Title : Ikuisesti jumissa
Author: Winga
Genre: angst
Pairing: Albus Severus/Scorpius
Rating: S
Summary: "Rakastan sinua... mutta olen lupautunut toiselle."
Disclaimer: Neäh, ne on vieläkin Rowlingin omaisuutta...
Warnings: deathfic
A/N: Tahdoin kirjoittaa jotain angstahtavaa. FF100 sanalla: 30. Kuolema
Ikuisesti jumissa
Hän sulkee silmänsä kuvitellen yhä elävänsä. Kuvittelee koskevansa toista ja tämän koskevan itseään samoin kuin eläessään tapahtui. Luomien takana odottaa valkoisuus, ei hän tahdo sitä nähdä vaan pitää itseään entisessä maailmassaan kuin ennen. Hän näkee toisen harmaat silmät, käärmetatuoinnin olassa kuvaamassa häntä, sormuksen sormessa, kuulee sanat: "Rakastan sinua..."
Hän hiljentää muistonsa tietäen, ettei tahdo muistaa loppua. Tietäen, ettei voi olla muistamatta. Aukaistessaan silmänsä hänen päänsä näyttää yhä tätä samaa elokuvaa, elokuvaa, jossa hän eli jo aiemmin. "...mutta olen lupautunut toiselle."
Hän huutaa, potkii ilmaa, hakkaa ilmaa, toivoo eteensä pöydän tuhottavaksi ja saakin. Iskut osuvat pöytään filmin pyöriessä edelleen.
"Al, kai sinä ymmärrät? Eikö sinunkin isäsi kieltänyt meitä, eikö?"
Isku, isku, potku.
"Ei meitä todella toisillemme tarkoitettu, meidän kohtalomme on erota ja löytää vaimot, joiden kanssa saamme lapsia, he voivat sopia riitamme, eikö vain, rakas?"
Hän huutaa eläimellisesti koettaen tukahduttaa äänen tietäen sen kuitenkin jatkuvan, jollakulla on selvästi todella huono huumorintaju. Jollakulla, jonka mielestä hänen pitää yhä, kuolemassaankin, kuulla toisen anteeksipyyntöä aneleva säälittävä ääni, joka tavallaan kertoo tulevan, jos vain osaa kuunnella oikein.
"Vaikka en tiedä sinusta... olet sitä takertuvaa sorttia ja isäni keksi paremman ajatuksen, osaatko arvata, millainen se on?"
"Osaan, osaan, osaan", hän hokee tietäen, että jos olisi sen sanonut, saattaisi hän yhä elää. Tai jos olisi uskonut ajatuksiaan eikä hylännyt niitä tyhminä.
"Jos siis hylkään ajatuksen yhdistävistä lapsista... mitä jos sanoisimme hyvästi?"
"Älä sano, ole niin kiltti, päästä minut tästä painajaisesta."
"Avada Kedavra!"
Hän huutaa, toivoo esineitä ja paiskoo niitä ympäriinsä tyhjyydessä, valkoisuudessa. Hänen silmissään sumenee kyynelten kivutessa pintaan ja lähtiessä valumaan alas poskille eikä hän vieläkään voi ymmärtää, kuinka kuolleet voivat itkeä. Se tuntuu vain niin luonnottomalta. Hän hytkyy, tärisee kylmissään, miettii, miksi joutuu ainiaan vain pohtimaan samoja asioita.
Äänettömyyteen hän kuiskaa: "Miksi?" samoin kuin jokaisena muunakin päivänä, tietämättä enää, mikä vuorokaudenaika on, kauanko on kulunut. Tietäen vain olevansa kuollut ja luultavasti ikuisesti jumissa.
