Kirjoittaja Aihe: Ihme || Remus ja Harry, S, one-shot  (Luettu 2654 kertaa)

toyhto

  • ***
  • Viestejä: 991
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Ihme || Remus ja Harry, S, one-shot
« : 07.02.2009 11:33:50 »
nimi: Ihme
kirjoittaja: toyhto
kirjoitettu: 7.2.2009
päähenkilöt: Remus ja Harry
ikäraja: S
genre: inhoan määritellä näitä! gen, drama, angst, one-shot
summary: ”- ensimmäiseksi mieleeni tulee, että jos ravistelen häntä, ehkä James ja Lily tipahtavat esiin jostain hänen kerroksistaan.”

A/N: Leamire laittoi minulle joskus viime keväänä haasteen kirjoittaa siitä, mitä Remus mietti tavatessaan Harryn Tylypahkassa ja opettaessaan tätä, ja nyt vaan yhtäkkiä innosti kirjoittaa tästä. Huippua kirjoittaa jotain parituksetonta.

Palaute on ilo, kritiikki mukaan luettuna!

*

Ihme

On hänessä jotain sellaista. Se on melkein kammottavaa, se meidän nuoruutemme hiljainen peilikuva joka leijuu hänen päällään. Hän näyttää niin paljon Jamesilta, että aluksi minua hirvittää katsoa häntä. Silti jokin osa aisteistani on koko ajan kääntynyt häneen päin. Yritän olla seuraamatta mitä hän tekee, mutta seuraan silti, ja koko ajan minusta tuntuu, että joku aave juoksee kantapäilläni.

Näen hänet ensimmäisen kerran junassa, kun herään huutoon ja siihen tuttuun kylmään läsnäoloon. Aluksi luulen edelleen nukkuvani: James on romahtanut polvilleen vaunun lattialle ankeuttajan eteen, missä hitossa me olemme, mikä uni tämä on, en tunnista tätä mutta Jamesia pitää kai auttaa, vaikka mieluummin vain nukkuisin mieli tyhjänä. Mutta vieressäni huutavat lapset ovat vieraita, näitä en tunne, ja hämärä tajuaminen uppoaa mieleeni samalla kun vedän sauvan esiin.

Juoksemme karkuun loskassa, talo räjähtää takanamme, katonpalaset putoavat lähelleni. Kuulen Siriuksen huohotuksen ja tunnen tuskallisesti omat jänteeni jotka puristavat taikasauvaa, kaikki ne solut ja lihat ja veren jonka voisi räjäyttää kappaleiksi hetkellä millä hyvänsä. Tuskallinen kuolevaisuus, ja sitten kompastun.
Sirius vetää minut pystyyn melkein vaistomaisella eleellä. Hänen ei tarvitse edes kunnolla pysähtyä. Tarraudun hänen olkapäähänsä, tutun harmaanruskean villapaidan saumoihin ja hänen ihonsa on senkin lävitse niin kylmä. Tunnen käden joka pysyy selässäni ja hoputtaa minua eteenpäin, kuolonsyöjät tulevat, on pakko kaikkoontua. Olemme hengissä. Mitä vikaa minun onnellisissa muistoissani on?


Poika avaa silmänsä hitaasti ja jotenkin vaikean näköisesti, ja ne ovat vihreät. En tiedä onko se helpompaa niin vai ainoastaan pahempaa, sillä ensimmäiseksi mieleeni tulee, että jos ravistelen häntä, ehkä James ja Lily tipahtavat esiin jostain hänen kerroksistaan. Kummallinen olento, poika, hänellä on heidän luunsa ja kulmansa ja ihonsa ja otsassa se arpi, ainoa asia joka juuri silloin muistuttaa minua siitä, että hänellä on kaiketi oma sielu.
Sitten tulee hyökyvä, kaukaisesti vähän pahanmakuinen ilo.

”Ota suklaata”, minä sanon ja lähes työnnän sitä hänen suuhunsa. Toivon, etteivät käteni tärise kovin pahasti.

