4. (Spurttiraapalesana sekä Ficlet300 omavalintainen sana 269: jännite. Juliet Jonesin Sydän: Romantikko. 350 sanaa.)


Jill ja Harmonica tottuvat valvomaan yönsä Cheyennen vuoteen vierellä vuorotellen toisen nukkuessa McBainin tyttären vuoteessa. Talossa olisi kolmaskin makuuhuone, jonka McBainin pojat ovat jakaneet, mutta toisen sängyn laittaminen on tuntunut tarpeettomalta, kun he eivät kuitenkaan nuku samaan aikaan. Lisäksi Jill huomaa nopeasti, ettei Harmonica nuku kuin muutaman tunnin kerralla. Usein hän ehtii keittää liedellä pannullisen kahvia ja juoda Jillin kanssa kupilliset ennen auringonnousua, kun Cheyenne nukkuu.

Päivien kuluessa Harmonica ja Cheyenne näkevät Jillin yhä useammin niin, että hänen tukkansa on vapaana ja kasvonsa pesty puhtaaksi meikistä, jota hän mielellään pitää talosta poistuessaan. Häntä ei häiritse näyttäytyä heille niin, mutta hänen on laitettava meikkinsä ja hiuksensa heidän katsoessaan, koska tietysti ensimmäiselle rouva McBainille aikanaan kuulunut peilipöytä on suurimmassa makuuhuoneessa.

Jill tuntee heidän katseensa melkein enemmän kuin näkee ne. Hän ei ylläty – kumpikaan heistä ei vaikuta sellaiselta mieheltä, joka olisi koskaan nähnyt naisen laittautuvan tai suonut ajatustakaan sille, kuinka se käy. Heidän uteliaisuutensa hellyttää Jilliä, vaikkei kumpikaan kysy häneltä mitään.

Mutta katseissa on muutakin. Jill ei ole tottunut kiinnittämään sellaista huomiota niin huolittelemattomana.

Hän huomaa pitävänsä siitä aika lailla.

Häntä vain hämmentää, koska vaikka Cheyenne on katsonut häntä alusta asti peittelemättä kiinnostustaan, on Harmonica ollut aivan toista maata. Hän muistuttaa Jilliä eräistä miehistä, joita hän tunsi New Orleansissa asuessaan – pari sellaista oli aikoinaan töissä samoissa bordelleissa kuin hän. Edes repiessään Jillin mekonrinnusta auki Harmonica ei koskenut enempää kuin oli välttämätöntä, eikä hänen katseensa vaellellut hänen tunkeuduttuaan Jillin huoneeseen Jillin ollessa kylvyssä. Hänellä oli tietysti muutakin mielessään, mutta Jillin kokemuksen mukaan se ei estä miehiä katsomasta. Harvoin koskemastakaan.

Mutta olkoon Harmonica mitä hyvänsä, Jillkin on vain ihminen. Totta kai häntä kutkuttaa. Harmonican katse on niin – intensiivinen.

”Näkyykö jotain kiinnostavaa”, Jill kysyy olkansa yli saatuaan hiuspinninsä kiinnitettyä.

”Paljonkin”, Harmonica sanoo. Hän hymyilee, ja vaikkei hänestä huou samanlaista vihjailua kuin Jillistä, huoneen ilma on jännitteestä sähköinen. Jill tuntee, kuinka tarkkaan Cheyenne katsoo heitä kumpaakin. ”Sinä olet kaunis nainen, Jill.”

Jill hymyilee Harmonicalle niin kuin on hymyillyt monille miehille, jotka ovat maksaneet siitä hyvästä hyvää rahaa. Harmonica ei ehkä tarkoita sanojaan samalla tavalla kuin ne miehet, mutta Jillkin on vain ihminen.

Joskus on otettava mitä saa.

2. (Spurttiraapalesana sekä Ficlet300 omavalintainen sana 268: muistuttaa. Juliet Jonesin Sydän: Valssi viimeinen. 350 sanaa.)


