Minunkin on pakko myöntää, että Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on minulle tuttu vain kirjamuodossaan, sillä leffat eivät oikein iskeet Se ei kuitenkaan lukemista haitannut, kunhan ensin vähän googlailin että kukas tämä Aurelius oikein onkaan. Ai Dumbbiksen veljellä on canonisesti salainen poika? Jopas nyt! Ja luin jotain tuosta tukahdetun taikuudenkin jutusta, mikä on aika hurjaa verrattuna siihen mitä alkuperäisissä pottereissa oli

Mielenkiintoisen aiheen valitsit ja tämä oli oikein mukavaa luettavaa. Todellakin täyttää hurt/comfortin "vaatimukset" (jossa oletkin mestarillinen!) ja ihanasti tässä isän ja pojan suhde kehittyy ja syvenee, ja ihanaa miten Aurelius alkaa pikkuhiljaa parantua, vaikka siinä menee toki aikansa, kuten missä tahansa traumassa tai vastaavassa.

Rupikonna oli turvallisempi lemmikki, ja poika oli heti ihastunut lemmikkikaupan rumimpaan yksilöön. Hän oli nimennyt sen Gilbertiksi.

Tämä huvitti itseäni suunnattomasti xD Gilbert-niminen rupikonna. Ja tuo että se oli lemmikkikaupan rumin yksilö, aivan loistavaa. Tykkään itsekin antaa eläinhahmoille huvittavia nimiä.

“Milloin se häviää?” Aurelius kysyi ja hänen ääneensä hiipi hiukan kärttyisyyttä. “Milloin se menee pois?”

Aberforth huokasi. “Siinä kestää vielä hetki. Muistathan, varjo on tukahdutettua taikuutta. Sinun taikuutesi ei ole vielä täysin ymmärtänyt, ettei sen tarvitse enää piilottaa itseään.”

Tuli tästä obskuurista mieleen, että tässähän on paljon symboliikkaa esimerkiksi vaikka masennukseen tai muihin mielenterveyden ongelmiin/mieltä painaviin asioihin. Muistaakseni ankeuttajatkin saivat inspiraationsa nimenomaan masennuksesta. Kaunis tapa käsitellä sellaistakin!

“Miksi ne ihmiset olivat niin kilttejä minulle?”

Voih, Aureliuksella selvästi ollut rankka lapsuus

Yksi seikka mikä kiinnitti mielenkiintoni olivat maininnat hänen lohikäärmemäisyydestään, tälle varmaankin on joku selitys mitä en katsomatta leffoja tiedä! Ellei tämä sitten ole vain Aberforthin näkemys hänestä.

Rosamund Farrington oli aivan yhtä kaunis kuin kahdeksan vuotta sitten, seitsemäntoistavuotiaana.

Rosamundia en itse tunne joten loppu oli mukavan mystinen Ei kai hän vain voi olla Aureliuksen äiti??

Kiitos tästä lukukokemuksesta! Tämä oli oikein mukava tarina isän ja pojan suhteesta, ja hienosti sait sovitettua raapalespurtin teemoihin

Ficin nimi: Etelän eväitä
Kirjoittaja: Nax
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: S
Mukana: Vincent & Alastor (voi tulkita halutessaan shipiksikin, joskin ehkä yksipuolisena Vincentin suunnalta, jos minulta kysytään, mutta tehkää kuten mielitte 😂)
Genre: Slice of life, MurderMedia-AU ja taustalla vielä kimppakämppäily-AU:kin xD

Summary: “Onko hyvääkin tavaraa? Sikäli mikäli se on jokin mauste?”

A/N: Omistan tämän mitä mainioimmalle Larjukselle vähän myöhäisenä ystäv(ä/e)npäivälahjana. ❤️ Osallistuu Otsikkohaasteeseen ilmansuuntaotsikolla sekä Kerää 10 -haasteen toiselle kierrokselle hahmolla Vincent.



***



“Jonesin laatuvarminta kalakastiketta”, Vincent luki lasipullosta ja poimi käteensä toisen. “Millerin farmin rypsiöljyä...”

“Kuulehan nyt, Vincent. Jos ajattelit käydä jokaisen hankintani erikseen läpi, tämän purkaminen käy suorastaan piinaavaksi”, Alastor tuhahti nyökäten kohti suurta pahvilaatikkoa.

“Nooh, minua vain kiinnostaa kovasti nähdä, millaisilla etelän eväillä New Orleansin kaverisi ovat sinua lahjoneet”, Vincent hymähti ja ojensi pullot Alastorille.

