Nimi: Jouluyö, jaettu yö
Kirjoittaja: Sisilja
Ikäraja: S
Fandom: Sherlock & Co.
Paritus: Sherlock Holmes/John Watson
Tyylilaji: Humoristinen söpöstely
Vastuuvapaus: Sherlock & Co. -kuunnelman oikeudet kuuluvat muille tahoille kuin minulle. En saa tästä fikistä rahaa.
Varoitukset: Fikki sisältää mainintoja erilaisista asioista eläimen ahterissa. :')

Yhteenveto: Mitä antaa joululahjaksi kumppanille/kollegalle/ystävälle/kämppäkaverille, joka ei osaa arvostaa arvokelloja?

Alkusanat: Tulipa Finin joulukalenteriin kirjoitettua viime vuonna myös tällainen fikki, joka tarjoaa pikkuisen tutustumisretken hauskaan, vetävään ja hirmuisen viehättävään Sherlock Holmes -versiointiin, nimittäin kuunnelmasarjaan nimeltä Sherlock & Co. Sarja sijoittuu nykyaikaan eli 2020-luvun Lontooseen, ja sen noin puolituntisissa jaksoissa ratkotaan Conan Doylen alkuperäistarinoista tuttuja, moderniin muotoon muovattuja tapauksia. Itseäni kovasti kutkuttaa, kuinka ilmiselvästi sarjan luoja on tykännyt BBC:n Sherlockista, sen verran samaa fiilistä näissä päähenkilöissä on! Toki erojakin löytyy, Paul Waggottin esittämä John on esimerkiksi pehmeämpi ja paljon puheliaampi kuin BBC-vastineensa. Harry Attwellin näyttelemä Sherlock puolestaan on paitsi tutunkuuloisen matalaääninen (!) ja edelleen valloittavan eksentrinen, myös tunnustetusti autismikirjolla sekä queer. Ennen kaikkea Johnin ja Sherlockin välinen suhde on kovin ihana, hauska ja sopivan kitkainen mutta oikein lämminhenkinen, juuri sen tuntuinen kuin Holmes ja Watson -hahmoilla parhaimmillaan on. <3

Joulujaksossa The Blue Carbuncle John kehotti kuuntelijoita levittämään podcastinsa ilosanomaa (tässä sarjassa John ei bloggaa vaan pitää podcastia!), joten täältä pesee: Tämä ihana sarja jatkuu edelleen ja on kuunneltavissa (maksutta mutta mainoksilla) useammassa eri paikassa, esimerkiksi Spotifyssa ja Youtubessa (linkit vievät ekaan jaksoon Mr. Sherlock Holmes, sarjan ikäraja on arvioni mukaan K-11). Seuraamista helpottamaan löytyy sarjan nettisivuilta myös jaksojen alkuperäiset käsikirjoitukset.

Tämä fikki on kirjoitettu edellä mainitun joulujakson inspiroimana, se on yksi tämänhetkisistä suosikeistani. (:

---

Jouluyö, jaettu yö


"Et sitten pitänyt siitä kellosta", Sherlock tuli toteamaan hänen huoneensa ovelle juuri kun hän oli suunnitellut nukkumaanmenoa.

"En minä sitä. Ettenkö olisi pitänyt", John väitti vastaan ja päätti pukea paidan takaisin päälleen. "Se vain. Se todellakin haisee, tuota noin, tiedätkö –"

"Hanhen peräsuolelta."

"Niin no, niin. Niin. Siltä niin."

"Johtunee siitä, että se kello oli hanhen peräsuolessa, vieläpä kohtalaisen pitkään. Mutta se on silti kallis kello, Watson. Eli sinällään oikein arvokas joululahja."

"Joo, niinpä", John myönteli. "Tosi oivallinen lahja. Pitänee vaan viedä se jonnekin puhdistettavaksi ennen kuin rupean käyttämään sitä."

"Minä kyllä yritin puhdistuttaa sen parhaani mukaan."

"Okei, joo. Ehkä se haju siitä sitten… hälvenee."

Sherlock ei sanonut siihen enää mitään, tuijotti vain.

"Mitä?" John tuli kysyneeksi.

"Ei mitään", Sherlock sanoi ja hypisteli vastamelukuulokkeitaan. "Hyvät suojaimet. Kuulen äänesi vain vaivoin."

"Ole hyvä", John vastasi ja hymyili tahtomattaankin. Ei sillä että hän olisi edes pyrkinyt pitämään naamansa peruslukemilla.

