Tuoreimmat viestit91
Sanan säilä / Vs: Mohirrim | S | fantasiaficletsarja 4/5
« Uusin viesti kirjoittanut Kelsier 17.10.2025 10:37:21 »Azure: Kiva, kun luit. Kiitos kommentistasi! 
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Sorail oli monella tapaa isänsä tuulen kaltainen. Hänen pitkät hiuksensa olivat lähes valkeat, iho vaalea kuin kuulas omena. Ensin hän oli täällä, sitten tuolla. Hänen pinnansa oli lyhyt ja toisaalta hän oli itsepäinen kuin kiveä vasten käyvä puhuri. Minulle oli tehty heti syntymästä asti selväksi, että minä olin pikkusisko. Sorail ei jakanut minulle omia salaisuuksiaan vaan yritti lähinnä kouluttaa minusta hienoa neitiä. Kun vuosin ensimmäistä kertaa, Sorail sätti minua, kun olin alkanut itkemään veljien edessä. Kunnialliset naiset eivät kuulemma valitelleet vaivoistaan miesväelle vaan tulivat kertomaan asiallisesti toisille naisille, jotka osasivat auttaa.
Jael tapasi kutsua vanhinta sisartaan Sorail Sydämettömäksi, mikä ärsytti Sorailia suunnattomasti. Toisaalta juuri Sorail oli se, joka oli kerran tiuskaissut Jaelille, että tämä oli vain syntymällä tappanut äidin. Kaikessa ylhäisessä ylevyydessään hän oli ollut meistä kaikista eniten äidin tyttö. Miehille Sorail oli jääkylmä – ei siksi ettei olisi pitänyt heistä tai he hänestä, hän vain piti enemmän teoriasta ja ajatuksista kuin käytännöstä. Oleilimme kerran pitkään eräässä kaupungissa ja minä ihastuin kuolettavasti erääseen varattuun mieheen. Menin niin pitkälle, että näytin hänelle kylpevän Sorailin kuten hän oli pyytänyt, jotta hän kiinnostuisi minusta. Sillä kertaa sisko kuitenkin yllätti minut. Mies kuuli kunniansa – ja kunniattomuutensa – alastomalta tuulen jumalattarelta ja pysyi kuulemma sen jälkeen visusti vain sievän vaimonsa vuoteessa. Minulle Sorail sanoi, ettei sellaisen moukan takia kannattanut itkeä.
Me kaksi tulimme parhaiten toimeen metsästäessämme. Sorail jäljitti, minä piiritin ja ammuin jousella ja hän suolisti tikarillaan. Sorail liikehti viehkeästi, kuin vire puiden välissä. Minä enimmäkseen ryömin, mikä oli Sorailin mukaan syynä siihen, että olin aina likainen. Hän meni usein myrskyn aikaan ulos ja istui avoimella paikalla ilman rihman kiertämää. Meissä muissa oli sen verran ihmistä, että me pelkäsimme myrskyä. Sorailissa taas oli niin paljon luottamusta isäänsä, että hän uskoi selviävänsä suuremmastakin tornadosta. Tuuli ei kyllä koskaan vastannut hänen jääräpäiseen kiintymykseensä vaan riepotti häntä yhtä välinpitämättömästi kuin kaikkea muutakin. Toisaalta yksi Sorailin mohirrim-ominaisuuksista oli, että hänen kehonsa söi tuulta. Toden totta hänen vartalonsa sai siitä jonkinlaista ravintoa. Me muut emme voineet hyödyntää elementtejämme niin ja tietääksemme Sorailin kyky oli tuulen lastenkin joukossa ainutlaatuinen.
Jos matkustimme laivalla, Sorail usein kutsui tuulen tai muutti sen suuntaa meille suotuisaksi. Hän viiluutti myös hevosiamme, jos ratsastimme arolla tai aavikolla. Sorail oli lapsista keskimmäisenä jäänyt vähimmäksi äidin huomiosta. Sen vuoksi hän väliin vihasi tätä kiivaasti ja väliin kaipasi kirpaisevasti. Haleth sanoi aina hyvin lempeästi, että Sorail oli hankala luonne. Lapsena hän tahtoi äidin syliin, kun siinä istui joku muu ja sitten, kun tuli hänen vuoronsa, hän kiukutteli ja siirtyi tekemään jotain muuta. Hän oli ainoa meistä, joka oli koskaan lyönyt äitiä. Se oli tietysti ollut vain lapsen läpsäys, mutta oli silti järkyttänyt isoveljiä syvästi. Sorail ei oikeastaan tullut toimeen kenenkään meistä kanssa, mutta silti hän tarvitsi meitä kaikkia. Perhe oli tässäkin tapauksessa pahin ja paras.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Sorail
Sorail oli monella tapaa isänsä tuulen kaltainen. Hänen pitkät hiuksensa olivat lähes valkeat, iho vaalea kuin kuulas omena. Ensin hän oli täällä, sitten tuolla. Hänen pinnansa oli lyhyt ja toisaalta hän oli itsepäinen kuin kiveä vasten käyvä puhuri. Minulle oli tehty heti syntymästä asti selväksi, että minä olin pikkusisko. Sorail ei jakanut minulle omia salaisuuksiaan vaan yritti lähinnä kouluttaa minusta hienoa neitiä. Kun vuosin ensimmäistä kertaa, Sorail sätti minua, kun olin alkanut itkemään veljien edessä. Kunnialliset naiset eivät kuulemma valitelleet vaivoistaan miesväelle vaan tulivat kertomaan asiallisesti toisille naisille, jotka osasivat auttaa.