Serpentiiniä ja ilmapalloja, leikkilohikäärmeitä ja kissa on piiloutunut sohvan alle. Istun sohvalla Siriuksen ja Peterin välissä ja yritän sopeutua siihen olentoon, jonka puoleen James on kumartunut sotkuiset hiukset vielä tavallistakin sotkuisempina. Hän ei ole kuulemma päässyt kolmeen päivään suihkuun eikä nukkumaan, ja siitä huolimatta hän näyttää täydellisen onnelliselta, ja minua huimaa.

Harry on aika hyvä oppilas, ei mitenkään häikäisevä mutta en odottanutkaan. Aluksi pelkään heidän vuosiryhmänsä tunteja etukäteen. En pysty seisomaan luokan edessä ja opettamaan, siis todellakin opettamaan, kun Jamesin ja Lilyn osien sekoitus istuu pulpetissa ja tuijottaa minuun vakavana. Jokin on niin pahasti pielessä.
Mutta kyllähän siihenkin tottuu. Jossain vaiheessa alan melkein nauttia siitä ja kuvittelen, miten ympyrä kulkee sittenkin eteenpäin, vaikka jossain vaiheessa kuva vääristyi niin pahasti.

Iltaisin makaan sängyssäni ja minusta tuntuu, että seinät hengittävät. Menneisyys tunkeutuu ihon alle vääjäämättä, ja vaikka olen juossut vuosia karkuun, täällä sitä ei voi estää. Olen melkein yllättynyt siitä, miten siedettävältä se tuntuu. Ehkä aikaa on mennyt tarpeeksi, ehkä pistävät muistoni ovat lopultakin kuluneet vähän reunoista.
Aluksi näen painajaisia, joissa me istumme oleskeluhuoneessa ja nauramme. En kykene muistamaan, olenko nähnyt sellaisia unia vuosiin. Muistan vain kaikki muut.

Se asunto on Viistokujalla, suhteellisen lähellä kaikkea. Aluksi Peter asuu siellä myös, mutta sitten hän häipyy vähin äänin jonkun tytön luokse ja minä yritän kysyä Siriukselta, pitäisikö minunkin, ja hän sanoo että ei helvetissä. Aamuisin nousen ennen häntä, käyn ostamassa maitoa ja olen keittänyt jo teetä ja kahvia kun hän herää ja kompuroi hiukset sekaisin pöytään, rojahtaa istumaan kyynärpäät sämpylöitä tönien ja odottaa, että työnnän kahvimukin hänen nenänsä alle.

Kun Harry syntyy, meidän on yleensä parasta mennä kylään Jamesin luo, ja sitä paitsi James ei enää kauheasti voi viettää aikaa muualla. Turvallisuus. Tiedän, ettei hän piittaisi, mutta onneksi hänellä on vaimo ja poika, joiden takia hänen pitää säilyä hengissä niin hyvin kuin osaa.
Lily on jo mennyt Harryn kanssa nukkumaan, mutta olohuoneessa on äänieristys ja tällä viikolla on ollut kaksi taistelua eikä ole edes perjantai. Sirius avaa pullon mutta Peter on nopein juoja, ja loppujen lopuksi Lilyn ostama televisio näyttää vakavaa, viiksekästä miestä ja me nauramme niin että vatsamme kääntyvät. Herään heidän sohvaltaan, niska omituisesti vääntyneenä ja Sirius on yrittänyt tunkea viereeni ja valunut puoliksi lattialle, ja Peter on toisessa sohvassa niin että jalkamme osuvat toisiinsa. Tuijotan kattoon ja lupaan että jaksan elää, kunhan he ovat hengissä.


En juurikaan ajattele asioita silloin, kun olen hereillä. Niin se on ollut viimeisten yli kymmenen vuoden ajan. Painajaisissa on ihan riittävästi. Nyt se kuitenkin muuttuu: näen painajaisia, mutta niissä olemme edelleen Tylypahkassa ja aamuisin jälkimaku on vähän erilainen, ehkä jopa vähän helpompi. Kuljen niitä käytäviä ja kuljetan mielessäni tuhansia asioita, jotka eivät tietenkään koskaan täysin haalistu.