"Tosi oivallinen lahja", Sherlock sanoi kuin olisi lausunut opeteltuja vuorosanoja. Tai kuin olisi, no, matkinut häntä.

"Mmm."

"Oletko… pahoittanut mielesi?" Sherlock kysyi ja pudotti kuulokkeensa kaulalleen. "Tai pettynyt?"

"Mitä? Miksi kummassa olisin?"

"Ilmeesi on erikoinen. Ja annoin sinulle ainoastaan sen kellon. Jonka hajua et siedä. Joten on kaiketi ymmärrettävää, jos koet, etteivät nallekarkit menneet nyt tasan, niin sanotusti. Eikö niin tosiaan sanota? Nallekarkeista?" Sherlock pulputti, veti henkeä ja sitten oman ilmeensä todella kummalliseksi. "On myös täydellisen kohtuullista, jos toivot, että rakennan valmiiksi sen halauskoneeni ja käytän jatkossa sitä."

"Tulitko siis… kysymään, että pahoitinko mieleni niin isosti, että kieltäytyisin enää halaamasta sinua?"

"Kutakuinkin", Sherlock sanoi ja naputteli sormillaan hänen oveaan.

Samassa sinnikäs, jumalattoman rahanahne ja yhä ylettömän laulutaidoton katumuusikko heidän ikkunansa alla aloitti taas raikuvan jollotuksensa: "Jouluyöööö, juhLAYÖÖÖÖ!"

"Eiköhän tapeta tuo tyyppi", Sherlock tokaisi ja iski kuulokkeet takaisin korvilleen.

"Vastustaisin edes muodon vuoksi, mutta kokeilin jo suoraa huutamista. Eikä sillä ollut mitään vaikutusta", John sanoi ja huokaisi. "Joten mikä ettei."

"Viskaa häntä sillä kellollasi, ehkä sen lemu on kuolemaksi."

"Eikä ole. Ei se ole niin paha oikeasti. Se haju."

Sherlock mutristeli suutaan mutta siirsi toisen kuulokkeen pois korvansa päältä, selvänä sovinnon eleenä.

"Se on tosi kiva lahja."

"Ajatushan on tärkein", Sherlock jatkoi ja siirtyi katselemaan kattoon.

"Niinpä. Ja olen muuten ihan totta pahoillani, etten yhtään ajatellut. Sinua", John sanoi ja rapsutti niskaansa. "Kun olin lähdössä Saksaan. Vaikka on joulu ja kaikkea. Mutta myös ihan aidosti luulin, ettei se haittaisi."

Sherlock laski katseensa häneen. "Totta kai se olisi haitannut."

"Tajusin", John vastasi. "Vaikkakin vähän jälkijunassa. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, eikö vain? Onneksi mittaamattoman arvokas jalokivi hanhen takalistossa kuulosti heti kättelyssä tapaukselta, jota ei kannattanut missata. Niinpä en nyt myöskään missaa… joulua kanssasi."

Sherlock päästi miettivän äänen. Sellaisen popsahtavan napsahdusmaisen. "Meillä ei ole keksejä. Poistit ne ostoskorista ja kuvittelit etten huomaisi."

"En kyllä edes kuvitellut", John tunnusti. "Mutta ne olivat törkeän kalliita keksejä. Ei meillä ole varaa sellaisiin."

"Meillä?"

"Niin."

"Vai sinulla? Olisit kysynyt niin olisin antanut pankkikorttini."

"Okei. Kysyn ensi kerralla. Tai ehkä voit tarjoutua itse maksamaan."

"Parempi että suoraan kysyt."

"Selvä homma. Kysytään siis suoraan. Haluatko halin, Sherlock?"

Sherlock räpäytti silmiään. "Nytkö?"

"Jos haluat nyt."

Sherlock katseli hänestä vähän ohi ja nyökäytti päätään.

"Okei, tule tänne", John sanoi ja levitti kätensä, ja Sherlock tuli. Istahti hänen viereensä sängylle ja kallisti itsensä häntä kohti ja salli olla halattavana.

"OLKOON SUOOSIOOO SUU-UUR!" kuului kadulta.

"Jos käteni eivät olisi just nyt varatut", John mutisi, "tuolle kaverille kävisi ihan kohta tosi köpelösti."

"OOOLkooon suoOOOsio suuuuur…."

Sherlock kiersi kätensä hänen ympärilleen ja halasi tiukasti takaisin. "Kokeile hengittää oikein syvään."

