Title: Älykkyyden hinta
Author: amorito
Beta: Lakrimaaria <3
Genre: drama, angst
Pairing: toistaiseksi ei mitään
Rating: K-11
Summary: Hermione vaikuttaa täydellisen älykkäältä ja yli-inhimilliseltä supernoidalta. Mutta mitäpä onkaan tuon kuoren takana ja mitä hän on saanut kestää?
Warnings: kaipa tässä täytyy itsetuhoisista ajatuksista varoittaa, kuvataan mm. syömishäiriötä
A/N: Halusinpa nyt kirjoittaa vähän ajasta ennen Hermionen Tylypahkan-vuosia ja siitä, millaista elämää hän on viettänyt ennen noituutensa julkitulemista.
Jatko on toistaiseksi vähän auki. Tämä on myös albumihaasteen viimeinen ficci! (Josh Grobanin Weeping)
4. lokakuuta 1983 ”Hermione, etkö menisi ulos leikkimään? Siellä on kaunis päivä.”
”En kiitos.”
”Mutta kaikki naapurien lapsetkin ovat siellä! Se olisi varmasti hauskaa, voisitte hyppiä lehtikasoissa ja kuralätäköissä.”
”En minä tykkää siitä. Kengät likaantuu.”
”Mutta sinullahan on uudet kumisaappaat, pistät tietenkin ne jalkaan!”
”Minä luen mieluummin, äiti.”
”Kaunis lauantai menee hukkaan, kultaseni. Ehdit lukea kirjaasi myöhemminkin. Mistä se edes kertoo?”
”Eläimistä.”
”Ulkonahan ne eläimet elävät, hupsu! Voit mennä vaikka etsimään kastematoja ja linnunpesiä.”
”Äiti?”
”Niin, Hermione?”
”Milloin minä pääsen kouluun?”
18. tammikuuta 1985 Pakkanen oli huurruttanut puiden oksat ja sillankaiteet, sivellyt jäätä teiden pinnoille ja puhaltanut kylmän pakkasen sille viehättävälle esikaupunkialueelle, joka heräsi muiden kaltaistensa tavoin hiljalleen uuteen päivään. Autot hurahtelivat (tai yrittivät ainakin) käyntiin ja lipuivat tyylikkäinä ja hienostuneina kohti toimistoja, yksityisvastaanottoja tai mitä tahansa, missä autojen omistajat sitten työskentelivätkin.
Erään talon ovesta astui ulos pieni tyttö, ei varmasti vielä kuutta täyttänyt. Tytön pienuutta korosti jokseenkin huvittavasti valtavan tuuhea ja suuri hiuspehko, joka pursui pipon reunojen alta ja pullisti päähineen kurpitsamaiseksi. Reppu selässään tyttö asteli reippaasti jalkakäytävälle, vilkuili ympärilleen, kääntyi vasempaan ja yhä askeliaan nopeuttaen alkoi harppoa tietä pitkin.
Viehättävät viktoriaaniset talot, lehmukset ja vaahterat olivat kaunis ympäristö, jota olisi mielellään katsellut pakkasaamun raikkaudessa. Mutta pikkutyttö jatkoi kiiruhtamistaan, vaikkei kello ollut vielä puolta yhdeksääkään, aivan kuin olisi halunnut äkkiä turvaan jotakin.
”Hermione!”
Huuto oli rääkäisy, sirkkelimäinen särö aikaiseen aamuun. Tuuheatukkainen pikkutyttö sävähti, veti terävästi henkeä niin että uloshengityksen huuru näytti melkein vetäytyvän takaisin suuhun, mutta jatkoi yhä edelleen kävelyään – se ei kuitenkaan enää nopeutunut, se ei voinut nopeutua näyttämättä juoksemiselta.
”Älä esitä ettet kuule, höröhammas”, kiljaisi sama ääni, joka oli jo aiemmin huutanut nimen ilmaan. Eräältä poikkikadulta ilmaantui kolme tyttöä, joista aavistuksen muita edempänä kävelevä tyttö oli isoin. Tällä oli vaaleanpunainen toppatakki, samansävyiset mokkaiset talvisaappaat ja My Little Pony –reppu, jota niin hieman vanhemmat kuin nuoremmatkin tytöt kadehtivat: se oli tuotu Amerikasta, eikä yhtä hienoa ollut kenelläkään – reppuun kuvatulla violetilla ponilla oli sen omistajan kertoman mukaan oikeat timanttisilmät.
Puhuteltu tyttö, Hermione, jatkoi kuitenkin eteenpäin, silmät tuijottaen eteenpäin. Kolmen tytön ryhmä käveli nyt tämän perässä, kaikki näyttäen suunnilleen samanikäisiltä.
”Menetpäs sinä lujaa! Onko sinulla noin kiire kouluun? Haluatko näyttää ylimääräiset matematiikan tehtävät neiti Marcukselle? Haluaisitko että hän kehuu taas käsialaasi?”
