Tässä lupaamani jatko, olkaatte hyvät =)
A/N: Harryn ja muiden peitenimiä oli sitten vaikea keksiä... eli älkää ihmetelkö, jos ne on omituisia -.-
---------------------------------------
5. luku - Kirja
Linnan kylmyys iski Ginnyn paljaisiin jalkoihin kuin tuhat terävää neulaa. Hän värähti ja katsoi hieman sinertäviä varpaitaan. Hänellä oli vieläkin yöpuku päällään ja ei voinut kuin kuvitella kauhulla, mitä muut sanoisivat. Nimittäin muut tytöt, joiden kanssa hän asuisi seuraavat puolivuotta.
"Professori", hän aloitti, että saisi naisen huomion itseensä. McGarmiwa katsahti seitsemäsluokkalaisten tyttöjen ovelta häneen tuimasti. Ginny oli tottunut katseeseen, joten hän ei säikähtänyt. "Miten minun yöpukuni?"
McGarmiwa näytti aivan siltä, kuin olisi huomannutnyt vasta sen. Hänen kulmakarvansa näyttivät yhteen kasvaneilta ja tuossa tuokiossa hän kutsuikin jo kutsu-loitsulla mustan kaavun ja valkoisen kauluspaidan kravaatteineen heidän luokseen. Kiitollisena Ginny puki vaateet t-paitansa ja shortsiensa päälle ja lähti kahden muun perässä makuusaliin.
Huoneen tavarat ja sängyt olivat täsmälleen samoilla paikoilla kuin tulevaisuudessakin. Meikkipöytä oli vastakkaisella seinällä ikkunan vieressä, ja jättimäinen punakultainen tyyny oli keskellä huonetta yhtä houkuttelevana kuin aina ennenkin. Ginny myhäili tyytyväisenä. Jotain ihanan tuttua ja turvallista, mihin vajota pahoina päivinä.
Neljä tyttöä katsoi kysyvästi makuusalista heihin. He olivat huomattavasti rauhallisempia kuin äskeiset pojat. Yksi heistä, kauniit tummat punaiset hiukset omistava, istui meikkauspöydän äärellä ja katseli heitä peilin kautta uskomattoman vihreillä silmillään. Ginnyn sydän pysähtyi: siinä oli varmasti Harryn äiti. Siitä ei voinut olla epäilystäkään...
Hermionekin näytti tajuavan sen, sillä hän vilkaisi oudosti Ginnyyn, kuin varoittaen. Mutta ei Ginny Harryn äidille ollut vihainen mistään, ei sen paremmin isällekkään. Vain pojalle itselleen, joka oli vastuussa omista tekemisistään. Hänestä olisi itseasiassa mukava tutustua tuohon tyttöön.
McGarmiwa selosti saman kuin kelmeillekin ja lähti kipakoin askelin pois. He jäivät nyt aivan toisten armoille, ilman ketään puolustajaa. Tytöt huokaisivat rauhoittavasti yhteen ääneen.
"Tervetuloa englantiin ja Tylypahkaan", toivotti sama kaunis, punahiuksinen tyttö. Hänen rinnassaan kiilteli komea johtajatytön merkki. Hädissään Hermione repäisi omansa taskuunsa.
"Kiitos", Hermione kiirehti sanomaan ja tarttui tytön ojennettuun käteen. He hymyilivät tekoleveästi jokainen. Ilmapiiri tuntui olevan jotenkin vaivaantunut.
"Olen Lily Evans ja kuten näette", hän osoitti merkkiään nauraen, "olen johtajatyttö. Siksi voittekin kysyä minulta neuvoa monissa asioissa, jotka teitä mietityttää. Neuvon todella mielelläni, jos vaikka yrttitiedon luokka on kadoksissa."
"Kiitos, Lils", huudahti vaaleahiuksinen toinen tyttö, jonka silmät olivat ulkonevat ja hymy seesteinen. Hän oli aivan kuin Luna, mutta hieman maanpinnalla pysyvämpänä versiona.
"Nyt kun olette kuulleet ihanaisen ystäväni tervetuliais puheen, on minun aikani esittäytyä. Bree Paris."
Ginnyt tuijotti mykistyneenä itsevarmaa tyttöä, jonka likaisenvaaleat hiukset lukitsivat hänen katseensa. Ei voinut olla mahdollista, että tuossa saattoi seisoa ehkä Lunan äiti... mutta hän oli aivan erilainen!
"Gi... Gina... Lewis." Lopuksi hän valoi vielä itselleen pirteän hymyn, vaikka tunsikin jotain aivan muuta.
"Minnie Brown", Hermione sanoi vakaasti. Hän lainasi nimensä isoäidiltään, joka tosin kuoli jo vuosia sitten.
