Kirjoittaja Aihe: Mitenköhän se oli?, S, Romancea yrittää tavoitella, novelli  (Luettu 1175 kertaa)

Evora

  • Kelmitär
  • ***
  • Viestejä: 131
  • Help!
Eli siis toinen novelli yritelmä :) Jälleen puhekielellä. Romanttisuuttahan tämä yrittää tavoitella. Kertoo oikeastaan epätoivoisesta ihastumisesta. Tapahtumien totuudenperäisyydestä en hiisku sanallakaan, kukin saa miettiä onko totta vai ihan tuulesta temmattua :) Eli siis, nauttikaahan. Niin joo, tässä saattaapi olla virheitä, koska itse yritin tutkia kaikki pois koska Wordin automaattivirheentunnistushärveli ei toimi ku on enkunkielinen word. Mutta siis, toivottavasti virheet joita siellä saattaa olla ei hirveästi häiritse :)
Ev

Mitenköhän se oli?

Mitenköhän se oli. Muutin eri paikkakunnalle pakoon sen pienen perähikelän ahdasmielisiä ihmisiä. Ajattelin et tääl uudes paikas olisin ihan tuikituntematon ja uus ja eksoottinen. Näinhän se oli. Kuvittelin että saisin heti ekana syksynä ihanan poikaystävän jonka kanssa käveltäis illalla tähtien ja kuun valossa. Tällasia romanttisia mielikuvia maalailin mun mieleen, eikä ykskään niistä oo vieläkää toteutunu. Tosin viime syksynä mulla oli kyl niin hurjaa silmäpelii mun luokkalaisen pojan kanssa. Mulla ei koskaan aiemmin oo ollu sellasta vilkuilua ja hymyjen vaihtoo niinku viime syksynä. Se kuitenki meni ohi, vaikka kestiki pitkään. Ihan alkusyksyst olin vielä korviani myöten ihastunu yhteen poikaan kotipuolessa, mut sitte ku se alko seurustella mun kaverin kaa, mä aloin unohtaa sitä pikkuhiljaa. Sit mä huomasin mun luokkalaisen Mikaelin.

Muistan vielki ekan kerran ku sanoin Jonnalle: ”Hei toi Mikael on kyl aika sulonen.” Oltiin sillon äikän kurssin kanssa kattomassa yhtä näytelmää. Sillon oli eka kerta ku mä huomasin Mikaelin. Seuraavalla viikolla mä aloin ettii sitä katseellani joka paikasta aina välituntisin. Oltiin sillon ekassa jaksossa melkeen jokaisella samalla kurssilla. Sillon oli ihan äärettömän helppoo vaan sulkee opettajien tylsä pajatus pois ja jäädä haaveilee ja tuijottaa Mikaelia.

Varsinki äikän tunneilla meil meni lujaa. Ihan aluks Mikael ei ollu huomannu ku olin alkanu vilkuilee sitä ja tuijottaa aina silmiin ku saatiin katsekontakti. Mut sit pikkuhiljaa mä huomasin et seki alko kattoo mua takas silmiin ja sit se aina hymyili sillä ihanalla ja arvotuksellisella hymyllä mulle. Olin niin urpo viel siin vaihees etten älynny hymyillä takas. No kuitenki. Äikän tunneilla se istu kavereidensa kaa ihan mun edessä. Aluks se istu vähän musta viistossa, mut sit se valtas sen kaverin paikan ja tuli istuu ihan mun eteen. Sillon se kans alko istuu silleen vinottain et näkis mut sivusilmällä. Se nojas mun pulpettiin kans välil. Mut ne katseet. Ne oli oikeesti jotain niin ihanaa. Mä aloin koko ajan vaan enemmän ja enemmän puhuu Mikaelista mun kavereille. Must jotenki tuntuu et ne ei ollenkaa tajunnu ku mä selitin niille siitä miten Mikael vastas mun katseisiin ja katto mua tiiviisti silmiin jotain viistoista sekkaa. Must tuntuu et Jonna ja Kiira vaan suodatti kaiken pois suoraan. Tai ainaki ne oli jo kurkkuaan myöten täynnä mun hehkutusta ensimmäisen kuukauden jälkeen.

Mut ihan kaikista ihanimpia tunteja oli enkun tunnit. Meil oli paljo sellasii leikintapasia harjotuksia sillä kurssilla. Must tuntuu et se ope kuvitteli et me ollaan jotain ala-asteikäsiä kakaroita jotka ei pysy hetkeekään paikallaan. No kuitenki, mun kannalta ne tunnit oli jotain niin parasta. Me liikuttiin paljon nii mul oli paljon mahollisuuksia kalastaa katsekontaktii Mikaelin kaa. Jos totta puhutaan, en oikein koskaan selvinny puhumisasteelle Mikaelin kaa. Se oli joka tunti ja välkkä sitä samaa katse- hymy-punastuminen –ympyrää.

