Otsikko: Et ole yksin pimeässä
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: MCU (Thunderbolts*)
Ikäraja: K-11
Paritus: Bucky/Vio (Parita itsesi fiktiiviselle hahmolle -haasteeseen)
Genre: Horror-elementtejä, darkfluff, ripaus huumoria.
Summary: Pimeys on tunkeutunut yöllä Buckyn makuuhuoneeseen.
A/N: Parhaiten tästä saa asioita irti, kun on nähnyt Thunderbolts*-leffan.
Joskus vielä kirjoitan self-insertin, joka ei ole kävelevä katastrofi tai totaalisen creepy, mutta se päivä ei ole tänään.
En muutenkaan oikein tiedä, mitä tästä ajattelisin, mutta palaute ilahduttaisi <3
Enjoy!
***
Et ole yksin pimeässäBucky säpsähti hereille tuntiessaan kevyen, lämpimän kosketuksen jalkansa tienoilla. Hän hapuili yöpöytälampun katkaisijaa, sillä pimeys oli niin raskas, että se tuntui istuvan keuhkojen päällä kuin pahantahtoinen painopeitto.
“Älä”, käheä kuiskaus kantautui pimeydestä aivan läheltä, ja kevyt kosketus pysäytti Buckyn käden.
“Bob?” Bucky pyyhki hiussuortuvia pois kasvoiltaan ja yritti nähdä. Hänelle vastasi pimeydestä vain hehkuva silmäpari ja alentuva hymy.
“Bob ei ole juuri nyt tavattavissa.”
Bucky kirosi, kun pimeys nielaisi hänet.
*
Hän oli taas tuolissa, kädet kytkettyinä käsinojiin, odottamassa kivun alkamista. Buckyn hampaat kalisivat, kun sulava kryojää valui hänen selkäänsä pitkin ja sai hänen lihaksensa kouristelemaan.
“Niin paljon tuskaa, ja silti sinun toivosi on kirkas”, ihmettelevä ääni kantautui huoneen toiselta laidalta.
Buckyn katse napsahti ovelle, josta yleensä astui Pierce tai joku Hydran pikkupomo, joka kytki tuoliin sähköt. Nyt Bobin pimeä puoli asteli lähemmäs häntä. Voidin askellus oli oudon siroa, aivan erilaista kuin Bobin kiusaantunut laahaaminen tai Sentryn ylimielinen marssiminen.
“Ei se aina ole ollut”, Bucky puri hampaansa yhteen, jotta sai kalinalta puhuttua. Jos hän vain saisi peiton, jos hän vain lämpiäisi, niin ajatus kulkisi paremmin…
Yleensä Void ei esiintynyt pienissä häpeäteatterinäytöksissään, Bobin pimeä puoli jätti ihmisen tämän oman pimeän puolen hoteisiin - “Minulla on nimikin”, tumma hahmo sähähti, “eikä se ole ‘Bobin pimeä puoli’ tai Tyhjyys tai Void.”
“Mitä?” Bucky nyki vasemmalla kädellään siinä toivossa, että tämä oli yksi niistä muistoista, joissa hän pääsi irti tuolista.
“No, Void on aika lähellä, siinä on melkein oikeat kirjaimet”, tumma hahmo käveli äänettömästi Buckyn taakse ja hipaisi miehen niskaa.
Bucky tunsi ihonsa lämpenevän, kosketuksesta lähti lämmin aalto, melkein kuin kuuma suihku. Samalla hetkellä Buckyn oikean käden kahle irtosi. Ranteeseen jäi samanlainen lämmön tunne kuin niskaan, ja Bucky kohotti katseensa tummaan hahmoon, joka oli nyt siirtynyt hänen eteensä.
“Mikä sinun nimesi sitten on? Oletan, että päästit minut juuri irti, tämä ei mene samalla lailla kuin yleensä.”
“Hienosti päätelty”, hahmo pilkkasi ja kumartui niin lähelle, että sen lämmin hengitys kutitti Buckyn korvanlehteä.
“Vio, nimeni on Vio.”
Bucky värisi ja pakottautui olemaan vetäytymättä kauemmas. He olivat oppineet ensimmäisellä kertaa ollessaan Voidin - Vion - kanssa tekemisissä, ettei väkivalta tehnyt häpeähuoneissa muuta kuin pahaa jälkeä sen käyttäjään.
“Vio. Sanoisin, että hauska tavata, mutta tämä ei ole erityisen hauskaa”, Bucky nyki vasenta kättään, mutta se pysyi kahleessaan.
“Ei kuulu toimenkuvaani”, Vio hihitti ja pimeyden lämmin paino laskeutui Buckyn syliin.
“Mutta nyt kun olemme tässä, niin voitaisiin vähän jutella.”
“Olen pelkkänä korvana”, Bucky murahti valmistautuen henkisesti siihen, että putoaisi pian johonkin paljon epämiellyttävämpään muistoon.
Vion lämpö ja pimeys kietoutuivat hänen ympärilleen hyvin samaan tapaan kuin raajat, ja Bucky sulki silmänsä, mutta siirtymää ei tullut.
“Voisit katsoa minua”, Vio kuulosti taas pienesti ärtyneeltä, joten Bucky katsoi parhaaksi avata silmänsä.
Hän oli selättänyt oman pimeytensä -
ei, ei selättänyt, vaan hyväksynyt - mutta Buckylla ei ollut aavistustakaan, mitä hänen pitäisi Vion kanssa tehdä. Vio oli Bobin, osa Bobia, ja Bucky tiesi, ettei hänellä ollut valtaa tehdä asialle yhtikäs mitään.
