Sisilja ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Nyt kun oon jo useamman kerran nyyhkistellyt sun kommentille, niin pystyn ehkä vastaamaan :'') Mutta siis joo, oot ihan oikeessa siinä, että oon todella ankara itelleni. It is a problem, really. Yritän opetella siitä pois (ja vähän onnistunutkin), mutta on vaikeeta on Kaikista pahinta se on just sillon, kun kirjottaa vaikkapa just uudesta ja omasta mielestään vaikeesta fandomista, eikä ihan täysin luota lopputulokseen -- sillon tulee se fiilis, että no täähän on ihan PASKAA Kiitos kuitenkin tsempeistä, ei tää enää tunnu yhtään niin pahalta kun on kerennyt olla täällä julki pari päivää <3

Lestat on kyllä siitä loistava dramaqueen, että oikeestaan mikään mitä siitä kirjottaa, ei voi olla liikaa Mutta nyyhkistelin kyllä tuolle, että mulla on ollut siitä upea ote, koska vaikka hän onkin dramaqueen, niin tuntu todella vaikeelta yrittää saada sen persoonaa tekstiin vangittua jotenkin :'') MUTTA pakko myöntää, että mua nauratti itseänikin toi viinin laadusta kysyminen, pidin sitä yllättävänkin hyvänä kohtana XD

Minä haluan rangaista sinua lähtemällä Armandin matkaan, Lestat ja no mutta sehän käy, minäpä kärsin oikein hiljaa ja kunnolla ja jään kahdestaan totuuden kanssa mätänemään, pitäkää oikein hauskaa - ja sitten jos ja kun alkaa kyllästyttää, tiedät mistä minut löytää, mon cher.

huutista, en kestä. Voi Lestat <3 Senkin typerys XD Mutta näinhän se meni.

Oon aivan valtavan onnellinen että uskaltauduit julkaisemaan (ja että ylipäätään hyppäsit mukaan näiden super valloittavien vampyyrien kyytiin, niin mahtavaa!!), mä nautin tästä tekstistä ihan mielettömästi! Niin hyvä ensimmäinen fikki tästä fandomista, ja toivon saavani pian lukea paljon paljon lisää!

Kiitos kun tartutit tän sekoilun, on niin ihanaa olla vaan täysin pöllyissä jostain fandomista ♥ Ja kiitos ihanasta ihanasta kommentista, itken edelleen ;;; <3 Mä yritän ehdottomasti kirjottaa lisää, tässä olis vaikka mitä skenaarioita ja reploja ja tapahtumia ja HAHMOJA joihin tarttua! Toivottavasti inspis vaan pysyy :'')

Maagiset lapsuusmuistot kuulostivat, no, maagisilta ja vaikka heti oli selvää, että tarinat eivät olisi ihan ruusuilla tanssimista, tykkäsin näistä tosi paljon. Lasten kirjoittaminen on minusta haastava laji, mutta vangitsit hyvin lapsen maisemaa ja tunteita. Menin suoraan lukemaan tekstejä, enkä katsonut linkkien otsikoita, mutta kaikissa, joista päähenkilö ei tullut selville tekstin kautta, onnistuit silti välittämään hienosti, kenestä tässä on kyse.

”Et saa! En huoli sinua!”

”Äiti on sanonut, että kaikki pitää ottaa leikkiin.”

Petunia ja Lily, ei epäilystäkään. Ja miten itseltään he todella kuulostivat. Petuniaa harmittaa, että Lilyllä on taikaa ja hänellä ei, mutta Lily yhä välittää siskostaan, joten tahtoo leikkiä tämän kanssa. Tosi hienosti kuvasit, miten Lily yrittää ensin olla kiltti, kuten kuvittelisin hänen olleen lapsena, mutta ei hänkään siedä haukkumista loputtomiin. Varsinkin kun se, joka haukkuu on oma sisko ja Lily tietää tarkasti, miten loukata omaa siskoaan. Molemmat kuulostivat ihan lapsilta, jotka kisaavat, kumpi saa loukattua toista enemmän. Kaikki pikkuiset "se kiusaa!" ja "se oli sen oma vika" saivat heidät kuulostamaan loistavasti lapsilta. Upeasti tämä ensimmäinen teksti toimi myös vain dialogin välityksellä ja saatoin nähdä, miten Lily ja Petunia irvistelevät toisilleen ja miten he reagoivat kinaamiseen.

