Kirjoittaja Aihe: Kävele, Oneshot, S, draama  (Luettu 1227 kertaa)

morrish

  • ***
  • Viestejä: 12
Kävele, Oneshot, S, draama
« : 03.03.2009 21:48:02 »
Author: Morrish
Hahmot: Kristian, omakeksimä hahmoni (jonka nimi tosin jää pimentoon tekstissä). Lisäksi mainitaan nimeltä muutama sivuhahmo.
Ikäraja: S (Sallittu)
Genre: Draama (lisäksi hyvin lievähkö viittaus angstiin...?)
Varoitukset: Lievähköjä voimasanoja, mutta eiköhän silti kelpuuteta sallituksi. Lieviä viittauksia alkoholismiin (tulipas nyt tuostakin varoitettua, vaikkei välttämättä ole tarve : P)
Disclaimer: Kaikki tekstissä mainitut henkilöt + juoni ovat omaisuuttani.
A/N: Selailin koneen tiedostoja, ja sieltä sitten tarttui silmiin pari kuukautta sitten rustaamani novelli, jonka sitten päätin tänne Finiin tunkea. Tällä novellinpahasella ei ole mitään varsinaista juonta. Henkilöt ja tapahtumat pohjautuvat johonkin suurempaan tarinaprojektiin, joka tosin odottaa vielä aivojen takaosassa varsin vajavaisena mahdollista toteutusta.
Vaikka tämä on pari kuukautta vanha tekele, vielä ei ole iskenyt sellaista kamalaa inhoa tätä kohtaan xD Lopputulokseen olen kai melko tyytyväinen, tosin hiomisen varaa löytyy varmasti aina, oli sitten kuinka hyvä vai ei. Ja kyllä tuossa minun silmiini osui jotain kohtia, joita voisi ehkä parannella, mutta tähän hätään en alkanut tekstiä editoimaan. Ja koska olen tällainen pahainen perfektionisti, niin teille lankeaa tehtäväksi jaella risuja ja ruusuja mielenne mukaan! Eli suomeksi sanottuna kommentteja, kiitos : >

* * * *

Kävele

Lumisade on vihdoin loppunut. Ulkona on lähestulkoon pimeää. Kaduilla ei näy muuta liikettä, kuin yksinäinen Mersu, joka kaartaa verkkaan pihaan ajovalojen kirkkaiden kiilojen pyyhkiessä lumista maata. Autosta nousee ulos tummiin pukeutunut mieshahmo, joka kaivaa taskustaan esiin tupakan ja sytyttää sen.
    Katselen jonkin aikaa, kuinka mies puhaltelee laiskasti suustaan savuja autoonsa nojaillen. Sitten palaudun ajatuksistani, kuin yhtäkkiä, takaisin nykyhetkeen ja siihen samaan huoneeseen.
    Nyt katseeni pyyhkii hajamielisenä huoneen nurkkia. Yksinkertaisen harmaasta tapetista se siirtyy pieneen, nuhjuiseen kirjahyllynpätkään, yksinäiseen tauluun, kuluneeseen parkettilattiaan. Pimeässä kaikki näyttää muodottomalta ja pehmeältä.                    
    Värittömät seinät. Hiljaisuus tuntuu kuvastuvan niiden pinnasta ja luovan huoneeseen illuusiomaisen vaikutelman, kuin aika olisi pysähtynyt. Huokaisen itsekseni. Ehkä kellot tosiaan ovat lakanneet mittaamasta aikaa ja kaikki ihmiset unohtaneet elämänsä ainakin täksi hetkeksi.
    Minun on samassa melkein pakko nauraa itselleni. Kuinka mieleeni nouseekin yhtäkkiä noin absurdeja ajatuksia? Sä ajattelet liikaa, oli Sabe sanonut. Ja niin kai ajattelenkin. Mutta Sabe, tosiaan juot liikaa.
    Istun edelleen lattialla siinä samassa asennossa, jalat ristittynä ja selkä seinää vasten nojaten. Käsissäni on tumma, pieni, nahkakantinen vihko. Avaan sen hitaasti, kääntelen sivuja joissa on tekstiä keinahtelevalla ja suttuisella käsialalla. Laulunsanoja. Epäonnistuneita katkelmia, sirpaleita. Ajatuksia. Olin yrittänyt tavoittaa niillä jotain, mutta lopulta sanat olivatkin tuntuneet tyhjiltä ja etäisiltä, ja ne täytyi hylätä, kun niistä ei lopulta syntynytkään mitään. Vieressäni lojuu kuin hylättynä kitara. Sen toffeenvärinen runko kiiltelee komeasti, mutta muuten se on kuin unohdettu lattialle lojumaan. Siitä on aikaa, kun viimeksi tavoittelin sointuja ja näppäilin sillä riimejä.
  
    Ihminen polkee paikallaan, jos hän ei edes käytä jalkojaan.
  
