Kirjoittaja Aihe: Mobinin Sota | Fantasia, K-11  (Luettu 1647 kertaa)

Nikki

  • Fallen angel
  • ***
  • Viestejä: 164
  • Dejar me librar.
Mobinin Sota | Fantasia, K-11
« : 26.07.2008 02:18:58 »
Nimi: Mobinin Sota
Kirjoittaja: Nikki
Ikäraja: K-11
Genre: Fantasia, Adventure, Action
Varoitukset: Sisältää verta ja kuolemia. HUOM! Täyttä fantasiaa!
Disclaimer: Hahmot, miliöö, juoni ja siinä samassa kaikki muukin on minun vilkkaan mielikuvitukseni tuotetta.
A/N:Ensimmäinen koskaan julkaisemani teksti (ei ole ollut rohkeutta). Toivon kovasti saavani rakentavaa palautetta, oli se sitten positiivista tai sitten negatiivista (haluan kehittyä ja oppia virheistäni  :) ).
Lukemisen iloa!  :D


Prologi
Tuli

Yö oli syksyisen viileä ja tuulinen. Kaduilla ei enää liikkunut ketään, vaan kaikki olivat nukkumassa turvallisesti omissa lämpimissä vuoteissaan. Silloin tällöin kadulla ajoi auto tai yksinäinen kulkija laahusti ohi, kauempaa kantautui koiran haukuntaa.
Omassa huoneessaan kaksikerroksisessa omakotitalossa nukkui nuori 17-vuotias tyttö. Hänen vanhempansa olivat vielä viettämässä perjantai-iltaa yhdessä ulkona.

Huoneessaan tyttö käänsi kylkeä ja käpertyi tiukemmin peitteensä alle. Hänen vaaleanruskeat hiukset roikkuivat osin vuoteen reunan yli ja siniset silmänsä tyttö oli painanut kiinni nukkuessaan, mutta siitä huolimatta luomet liikkuivat villisti rauhattoman unen mukana.
Pahaa-aavistamaton tyttö ei tiennyt mitä heidän talonsa etupihalla tapahtui, mutta jonkin ajan kuluttua hänen unensa läpäisi korvia vihlova pitkäkestoinen yhtenäinen piippaus. Nuori tyttö havahtui ja ponkaisi pelästyneenä ylös vuoteeltaan potkaisten peitteensä mukanaan lattialle ja kompastui siihen. Noustuaan ylös hänen ympärilleen kietoutui tukahduttavan tiheä savu-verho ja hän alkoi tahtomattaan yskiä. Kova-ääninen piippaus jatkui ja savun määrä jatkoi uhkaavasti lisääntymistään. Epätoivoisesti tyttö kompuroi huoneensa ovelle ja vetäisi sen auki, mutta hänen edessään avautuva näky sai tytön perääntymään pelästyneenä. Hän hoippui peremmälle huoneeseensa ja yksi, pyyhkien savun aiheuttamia kyyneleitä silmistään.

Tytöllä oli yllään harmaat lyhyet shortsit ja valkoinen toppi. Hän katsoi eteensä ja näki kuinka kaikki hänen huoneensa ulkopuolella oli ilmiliekeissä. Nyt liekit jo nuolivat huoneen ovea ja hiipivät hiljaa kohti tyttöä. Tämä perääntyi huoneensa ainoan ikkunan luo, mutta avattuaan sen ja katsoessaan alas hän näki vain punertavan liekkimeren avautuvan allaan. Liekit olivat tuhonneet jo talon kuistin, eikä mitään ulos pääsyä huoneesta enää ollut.

Epätoivon vallassa tyttö paukautti ikkunan takaisin kiinni ja kääntyi ympäri palatakseen vuoteelleen, mutta hän ei ehtinyt ottaa askeltakaan, kun liekkien kova paine kävi liian kovaksi ja paine-aalto räsäytti kerralla talon joka ikisen ikkunan sirpaleiksi. Paine-aalto tarttui myös nuoreen tyttöön ja veti tämän kovalla voimalla läpi huoneen ikkunan ja heitti lasinsirujen viillellessä vaaleaan ihoon kelmeitä punaisia viiltoja, synkkään pudotukseen kohti kuistilla roihuavaa liekkimerta, varmaan kuolemaan.
Pudotessaan tyttö ei ehtinyt havaita kuin suunnattoman kivun ja tumman yötaivaan tähtineen yllään, mutta hetkessä kaikki oli pois, vain pimeys täytti tytön maailman.
 
