Fandom: Liikkuva Linna

Ficin nimi: Velhon luona

Ikäraja: S

Genre/trope: seikkailu, ystävyys

Summary: 16-vuotias Michael viettää viimeisiä oppivuosiaan velho Howlin oppipoikana. Kun Howl ilmoittaa hänet oppipoikien turnajaisiin, Michaelille selviää, etteivät kaikki velhot ole yhtä kärsivällisiä mestareita kuin Howl --eivätkä kaikki välitä taikuuden säännöistä. Michaelin täytyy turvautua vanhoihin vihollisiin ja uusiin ystäviin pelastaakseen itsensä ja muut oppipojat ja samalla päättää, millainen velho hän itse on.

A/N: luin nyt alkuvuodesta Liikkuva linna -trilogian uudestaan ja edelleen tämä maailma sykähdytti. Liikkuva Linna on minulle hyvin rakas, ja siksi epäröinkin siitä kirjoittamista pitkään. Lopulta kuitenkin päätin antaa ficcaamiselle mahdollisuuden, ja syntyi tällainen (toivottavasti) lyhyehkö jatkis. Toivottavasti viihdyt tekstin parissa!


Ensimmäinen luku

Jossa Michael osallistuu turnajaisiin


“Tähtää jalkoihin.”

“Kyllä, Howl.”

“Jos yrität Mahtisanaa, luo kilpiloitsu ensin.”

“Kyllä, Howl.”

“Ja jos kaikki muu epäonnistuu, mottaat vastustajaasi nenään.”

“Howl, anna hänen olla”, Sophie komensi ja katsoi kulmat koholla tuoretta aviomiestään. “Sinä olet hermostuneempi kuin Michael, eikä kukaan odota sinun osallistuvan turnajaisiin. Älä enää kuuntele häntä”, hän sanoi Michaelille, ja puristi tätä kevyesti olkapäästä. “Pärjäät varmasti hyvin. Minä lähden etsimään Lettien ja Marthan.”

Sophie lähti, ja Howl kääntyi taas oppipoikansa puoleen. “Mihin me jäimmekään? Ai niin. Jos he yrittävät hämäyttää sinut savulla tai sumulla, muista, että käytät kirkastusloitsua vain maltillisesti. Muuten–”

“Sokaisen itseni valolla”, Michael täydensi. Häntäkin hermostutti, mutta hän ei halunnut näyttää sitä Howlille. “Howl, minä pärjään kyllä. Tämähän on pelkkä…ystävällinen turnaus.”

´Ystävällinen turnaus’ jossa velhojen oppipojat ottivat mittaa toisistaan, järjestettiin Kingsburyssa kuninkaan linnassa joka vuosi, mutta Howl ei ollut koskaan aikaisemmin antanut Michaelin osallistua. “Vain typerykset päästävät sinne oppipoikiaan hankkimaan mustelmia ja kolhuja itsetuntoonsa”, hän oli sanonut, mutta nyt kun Michaelilla oli enää kaksi vuotta oppia jäljellä, Howl oli viimein taipunut. Michael tosin epäili, että tämä ei niinkään uskonut hänen kykyihinsä kuin halusi hänen voittavan Ben Sulimanin oppipojan.

Ovi pieneen valmistautumishuoneeseen avautui ja kuninkaan paasipoika kurkisti sisään. “Velho Howl ja oppipoika Fisher, on teidän vuoronne”, hän sanoi muodollisesti ja piti ovea auki areenalle. “Ensimmäinen ottelu alkaa.”
Howl nyökkäsi ja kääntyi Michaelin puoleen. “Hengitä”, hän sanoi. “Ja pysy rauhallisena. Pärjäät kyllä.”

Michael veti syvään henkeä ja nyökkäsi. Hän oli valmistautunut. Hän oli harjoitellut Howlin kanssa väsymättä kuukausia, ja oli kerran tai kaksi onnistunut yllättämään tämän. Hän oli valmis.

Areenan valot ja äänet häikäisivät hänet hetkeksi, mutta hän keskittyi taikuuteensa ja onnistui sulkemaan ne pois. Howl jäisi hänen seurakseen areenan reunalle, ja jossain korkealla yleisössä olisivat myös Sophie ja Martha. Hän ajatteli Marthaa ja otti ajatuksesta voimaa.

