Kirjoittaja Aihe: Ja lopulta jäljelle jää vain se ensirakkauden katkera maku || S  (Luettu 2850 kertaa)

Mortti

  • Vieras
Alaotsikko:  Sirius/OC, K-13, Drama, romance, angst, one-shot

Title: Ja lopulta jäljelle jää vain se ensirakkauden katkera maku
Author: Mortti
Rating: S
Paring: Sirius/OC, OC/OC.
Genre: Drama, angst, romance, one-shot.
Disclaimer: Mitä tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi on hänen ja loput rippeet minun.
Summary: Toivon todella etten olisi koskaan erehtynyt rakastamaan sinua, koska kaikki mitä jäljelle jäi minun hullusta ensirakkaudestani oli katkera maku ja viilto arvet.
A/N: Osallistuu Maukasta kliseekeittoa -haasteeseen, kliseellä: Joku hahmoista rakastuu koulun suosituimpaan, tajuaakin tämän olevan törppö ja löytää elämänsä rakkauden hintelästä luuserista. Tätä oli ihan mukava tehdä, vaikka aluksi en millään meinannut saada hyvää ideaa. Päätin kuitenkin kokeilla jotain uutta ja kirje-tyyliä en vielä ollut kokeillutkaan joten siitä tämä idea oli lähtöisin. Tässä on kuvaitu yhden sellaisen tytön tunteita hänen omilla sanoillaan jonka sydämen Sirius on rikkonut. Kommetteja saa laittaa vapaasti.

 Ja lopulta jäljelle jää vain se ensirakkauden katkera maku

Hei, Sirius…

En oikein tiedä, kuinka minun pitäisi aloittaa tämä kirje. Muistatkohan sinä edes minua? Minä oli se pullea, vaaleahiuksinen puuskupuh tyttö, jolla oli siniset silmät, paksut silmälasit ja tuuheat kulmakarvat. Olin aina se syljeksitty kummajainen, johon kukaan ei halunnut tai uskaltanut tutustua. Istuin aina yksin kirjastossa, ilman ystäviä. Joita minulla ei paljon ikinä ollutkaan. Ja sitten oli sinä. Suosittu huispaaja, koko Tylypahkan komein poika ja tunnettu naistenpyörittäjä, Sirius Musta. Sinulla oli kaikkea sitä mistä muut pojat vain unelmoivat; mainetta, rahaa ja tyttöjä joka lähtöön. Kaikki kunnioittivat ja rakastivat sinua. Ja silti, kaikista meidän eroistamme huolimatta minä jaksoin unelmoida sinusta. Sinun vahvoista käsistäsi ympärilläni ja pehmeistä huulistasi minun ihollani…
 Vaikka tiesin, että sinua oli mahdoton saavuttaa. Mutta minäkin olin vain kuten muut tytöt, ulkonäköhuolineni ja suurine unelmineni. Vaikka minulla sattuikin olemaan liian suuri nenä, hieman kierot silmät ja rasvoittuva iho. En voinut sille mitään, että minä satuin rakastamaan sinua, miestä joka ottaa ja muttei anna mitään takaisin.

Sekin on niin tyypillistä minun kaltaisilleni tytöille. Me aina rakastumme vääriin miehiin, mutta se johtuukin siitä, että me rakastamme juuri heitä, Vääriä Miehiä. Ihastumme aina sankareiden sijasta pahiksiin, romantikkojen sijasta pelimiehiin ja kilttien puuskujen sijasta pahamaineisiin luihuisiin. Meillä täytyy olla oma pahapoikamme. Toisille se on Kapteeni Koukku ja toisille taas Chuck Bass.
Mutta minulle… Minulle se olet aina ollut sinä.

