Nimi: Samalla puolella
Kirjoittanut: Alexa
Ikäraja: K-11
Paritus: L/J
Genre: romanttinen komedia
Disclaimer: En ole J.K.Rowling ja ainoastaan lainaan hänen hahmojaan ja maailmaansa ilman minkäänlaista rahallista hyötyä.
Summary: Seitsemättä luokkaa on jäljellä enää kuukausi, ja James Potterilla on edessään viimeinen mahdollisuus täyttää kaksi tähän saakka toteutumatonta haavetta: voittaa huispausmestaruus ja Lily Evansin tunteet puolelleen. Toukokuun alussa mahdollisuudet Lilyn suhteen näyttävät kuitenkin heikoilta, ja kun huispausjoukkuekin kokee pahimmanlaatuisen takaiskun, joutuu James miettimään uudemman kerran seuraavaa siirtoaan...
A/N: Ensimmäinen ficcini. Kaikenlaiset kommentit otetaan ilolla vastaan.
1. Kymmenen kirjainta, alkaa K]
Tylypahkan yllä lepäsi pingottunut hiljaisuus. Vielä aamulla elämää pursuilleet käytävät olivat käyneet iltapäivää kohden niin kuolleiksi ja äänettömiksi, että pieninkin askellus tuntui rikkovan hiljaisuuden piiskansivalluksen lailla. Oppilaat kulkivat luokkahuoneesta toiseen jännityksen kangistamisen askelin, ja oppitunneillakin istuttiin vaitonaisina, vaikka kenellekään ei olisi tullut mieleenkään keskittyä käsittelyssä olevaan aiheeseen. Tunnista toiseen he odottivat - levottomina, kärsimättöminä, jännittyneinä. Kuin jotakin suurta olisi ollut tapahtumaisillaan.
“Tämä on naurettavaa!” Lily Evans puuskahti turhautuneena. Hänen äänensä kajahti kumean kellon lailla taikajuomaluokan äänettömyyden keskellä.
Lily kaivoi seitsemännen luokan taikajuomakirjan laukustaan ja läimäytti sen pöydälleen tahallisen kovaäänisesti. Kaikki luokassa hätkähtivät.
“Onko johtajapoika laatinut tänne uuden säännön? Ennen huispausottelua ei saa hengittää?” Lily jatkoi vihaisesti. Hänen vihreät silmänsä leimusivat kilpaa punaisen tukan ja Rohkelikkotuvan punakultaisen solmion kanssa.
“Pidä pienempää ääntä, ole kiltti”, Lilyn vieressä istuva Amber Sweeting pyysi. Hän tarkkaili Lilyä anoen tumman otsatukkansa suojista.
“Miksi? Professori Kuhnusarviokaan ei ole vielä paikalla. Niin kuin ei ole eräs toinenkaan.” Lily vilkaisi murhaavasti viistosti takanaan olevaa pulpettia, jota asuttava johtajapoika James Potter loisti poissaolollaan. Halusi kai kiillottaa huispauskapteenin merkkinsä ennen päivän ottelua, Lily tuhahti mielessään.
“Kaikkia vain jännittää, Lily. Se on semifinaaliottelu - “
“Joka ratkaisee, pääseekö Rohkelikko pelaamaan mestaruusottelussa Luihuisia vastaan, tiedetään. Meidän täytyy voittaa tänään sadallaviidelläkymmenellä pisteellä, tai Korpinkynsi menee jatkoon ja joudumme kestämään Mahtavan Kapteeni Potterin pettymyksen, tiedetään”, Lily luetteli ikävystyneesti. “Se on vain huispausta, pahus! Ei Potter tätä koulua omista!”
Amber avasi suunsa vastatakseen, mutta tyrmään johtavasta käytävästä kantautuva hurraahuutojen ja rummunlyöntien kuoro sai hänet vaikenemaan. Hän katsoi Lilyä varoittavasti.
Lilyn kasvot punehtuivat kiukusta, kun hän kuuli Rohkelikon huispausjoukkueen kannatuslaulun ensimmäiset tahdit käytävästä.
“Nyt kaikki mukaan juhlasoittoon,
Potter meidät johtaa voittoon!
Tähän pääty ei meidän tie,
Potter leijonan pitkälle vie - “
Lily läimäytti kädet korvilleen. “Tuokin vielä! Miksi ihmisten on pakko palvoa huispaajia? Mitä katsomisen arvoista heissä on?”
Koska hänen korvansa olivat peitetyt, hän ei kuullut Amberin vastausta, mutta saattoi nähdä tytön poskien punehtuvan tämän huulten muodostaessa sanat Ethan ja Huiski. Niinpä tietenkin, Lily ajatteli, eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään pörrötukkaisen, pisamanaamaisen pojan astelevan tyrmään taikajuomakirjat päivettyneiden käsivarsiensa tiukassa puserruksessa. Rohkelikon pitäjä Ethan Huiski oli ollut Amberin ihastus jo iät ja ajat, eikä se ollut mikään ihme. Ethan ei kenties ollut sillä tavalla veretseisauttavan hyvännäköinen kuin jotkut koulun suosituimmista pojista, mutta hän korvasi silmiinpistävämmän ulkonäön puutteensa moninkertaisesti mukavalla, hyväntuulisella luonteella, jota useimmista pojista sai hakea suurennusloitsun kanssa.
Lily oli ollut aikeissa hymyillä Ethanille, mutta puristi huulensa paheksuvasti yhteen nähdessään kulkueen astuvan luokkaan. Merlinille kiitos, kulkue oli jo lopettanut raivostuttavan laulunsa, mutta yhtä kaikki Lily olisi pitänyt heidät poissa silmistään. He olivat yksinkertaisesti naurettavia! He kävelivät luokkaan tiiviissä muodostelmassa, nauroivat ja huusivat kannatushuutojaan. Kulkueen etuosassa tanssahteli neljä Rohkelikon eri vuosiluokilla opiskelevaa vaaleatukkaista tyttöä, jotka heiluttelivat jästien cheerleader-kisoista imitoituja punakultaisia huiskiaan ja loivat palvovia katseita väkijoukon harteilla ratsastavaan huispauskapteeniin. Lily irvisti nähdessään James Potterin ilmestyvän näköpiiriinsä. Tämä virnuili ja vilkutti kaikille kuin olisi ollut Englannin taikaministeri, ei suinkaan seitsemännen luokan opiskelija, joka oli vain antanut egonsa kasvaa liian suureksi.
“Katso nyt häntä, Amber”, Lily mutisi suupielestään. “Mitä hän oikein luulee olevansa?”
“Mmm-hmm?” Amber oli uppoutunut tuijottamaan käsi poskella Ethania, joka raapusti hurjalla vimmalla kotiaineensa rippeitä pergamentille.
Lily tuhahti. “Unohda koko juttu. Voin minä inhota häntä yksinkin.”
“Inhota ketä?”