Pikkuhiljaa alan nauttia Harryn seurasta ihan vilpittömästi. Hän on hauska. Hänessä on jonkun verran Jamesin huolettomuutta, vaikka hänen elämänsä onkin työntänyt sen piirteen aika taka-alalle. Se tulee kai näkyviin lähinnä siinä, että kyllä hän kuvittelee tietävänsä, mitä tekee, vaikka eihän hänellä voi olla aavistustakaan. Ja samalla hänessä on jotain Lilystä, sellaista harkitsevaa älyä, joka saa minut edelleen muistamaan meidät juttelemassa Vuotavassa Noidankattilassa puolen yön jälkeen, kun James on niin humalassa, että hän keskittyy mieluummin ääntelemään Siriuksen ja Peterin kanssa.

Ja sitten Harryssa on jotain omaa. Kyllä minä näen sen nyt: hänessä on joku palanen, joka ei kuulu kenellekään, ja joka ei heijasta mitään siitä mitä joskus oli. Opin aika nopeasti, että siihen kannattaa tuijottaa. Se pala ei pure minua. Marraskuussa herään yhdestä painajaisesta vanhat haavat aristavina ja tajuan, että jotakin on muuttunut: nyt minulla on taas yksi ihminen, josta välitän ihan vain sen itsensä vuoksi.
Opetan Harrylle suojeliusloitsun. Hän löytää kartan. Minusta tuntuu, että palapelin palat palaavat yhteen, vaikka ihan eri tavalla kuin kuvittelin. Kaikki on lohduttomasti väärin ja silti jotain on, ja se on pyörryttävä tunne.

Yhtenä iltana pysähdyn peilin eteen ja ihan oikeasti mietin, miten paljon olen vanhentunut. Hiuksissani on harmaata, vaikka olen vasta kolmekymmentäneljä. Mietin, mihin ne kolmetoista vuotta menivät. Suupielissäni on juonteita, silmänympärykseni ovat harmaat, ihossani kulkee vaaleita, epäsymmetrisiä arpia, mutta silmäkuopissa näkyy edelleen jotain. Onhan sekin tavallaan ihme.

Kartta osuu käteeni ihan vahingossa. Olen tunkenut sen työpöydän laatikkoon ja nähnyt siitä unta, mutta nyt etsin yhtä puoliksi syötyä suklaalevyä ja sitten se vain äkkiä on käsissäni. En ajatellut katsoa mutta katson kuitenkin, ja loputkin palaset alkavat palata yhteen.
« Viimeksi muokattu: 25.10.2018 18:01:41 kirjoittanut toyhto »
Avatarista kiitos Ingridille!
Ficcini Finissä.

Munis

  • ***
  • Viestejä: 845
  • Räpyläjalkainen, muniva toimintakone
Vs: Ihme
« Vastaus #1 : 07.02.2009 14:46:41 »
Oi. Jotenkin alkaa turhauttamaan, kun mun jokainen kommentti alkaa noin, tai "Ihana"...
En oikeastaan tiedä, miten edes eksyin lukemaan tätä, jotenkin minä vain sooloilin ja löysin itseni ficin alusta. Ja humpsis, ficci vei mennessään. En ole hirmu pitkään aikaan lukenut ficciä, joka imaisi minut niin kunnolla mukaansa, etten kuullut ympäröiviä ääniä, eikä lukemista olisi voinut lopettaa.
Rakastan noita kursivoituja palasia menneisyydestä, ihan liian vähän kirjoitetaan kelmeistä tuossa ajassa, eli koulun päättymisestä Jamesin kuolemaan. Siispä niistä iso plussa.
Repliikkien vähyys oli myös hyvä juttu, ei tähän mitkään pitkät vuoropuhelut olisi sopineet. Olikohan tuo "Ota suklaata", jopa ainut vuorosana. Jos oli, niin aivan ihana juttu, ota suklaata, juuri sellainen kiinteä palanen, joka on kiinni kirjoissakin.
Edellinen kommentoija mainitsikin jo kytköksen kirjaan, ja siinä suhteessa komppaan häntä.
Ihastuin tuohon aamupalan kuvailuun, tai tuohon kuinka Sirius tökkii sämpylöitä kyynärpäillään, ja Siriuksen lausahdukseen, jossa hän kielsi Remuksen lähtemisen, niin se kirosana tosiaan sopi siihen, vaikka minäkin olen sitä mieltä että on turhauttavaa lätkäistä turhan korkea ikräaja ficille vain kiroilun vuoksi.