John painoi päänsä Sherlockin hartialle ja hengitti. Se auttoi vähän.

"KAAAKS VAIN VALLLVEIL ONN PUOOOLISOAAAAAAAH!!"

"Okei, nyt se häiskä aloitti jo keskeltä säkeistöä", John puuskahti. "Varmaan puhtaasti piruillakseen."

"Voin hakea aseen. Tai arsenikkia, jos tahdot suosia hienovaraisuutta", Sherlock ehdotti.

John nauroi. Mutta kun Sherlock ei nauranut, hän kiskaisi päänsä pystyyn siltä varalta että Sherlock olikin tosissaan.

"Vaihtoehtoisesti voin suudella sinua", Sherlock sanoi. "Jos se rauhoittaisi."

"Sellainen taitaa kyllä ennemminkin kiihdyttää", John epäili, kädet yhä Sherlockin selällä. "Mutta eihän sitä toisaalta testaamatta tiedä, eihän?"

Hän kokeili naurahdella vielä vähän. Se tuntui ja kuulosti väärältä.

Sherlock katseli hänen kasvojaan sanaakaan sanomatta.

"SUUURI KOOOITTANUT RIIIEMU ONNN TEILLLL'!"

"Eli voin suudella?" Sherlock varmisti.

"Joo. Voit. Joo."

Sherlock pani kätensä kupeiksi hänen korvilleen ja suukotti häntä lujasti ja lyhyesti suulle. "Hyvää joulua, John."

"Hyvää joulua", John vastasi sanoin, kun ei oikein ollut ehtinyt vastata itse suudelmaan. Eikä hän voinut edes väittää, että suukko olisi tullut miltään osin yllätyksenä. Toisin kuin hänen etunimensä Sherlockin huulilta. Se täristi vähintään samassa määrin kuin pusu.

"MAAASSA RAaaaaUHA MYöÖÖS IHmisilLEEEEE!"

Sherlock taputti häntä olalle, hyppäsi jaloilleen ja singahti selittelemättä toisaalle.

John jäi istumaan sängylleen. Pohtimaan lähinnä, pitäisikö uusinta jaksoa vielä editoida. Ei juuri muuta.

Hetkisen päästä Sherlock palasi kuikuilemaan oviaukkoon kuin kulkulupaa odotteleva, huonoryhtinen vampyyri. "Rouva Hudsonilta ei löytynyt ylimääräistä patjaa."

"Patjaa?"

"Patjaa, patjaa."

"Mitä patjaa? Mitä varten?"

"Jotta pääsisit hieman kauemmas tuosta häiskästä." Sherlock viittasi ikkunan suuntaan. "Yöpymällä minun huoneessani."

"Aivan. Just just."

"Ei olisi pitänyt antaa rouva Hudsonin muuttaa 221A:han. Siellä olisi ollut parisänky."

"Voisitko hei lakata kutsumasta häntä rouva Hudsoniksi?" John pyysi ja koetti olla innostumatta liikaa pelkästä parisänkymaininnasta. "Eihän siinä ole mitään järkeäkään enää, siis sitä vähääkään mitä aluksi. Hänhän on nyt töissä meillä eikä Hudsonsilla. Paremminkin sinun pitäisi kutsua häntä tätä nykyä, tuota noin, rouva Sherlockiksi tai jotain."

Sherlock siristi hienoisesti silmiään.

"Tai ei, ei todellakaan, kuulostaa ihan –" John veti henkeä ja aloitti uudestaan. "Sitä minä vain, että hänen oikea nimensä on Mariana Amextraturra. Tai siis Amexatzurra. Kai. Tai siis – aahh, äh, viinin syytä kaikki, join liikaa viiniä."

"Niin että rouva Hudson on parempi kutsumanimi sinustakin?" Sherlock kysäisi.

"Voi hittolainen, on minulla hänenkin käyntikorttinsa täällä jossain, voidaan luntata hänen sukunimensä siitä."

"Ei tarvitse. Kysytään häneltä itseltään."

"Äähh, ei, eikä kysytä."

"Kysytään samalla, suostuisiko hän vaihtamaan vuoteita. Joululahjana sinulle."

"Mutta hänhän on – ja mitä, missä sinä siis aiot nukkua?"

Sherlock katsoi häntä kuin vähäjärkistä. Tai kuin neurotyypillistä. John ei ollut ihan varma, eikä sillä ollut väliäkään. Hänestä oli tarvittaessa moneen.