Michaelin ensimmäinen vastustaja oli velho Jonkun Noidan poika Peter. Michaelista hän oli hiukan liian nuori osallistumaan turnajaisiin, mutta kaipa noita tiesi, mitä teki. Michael kumarsi Peterille kohteliaasti ja kun kongi kumahti, antoi tämän tehdä ensimmäisen siirron.

Peterin taikuus kiehtoi Michaelia heti: se oli kummallista, tarpeettoman monimutkaista ja perustui useaan hämäysloitsuun. Mutta kuten Michael oli arvellut, Peter oli liian nuori ja hänen yrittämänsä loitsut liian vaikeita. Michael väisti Peterin tuliloitsua yksinkertaisesti astumalla sivuun ja langetti helpon solmuloitsun. Se sitoi Peterin jalat yhteen ja tämä horjahteli hetken, ennen kuin kaatui vatsalleen maahan. Kongi kumahti uudelleen. Michael oli voittanut.

“Se oli vähän liian helppoa”, Michael sanoi jälkeenpäin Howlille aitiossa, joka oli tarkoitettu vuoroaan odottaville kilpailijoille. “Hän on liian nuori.”

Howl nyökkäsi ja katseli areenan toiselle puolelle, jossa Jonkun Noita lohdutti poikaansa. . “Taidat olla oikeassa. Noita toi Peterin tänne vain siksi, että hänellä on liikaa itsevarmuutta. Teit hyvin, kun säästit voimiasi. Mutta”, Howl lisäsi ja käänsi katseensa aition toiselle puolelle. Hänen sinivihreät silmänsä välähtivät. “Seuraavaksi on vuorossa Sullivan.”

“Arthur.”

“Mitä?”

Michael pyöräytti silmiään. “Minun vastustajani. Hänen nimensä on Arthur. Me olemme joskus opiskelleet yhdessä.”

Howl pyyhkäisi hänen sanansa pois niin että viininpunainen hiha heilahti. “Ei väliä, vaikka hänen nimensä olisi Etienne. Menet ja voitat hänet, onko selvä?”

“Kyllä, Howl”, Michael huokasi ja joi vesipullonsa tyhjäksi.

Hyvin menneestä ensimmäisestä ottelusta huolimatta häntä hermostutti, kun hän astui jälleen areenalle ja kohtasi Arthurin rauhallisen katseen sen toisella puolella. Arthur oli häntä vuoden vanhempi ja suurin piirtein yhtä kokenut. Tämä oli ollut Sulimanin opissa yhtä kauan kuin Michael Howlin, ja oli paitsi voimakas, myös paljon järjestelmällisempi kuin Peter oli ollut.

Kongi kumahti.

Tällä kertaa Michael ei suonut vastustajalleen ensimmäistä iskua. Hän iski heti salamalla, mihin Arthur vastasi kahdella. Michael sukelsi niiden välistä ja loihti käteensä keihään, jonka lennätti Arthuria kohti. Tämä halkaisi sen kahtia ja käänsi puolikkaat takaisin Michaelia päin.

Hän varastaa loitsuni ja monistaa ne, Michael tajusi ja puri hammasta. Hän loitsi kolme karhua, joista jokainen ryntäsi Arthuria kohti.

Arthur otti askeleen taaksepäin ja kohta Michael tajusi seisovansa ringissä kuuden karhun keskellä. Arthur laski kätensä. Michael näki Howlin puistelevan päätään.

Michaelin sisällä kuohahti. Hän nosti molemmat kätensä ja huusi yhden ainoan sanan.

Areena täyttyi äkillisestä valosta, kuin aurinko olisi noussut. Sen aiheuttaman hämmennyksen keskellä Michael laskeutui kyykkyyn ja lasketteli kiireesti monta riviä lisää.

Kun Arthur oli toipunut valon aiheuttamasta shokista, hän tiiraili areenan toiseen päähän, jossa Michael taisteli edelleen karhuja vastaan. Nekin olivat hämääntyneet valosta ja hajaantuneet ympäri areenaa, mutta lähestyivät nyt taas Michaelia, joka hylkäsi lopulta loitsunsa ja juoksi karkuun.

Arthur hymyili voitonriemuisesti ja nosti taas kätensä. Hän avasi suunsa, mutta ei ehtinyt pidemmälle, kun yhtäkkiä maa hänen allaan järisi.