"Te saatte nuo vuoteet tuolla." Lily osoitti paria sänkyä oven lähellä. Ginny marssi itsevarmasti yhdelle, mutta hypähti pian reilusti taaemmas kiljahduksen saattelemana. Hänen sängyllään istui jo joku - tyttö, joka luki kirjaa hänen verhojensa takana.
Haaveellisen näköiset ruskeat silmät katsahtivat ylös suoraan Ginnyn omiin ja pähkinänruskeat laineilevat hiukset olivat hassusti sekaisin.
"Oh, hei vain", tyttö sanoi ja työnsi silmälasejaan ylemmäs nenälleen. Ne pakkasivat valahtamaan vähän väliä alas aina nenän kärjelle saakka.
"Öh, hei", Ginny sanoi, eikä voinut olla huomaamatta tästäkään tytöstä yhtään lunamaisuutta. Sama seesteinen hymy myöskin tällä, ja oudon poissaoleva puhe ja katse.
"Hän on rakas siskoni, Melissa Paris", Bree sanoi ja pyöräytti suuria sinisiä silmiään. Tyttö sängyssä nousi risti-istunnostaan lennähtäen.
"Olen pahoillani", hän sanoi uneksuvalla äänellä. Hän olisi voinut olla muuten Luna, mutta hänen ulkonäkönsä muistutti ruskeana enemmän ujoa, kun taas Breen ja Lunan vaaleina hullua.
"Mistä?" Ginny mutisi hämillään.
"No siitä, että tulin sänkyysi luvatta. Se vain vaikutti rauhallisimmalta paikalta, kun Angel May nukkuu vieressäni. Se on hieman häiritsevää, tiedäthän?"
"Angel May?" Hermione sanoi lievästi kärsivänä. Häntä selvästi hermostutti vieläkin se, että yhä vain enemmän ihmisiä sai huomata heidät.
Ginny kurkki perimmäiseen sänkyyn ja sai pian huomata pelottavan näköisen tytön, jonka mustat hiukset valuivat suorina ja kiillottomina aivan kuin Kalkaroksenkin hiukset, ja jonka silmät olivat mustaakin mustemmat. Kasvoilla ei näkynyt hymyn häivääkään, kun taas Melissalla se tuntui olevan herkillä.
Tummat varjot silmien alla loistivat vahvasti toiselle puolellekkin huonetta. Ginny käänsi katseensa pois ruumiilta näyttävästä Angel Maysta. Hän tiesi nyt, mitä Melissa oli tarkoittanut. Mutta millaisten hullujen luo hän oli oikein tullut...
***
Ginny istui Hermionen, Lilyn, Breen ja Melissan kanssa samana iltana suuren puun alla. Jättiläiskalmari nappaili lonkeroillaan syystuulen lennättämiä yksinäisiä lehtiä. Ginny nauroi mielessään: kaikki tuntui olevan hyvin. Hän oli saanut uusia ystäviä, kaikki oli uutta ja jännittävää ja mikä parasta, Potter ei ollut häiritsemässä.
Mutta ei liikaa makeaa mahan täydeltä, kuten sanotaan, sillä pian, kun hän pääsi ajattelemasta asiaa, he kuulivat kova äänisten joukon lähestyvän rantaa.
"Äh, älä viitsi Kuutamo! Totta kai sinä otat!"
"Niin , älä ole nynny!"
"En minä nyt oikein..."
"Katso nyt, Lewiskin ottaa!"
"No, JOHN nyt ottaa kaikkea! Joisi vaikka vessanpöntön vettä, jos sellaista hänelle tarjottaisiin."
Kova naurunremakka kaikui Ginnyn päässä. Jokainen heistä kääntyi katsomaan tulijoita, joko enemmän tai vähemmän mielissään. Kelmit, ja Harry ja Ron pysähtyivät aivan tyttöjen viereen.
"Hei, Lily", sanoi James Potter hurmaavasti hymyillen. Hänen kätensä lennähti pörröttämään jo valmiiksi sekaisia hiuksia. Aivan kuin Harry...
"Evans", Lily ärähti silmät kipunoiden. Harry tuijotti kummissaan tulevien vanhempiensa keskustelua.
"Aivan, Evans", James naurahti. "Saammeko liittyä seuraan?" Jamesin ääni tavoitteli kohteliasta sävyä, mutta kelmit siinä eivät paljoa auttaneet. He vain tyrskähtelivät.
"Ette", Lily tiuskaisi ka katsoi muualle. "Mel, mitä luet?"
Melissa katsoi hitaasti kirjansa etukantta ja sanoi sitten: "Ei harmainta hajua."
Moni naurahti. Tyttö oli lukenut sitä samaa kirjaa jo aanusta lähtien, eikä ilmeisesti tiennyt, mikä se oli.
