Kirjoittaja Aihe: Punatakkinen mies, S  (Luettu 1271 kertaa)

Tuhka

  • ***
  • Viestejä: 17
Punatakkinen mies, S
« : 13.10.2008 20:57:44 »
Name: Punatakkinen mies
Author: Tuhka
Rating: S
Genre: Romance? (riippuu lukijan suhtautumisesta.)
Characters/Pairing(itse päätettävissä kumpi): Kertoja,Punatakkinen mies.
Disclaimer: Kaikki hahmot ovat puhtaasti oman mielikuvitukseni tuotetta.
Summary: En itsekään tiennyt, mikä punatakkisessa miehessä kiehtoi minua niin kovin, mutta halusin tietää hänestä lisää. Siitä ei päässyt yli eikä ympäri.
A/N: Tämä oli luovan kirjoittamisen-kurssin päätteeksi kirjoittamani novelli. Palaute oli hyvää, joten päätin laittaa tämän muidenkin luettavaksi. Toivottavasti ihmiset pitävät ja jaksavat kommentoida. Varsinkin rakentavaa palautetta kaipailisin, vaikka ruusut ja risutkin ovat tervetulleita.

~**********~

Siellä hän oli jälleen. Kellontarkasti laiturilla numero kolmetoista. Hänellä oli ruskea laukkunsa ja iso kartonkiputkilo kainalossa. Mietin aina mitä tuo putki sisälsi. Mistä syystä? Kukapa tietäisi. Hän ei tuntunut koskaan liikkuvan ilman sitä. Toisaalta ainoa paikka, jossa koskaan näin häntä, oli laituri numero kolmetoista.   
   Sinä päivänä satoi ja hän seisoi suuren mustan sateenvarjon alla. Kerrankin jotain mitä en ollut nähnyt aikaisemmin. Olin nähnyt kyllä hänet ennenkin sateella, mutta silloin hänen sateenvarjonsa oli ollut punainen, samanvärinen kuin hänen takkinsa. Tunnistin miehen juuri siitä takista. Se oli syvän sinooperinpunainen ja malliltaan jakkumainen. Kaulus oli aina nostettu ylös kaksivärisen raidallisen kaulahuivin päälle. Miehellä oli tavallisen ruskeat lyhyet hiukset eikä koskaan hattua. Ei, vaikka aamulla olisi ollut pakkasta.
   Löysin itseni jälleen tuijottamasta tuota punatakkista miestä. Arvasin näyttäväni häpeämättömän uteliaalta, kuten nuori teinityttö katsoessaan ihastustaan. Sätin itseäni mielessäni siitä hyvästä, aivan kuin se olisi auttanut jotain. Olin varma, että mies oli jo aikapäiviä sitten huomannut tuijotukseni. Hän ei kuitenkaan koskaan katsonut takaisin.
   Mielessäni pyörivät kysymykset: minne hän oli menossa, mistä tulossa ja mitä hän teki työkseen. Sen verran osasin päätellä, että töihin hän oli varmaan matkalla. Siihen aikaan ihmiset yleensä tekivät niin. Eniten minua kuitenkin askarrutti tuon ruskean kartonkiputkilon sisältö. Taitelijoilla oli usein sellaisia, kun he kuljettivat teoksiaan. Ehkä mies oli taiteilija. Hänen siisti jakkumallinen takkinsa ja raidallinen kaulahuivinsa sopisivat taiteilijalle. Toisaalta hän saattaisi myös olla arkkitehti tai sisustussuunnittelija, sillä myös he kuljettivat piirrustuksiaan rullalla putkimaisissa koteloissa. Mies oli sittenkin ehkä turhan siisti taiteilijaksi. Eikö heidän vaatteissaan ja ihollaan olisi kuulunut olla maalitahroja ja savea? Ainakin elokuvissa heillä oli. Tosin niin oli jokaisella myös aina baskeri ja sivellin korvan takana. Punatakkinen mies oli aina siisti, sopivan huolettomalla tavalla. Kertaakaan en ollut nähnyt häntä niin jähmeän huoliteltuna, kuin virkamiesten, johtajien ja politiikkojen tuli olla. Ei hän ollut koskaan sillä tavalla resuinenkaan, kuin kolmen lapsen työtön isä.   
   Bussini tuli keskeyttämään pohdintani, kaksi minuuttia myöhässä. En ollut edes odottanut sen tulevan aikaisemmin. Kaikki ympärilläni kulki samaa tuttua kaavaansa, aina kahta minuuttia ja punatakkista miestä myöten. Sen päivän viimeisen vilaukseni punatakkisesta miehestä näin bussin ikkunasta linja-auton kurvatessa laiturin neljätoista ohi kapungin kaduille. Tiesin, että etsisin häntä väkijoukosta palatessani iltapäivällä asemalle, mutta hän ei olisi siellä. Kaksi asiaa, jotka tiesin ennalta.
