Osa 3Viha värisytti minua päästä varpaisiin. Dzina oli juuri kertonut minulle, mitä todistajien kuulemisessa oli tapahtunut. Venetossa sellaisissa juridisissa erikoistapauksissa kuin noitaoikeudenkäynti (tai valtion taloutta vaarantavat lahjussyytteet, jotka olivat paljon yleisempiä) todistajaksi saattoi ilmoittautua kuka tahansa kansalainen. Se, oliko kyseisellä henkilöllä mitään todellista lisättävää myötä- tai vastasanomisiin, oli toissijaista. Niinpä Henryn istunnossa oli kuultu todistuksia ihmisiltä, jotka olivat nähneet tämän pakotettuna taikomaan edellisessä istunnossa. Dzina, joka oli tottunut täysin toisenlaiseen oikeuskäytäntöön, piti tätä täysin absurdina ja niin pidin minäkin.
”Mitä teatteria!” mies tuhahti. ”He käyttäytyivät kuin mitkäkin asiantuntijat. Se, mitä Henry teki, olisi helposti voinut olla pelkkä silmänkääntötemppu. Sellaiseksi sitä olisi Konstansissa varmaan epäiltykin, kun mukana oli niin paljon rekvisiittaa.”
Puhisin kuin pahastunut härkä. ”Pahinta on, etteivät he edes ymmärrä, mitä vastaan todistavat. He luulevat, että Henry myrkyttää heidän kaivonsa tai jotain sellaista.”
Dzina nakkeli niskojaan. ”En kyllä tiedä olisiko yhtään parempi, jos he tietäisivät totuuden. Kyky polttaa ihminen sisältä käsin lienee paljon pahempi kuin pikku myrkky, johon kaikki eivät edes välttämättä kuole.”
Irvistin Dzinan brutaaliudelle, mutta hän oli oikeassa. Harvemmin elementaristit polttivat, kuivattivat tai tukahduttivat ketään sisältäpäin, mutta pelkkä sellaisen uhka olisi saanut väkijoukon lynkkaaman Henryn välittömästi, viis tuomareista tai oikeuslaitoksesta.
Dzina tuli luokseni ja veti meidät istumaan sängylleni. ”Sinun kannattaisi ehkä hieman rauhoittua. Kreivi puhui kuitenkin hyvin ja sovittelevasti. Hän sanoi uskovansa, ettei Henry aio aiheuttaa kenellekään mitään pahaa.”
Mitä muuta kreivi olisi voinut sanoa? Hän ei voinut suoraan puolustaa poikaansa menettämättä itse kaikkea. Henryn ja Dzinan oli pitänyt pitää omaa esitystään yllä, joten Dzinaa ei oltu kuultu ja tämän todistus olisi joka tapauksessa kääntynyt isäntää vastaan, oli se millainen tahansa.
Huokasin surullisesti. ”Minun pitää olla läsnä tuomion luvussa.”
Dzina oli selvästi jo kieltämässä, joten keskeytin hänet. ”Se on kaupungin syyttäjän `toive`. Minua ei kutsuttu todistamaan, luultavasti kiitos kreivin, joten kilttinä ja katuvana tyttönä minun on syytä olla nyökyttelemässä tuomion oikeellisuudelle.”
Dzina kirosi reteästi konstansilaisittain. ”Voihan helvetti ja elementtien perse! Joku äkkää vielä, että olet raskaana.”
”Osaamme mekin pelata venetolaisittain. Äiti tulee mukaani, tiedäthän, vahtimaan, että perheen kunnia säilyy. Hän ei taatusti anna kenenkään tehdä minulle ruumiintarkastusta, varsinkaan täysin väärässä kohdassa oikeusprosessia. Sellaista metakkaa kukaan ei halua tästä jutusta syntyvän. Mahan ja itse asiassa kaiken muunkin naisellisen saa helposti piiloon katuvan vaatteilla.” Virnistin pienesti vastaukselleni. Äiti oli oikein innostunut juonimaan kanssani.
Dzina pyöritti päätään. ”Vai niin. Pitänee sitten varoittaa Henryä, että sinä tulet olemaan siellä.”
Emme jutelleet sen enempää, mutta Dzina hyvästeli minut lämpimästi ja lupasi kuljettaa halaukseni Henrylle kuin kalleimman aarteen.
*****
Olin tuijottanut lattiaa koko tuomionluvun ajan. En siis nähnyt kenenkään ilmeitä, mutta kuulin kolme erittäin järkyttynyttä henkäystä ennen valtavia hurraahuutoja. Itse olin turruksissa. Henry poltettaisiin roviolla! Viimeksi joku oli poltettu, kun isäni oli ollut pieni poika ja sekin joku oli ollut kymmenkertainen murhamies. Kyyneleet tunkeutuivat väkisin silmiin. Äiti lähti johdattamaan minua pois salista tiukasti kainalossaan pidelleen. Hän torjui kaikkien lähestymisyritykset, tietenkin hän kyynelehtii, koko tämä ruljanssi on ollut hänelle hirveä järkytys, menemme nyt lepäämään, emme tietenkään valita tuomiosta ja sitten olimme ulkona omissa kieseissämme.