Lääkäri löytyy, käy ja lähtee, ja jos hän käydessään tunnistaa Cheyennen, ei hän ainakaan ilmaise sitä millään tavalla. Jill on huolissaan siitä, vaadittaisiinko Cheyenneä vastaamaan vanhoista rikoksistaan viimeisimpien etsintäkuulutustensa vuoksi, mutta Harmonica ei usko sen olevan ongelma. Varmasti Flagstonessakin pian tiedetään Cheyennen tuoreimpien rikosten olevan tosiasiassa Frankin käsialaa, eikä Harmonica epäile, etteikö monia muita voisi sälyttää Cheyennen junataistelussa kuolleiden jengiläisten niskoille, Luoja heidän sielujaan siunatkoon.

Cheyenne itse ei voi juuri sen paremmin kuin ennen lääkärin tuloa. Lääkäri ilmoitti uskovansa hänen selviävän, mutta se tieto ei helpota tulehdusta ja polttavia kipuja, jotka pitävät häntä vuoroin unessa, vuoroin valveilla ja vuoroin kuumehoureisessa välitilassa. Harmonica ja Jill pitävät vahtia hänen vuoteensa vierellä.

”Nukkuisit nyt edes vähän”, Cheyenne yrittää sanoa Jillille, kun kello on varmasti yli puolenyön ja makuuhuonetta valaisee vain öljylamppu.

”Ei käy.”

”Ja miksi minut oli pakko kipata juuri tähän? Sinun petisi tämä on, Jill. Olisihan täällä huoneita.”

”McBainin tyttären huoneen sänky on pedattu”, Harmonica toteaa. Hän on valmistellut sen osittain itseään, osittain Jilliä varten, kumpi heistä nyt väsyisikään ensimmäisenä.

”No niin. Olisitte panneet minut sinne”, Cheyenne puuskahtaa.

”Ei tule kuuloonkaan”, Jill tokaisee vastaansanomattomasti, mutta suo kuitenkin Cheyennelle hymyn, johon tämä ei voi olla vastaamatta, vaikka ilme jääkin hiukan huteraksi. Se kuitenkin saa Jillin hymyn vain lämpenemään, mikä puolestaan saa Cheyennen räpyttelemään silmiään hämillisenä ja selvittämään kurkkuaan, mikä nopeasti kasvaa kivuliaan näköiseksi yskimiseksi. Harmonica hakee kupillisen vettä, ja Jill auttaa Cheyenneä juomaan sen.

”Hei, Harmonica”, Cheyenne sanoo hengästyneenä. ”Soittaisit ajankuluksi jotain. Jos tämä perkeleen kipu vaikka hellittäisi sillä.”

”Ei minulla ole enää millä soittaa”, Harmonica muistuttaa häntä. ”Jätin huuliharpun Frankille. Hän ansaitsi sen.”

Cheyenne huoahtaa ja irvistää hieraisten kasvojaan kämmenellä. Häntä puistattaa. Harmonica vetää hänen peitettään paremmin.

”Sitä paitsi kyllä sinun pitäisi muistaa, etten minä ollut mikään kummoinen soittoniekka”, hän sanoo. ”Voi olla terveydellesi parempi juttu, että en soita.”

Se saa hymyn käväisemään sekä Cheyennen että Jillin kasvoilla, koska Harmonica tietää puhuvansa totta. Vaikka Cheyenne kohta taas irvistää ja kiroilee tuskiaan, jokin siinä ei tällä kertaa nostata Jillissä eikä Harmonicassa samanlaista huolta kuin aiemmin. Cheyenne nukahtaa lopulta hiukan ennen nousevan auringon kajoa ikkunassa.

Kukaan ei lopulta nuku McBainin tyttären huoneessa sinä yönä.

Title: Päättymätön jahti
Author: Angelina
Fandom: MCU
Rating: K-11
Paring: Helmut Zemo/John Walker

Summary: “Ja niin uskollinen koira kyllästyy seuraamaan.”