Lopussa kävi sääliksi vähän kaikkia, myös heidän vanhempiaan. Lily ei hallitse itseään, mutta kyllä hänkin jo tietää, että Petunia on vain kateellinen ja jossain vaiheessa kuuluu oppia menemään pois tilanteesta. Mikä on sitten toisaalta todella iso tehtävä pienelle lapselle, joka haluaa leikkiä siskonsa kanssa ja jonka pitää olla nuorena jo aikuinen. Ja Petunian tunteet ovat hirveän ymmärrettävät, kuka ei olisi kateellinen, jos oma sisko on noita, mutta itse ei. Eikä lapsena sitä osaa ilmaista terveesti. Mikä ei ole syy kammottaville haukkumasanoille. Ja heidän vanhempansa, yrittävät luovia tällaisessa tilanteessa, toinen tytär noita ja toinen siitä kateellinen, miten ihmeessä siinä pystyy olemaan joka kerta tasapuolinen. :''(

Remuksen tekstistä tuli mieleen miten nopeasti monien hahmojen on pitänyt kasvaa. Hän on joutunut nopeasti oppimaan sulkemaan asiat sisälleen ja että edes ne, joihin pitäisi voida aina luottaa, eivät olekaan luotettavia.

Hän tahtoi takaisin sen lääkärisedän, joka ei ollut huutanut. Sen, joka oli pyytänyt piirtämään sen mitä hän pelkäsi eniten, ja kertonut, että hän oli vieläkin Remus.

En kestä, tämä lääkärisetä kuulosti upealta. :''') Tuosta piirtämisestä tuli ihan mieleen oma hoitomuoto, jossa piti avata kirjoittamalla pahimpia pelkojaan. Hyvin olet ottanut oikean maailman hoitomuotoja mukaan ja minusta tuollainen pelkojen kohtaaminen turvallisen aikuisen kanssa voisi olla todella toimiva Remukselle. Karsea ajatus, että Remuksella hetken oli tällainen ihmissusia ymmärtävä lääkäri, joka halusi hänen parastaan ja oli ystävällinen hänelle, mutta mitä ilmeisimmin Remus ei enää tavannut häntä. Ja hänen tulisi odottaa kouluun saakka, että tapaisi ystäviä, jotka hyväksyvät hänet sellaisenaan. </3

Minulla on ollut viime aikoina halu sisällyttää ficceihin jollain tavalla syrjittyjä ihmisiä, väärinymmärrettyjä tai stereotypistettyjä. Siksi tykkäsin tosi paljon, että James oli ystävystynyt Adrianin kanssa ja Jamesin vanhemmat eivät olleet lainkaan vastaan sitä, että romaniperhe tulisi heidän luokseen syömään. Minä tiedän oikean tarinan oman isoäitini lapsuudesta, kun romaniperhe oli tullut pyytämään hänen vanhemmiltaan yösijaa ja isoäitini isä olisi päästänyt heidät, mutta äiti kielsi ja lähetti heidät matkoihinsa. Hellyyttävää nähdä Jamesin perhe noin avoimina ja ehkä siinä on ymmärrys siitä, että taikaväki on myös omalla tavallaan ulkopuolisia ja muusta väestöstä poikkeavia, joten he eivät näe syitä epäillä romaneja. Ihana tuo Jamesin "romaaneja?" Juuri sellainen, mitä pikkulapsi erehtyisi sanomaan, kun oppii uudn oudon sanan. Jamesin lapsenmielisyys tuntui helpottavalta kahden ensimmäisen synkemmän tekstin jälkeen. Hän on löytänyt kivan uuden ystävän ja tykkäsi tästä niin kovasti, että halusi kutsua tämän perheineen syömään ja Jamesin vanhemmista se oli mukava idea. <3

Apua siitä mentiinkin toiseen ääripäähän.

Päässä tuntui siltä kuin äiti olisi kiskonut puolet hiuksista matkaansa. Hänet oli taas laitettu tärisemään raivosta ja epäoikeudenmukaisuudesta, elämästä ja loukkaantuneisuudesta, koskaan ei auttanut työntää ovea vastaan, isä oli aina vahvempi, ja sitten hän sai kidutuskirousta ja remmillä selkään, kun ei ollut kunnioittanut, kun oli sanonut väärin, räiskännyt, ollut olemassa.