Mutta ah, kiitos lukukokemuksesta.
I've been to London, seen seven wonders
I know to trip is just to fall

Jennea

  • Vieras
Vs: Ihme
« Vastaus #2 : 12.02.2009 14:19:48 »
Lempificcini ovat juuri tällaisia, jotka ovat kytköksissä kirjaan, mutta niissä paljastuu jotain ihan erilaista ja omaa, jotka pystyisi kuvittelemaan ihan hyvin kirjoihin kuuluviksi. Sellaisia asioita, joita "J.K Rowling ei olisi tullut vain maininneeksi ja kertoneeksi". Ah, ne ovat parhaita.

Tämäten myös. Pidin Remuksen kertojaäänestä, lyhyistä ja yksinkertaisista lauseista, kielikuvista, sanavalinnoista ja eritoten kursivoiduista teksteistä menneisyydestä ja muistoista. Rakastan lukea kelmien nuoreesta (ja vanhemmuudesta) jossa kerrotaan asioista realistisesti. Alkoholin käyttö varmasti kuului heidän elämään, samoin kiroilu, riidat ja krapulat. Niitä ei pitäisi mielestäni sivuuttaa mitenkään maton alle. Hienoa, että sinä olit ne ficissäsi maininnut.

Pidin pienistä huomioista ficissä. Kuten vaikka, että Peterin ja Remuksen jalat osuivat toisiinsa heidän nukkuessaan. Niistä on aivan ihana lukea, sillä yleensä tuollaiset pienet asiat jää huomaamatta (ja kirjoittamatta).

Oli mielenkiintoista lukea siitä, että Remus pelkäsi Harrya eikä hän halunnut katsoa häneen. Siitäkään kun ei kerrottu kirjassa vaikka useassa kohtaan sekin luki rivien välissä. Lempikohtani oli kuitenkin se, kun Remus tajusi, että Harry ei ole vain kopio Jamesista ja Lilystä. Häness on jotain omaa. Hän on hauska.

Hyvää tekstiä, kiitos.

Hannah

  • ***
  • Viestejä: 9
  • Okay.
Vs: Ihme
« Vastaus #3 : 13.02.2009 19:55:29 »
Ficci oli taitavasti kirjoitettu ja vei mukanaan. Jos Remus tosiaan olisi olemassa, voisin jopa kuvitella että hän itse olisi vuodattanut ajatuksensa tänne. Teksti oli todella helppolukuista, ja välillä näin asiat päässäni Remuksen silmin.  Surumielistä mutta koskettavaa muistelua Remuksen ja hänen ystäviensä yhteisestä ajasta.
Wow   ;)
Day by day I love you more, day by day you hate me more.

campuzze

  • Vieras
Vs: Ihme
« Vastaus #4 : 15.03.2009 09:23:36 »
tosi ihana ficci. Ärrg! Mua vaan ärsyttää ku en koskaan keksi mitään muuta kommentoitavaa. No pystyin näkemään ficin silmissäni, ja vei mukana. :)

toyhto

  • ***
  • Viestejä: 991
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Vs: Ihme
« Vastaus #5 : 15.03.2009 10:43:53 »
TylerDurden, kiitos! Pitäisi kirjoittaa useamminkin semmoista, mikä on kytköksissä kirjaan :) Toisaalta tässäkin se kyllä jännitti, koska suoraan sanottuna siitä on ikuisuus, kun olen viimeksi lukenut Azkabanin vangin ja sikäli yksityiskohdat noista tapahtumista ovat vähän hukassa. Yritin sitten tässä ficissä olla vähän suurpiirteinen ja välttää niitä yksityiskohtia, joista en muistanut, miten ne oikeasti menivät, ja toivoa parasta.