   Seuraavana aamuna tarkoitukseni oli lähteä aikaisin liikkeelle, silläkin uhalla, että saisin odottaa laiturilla puolet pidempään. Suunnitelmani epäonnistui katkerasti. Unohdin kiireessä puolet tavaroistani ja jouduin juoksemaan takaisin hakemaan niitä. Kun pääsin viimein asemalle, oli kello aivan yhtä paljon kuin normaalisti. Kaava kulki tuttua rataansa, sillä erotuksella, että olin hengästynyt ja oloni oli hikisen nihkeä. Olin juossut turhaan, sillä syyni lähteä ajoissa oli jo paikalla. Olisin halunnut nähdä mistä suunnasta hän tuli. Ei se olisi kertonut minulle missä hän asui tai mitä salaperäinen putkilo sisälsi, mutta se kiinnosti minua silti. En itsekään tiennyt, mikä punatakkisessa miehessä kiehtoi minua niin kovin, mutta halusin tietää hänestä lisää. Siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Sain heittää hyvästit toiveilleni, sillä hän seisoi jo tapansa mukaan laiturilla numero kolmetoista. Kartoinkiputkilo keikkui hänen kainalossaan ja edellisenä päivänä sateenvarjoa pidelleessä kädessä oli sininen muovikassi. Pussin kyljessä luki jotain kiemuraisella kirjoituksella,  mitä siinä sanottiin, siitä en saanut selvää. Bussi tuli kaksi minuuttia myöhässä, eikä vakituisen istumapaikkani selkämykseen ollut teipattu lappua, jossa kerrottaisiin punatakkisen miehen kartonkiputkilon sisältö.
   Kolme aamua myöhemmin punatakkinen mies ei seissytkään tapansa mukaan laiturilla numero kolmetoista, vaan laiturilla numero kaksi, sillä jolta bussini lähti. Pysähdyin hetkeksi epäröimään, ennen kuin astelin tutulle paikalle. Miehen läsnäolo teki oloni tukalaksi ja minulla oli vaikeuksia seisoa paikallani. Oloni oli, kuin olisin seissyt TV-kameroiden edessä. Aivan kuin mies olisi tarkkaillut jokaista liikettäni ja lukenut ajatukseni. Todellisuudessa hän ei katsonut minuun päinkään. Olisin halunnut vilkaista häntä ja hänen kasvojaan, sillä en koskaan ollut nähnyt häntä läheltä. Samaan aikaan toinen puoli aivoistani kirkui minua pitämään katseeni pölyisissä kengissäni. Elämäni kiduttavimmat kymmenen minuuttia olivat siinä ja kun bussini tuli, osasin ulkoa asfaltin jokaisen kivenkolon paikan. Aivan oikean jalkani isovarpaan juuressa oli kolo, joka muistutti erehdyttävästi pientä rosoista sydäntä. Jalkojeni välissä taas oli viiden kolon ryhmä. Se toi mieleeni tähtikuvion, jonka nimeä en muistanut.
   Näin sivusilmällä muiden matkustajien nousevan vuorollaan bussiin ja kuulin lippujen leimaamisesta kuuluvan piipityksen. Muutama kolikko kolahti tiskiin ja paperi repesi kuskin antaessa kuitin nimettömälle matkustajalle. Jono edessäni hupeni ja  minun olisi pian pakko liikkua, halusin tai en. Suoraan sanottuna en tiennyt halusinko. Nostin viimein katseeni mennäkseni bussiin ja tajusin punatakkisen miehen astelevan luokseni. Vilkaisin hämääntyneenä ympärilleni ja odotin näkeväni jokun vilkuttavan hänelle takanani. Ketään ei ollut, eikä tullut.
   Punatakkinen mies pysähtyi eteeni. Hän avasi ruskean kartonkiputkilonsa ja otti sieltä suuren punaisen ruusun. Hän ojensi ruusun hymyn kera minulle ja asteli tavanomaisesti omalle laiturilleen. Tuijotin hänen peräänsä epäuskoisena ruusu käsissäni ja havahduin vasta, kun bussikuski huusi halusinko kyytiin vai en. Kapusin sisään ja istuessani paikalleni tajusin ruusun olevan juuri yhtä punainen kuin miehen punainen takki. Aivan terälehtien tyvessä oli pieni lappunen ja sen kannessa maaliin painettu sormenjälki.

« Viimeksi muokattu: 02.01.2010 16:08:52 kirjoittanut Karolain »