En muista tarkalleen milloin ensimmäisen kerran todella tajusin, että minä rakastan sinua. Olikohan se silloin ensimmäisellä luokalla, kun kävelin pelosta täristen kohti lajitteluhattua ja satuin vilkaisemaan Rohkelikko pöytää päin ja kaikki mitä näin oli sinä ja sinun kujeilevat harmaat silmäsi? Tai ehkä silloin, kun kolmannella luokalla tulit minua vastaan tyhjässä käytävässä ja sinut nähdessäni minä tiputin kaikki sylissäni olevat kirjat lattialle. Vaiko vasta sitten, kun autoit minua nostamaan kirjat ylös lattialta ja kätemme hipaisivat toisiaan mitättömän pienen hetken? Tietenkään se hetki ei minulle ollut missään määrin mitätön, paremminkin yksi elämäni huippuhetkistä, mutta sinulle se oli vain hetki muiden lisäksi. Aivan kuten minäkin. Vain yksi miljoonista tytöistä.

Voi, minä rakastin sinua niin monta vuotta. Uneksin sinusta öisin ja haaveilin päivisin. Joka päivä toivon, että sinä vihdoin huomaisit minut, mutta tietenkään niin ei käynyt. Ja silti sinä - tietämättäsi tietenkin - annoit minulle aina lisää toivoa. Minä muistan edelleen kaikki ne kerrat, jolloin sinä vahingossa katsahdit minun suuntaani ja hymyilit sitä tunnettua, huumaavaa hymyäsi tai vinkkasit silmää yllätettyäsi minut haikailemasta sinun perääsi Yrttitiedon tunneilla. Mutta viimeinen pisara tapahtui vasta seitsemännellä luokalla.

Oli perjantai-ilta ja minä istuin tapojeni mukaisesti kirjastossa lukemassa tulevia S.U.P.E.R-kokeita varten. Kuulin kyllä kuinka joku käveli luokseni ja istui saman pöydän ääreen, mutta en ollut kiinnostunut katsomaan kuka se oli. En ennen kuin kuulin äänesi. Silloin säikähdin niin, että tiputin lukemani kirjan alas pöydältä ja naksautin niskani kun kohotin pääni nähdäkseni olitko se todella sinä. Hymyilit minulle rennosti ojentaessasi minulle pudonneen kirjani. Tietenkin minä oli aivan punainen sopertaessani kiitoksen, mutta sinä vain hymyilit edelleen.

Silloin oli yleisesti tiedossa, että sinä olit juuri eronnut ensimmäisestä pitkä-aikaisesta tyttöystävästäsi, Miranda Pomfreystä. Olin aina inhonnut Mirandaa, hänen pitkiä sääriään, urheilullista vartaloaan ja pitkiä, kullanvaaleita hiuksiaan. Hän oli juuri kaikkea sitä, mitä minä itse halusin epätoivoisesti olla. Kadehdin kaikkea hänessä, jopa hänen täydellistä nenäänsä ja hunajansävyisiä silmiään. Mutta ennen kaikkea sitä, että hänellä oli sinut. Muistan kun kuulin, että hän oli jättänyt sinut, muiden Tylypahkan sinkkutyttöjen tavoin, olin minäkin haljeta riemusta. Se oli nimittäin yksi elämäni synkimpien päivien alusta kun, kuudennen vuotemme lopussa aloit seurustelemaan hänen kanssaan.

Kuitenkin, kun sinä hymyilit minulle istuessamme kirjastonpöydän ääressä, olivat sinun harmaat silmäsi tavanomaisen kujeilevat ja tyylikkäät, mustat hiuksesi valuivat huolettomina kasvoillesi. Olit henkeäni salpaava näky. Kun kumarruit lähemmäs minua, olin varma, että pystyit kuulemaan lujaa hakkaavan sydämeni sykkeen. Sinä katsoit minua suoraan silmiin kysyessäsi haluaisinko minä mennä kanssasi Tylyahoon. Minä tietenkin mitään ajattelematta kiljaisin, että tietenkin haluan. Sinä purskahdit nauruun minun tietenkin nolostuessa. Taisin sopertaa saman vastauksen hieman hiljaisemmalla äänellä sinun edelleen hekottaessa minulle. Viimein sinä sitten sanoit sen olevan sovittu ja muistutit minua tulemaan yhdeltätoista eteisaulaan seuraavana aamuna. Kun nousit lähteäksesi sinä hymyilit hurmaavasti ja annoit minulle nopean suukon poskelle. Olisin varmasti hihkunut ääneen onnesta, mutta pidättelin mielihalua ja annoin järkyttävän onnen tunteen paisua sisälläni. Sinä iltana minun oli enää mahdoton edes yrittää lukea kokeita varten.