En halua jäädä kuvittelemaan koskaan pitkäksi aikaa Siriuksen kotioloja, koska... Hänelle kävi lopulta hyvin, tuollaisessa kodissa ehtii yleensä kuolla ennen kuin on tarpeeksi vanha karkaamaan tai sitten hän olisi kasvanut juuri niin kieroon kuin vanhemmat yrittivät häntä kasvattaa. Sirius oli myös pelottavan kylmä kohteluaan kohtaan. Hän kyllä vihasi perhettään, pakeni, kun pystyi ja nautti siitä, kun oli kaukana heistä, mutta se, miten hän tiedosti vastaan taistelun olevan turhaa, tuntui hyytävältä. Niin pienenä on pitänyt oppia, että hän ansaitsee tämän, eikä hän kuitenkaan pysty taistelemaan sitä vastaan ja että se kaikki tuntuu kuitenkin väärältä, mutta muuta ei ole. On vain tämä elämä. On vähän vaikea sanoittaa ajatuksiani tästä. Siriusta kuvataan kirjoissa enemmän leppoisaksi kapinalliseksi, jolloin unohtuu hänen kotiolonsa. Ehkä se on tarkoitettukin niin ja kuvasit tätä väkivaltaa hyvin samansuuntaisesti kuin miten Sirius puhuu perheestään kirjoissa. Etäisesti, koleasti, siten, miten hänen piti oppia jo lapsena heidät kohtaamaan.

Neiti sovitteli öljylyhdyn hyllylle. ”Onhan sentään liian julmaa pitää lasta pimeässä.”

Siihen iänikuiseen kysymykseen, että jos kohtaisit Voldemortin kun hän oli vauva, tappaisitko hänet, minä aina vastaisin, että ei vaan kohtelisin häntä hellyydellä. No, Voldemort ei olisi ehkä siitä muuttunut, koska hän taisi olla niitä harvinaisia tapauksia, joiden päätä ei voi kiltteydellä parantaa. Mutta olipa mielenkiintoinen olo tätä tekstiä lukiessa. Minussa nousi raivo orpokodin hoitajia kohtaan, kun kohtelevat näin kamalasti lapsia, jotka ovat jo valmiiksi huonossa asemassa. Tomin lapsuus on toki siltä ajalta, kun kuritus oli ihan sallittua lastenkasvatuksessa, mutta kyllä minä vain jäin miettimään, olisivatko asiat olleet toisin, jos hän olisi saanut lähelleen välittävän, rakastavan aikuisen. Ei ehkä hänen kohdallaan. Mutta se on asia, mitä mietin väkivaltaan turvautuneista ihmisistä, erityisesti nuorista, nuorisotyöntekijä kun olen. Olisiko siinä vain tarvittu ihminen, joka kuuntelee ja tukee?

Oii, Billin ja Charlien kinastelu ruokapöydässä oli kivaa vaihtelua synkkyyteen! Charlien jankkaus kuulosti aivan lapselta ja myös, miten lasta pitää maanitella syömään vielä se yksi leipäpala ja et ole syönyt tänään mitään ja sinulle tulee kohta nälkä ja sitten sinua harmittaa. Veljenpojan kanssa tätä on tullut koettua. Mietin kyllä myös joutuuko Bill kasvattamaan nuorempia sisaruksiaan, kun lapsia on niin paljon ja se on ikävä kohtalo, kun sattuu olemaan vanhin lapsi. Mutta enimmäkseen tämä pätkä ilahdutti. Charlien ajatukset Percystä ja hassusta kellosta kuulostivat hyvin lapsekkailta ja hänen kepposensa lopuksi oli niin tutun kuuloinen.

”Kunpa taikuus olisi aina samanlaista kuin lapsena.”

Viimeinen oli ajatuksia herättelevä. Ihastuttavan samaistuttava, kun niin näen vanhempien juttelevan toisilleen, mitä kaikkea lapsi onkaan keksinyt sinä päivänä tehdä. Minervan vanhemmat leikittelivät ajatuksella, että voisi poistaa murheet maailmasta ja tuli kyllä itselle mieleen, että no, miksi sitten ei poistaisi. Mitä tapahtuu, että lapsen kasvettua aikaiseksi, ei haluaisi käyttää taikuuttaan, että kukaan ei olisi enää surullinen, että olisi aina onnellinen kuten lapsi. Ja onhan siinä paljon naiivia ajattelua, että se jotenkin noin toimisi. Mutta jos Minervan kaltaisesta lapsesta tulisi maailman itsevaltias, ehkä hän tekisi niin, olisiko se sitten niin väärin. :3
Kiitos näistä jännittävistä kurkistuksista lapsihahmojen elämään! Olet tavoittanut monen eri tilanteessa painivan ja monen eri ikäisen lapsen ajatukset upeasti. Etenkin pidin, miten onnistuit pitämään lapset lapsina silloinkin, kun he kohtasivat vastoinkäymisiä. Kiitos tästä tosi paljon!

