91
Rinnakkaistodellisuus / Vs: Täällä Pohjantähden alla: Virantoimituksia | S | 8/11 19.6.2026
« Uusin viesti kirjoittanut Aladdin Sane 22.06.2026 21:19:40 »9. KESÄ 1940 (VUONNA 1918 TELOITETTUJEN PUNAISTEN HAUTAMUISTOMERKIN PALJASTUSTILAISUUS)
(Ficlet300 vapaavalintaisella sanalla 287 muisto. 275 sanaa.)
”Toivottavasti Koskelan vanha emäntä saa nyt sielulleen rauhan”, Lauri pohtii puoliääneen rinnallaan astelevalle Ilmarille.
”Niin.”
”Minä muistan, kuinka tärkeää hänelle aina oli, että pojat olisivat siunatussa maassa. Hän kävi sen vuoksi pappilassakin.”
”No, nyt he ovat. Eipä heillä muualle ole ollut kiirettäkään.”
Ilmarin ääni on välinpitämättömän kevyt. Lauri vilkaisee häntä terävästi, mutta hänen ilmeestään ei voi lukea mitään. Kohta Lauri päätteleekin, ettei Ilmarin kommentti ole kuin hänelle tyypillistä leikinlaskua. Sopimatonta, kyllä, muttei vihamielistä, ja huomaavaisesti säästetty perhepiirin yksityisyyteen. Sellainen hän on aina ollut.
”Olisin kyllä luullut, että Akselikin olisi halunnut tulla paikalle”, Lauri jatkaa puheluaan. ”Molemmat veljet sentään… ja Halmekin. En tiedä muistatko, mutta hän kutsui joskus itseään Akselin ja Janne Kivivuoren kansalaissedäksi.”
”En muista.”
”Omia lapsiahan hän ei koskaan… mutta siksi onkin sopivaa, että Kivivuori ikään kuin otti sen roolin tänään.”
Hänen mielensä viivähtää haudalle saapuneissa omaisissa. Kukkaseppeleissä ja vakavissa ilmeissä. Silmiään pyyhkivissä perheenjäsenissä, jotka ovat odottaneet tätä päivää yli kaksikymmentä vuotta.
”Kenties ne muistot olisivat olleet Akselille liikaa.”
Ilmari tuhahtaa.
”Sitä minä en usko.”
”Mutta onhan hän rauhoittunut näiden vuosien aikana”, Lauri sanoo. ”Poliittisesti ja yleisesti luonteeltaan.”
”Niinhän sinä sanot, mutta ei niistä punikkihautajaisistakaan ole kuin pari vuotta. Eivät ne muistot ainakaan silloin näyttäneet olevan hänelle liikaa.”
”Muista sentään, että Halmeet olivat myös hänen perheystäviään. Yhden pojista kummit. Ei kaikki ole politiikkaa. Kyllä hän on kypsynyt ja kasvanut… ei se helppoa voi olla… ja nyt kun vielä hänenkin poikansa…”
”Sinä olet aina valinnut uskoa hyvään.”
”Vanhaa emäntää minä eniten ajattelen”, Lauri huokaisee. Hän pysähtyy vanhan ruusupensaan luo ja hypistelee yhtä nahistunutta kukkasta sormissaan. ”Tämä on häntä niin kovin vaivannut.”
Ilmari vilkaisee häntä kasvoillaan ilme, jota on mahdoton tulkita, kun he nousevat kuistin portaita.
(Ficlet300 vapaavalintaisella sanalla 287 muisto. 275 sanaa.)
”Toivottavasti Koskelan vanha emäntä saa nyt sielulleen rauhan”, Lauri pohtii puoliääneen rinnallaan astelevalle Ilmarille.
”Niin.”
”Minä muistan, kuinka tärkeää hänelle aina oli, että pojat olisivat siunatussa maassa. Hän kävi sen vuoksi pappilassakin.”
”No, nyt he ovat. Eipä heillä muualle ole ollut kiirettäkään.”
Ilmarin ääni on välinpitämättömän kevyt. Lauri vilkaisee häntä terävästi, mutta hänen ilmeestään ei voi lukea mitään. Kohta Lauri päätteleekin, ettei Ilmarin kommentti ole kuin hänelle tyypillistä leikinlaskua. Sopimatonta, kyllä, muttei vihamielistä, ja huomaavaisesti säästetty perhepiirin yksityisyyteen. Sellainen hän on aina ollut.
”Olisin kyllä luullut, että Akselikin olisi halunnut tulla paikalle”, Lauri jatkaa puheluaan. ”Molemmat veljet sentään… ja Halmekin. En tiedä muistatko, mutta hän kutsui joskus itseään Akselin ja Janne Kivivuoren kansalaissedäksi.”
”En muista.”
”Omia lapsiahan hän ei koskaan… mutta siksi onkin sopivaa, että Kivivuori ikään kuin otti sen roolin tänään.”
Hänen mielensä viivähtää haudalle saapuneissa omaisissa. Kukkaseppeleissä ja vakavissa ilmeissä. Silmiään pyyhkivissä perheenjäsenissä, jotka ovat odottaneet tätä päivää yli kaksikymmentä vuotta.
”Kenties ne muistot olisivat olleet Akselille liikaa.”
Ilmari tuhahtaa.
”Sitä minä en usko.”
”Mutta onhan hän rauhoittunut näiden vuosien aikana”, Lauri sanoo. ”Poliittisesti ja yleisesti luonteeltaan.”
”Niinhän sinä sanot, mutta ei niistä punikkihautajaisistakaan ole kuin pari vuotta. Eivät ne muistot ainakaan silloin näyttäneet olevan hänelle liikaa.”
”Muista sentään, että Halmeet olivat myös hänen perheystäviään. Yhden pojista kummit. Ei kaikki ole politiikkaa. Kyllä hän on kypsynyt ja kasvanut… ei se helppoa voi olla… ja nyt kun vielä hänenkin poikansa…”
”Sinä olet aina valinnut uskoa hyvään.”
”Vanhaa emäntää minä eniten ajattelen”, Lauri huokaisee. Hän pysähtyy vanhan ruusupensaan luo ja hypistelee yhtä nahistunutta kukkasta sormissaan. ”Tämä on häntä niin kovin vaivannut.”
Ilmari vilkaisee häntä kasvoillaan ilme, jota on mahdoton tulkita, kun he nousevat kuistin portaita.

Tuoreimmat viestit
, mutta Lestatin mielenmaiseman sirpaloitumisen eskaloituminen totaaliräjähdykseen on kyllä myös kutkuttavasti ihan liipasimella.
Väänan nimi on peräisin Venäjän alueelta, mutta jos ei tunne saamelaisia kieliä, niin se ei taidakaan olla kovin selvää muille kuin kirjoittajalle.