A/N: Tämä raapalesarja saattaa (todennäköisesti) loppuun luomani pöhveliversen näistä kahdesta :'3 Aiemmat osat:

Uusi työnantaja (S)
Palkkapäivä (K18)
Madripoorin yössä (S)
Huoliajatukset (K11)

Haasteet: Spurttiraapale VII ja Ime kappale tyhjiin II (Kaija Koo - Vapaa)

---

---

---

Zemon latvialaisen turvatalon ylelliset huonekalut ovat pölykerroksen peittämät, eikä miestä itseään näy missään.

Walker ei ole yllättynyt, ainoastaan pettynyt, jopa hieman turhautunut. Hän on monet kerrat nauttinut heidän leikistään, aarrejahdista, kuten hän on sitä mielessään nimittänyt, mutta nyt hän on vain väsynyt.

Walker tietää ajatuksen olevan naurettava, mutta joskus hän haluaisi olla muutakin kuin työhevonen. Muutakin kuin kätevä supersotilas, jonka voi kutsua paikalle tarvittaessa - oli tarve sitten hänen voimankäytölleen tai vartalolleen, kumpaa Zemo nyt sattui sillä hetkellä haluamaan.

Paroni käskee ja Walker tottelee.

Tähän asti se on riittänyt mainiosti, mutta nyt ajatus jättää hänet kylmäksi.

Zemo on ehkä huomannut sen, mutta ei vain välitä. Hän tietää, että Walker tekee mitä käsketään. Ja niin hän tekeekin, vaikka tälläkin hetkellä hän haluaisi vain luovuttaa.

Surullisinta kuitenkin on, ettei hänellä ole muutakaan. Ei paikkaa mihin mennä, ei ketään jonka luokse palata. Hänellä on vain sokovialainen paroni, joka käyttää häntä miten ja milloin huvittaa.

Sormenjäljet muhkean nojatuolin pölypinnassa kiinnittävät Walkerin huomion ja keskeyttävät hetkellisesti hänen itsesäälinsä. Hän siirtyy tuolin luo ja huomaa, että sen alle on tiputettu pieni paperilappu.

48°08′21″N, 011°34′49″E
München, Saksa

Walker naksauttaa niskaansa ja vetää syvään henkeä. Heidän leikkinsä on riittänyt tähänkin asti, miksi ei siis riitäisi tästä eteenpäinkin.

---

---

Saksassa Walker päättää tehdä jotakin, mitä ei ole ennen Zemon alaisuudessa uskaltanut.

Hän ei mene suoraan turvataloon johon koordinaatit häntä ohjaavat, vaan päättää kirjautua muutamaksi päiväksi hotelliin. Hän kiertää päämäärättömästi Münchenin katuja, istuu puistopenkeillä, seuraa ihmisten arkisia askareita.

Walker tietää, ettei hänestä enää olisi tavanomaiseen elämään. Hän ei pystyisi viettämään kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja viikostaan merkityksettömässä työssä, eikä hänestä olisi aviomieheksi saati kunnolliseksi perheenisäksi. Eikä hän niitä asioita kaipaakaan.

Mutta hän kaipaa jotakin.

Hän haluaa olla merkityksellinen. Hän haluaa, että hänellä on väliä.
Ja vaikka Walker miten yrittää ajatusta itseltään kieltää, kietoutuu sokovialainen paroni kaikkiin hänen haluihinsa.

---

---

Münchenistä löytyneet koordinaatit johdattavat Walkerin newyorkilaiseen hotelliin, jossa Valentina Allegra de Fontaine muutamia vuosia sitten juhlisti häntä tiimiinsä liittyneenä supersotilaana.

Siitä tuntuu olevan jo kokonainen elinikä aikaa, eikä Walker kyseistä hotellia muutenkaan juhlallisuuksista muista.

‘Tänään on palkkapäiväsi, John.’