AAHH oi jee oi jee!!! Hihkuin samalla kun yritin syödä (ei onnistu) ja päätin että ruoka saa nyt jäähtyä ja minä kommaan heti heti heti.

Sä olet aivan kamalan ankara itseäsi kohtaan. Tää on aivan ihana fikki, tosi koherentti ja upean tunteikas - vaikka käytettäviä virkkeitä oli saakelin vähän. Ihailen sua! Ja kiitän sua! Voi että nyt kihisen!

Miten upea ote sulla on Lestatista heti ekassa fikissäsi! Sehän on just sellainen hahmo josta saa ja kannattaa kirjoittaa mahtipontinen tunnevuodatusteksti. Ja siis, vaikka Lestat tässä kärsiikin, ihan kauheasti, oon niin onnessani ja vaan nautin ja nauroin oikein ääneen tälle:

Louis oli tahtonut heille tyttären ja mitä Louis tahtoi, sitä tahtoi myös Lestat. Haluan kuun taivaalta, Lestat ja minä tuon sen sinulle, mon cher. Minä haluan, että vesi muuttuu viiniksi ja Pinot Noir vai Merlot, mon amour?

Tää on niin hauska ja niin oivaltava kohta (toi kysymys viinin laadusta oli ihan hillitön, hahhaa!), koska just näinhän homma toimii!! Lisään tähän listaan omassa päässäni vielä Minä haluan rangaista sinua lähtemällä Armandin matkaan, Lestat ja no mutta sehän käy, minäpä kärsin oikein hiljaa ja kunnolla ja jään kahdestaan totuuden kanssa mätänemään, pitäkää oikein hauskaa - ja sitten jos ja kun alkaa kyllästyttää, tiedät mistä minut löytää, mon cher. :'D

Lestat huutaa, kiroaa, itkee, kaikkea sitä samaan aikaan, sillä hän tietää, että Louis, pohjimmiltaan hyväsydäminen, hellä Louis, on kaikesta huolimatta päättänyt säästää hänet.

Voi ihana Louiiiis ja voi huutava kiroava itkevä ja erittäin hahmouskollisesti tunteitaan tuulettava Lestat! <3

muistoihin, joilla hän yrittää ylläpitää raivoaan, sillä sitä hän tarvitsee. Niissä muistoissa hän itsekin on väkivaltainen, kavala, julma — juuri sellainen, kuin hän aina varoitti vampyyrien olevan.

<3 SIIS NIINPÄ! Tääkin on niin tarkkanäköinen yksityiskohta, ahh!!

Niihin, joissa Louis'n hymy, ainoastaan Lestatille varattu, valaisi ja lämmitti kuin kevätaurinko pitkän talven jälkeen.

<3<3<3 Louis'n yksin Lestatille varaama hymy on kyllä... se onnnnnn aivan omaa luokkaansa!

Se pitää hänet hengissä, se saattaa koitua hänen kohtalokseen, ja ennen kaikkea se kulminoituu Louis de Pointe du Laciin, mutta koska Lestatin on pidettävä kiinni vihastaan, hän hautaa sen alas, alas, aina mielensä alimpiin sopukoihin ja sitä hän ei enää mieti, vaikka aikaa olisi.

Voi ettäää tätä fikin loppua, voi ei, nyt mä sit itken mikroruokaani, kiitos vain! </333

Oon aivan valtavan onnellinen että uskaltauduit julkaisemaan (ja että ylipäätään hyppäsit mukaan näiden super valloittavien vampyyrien kyytiin, niin mahtavaa!!), mä nautin tästä tekstistä ihan mielettömästi! Niin hyvä ensimmäinen fikki tästä fandomista, ja toivon saavani pian lukea paljon paljon lisää! Siihen asti, kiitosss! <3

Violetu, yhdellä vokaalilla varmasti on hyvin vaikea saada aikaan muuta, kuin hyvin hassun kuuloista tekstiä kivaa että tykkäsit, kiitos kommentista!

Fandom: Liikkuva Linna

Ficin nimi: Velhon luona

Ikäraja: S

Genre/trope: seikkailu, ystävyys

Summary: 16-vuotias Michael viettää viimeisiä oppivuosiaan velho Howlin oppipoikana. Kun Howl ilmoittaa hänet oppipoikien turnajaisiin, Michaelille selviää, etteivät kaikki velhot ole yhtä kärsivällisiä mestareita kuin Howl --eivätkä kaikki välitä taikuuden säännöistä. Michaelin täytyy turvautua vanhoihin vihollisiin ja uusiin ystäviin pelastaakseen itsensä ja muut oppipojat ja samalla päättää, millainen velho hän itse on.

