3. (Spurttiraapalesana: yö. Ficlet300 212 ponnettomuus. Juliet Jonesin Sydän: Yöllä. 350 sanaa.)


Cheyenneä häiritsee se, miten Jill passaa häntä näin ja huolehtii tällä tavalla hänen puolestaan. Toki osa hänestä on siitä mielissään silloin kun kivulta ja kuumeelta mitään tajuaa, mutta se onkin juuri se osa hänestä, jonka takia hän sai luodista alun perin. Huikentelevainen ja röyhkeä. Cheyenne ei ole koskaan ollut hyvä olemaan kuuntelematta sitä osaa itsessään, ja erityisen hankalaa se on nyt – hän tietää, tiesi jo ennen kuin yritti lähteä, että Jill on kiintynyt häneen. Niin kiintynyt, että se pelottaa Cheyenneä, koska sellaisella naisella kuin Jill ei pitäisi olla mitään tekemistä sellaisen miehen kanssa kuin hän. Ei pitäisi olla mitään tekemistä myöskään sellaisen miehen kanssa kuin Harmonica, mutta Cheyenne on melko varma siitä, ettei Harmonica ole tässä sellaisessa pinteessä kuin Cheyenne. Sillä Cheyenne on myös kiintynyt Jilliin niin syvästi, että se pelottaa häntä.

Niinpä hän koettaa aina huomatessaan hätyyttää Jilliä muualle, eikä onnistu kertaakaan. Harmonica ei lähde myöskään, mutta häntä Cheyenne ei enää usko saavansa hievahtamaan vaikka kuinka yrittäisi. Itsepäinen paskiainen.

”Katsoisit välillä Harmonicaa”, Cheyenne vihdoin sanoo. ”Hänkin on haavoittunut.”

Harmonica katsahtaa Cheyenneä terävästi ja jähmettyy sitten paikalleen Jillin myrskyisän katseen alla.

”Sinäkin – etkä sanonut mitään?”

”Koska tiesit sen jo”, Harmonica yrittää ponnettomasti. ”Siellä saluunassa.”

”Näytä silti”, Cheyenne kehottaa pystymättä piilottamaan vahingoniloista virnettä. Harmonica kurtistaa hänelle kulmiaan, mutta työntää yhtä kaikki takkinsa liepeen kainaloon ja nostaa kiusaantuneena paitaansa, kun Jill näyttää siltä, ettei tottelematta parane jättää. Haava on hyvää vauhtia parantumaan päin, mutta niin vaarallisessa kohdassa, ettei sen voi luulla tulleen sattumalta, ja pahemman näköinen kuin Cheyenne on kuvitellut.

”Et koskaan kertonut, miksi Frankin miehet olivat sinua asemalla vastassa”, Cheyenne huomauttaa, kun Jill pyyhkii Harmonican rintaa kostutetulla harsolla. Harmonican ilme ei paljasta kivun häivääkään.

”Tai miksi yleensä tulit tänne”, Jill lisää.

Harmonica on kauan hiljaa.

”Olin etsinyt häntä kauan. Halusin tavata hänet”, hän sanoo sitten. Cheyenne tuhahtaa. Jillin ilmeessä häivähtää jotain vihamielistä, kun hän päästää Harmonicasta irti.

”Ja minkä ihmeen takia kukaan haluaisi tavata Frankin?”

Harmonica vetää paitansa takaisin alas ja oikoo takkiaan. Cheyenne ehtii jo luulla, ettei hän vastaa, kun:

”Minulla oli aikoinaan veli.”

Harmonican ei tarvitse tarkentaa, mitä hänelle tapahtui. Jill vilkaisee Cheyenneä, eikä Cheyenne voi kuin katsoa takaisin.

Nimi: Uudestaan
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West)
Genre: Post-canon fix-it. Spurttiraapaleita.
Ikäraja: K11
Paritus: kuljemme kohti sellaista omintakeista järjestelyä kuin Harmonica/Cheyenne/Jill McBain
Varoitukset: Alkuperäisteokselle tyypillistä väkivaltaa, erittäin suurpiirteistä ja elokuvalogiikkaista haavanhoitoa sekä epäselvää ajan kulumista, spoilereita 57 vuotta vanhasta elokuvasta
Yhteenveto: Jill hymyilee onnellisesti nähdessään Harmonican, mutta hymy hyytyy heti ja muuttuu järkytykseksi, kun hän näkee Cheyennen.
Vastuunvapaus: Huuliharppukostaja on aivan muiden tahojen kuin meikäläisen omaisuutta. Minä en hyödy tästä mitään.

