96
« Uusin viesti kirjoittanut Yacila 02.10.2026 16:16:46 »
Luku 2 – Havahtuminen
Cantin heräsi tavalliseen tapaansa ennen muuta linnaa. Hän makasi vuoteessaan ja kuunteli rakennuksen hiljaisuutta, joka tähän aikaan aamusta oli lähes täydellinen. Jostakin kaukaa kantautui vartijan askelten tasainen kaiku, mutta muuten koko siipi vaikutti vielä nukkuvan.
Hän nousi vuoteesta, peseytyi, pukeutui ja lähti huoneistosta ennen auringonnousua. Linna oli tähän aikaan aamusta hänen mieleensä. Orjat valmistelivat päivän töitä käytävillä, mutta suurin osa ihmisistä ei ollut vielä hereillä, eikä kukaan pysäyttänyt häntä keskustelemaan tai vaatinut ratkaisuja ongelmiinsa. Hän sai kulkea rauhassa omien ajatustensa kanssa, mikä oli tavallisesti helpotus. Tänä aamuna ajatukset eivät kuitenkaan olleet erityisen miellyttävää seuraa. Edellisen illan keskustelu ei antanut hänelle vieläkään rauhaa.
Orja oli käynyt tavalliseen tapaan sytyttämässä jo tulet takkaan hänen työhuoneessaan. Cantin avasi itse ikkunaluukut ja jäi seisomaan ikkunan ääreen. Sataman suunnalla näkyi jo liikettä ja ensimmäiset savujuovat kohosivat talojen piipuista aamun viileään ilmaan.
Työpöydällä odotti tuttu näky: kolme viestiä kuninkaanlinnasta, kaksi raporttia satamasta sekä tutkimusmuistio, jonka sisältö olisi tavallisesti herättänyt hänen mielenkiintonsa välittömästi. Nyt hän vilkaisi papereita vain ohimennen eikä tuntenut minkäänlaista halua tarttua niihin. Hänen mielensä oli aivan muualla.
Turhautuneena hän soitti orjan paikalle ja pyysi tuomaan itselleen kuumaa maustettua maitoteetä ja jotain syötävää. Orjan poistuttua Cantin poimi kirjan hyllystä ja siirtyi takan ääreen nojatuoliin aikomuksenaan käyttää hetki lukemiseen ennen päivän varsinaisten töiden aloittamista. Hän avasi kirjan, luki ensimmäisen kappaleen, eikä ymmärtänyt siitä sanaakaan. Hän luki saman tekstin uudelleen, sitten vielä kolmannen kerran, mutta ajatukset karkailivat jatkuvasti. Hän sulki kirjan ärtyneenä itseensä ja jäi tuijottamaan tulen liekkejä.
Hän tiesi, että kohta joku tytöistä toisi hänelle aamiaisen. Ajatus olisi ennen ollut täysin merkityksetön, mutta nyt se sai hänen vatsansa kiristymään epämiellyttävällä tavalla. Jos tuo nainen olisi sattunut miellyttämään hänen silmäänsä, hän olisi vielä edellisenä päivänä voinut kutsua tämän palvelemaan kehollisia tarpeitaan.
Hän ei olisi kokenut sitä väkivallaksi tai uhkailuksi. Hän olisi vain ilmaissut tahtonsa tavalla, jonka jokainen orja ymmärsi. Sen jälkeen asia olisi tapahtunut lähes itsestään. Hän olisi saanut mitä halusi, nainen olisi tehnyt kuten tämän kuului ja elämä olisi jatkunut normaalisti. Hän olisi ehkä ajatellut asiaa hetken verran jälkeenpäin, mutta todennäköisemmin ei sitäkään.
Cantin painoi sormensa silmilleen ja hengitti syvään yrittäen jäsentää tuntemuksiaan. Hän ei pitänyt itseään julmana miehenä. Päinvastoin, hän oli jopa ylpeä siitä, ettei käyttänyt väkivaltaa. Mutta mitä merkitystä sillä oli, mitä hän itse uskoi tehneensä, jos nainen ei ollut todellisuudessa uskaltanut kieltäytyä? Kaikki tiesivät, että hänen asemassaan olevan miehen toiveita ei ollut turvallista vastustaa.
Eerikan sanat palasivat hänen mieleensä jälleen kerran.
”Siinä asiassa ei kai tekijän mielipiteellä ole väliä, vaan uhrin.”
Cantin irvisti. Hän oli aina ajatellut vain itseään, omia tarpeitaan ja omaa käsitystään siitä, mikä oli hyväksyttävää.
