika perimmästä nurkasta, jota Harry ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hänen hiuksensa olivat likaisen vaaleat ja melkein yhtä pörrössä kuin Jamesin ja Harryn hiukset. Ja pojan silmät olivat hyvin usvaisen siniset, että Harry pelkäsi eksyvänsä niihin, jos vain tuijottaisi liian kauan. He nyökkäsivät kohteliaasti pojalle.
”Siis Yhdysvalloista”, Remus sanoi asialliseen sävyyn sänkynsä luota. Hän pakkaili rauhalliseen tahtiin kirjoja olkalaukkuunsa. ”Miksi teillä on noin hyvä britti aksentti?”
”Öh”, Harry sanoi, koska se tuli ensimmäisenä mieleen. Hän oli ihan kokonaan unohtanut koko aksentin. ”Me opeteltiin tätä varten.”
Remus näytti vaikuttuneelta. ”Hyvää työtä, täytyy myöntää.”
”Mitä vaikeaa muka britti aksentissa on?” Sirius kysyi kummissaan. Harry naurahti.
Jokainen kelmi kääntyi hitaasti kohti häntä ja Harry katsoi taas häpeillen pois.
Tämäpä menee hyvin, hän ajatteli sarkastisesti Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään.
”Meitä neljää – minua, Siriusta, Remusta ja Peteriä – kutsutaan kelmeiksi. Olemme Tylypahkan julkkiksia.”
”Halutuimpia”, jatkoi Sirius ja hyppäsi Jamesin selkään.
”Hurmaavimpia”, James naurahti.
”Parhaita!”
”Eikä kenelläkään ole asiaa tulla pottuilemaan meille.”
James ja Sirius selittivät niin innoissaan heille kelmeistä, että Harry hämmentyi ja pahasti. Sitten Sirius osoitti nurkkaan, jossa oli Albert Paris ja sanoi: ”Ja Paris on… no, vain Paris, joka sattuu olemaan niin onnekas, että saa nukkua kelmien kanssa samassa huoneessa.”
Alber Paris nosti turhautuneena sinisten silmiensä katseen kirjasta, jota oli lukemassa ja tuhahti: ”Onko se muka joku etuoikeus? Kirous pikemminkin… ja mielummin Paris, kuin Musta!”
Sirius nosti happamana keskisormensa ylös pojalle ja katsoi sitten Harryyn ja Roniin ja kuiskasi: ”Paris on aina tuollainen. Olisi edes kuten siskonsa.”
”Siksonsa?” Harry kysyi tiedon janoisena.
”Niin. Hänen upeat siskonsa, Melissa ja Bree Paris… he ovat kolmoset.”
”Kolmoset?”
”Aivan”, Sirius huokaisi dramaattisesti. ”Albert, Melissa ja Bree… Olisipa Albertkin tyttö, niin saisi kunnon… hmm… kimppakivaa.” Sirius vinkkasi silmää järkyttyneille Harrylle ja Ronille.
James naurahti. ”Hyi, Anturajalka, olet sairas!”
”Älä nyt”, Sirius sanoi loukkaantuneena. ”No, saapahan ainakin Melissan ja Breen. ” Sirius vinkkasi taas silmäänsä tavalla, joka olisi saanut jokaisen maailman tytön polvistumaan hänen eteensä. ”He ovat todella seksikkäitä.”
”Sinuna pitäisin turpani kiinni siskoistani, Musta!” Albert sanoi uhkaavasti ja Sirius kalpeni äkkiä.
”Hän on aika tiukka siskoistaan”, hän kuiskasi taas kuin salaliittolainen, ”joten jätetään heidät… tällä kertaa. Ne tytöt, jotka tulivat teidän mukananne, Brown ja… mikä se oli? No jaa, se seksikäs punapää. Niitten kanssa tekisi mieli tehdä hieman tuttavuutta. Ette kai te seurustele heidän kanssaan?” Harry ei reagoinut, mutta Ron sen sijaan oli pistänyt jokaisen sanan tarkasti mieleensä. Korvat punoittivat kuin tomaatit.
”Miksi sinä sanoit sitä… punapäätä?”
Sirius naurahti kevyesti. Hän ei selvästikään vastonnut tulevaa vaaraa, kun sanoi: ”No, seksikkääksi tietenkin. Eikö hän muka teistä ole? Miettikää nyt, ne kurvit.”
”Sirius”, Remus sanoi jähmettyneenä tarkkailemaan tilannetta.
”… ja ne sääret…” Sirius vihelsi.
”Sirius”, Remus sanoi taas varoittavasti. Mutta poika vähät välitti.
”Mikä se sukunimi taas olikaan?”
”Olikos vaikka ollut Lewis?” murisi Ron. Sirius kohotti yllättyneenä kulmiaan. Remus taaempana peitti kasvot käsiinsä.
”Joo, taisi… mutta eikös se ollut sinun sukunimesi?”
Ron katsoi häntä silmät kipunoiden ja tuntui kuin kaikki olisivat pysähtyneet paikoilleen. Jopa Albert, joka yleensä tuntui vähät välittävän kelmien puuhista.
Jonkin ajan kuluuttua Siriuksen kasvot muuttuivat mietteliäistä järkyttyneiksi. Asia oli viimein valjennut hänelle. ”Oho… hän on sinun siskosi?”
”Joo, ja sinä pidät näppisi erossa.”
”Jestas”, Sirius henkäisi. ”Olet kuin Paris. Voisitte vaikka perustaa jonkun Suojelkaa-Siskojanne-Sirius-Mustalta -clubin."
"joo", Ron sanoi. "Joo, niin taidammekin kuule perustaa."
Harry tönäisi Ronin sänkynsä luo. Häntä nolotti Ronin ylisuojelevan purkauksen vuoksi, vaikka samalla hän tunsi tahtomattaankin vihaa Sirius Mustaa kohtaan.
A/N: Anteeksi kirjoitusvirheet, en ehtinyt tarkistamaan niitä =) Katsastan ne myöhemmin läpi. Ja toivottavasti seuraavan luvun tulemisessa ei kestä niin kauaa tällä kertaa. Ja ai niin! Sirius vähän innostui tässä luvussa
// Lisäsin tänne nyt tuon Hermionen listan epäillyistä, jos kiinnostaa
LISTA EPÄILLYISTÄ1) Colin Creevey2) Professori McGarmiwa3) Crabbe ja Goyle4) Neville5) Dean6) Seamus7) Romilda Vane8 ) Lavender