"No, mistä se kertoo?" Ginny kysyi ja yritti saada taaempana seisoskelevan Harryn mielestään.
Melissa oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi: "Tässä on joku poika, joka on valittu ja hänen pitäisi päihittää itse paha velho."
Pojat istuivat myöskin puun alle. Vain Harry jäi seisomaan. "Mistä löysit sen?" Hänen äänensä oli hermostunut ja Ginny tiesi kyllä miksi. Kirjahan oli kuin hänen elämästään.
"Lattialta", Melissa vastasi yksinkertaisesti ja tuijotti Harrya kiusaantumatta silmiin. "Hassu juttu, kirjan päähenkilönkin silmät ovat vihreät. Llynkin on, ja sinun."
Vaikutus oli kuin Lunan sanomalla. Tuli vaivaantunut hiljaisuus, ainakin Harryn ja muiden välille. Melissa taisi jotenkin tajuta sen, sillä hän käänsi päänsä lievästi punastuen takaisin paksuun kirjaan.
"Pojan nimi on joku.... Harry Potter", Mel lueskeli taas normaalina. Harry syöksähti Ginnyn ohi suoraan Melissan luo. Ginny hieroskeli kättään, jota poika oli töytäissyt rynniessään ja murahti:
"Varo, idiootti!"
Tällä kertaa Harry ei joko kuullut tai ei halunnut vastata. Hän oli niin keskittynyt tutkimaan ahnaasti nahkakantista kirjaa toisen tytön käsissä. Jokainen tyttö ja kelmi katsoi häntä kummastuneina. Mitä ihmeellistä jossain vanhassa kirjassa oli?
"Lainaatko tuota?" poika kysyä töksäytti röyhkeästi. Melissa kurtisti vihaisena kulmiaan.
"En."
Harry jäi hetken sulattamaan vastausta kummastuneena ja räpäytti sitten silmiään. "Miksi et?"
"Koska sinussa on liikaa negatiivista energiaa, ja se saattaisi houkutella mörtit paikalle ja tuhota tämän kirjan. Lainaan tämän sinulle vasta, kun olet oppinut kivaksi."
Harry murjotti ja Ginny nauroi vahingoniloisesti. Poika ei vieläkään huomioinut tätä. Hän kröhäisi ja katsoi hurmaavasti vihreillä silmillään Melissaa - tavalla, jollaisella Ginnykin olisi halunnut katsovan häntä taas...
"Saisinkohan lainata sinulta tuota kirjaa?" hän kysyi melko uskottavasti. Kelmit ulvoivat naurusta. Harry huomasi, että he tosiaan nauroivat usein.
Melissa hymyili uneksuen ja siveli huuliaan sormellaan. Sitten hän hihkaisi: "saat!" (Harry innostui, ja oli jo ottamassa kirjaa tytöltä), "Mutta sitten vasta, kun olen itse lukenut sen." Harry murjotti taas.
"Hassu juttu", James Potter hymähti niin, että sai jotenkin ovelasti kaikkien huomion itseensä. "Sillä tyypillä kirjassa on minun sukunimeni, Potter."
"Ai", Melissa henkäisi, kuin olisi ollut kyse vain jostain melko arkipäiväisestä asiasta. Se tosin taisi heille ollakin, mutta ei Ginnylle, eikä sen paremmin Harrylle tai muillekkaan.
"Hyvä on", Harry mutisi pettyneen oloisena ja tuijotti järveä ja sen hehkua illan viimeisissä säteissä.
"Potter!" Lily yhtäkkiä kiljaisi. "Älä koske hiuksiini, ja sinähän et saanut lupaa istua kelmeinesi siihen! Uudet oppilaat toki saavat", Lily lisäsi nopeasti, ja katsoi Harrya ja Ronia hämillään, "mutta te - te kelmit saatte häipyä niin kauas kuin kiroukseni kantavat, ja ne kuulkaas kantavat vaikka kuinka pitkälle!"
James naurahti vain ja nousi ylös. "Äh, Evans, sinä tiedät tunteeni -"
"Joo, ja ne ovat yhtä sontaa!"
Harry väänteli vaivaantuneena käsiään, Hermione ja Ron tuijottivat toisiaan kaipaavasti, Bree oli bongannut jonkun Puuskupuhin ja juoksi nyt tämän luokse hame tuulessa vaarallisesti liehuen, ja Melissa luki häiriintymättä kirjaa tulevaisuudesta, kelmien pommittaessa toisiaan ruoholla, joka valitettavasti lensi tuulen mukana takaisin heittäjänsä päälle, eikä ollenkaan kohteeseen. Ginny nousi nopeasti puun varjoista ja juoksi vastatuuleen.