Levottomana hän nousi nojatuolista ja käveli takaisin ikkunan luo. Kaupunki oli heräämässä kunnolla eloon. Kaduille ilmestyi ihmisiä, satamassa näkyi kalastajia ja ensimmäisiä kauppiaita ja kaikki vaikutti aivan samanlaiselta kuin jokaisena muuna aamuna. Vain hän itse tunsi muuttuneensa. Tai ehkä muuttuminen oli väärä sana. Ehkä hän oli vain nähnyt jotakin, mitä ei enää voinut olla näkemättä.
Ovelle koputettiin. Cantin havahtui ajatuksistaan niin äkillisesti, että oli vähällä naurahtaa itselleen.
”Tule sisään.”
Ovi avautui ja huoneeseen astui tyttö yksinkertaisessa ruskeassa mekossa. Cantin tunnisti hänet hämärästi. Tämä oli yksi linnan orjista ja toi hänelle toisinaan aamiaisen. Tavallisesti hän ei olisi kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Ruoka ilmestyi pöydälle, kuten sen kuului ilmestyä, ja orjat hoitivat tehtävänsä.
Cantin seurasi tyttöä katseellaan. Tyttö kantoi tarjottimen pöydälle ja alkoi asetella astioita paikoilleen ripein, harjaantunein liikkein. Hän oli hieman kumara hartioistaan, kuten moni vuosia fyysistä työtä tehnyt ihminen. Hiuksiin oli ilmestynyt ensimmäisiä harmaita säikeitä ohimoille. Kädet olivat karheat ja pienten vaaleiden arpien halkomat. Ei mitään sellaista, mihin Cantin olisi aiemmin kiinnittänyt huomiota. Tai ehkä hän oli nähnyt kaiken tämän ennenkin, mutta ei ollut koskaan varsinaisesti katsonut.
Tyttö laski höyryävän maitoteen tarjottimelta ruoan viereen pöydälle ja siirtyi sitten kohentamaan takkaa. Koko ajan silmät olivat tarkasti alas luodut. Cantin tarkkaili puoliksi ajatuksiinsa vaipuneena, kuinka tyttö lisäsi puita tuleen, suoristi mattoa jalallaan ja keräsi nurkasta muutaman irronneen puulastun mukaansa.
Tytön liikkeet muuttuivat asteittain jäykemmiksi. Hän vilkaisi Cantinia muutaman kerran alta kulmain, aivan kuin yrittäen arvioida, oliko tehnyt jotakin väärin.
Täysin tiedostamatta tytön kiusaantuneisuutta, Cantin yritti ensimmäistä kertaa kuvitella, miltä hänen käytöksensä oli näyttänyt toiselta puolelta tarkasteltuna. Hän tiesi, mitä hän itse oli ajatellut noina hetkinä, mitä oli halunnut ja mitä oli pitänyt luonnollisena. Sen sijaan hän ei tiennyt juuri mitään siitä, mitä toinen osapuoli oli kokenut. Ajatus tuntui sitäkin epämiellyttävämmältä, koska hän oli aina pitänyt itseään tarkkanäköisenä ihmisenä.
Kun tyttö sai työnsä valmiiksi, hän jäi seisomaan oven lähettyville kädet ristittyinä hermostuneen oloisena eteensä ennen kuin puhui. Hänen ilmeessään näkyi varovaisuutta, jota Cantin ei ollut aiemmin edes huomannut tällaisissa tilanteissa.
”’dor, onko sinulla vielä jotakin asiaa minulle?”
Ajatuksissaan Cantin tarkensi katseensa hieman hajamielisenä.
”Mitä?”
Tyttö epäröi ennen kuin vastasi.
”Tarkkailet minua, ’dor.”
”Aivan.”
Cantin vaihtoi painoa jalalta toiselle ja vilkaisi kohti kattoa yrittäessään saada kiinni ajatuksesta, joka oli vielä hetki sitten vaikuttanut selvältä. Lopulta hän sanoi puolihuolimattomasti, enemmän itselleen kuin tytölle:
”Minä vain mietin, että vielä eilen en olisi nähnyt sinua lainkaan.”
Tyttö räpäytti silmiään eikä vastannut heti.
”’dor?”
Vasta silloin Cantin havahtui kunnolla siihen, mitä oli tullut sanoneeksi. Jonkin verran häntä itseään vanhempi orjanainen seisoi epävarmana oven edessä ja hän tajusi entistä vahvemmin, ettei oikeastaan tiennyt tästä mitään. Tyttö oli ollut osa linnan arkea vuosien ajan, kulkenut käytävillä, tuonut ruokaa, siivonnut huoneita ja hoitanut tehtävänsä siinä missä muutkin orjat, mutta hän ei ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan, kuka tämä oli.
”Olet ollut täällä pidempäänkin, etkö olekin, ’ald?”
”Kyllä, ’dor.”
”Kuinka pitkään?”
”Olen suorittanut tuomiotani kahdeksan vuotta. Niistä kuusi olen ollut velhonlinnassa.”
”Et ole syntynyt orjaksi?”