Bucky katsoi Vion silmiin, ainoaan osaan pimeyttä, joka erottui kaikesta muusta, ja ne olivat kovin lähellä. Pienissä valopisteissä oli ilme, josta oli hankalaa saada selvää.
“Mitä sinä haluat?” Bucky kysyi, mutta tajusi muotoilleensa kysymyksen aivan väärin, kun Vion silmät siristyivät vaarallisesti.
“Tarkoitin siis, että mitä sinä tarvitset? Olen tässä, jos voin jotenkin auttaa”, Bucky kiirehti korjaamaan.
Ehkä Vio (tuntui edelleen oudolta, että Bobin pimeydellä oli nimi) tarvitsi samaa asiaa, mitä jokainen kaipasi synkimmillä hetkillään.
Hyväksyntää, nähdyksi tulemista, ja sitten, jos ihminen oli valmis ottamaan sitä vastaan, lohtua.
“Minä katson sinua, minä näen sinut”, Bucky päätti kokeilla kepillä mustaa, pimeää jäätä.
Lämpö hänen sylissään alkoi tuntua kiinteältä, enemmän ihmisruumiilta kuin häilyvältä, aineettomalta pimeydeltä.
“Näetkö?” Vio puolittain kehräsi, mutta tämän äänessä oli edelleen särmä, joka ei ollut hyväntahtoinen.
Bucky nielaisi. Tämä koko keskustelu olisi ollut enemmän Samin heiniä, ja silti samaan aikaan Bucky toivoi, ettei Sam joutuisi koskaan vastaavaan tilanteeseen kenenkään pimeyden kanssa.
“Sinuun sattuu, ja siksi sinä satutat muita”, Bucky puhui hitaasti, mahdollisimman rauhallisella äänellä, ja uskaltautui kietomaan oikean kätensä varovasti sylissään istuvan Vion ympärille.
“Sinä tunnet minut niin hyvin”, Vio pilkkasi, “sinun pimeytesi on niin syvä, että tunnut melkein kodilta. Me olemme kovin samanlaisia.”
Lämmin käsi tarttui pehmeästi Buckyn leukaan ja kohotti sitä.
“Siksi sinä oletkin minun suosikkini”, lämpimät huulet kävivät Buckyn poskella jättäen jälkeensä kihelmöivän poltteen.
“Tässä pitäisi nyt varmaankin olla otettu”, Bucky murahti. Hän ei oikein tiennyt, mitä koko tilanteesta olisi pitänyt ajatella. Ehkä piti vain ottaa voittona, ettei hän ollut joutunut elämään läpi ikävimpiä muistojaan tällä kertaa.
“Ota se miten haluat”, Vion hymy välähti mustuuden keskeltä.
Bucky räpytti silmiään ja tajusi, että muisto alkoi haalistua, paino hänen sylissään muuttui kevyemmäksi, ja huone vaaleni kuin aurinko olisi noussut.
*
Bucky säpsähti hereille, ja aurinko tosiaan paistoi hänen huoneeseensa. Bob nukkui lattialla sängyn vieressä sen näköisenä, että oli kaatunut siihen suorilta jaloilta. Ikään kuin todistena siitä, ettei viime yö ollut pelkkää unta.
Bucky hieroi otsaansa ja rutisti silmänsä kiinni. Mitkään lukot tuskin pitäisivät Bobia ja tämän itseinhoa poissa Buckyn huoneesta. Ehkä hänen pitäisi ehdottaa Walkerille kaikessa hiljaisuudessa, että he voisivat vaihtaa huoneita…
Bucky nousi ja lähti raahautumaan vessaan, mutta pysähtyi, kun näki heijastuksensa vaatekaapin oven peilistä. Hänen poskellaan oli musta jälki, joka levisi, kun hän yritti hieraista sen pois. Loistavaa.
Bucky saattoi melkein kuulla toisten naurun ja huonosti verhotun pilkan, kun hän kuvitteli kertovansa tiimilleen viime yöstä. Walkerin ääni kuului jostain syystä erityisen selvästi.
“Ai että Bobin pimeydellä on oikeasti feminiininen nimi, ja se käy sinuun niin kuumana, että jättää fritsuja pussaamisesta, selvä.”Ei, tästä oli parempi olla puhumatta kenellekään.
Bob kokisi aiheen epäilemättä äärimmäisen kiusallisena ja saattaisi hyvinkin päästää Vion taas valloilleen, jos Bucky nostaisi tämän mustan kissan pöydälle kaikkien eteen.
Bucky kirosi itsekseen, eikä vähiten siksi, että hänen ruumiinsa muisti kiusallisen hyvin, miltä pimeys oli tuntunut hänen sylissään, miltä sen kosketus oli tuntunut.
Vio oli tuntunut hyvältä.
Tuoreimmat viestit
Bucky oli kyllä fiksusti tilanteessa mukana ja osasi korjata käytöstään nopeasti, ehkä ihan hyvä hänelle. 
Olen osallistunut Parita itsesi fiktiiviselle hahmolle-haasteeseen useita kertoja Jean Havocilla (Fullmetal Alchemist), mutta onnistunut vain kerran aiemmin Junpei Hyuugalla (Kuroko no Basuke) ja toka onnistuminen nyt tälleen tällä erää kierroksella kuusi. Kirjotin aika tajunnanvirtana ja ensin meinasi tulla kunnon ankeusficci, mutta halusin kuitenkin jotain söpöä. ♥ Odette tulee Palia-nimestäni "Odette the Hunter", joten siksi käytin sitä myös tässä yhteydessä Odon sijaan. 
-Walle