Hotellin työntekijä ojentaa huoneen avaimen Walkerille sanaakaan sanomatta, eikä hänen tarvitse katsoa huoneen numeroa osatakseen perille.

Viides kerros.

Hengitys kiihtyy hieman, vaikka hän yrittääkin pysyä tyynenä. Zemo on leikkinyt hänen kanssaan tavanomaistakin pidempään, eivätkä hänen odotuksensa ole korkealla. Siitäkin huolimatta Walker tuntee kämmeniensä hikoavan, kun hän viimein saa tutun oven auki.

Huone on tälläkin kertaa hämärä ja kun mistään ei kuulu Zemon hyräilyä, Walker päästää pidättelemänsä hengityksen hitaasti ulos keuhkoistaan.

Pettymys pettymyksen perään.

Makuuhuoneen verhot on vedetty kiinni ja huone on pilkkopimeä, mutta Walkerin kävellessä sisään sängyllä lojuva puhelin pärähtää soimaan.

Tuntematon numero, tietenkin. Walker painaa vihreää luuria ja nostaa puhelimen korvalleen.

“Sotilas”, Zemo sanoo hiljaa. “Olet ollut kärsivällinen.”

---

---

Walker pysyy uhmakkaasti vaiti, vaikka Zemo selvästi odottaa reaktiota. Hetken aikaa linjan molemmissa päissä on hiljaista, kunnes Zemo naksauttaa kieltään.

“Ja niin uskollinen koira kyllästyy seuraamaan.”

Äänestä kuultaa pettymys, mikä yllättää Walkerin. Hän on ajatellut olevansa Zemolle lähes yhdentekevä — loistava apuri kun fyysistä voimaa tarvitaan, ja erinomainen alistettava kun lihalliset halut kaipaavat tyydytystä — mutta muutoin täysin korvattavissa hetkenä minä hyvänsä.

Kenties asia ei olekaan niin mustavalkoinen.

Walker vetää syvään henkeä ja laskee viiteen, ennen kuin avaa suunsa.

“Haluan, että…”

Ei, Walker ei halua. Hän käskee. Kerrankin se on hän, jolla on ohjat käsissään.

Hän selvittää kurkkuaan ja jatkaa, ennen kuin Zemo ennättää väliin.

“Riisuudu ja mene makuulle.”

Walker voi melkein kuulla Zemon kulmien kohoavan ja hän itse pidättää hengitystään.

Hän ei tiedä, mistä sai kerättyä rohkeutensa rippeet, mutta häntä kaduttaa heti. Tämä ei voi mennä kuin pahasti pieleen. Zemo nauraa hänelle, unohtaa hänet tyystin, korvaa hänet jollakin mitättömyydellä, joka ei ansaitse —

Puhelimen toisesta päästä kuuluu hetken aikaa kahinaa, sitten pieni tyytyväinen murahdus ja lopulta Zemon ääni, astetta matalampana kuin aiemmin.

“Mmh… Entä sitten, sotilas? Mitä haluat minun tekevän?”

Walker nielaisee äänekkäästi ja tasaa hengityksensä. Tämä on hänen tilaisuutensa.

“Kosketa itseäsi”, hän sanoo niin vakaasti kuin pystyy. “Ja kutsu minua Johniksi.”

---

---

Vanha puumökki näyttää ulkopinnoiltaan vielä aiempaakin huonokuntoisemmalta, mutta tällä kertaa lohdutonta näkyä piristää ikkunassa lepattava valo. Walker astelee epävarmoin askelin mökin kuistille, laskee mielessään tällä kertaa kymmeneen asti, ennen kuin koputtaa oveen.

Sisältä kuuluu hyräilyä — se kirottu Zemon rakastama lammasloru — jonka Walker tulkitsee kutsuksi.

Pienessä tuvassa palaa useampi kynttilä ja huonekalujen pinnoilta on pyyhitty suurimmat pölyt puolihuolimattomasti pois. Zemo istuu muhkeassa nojatuolissa punaviinilasi kädessään ja hyräilee lorun loppuun, tuijottaen samalla Walkeria suoraan silmiin.