”En, ’dor.”
Cantin nyökkäsi hitaasti. Kuusi vuotta. Hän yritti muistella, mutta ei saanut mieleensä ainoatakaan varsinaista keskustelua heidän väliltään edes oppipoikavuosilta. Hän tiesi tytön kasvot ja äänen samalla tavalla kuin tiesi työhuoneensa kalusteet tai käytävien seinävaatteet: osana ympäristöään, ei yksilönä. Ajatus sai hänet tuntemaan olonsa entistä epämukavammaksi ja ennen kuin hän ehti harkita kysymystään kunnolla loppuun asti, sanat olivat jo ehtineet hänen huulilleen.
”Olenko minä koskaan käskenyt sinua palvelemaan minua sillä tavalla?”
Tytön kasvot jäykistyivät välittömästi.
”Et, ’dor.”
Cantin nyökkäsi mietteliäänä ennen kuin jatkoi:
”Mitä ajattelisit, jos pyytäisin?”
Tyttö tuijotti häntä täysin ymmällään.
”Haluaako Cantindor minun palvelevan nyt?”
”Ei, en halua.” Cantin pudisti päätään kärsimättömästi. ”Haluan vain tietää, mitä ajattelisit.”
Tytön hämmentynyt ilme syveni entisestään.
”En ymmärrä, mitä tarkoitat, ’dor.”
”Mikä siinä on vaikea ymmärtää, ’ald?”
”Jos käskisit, minä tottelisin, ’dor.”
”Niin, mutta mitä sinä itse ajattelisit siitä?”
Tällä kertaa tyttö ei vastannut heti. Hän vilkaisi vaistomaisesti ovea, sitten takaisin Cantiniin, aivan kuin yrittäen päätellä, mitä häneltä oikeastaan odotettiin.
”’dor... en tiedä.”
”Miten niin et tiedä?”
Orja oli ristinyt kädet eteensä niin tiukasti, että rystyset vaalenivat.
”Ei minun kuulu ajatella sellaisia asioita, ’dor. Jos isäntä käskee jotakin, silloin tehdään niin. Ei siinä...” Hän keskeytti ja haki sanoja. ”Ei tytön omilla ajatuksilla ole merkitystä.”
Cantin jäi tuijottamaan tyttöä pitkäksi aikaa sanomatta mitään. Vaikka vastaus ei yllättänyt, sen kuuleminen tuntui silti pahemmalta kuin hän oli odottanut. Tyttö ei yrittänyt peittää mielipidettään tai vältellä kysymystä. Hän ei yksinkertaisesti näyttänyt ymmärtävän koko kysymystä.
Cantin huokaisi raskaasti ja hieroi silmiään sormillaan. Aivan kuin he puhuisivat täysin eri asioista, vaikka käyttivät samoja sanoja. Tyttö seisoi yhä oven vieressä jännittyneenä kuin odottaen moitteita tai käskyä, eikä Cantin ollut lainkaan varma, miten saisi tämän ymmärtämään, mitä oli yrittänyt kysyä koko ajan.
”Kuuntele nyt, ’ald”, hän sanoi tavoitellen jo kärsivällisyytensä reunoja. ”Kyllä minä tiedän, mitä sinä tekisit, jos käskisin. Sitä en kysy. Tarkoitin sitä, mitä ajattelisit. Siitä on varmasti puhuttu tyttöjen kesken.”
Tyttö kurtisti kulmiaan.
”Mistä, ’dor?”
”Minusta. – Siitä, että olen toisinaan kutsunut tyttöjä luokseni. Kyllä te varmasti puhutte sellaisista asioista keskenänne. Haluan tietää, mitä niistä puhutaan.”
Tytön ilme muuttui välittömästi varovaiseksi.
”Minä en tiedä, pitäisikö minun...”
”Tiedät kyllä.” Cantin otti askeleen eteenpäin. ”Ja minä käsken sinua vastaamaan, ’ald.”
Huoneeseen laskeutui epämukava hiljaisuus. Tyttö seisoi liikkumatta ja puristi käsiään yhteen aivan kuten aiemminkin, mutta tällä kertaa eleessä oli hermostuneisuuden lisäksi pelkoa. Hän näytti siltä kuin olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla.
”Vastaa, ’ald.”
Tällä kertaa ääni oli jo terävä. Tyttö sävähti.
”No... joskus siitä puhutaan.”
”Mitä siitä puhutaan?”
Tyttö epäröi.
”Jotkut tytöt ovat olleet helpottuneita, jos kutsu on tullut teiltä eikä joltakulta toiselta, ’dor.”
Cantin kallisti päätään ymmärtämättä täysin, mitä tyttö tarkoitti.
”Miksi?”
”Koska et lyö, ’dor.”