“Minä oikeastaan tilasin nämä heidän kauttaan”, Alastor tarkensi. “Miten vaivatonta se olikin, kun ei tarvinnut kuvailla tuotteita perinpohjaisesti saadakseni juuri oikean ja oikeasta puodista!”

“Aivan, aivan...”

“Mukana tosin on jokunen lahja ja hyvän onnen toivotus. Otaksuivat minun tarvitsevan kalmanharmaaseen arkeeni yhtä sun toista kotikontujen kultaa, ne siunatut ryökäleet!” Alastor hykersi ja nappasi suuhunsa palan kuivattua ananasta. Kuivattujen hedelmien lisäksi laatikosta oli löytynyt yllätyksenä kahta hänen suosikkiteelaatuaan sekä Frankensteinin tuorein painos, jota Vincentkin oli ihastellut hänen olkansa yli.

“Entäs nämä...” Vincent poimi laatikosta nipun pieniä paperipusseja. “LaLaurien maustetarha... Hah, onko kyseessä peräti se LaLaurie?”

Alastor loi Vincentiin suopean katseen, joka lämmitti häntä päästä varpaisiin. “Jo vain, samaa huonetta ja sukua, tosin lähinnä paperilla. Tämä LaLaurie on onnekseen kaukaisempaa ja vähemmän surullisenkuuluisaa haaraa kuin arvon madame.”

Vincent korskahti. “Kannattaa olla jo liiketoiminnan vuoksi.”

“Kenties... Olen kyllä jokseenkin vaikuttunut, jos kyseinen nimi sanoo sinulle jotain.”

“Tietysti, Al hyvä! Pidätkös minua ihan yleistiedottomana tolvanana?” Vincent hymyili itseriittoisesti ja jatkoi maustepussien tutkailemista. “Mitä on cajunmauste?”

“Hmmm, niin, siitä yleistiedon puutteesta...”

“Ei kai cajun sentään yleistietoa ole? Suola ja pippuri, kaneli ja laakerinlehdet... ne ovat yleistietoa! Ja chili!” Vincent luetteli, kun Alastor nappasi maustepussit hänen näpeistään teatraalisella pinsettiotteella. “Ja vielä tämä... Louisiana Viper? Jaa, mikä lienee...”

“Hm?” Alastor käänsi päänsä laatikosta nostettua maustetta kohti. “Kas, lähettivät Viperia kirsikkana kakun päällä!”

“Onko hyvääkin tavaraa? Sikäli mikäli se on jokin mauste?”

“Eräs chilipippuri. Ja kyllä, siinä on miellyttävän savuinen aromi. Joskin se on myös äärimmäisen tulinen, joten sinun lienee turha vaivata päätäsi sillä”, Alastor sanoi kultaisesti, joskin alentuvasti.

“Tietenkin chili kuin chili lasketaan tulisenluonteiseksi”, Vincent myhäili tietäväisesti. “Eiväthän ne muuten olisi lajinsa edustajien väärtejä! Eivätkä kuluttajat pienestä säikähdä, vaikka nimenä olisikin Viper...”

“Tuon jaarittelusi perusteella kuulostaa siltä, että sinulla on kiinnostusta sitä kohtaan”, Alastor totesi Vincentin tapittaessa edelleen Louisiana Viperin etikettiä.

“Niin, no, tavallaan...”

“Kehottaisin sinua toistamiseen jättämään asian sikseen, mutta minua myös viehättää tuo terveen järjen puute!” Alastor virkkoi. “Kokemattomilla ei tosiaan ole pelleilemistä Viperin kanssa, mutta johan tässä ehtikin jo kaivata itselleen viihdettä!”

“Olisiko tämän maistamisesta muka sinulle viihteeksi?” Vincent tuhahti huvittuneena.

“Romahtiko Rooman valtakunta jo kauan sitten?”

“Länsi vai itä?”

“Anteeksi?”

“Länsi-Rooma on asia erikseen”, Vincent totesi ja töytäisi silmälasejaan paremmin nenälleen, “mutta Bysantin mahti kesti itse asiassa suunnilleen seuraavat tuhat – pah, älä katso minua noin. En minäkään keskeytä sinun luennointejasi!”

“Vincent, cher, minulla on tämän purkaminen edelleen kesken, mikäli et sattunut huomaamaan”, Alastor livautti huultensa välistä. “Kuuntelen Bysantti-retoriikkaasi myöhemmin.”