Karhuja pakoon juokseva Michael katosi. Yksi karhuista pudotti turkkinsa ja paljasti sen alta oikean Michaelin joka ojensi kätensä ja nykäisi ilmaa. Maa petti Arthurin alta ja hän kaatui selälleen.

Kongi kumahti.


“Minä ajattelin neiti Angoriania”, Michael sanoi myöhemmin, mukillinen virvoitusjuomaa käsissään ja täysin tarpeeton pyyhe harteillaan. “Ja sitä että demoni onnistui ylläpitämään illuusiota pitkään. Ja ajattelin että jos näyttäisin typerältä ja kokemattomalta, Arthur menisi halpaan.”

“Ja niin menikin”, Howl sanoi. Hän säteili kilpaa timanttikorvakorunsa kanssa. “Olit kiero kuin Sophie parhaina päivinään. Olen ylpeä sinusta.”

Sophie päästi äänen, joka oli jotain tuhahduksen ja huokaisun väliltä. “Itsestäsi sinä olet ylpeä.” Hän käänsi katseensa Michaeliin. “Mutta hän on oikeassa, olit taitava. Mutta niin on seuraava vastustajasikin. Näin hänen kaksi ensimmäistä otteluaan. Hän ei totisesti säästele voimiaan, ihan kuin Howl.”

Howl valpastui. “Kuka se on?”

“En ole aikaisemmin nähnyt häntä”, Sophie sanoi. “Hänen nimensä on–”

“Meiro”, Ben Suliman täydensi astuessaan huoneeseen Arthur kintereillään. “Pohjoisen Velho Meiro.”

Howl jännittyi. Hän tuijotti Sulimania, joka vastasi synkkänä katseeseen.

“Meiro” Howl toisti, eikä hänen äänessään ollut enää jälkeäkään äskeisestä voitonriemusta. “Kuningas antoi hänen osallistua?”

Suliman kohautti harteitaan. “Ei häntä voinut kieltääkään. Ei hän varsinaisesti ole rikkonut lakia, tai ainakaan siten, että hänet olisi saatu kiinni.”

Howl puristi huulensa yhteen ja vilkaisi sitten Michaelia, joka vastasi katseeseen hämmentyneenä. “Kuka on Meiro?” hän kysyi.

Howl ja Suliman vaihtoivat katseita. “Wilhe Meiro on velho, joka kutsuu itseään Pohjoisen Velhoksi, vaikka hänellä tuskin on mitään kytköksiä pohjoiseen”, Howl sanoi. “Hän työskenteli taikurina Kingsburyssä samoihin aikoihin kuin minä ja Calcifer rakensimme Liikkuvaa Linnaa. Huhut väittävät, että hän havitteli hovivelhon paikkaa ja oli katkera Sulimanille, kun kuningas valitsi hänet.”

Sophie kohotti kulmiaan. Hän ilmiselvästi muisteli aikaa, jolloin Howl oli yrittänyt vältellä hovivelhon pestiä hinnalla millä hyvänsä. Howl vastasi viattomasti katseeseen ennen kuin jatkoi. “Jotkut myös väittävät, että hän seurusteli Erämaan noidan kanssa, mutta sitä minä en usko. Ollaanpa noidasta mitä mieltä hyvänsä, hänellä oli tietty taso.”

Sophie tuhahti.

Michael kurtisti kulmiaan. “Mutta miksi hän ei sitten saisi osallistua turnajaisiin?”

Tällä kertaa se oli Suliman, joka vastasi hänelle. “Meiro puuhaili kaikenlaista, mitä velhon ei pitäisi”, hän sanoi. “Velhoilla ja noidilla on oikeastaan vain kaksi sääntöä, joita noudattaa ja ne ovat…” Hän katsoi Arthuria odottavasti.

“Älä luo kultaa äläkä yritä herättää kuolleita henkiin”, oppipoika lasketteli kuuliaisesti. Suliman nyökkäsi.

“Meiro yritti ensimmäistä monta kertaa”, hän sanoi. “Eikä tietysti onnistunut, mutta antoi monen rikkaan kingsburyläisen ymmärtää, että oli lähellä. Lisäksi hän myi paljon loitsuja, jotka eivät toimineet. Lopulta hän sai lauman vihaisia kaupunkilaisia peräänsä ja lähti siksi pohjoiseen, Strangiaan ja Norlantiin. Luulen, että hän kantaa kaunaa erityisesti sinulle, Howl. Hänen mielestään toisen hovivelhon paikka olisi kuulunut hänelle.”

