4. Kaunis

”Olenko...vanki?” kysyin heiveröisesti.
”Et tietenkään”, vetehinen sanoi nauru äänessään.
”Voin siis lähteä”, sanoin.
”Kyllä, mutta silloin en voi luvata kalaonnea.”

Istahdin alas veneen laverille. Vetehinen nousi aivan veneen laidalle, laski kätensä ristiin sen päälle ja painoi päänsä käsiensä varaan.
”Et ole kauneuttasi ainakaan isältäsi perinyt”, hän sanoi hempeästi.
”Minä en ymmärrä”, pudisti päätäni. ”Miten isä olisi luvannut sellaista? Eikö...vedenväki anna lahjoja maksutta.”
”Kyllä, joskus”, vetehinen sanoi venyttelevästi. ”Minäkin joskus. Mutta kuoleman estäminen vaatii voimia. Ja olin silloin...erilainen”, hän lausui viekkaasti.

”Mutta…” sopersin silmät ammollaan. ”Mikä sopimus se on olevinaan? Miten kylämme nälkä liittyy isäni näkyyn kaivossa? Minä en…”
Vetehinen kohotti päänsä ja nojasi nyrkkiinsä. ”Kas, antamamme lahjoihin ja neuvoihin ei ole lakeja. Saamme auttaa, jos tahdomme tai voimme pyytää avustamme jotain. Minä en suoraan sanottuna uskonut, että isäsi tekisi, kuten pyysin”, vetehinen nauroi ja kidukset hänen kaulallaan lepattivat. ”Mutta kenties hän viimein huomasi, että sopimuksilla on määräaikansa. Hänen oli päättymässä. Hän oli selvinnyt lapsena kuolemalta, mutta uusi kolkutti nälän muodossa. Ja oli tullut viemään kylänne mukanaan.”

Pudisti päätäni uudelleen yhä hämmentyneempänä. ”Eihän tuossa ole järkeä”, supisin matalasti.
”Kenties, kenties sinusta”, vetehinen sanoi. ”Pahainen kuolema, ettehän te kuolevaiset kykene järkeilemään sitä.”
”Johtuuko kalojen kaikkoaminen isästäni? Hänen tekemästä sopimuksesta?” järkeilin hitaasti.
”Hän odotti liian kauan”, vetehinen kohautti olkiaan. ”Kuolema joutui päästämään hänet menemään kauan sitten, mutta isäsi ei ollut vieläkään maksanut siitä, vaikka olet kohta pääsemässä kolmannelle vuosikymmenennellesi. Sellaista ei katsota hyvällä.”

Huohotin pinnallisesti yhä ja tuijotin vetehisen kummallisiin silmiin. En ymmärtänyt vieläkään mitään. Paitsi yhden asian.
”Eli jos...sinä saat minut”, muotoilin, ”kyläni pelastuu?”
”Näin”, vetehinen nyökkäsi. Nieleskelin.
”Sitten minä olen sinun”, sanoin.

5. Sammal

Tein rantaan majan. Mäntyjen oksat olivat paksuja ja matalalla ja kasasin niistä suojan sammalpeitteiselle pedilleni. En tiennyt muutakaan. Isä oli kertonut tästä paikasta. Hän oli tiennyt, mikä minua odotti. Ehkä äitikin tiesi, isoisä ja serkkuni. Kenties kaikki olivat tienneet, minkä maksaisin kyläni pelastamisesta. Eivätkä he kieltäneet minua lähtemästä.

Äiti oli itkenyt lähtöpäiväni aamuna. Sanonut, että välttäisin turhia riskejä.

En tiennyt, mitä tarkoitti, että isäni lupasi minut vetehiselle. Olin kuullut vain, että ne tahtoivat joskus hopeaa tai rautaa vastalahjaksi. Ei koskaan ihmisiä. Näin pohjoisessa ihmisiä ei ollut liikkunut pitkään aikaan, ne olivat tottuneet siihen. Isoisäni mukaan ihmiset olivat lähteneet pois kunnioituksesta niitä ja niiden asuinsijaa kohtaan. Ne olivat olleet täällä ensin ja niille kuului niiden iäinen sija pohjoisen järvissä.