A/N: Niin siis jos minusta jotain pitää tietää niin se, että fandomini ovat aina tosi tuoreita ja ajankohtaisia (mutta älkää vaan katsoko ficcilistaukseeni). Ei mutta siis ihan oikeesti rakastan Huuliharppukostajaa ihan hirveän paljon ja oon kylvänyt tämän versentapaisen (teen tästä ainakin toisen pätkäkokoelman korkeammalla ikärajalla) siemenet jo joskus pari vuotta sitten, kun katsoessani sitä ties kuinka monetta kertaa kirjoitin ylös että hei mitäs mitäs jos fucked up ouatitw throuple. Ja sitten en kirjoittanut siitä muuten ylös yhtään mitään. Ennen kuin joskus viime vuonna kun se tuli telkkarista ja minä valvoin ties kuinka myöhään koska enhän mää voinut jättää sitä liki kolmen tunnin järkälettä keskenkään (se on oikeesti aika hyvä elokuva, whoda thunkit). Ja siitä mulla kesti vuosi muotoilla siitä minkäänlaista julkaisukelpoista tekstiä, koska hiljaa hyvä tulee ja täsä on ollu vähän kaikenlaista (törkeä kirjoitusblokki muun muassa). Eikä tää ees lopulta oo mitenkään erityisen fucked up tää throuple. Lähinnä tästä kasvaa, niin kuin alkutietoihin merkitsin, omintakeinen järjestely.

Osallistuu seuraaviin haasteisiin: Spurttiraapale VII 6. kierros, Ficlet300 sekä (Haasteita hampaankolossa III:n kautta) Yhtyeen tuotanto III. Spurttiraapaleen ja Ficlet300:n promptit, linkit inspiraationa käytettyihin kappaleisiin sekä sanamäärät on merkitty kunkin raapaleen alkuun. Yhtyeen tuotanto -biisit ovat osin soundtrackeja, tunnelmanluojia ja lyriikkainspoa eivätkä missään nimessä puhtaita songficcejä. Kaikkien kohdalla mulla on joku perkeleen visio, ja oon aina valmis pälisemään niistä jos joku kehtaa olla eri mieltä tai on muuten hämmentynyt

---

UUDESTAAN

---

1. (Spurttiraapalesana sekä Ficlet300 omavalintainen sana 267: paljas. Juliet Jonesin Sydän: Menossa alas. 350 sanaa.)


”Mene pois. Mene pois, en halua että näet minun kuolevan.”

Harmonica katsoo Cheyennen tuskaista ilmettä ja nousee. Hän kääntyy, ottaa muutaman hitaan askeleen kauemmas ja odottaa, kunnes kuulee Cheyennen ruumiin lysähtävän tomuun.

Hän hengittää yhä. Vaikeasti, mutta hengittää kuitenkin.

Junan pilli ujeltaa jossakin lähellä, kun Harmonica nostaa Cheyennen hevosensa selkään. He eivät ole ehtineet pitkälle, eikä Harmonicalla kestäkään kauaa ohjata heidät takaisin McBainin talolle.

Jill hymyilee onnellisesti nähdessään Harmonican, mutta hymy muuttuu järkytykseksi, kun hän näkee Cheyennen.

”Mitä – onko hän kuollut?”

”Tajuton”, Harmonica sanoo. ”Morton ampui häntä, kun hän pakeni junasta. Auta minua kantamaan hänet sisään.”

Yhdessä he saavat Cheyennen sisälle taloon ja petiin, jonka Jill tekee hänelle suurimpaan makuuhuoneeseen. Kun hänet on saatu sänkyyn, Jill riisuu Cheyennen liivin ja paidan niin tottunein ottein, ettei Harmonica edes yritä tarjota hänelle apua vaan siirtyy tuvan puolelle laittamaan padallisen vettä lämpiämään vedellen auki kaapin ja lipastonlaatikon toisensa perään, kunnes löytää puhtaannäköisiä riepuja ja korkkaamattoman viskipullon. Ne saavat kelvata ensi hätään.