Kotona tapasimme isän ja äiti kertoi heti, mitä oli tapahtunut. Isä oli kertakaikkisen tuohduksissaan.
”Julkinen polttaminen! Jo on aikoihin eletty.”
Hän elehti käsillään joka suuntaan ja päivitteli kaikkea muutakin. Äiti antoi hänen mesoa ja ohjasi sitten meidät kaikki istumaan isän työhuoneen tuoleihin.
”Meidän on puhuttava vakavasti Amatan tulevaisuudesta. En usko, että enää riittää, että lähetämme hänet pois Venetosta, Vellazzeen tai Renateen. Hän ei ole turvassa siellä.”
Äiti kuulosti hätääntyneeltä, mutta kiinnitin huomiota siihen, että asiasta oli selvästi puhuttu selkäni takana jo aiemmin.
”En minä tahdo lähteä minnekään! Paitsi ehkä Konstansiin, mutta sinnekin vain Henryn kanssa…” Olimme suunnitelleet huvimatkaa yhteisinä iltapäivinämme makaillessamme sängyllä.
Isä huokasi surullisesti. ”Amata-rakas, älä elättele sellaista toivetta, se olisi teidän kaikkien turmio.”
Äiti nyökkäili. ”Niin, mutta ehkä Amatan sanoissa on kuitenkin ratkaisun avain. Eikös Henryn palvelija ole lähdössä takaisin Konstansiin? Voisimme varmaankin luovuttaa sinut hänen käsiinsä turvallisin mielin.”
”Minä olen itsellinen ihminen enkä tarvitse luovutusta kenenkään huomaan!” tiuskaisin. Tuntui kuin kaikki päätösvalta tulevaisuudestani luisuisi käsistäni.
Isä ja äiti keskittivät nyt katseensa minuun. ”Emme me ole unohtaneet sitä, tyttöseni”, isä rauhoitteli. ”Mutta emme halua, että sinä ja lapsesi olette jossain vaiheessa kuolemanvaarassa, kun nyt on osoitettu, että venetolaiset kykenivät antamaan Henrylle pahimman mahdollisen tuomion.”
”Emme halua sinun matkustavan yksin, menitpä minne tahansa. Sydämemme olisi paljon kevyempi, jos matkakumppaninasi olisi joku, johon voimme luottaa”, äiti lisäsi.
Olisin halunnut pitää pääni, mutta isä ja äiti olivat jo sulattaneet minut argumenteillaan. ”Haluan kuitenkin olla täällä Henryn tuomion aikaan. Dzina voisi saattaa minut Vellazzeen. Ja häneltä pitää kysyä haluaako hän minua ylipäänsä taakakseen.”
Isän katse muuttui lempeäksi. ”Otetaan Dzina mukaan näihin keskusteluihin. Hän osannee avata meille myös Henryn mahdollisia aivoituksia. Kirjoitan viestin ja pyydän häntä tulemaan heti, kun pääsee.”
Dzina saapui vielä myöhemmin samana iltana. Hän oli vanhempieni seurassa hyvin hillitty, mutta ilmoitti ehdottoman mielellään ottavansa minut mukaansa Konstansiin, jos se katsottaisiin parhaaksi vaihtoehdoksi. Valitin, kuinka hidastaisin hänen matkantekoaan, koska olisin kömpelö pullero, mutta hän vain katsahti minua uskomattoman pehmeästi ja sanoi, että Henry tappaisi hänet, jos hän ei pitäisi minusta ja lapsestaan huolta.
*****
Henry nojasi sellinsä seinään silmät kiinni. Teloituspäivä oli määrätty. Hän kuolisi viikon kuluttua. Isän kirje oli tipahtanut lattialle. Tämä oli kirjoittanut pitkästi ja pyydellyt monta kertaa anteeksi. Henry ei kuitenkaan syyttänyt häntä. Isä menetti koko hulabaloossa monen luottamuksen. Sitä paitsi isä oli ollut hänelle hyvä. Akatemiassa hän oli kuullut monilta, kuinka näiden vanhemmat olivat kieltäneet heidät, kun elemantaristikykyjen paljastuttua, he eivät halunneetkaan tukahduttaa niitä vaan päinvastoin lähteä kehittymään opiskelemalla. Jokainen oli myös tiennyt tarinan jostakusta, joka oli valinnut tukahduttamisen tien sukunsa miellyttämiseksi ja häneen suhtauduttiin silti kylmästi. Isä ei ollut ajanut häntä pois vaan kohdellut samoin kuin ennenkin ja sitten kun aika tuli lähettänyt kannustaen vielä Akatemiaankin. Henry huokasi. Isä tulisi jättämään lyhyet jäähyväiset päivää ennen teloitusta. Se omaiselle kunniallisesti suotiin, oli kyseessä kuinka paha rikoksentekijä tahansa. Kaikkein eniten hän olisi halunnut nähdä vielä Amatan, mutta se olisi ollut liian vaarallista. Henry terästäytyi kuullessaan ääniä käytävältä.
