Kirjoittaja Aihe: Hopealiekki, S  (Luettu 2378 kertaa)

Huurresinetti

  • Usvakuva
  • ***
  • Viestejä: 65
  • Nimeni oli Daraganyan.
    • Varjotanssi
Hopealiekki, S
« : 03.07.2009 23:28:31 »
// Alaotsikko: Feenikslinnun lento

Teksti - Hopealiekki
Kirjoittaja - Daraganyan
Ikäraja - sallittu
Tyylilaji - angst, melankolia
Yhteenveto - Se oli elämän ja kuoleman puolivälissä, se oli olevan ja olemattoman rajamailla. Oliko se edes todellinen? Ehkä ei.

Kirjoittajan sana -
Tämä osallistuu fanfic100 - haasteeseen sanalla Puoliväli. Kolmas työni kyseiseen haasteeseen, olen melko ylpeä itsestäni. Kirjoitettu hieman ennen puoltayötä, koska oli tarve kirjoittaa jotakin, mutta en jaksanut enää jatkaa projektia jota olin jo kaksi edellistä päivää työstänyt.

Omistan tämän Eeyorelle, jonka nimen minäkin lausuin väärin. Parantukoon hän nopeasti. =) Kiitoksia siitä, että jaksat kuunnella, kun minä ajattelen ääneen ideoitani ja vastaan omiin kysymyksiini.

---

Vihreä kohtasi punaisen. Jokin olento, ei, se ei voinut olla ihminen tekonsa tähden, oli tappanut feenikslinnun. Kirouksen voima ei sallinut linnun enää nousta tuhkastaan, ei antanut sille aikaa syttyä liekkiin ja palaa. Mutta voiko kukaan, voiko mikään, todella tuhota tuota liekkiä, joka on palanut vuosituhannesta vuosituhanteen? Ei. Se voidaan heikentää, kuristaa aivan pieneksi kipinäksi, mutta yhä se palaa.

Ja yhä se paloi, mutta enää se ei ollut oranssinpunainen ja kirkas. Eivät enää sulat hehkuneet kirkkain tulen värein, ne oli linnulta riistetty. Sen sijaan se nousi hiljaa lentoon taistelun jo kauan sitten loputtua ja levitti osittain läpinäkyvät, hopeanhohtoiset siipensä. Feenikslinnun haamu se oli lentäessään vakain siiveniskuin korkeammalle, kohti kirkkaita tähtiä ja punaisena hohtavaa sodan planeettaa. Kuunsäteet hohtivat sen siipisulkien lävitse, saivat sen tummat silmät kimaltelemaan vuodattamattomista kyyneleistä.

Se ei ollut kuollut eikä se ollut elävä. Se ei kuulunut kuolevaisten aineelliseen maailmaan, ei silti lakannut olemassa. Se oli elämän ja kuoleman puolivälissä, se oli olevan ja olemattoman rajamailla. Oliko se edes todellinen? Ehkä ei. Yhtä todellinen kuin mikä tahansa muukin aave.

Taivaalla, kuunsäteen kohdatessaan, se pysähtyi ja leimahti hopeisiin liekkeihin. Ja tuon hetken ajan tasapaino heilahti ja lintu oli lähempänä olematonta kuin olevaa, matkatessaan tuohon tuttuun, vanhaan linnaan jossa se oli ennen elänyt. Tasapaino palautui sen päästessä matkansa päähän. Surulliset, syvät silmät katsoivat kivisen hirviönkuvan karkeasti hakattuihin silmiin. Enää ei ollut linnun koti noiden portaiden päässä, kuten se oli joskus niin kiistatta ollut. Mutta mitä oli yksi menetys muiden joukossa? Vuosituhansia se oli elänyt, rakastanut ja kadottanut. Ja se jatkaisi yhä, kaukaisuuteen, kunnes joku viimein lopettaisi sen lennon.

Lintu kääntyi ilmassa ja lensi kevyin siiveniskuin pitkin käytäviä, niiden yläreunassa. Toisinaan sulkien kärjet kulkivat kiven lävitse sen lentäessä, seinät eivät enää estäneet linnun kulkua. Eivät olleet oikeastaan estäneet aiemminkaan, mutta nyt se oli entistä helpompaa.