”Hänkö siis oli haavoittunut jo ennen – ennen kuin te lähditte?” Jill kysyy hiukan tärisevällä äänellä, kun Harmonica palaa haavanhoitotarpeidensa kanssa.

Harmonica nyökkää. Hän oli huomannut sen heti talolle palattuaan. Ajatellut, että Cheyennellä oli syynsä piilottaa se heiltä. Mutta katsoessaan nyt haavaa paljaalla iholla tietää hän arvioineensa aiemmin oikein – pahaltahan se näyttää, mutta Harmonica tietää nähneensä pahempaakin, varsinkin Jillin ryhtyessä puhdistamaan puoliksi kuivunutta verta haavan ympäriltä. Hän tietää, että ihminen pystyy selviämään paljon pahemmastakin. Mutta pelkästään hänen ja Jillin osaaminen ei välttämättä riitä siihen.

”Menen etsimään lääkärin”, Harmonica ilmoittaa.

Hän saa vastauksekseen vaikerruksen, joka saa Jillin hätkähtämään ja Harmonicankin kohottamaan katseensa. Cheyenne hengittää vaikeasti ja irvistää tuskasta, eivätkä hänen silmänsä tunnu tahtovan pysyä auki, mutta hän pakottaa silti itsensä mulkoilemaan Harmonicaa.

”Enkö minä käskenyt sinua menemään pois?”

Harmonica tuntee hymyn nykivän suupieltään.

”Enhän minä nähnyt sinun kuolevan, vai näinkö?”

”Paskiainen. Olisi pitänyt arvata.”

”Pysy paikallasi”, Jill kivahtaa. Cheyenne tuntuu vasta nyt tajuavan hänenkin olevan siinä. Hän yrittää puhua, mutta ääni tulee ulos surkeana kirahduksena, kun Jill pyyhkii haavan reunaa.

”Minun piti… mennä”, hän huokaa lopulta.

”Ei pitänyt”, Harmonica sanoo. ”Mutta minun piti.”

Niinä hyvineen hän kääntyy kannoillaan ja lähtee etsimään tienoiden lähintä lääkäriä.

Altais, ihanaa, että olit tämän matkassa. ♥ Kanssamustuus on parasta, yhä!

A/N: Vaikka tämä sarja jäikin moneksi vuodeksi unholaan en ole unohtanut ja nyt yritän (lokakuun viimeisenä...) saattaa tämän päätökseensä Haasteita hampaankolossa-hengessä, edelleen mukaillen Kaamoksesta valoon-haastetta. Vaikka mietin koko lokakuun, että lokakuun luku pitää kirjoittaa lokakuussa, se jäi silti viimeiseen päivään. En ehkä ole tyytyväisin tähän, mitä syntyi, mutta tarinan pariin oli hauska palata. Tarkoitus olisi, että saisi marraskuun 3. päivä julkaistua sitten päätöksen, ellei se ole liian kunnianhimoinen tavoite (toisaalta tämäkin luku syntyi viimeisenä päivänä... ja vieläpä juuri ennen nukkua!). Marraskuussa nyt joka tapauksessa.

---

31. lokakuuta 1966

Sirius katseli surullista näkyä, joka silti lämmitti hänen mieltään jollain perustavanlaatuisen syvällä tavalla. Regulus oli vasta pieni lapsi, eikä hän itsekään ollut edes seitsemää vuotta. Nuori Sirius kuitenkin tiesi, että olisi pian jo seitsemän ja seitsemän oli voimakas luku. Kalmanhanaukio ei ollut samalla tavalla kolkko kuin Siriuksen viimeiset vuodet, mutta kolea se oli yhtä kaikki. Se, mitä Siriuksesta oli jäljellä, tunsi vilunväreitä takkavalkeasta huolimatta.