Seuraavana päivänä minä sitten saavuin eteisaulaan kellon ollessa viittä vaille. Minä odotin sinua parhaassa mekossani ja hiukset siististi kammattuina. Monet katsoivat minua kummallisesti, kun minä seisoin vain siellä yksin, odottaen sinua. Mutta sinua ei sitten näkynytkään missään, ei vaikka minä odotin ja odotin. Kun kello tuli puoli kaksitoista aloin jo olla erittäin epätoivoinen. Tunsin itseni petetyksi ja ajattelin, että tämä oli varmasti ollut vain sinun ja ystäviesi keksimä hauska pila. Ajattelin, että teistä olisi varmaan ollut hauskaa kiusata minunlaistani rumaa ja typerää tyttöä. Juuri kun aioin lähteä pois, tunsinkin kätesi paljaalla olkapäälläni. Kun näin sinut sydämeni hyppäsi melkein kurkkuun asti, enkä estellyt autuaan onnellista hymyä ilmestymästä kasvoilleni, kun luottamukseni sinuun palasi. Annoit hymyillen minulle suukon poskelleni ja lähdit sitten taluttamaan minua kädestä pidellen ulos linnasta kohti Tylyahoa. Muistan kuinka sinä päivänä oli ihanan lämmintä ja aurinko paistoi. Muistan myös sen kuinka häpesin sitä, että käteni oli aivan hikinen sinun pidellessäsi siitä kiinni. Kaikki tuijottivat meitä meidän kulkiessamme käsi kädessä Tylyahon läpi kohti sen hiljaisempaa osaa. Sinä selvästi nautit huomiosta, mutta minua se ahdisti, koska olin tottunut olemaan se muille näkymätön nörttityttö. Tytöt loivat minuun kateellisen murhaavia katseita. Vaikka se tavallaan olikin pelottavaa, olin myös yllättävän ylpeä ja tyytyväinen itseeni. Olin niin monta vuotta kuulunut niihin tyttöihin, jotka halusivat murhata ne tytöt joiden kanssa sinä kuljit, etten voinut uskoa sitä todeksi, että minä oli nyt se tyttö, jonka kanssa sinä kävelit kohti Sianpäätä. Täytyy myöntää etten ollut arvannut, että me menisimme juuri Sianpäähän vaan olin kuvitellut jotain hieman romanttisempaa paikkaa, kuten Matami Puddifootin kahvilaa tai edes Kolmea luudanvartta. Tilasit itsellesi tuliviskin ja käskit minunkin tilata jotain itselleni. Emme puhuneet, istuimme vain ja joimme aikamme kuluksi. Minua alkoi jo siinä vaiheessa hermostuttaa. Ajattelin, että ehkä sinua oli alkanut sittenkin kaduttaa koko juttu. Yritin epätoivoisesti herättää sinun mielenkiintosi puhuessani jostain turhasta, mutta kun sinä et jaksanut edes kuunnella minua minäkin sitten lopulta hiljenin pettyneenä. Kun olit juonut juomasi loppuun sanoit, että meidän olisi parempi lähteä. Minä vain nyökkäsin surkeana. Olin varma, että olit pettynyt minuun ja sanoisit pian jotain sen tapaista kuin ´et sovikaan minulle´ tai ´on parempi, että me unohdamme kaiken mitä tänään tapahtui´. Mutta miten ihmeessä minä olisin voinut vain unohtaa? Poika jota olin niin monta vuotta sokeasti rakastanut pyysi minua viimein ulos ja minä menin pilaamaan kaiken. Mutta sitten kun me astuimme ulos pubista sinä tartuitkin taas minun käteeni ja pystyi jälleen hengittämään vapaasti uskoessani, että sinä sittenkin halusit minut omaksesi. Me kuljimme ohi Hunaherttuan ja olin juuri valmis ehdottamaan, että me kävisimme siellä kun sinä äkkiä pysähdyitkin paikoillesi. Muistan kuinka seurasin katseellani katsettasi ja huomasin meitä epäuskoisina tuijottavan tyttölauman, jonka kärjessä oli Miranda Pomfrey. He tulivat meidän luoksemme ja minusta tuntui, että kaikki muutkin paikalla olevat Tylypahkalaiset tuijottivat meitä. Sinä kiersit kätesi ympärilleni, hymyillessäsi hurmaavasti Mirandalle, joka katsoi minua kuin olisin pelkkää sontaa. Sitten hän käänsi taas katseensa sinuun. Hän kysyi sinulta käytkö tosiaan nykyään ulkona tuollaisen silmälasi-hipon kanssa? Ne sanat todella satuttivat minua. Olin aivan häpeästä punainen ja olisin voinut minä hetkenä tahansa purskahtaa itkuun, ellet olisi juuri sinä hetkenä kietonut käsiäsi ympärilleni ja suudellut minua. Kun meidän huulemme kohtasivat, minun maailmani räjähti. Se oli elämäni kaunein hetki ja vaikka olin yllätyksestä sanaton minä vastasin suudelmaan innokkaasti. Liian innokkaasti oikeastaan. Meidän hampaamme kalahtivat yhteen, mutta sinä esitit kuin mitään ei olisi tapahtunut ja suutelit minua vielä hetken. Kun elämäni paras suudelma oli ohi, olin rakastuneempi kuin koskaan aiemmin. Miranda taas näytti siltä kuin voisi oksentaa, koska tahansa lähtiessään pois tyttöjensä kanssa. Olin niin onnellinen, että muistan sen ilmeen varmaan aina. Ja vielä paremmin  muistan sen onnen kun tajusin, että olevani sinun, Sirius Orion Mustan tyttöystävä.