    Sabe oli lähtenyt, Harppi oli lähtenyt. Mono loi paraikaa lupaavaa uraansa jossain Jenkeissä, sitä ei ollut näkynyt Suomessa sitten viime kevään. Vanha porukka oli tuskin enää kasassa, ja ainoa, joka oli jäänyt sinne samoille kulmille, olin minä. Minä olin jäljellä siksi, etten oikein tiennyt, mitä halusin.
    Epävarmuus luo pelkoa. Vaikka mitä oikeastaan pelkään? Minä en ole pohjimmiltani tällainen. Olen yleensä varmempi, mutta jokin minussa on yhtäkkiä erilaista. On, kuin katsoisin itseäni nyt jonkun toisen silmin. Näen itseni, mutta samalla tunnun vieraalta. Tunnen itseni. Vai tunnenko enää?
    Tuttu turhautuneisuuden tunne leviää taas sisääni. Kierrän loputtomiin umpinaista kehää, tuntuu että toisinaan vihdoin tavoitan ympyrän pään, mutta samalla huomaan, että se loittonee, kätkeytyy, katoaa ja huijaa. Mieleeni nousee viikkojen takaa muisto Sabesta toteamassa: ”Elämä on kuule vaan yksi iso vitsi. Jos tuolla jossain on mitään Jumalaa, niin se kusettaa meitä jatkuvasti.”
    Keskiyö lähestyy vähitellen. Havahdun jälleen ajatuksistani. Rappukäytävästä kuuluu heikkoa töminää. Joku kiipeää portaita ylös ja pysähtyy tämän kerroksen kohdalla. Kuulen, kuinka jonkun naapuriasunnon ovikelloa soitetaan. Hetken päästä tulija soittaa ovikelloa uudelleen. Hiljaisuus. Hän soittaa kolmannen kerran. Hiljaisuus. Neljäs, viides, kuudes. Kuulen, kuinka tulija koputtaa ilmeisen kärsimättömänä oveen saamatta vastausta.
    Tauko jälleen.
    Kuulen ovikellon soivan seitsemännen kerran, sitten vaimeaa huhuilua rappukäytävästä. Ovea jyskytetään uudelleen. Seuraa jälleen hiljainen tauko. Tulija huhuilee kovempaan ääneen. Ei vastausta. Hän soittaa kelloa vielä kahdeksannen kerran, odottaa.
    Pisin hiljaisuus tähän mennessä.
    Sitten kuulen, kuinka rappukäytävässä kaikuvat jälleen askelten äänet, jotka loittonevat loittonemistaan häviten lopulta kuulumattomiin.

    Kävele, niin pääset eteenpäin.

    Kello on yksitoista. Huoneessa on täysin pimeää ja ulkona palavat katuvalot valaisevat juuri ja juuri katua. Niiden tuottama valokeila on etäinen, häilyvä. Heitän syrjään muistikirjan ja nousen ylös. Ravistelen kangistuneita jäseniäni, pudistelen pölyn housuistani. Ikkunalasissa näen haalean heijastuksen itsestäni. Kuvajainen tuijottaa tutun näköisenä, katsoo silmästä silmään. Virnistää.
    Huomaan, että ulkona on alkanut sataa jälleen. Lumihiutaleet putoilevat hitaasti ja keveästi maahan. Jouluun on enää lyhyt aika. Pakkanen on kiristynyt ja huomaan, että sisälläkin on viileää.
    Pihalla seisoo mies Mersunsa kanssa. Hän on ottanut esiin toisen tupakan, jonka hän polttaa loppuun ja tumppaa sen jälkeen lumihankeen. Hän nostaa katseensa, vilkaisten hetken ajan kolmannen kerroksen naapuriasunnon ikkunaa. Sitten hän käännähtää, pudistaa hivenen päätään ja astuu sisään autoonsa. Hän käynnistää moottorin. Mersu hyrähtää lujasti ja mies kaartaa pois pihasta lumen suihkutessa renkaiden lomasta. Kuulen, kuinka rappukäytävässä avautuu ovi. Hetken päästä askeleet kopisevat portaissa, joku laskeutuu niitä alas. Kohta yksinäinen hahmo ilmestyy pihamaalle lumisateen keskelle, seisahtuu, katselee ympärilleen, huomaa renkaanjäljet lumihangessa. Kääntyy, palaa sisälle, nousee portaat ylös. Pian rappukäytävässä on jälleen hiljaista.

    Älä pysähdy.

    Vedän verhot talvisen katunäkymän eteen ja poistun ikkunan luota. Nyt huoneessa vallitsee täydellinen pimeys. Hetkeksi seisahdun paikoilleni ja epäröin. Kompuroin pimeässä huoneessa ja painan valokatkaisijaa. Silmäni sävähtävät aavistuksen äkillisestä valosta, mutta tottuvat siihen nopeasti. Katseeni hakeutuu maassa lojuvaan kitaraan. Nostan sen hitaasti ja varovasti syliini ja tunnustelen sen sileää pintaa. Sormeni juoksevat sen virtaviivaisella rungolla. Kevyesti näpäytän sormellani yhtä kieltä, sitten toista. Kuin huomaamatta jatkan, käteni liikkuvat ketterästi kielillä. Ajattelematta mitään muuta muodostan sointuja ja säveliä. Suljen silmäni ja annan musiikin viedä.
    Soitan saman sävelen uudelleen ja uudelleen. Lopulta lasken kitaran varoen sängylleni. Katsahdan kelloa. Se näyttää puoli kahtatoista. Kuvittelenko, vai kulkeeko aika todella noin nopeasti? Hymyilen itsekseni ja astun ulos huoneesta. Vedän verhot muidenkin ikkunoiden eteen ja sytytän lisää valoja päälle. Suunnistan eteiseen. Sen nurkassa lojuu sikin sokin sinne viskattu musta maiharipari. Noukin kengät maasta, mutta en pistääkseni ne syrjään. Asettelen ne huolellisesti oven eteen peräkkäin, erilleen toisistaan. Kuin ne olisivat juuri valmistautumassa pitkään kävelyyn.



« Viimeksi muokattu: 15.06.2011 16:42:41 kirjoittanut Scarlett »
satusetä.

Käy viha vastaan rakkaavven hyvvee tahtoo
Se tahtomattaan kaeken lahtoo
Se laatturin Tuonelan tuas matkaan laettaa
Se elämän ja kuoleman yhteen naettaa