A/N: luin nyt alkuvuodesta Liikkuva linna -trilogian uudestaan ja edelleen tämä maailma sykähdytti. Liikkuva Linna on minulle hyvin rakas, ja siksi epäröinkin siitä kirjoittamista pitkään. Lopulta kuitenkin päätin antaa ficcaamiselle mahdollisuuden, ja syntyi tällainen (toivottavasti) lyhyehkö jatkis. Toivottavasti viihdyt tekstin parissa!


Ensimmäinen luku

Jossa Michael osallistuu turnajaisiin


“Tähtää jalkoihin.”

“Kyllä, Howl.”

“Jos yrität Mahtisanaa, luo kilpiloitsu ensin.”

“Kyllä, Howl.”

“Ja jos kaikki muu epäonnistuu, mottaat vastustajaasi nenään.”

“Howl, anna hänen olla”, Sophie komensi ja katsoi kulmat koholla tuoretta aviomiestään. “Sinä olet hermostuneempi kuin Michael, eikä kukaan odota sinun osallistuvan turnajaisiin. Älä enää kuuntele häntä”, hän sanoi Michaelille, ja puristi tätä kevyesti olkapäästä. “Pärjäät varmasti hyvin. Minä lähden etsimään Lettien ja Marthan.”

Sophie lähti, ja Howl kääntyi taas oppipoikansa puoleen. “Mihin me jäimmekään? Ai niin. Jos he yrittävät hämäyttää sinut savulla tai sumulla, muista, että käytät kirkastusloitsua vain maltillisesti. Muuten–”

“Sokaisen itseni valolla”, Michael täydensi. Häntäkin hermostutti, mutta hän ei halunnut näyttää sitä Howlille. “Howl, minä pärjään kyllä. Tämähän on pelkkä…ystävällinen turnaus.”

´Ystävällinen turnaus’ jossa velhojen oppipojat ottivat mittaa toisistaan, järjestettiin Kingsburyssa kuninkaan linnassa joka vuosi, mutta Howl ei ollut koskaan aikaisemmin antanut Michaelin osallistua. “Vain typerykset päästävät sinne oppipoikiaan hankkimaan mustelmia ja kolhuja itsetuntoonsa”, hän oli sanonut, mutta nyt kun Michaelilla oli enää kaksi vuotta oppia jäljellä, Howl oli viimein taipunut. Michael tosin epäili, että tämä ei niinkään uskonut hänen kykyihinsä kuin halusi hänen voittavan Ben Sulimanin oppipojan.

Ovi pieneen valmistautumishuoneeseen avautui ja kuninkaan paasipoika kurkisti sisään. “Velho Howl ja oppipoika Fisher, on teidän vuoronne”, hän sanoi muodollisesti ja piti ovea auki areenalle. “Ensimmäinen ottelu alkaa.”
Howl nyökkäsi ja kääntyi Michaelin puoleen. “Hengitä”, hän sanoi. “Ja pysy rauhallisena. Pärjäät kyllä.”

Michael veti syvään henkeä ja nyökkäsi. Hän oli valmistautunut. Hän oli harjoitellut Howlin kanssa väsymättä kuukausia, ja oli kerran tai kaksi onnistunut yllättämään tämän. Hän oli valmis.

Areenan valot ja äänet häikäisivät hänet hetkeksi, mutta hän keskittyi taikuuteensa ja onnistui sulkemaan ne pois. Howl jäisi hänen seurakseen areenan reunalle, ja jossain korkealla yleisössä olisivat myös Sophie ja Martha. Hän ajatteli Marthaa ja otti ajatuksesta voimaa.

Michaelin ensimmäinen vastustaja oli velho Jonkun Noidan poika Peter. Michaelista hän oli hiukan liian nuori osallistumaan turnajaisiin, mutta kaipa noita tiesi, mitä teki. Michael kumarsi Peterille kohteliaasti ja kun kongi kumahti, antoi tämän tehdä ensimmäisen siirron.

