Kirjoittaja Aihe: Hyvästit ystävälle, S  (Luettu 1432 kertaa)

Momentum

  • Vieras
Hyvästit ystävälle, S
« : 20.01.2009 14:40:32 »
Title: Hyvästit ystävälle
Author: Momentum
Genre: draama
Rating: S
Summary: Fiktiivinen kertomus siitä, miten ystävyyssuhde katkeaa vaikka ei haluaisi sen katkeavan.
A/N: Tämä on ihan henkilökohtaisesta aiheesta sinänsä kirjoitettu, mutta kuitenkaan tapahtuma ei ole ihan täyttä totta. Yksi ystävyyssuhteeni meni poikki juuri kesällä ja kirjoitin siitä ajatuksiani tähän tarinaan. Jättäkää rakentavaa kommenttia, olisin siitä iloinen!

//Ile lisäs ratingin otsikkoon

Hyvästit ystävälle

Tuuli pörrötti mun hiuksia, kun mä kuljin kapeaa metsäpolkua kohti satamaa. Sitä polkua, jota mä olin viimeksi kulkenut sun kanssasi. Nyt ainut ero tuohon päivään oli se, ettet sä ollut siinä mun vierellä, pitänyt mua kädestä kiinni ja nauranut mun kanssa. Sä et ollut enää jaksanut.
Satamassa oli hiljaista. Vain pari laivaa pysyivät omilla paikoillaan tuulen keinuttaessa niitä hiljalleen. Yhtään laivaa ei ollut lähtenyt liikkeelle, ei tänään, sunnuntaina. Mä pysähdyn hetkeksi katsomaan kauas merelle ja kylmä tuuli nostattaa veden silmistä. Vai ovatko ne sittenkin kyyneleitä? Hyvinkin mahdollista.
Puhelin väirisi taskussa. Joku yritti jo toistamiseen soittaa. Mä en vain jaksanut vastata, en nyt. Soittaisin sitten myöhemmin takaisin. Sitten, kun olin hetken ollut vain rauhassa. Ollut ja ajatellut sinua, rakas ystäväni. Ajatellut sinua ja sitä, miksi sinä et enää kuulunut elämääni. Mikä sai sinut lähtemään niin äkkiä? Mitä minä tein väärin?
Mä puristin sun kirjettä rintaani vasten. Sä olit kirjoittanut ettei meidän kannattanut enää olla yhdessä. Ettei meidän kannattanut enää jatkaa. Että sä halusit lähteä pois. Kauas mun luota, etkä koskaan enää tulisi takaisin. Sitä sä et vain ollut kertonut, että miksi? Miksi sä olit lähtenyt?
Mä toistelin tuota kysymystä itselleni. Olin toistellut jo siitä pitäen, kun sä olit lähtenyt ja mä olin lukenut sun kirjeen. Ei, mä en voinut ymmärtää sua. Meillä oli mennyt niin hyvin, oli ollut niin hauskaa. Sä olit vannonut valan, ystävyyden valan. Ja nyt sä olit rikkonut sen.
Kyyneleet valuivat nyt vuolaina mun poskille. Puhelin värisi taas. Soittaja ei ilmeisesti ymmärtänyt, että mä tahdoin vain hetken rauhaa. Tai sitten joku oli vain huolissaan. Joku, joka todella rakasti mua ja välitti musta. Tahtoi pitää mut luonaan. Toisin kuin sä et halunnut.
Ei, en haluaisi syyttää sinua. En syyttäisi, jos olisit selittänyt miksi. Jos olisit aantanut vastauksen tuohon kysymykseen, olisin voinut antaa anteeksi ja ymmärtää. Nyt se oli vain niin vaikeaa. Mun päätä särki taas. Ajatteleminen, viha, ajatteleminen. Liian vaikeaa.
Jos sä olisit kertonut, että mä olin tehnyt jotain väärin, mä olisin yrittänyt olla parempi ihminen. Jos sä olisit vain kertonut, mitä mun pitäisi tehdä. Mutta ei, et sä vaivautunut selittämään sitä edes kirjeessä. Niin, miksi sun olisi pitänytkään? Ei, kyllähän mut voi jättää tuosta vaan, kun ei enää jaksa.
Mä kuivaan kyyneleeni, yritän taas näyttää vahvalta. Mä astelen laiturille, aivan sen päähän asti. Mä otan sun kirjeen ja revin sen niin pieniksi palasiksi kuin ikinä vain saan. Ne palaset mä heitän mereen, annan laineiden kuljettaa ne mahdollisimman kauas mun elämästä.
Mä seison vielä hetken ja katselen, kun palaset ajautuvat yksi kerrallaan kauemmas. Puhelin soi jälleen, mä vastaan viimein.
"- Missä hitossa sä olet?" Kuuluu huolestunut miehen ääni luurin toisesta päästä.
"- Satamassa, mä tulen aivan kohta." Mä vastaan hiljaa ja suljen puhelimen.
Kyyneleitä ei valu enää. Mä olen itkenyt tarpeeksi sun takia, mä ajattelen. Mä en halua enää itkeä kenenkään takia. En halua enää koskaan tuntea näin  katkeraa vihaa toista ihmistä kohtaan. Mä en halunnut enää luottaa kehenkään samallalailla kuin mä olin luottanut suhun.
Mä käännyn ja kävelen laiturilta pois. Mä en enää kääntynyt katsomaan taakseni. Palaset olivat yksi kerrallaan kadonneet. Meren pohjaan tai ajautunut jonnekin kauas. Mitä väliä.
Mä käännyn takaisin kohti metsäpolkua, jota mä juuri olin kävellyt tänne. Se veisi mut kotiin. Kotiin, jossa mua rakastettaisiin ja jossa musta pidettäisiin huolta. Niin mä ainakin uskoin.
"- Hyvästi, rakas ystäväni." Mä kuiskaan sulle hiljaa ja pyyhin sut viimein pois elämästäni.
« Viimeksi muokattu: 15.06.2011 16:31:01 kirjoittanut Scarlett »