Lily pyörähti ympäri paikallaan. James oli vapauttanut itsensä palvovan väkijoukon otteesta ja seisoi hänen pulpettinsa vieressä pää odottavasti kallellaan. Hänen musta tukkansa oli pörrössä kuin pitkän juoksun (tai melkoisen hiustenlaittotuokion) jäljiltä, ja silmälasien takana välkkyvät ruskeat silmät tarkastelivat Lilyä niin lämpimästi, että tytön teki mieli kirkua.
“Sinua, ketä muutakaan?”
“Vanhaa kunnon Kalkarosta?”
Lily mulkaisi poikaa. “Olet alhainen.”
James huokaisi. “Älä viitsi. Mistä syystä sinä minua tällä kertaa inhoat?”
“Miten olisi egosi pönkittämiseen tarkoitettu pikku kulkueesi, joka herätti puolet linnan kummituksista?”
“Huolesi kuolleiden sielujen puolesta on liikuttavaa, kuten aina. Emme kai me häirinneet opiskeluasi?”
“Lähinnä en voinut olla ihmettelemättä, miten joku jaksaa pitää noin paljon melua yhdestä huispausottelusta”, Lily sanoi kalseasti.
“Yhdestä huispausottelusta?” James näytti pöyristyneeltä. “Evans, oletko pannut alkuunkaan merkille sitä, että tuo yksi huispausottelu on itse asiassa semifinaaliottelu?”
“Vaikea olla huomaamatta, kun olette tunkeneet koko koulun täyteen naurettavia viirejänne ja julisteitanne.”
James pyöritti silmiään. “Luulisi, ettei johtajatyttö Evans halveksuisi noin paljon tapahtumaa, jonka tarkoitus on parantaa koulun yhteishenkeä.”
“Voisi myös kuvitella johtajapoika Potterin käsittävän, ettei rystysten murskaaminen ja irronneet ruumiinosat paranna edellä mainittua yhteishenkeä”, Lily sanoi purevasti.
“En olisi ikinä uskonut, että rohkelikko voi osoittaa noin vähän ylpeyttä omaa tupaansa kohtaan.”
“Ei se ole minun vikani”, Lily sanoi pusertaen pirteän hymyn huulilleen. “Sinä olet niin ylpeä itsestäsi, ettei meidän muiden yksinkertaisesti tarvitse vaivautua.”
James säpsähti ja astahti taaksepäin. Hetken ajan hänen ruskeat silmänsä näyttivät menettävän kätköissään säteilevän elämänilon, eikä poika näyttänyt keksivän mitään sanottavaa. Hän kuitenkin tointui iskusta hätkähdyttävällä nopeudella, nojautui lähemmäs Lilyä ja lausahti pehmeästi hänen korvaansa:
“Auts. Taisit juuri saada voiton tästä erästä.”
Lily nosti leukaansa ja katsoi häntä uhmakkaasti. “Niinpä taisin.”
Jamesin kasvot puhkesivat lämpimään hymyyn. “Erävoitto on eri asia kuin loppuottelu, Evans. Kai sinäkin sen verran huispausta ymmärrät?”
Poika loi häneen vielä viimeisen viivyttelevän katseen ja marssi sitten paikalleen musta koululaukku rennosti olkapäällä keikkuen. Lily tuijotti hänen jälkeensä tuntien vastustamatonta halua iskeä häntä jollakin kirouksella - kenties sellaisella, joka ratkoisi hänen housunsa.
“On Potterin onni, että koulua on jäljellä enää kuukausi”, Lily mutisi raivokkaasti. “Muuten hän ei eläisi enää ensi vuoteen.”
Amberin vihreät silmät hymyilivät hänelle myötätuntoisesti. “Ajattele sitä kuukautta. Sen jälkeen sinun ei enää ikinä tarvitse nähdä herra johtajapoikaa.”
Lily äännähti katkerasti. Amberin oli helppo puhua tuolla tavoin huolettoman lohduttavasti, hän ajatteli kateellisena. Amber ei ollut se, josta oli tehty seitsemännen vuoden alussa johtajatyttö ja joka oli joutunut tekemään kokonaisen vuoden ajan yhteistyötä James Potterin kanssa. Amber ei ollut se, jonka oli täytynyt padota kaikki vihansa sisälleen, koska johtajaoppilaiden tehtävä oli näyttää hyvää esimerkkiä nuoremmille. Ja, Lily lisäsi katkeruuttaan lietsoakseen, Amber ei ehdottomasti ollut se, joka oli joutunut elämään viimeiset kolme vuotta James Potterin ehtymättömän kiinnostuksen kohteena. Sellainen ei ollut yksinkertaisesti reilua.
Lily huokaisi. Milloinpa elämä olisi ollut reilua? Hän tunsi monta tyttöä, jotka olisivat olleet valmiita myymään sauvakätensä päästäkseen hänen paikalleen, ja hän vain valitti. Kylmä tosiasia kuitenkin oli, ettei hän pitänyt James Potterista, ei ollut ikinä pitänyt, eikä tulisi ikinä pitämäänkään. Miten sellaista muka voisi muuttaa?
Vielä kuukausi, Lily ajatteli tuntiessaan Jamesin katseen porautuvan niskaansa. Vielä kuukausi, ja voit hyvästellä hänet ikuisiksi ajoiksi.
“Johtajatyttöpä näyttää piinatulta”, syvä ääni Lilyn korvan juuresta kutsui. “Ettet vain olisi viimein tajunnut olevasi väärässä tuvassa?”
Lily räväytti silmänsä auki ja kohtasi taikajuomaopettaja Horatio Kuhnusarven hyväntahtoisen, toiveikkaan katseen.
“Sitä hetkeä ei ikinä tule, ja oman terveytensä vuoksi professorin kannattaisi luopua moisista haaveista”, Lily näpäytti hymyillen. “Pettymykset tuskin tekevät hyvää noin vanhalle miehelle.”
Kuhnusarvio pudisti päätään. “Niin nenäkäs tyttö... niin haluton ymmärtämään omaa parastaan…”
Lily virnisti nähdessään reippaasti ylipainoisen liemiopettajan laahustavan työpöytänsä taakse. Kuhnusarvio oli aina saanut hänet hyvälle tuulelle. Luihuisten tuvanjohtajana toimiva professori oli yrittänyt kosiskella häntä tupaansa aina siitä lähtien, kun oli ensimmäisen kerran opettanut häntä. Lily ei arvostanut luihuista sen enempää kuin muutkaan rohkelikot, mutta ei silti pistänyt Kuhnusarvion puheita pahakseen. Mies osasi esittää asiansa huumorilla ja nautti Lilyn nenäkkäiden vastausten kuulemisesta yhtä paljon kuin tyttö niiden jakelemisesta. Sitä paitsi Kuhnusarvion kanssa kannatti olla väleissä. Professori piti Lilyä lellikkinään ja oli usein järjestänyt hänelle loistavia yllätyksiä “Kuhnukerhoksi” kutsumansa joukkion juhlissa. Lily muisteli edelleen kaihoisasti päivää, jolloin oli tullut esitellyksi suosikkibändinsä Alimagian laulajille.