Vartijankorsto Rusithin perässä käveli Dzina käsipuolessaan kumara, viittaan pukeutunut hahmo. ”Noidan kutaleelle olisi vähän vieraita”, Rusith honotti.
”Joku ilotyttö haluu välttämättä sanoo näkemiin. Mut paneskele vaan, velho, kunnon Rusith katselee muualle.”
Niine hyvineen vartija häipyi naureskellen omalle nokkeluudelleen. Dzina irvisti ja auttoi salaperäisen henkilön lähemmäs.
”Ei minua kiinnosta mikään ilotyttö!” Henry suhisi kiihtyneenä. ”Vaikka arvostankin ajatustasi.”
Dzina kääntyi pälyilemään käytävän suuntaan vastaamatta hänelle. Samalla vieras paljasti hänelle pienen vilauksen kasvoistaan.
”Amata”, Henry henkäisi kimakasti.
Tyttö vei sormensa huulilleen. ”Niin, minä tässä. Tulin tapaamaan sinua.”
”Tämä… tämä on itse… itsetuhoista”, Henry änkytti hiljaa.
Amata keikautti päätään. ”Ehkä. Mutta tämä oli minun ehtoni sille, että suostun lähtemään Dzinan kanssa maanpakoon Konstansiin. Sinun pitää saada tavata poikasi, vaikka vain minun vatsani läpi.”
Henry oli typertynyt. ”Mistä tiedät, että se on poika?” hän kuiskasi.
Amata hymyili. ”Minusta tuntuu siltä.” Tämä kietoi sormensa hänen kaltereiden ympärillä olevalle kädelleen. ”Rakastan sinua niin paljon. Kunpa voisimme…”
”Ei”, Henry keskeytti onnistuttuaan toipumaan edes hieman. ”Minä kärsin tämän mielelläni, jos se tarkoittaa, että te olette turvassa.” Hän toi toisen kätensä Amatan vatsan kohdalle. ”Minä tunnustan isyyteni. Kunpa voisin pidellä sinua sitten, kun synnyt…” Hänen äänensä hajosi.
Amatan kämmen laskeutui hänen rystysilleen. ”Löisin sinua lautasille, mokoma nuori ori, jos et myöntäisi sitä”, tämä sanoi lempeästi. ”On hirveä ikävä kosketuksiasi ja ääntäsi.” Poskille tipahteli kyyneleitä.
”Olen nähnyt joka yö unta siitä, että olisit sylissäni. Että te kaksi olisitte”, Henry myötäili.
Sitten Amata suuteli häntä raudan välistä. Hauraasti, herkästi, intohimoisesti, lujaa. Henry antautui suloisille huulille. Aika menetti merkityksensä, kunnes Dzina rykäisi kuuluvasti. Heidän täytyi irrottautua.
”Minä annan hänelle nimeksi Henry”, Amata sanoi.
”Sehän olisi ihan hupsua”, Henry kuiskasi vastaukseksi.
”Sinun kanssasi on jo tullut tehtyä kaikenlaista hupsua, tulenkaitsija.”
”Niin onkin sinä hekumallinen neito.”
Vesi alkoi täyttää Henryn silmiä. Jäähyväiset oli vaikea jättää. ”Et sitten tule katsomaan teloitusta.”
Amata irvisti. ”Minun on pakko. Typerät venetolaiset hyvityssääntöineen. Sitä paitsi minä haluan nähdä.”
Henry huokasi. ”Ei minun palamisessani ole juurikaan nähtävää. Rakastan sinua enkä aio sanoa näkemiin, koska… koska…” Sanat murtuivat.
”Koska me tapaamme vielä”, Amata täydensi. ”Joskus. Jossakin. Sitten näet pikku-Henrynkin.”
Tämän kasvoissa oli kosteita vanoja tämän vetäessä hupun takaisin syvälle päähänsä. Dzina tuli pitelemään tätä käsipuolesta juuri parahiksi Rusithin palatessa.
”Kai te nopeat kerkesitte ottaa?” tämä naurahti karskisti.
”Johdata palvelijani ja ilolintu nyt vain pois. Aion mietiskellä lopun iltaa”, Henry tiuskaisi.
Vartija lähti viemään Amataa ja Dzinaa kohti vapautta ja hän saattoi huokaista yhtä lailla helpotuksesta kuin surustakin.
Tuoreimmat viestit
Just tämmönen dynamiikka heidän välillään toimii ♥
Niin kaunis oli myös kohta, kun isä antoi vuorikristallin ja Hile heti kokeilee sitä, mutta ei lannistu, vaikka epäonnistuu. Sitä ihanampaa, kun kevät viimein koittaa ja hän saa lähetettyä tuulen puhaltamaan. 