Kerran kuitenki enkun tunnilla tapahtu jotain niin friikkiä, et meinasin oikeesti pyörtyy järkytyksestä. Mä olin edellisenä yönä just nähny unta et oltiin enkun tunnil ja Mikael tulee mun luokse ja sanoo et ’’Sun pari mä en oo vielä ollu.’’ Ja nyt sit se pelottava friikki osuus: Mikael tosiaan tuli mun luo seuraavalla enkun tunnilla ja sano ton saman: ’’Sun pari mä en oo vielä ollu’’ jutun. Mä ihan totta meinasin saada sydärin siihen paikkaan. Katoin vaan hämmästyneenä sitä ja yritin keksii äkkii jotai fiksuu sanottavaa. No, se fiksu sanottava osottautu sit lievemmäks versioks siitä, mitä oisin halunnu sanoo, eli ’’Näin susta just unta viime yönä ja sanoit just ton saman jutun ihan täs samas kohtaa. Mennäänkö naimisiin?’’ Ton sijaan mä sanoin (Luojan kiitos):  ’’Hitsi, nyt tuli ihan sika vahva dèjá vu!’’ Se katto mua vähä aikaa vähä oudosti mut sit se meni ohi. Olin varmaan yhtä punanen ku ketsuppi just sillä hetkellä. Mut silti leijailin jossai katossa.  

Toinen ihan tajuttoman ihana juttu, minkä muistan ihan varmana koko elämäni, oli kerran hypärillä. Mä ja Kiira oltii menos meidän koulun lähellä olevaa kauppaan. Mä selitin jotai ihan outoo siitä miten hyvä luokkahenki meil on.  Sit mä näin et Mikael oli tulossa meitä vastaa parin kaverinsa kaa. No mä siin sit jatkoin Kiiralle selittämistä ihan pokkana, mut sit ku Mikael lähesty nii mun puhevauhti hidastu hidastumistaan ku jäin kattomaan Mikaelin ihaniin siniharmaisiin silmiin. Mikael katto mua varmasti kakskytsekkaa silmiin ja sit ku me oltiin kohakkain nii se hymyili mulle maailman söpöimmän hymyn ja kääns katseensa maahan. Mä olisin voinu vajota siinä vaiheessa maanrakoon vaan siks koska tiesin et olin näyttäny niin ääliöltä siinä. Puhuin vaan puolikkaita sanoja, tuijotin Mikaelia silmiin ja naama helotti punasempana ku punanen. Kysyin sit Kiiralta siel kaupas et oonks ihan punanen ja se vastas et, et nyt pahemmin. Näin sen naamasta et se ei vaan kehannu sanoo et olin maailman punasin ihminen just sillä hetkellä.

Sit kuitenki pikkuhiljaa tää juttu alko hiipumaan. Sitä kyllä kesti jonneki jouluun asti ja vähä joulun jälkeenki, mut nyt keväällä ei oo ollu mitään. Satunnaisia katseita ja hymyjä, mut ei sitä samaa jokapäivästä tuijotusta silmästä silmään. Välil mut valtaa sellanen tunne et oon kuvitellu vaan ton kaiken koska oon niin ihastunu. Mut miks se ois sitte yhtäkkiä kuivunu kasaan? Mä mietin et jos Mikael oliki jossai vaihees viime syksyy kiinnostunu musta, nii eipä tasan ole enää. Nyt mua kaduttaa niin pohjattomasti että en rohkaissu itteeni ja menny tutustumaa siihen. Jos oisin sillon yrittäny toimii johonki suuntaa nii kuka tietää oltaisko me nyt yhessä. Mut silti mä vaan jatkan ajattelua siitä, että vielä jonaki päivänä mä kysyn Mikaelilta et mitä ihmettä ne monet katseet ja hymyt oikein oli, vai kuvittelinko mä vaan sen kaiken ihastuspäissäni. Ei ois nimittäin eka kerta ku omalla kohalla tulkitsisin väärin. Mut mä oon niin varma että niistä katseista ei voi erehtyä. Kunpa vaan saisin vastauksen tohon kysymykseen. Ja kunpa vaan ei olis jo liian myöhästä saada sitä silmäpelii takas. Nyt on kulunu jo, herranjestas, melkein yheksän kuukautta siitä ku ihastuin korviani myöten Mikaeliin, maailman kiinnostavimpaan ja karismaattisimpaan poikaan. Ehkä pikkuhiljaa voi jo alkaa puhuu rakastumisesta, who knows.

--
Kommenttia saa antaa :)
« Viimeksi muokattu: 15.06.2011 16:52:29 kirjoittanut Scarlett »
''Ai sä alat naljailee, seinätalja?''
''Kameli!''
''Peura!''
''Hesalainen!''
Avatar by kanelitanko, suurkiitokset!
Last.Fm