“No niin, rohkelikot, luihuiset!” Kuhnusarvio vaati luokkansa huomiota tyrmän etuosasta. “Tiedän, että Rohkelikon ja Korpinkynnen välinen semifinaali pelataan tänään, joten teiltä on turha odottaa minkään valtakunnan keskittymistä. Olen suoraan sanottuna itsekin innokas näkemään, kumman joukkueen oma tupani kohtaa finaalissa - sivumennen sanoen, en pistäisi pahakseni, vaikka näkisin vanhan kunnon Jamesin joukkueen mestaruusottelussa.”
“Vanha kunnon James” nosti kätensä ilmaan ja vihelsi terävästi hampaidensa välistä. Monet muut rohkelikot yltyivät hurraukseen. Lily ja Amber pitivät molemmat suunsa kiinni, mutta Lily saattoi nähdä Amberin hymyilevän hyväksyvästi.
“Hyvä on, hyvä on!” Kuhnusarvio taputti käsiään. “Koska arvoisan huispausjoukkueen jäsenten täytyy lähteä pikapuoliin valmistautumaan otteluun, ettekä te muutkaan varmasti halua menettää hyviä paikkoja katsomossa, pidämme tänään tavallista lyhyemmän tunnin. Ajattelin, että silmäilemme hieman seuraavaa taikajuomaamme ja aloitamme sen valmistamisen huomisaamuna. Kääntäkää käsikirjan sivulle 237, olkaa hyvä... sinä myös, Lawley… no niin, olisiko joku ystävällinen ja kertoisi, mitä juomaa käsittelemme seuraavaksi? Ah, neiti Sweeting.”
“Amortentiaa”, Amber sanoi selkeällä äänellä. “Se on tähän saakka tunnetuista lemmenjuomista tunnetuin.”
“Oikea vastaus. Viisi pistettä rohkelikolle. No niin, amortentia - ellen ole väärässä, sivusimme aihetta jo viime vuonna muiden lemmenjuomien ohella. Koulun johtokunta oli sitä mieltä, ettei minun tulisi opettaa teitä valmistamaan näin vahvaa lemmenjuomaa, mutta minä ja rehtori vastustimme kumpikin omilla tahoillamme. Loppujen lopuksi, eihän kukaan odota teidän käyttävän tätä juomaa toisiinne. Ei edes sinun, herra Potter… vaikka siitä epäilemättä sinulle hyötyä olisikin.” Kuhnusarvio iski silmää.
Lily hautasi pään käsiinsä. “Onko hänen pakko?”
“Hän vain kiusaa“, Amber suhahti takaisin.
“Ja minä olen arvatenkin ainoa, jonka mielestä se ei ole hauskaa?”
Lily vilkaisi syrjäsilmällä takaviistossa istuvaa Jamesia. Tämän ystävät, Sirius Musta ja Peter Piskuilan nimiltään, taputtivat tätä olkapäälle ja hohottivat täyttä kurkkua. Entistä ärtyneempänä Lily käänsi esille amortentiaa käsittelevän sivun ja uppoutui lukemaan taikajuoman valmistusohjeita. Jos hän vain keskittyisi oikein kovasti, hän saattaisi unohtaa Potterin... jos hän keskittyisi oikein, oikein, oikein kovasti, hän kenties onnistuisi muuttamaan lemmenjuoman reseptin maailman tappavimmaksi myrkyksi, valmistamaan sitä ja -
“Professori Horatio?” tuolinsa takajaloilla keikkuva James nosti kätensä pystyyn. “Kello on - “
“Aivan, huispausjoukkueen jäsenet saavat lähteä nyt, ettei matami Huiski vain hermostu minulle”, Kuhnusarvio tajusi. “Ja… no, poistukaa saman tien te muutkin. Onnea otteluun, ja tapaamme huomisaamuna.”
Tyrmä täyttyi lattiaa vasteen raapivien tuolien narinasta ja vaatteiden kahinasta, kun seitsemäsluokkalaisten rohkelikkojen ja korpinkynsien lauma ryhtyi kiirehtimään kohti kenttää. Lily sulloi kirjat takaisin laukkuunsa.
“Menetkö katsomaan peliä, Amber?”
Amber nyökkäsi. “Embry tarvitsee jonkun, jolle vaahdota jälkeenpäin”, hän selitti. Hänen katseensa harhaili salavihkaa kohti Ethania, joka oli noussut ylös tuolistaan ja venytteli niin, että valkoisen kauluspaidan helma karkasi housuista.
Lily hymyili. Amberin pikkuveli Embry oli neljännellä luokalla ja pelasi jahtaajan paikkaa rohkelikon joukkueessa. Amber oli katsonut uskollisesti hänen jokaisen ottelunsa vuoden alusta lähtien, ja syykin oli päivänselvä. Kaikki tiesivät, että Embryn ja Amberin äiti - Magdalena-niminen jästi - kärsi dementiasta ja vietti suuren osan ajasta niin omissa maailmoissaan, ettei edes tunnistanut lapsiaan. Amber oli yrittänyt jo kauan toimittaa Embryn yhdistetyn isosiskon, ystävän ja äidin virkaa. Toisinaan se näytti jopa onnistuvan.
“Minä en taida tulla peliin tänään”, Lily sanoi huoletonta teeskennellen.
Amber vilkaisi häntä huvittuneesti, ja pienen, epämiellyttävän hetken ajan hänestä tuntui, että tyttö näki hänen päänsä sisälle.
“Jamesin kiusaksi?” Amber arvasikin pian.
Lily tuijotti suoraan eteensä heidän poistuessaan tyrmästä hiljaiselle käytävälle. “Minä pidin juuri pitkän puheen siitä, miten turhaa huispaus on“, hän tokaisi lopulta. “Jos nyt säntäisin kannustamaan rohkelikkoa, näyttäisin siltä, etten tarkoittanut mitä sanoin.”
“Täytyy olla rankkaa inhota jotain noin verisesti.”
“Älä sano mitään“, varoitti Lily.
Amber kohautti harteitaan ja hymyili leveästi. “En vain käsitä, miten voit jättää pelin väliin. Etkö muka halua tulla kuuntelemaan ihmeellisen Rita Luodikon selostusta?”
Lilykin virnisti. Neljäsluokkalainen, puuteroidun nenänsä joka paikkaan tunkeva korpinkynsi Rita Luodiko oli selostanut huispausotteluita koko vuoden ajan. Hän ei tiennyt urheilusta juuri mitään, mutta nauratti kuulijoitaan heppoisilta vaikuttavilla, pelaajia koskevilla skandaalihuhuilla, joita hän itse levitteli sataprosenttisena totuutena. Rita oli mennyt niinkin pitkälle, että oli perustanut Hurjat Huispaushuhut-nimisen lehden, joka otsikkonsa mukaisesti sisälsi lisää juoruja luutakomeroista, luokkahuoneista ja tähtitornista. Rita toimi urheasti niin lehden päätoimittajana, valokuvaajana kuin jokaisen muunkin alan toimittajana, ettei hänen sinnikkyyttään voinut kuin ihailla, vaikka lehti itsessään olikin pelkkää roskaa.