Siitäkin huolimatta, että hän näki, kuinka kuusivuotiaan tarmolla hän tarjosi omasta kurpitsamehustaan pikkuveljelleen. Sinä vuonna Kalmanhanaukiolla ei ollut vieraita, koska Walburga vaati, että Orionin tulisi saada levätä rauhassa. Isä oli sairastellut, äiti pitänyt entistä kovempaa kuria, mutta siinä hetkessä kuollut Sirius ei nähnyt murhetta itsensä tai Reguluksen kasvoilla. Heidän vaatimaton Kurpitsajuhlansa oli heidän omansa.

Tietysti siihen kuului yltäkylläisyyttä, jota kaljuunat tarjosivat, herkkuja ja sen sellaista, mutta Kalmanhanaukiota ei oltu koristeltu, eikä sitä koskaan tultaisi koristelemaan lapsien mieliksi. Sirius katseli, miten Regulus janosi lisää kurpitsamehua pieneltä Siriukselta, juotuaan jo omansa. Sirius, joka katseli sivusta kahta lasta, toivoi että olisi voinut lapsena antaa enemmän Regulukselle.

Ehkä asiat olisivat menneet silloin toisin. Sirius muisteli, miten oli kertonut Harrylle, että Regulus oli lopulta paennut Voldemortin riveistä. Hän ei ollut kertonut sitä, että pieni osa hänessä olisi halunnut pelastaa pojan, joka tässä hetkessä läikytti kurpitsamehut rinnuksilleen.

Pieni, pian jo seitsemänvuotias, Sirius ylpeili isoveljen tarmolla jostakin, jota Regulus seurasi kiinnostuneena. Sirius ei muistanut, mitä se oli ollut, mutta ehkä molemmat haaveilivat jo tuolloin Tylypahkasta. Se oli kuitenkin erottanut heidät.

Walburgan astuessa huoneeseen, Sirius tiesi, että hän haalistuisi pian Kalmanhanaukion kuvasta. Edes kuolleena, hän ei pystynyt seisomaan äitinsä edessä niin, ettei hän olisi luimistellut koirankorviaan. Se toki oli silloin ollut vain mielikuvitusta. Anturajalan aika tulisi vasta paljon myöhemmin ja Sirius oli jo oivaltanut, että hän kulki elämäänsä takaperin. Ja jos nyt oli lokakuu, hän tiesi, että ehkä kaiken loppu todella olisi jo lähellä.

Osa 2


Käytyään nopeassa suihkussa Lehto meni keittiöön etsimään syötävää. Puhelin kilahteli hänen taskussaan ja hän laittoi sen äänettömälle katsomatta viestejä. Hän ei halunnut tietää, olivatko ne Riitaojalta.

Hän penkoi jääkaapista välipalakseen mikropizzan ja irvisti ylemmällä hyllyllä väijyvälle muutamalle siististi pinotulle veripussille sekä lasisille IKEAn eväsrasioille, jotka olivat täynnä verta tihkuvaa raakaa lihaa. Hän ei vaivautunut lämmittämään pizzaansa vaan taittoi sen kahtia ja haukkasi sitä kuin voileipää kävellessään olohuoneeseen.

Telkkarissa pyöri joku saksalainen poliisisarja, joka olisi periaatteessa voinut häntä vähän kiinnostaakin, mutta sohvalla odottava näky sai sen unohtumaan.

“Terve mieheen”, Määttä sanoi rauhallisesti, aivan kuin ei istuisi parhaillaan poikaystävänsä sylissä. Poikaystävänsä, joka näytti olevan jollain häiriintyneellä tavalla keskellä muodonmuutostaan.

Olihan Lehto sen periaatteessa tiennyt, että Lahtinen oli ihmissusi. Määttä oli puhunut siitä, yllättävän paljon siihen nähden miten vähäsanainen tämä yleisesti ottaen oli. Täydenkuun jälkeen Lahtinen oli aina monta päivää tavallistakin ryytyneempi ja kiukkuisempi, ja toisaalta välillä hänen suhtautumisensa Määttää kohtaan oli koiramaisen innostunut. Lahtinen ei edes virallisesti asunut täällä, mutta heillä oli silti lähes aina jääkaapissa niitä verisiä pihvejä ihan vaan Lahtista varten.