Metsä oli täynnä marjoja, juureksia ja ranta heinää, joten minun ei tarvinnut kalastaa. En halunnut edes kokeilla, mitä siitä seuraisi. Eläimiä liikkui rannan lähellä, mutta en ollut tottunut metsästämiseen. Tein kauemmaksi muutaman jänisansan, joita olin opetellut tekemään serkkujeni kanssa viime vuosina, kun kalaa ei ollut tullut, mutta niihin ei jäänyt saalista. Pieni puro laski järveen ja hätistin pelkoni ja kokeilin juoda siitä. Selvisin siitä elossa.

Istuin järven rannalla kuusi päivää ennen kuin vetehinen ilmaantui jälleen luokseni.

Kiillotin isoisän puukkoa sammaltyynyyn, kun vetehisen pää nousi pinnan ylle. Se lipui minua lähemmäs ja pysähtyi lopulta mutaiseen rantaliejuun kohteliaan etäisyyden päähän minusta. Kun se lojui järven pohjaa myöten matalassa vedessä, näin sen pyrstön kokonaisuudessaan. Sen metallinhohtoinen, monivärinen kimallus jatkui pyrstöön, joka näytti voimakkaalta kuin vasara. Pelkällä yhdellä pyrstön heilautuksella pääsisi taatusti peninkulman verran matkaa vedessä.

Minulla oli lukuisia kysymyksiä hänelle.

”Hei”, sanoin lyhyesti. En tiennyt olennon nimeä vielä.
”Tuletko uimaan?” vetehinen kysyi. Lakkasin hankaamasta veistä.
”Järveenkö?” rypistin otsaani.
”Aika vaikea sinun olisi tuossa ojassa uida”, vetehinen hymähti ja nyökkäsi metsän syvennykseen, missä puro solisi. ”Osaat kai uida?”
”Osaan”, vastasin, mutta en liikahtanut paikoiltani.

”Aiotko istua siinä loppuelämäsi?” vetehinen kysyi ja nousi nojaamaan käsiinsä ylävartalo koholla. Kesän illan aurinko oli piilossa pilven takana, mutta silti veden pinnasta helmeili valoa tämän metallinhohtoiseen ihoon.
”Et antanut minulle vaihtoehtoja”, sanoin.
”Isäsi ei antanut”, vetehinen tokaisi ja puristin suuni suppuun. Olento katseli minua hetken kaipaavasti, kunnes pyörähti ympäri ja loiskauksella sukelsi nopeasti järven tummuuteen.

6. Hillo

Murskasin savikipossa marjoja, kun vetehinen seuraavan kerran ilmaantui rantaan. Tällä kertaa hän ei tyytynyt jäämään rantaveteen vaan raahautui märälle sannalle saakka ja kun räpytin silmiäni, hänen pyrstönsä oli muuttunut kahdeksi jalaksi. Marjat kipossa lensivät kaaressa kädestäni, kun hyppäsin pystyyn yllätyksestä.

”Mitä...sinä..?” peruutin hädissäni sormet mansikoissa.
”Ajattelin, että olisin näin vähemmän pelottava, mutta olin ilmeisesti väärässä”, vetehinen sanoi suoristautuessaan pystyyn. Haukoin henkeäni ja katsoin häntä täysin uudella ihmetyksellä. Ihon sävytys jatkui tämän jalkateriin saakka. Evä pieneni hänen pakaroidensa ylle ja hänen varpaankyntensä näyttivät veitsenteräviltä. Navan alta alkoi kapea vana mustaa karvoitusta, joka vaikutti siltä, kuin se ei sopisi hänen kaltaiselle olennolle, kuin se olisi siinä vain muistuttaakseen ihmisen ruumiinrakennetta.

”Vaatteet”, vetehinen sanoi mietteliäästi. ”Niitähän ne käytätte.” Pudistin päätäni. Alastomuus ei ollut asia, joka minut järkytti.
”Sinä...sinä…”
”Mihin se teitittely jäi?” vetehinen kysyi venytellen. Säikähdys alkoi laantua vatsassani.
”Siihen, kun pakotit minut jäämään tänne”, vastasin. Katsahdin savimukiin. Se tiputti punaisia tippoja metsän lattiaan. Puhahdin ja kävin istumaan takaisin nuotioni ääreen.

”Älä laske isäsi syntejä harteilleni”, vetehinen väitti vastaan ja risti kätensä rinnalleen. Nappailin lisää ahomansikoita mukiin ja jatkoin niiden murskaamista. Vetehinen oli hiljaa pitkään.