“Taidan tosiaan jättää Ritan väliin tänään“, Lily sanoi ja haukotteli. “Sinä saat sitten kertoa parhaat palat.”
Amber vannoi käsi sydämellä.
“Aiotko tosiaan jättää pelin väliin, Evans?” Jamesin ääni kysyi Lilyn selän takaa. Hetkeä myöhemmin tuttu käsi ojentui nykäisemään Lilyn punaisia hiuksia.
Lilyn silmät kapenivat kahdeksi vihreäksi viiruksi. “Sikäli kuin asia sinulle kuuluu, Potter, niin aion.”
“Omapahan on menetyksesi.” James kohautti olkapäitään. “Sinua harmittaa, kun et tiedä mistä puhutaan sitten kun rohkelikko on voittanut.”
“Löydän kyllä parempaakin puhuttavaa kuin teidän vähintään kyseenalainen voittonne.”
“Sitä en epäile hetkeäkään”, James sanoi katsellen häntä lämpimästi. “Ongelma taitaakin olla siinä, ettet välttämättä löydä ketään, kenen kanssa puhua. Ikävä kyllä oppilaskunnan enemmistö tuntuu keskustelevan mieluummin koulun ajankohtaisista tapahtumista.”
“Jos aiot kutsua ajankohtaiseksi tapahtumaksi yhtä huispauskaavussa pullistelevaa itserakasta myyrää, joka varastaa tahallaan muilta koko show’n, olet vielä pahemmin eksyksissä kuin luuletkaan, James Potter. Sinä olet - “
“Sarvihaara! Kentälle ja äkkiä!”
James kääntyi ympäri, heilautti kättään ristikkolehden taakse kadonneelle Sirius Mustalle ja väläytti Lilylle pahoittelevan hymyn.
“Ajankohtaiset tapahtumat eivät odota. Pidä hauskaa yksinäisessä tornissasi, Rosalinda. Voit vaikka kasvattaa nenääsi kertomalla valheita, joihin et itsekään usko. Kun ottelu on ohi, jollakulla on ehkä aikaa kiivetä pelastamaan sinut.”
Hän sipaisi kämmenellään Lilyn poskea ja harppoi tiehensä pitkin askelin.
***
James karisti Lilyn väkivalloin mielestään ja pujahti sisälle Rohkelikon pukuhuoneeseen. Hän oli paikalla viimeisenä; toiset joukkueen jäsenet vetivät jo ylleen punakeltaisia huispauskaapuja ja pikimustia sääri- ja rannesuojia suu tiukkana viivana. Kukaan ei sanonut mitään.
James tallusti verkkaisesti oman vaatemyttynsä luokse ja ryhtyi vetämään pelikaapua ylleen. Samalla hän silmäili totistakin totisempia huispausjoukkueen jäseniä. Lilyn ystävän pikkuveli Embry Sweeting oli neljätoistavuotiaana joukkueen nuorin pelaaja ja vielä niin ylpeä omasta asemastaan, että oli valmis antamaan mitä tahansa voiton puolesta. Hänen kätensä tärisivät jännityksestä, kun hän yritti turhaan kiinnittää rannesuojia oikein päin. Hänen avukseen riensi JoJo Johnson, Rohkelikon kuudesluokkalainen, tummaihoinen ja herkästi hymyilevä jahtaaja, joka oli ansainnut itselleen lisänimen “Three-Jay” sen jälkeen, kun huippausselostajat olivat huomanneet, että hänen nimeään oli mahdotonta lausua nopeasti kompastumatta sen kolmeen ärhäkkään J-kirjaimeen. Rita Luodiko oli tosin väittänyt Hurjissa Huispaushuhuissa nimen Three-Jay johtuvan siitä, että JoJo oli tapaillut yhtä aikaa jokaista vuotta vanhemmista Jayn kolmosista. Niin tai näin, kyseiset kolmoset olivat nyt töissä ulkomailla, joten väitettä ei voinut enää todistaa totuudeksi tai valheeksi.
James nykäisi kaulaliinan solmuun kaulansa ympärille ja taputti käsiään.
“Okei, joukkue, on pikapalaverin aika!”
Kuusi innokasta silmäparia liimautui pyytämättä hänen kasvoihinsa. Hän selvitti kurkkuaan. “Meillä on tänään tiedossa ihanteelliset sääolosuhteet. Taivas on kirkas, tuuli olematonta, kentällä ei ole ylimääräisiä eläimiä. Sään puolesta meidän pitäisi päihittää ne homeiset Korpinkynnet milloin vain.”
“Niillä ei ole mitään mahdollisuuksia!” Three-Jay huusi ja vislasi.
“Oikein, Johnson, mutta ylpeillään sitten myöhemmin. No niin, te kaikki varmaan tiedätte, että tässä n kyseessä semifinaaliottelu. Jos voitamme tänään sadallaviidelläkymmenellä pisteellä, olemme loppuottelussa. Jos häviämme, saamme valmistautua sylkemään kuukauden päästä luihuisen pokaaliin. Suurin vastuu on tänään siis etsijällä. Kuutamo, sinun tehtäväsi on napata sieppi niin nopeasti kuin mahdollista - mutta vain, jos tilanne on tasan korpinkynsiä vastaan, okei?”
Remus Lupin nyökkäsi vakavana ja otti tiukemman otteen luudanvarrestaan. James virnisti. Hän tiesi, että Remukseen voisi luottaa. He olivat olleet ystäviä pian seitsemän vuotta, ja James olisi uskonut vaikka oman elämänsä Remuksen käsiin - miksi ei sitten huispausvoittoa? Totta kyllä, Remus ei ollut sieltä rikkaimmasta päästä, eikä omistanut läheskään yhtä hyvää luutaa kuin korpinkynnen Melissa Lessing. Hän korvasi kuitenkin taidossa sen, minkä nopeudessa menetti, eikä James epäillyt vähääkään sitä, etteikö hän olisi antanut kaikkeaan tässä ottelussa.
“Me emme häviä tänään”, James julisti siirtyen normaaliin kannustuspuheosuuteensa. “Meidän täytyy tehdä työtä sen eteen, mutta me voitamme! Olemme ansainneet sen! Olemme ansainneet sen jo kuusi kertaa aiemmin, mutta tänä vuonna sitä ei viedä meiltä! Meillä on ylivoimaisesti koko koulun paras joukkue. Meillä on loistavat jahtaajat - “ hän osoitti Embryä ja Three-Jayta. “Tarkkaakin tarkempi pitäjä - “ Ethan Huiski hymyili leveästi. “Uskomattomat lyöjät, jotka tekivät selvää sarvikuonosta - “ koko joukkue taputti Gaspard Shingletonille ja Jack Langleylle, joiden käsilihakset olivat päihittäneet kentälle kutsutun sarvikuonon vuoden takaisessa mestaruusottelussa. “Sekä etsijä, jota tunnollisempaa ei löydy koko Englannista!”