“Kuunteletko?” Vincentin ei ollut tarkoitus kuulostaa niin innostuneelta, mutta minkäs hän itselleen mahtoi. Hän rakasti luennoida mielenkiinnon kohteistaan kenelle tahansa, mutta etenkin aina niin terävämieliselle Alastorille. Selkeän vastauksen sijaan Alastor otti pari uhkaavan ryhdikästä askelta hänen suuntaansa, ja Vincent ojensi chilimausteen tälle enemmittä viivyttelyittä. Hänen vaistonsa sanoivat sen olevan erityisen järkevää.

“On siitä kyllä aikaa...” Alastor hymyili Louisiana Viperin etiketin kuvitusta ihastellessaan. Sitten tämä repäisi pussin reunaa auki, tipautti lähes mikroskooppisen pienen nokareen punertavaa maustetta pikkusormelleen ja siitä suuhunsa. Vincent seurasi Alastorin reaktiota tarkkaavaisesti. Mikään tämän kasvoilla ei kielinyt hetken kuluttuakaan siitä, että tämä olisi laittanut suuhunsa jotain erityisen tulista.

“Savuisuus on yhä tallella”, Alastor myhäili aprikoivaan sävyyn.

“Entä tulisuus?”

“Sekin.”

“Eipä siltä näytä!” Vicent tokaisi ja ojensi kätensä kokeilevasti. “Saanko minäkin?”

“Sinä se et todella välitä terveestä järjestä. Anna palaa sitten!” Alastor hihkaisi katsahtaen häntä nenänvarttaan pitkin, mikä ärsytti Vincentiä kohtalaisesti. Hän siristi silmiään epäluuloisena, karisti pikkusormelleen samankokoisen maustenokareen kuin Alastorilla oli ollut ja nuolaisi. Häntä takuulla viilattiin linssiin tulisuusasteen kanssa.

Kevyt savuisuus tervehti Vincentin makuaistia ensimmäisenä, mutta hän ehti havainnoida sitä vain viitisen sekuntia, kun hänen suutaan alkoi kihelmöidä. Oli kuin hän olisi purrut halki magmakiven, joka nyt levisi siruiksi hänen kielelleen. Tuota pikaa hän ähki ja niiskutti vedet silmistään valuen ja avasi kauluspaitaansakin tuskanhien puskiessa ohimoille.

“Hyäääh, mihä helvehhiä...?” Vincent ölähti poltteen korventaessa hänen suutaan ja kurkkuaan niin ilkeästi, ettei vesilasin sieppaaminen ja täyttäminen ollut onnistua laisinkaan. Hän kulautti ahnaasti koko lasillisen, vaikersi ja osoitti syyttävästi nauraa käkättävää Alastoria. “Mihen hinä olet hiinä kuin ei mihään!?”

“Ahhahhah, miten joutuukin ylimielinen amatööri nöyrtymään etelän tuulahdusten puhaltaessa!” Alastor hekotti autuaana.

“Tämä on johain teikähäihhen noihuuhha...” Vincent sopersi ryystettyään toisen vesilasillisen ja leyhytteli suutaan heikolla menestyksellä. Ei kukaan täyspäinen voinut Alastorin tavoin vain kohauttaa harteitaan sellaiselle tulisuuspommille.

“Ah, imartelet minua, valkoinen veikkoseni. Tosin titteli lienee tässä kohtaa virheellinen, kun olet noin vaaleanpunaiseksi käynyt!”

“Äööh, voi äihi...” Vincent mumisi, huitaisi ponnettomasti Alastorin käden poskeaan taputtelemasta ja vannoi, että etelän chilit ja sen sukulaiset saisivat vastedes jäädä visusti hänen makuskaalansa reunamille.

Oiii että ♥ Siis ah, mikä ihanuus tämä oli! Mulle Witcher on tuttu vain ficcien muodossa (pääasiassa Vion Geraskier-tekstien myötä), mutta tää osui aivan täydellisesti mun mielikuviin. Erityisesti nautin siitä, millaiseksi Jaskierin kuvailit. Jotenkin voin kuvitella hänet tismalleen juuri tuollaiseksi - turhanpäiväisellä jorinalla ja päättymättömällä lauleskelulla piilotetaan niitä oikeita tunteita. Myös Geralt tuntui mulle tutulta, yrmyltä itseltään, jolla kuitenkin on ikuinen soft spot omalle bardilleen <3

Geralt ilmestyi aina paikalle, jos Jaskier joutui pulaan. Geralt työnsi Jaskierin selkänsä taakse, huusi kaikille, että bardiin pääsi käsiksi vain hänen kuolleen ruumiinsa yli.