Vastaus tuli niin nopeasti, ettei siinä ollut harkintaa. Cantin jäi tuijottamaan tyttöä. Hetken kuluttua tämä jatkoi vaimeasti:
”Ja koska et yleensä viivytä sitä pitkään.”
”Mitä muuta?”
Kyyneleet nousivat tytön silmiin.
”Jotkut pelkäävät tulla kutsutuiksi.”
”Miksi?”
”Koska ei etukäteen tiedä, mitä tapahtuu. Tai heitä sattuu.”
Tyttö vaikeni hetkeksi, kun ensimmäinen äänetön kyynel vierähti hänen poskelleen. Cantin puristi huulensa tiukaksi viivaksi.
”Tai kuinka usein joutuu käymään.”
Cantin ei tiennyt, mitä vastata, mutta tyttö näytti olettavan, että hänen odotettiin jatkavan.
”Monet yrittävät tehdä kaiken oikein, jotta olisit tyytyväinen, ’dor. Joskus tytöt kyselevät toisiltaan, millaisesta käytöksestä kukin mies pitää. Että osaisi toimia oikein.”
Cantinin vatsaa kouraisi.
”Miksi?”
Tyttö pyyhkäisi poskeaan ja nosti katseensa häneen ensimmäistä kertaa kunnolla. Vastaus näytti olevan hänelle ilmeinen.
”Koska silloin kaikki menee helpommin.”
Cantin ei sanonut mitään. Tyttö jatkoi yhä hiljempaa, aivan kuin jokainen sana olisi ollut vaarallinen.
”Jotkut myös toivovat, ettei heitä huomattaisi lainkaan.”
”Mitä tarkoitat?”
”Etteivät olisi kauniita jonkun silmissä.”
Cantin värähti sanojen osuessa syvälle. Hän oli aina pitänyt omaa kiinnostustaan kohteliaisuutena. Jonkinlaisena osoituksena siitä, että piti toista viehättävänä. Hänen mieleensä ei ollut tullut, että joku voisi aktiivisesti toivoa jäävänsä huomaamatta.
Tyttö vaikeni. Huoneessa vallitsi pitkään hiljaisuus. Tulisijassa puu rasahti ja jostakin ulkoa kantautui pääkaupungin kaukaisia ääniä, mutta kumpikaan ei puhunut mitään. Cantin seisoi liikkumatta katse kiinnittyneenä jonnekin tytön olan ohi näkemättä kuitenkaan mitään ympärillään. Hän yritti sovittaa kuulemaansa siihen kuvaan itsestään, jota oli kantanut mukanaan koko aikuisikänsä, eikä yritys onnistunut erityisen hyvin.
Lopulta hän suoristi ryhtiään.
”’ald.”
Tyttö sävähti välittömästi.
”Niin, ’dor?”
”Huomenna –”
Cantin pysähtyi järjestämään ajatuksensa.
”Huomenna orjien lounaan jälkeen keräät yhteen kaikki ne tytöt, joita... joita olen käyttänyt sillä tavalla.”
Tytön kasvot valahtivat kalpeiksi.
”Ja sitten tulet hakemaan minut.”
”’dor?” tyttö kysyi hennolla äänellä ja räpäytti silmiään.
”Kuulit kyllä.”
”Mutta... mitä minun pitäisi sanoa heille?” hän epäröi pyyhkien silmiään.
”Ei mitään.”
”Mutta miksi...”
”Minä sanoin, että haet minut, ’ald.”
Ääni oli muuttunut jälleen teräväksi. Tyttö sulki suunsa välittömästi.
”Poistu, ’ald.”
Tyttö epäröi, kumarsi nopeasti ja poistui huoneesta. Ovi sulkeutui hänen perässään vaimeasti narahtaen ja Cantin jäi yksin. Hän käveli takaisin tuolinsa luo ja rojahti istumaan.
Pitkän aikaa hän vain istui liikkumatta. Lopulta hän kurottautui ottamaan kupin käteensä. Maitotee oli yhä lämmintä. Hän maistoi sitä automaattisesti, mutta ei pystynyt nielemään kunnolla. Ruokakaan ei kutsunut häntä lainkaan. Hän laski kupin takaisin pöydälle koskematta siihen enää. Nälkä ei ollut kadonnut, mutta ruokahalu oli.
Hän harkitsi jäävänsä vain istumaan ja pohtimaan tapahtumia, mutta hylkäsi ajatuksen. Hän oli ajatellut aivan riittävästi yhdelle aamulle. Niinpä hän nousi, siirtyi työpöytänsä ääreen ja veti tutkimusraportin eteensä. Hän avasi sen päättäväisesti ja määräsi itsensä keskittymään sen sisältöön.
Muoks. 9.10.2026 Muokkasin tätä lukua vielä aika reilulla kädellä.
Muoks. 2 Muokattu 23.10.2026
Tuoreimmat viestit