Remus hymyili hienoisesti.
“Mennään katkomaan korpinkynsiltä kynnet!” James huusi.
Rohkelikon huispausjoukkue puhkesi huutoihin. Pelaajat kaappasivat luudanvartensa punoittavin poskin ja asettuivat ennalta määrättyyn järjestykseen pukuhuoneen ovensuuhun. James nielaisi, kun tuli hänen vuoronsa ottaa kapteenin paikka jonon etummaisena. Hän rakasti kapteenin asemaansa, eikä olisi luopunut siitä, ellei joku olisi uhannut Lily Evansin henkeä. Tuli kuitenkin hetkiä jolloin James toivoi, ettei olisi kantanut koko joukkueen kunniaa harteillaan. Tämä oli hänen viimeinen kouluvuotensa ja toiseksi viimeinen ottelunsa. Hän oli tavoitellut tuvalleen huispausmestaruutta aina siitä lähtien, kun oli liittynyt joukkueeseen toisen vuoden alussa, mutta jotenkin voitto oli aina viime tipassa lipsunut heidät käsistään. Oli ollut loukkaantumisia - James muisti edelleen sen kammottavan kevään, jolloin kaikki kolme jahtaajaa olivat maanneet ottelun ajan pyörtyneinä sairaalasiivessä. Oli ollut vääränlaisia tärkeysjärjestyksiä - hän tunsi kiukun täyttävän sydämensä muistaessaan, kuinka etsijä ja kapteeni Lorna McKellis oli hylännyt joukkueensa mestaruusottelua edeltävänä päivänä karatakseen naimisiin poikaystävänsä kanssa. Ja entäpä sitten kentälle ilmestyneet sarvikuonot? Gaspard ja Jack olivat kyllä antaneet niille elämänsä löylytyksen, mutta se ei tarkoittanut sitä, etteivätkö ne olisi ehtineet riistää rohkelikolta sille tarkoitettua mestaruutta. Kyllä vain, James ajatteli synkästi marssiessaan joukkueensa etunenässä kohti kenttää. Tänä vuonna heidän oli yksinkertaisesti pakko voittaa. Hän ei suostuisi jättämään Tylypahkaa vailla ainuttakaan mestaruutta taskussaan.
Hän hypähti luudalleen ja syöksähti hurjaa vauhtia huispausstadionille. Sen täytyi olla yksi hänen lempipaikoistaan koko maailmassa. Hän rakasti jännittynyttä juhlatunnelmaa, katsomossa heiluvia viirejä ja hyppiviä ja pomppivia ihmisiä, jotka taputtivat käsiään kannustaakseen lempijoukkueensa voittoon. James näytti siitä tunteesta, että puolet katsomosta hurrasi yksin hänelle. Hän kiisi salamannopeasti kentän ympäri, teki voltin maalisalkojen kohdalla ja kiersi sitten takaisin kentälle käsi voitokkaasti ilmassa, kun tunnelma imaisi hänet mukanaan.
“Ja siinä saapuu päivän ennakkosuosikki rohkelikko kapteeninsa James Potterin jäljessä!” Rita Luodikon kimeä, laiskanpuoleinen ääni julisti selostajanaitiosta. “Annetaanpa isot aplodit Potterille, joka on valmis tekemään mitä vain joukkueensa voiton hyväksi - niinkin paljon, että on huhuttu hänen tarjoutuneen lähtemään ulos korpinkynnen kapteeni Melissa Lessingin kanssa, jos Lessing vain suostuu sopupeliin. Tästä huhusta ja monesta muustakin voitte lukea Hurjista Huispaushuhuista suoraan tämän ottelun jälkeen - “
James virnisti vierellään lentävälle Remukselle. “Jotkut eivät ikinä luovuta.”
“On sitä kummemmillakin ideoilla rahaa kerätty.” Remus hymähti.
“Ai niin kuin se viidesluokkalainen Kellis, joka kauppasi pikkutytöille puolipukeisen Siriuksen kuvia?”
“Et voi väittää, ettei hän olisi rikastunut.”
“Niin, mutta hän karkotti Siriuksen pysyvästi ristisanalehden taakse“, James murahti.
Heidän keskustelunsa katkesi, kun seitsemän keltamustiin kaapuihin verhoutunutta pelaajaa lensi kentälle.
“Ja sieltä saapuu korpinkynsi, kärjessä kapteeni Melissa Lessing, joka huhujen mukaan vietti viime perjantai-illan luutakomerossa vuotta vanhemman Aaron Abbottin kanssa. Uskokoon ken tahtoo, tämänkin ainutlaatuisen tarinan teille tarjoaa Hurjat Huispaushuhut suoraan tämän ottelun - “
“LUODIKO!” muodonmuutosprofessori McGarmiwa rähähti. “Tylypahkan säännöt kieltävät mainostuksen!”
“ - suoraan tämän ottelun jälkeen“, Rita lopetti rauhallisesti. “No niin, nyt matami Huiski kutsuu pelaajat keskikentälle - nähtäväksi jää, suosiiko hän tässä ottelussa rohkelikon pitäjää, joka on kuuleman mukaan hänen serkkunsa…”
Ethan pudisti punertavanruskean hiuspehkon peittämää päätään. “Eikö hän tiedä, ettei Rolanda voi sietää minua?”
“Ehkä Luodiko ei nähnyt, kun Huiski pommitti sinua mädillä tomaateilla”, Three-Jay ehdotti valkoiset hampaat välkkyen.
“Keskittykää peliin!” James sihahti.
Three-Jay kohotti merkitsevästi kulmiaan kääntyessään katsomaan matami Huiskia, jota oli puhjennut tavanomaisen puuduttavaan puheeseensa siitä, miten tärkeää oli pelata reilua peliä ja nauttia ottelusta. Kukaan ei vaivautunut kuuntelemaan - samat säännöt oli kuultu monta kertaa vuosien varrella, eikä niitä silti noudatettu koskaan määräänsä enempää.
“Kapteenit - puristakaa käsiä.”
James harppasi eteenpäin ja tarttui Melinda Lessingin pieneen, huispauksen kovettamaan käteen. Lessing katsoi häntä leuka uhmakkaasti koholla - kuin Lily, James ajatteli hämärästi ja kiirehti palauttamaan ajatuksensa takaisin oikeille raiteilleen.
“Pelaajat - luudanvarsillenne.”
Kaavut kahahtivat, kun neljätoista pelaajaa totteli lähes samanaikaisesti. James piti katseensa liimattuna Huiskin käsissä olevaan kaatoon. Jännitys moninkertaistui hänen sisällään kuin höyry painekattilassa, kunnes Huiski viimein heitti kaadon ilmaan ja kuusi ahnasta käsivarsiparia syöksähti tavoittelemaan punaista palloa. Ryhmyt ja sieppi karkasivat omille teilleen. Peli oli alkanut.