Peterin taikuus kiehtoi Michaelia heti: se oli kummallista, tarpeettoman monimutkaista ja perustui useaan hämäysloitsuun. Mutta kuten Michael oli arvellut, Peter oli liian nuori ja hänen yrittämänsä loitsut liian vaikeita. Michael väisti Peterin tuliloitsua yksinkertaisesti astumalla sivuun ja langetti helpon solmuloitsun. Se sitoi Peterin jalat yhteen ja tämä horjahteli hetken, ennen kuin kaatui vatsalleen maahan. Kongi kumahti uudelleen. Michael oli voittanut.

“Se oli vähän liian helppoa”, Michael sanoi jälkeenpäin Howlille aitiossa, joka oli tarkoitettu vuoroaan odottaville kilpailijoille. “Hän on liian nuori.”

Howl nyökkäsi ja katseli areenan toiselle puolelle, jossa Jonkun Noita lohdutti poikaansa. . “Taidat olla oikeassa. Noita toi Peterin tänne vain siksi, että hänellä on liikaa itsevarmuutta. Teit hyvin, kun säästit voimiasi. Mutta”, Howl lisäsi ja käänsi katseensa aition toiselle puolelle. Hänen sinivihreät silmänsä välähtivät. “Seuraavaksi on vuorossa Sullivan.”

“Arthur.”

“Mitä?”

Michael pyöräytti silmiään. “Minun vastustajani. Hänen nimensä on Arthur. Me olemme joskus opiskelleet yhdessä.”

Howl pyyhkäisi hänen sanansa pois niin että viininpunainen hiha heilahti. “Ei väliä, vaikka hänen nimensä olisi Etienne. Menet ja voitat hänet, onko selvä?”

“Kyllä, Howl”, Michael huokasi ja joi vesipullonsa tyhjäksi.

Hyvin menneestä ensimmäisestä ottelusta huolimatta häntä hermostutti, kun hän astui jälleen areenalle ja kohtasi Arthurin rauhallisen katseen sen toisella puolella. Arthur oli häntä vuoden vanhempi ja suurin piirtein yhtä kokenut. Tämä oli ollut Sulimanin opissa yhtä kauan kuin Michael Howlin, ja oli paitsi voimakas, myös paljon järjestelmällisempi kuin Peter oli ollut.

Kongi kumahti.

Tällä kertaa Michael ei suonut vastustajalleen ensimmäistä iskua. Hän iski heti salamalla, mihin Arthur vastasi kahdella. Michael sukelsi niiden välistä ja loihti käteensä keihään, jonka lennätti Arthuria kohti. Tämä halkaisi sen kahtia ja käänsi puolikkaat takaisin Michaelia päin.

Hän varastaa loitsuni ja monistaa ne, Michael tajusi ja puri hammasta. Hän loitsi kolme karhua, joista jokainen ryntäsi Arthuria kohti.

Arthur otti askeleen taaksepäin ja kohta Michael tajusi seisovansa ringissä kuuden karhun keskellä. Arthur laski kätensä. Michael näki Howlin puistelevan päätään.

Michaelin sisällä kuohahti. Hän nosti molemmat kätensä ja huusi yhden ainoan sanan.

Areena täyttyi äkillisestä valosta, kuin aurinko olisi noussut. Sen aiheuttaman hämmennyksen keskellä Michael laskeutui kyykkyyn ja lasketteli kiireesti monta riviä lisää.

Kun Arthur oli toipunut valon aiheuttamasta shokista, hän tiiraili areenan toiseen päähän, jossa Michael taisteli edelleen karhuja vastaan. Nekin olivat hämääntyneet valosta ja hajaantuneet ympäri areenaa, mutta lähestyivät nyt taas Michaelia, joka hylkäsi lopulta loitsunsa ja juoksi karkuun.

Arthur hymyili voitonriemuisesti ja nosti taas kätensä. Hän avasi suunsa, mutta ei ehtinyt pidemmälle, kun yhtäkkiä maa hänen allaan järisi.

Karhuja pakoon juokseva Michael katosi. Yksi karhuista pudotti turkkinsa ja paljasti sen alta oikean Michaelin joka ojensi kätensä ja nykäisi ilmaa. Maa petti Arthurin alta ja hän kaatui selälleen.

Kongi kumahti.


“Minä ajattelin neiti Angoriania”, Michael sanoi myöhemmin, mukillinen virvoitusjuomaa käsissään ja täysin tarpeeton pyyhe harteillaan. “Ja sitä että demoni onnistui ylläpitämään illuusiota pitkään. Ja ajattelin että jos näyttäisin typerältä ja kokemattomalta, Arthur menisi halpaan.”