Oli silti eri asia tietää se, kuin nähdä mies oikeasti näyttämässä ihmissudelta. Lahtisen kasvot olivat vielä aikalailla normaalit, mutta partaa oli enemmän kuin normaalisti ja silmät kirkkaan keltaiset. Korvat olivat muuttuneet karvaisiksi suden korviksi ja tukka kasvanut pidemmäksi, ja miehellä oli jalassaan pelkät bokserit ja t-paita. Käsivarret olivat karvan peitossa ja näyttivät paljon tavallista lihaksikkaammilta, ja kädet näyttivät enemmänkin tassuilta pitkine kynsineen. Boksereiden lahkeista eivät pistäneet tavalliset ihmisen koivet vaan ruskean turkin peittämät suden jalat. Lehto ei olisi ihmetellyt, jos Lahtinen olisi istunut häntänsä päällä pitääkseen sen heilumasta iloisesti Määtän läsnäolon innoittamana.

“Mitä vittua”, Lehto sanoi ja rojahti kulahtaneeseen nojatuoliin, joka oli epävirallisesti hänen valtakuntansa. Hän ei tiennyt, riittikö kaikki se paha, mitä hän oli elämässään tehnyt, ihan oikeasti siihen että hän muka ansaitsi tällaista. Eikö riittänyt, että sai treffikumppanikseen jonkun helvetin seireenin, joka yritti hukuttaa hänet? Oliko pakko sen lisäksi vielä saada saman päivän aikana molempien kämppistensä hirviöpoikaystävät kämpilleen kuhertelemaan kyseisten kämppisten kanssa? Lehto huokaisi syvään ja valui nojatuolissaan entistä lysympään kasaan.

“Me reenataan”, Lahtinen selitti ja murahti sitten tyytyväisesti, kun Määttä rapsutti sen korvantaustaa tyynesti hymyillen.

Lehto ei vaivautunut edes kysymään, jäi vain odottamaan lisäselvitystä pizzaansa mutustaen.

“Huomenna on täysikuu. Aatos auttaa mua opetteleen tän hallintaa.”

“Jaa. Ja se on pakko tehdä meidän olkkarissa.” Lehto pyöräytti silmiään. Määttä oli joskus maininnut, ettei Lahtinen ollut syntyjään susi vaan hänet oli muutettu vasta aikuisiällä. Sen tarkemmin Lehto ei tilanteesta tiennyt, eikä häntä kiinnostanutkaan, mutta ilmeisesti ihmissuteus vaati harjoittelua. Ei sitä silti olisi hänen kotonaan tarvinnut tehdä, kiitos vaan, etenkään jos siihen tarvittiin noin läheisiä tunnelmia.

“Tässä on kätevintä”, Määttä sanoi ja kääntyi viimein Lehtoa kohti. “Jos hallinta alkaa mennä niin ehdin vielä raahata Yrjön makkariin ja kahleisiin.”

“Kiva”, Lehto sanoi ja tunki pizzanlopun suuhunsa. Hän ei halunnut tietää yhtään enempää Määtän makuuhuoneen varustuksesta, eikä hän jaksanut alkaa vängätä siitä, miksei tätä harjoittelua olisi voinut alkuunkin harjoittaa siellä makuuhuoneen puolella ja ovi kiinni.

“Vaan saisitkohan sinä niitä kynsiä täyteen mittaan”, Määttä sanoi pohdiskelevasti. Lahtinen huokaisi mutta antoi Määtän ottaa käsistään, tai tassuistaan kiinni, ja sulki silmänsä. Se näytti pinnistelevän, ja hetken kuluttua sen kädet alkoivat silminnähden kasvaa kokoa. Karvaa työntyi esiin yhä enemmän, ja lopulta sen kynnet kasvoivat vielä pari senttiä, kunnes Lehdonkin oli pakko myöntää hiljaa mielessään, että ne näyttivät helvetin siisteiltä. Ja tappavan teräviltä.

Kun Lahtinen avasi silmänsä, niiden keltainen väri oli jotenkin syventynyt ja kirkastunut ja näytti entistäkin epäluonnollisemmalta.

Määttä soi sille ylpeän pienen hymyn, ja Lehdon oli pakko katsoa pois kun Lahtinen virnisti suu täynnä teräviä hampaita ja kiskoi sitten Määtän syvään suudelmaan niillä hirviönkäsillään.