Rohkelikko sai ottelulle kohtalaisen alun. Korpinkynsi avasi pelin tekemällä ensimmäisen maalin, mutta Embry ja James ottivat pian vahingon takaisin. Voitonpaineet ja jännitys olivat kaikonneet pelin myötä ja jäljellä oli enää puhdas pelaamisen riemu. James otti kaadon Three-Jaylta, suunnisti suoraan kohti korpinkynnen maalisalkoja ja pudotti arvokkaan aarteensa Embrylle juuri kun vastapuolen pitäjä Edgecomp ojentui nappaamaan sen häneltä. Vain hetkeä myöhemmin Embry teki toisen maalinsa, ja punakultaisen katsomon asukkaat puhkesivat hurjiin huutoihin.
“KOLMEKYMMENTÄ-KYMMENEN ROHKELIKOLLE”, Rita Luodikon ääni julisti. “Ja Korpinkynnen vuoro avata peli! Edgecomp syöttää Bricassolle, joka syöttää Luutsikselle, joka palauttaa kaadon takaisin Bricassolle… RYHMY!”
Kolmasluokkalainen Ellis Bricasso joutui pudottamaan kaadon väistääkseen mustanpuhuvaa ryhmyä, jonka Jack Langley oli hänen suuntaansa pamauttanut.
“Kaato Johnsonille… Sweetingille… Johnson… Potter… Sweeting… Johnson… JA EDGECOMP TORJUU! Pallo palautuu korpinkynsien haltuun Ellis Bricasson muodossa. Bricasso kiitää kohti maalivanteita ja tähtää - MAALI! Kolmekymmentä-kaksikymmentä rohkelikolle, ja Ethan Huiskin kannattaisi olla vastaisuudessa paremmin hereillä, tai rohkelikko saattaa pudota finaalista…”
“Ei se haittaa, Ethan!” James huikkasi ääneen kiroavalle Ethanille. “Hyvin se menee!”
Hän käänsi luutansa turhautuneena ympäri ja palasi takaisin kentälle kaatoa jahtaamaan. Kolmekymmentä-kaksikymmentä... se oli tasaista, paljon tasaisempaa kuin hän oli toivonut. Remuksen oli paras löytää sieppi ja pian. James katsahti poikaa toiveikkaasti silmäkulmastaan, mutta Remus kierteli maalisalkoja yhtä tietämättömän näköisenä kuin korpinkynnen Lessingkin. Sieppiä ei siis ollut vielä näkynyt.
Neljän ja puolen tunnin hikisen, armottoman ottelun jälkeen tilanne oli tasan 180-180, ja James alkoi hermostua. Tarkoitettua pidemmäksi venähtänyt peli alkoi jäytää pelaajien voimia ja keskittymiskykyä. He tekivät kyllä ehdottomasti parhaansa - kukaan ei ollut aikoihin saanut tilaisuutta seurata rohkelikon taholta niin yhtenäistä peliä - mutta tällä kertaa se ei näyttänyt riittävän. Väsymys sai niin jahtaajat kuin lyöjätkin tekemään virheitä siirroissaan, eikä Ethaninkaan torjuntakäsi ollut enää yhtä vakaa kuin aiemmin. Luudanvarrellaan toimettomana pyörivä Remus alkoi näyttää ahdistuneelta. Hän oli ollut jo viimeisen puolen tunnin ajan korpinkynnen lyöjien yksinoikeutettuna maalitauluna ja joutui käyttämään siepin etsintään tarkoitetun ajan ryhmyjen väistelyyn. Hän hikosi pahemman kerran.
“Ja Potter syöttää Three-Jaylle… ei, kun kyseessä olikin Embry, anteeksi…” Rita Luodiko haukotteli yrittäen turhaan kuulostaa kiinnostuneelta pelistä, joka vetelehti eteenpäin kuin taikinavatiin juuttunut piikkisika. “Sweeting yrittää maalia... ja epäonnistuu… ei ihme, tuolla heitolla ei olisi tyrmätty kumiankkaakaan…”
James kirosi itsekseen pyrähtäessään Remuksen luokse. “Mikä on olo?”
“Väsynyt”, Remus sanoi paljonpuhuvasti. Kahden päivän takainen täysikuu ei ollut vielä täysin palauttanut hänen voimiaan.
“Koeta kestää vielä vähän. Minä tähyilen sieppiä, annan merkin, jos se löytyy, OK?”
Remus naurahti. “Älä turhaan huolehdi, Sarvihaara. En aio pyörtyä luudalleni ja viedä sinulta voittoa - se on lupaus.”
He läimäyttivät kämmenensä yhteen, ja James kiisi tuulennopeudella takaisin pelikentälle siepatakseen kaadon korpinkynnen pitkätukkaisen, blondin jahtaajan käsistä. Remus kierteli hetken toimettomana ympäriinsä, kunnes kuuli jonkun huutavan nimeään katsomosta.
“LUPIN, juotavaa!” naisenääni kutsui. Rohkelikon värikkään kaavun hihasta pilkistävä käsi heilutti juomapulloa otteessaan.
Remus lensi vikkelästi katsomon luokse, nappasi pullon tytöltä ja palasi pelin keskelle kallistaen samalla juomapullon huulilleen. Hän tyhjensi koko pullon kerralla ja kääntyi nakkaamaan sen pois käsistään.
Silloin hän näki sen. Siepin. Se häälyi maanrajassa kentän toisessa nurkassa ja räpytteli siipiään selvästikään tietämättä, minne mennä seuraavaksi. Remus ei jäänyt epäröimään, vaan sukelsi kohti sieppiä niin nopeasti kuin hänen kuluneella luudanvarrellaan vain pääsi. Sekunnin murto-osan kuluttua hän sai jo kannoilleen Melissa Lessingin.
Koko kenttä hiljeni seuraamaan kaksintaistelua. Jahtaajat pudottivat kaadon maahan, lyöjät laskivat mailansa, pitäjät antoivat huomionsa herpaantua. James puristi luudanvarttaan valkein rystysin ja toivoi, että olisi voinut tehdä jotakin ratkaistakseen loputtoman pitkältä näyttävän kamppailun. Sieppi oli huomannut takaa-ajajansa ja pyristeli nyt pakoon koko pienten siipiensä nopeudella. Remus ja Melissa seurasivat perässä. Remus oli edellä, mutta vain hiuksenhienosti; Melissan nopeampi luuta tarjosi tytölle etulyöntiaseman. Kentän kulmauksessa Remus onnistui kuitenkin kiilaamaan itsensä Melissan edelle ja johtoon voitonkamppailussa. Hän lähestyi - hän lähestyi - hän ojensi kätensä -
Sitten äkkiä Remuksen vartalo alkoi kouristella, ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. Hänen kätensä tarrautuivat luudanvarteen tiiviisti samalla kun hänen luudan molemmille puolille puristuneet jalkansa alkoivat sätkiä. Koko katsomo haukkoi henkeään. James lensi lähemmäs yrittäen nähdä, mistä oikein oli kyse.