Se viikko oli minun elämäni kohokohta. Muistan edelleen niin selvästi kaikki ne minun maailmaani ravisuttavat suudelmat ja jokaisen hellän kosketuksen. Kuljimme aina käsikädessä koulunkäytävillä ja suutelimme luokkien edessä. Varsinkin jos Miranda oli lähellä. Muistan yllättävän selvästi jokaisen kanssasi viettämäni hetken. Tämän kirjeen kirjoittaminen todella avaa taas muistoja.

Muista myös kuinka eräänä iltana kerroit haluavasi edetä yhdellä askeleella edemmäs meidän suhteessamme. Tiesin sinun tarkoittavan seksiä. Siihen mennessä minä olin jo oppinut luottamaan ja rakastamaan sinua koko sydämestäni. Joten minä avauduin sinulle ja kerroin kuinka ajatuskin seksistä pelotti minua ja kuinka olin vielä neitsyt enkö ollut vielä varma halusinko luopua siitä. Mehän olimme kuitenkin seurustelleet vasta viikon. Muistan kuinka sinä vain virnistit ja sivelit poskeani sanoessasi, ettei viikko nyt niin vähän ole ja, että ei neitsyys mikään arvonimike ole. Enkä minä tietenkään osannut pistää sinulle vastaan.

Ja sitten, kaiken kokemamme jälkeen… En voinut uskoa sitä silloin todeksi ja nytkin, niin monen vuoden jälkeen, se on edelleen hankalaa.

