Ficin nimi: Muinainen suola janottaa
Kirjoittaja: Minä taas
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: k-11
Mukana: Adam, Angel & Husk (taustalla pienoinen Lucifer/Adam?)
Genre: Elämänviipale, Sinner!AU

Summary: “No te kaksi olette ihan vitun muinaisia!”

A/N: Tämäkin teksti on roikkunut puolivalmiina jo iät ja ajat, enkä oikein tiedä, miksen jaksanut aiemmin viedä tätä loppuun. Kai tämä oli sellainen, joka tarvitsi pöytälaatikkoviikon tuekseen. 😄 Kiva oli myös miettiä sinner!AU:ni aikajanalla sellaista ajankohtaa, jossa Lulu ja Adam eivät vielä ole rakastuneet ja löytäneet yhteistä säveltä (muutaman vuoden ja pitkien keskustelujen jälkeen). 😁



***



“Kyllä on maireaa poikaa”, Angel Dust myhäili, kun Adam istahti baaritiskin ääreen. “Vaikea arvata, kenen viestiin menit juuri vastaamaan.”

“No mitä? Minä hoidan tässä bisneksiä!” Adam tuhahti, vaikka tiedostikin saamansa viestin nykäisseen hänen suupieliään ylöspäin. “Ja minkä minä sille voin, että arvon herra isoherra on jutuista samaa mieltä?”

“Kunhan tekee mieliksi, jotta pääsee kanssasi vähemmällä”, Husk hymähti kuivasti.

“Kyseletkö paljonkin kunkun mielipiteitä? Vaikutat sata kertaa enemmän tyypiltä, joka vaan tekee eikä meinaa”, Angel tuumasi.

“Näin on”, Adam tokaisi leukaansa rapsuttaen. “Lucikin sen tietää, että paras antaa minun päättää, jotta jotain tapahtuu.”

“Tykkäätkin niin kovasti, kun majesteetti vähän kehaisee”, Angel virkkoi kulmiaan kohotellen.

“Phah, kuka muka ei kehuista tykkää? Sitä paitsi ideani nyt vaan tapaavat olla sitä parasta kuningasluokkaa!” Adam tuhahti, ja hänen virneensä leveni, kun Luciferin uusin viesti kilahti perille. Hän unohtui lukemaan sitä ja havahtui, kun Angel pukkasi häntä kylkeen.

“Ihan hiton herttaista, miten muinainen suola janottaa noin. Eikö vaan, Husk?”

“Onhan se.”

“Eikä janota!” Adam ärähti. “Ja miten niin muinainen?”

“No te kaksi olette ihan vitun muinaisia!” Angel heitti hymyssä suin.

“Vitut ollaan.”

“Mm-hm. Oliko se peräti toissapäivänä, kun menit röhöttämään sille majesteetin vitsille, jota kukaan muu ei tajunnut?” Husk pisti väliin. “Sille, jossa oli juttua raudasta ja niistä fili... mitä ikinä olivatkaan.”

“Filistealaisista”, Adam tarkensi kuivakkaan sävyyn, vaikka vitsin muisteleminen naurattikin. “Mitä sitten? Se oli ihan vitun hyvä!”

“Varmaan oli, kun kukaan muu ei tajunnut”, Angel tyrskähti. “Vain te kaksi Luciferin kanssa kuunvalossa...”

“Mitäs olette tuollaisia sivistymättömiä urveloita.”

“Herra isoherra ainakin tiesi yleisönsä hyvin”, Husk myhäili ja vaihtoi Angelin kanssa silmäyksen, jonka Adam tulkitsi ärsyttävän tietäväiseksi.

“Totta kai tiesi!” hän murahti takaisin. “Kyllähän se minut tuntee.”

Adamin ei ollut tarkoitus sanoa viimeisintä kommenttiaan ääneen, mutta minkäs teki.

“Myönnä pois, että vähän kiinnostaisi”, Angel kehotti hymyssä suin.

“Mikä?”

“Et ole niin idiootti, että minun pitäisi tavata se sinulle.”

“Vitut”, Adam vastasi puisevasti irvistäen, mutta ulospäin osoitettu välinpitämättömyys ei estänyt hänen ajatuksiaan vaeltelemasta.

Vai että muinainen suola.

Viime aikoina Adam oli huomannut kiinnittävänsä huomiota olemukseensa Luciferin ollessa paikalla. Majesteetin valkopukuisen, suurella hatulla silatun siluetin ilmestyttyä hänen näkökenttäänsä Adam oli vaistomaisesti kohentanut ryhtiään ja esiintynyt tavallistakin polleampana.

Eikä sekään ollut kaikki, Adam myönsi pitkähköin hampain itselleen. Luciferissa oli jotain äärettömän kiehtovaa, oli ollut aina. Tapa, jolla tämä katsoi häntä taivaansinisen lempeyden sijaan tulenpunaisella terävyydellä herätti Adamissa kihelmöivää uteliaisuutta. Enkelimäiset piirteet olivat kaventuneet miltei olemattomiin, mutta kiistaton karismaattisuus, se oli tallella.