Remus oli valahtanut kalmankalpeaksi ja hikoili kuin olisi yrittänyt poistaa koko Tylypahkan järven vedet elimistöstään. Typeryskin olisi nähnyt, että hän oli saanut jonkun kohtauksen. Hänen vauhtinsa hidastui, ja Melissa työntyi hänen edelleen suomatta häneen silmäystäkään, vaikka koko muu stadion oli kiinnittänyt katseensa nimenomaan Remukseen. Rita Luodiko aukoi turhaan suutaan selustankopissa. Professori McGarmiwa oli noussut seisomaan. Matami Pomfrey huitoi kentän laidalla vaatien Remusta keskeyttämään pelin, mutta poika pudisti päätään kammottava irve kasvoillaan. Hän käänsi luudanvartensa ylöspäin.
“Mitä Lupin oikein aikoo?” jälleen äänensä löytänyt Rita kummasteli. “Peli on menetetty - hänellä ei ole enää mitään mahdollisuuksia löytää sieppiä - tuota voi sanoa jo itsetuhoiseksi - “
“Kuutamo, LUOVUTA!” James huusi huolestuneena nähdessään, miten Remus alkoi nuokkua luudanvarrellaan. “Anna siepin mennä! Tarvitset parantajaa!”
Remus pudisti uudelleen päätään - tiukasti, silmät ummessa. Hän irrotti otteensa luudanvarrestaan ja oli vähällä keinahtaa siltä alas. Sitten äkkiä hän pakotti luutansa viimeiseen hurjaan pyrähdykseen, kunnes oli siepin edellä kentän vasemmassa laidassa. Hän putosi.
Rohkelikon kannattajat pomppasivat seisomaan katsomossaan. Melissa vilkaisi ylöspäin, säikähti ja käänsi luutansa pois väistääkseen Remusta, joka putosi alaspäin kuin raskas kivi. James tunsi sydämen hakkaavan tuhatta ja sataa rinnassaan, kun hän näki, miten elottomalta hänen ystävänsä näytti.
Sitten väsynyt, vavahteleva käsi työntyi esiin kaavunhihasta ja kahmaisi siepin kouraansa juuri kun se lensi Remuksen tielle. Seuraavassa hetkessä Remus jo mätkähti selälleen maahan ja jäi makaamaan siihen koko vartalo outojen kouristusten voimasta vavahdellen. Hän piti siepistä kiinni kuin omasta hengestään.
“ROHKELIKKO VOITTAA!” Rita Luodikon kimeääkin kimeämmäksi kohonnut ääni julisti. “ETSIJÄ REMUS LUPIN TEKEE ROHKEAN VEDON JA OTTAA FINAALIPAIKAN JOUKKUEELLEEN - MUTTA MILLÄ HINNALLA? MENKÄÄ NYT JOKU AUTTAMAAN SITÄ POIKAA SIELLÄ, HÄNHÄN KUOLEE KÄSIIN!”
“Pois tieltä!” matami Pomfrey kailotti. “Typerä poika... täytyy viedä sairaalasiipeen…”
James laskeutui takaisin maan kamaralle raskain sydämin. Täpärän voiton tuoma riemu haihtui täysin hänen rinnastaan, kun hän katseli, miten Remuksen sätkivää ruumista kannettiin pois kentältä.
***
“Ennalta-arvaamaton, mullistava onnettomuus. Kymmenen kirjainta, alkaa K:lla”, Sirius luetteli katse ristikkolehteen liimattuna.
“Katastrofi”, murahti James. Hän tuijotti synkkänä sairaalasiiven valkoisilla lakanoilla lojuvaa Remusta, joka oli sentään lakannut vapisemasta, mutta hikoili yhä kuin viimeistä päivää. Matami Pomfreyn mukaan se johtui siitä, että Remuksen elimistö kävi parhaillaan raskasta taistelua myrkkyä vastaan.
Myrkkyä! James ei käsittänyt, miten se oli mahdollista. Että joku meni noin vain myrkyttämään Remuksen - rohkelikon etsijän ja hänen ystävänsä.
“Minä tiedän, kuka sen teki”, Sirius ilmoitti rapistellen sulkakynäänsä vasten ristikkolehden sivuja. “Se oli se tyyppi, joka tarjosi Kuutamolle juotavaa vähän ennen pelin loppua.”
“Niin, mutta kuka se oli?”
“Todennäköisesti joku luihuinen.” Sirius kohautti harteitaan.
“Rohkelikon vaatteissa?”
“Rohkelikon vaatteet eivät ole mikään Tylypahkan huolellisimmin varjeltu salaisuus, Sarvihaara.”
James ärisi turhautuneena. Hän tiesi Siriuksen olevan oikeassa. Tässä vaiheessa Remuksen myrkyttäjän henkilöllisyydellä oli melko vähän merkitystä - vahinko oli tapahtunut jo, ja vaikka se ei jättäisi Remukseen mitään peruuttamattomia jälkiä, oli se ehtinyt uurtaa arpensa rohkelikon huispausjoukkueeseen. Myrkyttäjä oli saanut mitä oli halunnutkin ja siksi James olisikin mielellään selvittänyt, kuka hän oli. Hän halusi kostaa.
“Mitä luulette, milloin Kuutamo herää?” Remuksen sängyn vieressä istuva Peter Piskuilan haroi huolestuneena hiekanväristä tukkaansa.
“Ei vielä vähään aikaan”, matami Pomfreyn kiukkuinen ääni napautti ovensuusta. “Hänen täytyy saada nukkua pois kaikki myrkyn aiheuttamat vauriot. Kaikessa rauhassa."
“Me olemme hänen ystäviään”, James vastusti. “Meillä on oikeus huolehtia.”
“No, huolehditte turhaan. Herra Lupin ei nouse enää tänä keväänä luudanvarren selkään, saati sitten jahtaa typerää palloa“, matami tiuskaisi.
James nousi puolittain ylös istuimeltaan. “Luuletko, etten minä muusta välitä?”
“Sarvihaara.” Sirius laski kätensä hänen olkapäälleen. “Anna olla.”
James lysähti turhautuneena takaisin tuoliinsa. Häntä hävetti. Ellei hän olisi painostanut Remusta löytämään sieppiä nopeasti, Remus olisi ehkä ymmärtänyt hakeutua hoitoon heti myrkyn alettua vaikuttaa. Nyt hän oli pelastunut vain täpärästi - hetken kuluttua myrkky olisi jo tuhonnut hänen sisäelimensä. Se jos mikä huolestutti Jamesia. Myrkyttäjä, kuka ikinä olikaan, otti tosiaan huispauksen vakavasti.
“Mitä myrkkyä se oli, matami?” Peter kysyi hitaasti.
“Jauhettua ronkelikonkynttä”, matami Pomfrey kivahti ja pöyhi vimmaisesti Remuksen tyynyjä. “Ei tapa, mutta voi lamaannuttaa sisäelimet pysyvästi.”
“Vau”, Peter mutisi kalpeana kasvoiltaan. “Kuutamolla kävi tuuri.”
James tuijotti käsiään, eikä sanonut mitään.