“Ja niin menikin”, Howl sanoi. Hän säteili kilpaa timanttikorvakorunsa kanssa. “Olit kiero kuin Sophie parhaina päivinään. Olen ylpeä sinusta.”

Sophie päästi äänen, joka oli jotain tuhahduksen ja huokaisun väliltä. “Itsestäsi sinä olet ylpeä.” Hän käänsi katseensa Michaeliin. “Mutta hän on oikeassa, olit taitava. Mutta niin on seuraava vastustajasikin. Näin hänen kaksi ensimmäistä otteluaan. Hän ei totisesti säästele voimiaan, ihan kuin Howl.”

Howl valpastui. “Kuka se on?”

“En ole aikaisemmin nähnyt häntä”, Sophie sanoi. “Hänen nimensä on–”

“Meiro”, Ben Suliman täydensi astuessaan huoneeseen Arthur kintereillään. “Pohjoisen Velho Meiro.”

Howl jännittyi. Hän tuijotti Sulimania, joka vastasi synkkänä katseeseen.

“Meiro” Howl toisti, eikä hänen äänessään ollut enää jälkeäkään äskeisestä voitonriemusta. “Kuningas antoi hänen osallistua?”

Suliman kohautti harteitaan. “Ei häntä voinut kieltääkään. Ei hän varsinaisesti ole rikkonut lakia, tai ainakaan siten, että hänet olisi saatu kiinni.”

Howl puristi huulensa yhteen ja vilkaisi sitten Michaelia, joka vastasi katseeseen hämmentyneenä. “Kuka on Meiro?” hän kysyi.

Howl ja Suliman vaihtoivat katseita. “Wilhe Meiro on velho, joka kutsuu itseään Pohjoisen Velhoksi, vaikka hänellä tuskin on mitään kytköksiä pohjoiseen”, Howl sanoi. “Hän työskenteli taikurina Kingsburyssä samoihin aikoihin kuin minä ja Calcifer rakensimme Liikkuvaa Linnaa. Huhut väittävät, että hän havitteli hovivelhon paikkaa ja oli katkera Sulimanille, kun kuningas valitsi hänet.”

Sophie kohotti kulmiaan. Hän ilmiselvästi muisteli aikaa, jolloin Howl oli yrittänyt vältellä hovivelhon pestiä hinnalla millä hyvänsä. Howl vastasi viattomasti katseeseen ennen kuin jatkoi. “Jotkut myös väittävät, että hän seurusteli Erämaan noidan kanssa, mutta sitä minä en usko. Ollaanpa noidasta mitä mieltä hyvänsä, hänellä oli tietty taso.”

Sophie tuhahti.

Michael kurtisti kulmiaan. “Mutta miksi hän ei sitten saisi osallistua turnajaisiin?”

Tällä kertaa se oli Suliman, joka vastasi hänelle. “Meiro puuhaili kaikenlaista, mitä velhon ei pitäisi”, hän sanoi. “Velhoilla ja noidilla on oikeastaan vain kaksi sääntöä, joita noudattaa ja ne ovat…” Hän katsoi Arthuria odottavasti.

“Älä luo kultaa äläkä yritä herättää kuolleita henkiin”, oppipoika lasketteli kuuliaisesti. Suliman nyökkäsi.

“Meiro yritti ensimmäistä monta kertaa”, hän sanoi. “Eikä tietysti onnistunut, mutta antoi monen rikkaan kingsburyläisen ymmärtää, että oli lähellä. Lisäksi hän myi paljon loitsuja, jotka eivät toimineet. Lopulta hän sai lauman vihaisia kaupunkilaisia peräänsä ja lähti siksi pohjoiseen, Strangiaan ja Norlantiin. Luulen, että hän kantaa kaunaa erityisesti sinulle, Howl. Hänen mielestään toisen hovivelhon paikka olisi kuulunut hänelle.”

Sophie tuhahti uudestaan. “Enpä muista, että Howlkaan olisi sitä juuri tavoitellut”, hän sanoi. “Mutta kuulostaa siltä, että tämä Meiro vain luulee itsestään liikoja. Ei kai siitä nyt noin huolestua tarvitse?”

Howl ja Suliman näyttivät edelleen synkiltä. “Velho, joka luulee itsestään liikoja, voi olla hyvin vaarallinen”, Howl sanoi. “Eikä Meiro ole ollut kenenkään opissa, niin kuin me olimme rouva Pentstemmonin. Minusta olisi hyvin voinut tulla samanlainen kuin hän, ellei rouva Pentstemmon olisi hionut taikuudestani tiettyjä karkeuksia pois. Mutta meidän pitää mennä. Michael…”

“Niin?” Michael kysyi. Hän odotti kuulevansa samanlaisen luennon kuin aamulla, mutta Howl näyttikin epätavallisen vakavalta.