”Mitä sinä teet?” se kysyi ja sen äänensävy oli niin aidon kiinnostunut, että kohotin katseeni.
”Hilloa”, vastasin lyhyesti ja siirsin katseeni takaisin työhöni. Vetehinen oli hiljaa taas. Se häälyi hievahtamatta vieressäni ja näin silmäkulmastani sen erikoisen väriset jalat. Se ei liikkunut, ei haparoinut askeleitaan tai huojunut kantapäillään. Mietin, että osasivatko kaikki vedenväestä luoda itselleen jalat ja kävellä tuosta vain.

”Jos et halua teititellä minua, voit kutsua minua nimelläni”, olento sanoi jonkin ajan kuluttua.
”Minä en tiedä sinun nimeäsi”, sanoin.
”Kota”, vetehinen sanoi. ”Siksi voit minua kutsua.”

Kohotin katseeni olentoon. Se silmäili uteliaasti hillontekoani, vaikka pysyi liikkumatta paikoillaan hiekalla. Olin koonnut nyt sammutetun nuotion ympärille muutaman vanhan tukin. Viitoin häntä istumaan yhdelle niistä. Kota istui alas kulmikkaasti.

”Tuomi”, sanoin. ”Siksi voit minua kutsua.”

Nimi: Kerma
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Angstisenpuoleista hahmotutkielmaa. Ficlet (460 sanaa).
Ikäraja: Sallittu
Päähenkilö: Koskelan Jussi
Yhteenveto: ”Oli poika kumminkin vaan laihtunu.”
Haasteet: FF100 sanalla 059 ruoka. Ficlet300 sanalla 152 kerma.
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.

A/N: Ootteko miettiny että Koskelan Jussista, joka joutui suurten nälkävuosien aikana tyyliin kymmenvuotiaana lähtemään kotipitäjältään pakolaiseksi ja menetti vanhempansa nälkään ja tauteihin ja jäi siksi Pentinkulmalle pappilan elätiksi, ja jonka ahneus ja nuukuus juontavat nimenomaan siitä nälkävuosien traumasta, oli varmaan oikein erityisen super kivaa nähdä sisällissodan jälkeen kotiin palanneita puolikuoliaiksi nälkiintyneitä tuttavia ja kuulla tuttujen kuolleen niillä leireillä nälkään.

Eikä tässä muuta kuin että rakastan Jussia ihan hirveesti.

---

KERMA





”Oli poika kumminkin vaan laihtunu”, Jussi lausuu kamarin pimeyteen heidän käydessään viimein uudestaan maate.

Alma niiskahtaa ja huokaa.

”Tottahan se… semmotteessa paikkaa.”

Tottahan se. Ja kyllähän Jussi on osannut aavistaa. Hän on nähnyt leireiltä ja vankiloista palanneita viime vuosina aivan riittämiin, tietää syömisen olevan siellä huonoa. Hän on kuullut nälkäkuolemista niin Tampereella kuin siellä, mihin Akseli ja muut kylästä paenneet ensin vangittiin.

Ei hän siitä huolimatta ollut valmistautunut siihen, miltä poika kotiin saapuessaan näyttäisi.

”Kyllä se siittä kohta rupee tokeneen”, Alma sanoo. Hänen äänensä on yhä hiukan hutera, mutta se on vain ensijärkytyksen jäänteitä. Hän on aivan levollinen, väsynyt vain. Ja miksei olisi, kylmimpänä ja pimeimpänä sydänyönä. ”Kuhan omassa sänkyssään saa maata. Kyllä Elina sille kunnon syömisen pitää.”

”Kunnei vaan liian raskasta heti alkuun… Mahalle liikaa.”

”Velliähän se sille anto. Semmosta laihaa… kai Elina hänen tietää kuhan isäänsäkkin autto sillon aikanansa.”

Se rauhoittaa Jussia hieman. Eikä Akseli sentään niin pahalta näyttänyt kuin Kivivuoren Otto Tampereelta tullessaan.

”Pitää kermaa viedä huomena”, hän toteaa silti. ”Mitä häntä vaan on.”

Alma hymähtää ja kääntää kylkeä hänen vieressään.

”Nukutaan.”

Alma nukkuukin pian. Jussi on kuitenkin yhä aivan virkeä. Inhottavan virkeä, niin kuin jokin hyttynen koko ajan inisisi aivan korvan juuressa ja estäisi häntä rentoutumasta.