Huutoihin vastattiin hiljaisuudella.
”Eikö sinun kielesi jäädy kiinni hammasrautoihin? Eihän kieltä saa työntää lyhtypylväisiinkään, oletko sinä siksi hiljaa ettei kielesi jämähdä rautatiekiskoihin suussasi?”
Edellä kulkeva tyttö pyrähti vihdoin juoksuun. Käsi pyyhkäisi ikään kuin ohimennen silmien edestä.
31. lokakuuta 1989 Hermione kulki seinän vierustaa pitkin, yrittäen välttää tönityksi tulemisen valtavassa virrassa, joka työntyi kohti ulko-ovia ja lokakuista iltapäivää. Hän ei kuitenkaan onnistunut siinä, taaskaan: aina löytyi joku, joka huomasi hänet ja tuuppasi kivuliaasti. Joskus se naamioitiin vahingoksi, joskus taas tönäisijä kääntyi katsomaan taakseen härskisti ja julman tyytyväisesti virnistellen.
Nyt Hermione oli kuitenkin jo ulko-ovella. Hän veti juuri hanskoja käteensä yrittäen samalla pitää sylissään ne ylimääräiset kirjat ja kansiot, jotka eivät mahtuneet laukkuun. Päivä oli ollut loppujen lopuksi aika hyvä.
Takaa käytävältä kuului kuitenkin äkkiä kovia ääniä, jotka saivat tytön jähmettymään kesken liikkeen: tyttöjen puhetta, kiihtynyttä hihitystä ja rihkamarannekorujen kilinää.
”Jeffrey tulee meille karkki tai keppos –kierroksen jälkeen… ja tehän tiedätte mitä se tarkoittaa!”
(Hurjaa kikatusta ja kiljahduksia.)
”Eivätkö vanhempasi ole paikalla?”
”No ovat, mutta Jeffrey on naapurin poika, vanhempamme ovat ystäviä keskenään. Me sanomme että katsomme MTV:tä minun huoneessani ja syömme karkkia, he jättävät meidät rauhaan.”
”Entäs siskosi, hänhän voi käräyttää teidät!”
”Ei voi, Evelyn lähtee halloween-bileisiin. Eikä häntä sitä paitsi kiinnostaisi, hän pussaili poikien kanssa jo minuakin nuorempana.”
Äänet olivat jo ehtineet etuovelle, Hermione veti toisenkin hanskan hätäisesti käteensä ja kiiruhti koulun rappuset alas. Ovelle saapuneet tytöt olivat kuitenkin jo huomanneet yksinäisen Hermionen.
”Kappas, Hermyhän se siinä!” liversi yksi tytöistä.
”Mitä Hermione aikoo tehdä kun on Halloween?” sanoi toinen, kävellessään rappuja alas. Hermione oli kivettynyt paikoilleen, päättäen olla kerrankin rohkea ja kohdata toiset. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa mitään.
”Menetkö sinäkin bileisiin?” kysyi kolmas, ollen nyt aivan Hermionen vieressä ja ladaten sanaan ivallisen painon. Muut ryhmän tytöt kikattivat.
”Ei, en mene”, Hermione vastasi, urheasti katsoen jokaiseen tyttöön vuorollaan.
Hienoa, sepä urheaa ja pelastaa varmasti sinut jatkohöykytykseltä, hän soimasi itseään.
Tyttöjengi vaihtoi teeskennellyn yllättyneitä katseita, muovirenkaat korvissa heilahdellen – muodikkaissa neonväreissä totta kai. Pisimmän tytön katse osui tavaroihin Hermionen käsissä.
”Ai niin, täytyyhän sinun toki aloittaa ylimääräiset aineet, läksyt ja kokeisiin lukeminen”, hän sanoi maireasti ja jatkoi:
”Olisihan vallan kauheaa, jos saisitkin seuraavasta kokeestasi vain yhdeksikön…” Muu porukka kikatti taas.
”No, eipä sillä että kukaan missään bileissä sinua kaipaisikaan! Yritä kumminkin olla syömättä liikaa karkkia, ettet vain levenisi enää liikaa – muuten et jaksa lyllertää enää kouluun…”
Tyttöjengi purskahti kamalaan kikatuskohtaukseen ja poistui paikalta. Viimeisin muisti kuitenkin tyrkätä tavarat Hermionen käsistä, jolloin ne levisivät portaiden juurella olevaan vesilammikkoon. Tyttö jäi tuijottamaan tavaroitaan, jotka vettyivät nopeasti; hän ei edes kuullut tönäisijän kovaäänistä sadattelua, kun tämän laukku repesi ja hänenkin kirjansa ja paperinsa tipahtelivat märälle asvaltille.
Erään paperin yläkulman punainen 9+ levisi kastuessaan ja korosti arvosanaa syyttävän näköisesti. Hermione keräsi tavaransa maasta ja inhosi itseään.[u[/u]
