Talat
Talat oli saanut kasvaa meistä pisimpään äidin nuorimmaisimpana. Hän oli kauttaaltaan lämpimän ruskea kuin möyhein multa. Kellekään, joka sai tietää hänen olevan luontosyntyinen ei liene ollut epäselvää, että hänen isänsä oli maa. Jos häntä kohteli hyvin, hän oli aina lempeä, ystävällinen ja antelias. Usein Talat selvittelikin meidän muiden välisiä riitoja. Kun minä ja Sorail olimme teinihuuruissa vedelleet toisiamme hiuksista, tämä oli erottanut meidät hellästi, mutta vakaasti. Äiti oli aina huolehtinut kasvimaasta ja yrttipenkistä nimenomaan Talatin kanssa. He olivat kyyköttäneet sormet mullassa ja luoneet omaa erityistä suhdettaan, mistä me muut olimme silloin tällöin olleet kateellisia. Talat kertoi paljon myöhemmin äidin sanoneen hänelle, että maa – toisin kuin muut elementit – välitti hedelmöittämistään mohareista vielä lapsen syntymän jälkeenkin.
Tarinoista huolimatta kellään meistä ei ollut suhdetta isiimme, paitsi hänellä. Haleth rakasti kertoa, kuinka he kaksi olivat lapsena kiipeilleet puussa ja Talatin pudotessa maa oli pehmennyt tämän alla. Pikkuveljelle ei ollut sattunut mitään, mutta Haleth oli saanut jalkoihinsa aivan tavanomaisen tärähdyksen hypätessään hädissään tarkistamaan asiaa. Talat tosin vain väitti näytelleensä urhea ja kuulemma hänen peppunsa oli ollut hyvin kipeä seuraavat pari päivää.
Jos meitä muita ei olisi ollut, Talat olisi voinut asettua aloilleen. Hänestä nimittäin olisi tullut sellainen mestarimaanviljelijä, ettei yhdenkään kylän yksikään asukas olisi koskaan ilmiantanut häntä. Ihmiset olisivat arvostaneet hänen kykyään antaa heille ruokaa joko omasta palstastaan tai auttamisen kautta heidän pelloistaan. Niin pitkään kuin ihmiset saivat vatsansa täyteen, outoutta oltiin valmiita katsomaan sormien läpi. Talat kyllä aina vakuutti, ettei halunnut sellaista. Hän kierteli mielellään ja näki uusia kasveja, puita, köynnöksiä ja siemeniä. Vaikka olikin realisti, hän näki asioista valoisat puolet. Hän ei ehkä päässyt hoivaamaan omia hedelmäpuitaan, mutta tutustui jokaisella matkallamme johonkin itselleen aiemmin tuntemattomaan kasviin.
Joskus Talatia luultiin ihonvärinsä vuoksi palvelijaksemme – tai jopa orjaksi. Etenkin jos minä ja haituvaisen vaalea Sorail liikuimme kolmisin hänen kanssaan. Meille saatettiin tyrkyttää kaikenkarvaista tavaraa, Talatille ei myyty mitään, koska eihän hänellä voinut olla omaa rahaa. Hän yleensä nauroi noille kauppiaille ja ilmoitti vievänsä omat ja siskojensa varat sijoitettavaksi muualle. Ne olivat ainoita kertoja, jolloin kuulin Talatin olevan edes hieman ilkeä jollekulle.
Hän kysyi meiltä vuorotellen, mitä halusimme syödä ja neljänä päivänä viikossa saimme itse kunkin lempiruokia, kolmena muuna hän valmisti sitä, minkä katsoi sopivaksi. Talat itse ei syönyt mitään meidän käsiemme tappamaa; liha kelpasi hänelle vain silloin, jos se oli ollut jo kuollutta. Ollessamme muiden pöydissä hän nautti sitä, mitä tarjottiin.
Talatilla oli tähän ikään mennessä muutama lapsikin. Hän ei mennyt kovin helposti sänkyyn kenenkään kanssa, vaikka ennakkoluuloihin nähden naiset osoittivat kiinnostusta varsin usein. Ensimmäisen kertansa jälkeen – hän oli silloin kaksikymmentäviisi – hän oli kertonut meille tyynenrauhallisesti, että olisi hyvin todennäköisesti yhdeksän kuukauden päästä isä. Maan poikana hän oli erityisen hedelmällinen ja äiti oli jo pienenä poikana varoittanut, että hän saattaisi saada jopa lähes mahon naisen raskaaksi. Seuraavan kerran, kun satuimme samaan kylään muutaman vuoden kuluttua, hänen naisellaan tosiaan oli lapsi – ja toinen tulossa aviomiehensä kanssa. Saimme positiivisen vastaanoton, tosin vasta sen jälkeen, kun Talat oli luvannut auttaa erästä pitkään lasta yrittänyttä paria.
Tuoreimmat viestit
Lehto elää niin pysyvässä vitutuksen tilassa että sitä on tosi hauskaa kirjoittaa, ja virnistelin itsekin kun hänet noin vain kärrättiin komeroon 