Sophie tuhahti uudestaan. “Enpä muista, että Howlkaan olisi sitä juuri tavoitellut”, hän sanoi. “Mutta kuulostaa siltä, että tämä Meiro vain luulee itsestään liikoja. Ei kai siitä nyt noin huolestua tarvitse?”

Howl ja Suliman näyttivät edelleen synkiltä. “Velho, joka luulee itsestään liikoja, voi olla hyvin vaarallinen”, Howl sanoi. “Eikä Meiro ole ollut kenenkään opissa, niin kuin me olimme rouva Pentstemmonin. Minusta olisi hyvin voinut tulla samanlainen kuin hän, ellei rouva Pentstemmon olisi hionut taikuudestani tiettyjä karkeuksia pois. Mutta meidän pitää mennä. Michael…”

“Niin?” Michael kysyi. Hän odotti kuulevansa samanlaisen luennon kuin aamulla, mutta Howl näyttikin epätavallisen vakavalta.

“Jos tilanne äityy pahaksi”, hän sanoi, “luovuta.”


Kun Michael näki Pohjoisen Velhon, hän hätkähti.

Mies oli melko tavallisen näköinen, mutta muistutti niin paljon Howlia, että Michael olisi voinut sekoittaa heidät kaksi toisiinsa. Kasvonpiirteet eivät olleet juurikaan samat, mutta kummallakin oli pitkät ja kauniit hiukset –Howlilla pellavanvaaleat, Meirolla kupariset –ja kumpikin oli pukeutunut kalliisiin silkkikaapuihin. Meiron korvassa jopa roikkui jalokivi, aivan kuten Howlilla.

Michael yritti toipua hämmennyksestään kääntämällä katseensa vastustajaansa, mutta tämä hämmensi häntä vain entistä enemmän. Meiron oppipoika, jonka nimeä hän ei tiennyt, oli häntä reilusti nuorempi ja näytti paljon hermostuneemmalta kuin Peter ja Arthur olivat näyttäneet. Hänellä oli yllään nukkavieru vihreä puku: toisin kuin Howl, Meiro ei ilmeisesti panostanut oppipoikansa ulkonäköön. Howl oli ostanut Michaelille uuden tummanpunaisen puvun jo viikkoja ennen turnausta.

Michael tunsi myötätuntoa, mutta yritti tukahduttaa sen muistelemalla, mitä Sophie oli sanonut. Poika saattoi näyttää nuhjuiselta, mutta tämä oli voittanut helposti kaksi ensimmäistä otteluaan. Hänen täytyi pysyä terävänä, jos aikoi voittaa.

Kongi kumahti ja samassa areena oli tulessa.

Michaelilla oli juuri ja juuri aikaa luoda hätäinen kilpiloitsu, ennen kuin pojan nostattamat tuliaallot tavoittivat hänet. Ne peittivät areenan reunalla seisovan Howlin näkyvistä, mutta Michael kuuli tämän kiroavan kymriksi ja katsomon kauhistuneet huudot. Hän vahvisti kilpiloitsuaan, loi muurin ympärilleen ja mietti.

Hänen taikuutensa ei ollut tarpeeksi vahvaa sammuttamaan liekkejä ja vaikka olisikin, loitsu veisi kaikki hänen voimansa. Olisi keksittävä jotain muuta.

Michael veti syvään henkeä, mutta ennen kuin hän ehti lausua kuin ensimmäisen rivin lentoloitsusta, areenan hiekka petti hänen altaan. Hän huusi loput rivit tuuleen, hänen jalkansa lipesi –

Ja juuri silloin loitsu totteli oikuttelematta ja nosti hänet ilmaan. Hän horjahteli hetken, mutta pysyi pystyssä. Hän potkaisi ilmasta vauhtia, nousi muutaman jalan korkeuteen ja katseli alleen.