***
Rohkelikon huispausjoukkue piti hätäkokouksen vielä samana iltana Jamesin ja hänen ystäviensä makuusalissa. James sanoi asian suoraan niin kuin se oli: Remus Lupin oli myrkytetty, eikä pääsisi pelaamaan etsijänä mestaruusottelussa.
“Se oli sitten siinä, vai mitä?” Gaspard Shingleton sanoi sormeillen lannistuneena lyöjänmailaansa. “Hyvästi, mestaruus.”
“Kuudennen kerran”, Ethan Huiski jatkoi katkerana.
“Ja Remus antoi kaikkensa viedäkseen meidät finaaliin”, Three-Jay äyskähti. “Se ei ole reilua!”
James nosti väsyneesti kätensä. Hän oli saanut päivän tapahtumien jälkeen huispauksesta enemmän kuin tarpeekseen, mutta tiesi, että olisi palvellut Remusta huonosti heittämällä tämän vaivalla hankkiman voiton noin vain hukkaan.
“Juttelin McGarmiwan kanssa. Hän sanoi, että voimme hankkia vielä tässä vaiheessa varapelaajan.”
“Se ei paljon teidän asiaanne auta“, omalla sängyllään omenaa pureskeleva Sirius pisti väliin. “Vastassanne on luihuinen. Tarvitsette jonkun, joka osaa pelata.”
“Miten olisi sinä, herra Asiantuntija?” Three-Jay kysyi kireään sävyyn.
Sirius nauroi ja kierähti selälleen. “Huispaus ei ole ihan minun juttuni, kiitos vain. Ongelman loppu, kahdeksan kirjainta, keskellä K?”
“Ratkaisu”, James sanoi automaattisesti.
“Jota meillä ei vielä ole“, Embry muistutti.
“No, antaa tulla. Kapteeninne ottaa ehdotuksia vastaan.”
Hetkeen kukaan ei sanonut mitään. James kävi mielessään läpi rohkelikon oppilaita aina ensiluokkalaisista koulunsa lopettaviin, mutta ei pystynyt oikopäätä keksimään ketään, joka olisi pelannut huispausta yhtään paremmin kuin fasaani kymmentä tikkua laudalla.
“Miten olisi Amber Sweeting?” Ethan ehdotti. “Embry, osaako siskosi pelata?”
Embry pudisti päätään masentuneena. “Hän pysyy luudalla... ehkä viisi minuuttia putkeen.”
“Okei, hän on poissa laskuista. Entä muut seitsemännen luokan tytöt? Rachel Strange?” Jack Langley ehdotti toiveikkaasti. Kaikki tiesivät Jackin ihastuneen kaksi vuotta vanhempaan Racheliin.
James torjui ehdotuksen päänpudistuksella. “Hän katkaisi kyntensä taikaolentojenhoidon tunnilla ja alkoi itkeä.”
“Meidän luokan Mark oli hyvä lentotunneilla ekalla luokalla”, Gaspard muisteli.
Three-Jay tuhahti. “Joo, mutta sinä et nähnyt häntä koelennoissa viime vuonna. On hänen vikansa, että vasemman päädyn keskimmäisessä maalitolpassa on se lommo.”
James irvisti.
“Viidennen luokan Velma Stebbings on serkkuni“, Gaspard jatkoi lannistumatta. “Hän on hyvä.”
“Mutta hänellä on jo kitakivikerho, tuutorointia, valvojaoppilaan velvollisuudet sekä Edistyneiden Alruunankasvattajien kerho”, Velman kanssa samalla luokalla oleva Jack sanoi. “Hänellä ei ikinä olisi aikaa.”
“Honey Brown?”
“Liian hieno.”
“Russell Ilkipaha?”
“Liian iso.” James värähti. “Mikään luudanvarsi ei kestäisi häntä.”
“Joku kakkosluokkalainen sitten? He ainakin ovat pieniä?”
“Niin, pieniä ja vihreitä”, Three-Jay sanoi. “Kestäisi ikuisuuden opettaa heidät tavoille. Meillä on kuukausi. Ja meidän etsijämme täytyy olla paras.”
James pörrötti väsyneesti tukkaansa. He kävivät tuhoon tuomittua taistelua - kenties olisi ollut parasta vain alistua ja myöntää se. Ehkä rohkelikon ei ollut tarkoitus voittaa mestaruutta. Ehkä kohtalo oli jostakin syystä määrännyt, ettei James Potter saisi koskaan palkkiota tekemästään raskaasta työstä.
“Olen yllättynyt, ettet ole jo keksinyt ratkaisua, Sarvihaara”, Siriuksen venyttelevä ääni sanoi sängyltä.
Seitsemän silmäparia liimautui hänen kasvoihinsa.
“Mitä sinä tarkoitat? Anna tulla!” Three-Jay näytti siltä kuin olisi voinut syöksyä kuristamaan Siriuksen tämän kravatista hetkenä minä hyvänsä.
Sirius haukotteli. “Rauha, Johnson. Minä puhun nyt Jamesille.”
“Puhu sitten”, James kehotti.
Sirius hymyili. “No, mieti nyt vähän. Tarvitset jonkun pienen. Pienen ja nopean, jolla on hyvät refleksit. Joka on määrätietoinen ja tietää mitä tekee. Jolla on tarpeeksi itsepäisyyttä voittoon…”
Jamesin suu loksahti auki. “Et voi olla tosissasi!”
“Olen haudanvakavissani. Kenellä muulla rohkelikossa on muka parempi reaktiokyky kuin sillä tytöllä?”
“Mutta Lily inhoaa huispausta!”
“Minusta näyttää enemmänkin siltä, että hän inhoaa sinua", Sirius sanoi rauhallisesti.
“Hei, hei, hetkinen!” Ethan nosti kätensä ilmaan. “Puhummeko me nyt samasta Lilystä? Johtajatyttö Lily Evansista?”
“Lily “minun-mielestäni-huispaajat-ovat-itserakkaita-pullistelijoita” Evansista?” Gaspard jatkoi epäuskoisesti. “Ei tule kauppoja! Hän ei ikinä pysty siihen!”
“Ei, Anturajalka saattaa olla oikeassa”, James sanoi mietteliäästi.
“Sanot noin vain, koska olet ihastunut häneen!”
“Sanon niin, koska olen kuluttanut puolet kouluajastani nakkelemalla erinäisiä - öh, esineitä - Evansin niskaan, ja hän on saanut niistä kiinni jok’ikisen“, James sanoi itsevarmasti. “Sitä paitsi hän on pieni. Ja hän on niin itsepäinen, että pyydystäisi pikkuvarpaallaan vaikka villiintyneen hevoskotkan, jos se sattuisi kuulumaan jostakin syystä hänen päämääriinsä.”
Gaspard ei näyttänyt vieläkään kovin vakuuttuneelta. “Suunnitelmassasi on yksi pikku mutta, James. Evansin huutokonserttien perusteella voisi päätellä, ettei huispausmestaruus ole todellakaan hänen tavoitelistansa kärjessä.”
“Sen voi korjata“, James vastasi huomattavasti aiempaa paremmalla tuulella. “Saatte nähdä.”