Oli aivan normaali sunnuntai-ilta, en ollut nähnyt sinua koko päivänä vaikka olinkin etsinyt sinua. Aamulla olin yrittänyt hakea sinua suuresta salista ja päivällä taas kysyin jopa ystäviltäsi missä sinä olit, mutta he vain vaikenivat kiusaantuneen näköisinä. Illalla minä olin jo luovuttanut ja olin viettänyt viimeiset tunnit kirjastossa. Olin ajatellut sinun olevan kipeä tai juhlineen liian pitkään eilisissä S.U.PE.R.- bileissä, joihin me lähdimme yhdessä, mutta joista minä sitten lähdin ennen sinua. Kun kello tuli yhdeksän minä lähdin kirjastosta.
 Minulla on aina ollut huono suuntavaisto ja sen takia minä eksyinkin matkalla oleskeluhuoneelle. Eksyin tyhjille käytäville, jossa ei ollut usein ihmisiä ja kun käännyin taas yhdestä kulmasta näin sen. Miranda nojasi vasten seinää kädet sinun ympärillesi kietoutuneina, sinun suudellessasi häntä. Muistan kuinka heikosti pystyin kutsumaan sinua nimeltä. Sinä katsoit minua yllättyneenä, mutta merkkiäkään katumuksesta en silmissäsi nähnyt. Kuulin kuinka käskit kärsimättömän näköistä Mirandaa odottamaan, ennen kuin kävelit luokseni ja sanoit päin naamaani, että et halua olla enää kanssani, vaikka se olikin hetken hauskaa, koska sinä olet nyt Mirandan kanssa. Minä tartuin sinun hihaasi, kun yritit lähteä ja sanoin, että ´et voi tehdä tätä minulle ´. Sinä kohotit ylimielisenä kulmiasi ja kysyit: ´Miksi en muka voisi? ´. Koska, minä rakastan sinua. Niin minä sanoin. Muistan sen täydellisesti. Sydämeni hakkasi kuin kolibrin siivet vasten rintaani, mutta silti olin niin täynnä toivoa ja uskoa. Uskoin, että kun oli viimein monien vuosien jälkeen sanonut sinulle nuo kolme sanaa sinä ymmärtäisit kuinka paljon sinä merkitsit minulle ja päättäisit pysyä minun kanssani. Mutta sitten sinä tuhositkin kaiken. Tuhosit kaikki minun unelmani ja uskoni ensirakkauteen sanomalla ne kaksi julmaa sanaasi: ´Sepä surullista.´ Sitten sinä kävelit pois, ja niissä pienissä sekunneissa joissa sinä nappasit Mirandan syliisi ja suutelit häntä painaen hänet vasten seinää, minun sydämeni murtui.

Se oli minun elämäni loppu. Olin menettänyt kaiken sen mitä olin itselleni eniten toivonut ja se sattui helvetin paljon. Minä itkin joka ilta ja aamu, en pystynyt keskittymään enää tunneilla, eikä S.U.P.E.R:hin lukeminen enää kiinnostanut minua. Arvosanani laskivat ja minä olin koko ajan masentunut. Aloin syömään liikaa yrittäessäni lohduttaa itseäni ja painoni nousi entisestään.

Ja sitten vielä yhden ihanan hetken ajan kuvittelin sinun olevan huolestunut minusta, kun yhteisen Yrttitiedon tuntimme jälkeen vedit minut syrjemmälle näyttäen hyvin huolestuneelta. Muistan kuinka kysyit madalletulla äänellä:´ Et kai sinä vain ole raskaana?´. Ja ainoat tunne mitä sillä hetkellä tunsin oli turhautuminen ja kyllästyminen. Olin turhautunut sinuun ja  käytökseesi, siksi minä löin sinua. Olin kyllästynyt itseeni ja lapsellisiin unelmiini, siksi minä vedin ranteeni sinä yönä auki.

Minulta kesti hyvin kauan tajuta, että se on ohi. Että me emme enää koskaan suutele tai palaa yhteen. Etkä sinä varsinaisesti auttanut minua suutelemalla julkisesti Mirandan kanssa. Pahinta oli kuitenkin se, että minä näin kuinka sinä katsoit häntä. Katsoit häntä sellaisella tavalla, jota minä en edes villeimmissä kuvitelmissani tai parhaimmissa hetkissämme ollut saanut osakseni. Sinun katseesi tihkui puhdasta rakkautta. Ja minä kärsin sen katseen takia joka päivä, vaikka yritinkin parhaani.