Areenaa ei enää ollut. Sen tilalla oli hurjasti liikkuva pyörre, joka lennätti hiekkaa ilmaan ja uhkasi vetää kaiken sisäänsä. Hiekka oli edelleen tulesta kuumaa, ja pyöriessään nostatti ilmaan kuumuutta ohjaavan, hiekkaisen pilven. Ilma rahisi, ihmiset huusivat. Hänhän tuhoaa koko paikan, Michael tajusi. Hänen oli pakko saada tämä loppumaan ennen kuin joku loukkaantuisi pahasti.
Hän räpytti hiekan täyttämiä silmiään ja yritti etsiä vastustajaansa. Ilmassa oli enemmän hiekkaa kuin ilmaa, mutta lopulta hän näki vihreän läiskän areenan reunalla, ja tajusi, että mahdollisuuksia oli vain yksi. Mitä Howl olikaan sanonut?

Hän ojensi kätensä ja valmistautui saamaan suunsa täyteen hiekkaa ennen kuin huusi ilmaan yhden ainoan sanan.

Michael arveli kuulevansa muksahduksen, kun poika kaatui maahan. Hiekka lakkasi pyörteilemästä. Michael laskeutui hitaasti alas, horjahti alastullessa ja putosi polvilleen, mutta sillä ei ollut enää väliä. Kongi oli jo kumahtanut.

Michael oli voittanut.

En ole kauheasti seuraillut aiemmin julkaistuja näyttelijävalintoja tai koko sarjaan liittyvää uutisointia. Nyt katsoin trailerin ja olihan se hassua, kun kaikkea väistämättä vertaa elokuviin. Vaikea kyllä sanoa vielä, tuleeko sarjasta hyvä.

Tässä vaiheessa itsestäni tuntuu yhtä aikaa siltä, että totta kai haluaisin nähdä uuden sarjan näin nostalgisesta fandomista, ja samalla, etten missään nimessä halua sarjaa katsoa. Ahdistaa ajatus, että tukisin sitä kautta JKR:n tarkoitusperiä ja etenkin se, että minua itseäni sitten myös pidettäisiin välinpitämättömänä ja typeränä, kun en ymmärrä boikotoida häntä. Huom. koen muutenkin herkästi ahdistusta siitä, pitävätkö ihmiset minusta ja että kaikki pitäisi tehdä oikein, enkä tietenkään tarkoita syyllistää tai nimitellä ketään toista, katsoi sarjaa tai ei. Itsekin luultavasti tilaan vielä silloin tällöin HBO:ta katsoakseni jotain muuta sarjaa sieltä ja kaiketi sitä kautta välillisesti annan rahaa myös JKR:n palkkioiden maksuun. Kaipa sarjan suosio silti palkkioon vaikuttaa, kun eihän sellaista kannata tehdä, jota ei katsota riittävästi, joten sikäli jaloillaan äänestäminen vaikuttaa.

Fikkailuun liittyen: oma HP-kirjoitusinspis on kyllä ollut kateissa, eikä fandom enää tunnu sellaiselta helpolta ja hauskalta inspiraationlähteeltä, kun väistämättä tulee ajatelleeksi näitä JKR:n toilailuja. Onneksi tosiaan olemassa olevat kirjat, dvd:t jne. eivät ainakaan tuo hänelle lisää rahaa, enkä usko että Finissä fikkaaminenkaan näin tekee. Olen yhä lukenut täällä HP-fikkejä ja varmaan luen jatkossakin.

Sitäkin pitäisin positiivisena asiana, jos Potterit edelleen kannustavat lapsia ja nuoria lukemaan kirjoja digilaitteiden katselun sijaan. Näinhän ainakin jossain vaiheessa uutisoitiin, miten ne olivat sytyttäneet kipinän lukuharrastukseen. Siinäkin tietysti vanhemmat voivat ohjata kirjastoon tai laina- tai kirppiskirjojen pariin uusien sijaan. Sekä tutustuttaa muihin kirjoihin, joiden kirjailijoilla ei ole vastaavanlaista touhua ilmoilla kuin JKR:lla.