Hänen onnekseen se loppui pian ja pariskuntakin kääntyi telkkaria katsomaan. Lehto keskittyi sarjan juoneen puolihuolimattomasti, sillä tahtomattaankin hän höristeli korviaan Rahikaisen huoneen suuntaan. Sieltä ei ollut kuulunut pitkään aikaan mitään, eikä Rahikaista tai sen poikaystävää ollut näkynyt.

“Pitäskö tosta olla huolissaan”, hän lopulta pohti ääneen ja nyökäytti päätään kohti Rahikaisen huonetta. “Jos se on juonu Rahikaisen kuiviin. Tiiättekö miten vampyyri tapetaan?”

Vaikka Rahikainen olikin varsinainen maanvaiva ja Lehto uhkasi nirhaavansa sen itse vähintään kerran viikossa, ei hän sallisi kenenkään oikeasti tekevän niin.

“Puuvaarna sydämeen”, Määttä ehdotti naama peruslukemilla. Lehto mittaili katseellaan sohvapöydän jalkoja ja pohti, millä sellaisen terottaisi, mutta Lahtinen pudisti päätään.

“Voi kuule, elossa siellä ollaan”, se murahti ja näytti vähän punastuvan.

“Vaan Yrjöpä taitaa kuulla ihan kaiken”, Määttä hymähti ja Lahtisen sudenkorvat painuivat kiusaannuksesta luimuun.

“Jos mää näyttäsin vähän normaalimmalta niin ehottasin, että lähetään alta pois”, se jupisi, mutta lopetti kun Määttä kiskoi sitä sen verran alemmas ja nojaamaan itseensä, että sai peitettyä sen korvat käsillään. Lahtinen huokaisi tyytyväisenä ja yhtäkkiä Lehdon oli jotenkin entistä vaikeampaa katsoa niitä.

Puhelin tuntui painavalta pehmeiden collegehousujen taskussa, ja osa hänestä halusi ottaa sen esille ja lukea viestit. Lehto puri hammasta ja laski puhelimen lattialle. Hän liu’utti sen jalallaan sohvapöydän alle ja päätti vakaasti unohtaa kapistuksen sinne.

Hänen ei tarvinnut kuulla Riitaojan tekosyitä.

Nimi: Karkkia ja kepposia
Kirjoittaja: Pura
Fandom: Tuntematon sotilas
Ikäraja: K-11
Paritukset: Lehto/Riitaoja, Lammio/Rahikainen, Määttä/Lahtinen
Genre: paranormaali AU, romance, huumori, draama, kauhuelementtejä
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä tee tällä rahaa.
Varoitukset: Hirviöpoikaystäviä, mainintoja verestä, väkivallasta ja seksistä
Osia: 2/5
Yhteenveto: Lehto ei tiennyt, riittikö kaikki se paha, mitä hän oli elämässään tehnyt, ihan oikeasti siihen että hän muka ansaitsi tällaista. Eikö riittänyt, että sai treffikumppanikseen jonkun helvetin seireenin, joka yritti hukuttaa hänet? Oliko pakko sen lisäksi vielä saada saman päivän aikana molempien kämppistensä hirviöpoikaystävät kotiinsa kuhertelemaan kyseisten kämppisten kanssa?

A/N: Tämä lähti liikkeelle siitä kun olin Halloween-fiiliksissä ja mietin, miten hauskaa olisi jos Lehto, Määttä ja Rahikainen olisivat ihan tavallinen kämppiskolmikko, mutta heistä jokaisella olisi poikaystävänä erilainen monsteri. Ensin oli tarkoitus vaan hihitellä idealle viestikeskustelussa kaverin kanssa, mutta ficciä tästäkin näköjään pukkaa. Hups? :’D



-

Karkkia ja kepposia

-

Osa 1


Lehto kaivoi kiroillen avaimiaan litimärkien farkkujensa taskusta ja harppoi kohti alaovea. Syyspäivän ilma oli kirpeän kylmää ja hän hytisi märissä vaatteissaan. Kyllä hän oli tiennyt, että oli aivan helvetin huono idea lähteä työvuoron jälkeen treffeille asiakkaan kanssa, mutta ei hän ollut odottanut, että siinä ihan näin kävisi.