Ai että, nautin! Protective!Geralt my favorite.

Jaskier halusi syyttää Geraltin ajaneen häntä harhaan, mutta ei sekään ollut totta. Geralt oli antanut hänelle juuri sen verran, minkä oli luvannutkin. Ei enempää, ei vähempää. Jaskier itse oli tullut ahneeksi.

;; nyyh voi ei, tää kyllä sattui.

En mä osaa edes sanoa mitään fiksua, tää oli kauheeta emotional rollercoasteria koko teksti Tykkäsin ihan hirveesti ja tähän oli ihana sukeltaa, vaikkei fandom niin tuttu olekaan. Jaskierin pään sisällä oli kovin mielenkiintoista, mutta ihanaa että myös Geralt uskalsi lopulta osoittaa hieman haavoittuvaisuutta. Kiitos <3

7. Joskus

Nainen tuli pihapolkua pitkin elokuun viimeisenä maanantaina.

Aurelius näki hänet ensin. Poika kiljui “Isä! Vieras!” ja ryntäsi alakertaan ennen kuin Aberforth ehti torua häntä sisällä huutamisesta ja Golby-paran pelästyttämisestä.

Hän ehti kuitenkin ovelle ennen Aureliusta, ja käski marisevaa poikaa etsimään itselleen jotain tekemistä. Nainen luultavasti keräsi hyväntekeväisyyteen tai jotain sellaista. Pubi oli maanantaisin kiinni, joten asiakaskaan nainen ei voinut olla.

Hän avasi oven ja oli juuri aikeissa kysyä, miten voisi auttaa, kun kohtasi naisen karviaisenvihreät silmät, ja samassa unohti, miten puhua.

Rosamund Farrington oli aivan yhtä kaunis kuin kahdeksan vuotta sitten, seitsemäntoistavuotiaana. Hänen silmäkulmissaan oli pieniä ryppyjä ja vihreiden silmien alla tummat varjot, mutta hymy oli se sama, jonka Aberforth näki joskus unissaan.

“Aberforth”, hän sanoi hyvin hiljaa. “Minä–”

Sitä pidemmälle Rosamund ei päässyt, eikä Aberforth osannut auttaa. He seisoivat siinä katselemassa toisiaan, kunnes heidän takaansa kuului ärtynyt ääni:

“Isä, täällä on kylmä ja Golby ei anna minulle toista keksiä!”

7. Joskus



Joulu tuli ja meni, vuosi vaihtui, eikä Eemil tullut. Ei hän kai päässytkään, kun matka oli niin pitkä ilman järven suomaa oikoreittiä.

Kun järvenselkä jäätyisi...järvenselkä jäätyisi...

Kyllähän se lopulta jäätymään lähti, vaan tulisiko Eemil enää kotiin käymään ennen kuin opinnot Viipurissa päättyivät? Tuskin hän enää tulisi, mietti Alvari, nyt kun aikaikkuna oli sulkeutunut.

Mitään ei ollut kuulunut, ja Alvari uskoi vallan unhoittuneensa. Ehkä joskus ensi elämässä, hän mietti katkerana talviyön pimeydessä. Kenties hän Annukan saisi?

~

  Eräänä helmikuun aamuna Alvari katsoo järvelle, ja se kimmeltää tuhansien jalokivien lailla. Jää on saanut tuoreen, koskemattoman lumipeitteen, ja se heijastaa kevätauringon kultaisia säteitä. Vaan mikäs möhkäle se siellä oikein on? Sehän liikkuu, liekö susi jäitä ylittää.

Möhkäle tulee likemmäksi, ja Alvari silmiään varjostaa. Ei – kyllä se on ihminen, joka siellä yksin taivaltaa tuohireppu selässään. Hän kiirehtii lumen peittämälle laiturille tähyilemään, ja yksinäinen vaeltaja tulee hiljaa lähemmäksi.

Lopulta Alvari tunnistaa tutun kävelytyylin. Se on Eemil.




~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

A/N: 150 sanaa. Hehee, avoin loppu. Tässä olisi paljon lavennettavaa, mm. miksi Eemilistä ei ole kuulunut mitään, mitä Viipurissa tapahtui, mitkä ovat Eemilin tunteet Alvaria kohtaan ja heidän tulevaisuutensa…Ja ehtikö Alvari heilastella Annukan kanssa!  Mutta jätän nämä lukijan tulkittavaksi