Otin yhden pastellisen mekkoavan <3

Hiii, en kestä, kiitos tästä hirmuisesti! Nautin tästä kyllä tosi paljon, vaikka polysuhteet eivät kuulu yleensä lukulaariini. Mutta kivaa aina Finissä kokeilla jotain ihan muuta kuin mihin on tottunut ja kirjoitit tällaisen suhdedynamiikan ihanasti ja uskottavasti. Erityisesti tykkäsin Devonin murjotuksesta, joka oli kaikin puolin mielestäni kohtuutonta, koska jos on suostunut avoimeen suhteeseen, ei siinä voi hermostua, kun toinenkin osapuoli hyödyntää sovittua. Mutta toisaalta hyvin inhimillistä olla mustasukkainen kumppanista silloinkin, kun ajattelisi, että uusi ihminen voisi mahtua suhteeseen. Devon ei tosiaan vaikuttanut kaikkein aikuismaisimmalta ihmiseltä ryhtyä avoimeen suhteeseen tai suljettuun polysuhteeseen, mutta ehkä juuri siksi Amanda voisi sopia porukkaan. Tasapainottaa hänen lapsellista murjotustaan kypsyydellään.

Kuulostaa myös, että Andy voisi kaivata myös Amandan kaltaista seuraa suhteeseen, vaikka jos pitäisi valita, hän valitsisi lopulta Devonin. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että enimmäkseen vastakohdat viehättävät, niin kliseistä kuin se onkin, joten se, että Devon ja Andy ovat erilaiset saa suhteen toimimaan. Amanda ehkä on hyvä lisä aikusiuutta, kun aikuisia kaikki ovat tai sitten ehkä kallistaisi tasapainoa liikaa tylsiin aikuisten juttuihin. Kuka tietää, mihin tästä mennään! Mutta kiva oli nähdä tällainen tavallaan alku uudelle suhteelle ja muutos olemassa olevassa suhteessa ja miten hahmot siihen kaikkeen reagoivat. ^^ Kiitos tästä!

Ficin nimi: Hetken mielijohteen hyväntekeväisyyseleet
Kirjoittaja: Nax
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: S
Pääosassa: Lucifer ja muita hahmoja mainittu
Genre: Slice of life, character study ja kepeä draama

Summary: Tietysti hän osasi olla hyväntahtoinen, ja mikä olisikaan ollut parempi keino osoittaa sellaista kuin ankkojen muotoon kiedotut kauniit eleet?

A/N: Tämä kamun synttärilahjaksi kirjoitettu pätkä toi kivaa vaihtelua parituskeskeisempiin teksteihin, niin ihania kuin ne ovatkin. 😄 Osallistuu haasteeseen Kerää10 hahmolla Lucifer.



***



Sanottiin, että tie Helvettiin oli kivetty hyvillä aikomuksilla, ja se näyttikin pitävän verrattomasti paikkansa. Tarkemmin olisi voinut luonnehtia, että polku karumpaan tuonpuoleiseen oli päällystetty ankoilla.

Niin, ankat, Lucifer hengähti itsekseen. Hänen rakkaat ankkamurusensa. Aikojen alussa, kun Edenin puutarha oli vielä leijunut suunnitelmana Taivaan ylimystön keskuudessa, ankka oli ollut ainoa Luciferin muovaamista eläimistä, jonka korkeammat enkelit olivat hyväksyneet projektinsa kaanoniin. Se oli ollut Luciferille merkittävä jo siksi, ja kun ensimmäinen ihminen Adam oli antanut hänen eläimelleen nimen, Luciferin sydän oli kiemurrellut lämpimälle rullalle. Ankka. No mutta tietenkin se oli ankka!

Oli miten oli, ankoista oli kehkeytynyt murheenkryyni Luciferin senhetkiseen arkeen. Apatian vaihteeksi väistyessä luovuuden tieltä hänessä oli roihahtanut palo, joka oli kohdistunut sillä kertaa hotelliin ja sen asukkaisiin. Lucifer tiedosti merkityksensä Helvetin hallitsijana, ja vaikka hänen nimeensä vannottiinkin – seikka, jonka hän koki vallan imartelevaksi – hän ei saattanut irvistellä liian loukkaantuneesti kuullessaan rivienvälistä panettelua. Kukaan oman parhaansa tiedostava syntinen ei sanonut mitään suoraan, mutta sivusilmällä luodut katseet, huokaukset ja vaivaantunut ilmapiiri kertoivat tarpeeksi. Ne kertovat, ettei hän tehnyt paljoa, tarpeeksi, tai peräti yhtään mitään.

Kiukun kipinä ohimollaan nykien Lucifer oli päättänyt antaa juoruille palttua oikein olan takaa. Kyse ei ollut niinkään todistelun tarpeesta, enemmän hyväntahtoisuudesta. Tietysti hän osasi olla hyväntahtoinen, ja mikä olisikaan ollut parempi keino osoittaa sellaista kuin ankkojen muotoon kiedotut kauniit eleet?