Piknik rannassa oli tuntunut typerältä näin loppusyksystä, mutta Riitaoja oli näyttänyt niin toiveikkaalta ja se oli helvetti soikoon tuonut eväskorinkin kun se oli tullut hakemaan Lehtoa huoltoasemalta työvuoron jälkeen. Se oli halunnut kävellä Lehdon kanssa käsi kädessä ja kaikkea, ja mitä ihmettä hänen olisi siinä pitänyt tehdä? Kieltäytyä varta vasten hänelle tehdystä ruoasta? Sanoa ei, kun jotenkin hän yhtäkkiä halusi sanoa kyllä, halusi tehdä kaiken juuri niin kuin Riitaoja pyysi? Sen naurettavan nätteihin säihkysilmiin katsoessaan hän oli jotenkin vain langennut sen pauloihin, eikä hän ollut ensin tajunnut, että siinä oli kyse mistään yliluonnollisesta.

Tietenkin oli juuri hänen tuuriaan, että tyyppi paljastui joksikin helvetin vetehiseksi tai vastaavaksi. Oli niin kertakaikkisen tyypillistä, että jo ekoilla treffeillä ja ennen kuin Lehto oli edes tajunnut mitä oli tapahtumassa, se tonttu oli jotenkin narrannut hänet jäisenkylmään rantaveteen. Pidellyt käsistä ja hymyillyt somasti ja vetänyt häntä syvemmälle veteen. Ellei kylmyys olisi hätkähdyttänyt häntä takaisin järkiinsä, hän olisi varmaan parhaillaan maannut hukutettuna järven pohjassa - ellei Riitaoja sitten olisi vienyt touhua loppuun asti ja tehnyt hänestä seuraavaa ateriaansa. Ties millaiset torahampaat sillä oli piilossa pehmeännäköisten vaaleanpunaisten huuliensa takana.

Niin pitkälle ei sentään ollut päädytty; Lehto oli vetänyt sitä lättyyn tajuttuaan mitä oli tapahtumassa, ja sitten hän oli häipynyt, ja tässä sitä nyt sitten oltiin. Hän oli alusvaatteita myöten märkä järvivedestä ja rantakaislikon mudasta, mutta ainakin hän oli hengissä ja kohta kotona.

Vitutti yhä niin ankarasti, ettei häneltä riittänyt huomiota juuri millekään muulle, ja siksi hän melkein käveli päin kerrostalon katoksen varjoissa lymyilevää miestä.

“Varo nyt saatana vähän”, hän äsähti miehen astuessa tielleen. Tyyppi oli pukeutunut päästä varpaisiin mustaan, ja villakangastakin korkean kauluksen, kaulahuivin, mustan lippiksen ja merkkiaurinkolasien takaa erottui vain hiukan paperinvalkeaa ihoa. Aurinkolasien läpikin silmät kiilsivät punaisina, ja hiukan jälkijunassa Lehto tunnisti muukalaisen Rahikaisen poikaystäväksi. Hoidoksi, säädöksi, miksi lie. Nimeä hän ei vaivautunut muistelemaan.

“Rahikainen ei vastaa puhelimeen, sen vuoksi minä odotan tässä”, tyyppi ilmoitti kun Lehto avasi oven. Aivan kuin se olisi Lehtoa jotenkin liikuttanut, mikä syy jätkällä oli väijyä hänen pihassaan.

“Eiköhän se kotona kumminkin oo”, hän vastasi ja yritti ohittaa miehen mennäkseen sisään, mutta tämä nappasi yli-inhimillisen nopein refleksein kiinni hänen takkinsa märästä hihasta. Kosketus oli vaatteiden läpikin hyytävän kylmä.

“Voisitko kutsua minut sisään?” mies kysyi, vaikka kireästä ilmeestä olisi voinut päätellä, että tämä olisi mieluummin halunnut olla missä vain muualla.

“Häh?” Lehto ärähti.