Tunnelma nostaa Walkerin niskavillat pystyyn, joskaan hän ei ole aivan varma minkä vuoksi. Puhelimessa hänen oli helpompi teeskennellä olevansa ohjaksissa, mutta kasvotusten Zemon kanssa ollessaan Walker tietää olevansa se, jota viedään ja joka vikisee.

Ja myös Zemo tietää sen.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Zemo laskee punaviinilasin käsistään, nousee ylös ja kävelee aivan Walkerin eteen. Vaikka Zemo on häntä selkeästi lyhyempi, tuntee Walker silti kutistuvansa tämän tumman katseen alla.

“Olet ollut tyytymätön”, Zemo lopulta sanoo niin läheltä, että hänen hengityksensä kutittelee Walkerin kaulaa. “Haluatko irtisanoutua tehtävistäsi, John?”

En, Walker ajattelee heti. Vaikka hänellä on ollut epäilyksensä ja epätoivon hetkensä, ei hän halua luopua tästä.

Zemosta.

Heistä.

Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Mutta hän ei ole valmis sanomaan sitä ääneen, eikä hän usko Zemon olevan valmis sitä kuulemaan. Sen sijaan hän tarttuu Zemoa varovasti leuasta ja kääntää tämän kasvot kohti omiaan.

Suudelma on kaikkea muuta kuin hellä tai hienovarainen — kumpikin käyttää liikaa kieltä ja liikaa hampaita — mutta se tuntuu paremmalta kuin mikään vuosikausiin. Ja kun Zemon suusta karkaa tyytyväinen murahdus, katkeaa Walkerin itsehillintä lopullisesti ja hän pudottautuu polvilleen, tarraten tiukasti toisen lanteista.

“Mm”, Zemo myhäilee ja upottaa sormensa Walkerin hiuksiin. “Sinut on palkittava useammin.”

Walkerin tekee mieli sanoa jotakin. Pahoitella turhautumistaan tai pyytää Zemoa suutelemaan häntä uudestaan, mutta jokainen vähääkään järkevä ajatus katoaa, kun Zemo tukistaa häntä.

Tällä kertaa lähes hellästi.

“Olet ansainnut sen”, Zemo jatkaa. “John.”

---

---

Minun nimeni on Norja. Isäni on vesi. Minä olen meistä nuorin – tai olin seitsemän vuotta. Sitten äiti teki riskin ratkaisun ja yhtyi tulen kanssa. Hän selviytyi raskausajan, mutta kuoli pian synnytyksen jälkeen. Sekin oli paljon enemmän kuin mistä tulen kanssa yhtyneet moharit yleensä selvisivät. Ehkä hänelle oli hyötyä, että hänen edellinen lapsensa oli ollut veden siittämä.

Pidin pienestä asti räiskyttämisestä ja räpiköimisestä ja lopulta uimisesta. Joki, lampi, jopa meri tuntuivat kodilta. Sade ei koskaan kastellut minua läpimäräksi sisarusteni valitellessa, kuinka he saivat kuivatella kaatosateen jälkeen itseään monta päivää. Tulin Talatin tavoin mainiosti toimeen eläinten kanssa. Me hoidimme yleensä kaikkien ratsuja, sillä hevoset ikävä kyllä suhtautuvat kiveen, tuuleen ja ennen kaikkea tuleen varsin epäluuloisesti.

Minä olin meistä kaikista eniten taipuvainen haaveilemaan normaalista elämästä. Siitä, että menisin joskus naimisiin, saisin lapsia, aviomieheni pitäisi minua hyvänä sängyssä. Voisin käydä metsällä kumppanini ja hienojen ystäväpariskuntiemme kanssa. Haleth ja Talat usein nyökkäilivät näille ajatuksille hyväntahtoisesti, mutta Sorail ei ollut yhtä hienotunteinen vaan nauroi katketakseen. Jael haaveili kanssani, vaikka jättikin kaiken tavallisuuteen viittaavan pois.