Hän katsoo Alman selän ääriviivoja, jotka hän on juuri ja juuri erottavinaan pimeässä. Ulkona koko illan jatkunut sade rapisee kattoon ja ikkunaan.

Toki se muistuttaa – jo aiemmin leireiltä palanneet toivat hänen mieleensä huonoja muistoja. Vaelluksen nälkävuosien aikana ja sen kamalan kouristelun kuin vatsa olisi ruuan puutteessa alkanut syödä itseään. Heikotuksen ja sitten kauhistuksen, kun lopulta sai sitten lämmintä ruokaa syödäkseen vain huomatakseen, että kuivunut ja tyhjiin imetty ruumis ei kestänyt, vaan kaikki tuli äkkiä samaa tietä takaisin ulos.

Jo silloin Jussi oli vannonut itselleen, ettei koskaan päästäisi omaa perhettään kärsimään sellaista. Ja siinä hän on aina pysynyt. Siitä hän huolehti vaikka oman syömisensä ja terveytensä kustannuksella. Kyllä Almakin sen tiesi aina, mutta Jussia nuorempana hän ei sittenkään muista sitä pahaa aikaa sillä tavalla kuin Jussi. Ei Alman väki koskaan joutunut sen takia maantielle. Eikä sellaisen ajan tulosta tiedä ennen kuin se tulee. Sen takia Jussi tahtoi aina säästää mistä voi ja jättää jotakin pahimman varalle aina kun niin suinkin oli varaa tehdä. Mutta vaikka köyhiä aikoja tuli ja meni, vaikka halla joskus vei sadon eikä rahaa koskaan ollut riittämiin, ei Koskelan pojilla koskaan ollut nälkäkuoleman vaaraa.

Siksi tuntui erityisen ilkeältä nähdä Akseli sellaisessa kunnossa. Heikkona ja niin kuin kasaan painettuna. On siinä muutakin kuin nälkä – Alma sen tietysti ensin huomasi – ja tietysti on, sellaisessa paikassa kun on. Mutta siltä hän silti näytti kuin heillä olisi Koskelassa ollut niukimpinakin vuosina joka päivä suuret pidot verrattuna siihen, mitä siellä annettiin.

Jussi nieleskelee ja räpyttelee silmiään kattoa kohti.

Aamulla hän kuorisi itse kerman hänen ja Alman maidon päältä ja veisi sen vanhalle puolelle.

Hormipulverin ryöstöstä hei!

Seurailin itse aikoinaan joskus hieman Arrow-sarjaa, mutta lähinnä kai ekaa kautta (?). Hauskaa ystävien välistä sanailua oli tämä ficci, Felicity selvästi on löytänyt miespuolisien ystäviensä hyvät puolet. Vanhemmista puhuminen on supersankareilla aina vähän riskialtista, koska aina heidän kanssa jotain ongelmia on (jos ei muuta niin ovat kuolleet). Hah, Barry on jotenkin söpö ollessaan silleen, että kyllä mun isä saisi mun puolesta seurustella

Kiva, kun kirjoitit!

-Kel

Kiitos valtavasti kommentista, Sielulintu! Tää sisällissodan lopun välitön jälkimaasto on niin sydäntäsärkevää luettavaa Pohjantähdissä, että sen pohjalta saa kirjoitettua niin paljon angstia kuin sielu vain sietää ja vaikka kenen näkökulmasta.

Nimi: Siemenviljoja
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Angstista hahmotutkielmaa. Ficlet (465 sanaa).
Ikäraja: K11
Päähenkilö: Koskelan Jussi
Yhteenveto: Jussi menee aittaan. Ei maailma sentään hänen tietääksensä siihenkään lopu, että ihmiset sen tällaiseksi panevat ja toisilta kaikki lapsensa riistävät.
Haasteet: FanFic100 sanalla 040 näkö, Ficlet300 sanalla 177 vilja.
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla -trilogia on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.

A/N: Minääää teen satasen ja kolmesatasen loppukiriä täällä itku silmässä. Ja rakastan Koskelan Jussia aivan kamalasti. Ettäs sen tiiätte.

---

SIEMENVILJOJA





Tämä on Jussin elämän kamalin päivä.