Ensimmäisenä ideanaan Luciferin mieleen oli juolahtanut loihtia jokaiselle hotellin vieraalle ankka, jonka saattoi laittaa kellumaan kylpyammeeseen tai vaikka koristeeksi pöydälle. Ele oli herättänyt kiitosten lisäksi hilpeyttä, mikä oli osoittanut Luciferille, että ankoista saattoi olla muutamaakin eri mieltä. Eräät eivät olleet ymmärtäneet koristeiden päälle, minkä johdosta muutama ankka oli joutunut mielenvikaisimpien hotelliasukkaiden ilkivallan kohteeksi. Sellaisen todistaminen oli loukannut Luciferia henkilökohtaisella tasolla, eikä Charlien sovittelusta huolimatta pehmentänyt hänen suhtautumistaan alamaisiinsa. Sädehtiviä helmiä turhanpanteille sioille. Johan hän sen oli tiennyt, ettei Helvettiin tuomituista kurjista ollut mihinkään, lukuun ottamatta ehkä niitä tapauksia, joita Charlie piti ystävinään – miinus Alastor.

Toisena hetken mielijohteen hyväntekeväisyyseleenään Lucifer oli loihtinut terapeutin virkaa toimittavia ankkoja, joiden tehtävänä oli kuunnella syntisten murheita ja söötillä kaakatuksellaan tarjota lohtua. Idea oli ollut aukottoman nerokas, vaikka olisihan hänen pitänyt aavistaa, millaisten henkisten likaämpäreiden kanssa hotellivieraat painiskelivat. Lucifer oli kehottanut vakioasukas Angel Dustia – jonka nimen hän oli varmistanut Charlielta kahdesti – testaamaan valmiiksi saatua tuotetta ensimmäisenä. Seuraavana päivänä tämä oli nolona antanut takaisin kullankeltaisesta mullanruskeaksi muuttuneen mutruankan ja naurahtanut, etteivät sille kerrotut jutut tainneet olla kovin lohdutettavissa olevia. Siihen Lucifer ei ollutkaan varautunut, että hänen ankkansa joutuisivat kuuntelemaan niin ällösurkeita asioita, että niiden hymy otti hävitäkseen ja väri tummentuakseen. Johan mahtoi olla säälittävä ja murheellinen elämä eräillä.

Tosin sitä Luciferin ei kai olisi sopinut virkkoa ääneen. Kyseisen sosiaalisen munauksen myötä hän oli saanut verbaalisesti kimppuunsa sekä hotellin baaria hoitavan kollinrähjän että yksisilmäisen pörröpääheitukan, joka oli näyttänyt siltä kuin olisi mieluusti jysäyttänyt häntä pommilla jos toisellakin ystäväänsä puolustaakseen. Lucifer ei ollut vaihtanut niiden kahden kanssa – Husk ja Cherri Bomb, kyllähän hän ne muisti – liiaksi keskusteluja, mutta ainakin se myllerrys oli osoittanut, ettei häntä kohtaan koettu vieraskoreutta. Kaiken huipuksi itse pahanilmanlintu Alastor oli pyörähtänyt paikalle juuri sopivasti todistamaan hänen kasvojen- ja auktoriteetinsäilytysoperaatiotaan. Aikoihin Lucifer ei ollut tahtonut yhtä hanakasti vajota maan alle ja vetää samalla koko Helvettiä mukanaan.

Toisen ankkafiaskon jälkeen Lucifer oli ajatellut heittää hanskat tiskiin, mutta Charlien epätoivon ja päättäväisyyden soutamishuopaamisen todistaminen potkaisi hänet ajattelemaan lisää. Hänen tyttärensä tarvitsi häntä. Se mokoma hotelli tarvitsi häntä. Hänen täytyi saada olla hyödyksi.

Ja Lucifer mietti. Ehkä hän olisi voinut luoda hotelliin joukon iskunkestäviä ankkoja, jotka kaakattivat paheksuvasti, kun joku poikkesi kaidalta polulta? Olisivat siten oppineet olemaan?