Tapasinkin matkoillamme monia miehiä. Minä olen viehättävä. En kaunis niin kuin Sorail, mutta villillä tavalla sievä. Neitsyyteni vei ihana, tummatukkainen poika, kun olin neljäntoista. Hän oli muutamia vuosia vanhempi, mutta hyvin hellä. Ja sai isältään selkäänsä, kun tämä kuuli hänen kuksineen luontosyntyisen kanssa. Se suloinen romanssi tyssäsi siihen. Vuodatin kyyneleitä, mutta onnekseni olimme tuohon aikaan vasta aloittaneet vaeltelun ja vaihdoimme maisemaa todella usein. Luulen, että poika meni myöhemmin naimisiin ja viljelee nykyään maata isänsä pelloilla.

Jouduin luopumaan myös toisesta unelmastani elämän realiteettien edessä. Haleth nimittäin selitti minulle kilttiin tapaansa, että aatelisten metsästysseurueissa naiset usein istuskelivat piknikeillä tai jopa siemailemassa teetä kartanojen puistoissa, kunnes miehet toivat saaliinsa heidän ihasteltavikseen. Olisi riippunut hyvin paljon aviomiehestäni saanko edes koskea jouseen sillä ampumisesta puhumattakaan.

Pienenä olin ihaillut kaikkia isosisaruksiani pikkusiskon kiihkeydellä. Etenkin minua kolmetoista ja kahdeksan vuotta vanhemmat Haleth ja Talat olivat vaikuttaneet melkein aikaihmisiltä. Sorailin kanssa olin yrittänyt leikkiä, mutta hän ei edes pienenä koskaan välittänyt lasten jutuista. Äiti oli joskus leikittänyt minua ja suurimman osan aikaa tyydyin mielikuvituskavereihini.

Olin meistä oppimishaluisin. Haleth opetteli sen, mikä oli käytännöllistä, Talatin ja Sorailin kiinnostus oli kapea-alaista ja Jael harjoitteli knoppeja, joilla hämmästyttää, mutta minä halusi tietää kaikesta syyt ja seuraukset ja alkuperän. Se ärsytti välillä kaikkia suunnattomasti ja etenkin Sorail nimitteli minua usein neiti Kaikkitietäväksi. Tiedän, että minusta olisi voinut tulla yliopistolainen, jos vain syntymäkorttini olisi jaettu toisin. Mutta on otettava irti kaikki siitä osasta, jonka on saanut. Kaksikymmentäviisivuotiaana olin jo seikkaillut muutaman ihmiselämän tarpeiksi. Eivätkä meidän viiden seikkailut olleet vielä lähelläkään loppua.

Nimi: Muukalainen
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West)
Genre: Yleisdramaattista hahmotutkielmaa. Ficlet (370 sanaa).
Ikäraja: Sallittu
Päähenkilöt: Frank, Harmonica
Yhteenveto: Mikä ihmeen mies hän oikein on?
Vastuunvapaus: En omista Huuliharppukostajan oikeuksia enkä hyödy tästä yhtikäs mitään.

A/N: Ficlet300 sanalla 128 vuosikymmen. FinFanFun1000 sanalla 574 huuliharppu. Kyllä, kirjoitin tämän ihan sen takia että saisin napattua finitonnista huuliharpun just tälle fandomille ja että voisin naureskella metaforiseen partaani sitten. Tajusin meinaan, että vaikka olen tehnyt Huuliharppukostajasta ficin (S) jo pari vuotta sitten, ja että vaikka olisin ERITTÄIN hyvin voinut napata sen huuliharpun jo siihen, niin jostain syystä en kuitenkaan tehnyt niin.