Ankka, kiitoksia paljon! Ilman dialogia on kiva kirjoittaa, koska dialogi on aina omalla tavallaan kauhean haasteellista. Sitä ei vaan yksinkertaisesti tunnu voivan kirjoittaa tarpeeksi hyvin, koska sen kuitenkin pitäisi olla puhetta, ja puhe taas on puhetta eikä tekstiä, ja kun puheen siirtää tekstiksi, siinä menee aina jollain tavalla metsään. Tässä ei tarvinnut edes miettiä, kirjoittaako dialogin kirja- vai puhekielellä :D

Jennea, kiiitos! Ah, ilahdun aina, kun jonkun ficin lauseitani kuvaillaan lyhyiksi ja yksinkertaisiksi, koska olen tykännyt kirjoittaa myös niin omituisia ja pitkiä ja vaikeita ja outoja lauseita, että on hienoa välillä muistaa, että osaa joskus kirjoittaa muitakin eikä aina lipeä niihin :D Niin ja tykkään itse tosi paljon pienistä yksityiskohdista ja niiden työntämisestä mukaan kirjoittaessa, tuntuu että ne ikään kuin tuovat sitä tarinaa lähelle ainakin minua. Yksityiskohdilla yritän tavallaan sitoa tarinaa kiinni todellisuuteen, ja rakastan myös sitä, miten yksityiskohdat ovat tavallaan turhia tarinan kannalta, mutta silti niitä on kiva käyttää.

Hannah, paljon kiitoksia! Olen iloinen, että tykkäsit, ja on aina tosi hienoa kuulla, että hahmon ääni tarinassa on ollut jokseenkin mahdollista kuvitella hahmon ääneksi oikeastikin.

campuzze, kiitos paljon! Eihän sitä aina tarvitse kirjoittaa pitkiä kommentteja, olen iloinen että tulit joka tapauksessa kommentoimaan :)
Avatarista kiitos Ingridille!
Ficcini Finissä.

Vendela

  • Teeholisti
  • ***
  • Viestejä: 797
  • Maistuisiko kupponen teetä?
Vs: Ihme || Remus ja Harry, S, one-shot
« Vastaus #6 : 25.10.2018 13:45:34 »
En tiedä oletko iloinen vai et niin iloinen kun nostelen tämän vanhan tekstin päivänvaloon, mutta Etsi otsikko ja kommentoi -haasteessa oli sanana ihme, joten...
Ja sitä paitsi tämä on hyvä teksti joka kestää kyllä aikaa :)

Tässä oli paljon sinulle edelleen tyypillistä esim tuolla kerronnassa. Lisäksi tahdoin aivan väkisin lukea tuonne rivien väliin pienen S/R-viittauksen, jos ei Remuksen puolelta niin ainakin Siriuksen. En tiedä olitko tarkoittanut sen niin, mutta no, minä vain olen tämmöinen.

Remus kertojana on mielenkiintoinen ja toimiva ratkaisu. Harry jäi tässä hahmona aika etäiseksi, eikä se oikeastaan yllätä minua. Tekstistä pystyy lukemaan kumpi hahmoista on lähempänä sydäntäsi, enkä sano tätä mitenkään syyttäen, lähinnä totean itsestäänselvyyden :) Mutta se kuinka Remus näkee Harryssa Jamesia ja Lilyä on jotenkin haikeaa. Onneksi sieltä löytyy lopulta myös se Harryn oma persoona, mihin Remus pystyy kiintymään. Takaumat toimivat hyvin muun kerronnan seassa ja kertovat lukijalle taustoista.

Lainaus
Ja sitten Harryssa on jotain omaa. Kyllä minä näen sen nyt: hänessä on joku palanen, joka ei kuulu kenellekään, ja joka ei heijasta mitään siitä mitä joskus oli.
Tästä minulle tuli mieleen, että olitkohan ajatellut myös Hirnyrkki-asiaa tässä vai kuvittelinko omiani. Sillä Voldemorthan oli osa Harrya, ja tuolloin Remus ei vielä tiennyt sitä. Vai oliko tarkoituksena vain korostaa Harrya itseään?