Mutta sitten, viimeisellä kouluviikolla minä tapasin hänet, Michael Richardsonin. En tiedä muistatko sinä edes häntä, mutta hän oli se finninaamainen, silmälasipäinen luuseri Korpinkynnestä jolla oli hammasraudat ja aina likaiset, ruskeat hiukset. Me tutustuimme ja aloimme pikku hiljaa ystävystyä. Vakavaksi meidän hommamme meni vasta sinä elämäni synkimpänä päivänä kun kuulin sinun kosineen aamiaisella Mirandaa. Olin niin masentunut, että hain turvaa Michaelista ja yksi asia johti toiseen.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Menin Michaelin kanssa naimisiin kun olimme seurustelleet viisi vuotta ja nykyään me asumme täällä Kiinassa jossa me kasvatamme koiria ja myymme hienoja englantilaisia luutia täkäläisille velhoille. Ja minä rakastan todella Michaelia, mutta silti se mitä tunnen häneen ei ole mitään siihen verrattuna mitä minä tunsin sinuun.
 Olen kuullut myös sinusta. Tylypahkan jälkeen sinä menit aika nopeasti naimisiin Mirandan kanssa ja nyt teillä on kuulemma pieni poika. Ja nimesitte hänet Regulukseksi. Juuri tämänlaisina aikoina minusta tuntuu, etten tuntenut sinua sittenkään kovinkaan hyvin. Ainoa yhteinen puheenaihe mitä meillä oli on juuri sinun veljesi. Sinä inhosit veljeäsi, koska hän muistutti sinua suvustasi ja siitä mitä sinun olisi pitänyt heidän mielestään olla, ja minä taas inhosin veljeäsi siksi, koska hän rakasti minun ja muiden heikkojen - Michael mukaan lukien - kiusaamista.
 Nykyään minä tiedän kuinka ääliö sinä olit ja inhoan sinua. Olit omahyväinen, muita käyttävä ääliö joka ei ollut juuri parempi kuin oma sukunsakaan. Sinä et ajatellut muiden tunteita, käytit vain ihmisiä hyväksesi ja heitit heidät sitten menemään. Olen onnellinen, että minun ei tarvitse enää koskaan nähdä sinua  ja toivon todella etten olisi koskaan erehtynyt rakastamaan sinua, koska kaikki mitä jäljelle jäi minun hullusta ensirakkaudestani oli katkera maku ja viilto arvet. Et ollut läheskään minun arvoiseni. Toivon sinulle onnellista loppuelämää, vaikka tiedän ettet ole ansainnut sitä.

Älä vastaa kirjeeseeni. Lähetin sen ainoastaan siksi, että voisin viimein  päästää irti sinusta. Hyvästi Sirius Musta, ensirakkauteni.

- Jenny Cooper


PS. Minä rakastan sinua edelleen.
« Viimeksi muokattu: 29.11.2014 23:21:20 kirjoittanut Renneto »

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 368
  • Lunnikuningatar
Kommenttia kommenttia.

Luin tämän jo eilen, mutta en silloin keksinyt juuri mitään sanottavaa. Teksti on minusta aika mielenkiintoinen varsinkin näkökulmansa puolesta - Potterficeissä ei useinkaan kirjoiteta päähenkilöksi rumaa tyttöä, eikä varsinkaan korpinkynttä. Tykkäsin siitä. Lisäksi minusta oli kerrankin mukavaa nähdä Sirius kunnolla roiston roolissa, ilman pehmennyksiä. Yleensähän hänen naisseikkailuihinsa kyllä viitataan, mutta särkyneisiin sydämiin sen sijaan ei. Siksi Jennien hahmo tuntui toimivalta, hän toi tuoretta näkökulmaa vanhaan tarinaan. (Kuten haasteessa pitikin tehdä, hienoa!)