Anyway. Tämän ficletin inspiraationa on se, että kun elokuvassa Frank kysyy Harmonicalta kuka tämä on, niin Harmonica (jonka nimeä emme saa koskaan tietää muutenkaan) antaa vastaukseksi ainoastaan Frankin aiemmin tappamien miesten nimiä, mikä silminnähden häiritsee Frankia.

---

MUUKALAINEN





Mikä ihmeen mies hän oikein on?

Frank ei pysty karistamaan rauhattomuuttaan, vaikka tietää, että juuri nyt hänen pitäisi ennen kaikkea keskittyä löytämään McBainin akka ja päättää, kuinka hänen kanssaan olisi meneteltävä. Se ärsyttää häntä – hän mielellään ajattelee olevansa tässä vaiheessa elämäänsä tällaisten reaktioiden yläpuolella. Ja lisäksi tässä on jotakin – hän ei osaa aivan sanoa mikä siinä on, mutta hänestä tuntuu, että tähän liittyy jotakin sellaista, mikä hänen pitäisi nähdä.

Selvästi mies ainakin tuntee hänet. Dave Jenkinsillä ja Calder Bensonilla ei nimittäin ollut eläessään mitään yhteistä. Kumpikaan ei tiennyt edes toisen olemassaolosta. He asuivat eri kaupungeissa ja liikkuivat täysin eri porukoissa, kumpikin eli aivan erilaista elämää toiseen nähden. Heidän kaupunkejaan ei yhdistänyt edes rautatie, tai ei yhdistänyt ainakaan niihin aikoihin. Ainoa yhteys miesten välille muodostui vasta Bensonin kuoleman jälkeen – ja se on Frank, niin kuin muukalainen jotenkin tietää. Tietysti Frank tappoi molemmat. Vuosien päässä toisistaan. Bensonista on kulunut ainakin vuosikymmen, Jenkinsistä lähemmäs kaksi. Kukaan elossa oleva ihminen ei tiedä sitä – paitsi ilmeisesti nyt tämä kivikasvoinen paskiainen, jolla on nahkainen iho ja huuliharppu kaulassaan ja joka tuntuu pitävän itseään kovinkin hauskana tyyppinä. Frank ei pidä sellaisista ihmisistä.

Hän ei myöskään pidä siitä, ettei tunne ihmisiä, jotka selvästi tietävät hänestä enemmän kuin pitäisi. Hän on tehnyt hommiaan niin kauan, että on hyväksynyt sen, että maineen kertymiseltä on käytännössä mahdoton välttyä, mutta tällaiset yksityiskohdat häiritsisivät ketä hyvänsä – että tämä muukalainen paitsi tiesi vainajien nimet ylipäätään, myös otti nimet sillä tavalla omikseen. Frankilla on takanaan niin pitkä ura, että hän tunnistaa palkkionmetsästäjän heti sellaisen nähdessään – eikä tämä mies ole palkkionmetsästäjä. Frank näki sen hänen silmistään, ja sitä paitsi – edes kaikkein typerimmät ja kokemattomimmat palkkionmetsästäjät eivät ole niin tyhmiä, että paljastaisivat itsensä kohteelleen tällä tavalla, puhumattakaan siitä että sopisivat tapaamista kohteensa kanssa.

Ei, palkkionmetsästäjä tämä muukalainen ei ole. Mutta se ei auta Frankia paljoakaan. Mies kantoi toki mukanaan asetta, mutta niin tekevät liki kaikki muutkin näillä main. Hänen vaatteensa olivat yhtä huomiota herättämättömät kuin hänen kasvonsa. Missä tahansa muissa olosuhteissa Frank ei pitäisi häntä kiinnostavana. Hän saattaisi pitää tätä jopa harmittomana. Mutta – ne nimet. Ja se tapaamisen sopiminen. Ja nyt, junassa… Frank ei ehkä ole kummoinen bisnesmies, mutta hänkin pystyy mielestään tekemään melko pätevän veikkauksen siitä, mitä asiaa tuollaisella miehellä voisi olla hänelle.

Ei mitään hyvää.