"Sinun kanssasi", Sherlock sanoi. "Joululahjana sinulle. Niin kuin jo sanoin."

"Marianan sängyssä?"

"Täsmälleen. Tule nyt."

"Okei, okei, odota vähän –" John sanoi ja alkoi kaivella taskuaan.

"Otetaan loppupullo punaviiniä mukaan ja maskataan täydelliset hymyt naamalle. Kyllä hän heltyy."

John pysähtyi peukalo nauhurinsa pausenapilla. Sherlockin hymy oli sangen leveä ja vetoava, se oli myönnettävä.

"Nauhoitatko sinä?" Sherlockin täydellinen hymy valahti pois kuin märkä maali. "Edelleen?"

Johnia alkoi punastuttaa. "No, tämä vaan jäi, tuota, päälle. Editoin tietty pois kaikki ne, siis, kaikki nämä viimeisimmät… jutut."

"Miksi ihmeessä?"

"No, ajattelin vain että arvostaisit, jos kaiken maailman seuraajat eivät saisi kuulla kuinka sinä... pussaat minua."

"Jos ihmiset kestävät kuulla, kuinka sinulla on nyrkki hanhen perseessä, kestänevät he kuulla vähän muutakin. Hyvä olla monipuolista sisältöä", Sherlock sanoi mutkattomasti ja poistui näkyvistä. "Mihin me jätimmekään sen pullon? Keittiönpöydälle varmaankin."

"Sinne", John huikkasi heikosti. "Siellä on myös suklaata."

"Haa!" Sherlock huusi takaisin. "Olet naisten lämppääjänä näemmä oikein ensiluokkainen, Watson!"

"Juu-huu", John mumisi ja painoi voimalla pausea. "Kuule, Mariana on yhä sukuloimassa."

"Ai. On vai?"

"Jep. Eli sen kuin mennään luvatta lainaamaan hänen sänkyään", John totesi. "Ehkä hän ei edes huomaa."

"Vaihdetaan lakanat ensin", Sherlock sanoi, jälleen hänen oveensa nojaillen. "Nykyisissä ei voi nukkua. Ne ovat käytetyt ja niissä on kuvia kissanpennuista."

"Karseaa", John komppasi ja jätti nauhurinsa ja mikrofoninsa pöydälle.

"Archie saattaisi seota", Sherlock totesi ja taputti sitten reisiään. "Tule tänne, Archie, tule!"

Archie löntysti tohkeissaan pyörimään Sherlockin jalkoihin. Se taisi kissojen sijaan olla ennemminkin sekaisin Sherlockista. Isäntäänsä tullut.

"Hieno poika", Sherlock kehui ja kyykistyi rapsuttamaan Archieta korvan takaa. "Mennään yökylään!"

John sulki suunsa ennen kuin kuola alkaisi valua yhtä näkyvästi.

"Et kai kuorsaa?" Sherlock kysyi tarkentamatta kenelle puhui.

Archie haukahti märästi. John naurahti, ravisti päätään ja lupasi hengittää niin tasaisesti ja hiljaa kuin suinkin osasi.

Katumuusikkokin oli jossain välissä lopullisesti vaiennut, mutta siitä nyt ei ollut tarvis erikseen vihjata Sherlockille.

---

Tutkiskelin listaustasi ja mietin, mitä lukisin seuraavaksi, ja tämän fikin nimi houkutteli mua, vanhaa anglofiiliä, kovasti. Muistan hirmuisen hyvin, missä olin kun kuulin, että Elisabet on kuollut, se oli kauhean pysäyttävä uutinen siitä huolimatta, että hän oli vanha kuin mikä, silti hänet jostain syystä mielsi aina olemassa olevaksi. Tässä fikissähän ei nyt loppujen lopuksi ollutkaan niinkään kyse kuningatar Elisabetin kuolemasta, mutta se oli mielenkiintoinen lisä, ja nimenomaan mielenkiintoinen ja kiehtova teksti tää ilman muuta oli! Mutta tää valitettavasti upotti mun sun uusimman joulufikkisi myötä syntyneen toiveeni siitä, että Abraxas olisi vastustanut vanhempiaan ja sukunsa odotuksia ja onnistunut säilyttämään suhteensa Rheaan. :/ Ehkä jossain on kuitenkin onnellinen AU-aikajana, jossa he saavat olla yhdessä pidempään. <3

Tämä tyyli kertoa hahmoista lehtileikkeiden avulla on kauhean viehättävä! Samoin Hestian ja Gwenogin tulkinnat lehtileikkeistä ja siitä, mitä ne paljastavat heidän isoisoäidistään, oli kiinnostavia. Kiehtovaa, kuinka tässä valotetaan paitsi Maalisvallin suvun historiaa, myös Malfoyn suvun vaiheita. Tykkäsin erityisen paljon siitä, kuinka Hestia ja Gwenog ihmettelivät, miksi Griselda oli säästänyt Septimuksen kuolinilmoituksen ja mitä se mahtoi tarkoittaa, oijoi.