Hänen ajatuksensa liukuivat monessa: Harryssa, vieraassa ajassa, ja Harryn ärsyttävyydessä. Mutta silti, vaikka hän vannoikin inhoavansa Harry Potterin joka ikistä solua, hänen poskelleen vieri yksinäinen kirkas kyynel. Hänen päässään kaikuivat yhä uudelleen ja uudelleen sanat: "Miksi hän ei huomannut minua?"
* * *
"Hei, Evans!" kuului huuto kajahdellen pitkin linnan käytäviä. Lily huokaisi ahdistuneena - hän oli vartavasti lähtenyt puun alta pois, jotta pääsisi kelmien ja heidän sairaiden, kaksimielisten vitsien ulottumattomista. Siinä vaiheessa, kun Sirius Musta oli ruvennut kyselemään Hermionelta tämän "mieli tekoja", Lily oli häippäissyt Jamesin ärsyttävän hengityksen alta, joka oli tuntunut kaksinkertaisena hänen niskassaan.
Nyt James taas haluaisi pyytää häntä Tylyahoon treffeille tai "romanttiselle" kuutamokävelylle, Lily arveli. Niin oli käynyt monta kertaa ennenkin, ja niin kuin muka hänellä, Lilyllä, olisi sellaiseen aikaa tai edes haluja. Hän oli johtajatyttö, ja hänen päättötodistuksensa arvosanat S.U.P.E.R. -kokeiden jälkeen, olivat tärkeimmät tulevaisuuden, ja hänen loistokkaan ministeriö uransa vuoksi. Ja jos nyt tuo Potter yritti tulla pakottamaan häntä rikkomaan koulun sääntöjä tai muuta, niin voisi olla varmaa, että pian James Potterin tilalla komeilisi kasa limaista tuhkaa.
Lily kääntyi vihan vääristämänä ja tuijotti suoraan vihreisiin silmiin... hetkinen! Vihreisiin!? Eikö Jamesilla ollutkin ruskeat.
Hetken suu auki tuijotettuaan, Lily tajusikin katsovansa suoraan sitä uutta oppilasta silmiin. Sitä, joka oli huomattavasti Potterin näköinen, ja jolla oli samanlaiset silmät kuin hänellä itsellään...
"Ai, hei", Lily sanoi hermostuneena. Häntä nolotti suuttumisensa väärää ihmistä kohtaan, ja se, miksi poika halusi puhua hänelle. Vai halusiko edes? No, totta kai, Lily, tyttö moitti itseään ilmeettömästi. Olen JT ja hän haluaa kysyä minulta jotain linnasta ja oppitunneista. Mitäs muutakaan -
"Haluaisin kysyä sinulta erästä asiaa", Potterin näköinen poika sanoi. Lily huokaisi tietävästi ja tunsi itsensä typeräksi.
"niin -"
"Oliver", poika sanoi, "Oliver Silver."
"Niin, oliver." Lily naurahti.
"Haluaisin vain kysyä, mikset sinä pidä Jamesista?"
Tuota Lily ei ollut osannut odottaa. Hän kohotti kulmiaan kärttyisästi ja totesi: "Miksi sinua yleensä kiinnostaa? Lähettikö se Potter sinut luokseni?"
Poika näytti vaivaantuneelta. "Ei, ei lähettänyt... mutta minusta James ei ole sellainen kuin luulet."
"Miksi minä häntä luulen?"
"Noh... ärsyttäväksi? Itsekkääksi?" Lily punehtui kiukusta, mutta poika ei näyttänyt välittävän. Tämä seisoi itsepäisesti paikoillaan, ja tuijotti Lilyä tiukasti silmiin - vihreät vihreisiin.
"Juuri sellainen hän on", Lily kivahti. Häntä ei huvittanut keskustella enää - ei se tosin ollut alkuunsakaan huvittanut. Mihin tämä poika oikein tähtäsi puheillaan?
"Ei ole", sanoi poika yhtä tiukkana kuin Lily:
"Onpas!"
"Tutustu häneen. Saat nähdä." Sitten Oliver Silver asteli ripeasti pois, jättäen Lilyn niille sijoilleen. Pitäsikö hänen oikeasti puhua? Lily mietti ja haritsi tosissaan. Mutta vain hetken; hän pelästyi itseään ja pudisti päätään.
"Ei, ei, Lily!" hän sanoi ääneen itselleen, ja pysähtyi jälleen. Eikö itselleen puhuminen ollutkin ensimmäinen hulluuden merkki? Ei, ensimmäinen oli se, kun edes harkitsi pitävänsä James Potterista. Hänestä oli siis tulossa yksinkertaisesti hullu. Parasta hakeutua matami Pomfeylle...
