Kiitoksia kommenteistanne,
Vloom ja
Kristen! : ) Seuraava osa on aika pitkä, enkä oikein osannut sitä puolittaakaan mistään kohti... Toivottavasti joku jaksaa silti lukea.
1. osa – Ja valhe saa jatkua
Istun kahvilan nurkkapöydässä hieman muista asiakkaista syrjässä ja yritän kirjoittaa englanninesseetä. Konseptipaperin vieressä oleva maitokahvi on ehtinyt jäähtyä jo kauan sitten, mutta minulla on sillä hetkellä parempaakin murehdittavaa kuin hukkaan heitetyt eurot.
Pureskelen lyijykynän päätä mietteisiini vaipuneena ja koetan järjestellä ajatuksiani tuhannetta kertaa englanniksi. Ongelma ei ole siinä, ettenkö löytäisi oikeita sanoja, kielioppi vain sattuu olemaan hankalaa eikä minua huvita avautua opettajalle aiheesta
criminals – victims of circumstance? Olisin tehtävästä paljon kiinnostuneempi, mikäli siinä saisi vain asetella kauniita sanoja peräjälkeen kauniilta kuulostaviksi ketjuiksi kuin laululyyrikoita ikään (”
her galaxy come raining down” ja ”
collapsing onto the cold grass I want to hide my burning body”), mutta eiväthän lukion esseet koskaan toimi sillä tavalla.
Innostuksenpuutteeseeni on myös toinen syy. Olin valinnut kahvilan syrjäisimmän nurkkapöydän nimenomaan sen vuoksi, ettei tarvitsisi kuunnella muiden asiakkaiden yhdentekeviä puheita. Siitä huolimatta kahden naisen puhe selkäni takana vie mennessään ne vähäisetkin keskittymiskykyni sirpaleet, jotka ovat suuntautuneet englanninkieleen.
”…joko olet kuullut, että Saaran miehelle on joku toinen nainen?”
”Kuka ei olisi? En olisi ikinä uskonut, Matiaksesta! Hänhän on aina vaikuttanut niin kunnolliselta…”
”Niin, niin, mutta tiedäthän, sellaista se on nykypäivänä…”
Naiset repostelevat pettämis-juttua sietämättömän kovaan ääneen, selvästi nauttien siitä, että heidän lähipiirissään on tapahtunut jotain niin äärimmäisen paheksuttavaa. Minun on keskityttävä pureskelemaan raivokkaasti kynää, etten vain tekisi mitään, mitä katuisin myöhemmin.
Siedän heidän puheitaan vielä jonkin aikaa, mutta kun aihe kääntyy sen
toisen naisen haukkumiseen, alan sulloa tavaroita reppuuni. Seinäkello yläpuolellani kertoo ajoituksen olevan huonoin mahdollinen, mutta ehkä keksin silti jotain. Kahvi jää koskemattomana pöydälle, ja hillitsen vain vaivoin haluni kaataa kupin sisällön niistä kahdesta sen naisen päähän, joka nimittää paraikaa itselleen täysin tuntematonta ihmistä lutkaksi.
Lopulta tyydyn vain kävelemään heidän ohitseen niin nopeasti, että se muistuttaa jo melkein juoksua. Pakenen kylmään talvi-iltapäivään, kahvilan oven sulkiessa minut ulkopuolelle naisten puheista. Hengähdän miltei huomaamattani helpotuksesta ja kaivan repun sivutaskusta kännykän esiin. Etsin numerovalikosta kohdan S ja naputtelen nopeasti tekstiviestin: ”kahvila huono paikka tavata. nähdään mieluummin kakkospuistossa.” Odottelen hetken aikaa vastausta, mutta kun kännykkä ei piippaa uuden saapuneen viestin merkiksi, kiskon repun selkään ja lähden kävelemään.
Puisto numero kaksi on miltei kokonaan autio, ehkä äkillisesti kylmentyneen sään takia. Näköpiirissäni on vain pari sinnikästä koiranulkoiluttajaa, joiden lemmikkien räksytys sekoittuu lähistöllä kulkevien autojen meluun. Vastasataneesta lumesta on muodostunut polulle ohut ja koskematon huntukerros, jonka läpi kävellessäni viileys takertuu kiinni kenkiin.
Auraan tieni puiston keskellä olevalle leikkikentälle, jolla ei normaalisti käy ketään edes silloin, kun sää on hyvä. Liukumäki on lahoamispisteessä, eivätkä kiipeilytelineen puolat kestä juuri minkäänlaista painoa. Vanhempia ei huvita tuoda lapsiaan tänne kokeilemaan onneaan, kun kaupungissa kerran on huomattavasti turvallisempiakin leikkipuistoja.