Luku 1
Uusia mahdollisuuksia


Viime yönä 17-vuotias tyttö kuoli tulipalossa

Viimeöinen tuhopoltto kaupungin laidalla, omakotitalo alueella vaati nuoren 17-vuotiaan tytön hengen. Palokunta saapui paikalle naapurin ilmoituksesta. Naapuri kertoo heränneensä kovaan ulinaan ja kirkkaan oranssiin valonkajoon. Katsottuaan ikkunasta hän kertoo nähneensä naapuritalon, joka oli jo ilmiliekeissä.
Pahoin järkyttynyt naapuri kertoo nähneensä, myös kuinka talon ikkunat räjähtivät rikki ja räjähdyksen mukana ikkunasta lentäneen ihmisen.
Kolmihenkisen perheen tytär oli ollut yksin kotona vanhempien viettäessä iltaa kahden keskustassa, mutta palokunnan saapuessa paikalle oli jo liian myöhäistä tehdä enää mitään.
Tytön ruumis löydettiin hänen huoneensa ikkunan alta terassilta, pahoin ruhjoutuneena ja palaneena. Poliisi selvitti palon syyn, joka oli talon ympärille tahallisesti levitetty bensa ja tupakansytytin. Poliisi tutkii tätä julmaa rikosta tuhopolttona ja etsii syyllisiä aktiivisesti, mutta muuta lausuntoa poliisi ei vielä suostu antamaan.
Osoitamme osanottomme tytön vanhemmille, sekä omaisille.


****

Tyhjyys. Tältäkö tuntui kuolla? En nähnyt mitään, en tuntenut mitään, aivan kuin kaikki aistini olisivat kadonneet. Olin luullut, että kuollessaan ihminen näkisi elämänsä vilahtavan pika kalauksella silmien ohi, mutta tämä oli jotain aivan muuta. Olin menettänyt tunteeni ja kaikki aistini, luulin että kuolema olisi pelottavaa, mutta erehdyin. Olisinkohan minä tässä tilassa kauankin, kykenin nyt vain ajattelemaan. Muistin mitä oli tapahtunut, muistin kuka olin ja tiesin miten olin kuollut, vai olinko sittenkään? Ehkäpä olinkin selvinnyt, mutta nyt olin vain tajuton ja minä makaisinkin sairaalassa äitini ja isäni katsellessa vierestä.

Hetkinen, aistini alkavat palaamaan. Kuulen hiljaista vaikerointia, se on hiljaista ja hyvin kaukaista ulinaa. Joku itkee. Oloni on painoton, tunnen sormeni, kykenen yhä liikuttamaan jalkojani, mutten siltikään tunne maata jalkojeni alla. Yritän avata silmäni, mutta näen vain sumeasti. Kaikki alla ympärilläni on kirkkaita valoja, en näe muuta.
Haistan, ja vedän syvään henkeä. Kyllä, olen haistanut tämän samaisen tuoksun aiemminkin. Se on luonto, raikastavan sateen jälkeen. Näen nyt paremmin ympärilleni, kaikkialla on äärettömästi mustaa, mutta lähelläni ja tarkemmin katsottuna myös kaukana minusta leijuu erivärisiä epämääräisiä möykkyjä. Olenkohan minä heidän kaltaisensa möykky?

– Hei, Vivian.
– Mitä?! Kuka olet? Missä olet? huudahdan.
– Ei, sinun tarvitse yrittää puhua ääneen, riittää kun ajattelet sitä mitä haluat sanoa. Olen nimittäin nyt päässäsi. Asiaan. Mukavaa tavata vihdoin, olen tämän paikan johtaja ja hoidan sinun kaltaiset tapaukset koulutukseen, demoni koulutukseen. Annamme sinun mieleesi tarvittavat perustiedot, jonka jälkeen saatat joutua töihin. Monet demonit opiskelevat isäntänsä palveluksen alaisena vielä paljon lisää ja siten nousevat arvoasteikolla hiljalleen ylemmäs…
– Hetkinen, et voi olla tosissasi! Tämä on kerrassaan naurettavaa! Itse asiassa en ymmärtänyt sanaakaan mitä sanoit. Voisitko toistaa ja selventää? Sillä minähän kuolin tulipalossa, muistan kuinka putosin huoneeni ikkunasta. En millään ole voinut selviytyä siitä ja vaikka olisinkin selviytynyt, niin siltikin olen jossakin omituisessa tyhjiössä. Väitätkö sinä, ääni minun päässäni, että olisin tullut niin sanottuun helvettiin!?
– En väitä mitään, olet jäänyt vain jonnekin tänne kuoleman ja elämän rajamaille, eli lyhyesti ja ytimekkäästi olet epäkuollut. Kun joudut takaisin, siis jos ja kun joudut takaisin maan päälle, sinulla on yksi ihmishahmoinen olomuoto ja se on siis nykyinen sinä. Saatat muuttaa hahmoasi halutessasi, mutta se vaatii opiskelua, täällä elämän rajalla, mutta myös maassa. Koulutus alkakoon, hyvästi.
– Hetkinen odotahan nyt vähä…
Otteeni ajatuksesta irtosi, koska yllättäen silmäni sumenivat ja aloin erottamaan mielessäni soljuvaa omituista koodimaista teksti rihmaa, joka virtasi näkökenttäni ohi. Minun ymmärtämättäni se oli tietoa, joka varastoutui mieleni sopukoihin. Keskityin nyt seuraamaan tätä teksti rihmaa ja yritin ymmärtää.