“En voi astua kynnyksen yli, ellei minua kutsuta. Tiedäthän.” Miehen äänensävy oli kärsimätön ja hän kuulosti siltä kuin olisi selittänyt asiaa harvinaisen hitaalle lapselle. Lehto ei ymmärtänyt, miten Rahikainen sieti tällaista tyyppiä. Mitä ihmeen kohteliaisuussääntöjä se nytkin -

Lehto pärskähti epäuskoisesta naurusta. “Oikeasti?”

Oliko muka oikeasti totta, etteivät vampyyrit voineet mennä asumukseen ilman lupaa? Asian tajuaminen olisi voinut absurdiudessaan piristää Lehdon päivää, jos hän olisi ollut sen tyyppinen ihminen, joka yleensäkään piristyi yhtään mistään.

“Oikeasti”, mies sanoi kuivasti.

Melkein teki mieli jättää mies nuolemaan näppejään pihalle ja odottamaan, että Rahikainen jaksaisi vaivautua hakemaan hänet. Lehto ei kuitenkaan jaksanut ajatustakaan siitä marinasta, jonka sellainen liike saisi Rahikaisessa aikaan, joten hän piti ovea auki hienolle herra vampyyrille.

“Peremmälle vaan.”

“Kiitos”, mies sanoi kuulostaen melko lailla kiittämättömältä, ja harppoi portaikkoon Lehdon ohi.

Tilanne ei siitä parantunut. Kun Lehto ehti lyhyempine jalkoineen ja tavallisen ihmisen askelnopeuksineen kolmanteen kerrokseen, oli mies jo soittanut ovikelloa ja saanut vihdoin Rahikaisen kiinni. Lehdon kämppis oli tapansa mukaan vähissä vaatteissa, tällä kertaa pelkkä pyyhe lanteillaan ja tukka märkänä. Kai hän ei ollut suihkusta kuullut poikaystävänsä soittoa, ja mies vaikutti siitä ärtyneeltä - kunnes Rahikainen levitti kutsuvasti käsivarsiaan ja Lehto joutui todistamaan kohtausta, jota ei olisi todellakaan halunnut.

“Anteeks ku jouvuit oottamaan”, Rahikainen sanoi epätavallisen hempeästi ja veti miehen tiukkaan halaukseen siinä keskellä kulkureittiä, ennen kuin käytävän ovea oli ehditty edes sulkea. Miehen lippis ja kaulahuivi saivat kyytiä jotta kaksikko pääsi suutelemaan ilman esteitä, ja hyvin nopeasti mies hautasi kasvonsa Rahikaisen kaulaan.

“Janne”, tämä kuului sanovan teeskennellyn hillityllä äänellä, vaikka Lehto myös aivan selvästi kuuli, kuinka mies suuteli Rahikaisen kaulan ihoa. Hyi helvetti. Lehto halusi pois, mutta eteinen oli niin ahdas, ettei hän mahtunut ohi.

“No moi vuan siullekki”, Rahikainen virnisti ja kallisti päätään antaakseen toiselle enemmän tilaa. Hänen kätensä silitteli miehen tukkaa ällöttävän hellästi. “Ei olla nähty koko viikkoon. Siul on varmaan ihan hirvee nälkä?”

“Kysytkin vielä”, toinen mutisi, ja Rahikaisen kiinni painuvista silmistä ja hiljaisesta inahduksesta päätellen nyt kehiin oli tullut jo jonkinasteinen haukkaus.

“Vittu nyt”, Lehto ärjäisi ja kolautti käytävän oven kiinni niin että karmit tärähtivät. “Rahikainen, sulla on huone, joten käytä sitä! Tarvi mun eteisessäni ruveta leikkimään.”

Rahikainen vain heilautti kättään epämääräisesti hänen suuntaansa samalla, kun vampyyri keräsi hänet syliinsä kevyesti kuin höyhenen. Lehdon onneksi mies kantoi Rahikaisen sisään tämän makuuhuoneen avoimesta ovesta. Lehto kuunteli eteisessä kunnes varmistui, että lukko naksahti kaksikon jäljestä turvallisesti kiinni.

Kaikenlaista saatanan pelehtimistä sitä piti ihmisen joutua omassa kotonaankin sietämään, hän ajatteli kihisten raahustaessaan vihdoin omaan huoneeseensa etsimään kuivia vaatteita.