Itselleni oli kivaa lukea vaihteeksi tämmöinen paritukseton teksti. Ja kuten tuossa jo aikaisemmassa kommentissa mainittiinkin, niin tällaiset alkuperäistä tarinaa täydentävät ficit ovat kyllä kivoja. Etenkin kun tuossa lopussa Remuksen käsi osuu vahingossa Karttaan ja lukija tietää mitä sitten tapahtuu.

Olin todella iloinen kun törmäsin tähän tekstiisi. Kiitos lukuelämyksestä!

Vendela
I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

nominal

  • ***
  • Viestejä: 2 747
Vs: Ihme || Remus ja Harry, S, one-shot
« Vastaus #7 : 25.10.2018 14:03:22 »
Höhöö minä luin tämän ihan vahingossa. Vendelan syy, kun selasin vain uusimpia vastauksia ja sitten täällä luki Remus ja Harry, joten totta kai piti päätyä lukemaan.

Tämä oli ihana tällainen tunnelmapalanen, ja voi että minun käy sääliksi Remusta. Oli ihana tuo kun hän luuli Harrya ensin Jamesiksi. Ja sitten niin ihanaa kuinka hän pikkuhiljaa alkoi nähdä Harryn ihan itsenään eikä vain Lilyn ja Jamesin yhdistelmänä. Kirjoissa on muutenkin niin paljon korostettu aina sitä, että kun joku törmää Harryyn, hän heti sanoo että tämä näyttää isältään ja tällä on äitinsä silmät. Totta kai siis Remuskin huomaa ne, mutta Harry ei ole kuitenkaan vanhempansa, joten oli kiva lukea siitä tajuamisesta.
Never regret something that once made you smile.

toyhto

  • ***
  • Viestejä: 991
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Vs: Ihme || Remus ja Harry, S, one-shot
« Vastaus #8 : 25.10.2018 18:06:04 »
Hahaa, olinpa hämmentynyt kun näin että tähän on kommentoitu (tai eka olin sillei että Ihme, hmm, oisinkohan mää joskus kirjoittanut tuon nimisen tarinan, kas vaan tuohan on mun aloittama topic). Enkä voi uskoa että siitä on melkein 10 (!!!!) vuotta kun olen kirjoittanut tämän. Tunnistan kyllä itseni joistain laineista sekä hyvässä että pahassa, tässä on kyllä jälkiä mun vuoden 2007 tekotaiteellisesta runokaudesta :') Mutta uudempien omien tarinoiden lukemiseen verrattuna on kyllä niin kuin ois lukenut jonkun toisen kirjoittaman tarinan. Luin siis tän nyt itsekin jotta tietäisin edes vähän mistä tässä on kyse ja mitä kommentoitte ;)

Vendela, tällei kymmenen vuoden jälkeen voisin heittää villin veikkauksen että Remus/Sirius-viittaus voi olla tahallinenkin, tai R/S oli kyllä tuolloin jo mielestäni mulla jo sen verran vahva headcanon että kaipa sen jossain määrin kuvittelin kaikkeen mitä kirjoitin...? Kyllä se varmaan mulla ainakin vähän mielessä on ollut :) Sen sijaan epäilen että tuossa lainaaassasi kohdassa en ois miettinyt hirnyrkkejä vaan se "palanen joka ei kuulu kenellekäkään" ois vaan kielikuva siitä että ihmisellä on jotain omaa, jotain mikä ei ole keneltäkään lainassa tai perittyä tai opittua. Mutta mistäpä näitä tietää. Oli kyllä tosi hauskaa lukea tämä itsekin, ja oikeastaan tuo minäkertojakin oli aika virkistävä! Hassua.

nominal, hehee, hauskaa että luit tämän vahingossa :D Niin, Harry-parka kun hänet nähdään sillä tavalla vanhempiensa yhdistelmänä vaikka ymmärtäähän sen, tilannehan ois tietenkin ihan eri jos James ja Lily olisivat saaneet elää. Kiitos kommentista :)
Avatarista kiitos Ingridille!
Ficcini Finissä.