“Jos tilanne äityy pahaksi”, hän sanoi, “luovuta.”


Kun Michael näki Pohjoisen Velhon, hän hätkähti.

Mies oli melko tavallisen näköinen, mutta muistutti niin paljon Howlia, että Michael olisi voinut sekoittaa heidät kaksi toisiinsa. Kasvonpiirteet eivät olleet juurikaan samat, mutta kummallakin oli pitkät ja kauniit hiukset –Howlilla pellavanvaaleat, Meirolla kupariset –ja kumpikin oli pukeutunut kalliisiin silkkikaapuihin. Meiron korvassa jopa roikkui jalokivi, aivan kuten Howlilla.

Michael yritti toipua hämmennyksestään kääntämällä katseensa vastustajaansa, mutta tämä hämmensi häntä vain entistä enemmän. Meiron oppipoika, jonka nimeä hän ei tiennyt, oli häntä reilusti nuorempi ja näytti paljon hermostuneemmalta kuin Peter ja Arthur olivat näyttäneet. Hänellä oli yllään nukkavieru vihreä puku: toisin kuin Howl, Meiro ei ilmeisesti panostanut oppipoikansa ulkonäköön. Howl oli ostanut Michaelille uuden tummanpunaisen puvun jo viikkoja ennen turnausta.

Michael tunsi myötätuntoa, mutta yritti tukahduttaa sen muistelemalla, mitä Sophie oli sanonut. Poika saattoi näyttää nuhjuiselta, mutta tämä oli voittanut helposti kaksi ensimmäistä otteluaan. Hänen täytyi pysyä terävänä, jos aikoi voittaa.

Kongi kumahti ja samassa areena oli tulessa.

Michaelilla oli juuri ja juuri aikaa luoda hätäinen kilpiloitsu, ennen kuin pojan nostattamat tuliaallot tavoittivat hänet. Ne peittivät areenan reunalla seisovan Howlin näkyvistä, mutta Michael kuuli tämän kiroavan kymriksi ja katsomon kauhistuneet huudot. Hän vahvisti kilpiloitsuaan, loi muurin ympärilleen ja mietti.

Hänen taikuutensa ei ollut tarpeeksi vahvaa sammuttamaan liekkejä ja vaikka olisikin, loitsu veisi kaikki hänen voimansa. Olisi keksittävä jotain muuta.

Michael veti syvään henkeä, mutta ennen kuin hän ehti lausua kuin ensimmäisen rivin lentoloitsusta, areenan hiekka petti hänen altaan. Hän huusi loput rivit tuuleen, hänen jalkansa lipesi –

Ja juuri silloin loitsu totteli oikuttelematta ja nosti hänet ilmaan. Hän horjahteli hetken, mutta pysyi pystyssä. Hän potkaisi ilmasta vauhtia, nousi muutaman jalan korkeuteen ja katseli alleen.

Areenaa ei enää ollut. Sen tilalla oli hurjasti liikkuva pyörre, joka lennätti hiekkaa ilmaan ja uhkasi vetää kaiken sisäänsä. Hiekka oli edelleen tulesta kuumaa, ja pyöriessään nostatti ilmaan kuumuutta ohjaavan, hiekkaisen pilven. Ilma rahisi, ihmiset huusivat. Hänhän tuhoaa koko paikan, Michael tajusi. Hänen oli pakko saada tämä loppumaan ennen kuin joku loukkaantuisi pahasti.
Hän räpytti hiekan täyttämiä silmiään ja yritti etsiä vastustajaansa. Ilmassa oli enemmän hiekkaa kuin ilmaa, mutta lopulta hän näki vihreän läiskän areenan reunalla, ja tajusi, että mahdollisuuksia oli vain yksi. Mitä Howl olikaan sanonut?

Hän ojensi kätensä ja valmistautui saamaan suunsa täyteen hiekkaa ennen kuin huusi ilmaan yhden ainoan sanan.

Michael arveli kuulevansa muksahduksen, kun poika kaatui maahan. Hiekka lakkasi pyörteilemästä. Michael laskeutui hitaasti alas, horjahti alastullessa ja putosi polvilleen, mutta sillä ei ollut enää väliä. Kongi oli jo kumahtanut.

Michael oli voittanut.