Se lensi läpi portaikoiden, läpi käytävien seinien. Ja viimein, läpi erään lukitun oven. Jos se olisi kyennyt siihen, se olisi hymyillyt. Nyt se vain liisi pienen huoneen katonrajassa loivaa, kaarevaa linjaa. Laskeutui viimein olkapäälle, jota peitti kulunut, musta kaapu. Oikeastaan se oli painoton, eikä siten todella ollut tämän rikkoutuneen miehen olkapäällä, mutta siitä huolimatta.

Miehen harmaat silmät olivat surulliset. Kasvoja halkoivat vanhat, itse aiheutetut arvet. Ruskeat hiukset olivat sekaisin, valuivat vapaina ja takkuisina pitkin selkää. Hartiat vavahtelivat, hengitys kulki vaikeasti, pää nojasi kämmeniin. Toinen itki. Istui raskaan, tumman puupöydän ääressä. Pöydän pintaa peittivät pergamentit, kirjat, sulkakynät. Kaatunut mustepullo.

Ensin hiljaa, sitten voimakkaammin, kohosi linnun epätodelliselta kuulostava, kaunis ja surullinen ääni itkun rinnalle. Rauhoittavana se lauloi, oman kielensä sanoilla, joita kukaan ei ymmärtänyt. Lauloi elämänsä tarinaa, lauloi kaikista niistä rakkaista joiden se oli nähnyt kuolevan, lauloi joka ikisestä hymystä joka ei enää koskaan olisi olemassa. Mies, kuten muutkaan ennen tätä, eivät ymmärtäneet laulun sanoja. Ihmiset eivät edes kyenneet ymmärtämään. Mutta hänkin ymmärsi tunteen, kauneuden, joka läheni täydellisyyttä.  Suru. Melankolia. Menetys, pettymys, kaipuu. Kaikki nämä helisivät pienen huoneen ilmassa linnun laulaessa. Hopeiset nuotit muodostivat läpinäkyvän melodian jota epätodellinen ääni lauloi.

Hitaasti, hyvin hitaasti, lintu eteni tarinassaan. Se lauloi pitkään menetyksestä ja kivusta, tiesi miehen ymmärtävän tämän. Ja siirtyi viimein parempiin muistoihinsa. Kirkasvetisen puron solina ajan aamussa. Auringonsäteiden loisto kristallin kirkasta pintaa kohti. Tuulen ääni sen taivaltaessa puiden oksistossa. Lentämisen riemu, kuinka tuuli kuljettikaan nuorta lintua!

Rakkaat kasvot, tuo iloinen hymy, muistot. Kaikki kaunis ja iloinen mitä lintu oli koskaan nähnyt, jokainen ihminen, jota se oli koskaan rakastanut. Kaiken se lauloi, kaiken tunteensa se vuodatti sielustaan kuten kuolevan veri vuotaa avoimesta haavasta. Ja sen lauluun tuli toiveikkaampi ja iloisempi sävy.

Miehen kasvoille nousi hymy, hän laski kätensä pois kasvojensa edestä. Pyöräytti hartiansa taakse ja suoristi selkänsä, katsoi ulos huoneen ainoasta, pienestä ikkunasta ja muisti taas mitä oli toivo. Ehkäpä hän ei enää unohtaisi niin nopeasti kuin aina ennen. Täysikuuhun oli aikaa. Seuraavaan täysikuuhun asti ainakin voisi mies iloita, kulkea kevyemmin askelin, sillä enää eivät vanhat taakat painaneet hänen harteillaan yhtä raskaina.

Linnun laulu loppui viimeiseen, kauniiseen ja korkeaan nuottiin. Melkein tahtomattaan se itki kyyneleen, joka haihtui pois ennen kuin kosketti mitään. Nousi taas siivilleen, päästi viimeisen, voitonriemuisen huudon joka hehkui puhdasta toivoa.

Miehen selkä taipui koristeelliseen, silti kunnioittavaan kumarrukseen linnun noustessa jälleen lentoon. Ja ilolla jatkoi mies taas työtään, mutta vasta nähtyään viimeisenkin hopealiekin sammuneen paikasta, jossa lintu oli aiemmin ollut. Täysikuuhun oli vielä aikaa.
« Viimeksi muokattu: 15.06.2011 17:40:39 kirjoittanut Vanilje »

I've seen the new moon shine in the twilight, I've seen the lunar eclipse in the breaking dawn.

Vihosta revitty sivu