No ei. Ei sellaisessa hulabaloossa olisi kuullut omia ajatuksiaankaan, ja ankat olisivat päätyneet kuvitteelliseen pataan alta aikayksikön. Syntiset tuskin tahtoivat jatkuvia ja kovaäänisiä muistutuksia tekemistään virheistä.

Lucifer rapsutti ohimoaan ja talsi huoneistossaan epämääräistä ympyrää. Ehkä hän olisi voinut loihtia hotellin ympärille joukon lenteleviä ankkoja, jotka päivystivät tiluksia poliisin tavoin ja pitivät asiat järjestyksessä?

Tai sitten ei. Johan siinä olisi kaupunkilaisten huomio herännyt väärällä tavalla ja hatarakin rauha häiriintynyt.

Rauha... Miten he kaipasivatkin rauhaa, turvaa ja suojelua, vaikkei kukaan olisi suutaan avannut.

Sitten Luciferilla välähti. Tietenkin.

Hän levitti kuusi siipeään ja lensi kepeästi kaarrellen hotellin katolle. Hän hengitti syvään, kokosi energiaansa ja kohotti kätensä. Kultaiset valonjuovat leijuivat hänen sormenpäistään viininpunaiselle yötaivaalle. Jos joku syntinen olisikin luonut katseensa hotellin suuntaan, ei tämä olisi nähnyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Lucifer piti taikansa näkymättömissä turhaa huomiota välttääkseen, mikä ei mennyt yhteen hänen perusluonteensa kanssa, mutta oli enemmän kuin sopivaa. Vain hän sai todistaa, kuinka valtava kultainen ankkahahmo levitti juhlavasti siipensä ja kietoi ne hotellin ympärille kuin rakkaintaan syleillen. Lucifer lausui muinaisia sanoja sisällyttäen loitsuunsa käskyn varjella syntisiä näiden mielten syvimmiltä painolasteilta. Jokainen ansaitsi edes yhden paikan, joka henki rauhaa ja turvaa, ja hänen suojeleva taikansa mahdollisti sen. Se oli hienovaraista lääkettä alakuloon; ei manipulointia tai hypnoosia, ei myöskään kaiken korjaavaa ihmettä.

Ankan muodon ottanut loitsu häilyi tovin hänen ihasteltavanaan, kunnes haihtui hohtaviksi kipinöiksi. Lucifer hengähti valtavat mittasuhteet saaneelle voimainkoitokselleen ja myhäili tyytyväisenä palatessaan hotellin sisätiloihin. Siellä oleskeleville syntisille mikään ei näennäisesti ollut eri tavoin kuin viisi minuuttia aikaisemmin. Silti ilmapiirin kohennuksen saattoi aistia kevyesti. Tyttöystävänsä kanssa keskusteleva Charlie oli intoutunut selittämään asiaansa niin pirskahtelevasti, että paperinippu oli lennähtää näpeistä. Angel Dustin hymyssä karehti kaunis, vilpitön iloisuus. Baarilla päivystävä Husk, joka niin usein kyräili toisia korvat luimussa, näytti nyt jopa ystävälliseltä asiakasta palvellessaan. Alastorin pieni piikatyttökään ei ollut koskaan näyttänyt yhtä energiseltä torakoita jahdatessaan. Sitä kaikkea oli miellyttävää seurata, joskin Lucifer olisi pärjännyt ilman korvamatoa, jonka jazz-henkistä kappaletta hyräilevä Alastor hänelle auliisti tartutti.

Osa Luciferista olisi tahtonut julistaa hotellissa vallitsevan uudenlaisen hengen olevan hänen ansiotaan ja että syntisten olisi ollut sopivaa käydä jonoon häntä kiittämään. Sen sijaan hän pysytteli sivummalla ja antoi ylpeytensä paistatella hienovaraisen muutoksen valonsäteissä. Parempi kun eivät tienneet mitään sen tarkemmin. Elo jatkuisi joka tapauksessa aiempaa rakentavampana, ja hänen tyttärensä hotelli saavuttaisi nopeasti lisää mainetta majakkana keskellä sumuista merta.

Lucifer hymyili ajatuksilleen ja sulavan pyörähdyksen myötä vetäytyi huoneistonsa hiljaisuuteen. Hänellä oli varsin tunteita herättävä ja taatusti nenäliinoja kuluttava jakso suosikkisaippuasarjastaan taklattavanaan.