Kirje toimii tyylinä aika hyvin. Ongelmaksi nousee lähinnä se, että Sirius kyllä varmaankin tiesi nuo kaikki asiat, joten Jennien selittely tuntuu hetkittäin vähän epäuskottavalta. Toisaalta, naistenmiehemme ei ehkä joka tapauksessa muista kaikkia niitä tyttöjä, joita on vikitellyt - ja Jenniehän sanoi kirjoittavansa kirjettä päästääkseen lopullisesti irti Siriuksesta, joten ehkä perinpohjainen muistelu tuntuu siltäkin pohjalta aika oikeutetulta.

Lopetus on vähän kulunut. Muuten Siriusta uudella tavalla käsittelevässä ficissä se tuntuu aavistuksen rasittavalta, vaikka onhan Jennie tosiaan ollut vähän hyljeksitty ja surullinen tyttö, joten ehkä tuollainen dramaattinen ajatus sopiikin hänelle. Miksi Sirius muuten valitsi juuri Jennien eikä ketään suloisempaa tai kauniimpaa? Koska tämä oli helposti saatavilla?

Tykkäsin tästä kuitenkin. Kiina oli vähän hassu idea, mutta omaperäinen sekin. Hieno vastaus haasteeseen, klise ei tuntunut kliseeltä lukiessa. Kiitoksia.


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Mortti

  • Vieras
Vehka: Kiitos kauniista kommentistasi. Halusin juurit tuoda hieman uutta näkökulmaa Potterficceihin tämän kautta, ottamalla päähenkilöksi ruman tytön jonka sydämen Sirius oli julmasti onnistunut murtamaan. Itse toivoin aina kelmificcejä lukiessani, että jonkinlaista tämän tapaista draamaa syttyisi ja lopulta päätin itse kirjoittaa tämän one-shotin. Siriuksen hahmo oli tosiaan tässä todellinen ´roisto´, minusta aina kelmificeissä ollaan viitattu kintaalla siihen, että Sirius murtaa niiden tyttöjen sydämet joita hän mielensä mukaan pomppotelee ympäriinsä.

 Tiedän, että tuon kirjeen kirjoittamisessa oli omat ongelmansa ja minun piti todella miettiä sitä. Ensimmäisenä ajattelin Jennyn kirjoittavan kirjeen lähinnä itselleen, eikä aikoisi ollenkaan lähettää sitä, mutta sitten päätin että hän aikoo kuitenkin lopuksi sittenkin  lähettää Siriukselle. Kun mietin tuota, päätin, että juuri se syy, että hän päästää Siriuksesta viimein lopullisesti irti ja haluaa unohtaa tämän selittää sen, miksi hän kuvaili noin tarkasti niitä tapahtumia mitkä Sirius tietysti itsekin on käynyt läpi. Lopussa minulla oli hieman ongelmia, sillä olin pitänyt pitkän tauon ennen kuin jatkoin tämän ficin parissa ja tein sen lopun, ja osa ajatuksista ja syistä mitä siihen olin kuvittellut laittaa olivat unohtuneet. Halusin kuitenkin jotain hieman keventävää siihen loppuun, vaikka se osaltaan tietysti kumosi muutamia kirjoissa lueteltuja faktoja.
 
Kysymykseesi vastaan enemmän kuin mielellään, sillä toivoinkin jonkun kysyvän siitä jotain. Sirius ja Miranda erosivat erään raivokkaan riidan seurauksena, jossa Sirius mm. sanoi: " Olisin mieluummin kenen tahansa muun kuin sinun kanssasi " ja halusi osoittaa Mirandalle, että piti jopa sellaista rumaa ankanpoikasta kuin Jennyä haluttavampana kuin Mirandaa. Tällä tavalla hän halusi raivostuttaa ja saada tytön mustasukkaiseksi samaan aikaan. Sirius myös tiesi, että Jenny haikaili hänen peräänsä kuten useat muutkin tytöt ja juuri tuon helppouden takia hän valitsi Jennyn. Eli Sirius valitsi Jennyn, koska ei välittänyt tämän tunteista, tiesi tämän olevan helppo saalis ja myös siksi, koska tyttö oli niin ruma.

Ihanaa kun onnistuin mielestäsi haasteessa ja olen iloinen, että tulit kommentoimaan. Suuri kiitos sinulle!  ;D