Väen vähyys sopii minulle paremmin kuin hyvin. Puistelen keinun päältä enimmät lumet ja istahdan odottamaan. Hökötys päästää pieniä notkahtelevia ääniä kuin merkkinä siitä, ettei läsnäoloni tee sille hyvää, mutta pysyn itsepintaisesti aloillani. Keinu on kestänyt seurani sen verran monesti vailla vaurioita, että oletan sen selviävän tästäkin kerrasta ongelmitta.
Hiljenen kuuntelemaan, jos kännykkä vaikka osoittaisi mahdollisia elonmerkkejä repun sivutaskussa, mutta se on täysin vaiti. Jossain selkäni takana haukkuu koira ja kylmyys luikertelee pikkuhiljaa kenkien läpi. Yritän ajatella kaikkea muuta paitsi sitä, ettei hän ole vastannut viestiini vieläkään, että hän on myöhässä, mutta totta kai epäonnistun ja alan pyöritellä epäilyksiä pääni sisällä kuin jotain omituista piirileikkiä. Minua ei hermostuta, ei varsinaisesti, mutta silti tunnen kuinka äkillinen kylmyys näykkii varpaiden lisäksi nyt myös keuhkoja niin, että hengittäminen on hiukan vaikeampaa kuin äsken.
Hermostuneesti pääni sisällä rummuttavat ajatukset ovat niin tavattoman kovaäänisiä, etten kuule kuinka lumi narskuu jossain liukumäen suunnalla. Havahdun vasta, kun hän kysyy aivan selkäni takaa:
”Mitä vikaa kahvilassa oli?”
Pyörähdän ympäri. Sebastian hymyilee pöllämystyneelle ilmeelleni toisella suupielellään ja vilkaisee sitten merkitsevään sävyyn kenkiäni, jotka kosteus on muuttanut väriltään tummemmaksi kuin mitä ne normaalisti ovat.
”Saisit ostaa jo ne uudet saappaat, kun kerta välttämättä haluat kahlata täällä hangessa.”
Kieltämättä hän on oikeassa, kenkäni ovat jo vanhat enkä usko niiden kestävän hengissä enää tätä talvea, mutta se seikka ei suinkaan ole henkilökohtaisen tärkeysjärjestykseni kärkipäässä. Nieleskelen keuhkoja vihlonutta kylmyyttä pois, hermoiluni vaimenee hiukan muttei silti häviä, ja se saa minut kysymään hyökkäävämmällä äänellä kuin olin suunnitellut:
”Miksi et vastannut viestiini? Ajattelin jo, että odotan täällä ihan turhaan.”
Sebastian näyttää hetken yllättyneeltä, mutta istahtaa sitten vieressäni olevaan keinuun välittämättä lumesta, joka takertuu kiinni kalliiseen hiekanruskeaan kangastakkiin. Hän kohtaa pälyilevän katseeni niillä hukuttavilla merisilmillään, jotka saavat minut lankeamaan aina, välittämättä vuodenajasta tai mistään muustakaan.
”Olin jo muutenkin myöhässä, joten ajattelin että minun on vain parasta kiirehtiä tänne”, Sebastian selittää hitaasti ja katsoo suoraan minuun kuin varmistaen, että näen hänen puhuvan totta. Silmien ilme on nyt lempeä ja minua alkaa hävettää, miksi oli pakko mennä tenttaamaan tuolla tavalla, kuin epäilisin häntä jostakin. Kaikista maailman ihmisistä juuri minulla on vähiten oikeutta mihinkään sellaiseen.
Riistän itseni irti katsekontaktista ja mutisen jonnekin sivulleni tuijottaen:
”Anteeksi. Ei ollut tarkoitus ylireagoida niin.”
Sebastian tyytyy huitaisemaan vähättelevästi kädellään koko aiheen kauemmaksi.
Vaivumme hetkeksi epämukavalta tuntuvaan hiljaisuuteen, joka särkyy kuitenkin äkisti kun keinu, jolla Sebastian istuu, notkahtaa varoittamatta alaspäin. Sebastian äännähtää yllätyksestä ja joutuu ottamaan tukea minusta, ettei vain menettäisi tasapainoaan ja horjahtaisi. Keinu jää nitisemään sen oloisesti, että koko rakennelma hajoaa hetkenä minä hyvänsä.
”Kirottu hökötys”, Sebastian murahtaa ja mulkaisee keinua. Tilanne on ohi hetkessä, mutta yhtäkaikki se saa kiristävän solmun rinnassani heltiämään ja on kaiken kaikkiaan huvittavinta mitä olen nähnyt pitkään aikaan. Koetan parhaani mukaan pitää ilmeeni peruslukemilla, mutta viimeistään Sebastianin ärtyneisyys saa minut taipumaan kaksin kerroin hillittömästä naurusta. Hohotan lapaset suuta vasten ja tunnen oloni niin hysteerisen hilpeäksi, etten meinaa saada naurunpurskahdusten välissä lainkaan happea. Tällainen arkipäiväinen komiikka tuntuu meidän tapauksessamme melkein absurdilta, niin harvinaista se on.