Voi miten se olikin tallella.

“Miten outoa sekin olisi, jos minä... no...” Adam tuhahti enimmäkseen itselleen, eikä äkkiä tiennyt miten lopettaisi lauseensa. Mitä hän oikein höpisi?

“Ei olisi yhtään!” Angel tarttui hänen naurettavaan pohdintaansa. “Sen kuin seuraat sydäntäsi!”

“Ai jessus miten imelää.”

“Ja esittele vaikka puutarhaasi kunkulle!”

“Minä olenkin, monta kertaa!”

“Uuuu. Onko tykännyt?”

“Totta kai se – voi vittu teidän kanssa...” Adam ärähti tajutessaan kavereidensa naamatauluista, ettei puhe ollut suinkaan hotellin puitteista.

“No mikä ettei, murtaisi jäät tehokkaasti! Sitä paitsi eiköhän rakas Luci ole jo nähnyt kaiken ujostelun arvoisenkin?” Angel virnisti ärsyttävästi.

“Siitäkin huolimatta ideasi on ihan syntymäpaska”, Adam tuhahti takaisin. “Eikä me olla koskaan oltu sellaisissa puutarhaväleissä!”

“Jos se on nyt vaan ajan kysymys?” Angel hymähti ovelasti. “Uusi elämä ja uudet mahdollisuudet?”

“No en tiedä.”

“Mutta ei trimmatun puutarhan kanssa koskaan mene mönkään”, Angel virkkoi ja silmäsi hänen reisiään vihjaavasti. “Onko trimmattu, sarvipää?”

“Phah, totta vitussa on”, Adam tuhahti samanaikaisesti ärsyyntyneenä ja ylpeänä. “Vehje näyttää sitä paitsi isommalta, kun ei ole mitään saamarin viidakkoa haaroissa!”

Adam saattoi aavistaa ennen ympäri kääntymistäänkin, että Lucifer tyttärineen oli juuri kävellyt aulaan ja kuullut hänen puheensa. Kuinkas muutenkaan.

“Ömm, hei vain, kaikki!” Charlie tervehti heitä kiusaantuneesti ja hieman punanaamaisena, mutta Luciferin naamalla häilyi huvittunut hymy. Adamin ei ollut tarkoitus jäädä tuijottamaan Helvetin kuningasta sillä tavalla, mutta muutamassa sekunnissa siitä syntyi outo valtapeli, jossa häviäjä rikkoisi katsekontaktin ensin.

Vai että trimmattu, Adam luki Luciferin viekkaista silmistä.

Näin on, urvelo, hän antoi oman katseensa kertoa. Siinäs kuuli ja olisi voinut nähdäkin, jos –

Äh, eikä olisi. Ei ensinkään.

Vai?

Perhana kun oli vaikeaa.

Adamia inhotti hävitä ja murtaa katsekontakti Luciferin kanssa, mutta jokin tämän silmissä kiilui aivan liian sykähdyttävästi. Kai hänen oli myönnettävä, että Angelin ja Huskin leukailussa oli jotain etäisesti todenmukaista. Oli suola miten muinaista hyvänsä, se todella herätti Adamissa outoa janon tunnetta, jota hän ei ollut varautunut käsittelemään.

Hänellä lieni rutkasti vakavaa keskusteltavaa itsensä kanssa. Ja ehkä Luciferinkin.

Minä olin tyyppi, joka katsoi kauhuleffoja liian nuorena ja aika paljonkin, vaikka niistä jäi pitkäaikaista harmia. Meni aika kauan ennen kuin viisastuin, enkä enää katsonut. Maku ei varsinaisesti muuttunut, mutta järki rupesi juoksemaan. Musta itseasiassa tuntuu, että makuni on jämähtänyt sinne 2010 vuoden puolin ja toisin (Avatar, Inception, Elämäni seinäruusuna, Unelmien pelikirja, Nälkäpelit, Nolanin Batmanit, Sweeney Todd, Ridley Scottin Robin Hood, Footloose, Transformers, ensimmäinen Avengers ja niiden aikojen Marvelit...joitain mainitakseni...), eikä enää kiinnosta kuin katsoa uudestaan vanhoja lemppareita tai sillon 2010-luvulla katsomatta jääneitä, ettei uudet herätä juuri suurtakaan kiinnostusta... elleivät sitten ole animea. Toki tykkään myös vielä vanhemmista elokuvista, että en tiedä, enkö jotenni osaa ottautua enää elokuviin, vai mikä hiertää. Ei sillä, että katsoisin elokuvia nykyisin juurikaan... mutta... Uusia (jos ei lasketa animea!) olen katsonut Toven (2020) ja Barbien (2023), jotka tähän hätään edes muistan. Siis K-pop Demon Huntersin (2025) lisäksi, jota sekoilin pari viestiä aiemmin! Se lienee uusin katsottu? Ja katsoinhan minä sen Rohirrimin sodan (2024) ihan elokuvateatterissa! Mutta nyt, jos menen Finnkinon sivulle, aika vähän taitaa olla kiinnostavia edes tarjolla...