Maalisvalli on kommenteissaan hivenen monisanaisempi: ”Nyt Malfoy on keksinyt syyttää minua kaksinaamaiseksi, kun en kuulemma pidä vampyyreitä arvokkaina, vaikka, hänen sanojaan lainaten, peikot, maahiset ja kaikki muut roskat ovat minusta arvokkainta maailmassa.

Tässä fikissä oli haikeaa tunnelmaa, mutta paljon myös hersyviä kohtia, kuten tämä! Hahaa, voi vampyyrien arvostamisen puute, hirveetä! Hymyilytti myös, että Griseldan puoliso kuoli tehden sitä mitä rakasti, metsästäen vampyyreita! Miten positiivinen tapa muotoilla asia ja aika traagiselta vaikuttava kuolintapa!

Aiemmat kommentoijat olivatkin jo kiitelleet tätä vahvaa huispausfanituksen mukanaoloa, ja mä kiitän kans. Tällainen syntymäilmoitus kyllä kertoo kivasti siitä, mikä ihmisille on elämässä merkittävää:

Ystävällisenä kutsuna ilmoitamme, että esikoisemme HESTIA VESTA JONES kastetaan Godrickin notkon kirkossa 6.12.1961. Tervetuloa juhlimaan yhdessä uutta elämää sekä Henkipään Harpyijoiden nousua liigaykköseksi.

Sentään kutsutaan juhlimaan ensisijassa sitä uutta elämää ja vasta sen jälkeen liigajoukkueen menestystä! x)

Ketään ei voi tuntea kokonaan. Niin Hestia aloittaisi hautauspuheensa. Ketään ei voi tuntea kokonaan.

Tää oli tosi pysäyttävä toteamus. Ja niin totta. Tähän olisi ollut jo tosi voimallista lopettaa fikki, mutta sitten sieltä tuli vielä se tieto Elisabetin kuolemasta. Voi itku. Tuntuu kuin siitä kuulisi taas ekaa kertaa.

Kiitos tästä tosi upeasta fikistä, tän lukeminen oli suuri ilo!

Linne, minäkin tykkäsin kirjoittaa Cedricin isovelimäiseksi, kiva, että olet myös tykännyt. ^^ Nämä kaksi sopivat kivasti yhteen, katsotaan jos tulee vielä heistä kirjoitettua. Kiitos kommentistasi!

Paquette, on kyllä totta, että sisäoppilaitoksessa olisi kamalaa, jos olisi tosi kiusattu, eikä ketään, kenen puoleen kääntyä. No, nyt oli onneksi Cedric. ^^ Kiva kuulla, että molemmat kuulostivat omalta itseltään, Lunaa oli mielestäni haastavaa kirjoittaa. Kiitos kommentistasi!

Fiorella: Kiitos kommentista ja anteeksi, etten ole kiittänyt aikaisemmin!

Sisilja: Olipa vuosisadan yllätys, että valitsit tämän tekstin kommenttilistallesi! Koska olet lukenut myös Oodeja irtosormelle, tää oli kuitenkin ehkä ihan looginen ficci lukea sen jälkeen ja toivottavasti myös helpommin tajuttava, koska siinä kaikki kukoistavan vauvavatsan alkuperät on selitetty tarkemmin. Kiva että luit tän! Kirjoitin Virkehaasteeseen tän tekstin ja toisen tekstin Ronin isovanhemmista ja mun oli tarkoitus laajentaa vielä Hermionen isoäitiin ja julkaista samoilla sanoilla "Isoäiti-trilogia", mutta en sitten ehtinyt. Tää ficci oli sen pyrkimyksen jälkeen vaipunut mulla ihan unhoon!

Hei taas! Täällä minä toivomassa! Tällä kertaa halajan jotakin sinistä ja unenomaista. Tuhkimo, eläimet ja prinsessateema plussaa! <3

-Ansa