Kun hän nilkuttaa aamuruskon punertamaan pihaan hengitys vinkuen, veren maku suussaan ja lyijymötti rinnassaan, ja Alma kiirehtii hänen ohitseen poikien kamariin silmät täynnä kyyneliä. Kun Elina ei pysty peittämään nyyhkytystään senkään vertaa, kun sillä on kaikki laitettavana ja mukulatkin vielä, jotka säikkyvät äitensä itkua niin, että Eeronkin alahuuli alkaa heti väpättää. Vilho puristaa nyrkissään Akustin linkkuveistä.

”Panes pois se ja paikalla”, Jussi ärähtää sille. Vilho tottelee vastahakoisesti mutta mukisematta.

Parin minuutin päästä veitsi on taas hänellä, kun Jussi sattuu katsomaan.

”Juur ollaan niin kun…”, hän murisee, muttei lopulta kiellä toista kertaa. Sentään Vilho ei ole vetänyt veitsen teriä esiin.

Ajallaan Alma palaa kamarista niin rauhallisena, että Jussin sydäntä riipii. Hän ei pysty olemaan tuvassa hetkeäkään kauemmin, kun Alma kohta ryhtyy Elinan kanssa veisaamaan virsiä rauhoitellakseen sillä niin pikkupoikien kuin Elinan itsensä mieltä.

Jussi menee aittaan. Ei maailma sentään hänen tietääksensä siihenkään lopu, että ihmiset sen tällaiseksi panevat ja toisilta kaikki lapsensa riistävät. Toukoaika tekee koko ajan tuloaan, ja jollakin heidänkin kai on koetettava eteenpäin elää, vaikka väkeä huonosti onkin. Kun ei Otoltakaan sitä apua voi nyt pyytää. Tiedä mitä ne sillekin vielä keksivät.

Siemenviljojen laittelu ei vaatisi niin huolekasta paneutumista kuin mitä Jussi sille suo. Hän tietää, mitä heillä on ja mitä tarvitaan sitten, kun aika on. Mutta se on tuttua. Se on sellaista, minkä hän tietää. Joka vuosi tulee kevät ja toukotyöt, ja joka vuosi niihin on valmistauduttava uudestaan.

Kahdet pienet askeleet taapertavat Jussin taakse. Hän vilkaisee olkansa yli, ja –

Silmänräpäyksen ajan hän näkee pojat niin kuin ne olivat ikuisuus sitten, kun Aleksi oli viiden vanha ja Akusti kolmannella. Hän räpäyttää silmiään ja näkee kuulien repimät takit ja mustat veriset reiät niiden rinnassa –

Hän huomaa pidättävänsä henkeään vasta, kun häntä alkaa huimata. Hän räpäyttää silmiään. Vilho ja Eero seisovat aitan oviaukossa kalpeina ja vakavina. Jussin katsoessa Eero hivuttautuu puoliksi Vilhon taakse. Hän hengittää syvään ja kääntyy takaisin viljalaarien puoleen.

”Kattotteko te siemenviljoja kuntoon”, Vilho kysyy.

Jussi murahtaa kärsimättömästi.

”Koska toukotyöt aletaan?”

”Kai niissä tekemistä on”, Jussi mutisee laareihin. Pala kurkussa ryittää niin kuin aamulla, kun hänen kurkkunsa oli juoksemisesta puhki. Laukausten ääni raikuu yhä korvissa. Hän ei käänny pikkupoikiin päin, jos ne silmää räpäyttämällä tulisivat taas poikien näköisiksi. Vilho on vielä samalla tavalla päätä pidempi Eeroa kuin Aleksi oli Akua saman ikäisenä. Aku meni siitä myöhemmin ohi ja irvisteli sitä niin, että Jussi ärähti sitä lakkaamaan hyvän sään aikana, mutta Aleksi vain hymyili.

Lopulta pikkupojat lähtevät aitasta omille teilleen. Jussi jää yksin. Vasta monen minuutin kuluttua hän kääntyy katsomaan tyhjää oviaukkoa. Se näyttää samalta kuin on näyttänyt vuosikymmeniä. Siltä, että joku pojista voisi milloin tahansa juosta toimittamaan jotakin äiten asiaa, ja Jussi möhähtäisi jotakin ja lähettäisi ne takaisin seuraten kohta itse perässä.

Siltä, kuin kaikki maailmassa olisi niin kuin ennallaan, vaikka tämä on Koskelan Jussin elämän kamalin päivä.