Jännä, että zombeille tuli loppu, mutta onneksi on paljon muitakin elokuvia rosegold!

Olen tässä itse asiassa lukemassa kirjaa "This is not a test", mutta tulin nyt tänne topiciin, kun ajatukseni liittyy enemmän elokuviin. Joskus parikymppisenä rakastin zombie apocalypse-tarinoita tyyliin 28 päivää myöhemmin. Nykyään olen jotenkin liian herkkä niistä nauttimaan  En oikein tiedä mikä tuossa on. Pidän kyllä edelleen tummemmista teemoista, kauhusta ja jännäreistä, mutta zombiehommat menee yli.

Onko joku muu huomannut elokuvamakunsa muuttuneen jollain lailla iän myötä?

Mielettömän aurinkoinen helmikuun aamupäivä on varmasti oikein hyvä hetki hypätä jouluisiin tunnelmiin. Olen nyt alkuvuodesta vihdoin ryhtynyt kuuntelemaan Scherlock & Co.:ta, mutta tähän joulujaksoon asti en ole vielä päässyt. Mutta oon siis tykännyt kyllä! Alkuun en meinannut päästä yli siitä, miten hämmentävän martinfreemanmaiselta Johnin esittäjän ääni kuulostaa. Mitääää! Vaikka tämä John onkin varsin omanlaisensa, kuten myös tämä Sherlock, silti he vähän limittyvät BBC-version kanssa.

No niin, nyt sitten tähän ficciin! Olipas jotenkin suloinen tunnelma. Hanhen peräsuoli herätti hilpeyttä, miten näillä aina tuntuukin olevan jotenkin vähän, ööö, ei niin kovin eleganttia tämä heidän rikostenselvittelynsä. Tykkäsin myös siitä, miten Sherlock toisaalta seurasi Johnin esimerkkiä ja omaksui esimerkiksi tavan kehua lahjaa, mutta oli kuitenkin tässä pusuasiassa aloitteellinen. Sydäntä lämmitti myös erityisesti Johnin kutsuminen Johniksi, koska tämä hieman surettaa itse kuunnelmassa. Mutta jospa se John kuultaisiin sielläkin lopulta!

Rouva Hudson eli Mariana on kuunnelmassa hänkin tosi mainio tyyppi, ja nauratti tuo keskustelu siitä, että miksi sitä nyt oikein pitäisi kutsua. Juu ehkä ei rouva Scherlockiksi :'D Erinomaista, että korvaava lahja löytyi Marianan sängystä ja että katumuusikkokin (jonka kajautukset naurattivat joka kerta) lopulta hiljeni.

Löydät näiden kahden välille aina niin toimivan dynamiikan dialogiin, kaikissa eri todellisuuksissa! Ihanasti toimivat myös tällaisina vähän sanavalmiimpina ja suorasukaisempina tyyppeinä. Kiitos tästä ja siitä, että otit tämän joulukalenterista talteen meidän hieman myöhässä olevien lukijoiden iloksi. <3

sugared: paljon kiitoksia ihanasta kommentistasi! 🥰 Toivon että tämä helmikuinen toisi jonkinlaista kivaa tunnelmaa ankeuden sijasta. ❤️

---

3. Helmikuussa saaristossa

Rantakivikon kohdalla jää hieman pintarätisee, mutta muuten se vielä kantaa vaikka hevoskärryllisen ja saaristolaisjääkävelytapahtuman verran.

Helmikuu on talven kuolo, mutta ei luonto koskaan todella oikeasti kuole. Aikansa tultua se herää ja syntyy uudelleen muuttolintujen paluuna, silmuina ja versoina. Eikä se katso kelloa, vaan aika katsoo luontoa.

Toivon että liian kiireiset pajunkissat tarkenevat vielä viimeiset lumet ennen lopullista sulaa.

Kiillotin ja hioin laiturin nokalta eilen jään peilikirkkaaksi repaleisesta kuurasta ja sangollinen vettä sai jäätyä itsetehdyksi luistinradaksi tähtirikkaan yön aikana. Retkiluistinterien narina ja naurusi tuo mieleen ystävänpäivän rusettiluistelun ja kaikki talven yhdessä koetut riemut.

Aurinko paistaa päivä päivältä kirkkaammin ja pidempään saaden jään ja kinokset kimaltelemaan luonnon luomin hopeakonfettein. Vaahdotettu soijakaakao lämmittää ruumista ja mieltä.

Ei ole hätää.

Kaikki on hyvin.