Sebastian tarkastelee minua kulmat kurtussa pohtien ilmiselvästi, olisiko syytä loukkaantua siitä, että hänen kustannuksellaan nauretaan niin estoitta. Lopulta kuitenkin myös hänen suupielillään viivähtää hidas hymy, olalleni kuin vahingossa äsken jäänyt käsi vetää minut hivenen lähemmäksi hänen hymähtäessä vaimeasti hiuksiini:
”Saisit nauraa tuolla tavalla useammin.”
Kontakti on vielä lyhyempi kuin äskeinen keinuepisodi, Sebastianin hengitys kutittaa tummissa hiussuortuvissani korkeintaan kahden sekunnin ajan ja sitten hän on jo soveliaan välimatkan päässä, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. On alkanut hämärtää. Ilma on pakkasta täynnä, mutta siitä huolimatta tunnen kuinka äkillinen lämpö värittää poskiani, melkein kuumottaen. En taida tottua ikinä.
Sebastian on noussut pois huterasta keinusta ja puistelee lunta pois takistaan. Vilkaistuaan nopeasti kädessään olevaa rannekelloa hän sanoo minulle:
”Elokuvateattereissa on tänään sen leffan ensi-ilta josta silloin viimeksi puhuit. Haluaisitko lähteä katsomaan sitä?”
”Kyllä se käy”, vastaan ja yritän parhaani mukaan olla kuulostamatta liian innostuneelta. En silti voi mitään hymylle joka syntyy ajatellessani, että Sebastian on muistanut niin pienen ja mitättömän yksityiskohdan edellisestä keskustelustamme. Takaraivossa kummittelee epämääräinen muistutus englanninesseen huomisesta palautuksesta, mutta en aio huomioida asiaa nyt.
”Meidän pitää juosta, mikäli aiomme ehtiä ensimmäiseen näytökseen, se alkaa Rumbassa kuudelta”, Sebastian toteaa ryhtyen harppomaan poispäin keinujen luota. Minä lasken hänen askeleitaan, odotan että välimatka minun ja hänen välillään muuttuu kohteliaaksi ja lähden sitten kävelemään perässä. Tarpeetonta ehkä, jos joku on pistänyt meidät merkille yhdessä, niin se on tapahtunut jo aikaa sitten, mutta vanhoille tavoilleen ei vain voi mitään. Tämä on minun oma suojaloitsuni. Mikäli minä lasken askeleet ja pidän välimatkan, mitään pahaa ei voi tapahtua.
Sebastian on oikeassa, meidän on loppujen lopuksi juostava, ja silloinkin ennätämme vakioelokuvateatterimme näytökseen vain viime tipalla. Olemme kumpikin silmiinpistävän hengästyneitä, kun lopulta istumme omille paikoillemme alkutekstien jo pyöriessä ruudulla. Rumba on vanha ja raihnainen elokuvateatteri useiden laadukkaiden joukossa, joten lisäksemme paikalle ei ole juurikaan muita.
Elokuva on raadollinen ja surullinen ja kaunis, eikä minulla ole tapana itkeä fiktiivisten tapahtumien vuoksi koska omassa elämässänikin on ihan tarpeeksi kestämistä, mutta tällä kertaa joudun pyyhkimään vimmatusti kyyneleisiä silmiäni jo ensimmäisen puolentunnin aikana. Ehkä se johtuu siitä, että miespääosanesittäjä katsoo päähenkilönaista aina toisinaan samalla tavalla kuin Sebastian joskus minua. En osaa kuvailla sitä mutta se särkee sydämeni joka tapauksessa, sillä se on katse joka luodaan kun tiedetään, ettei tarinassa tule olemaan onnellista loppua.
Elokuvaa on kestänyt tunnin verran, kun Sebastian kurottautuu ympärillämme vallitsevan pimeän ja kyyneleisten silmien turvin kietomaan sormensa omieni lomaan. Hänen tarttuessaan käteeni pelkään ohikiitävän hetken tuntevani sormuksen nimettömässä, mutta ei Sebastianilla sitä nyt ole mukanaan, tietenkään, en ole nähnyt sormusta sen jälkeen kun kultapinta kosketti kasvojani hänen suudellessaan minua ensimmäisen kerran.
Tiedän silti, että sormus on olemassa jossakin, odottamassa laatikonperällä aina niitä hetkiä jolloin tämä valhe murtuu, sitä ei ole koskaan ollutkaan, ja Sebastianista tulee jälleen kerran se mies jonka hänen läheisensä tuntevat. Mies, joka on naimisissa ihastuttavan Erikan kanssa, on ollut jo monta vuotta.
Nyt Sebastianilla ei kuitenkaan ole sormusta, mikä tarkoittaa että tämän lyhyen varastetun ajan verran hän on yksin minun ja valhe saa vielä jatkua.