Jael tapasi kutsua vanhinta sisartaan Sorail Sydämettömäksi, mikä ärsytti Sorailia suunnattomasti. Toisaalta juuri Sorail oli se, joka oli kerran tiuskaissut Jaelille, että tämä oli vain syntymällä tappanut äidin. Kaikessa ylhäisessä ylevyydessään hän oli ollut meistä kaikista eniten äidin tyttö. Miehille Sorail oli jääkylmä – ei siksi ettei olisi pitänyt heistä tai he hänestä, hän vain piti enemmän teoriasta ja ajatuksista kuin käytännöstä. Oleilimme kerran pitkään eräässä kaupungissa ja minä ihastuin kuolettavasti erääseen varattuun mieheen. Menin niin pitkälle, että näytin hänelle kylpevän Sorailin kuten hän oli pyytänyt, jotta hän kiinnostuisi minusta. Sillä kertaa sisko kuitenkin yllätti minut. Mies kuuli kunniansa – ja kunniattomuutensa – alastomalta tuulen jumalattarelta ja pysyi kuulemma sen jälkeen visusti vain sievän vaimonsa vuoteessa. Minulle Sorail sanoi, ettei sellaisen moukan takia kannattanut itkeä.
Me kaksi tulimme parhaiten toimeen metsästäessämme. Sorail jäljitti, minä piiritin ja ammuin jousella ja hän suolisti tikarillaan. Sorail liikehti viehkeästi, kuin vire puiden välissä. Minä enimmäkseen ryömin, mikä oli Sorailin mukaan syynä siihen, että olin aina likainen. Hän meni usein myrskyn aikaan ulos ja istui avoimella paikalla ilman rihman kiertämää. Meissä muissa oli sen verran ihmistä, että me pelkäsimme myrskyä. Sorailissa taas oli niin paljon luottamusta isäänsä, että hän uskoi selviävänsä suuremmastakin tornadosta. Tuuli ei kyllä koskaan vastannut hänen jääräpäiseen kiintymykseensä vaan riepotti häntä yhtä välinpitämättömästi kuin kaikkea muutakin. Toisaalta yksi Sorailin mohirrim-ominaisuuksista oli, että hänen kehonsa söi tuulta. Toden totta hänen vartalonsa sai siitä jonkinlaista ravintoa. Me muut emme voineet hyödyntää elementtejämme niin ja tietääksemme Sorailin kyky oli tuulen lastenkin joukossa ainutlaatuinen.
Jos matkustimme laivalla, Sorail usein kutsui tuulen tai muutti sen suuntaa meille suotuisaksi. Hän viiluutti myös hevosiamme, jos ratsastimme arolla tai aavikolla. Sorail oli lapsista keskimmäisenä jäänyt vähimmäksi äidin huomiosta. Sen vuoksi hän väliin vihasi tätä kiivaasti ja väliin kaipasi kirpaisevasti. Haleth sanoi aina hyvin lempeästi, että Sorail oli hankala luonne. Lapsena hän tahtoi äidin syliin, kun siinä istui joku muu ja sitten, kun tuli hänen vuoronsa, hän kiukutteli ja siirtyi tekemään jotain muuta. Hän oli ainoa meistä, joka oli koskaan lyönyt äitiä. Se oli tietysti ollut vain lapsen läpsäys, mutta oli silti järkyttänyt isoveljiä syvästi. Sorail ei oikeastaan tullut toimeen kenenkään meistä kanssa, mutta silti hän tarvitsi meitä kaikkia. Perhe oli tässäkin tapauksessa pahin ja paras.
Itse luen lanua, mutta olen laiska postaamaan arvioita ym., joten kyllä tämä tsemppaa taas tekemään niitä nostoja, eikä aina lätisemään kirjagram-aiheiden vierestä. Kaikki ei toki someta, mutta kun keskustelua tulisi (mielestäni) käydä myös somen ulkopuolella, tutustua lanuun ja olla kiinnostunut silläKIN tapaa nuorten maailmasta, jos lähipiiriin nyt sattuu kuulumaan lapsia ja nuoria. Vai herääkö jollain ihan päinvastasia ajatuksia? 