****

Olen leijunut täällä tyhjiössä jo ehkä kaksi päivää, tai viikon, ehkäpä jopa kuukauden. Täällä menetin otteen täysin ajasta ja tajusin, että en voi nukkua, koska en tunne väsymystä. En voi syödä, koska en tunne nälkää. Huomasin inhimillisten tarpeideni kadonneen, mutta huomasin, että aikaa voisi käyttää hyödyksi. Minua ei oltu laskettu takaisin maan päälle tai itse asiassa olin oppinut, että minut pitäisi manata eli kutsua takaisin maahan ja sen voisi suorittaa vain manaaja, joita aiemmin en ollut tiennyt edes tavallisten ihmisten joukossa liikkuvankaan. Omituisiin uusiin voimiini olin päässyt tutustumaan, täällä oman väri möykkyni sisällä. Olen yrittänyt ahkerasti harjoittaa voimiani, sekä käynyt läpi voimieni teoreettisia puolia, käsittelemällä mieleeni varastoitua tietoa. Minusta on ollut hämmästyttävää huomata kuinka saatan pystyä hallitsemaan luonnon neljää eri elementtiä ja kuinka voin harjoittelun tuloksena oppia muuttamaan muotoani. Harmillista minusta on kuitenkin ollut huomata, etten voi täällä harjoitella mitään konkreettisesti. Joudun siis odottamaan kärsivällisesti täältä tyhjiöstä pois pääsyä. Olen huomannut itsessäni, myös omituisia muutoksia luonteeni puolelta. Ennen olin hiljainen, rauhallinen, en tiuskinut, osasin olla kohtelias, enkä todellakaan ollut näin nenäkäs ja itsekeskeinen, kuin nyt. Jokin oli muuttanut minua myös sisältä ja se harmitti minua suuresti.

Yllättäen aloin voimaan pahoin. Tuntui kuin mahani ja sisuskaluni olisivat kiepsahtaneet ympäri ja joku olisi alkanut kiskoa minua mahan kohdalle kiinnitetystä köydestä taaksepäin päin. Huono oloni jatkui, kunnes tunsin imeytyväni itseni lävitse syvään ja mustaan tunneliin. Pian kuitenkin kiertävä oloni katosi ja huomasin pelmahtaneeni keskelle tavallista ihmisasutuksen olohuonetta.
Hetken katselin kummastuneena ympärilleni ja pistin merkille arvokkaan näköisen mustan nahka sohvan, joka oli siirretty sivuun, jykevän kokonaisen koko seinustan peittävän kirjahyllyn eteen. Huoneessa oli myös tv-taso ja sillä litteä musta taulu-tv, huoneen matto oli rullattu oven viereen pois tieltä ja nyt keskellä huoneen lattiaa oli suuri viisi sakarainen tähti, jonka keskustassa minä itse seisoin. Ymmärsin, että minut oli manattu esiin ja mieleeni nousivat kaikki tähän hetkeen kuuluvat manaajien suorittamat rituaalin omaiset kysymykset, jotka olin huolella opiskellut. Osasin siis odottaa tulevaa, enkä yllättynyt kun manaaja aloitti tenttaamiseni yhdestä peruskysymyksestä.
– Vivian, eikö vain? sanoi manaaja.

Vasta oman nimeni kuuleminen sai minut havahtumaan ajatuksistani ja siirsin katseeni ensimmäisen kerran mieheen, joka oli kutsunut minut esiin. Mies oli selvästi vanha, sillä hänen ruskeat hiukset olivat alkaneet uhkaavasti harmaantua ja paeta otsalta kohti päälakea. Hänellä olivat ruskeat tarkkaavaiset silmät, joista peilaantui ikä ja kokemus, sekä olemukseltaan hän vaikutti hyvin arvokkaalta. Kasvoja miehellä varjosti hieman harmahtava parran sänki, sekä vienot rypyt silmäkulmissa ja suu pielissä. Iältään varmaan lähempänä kuuttakymmentä, arvelin ja nyökkäsin myöntymisen merkiksi manaajan esittämään kysymykseen. Tiesin kyllä hyvin, että oman nimen myöntäminen ei olisi hyväksi, koska nyt joutuisin tahtomattanikin tottelemaan miehen käskyjä. Kaikesta huolimatta olisi paras vain myöntää oma nimi, eikä alkaa tivaamaan jotakin asiaa, sillä enhän edes olisi tässä, ellei mies minun nimeäni olisi tiennyt.

– Hyvä. Olen Damien Flynn ja siten tuleva isäntäsi, mies ilmoitti ja nyt vasta laitoin merkille miehen äänestä kuultavan arvokkuuden. Huokasin. Oletettavasti siis joku rikas nipottava, itserakas, vanha mies, joka ei viitsi enää itse hoitaa pikku-askareitaan vaan lykkää ne minun kaltaiselle orjuutettavaksi soveltuvalle džinnille. Olin jo ehättänyt elätellä toivoa jostakin haastavasta ja mielenkiintoisesta tehtävästä, jossa pääsisin kokeilemaan voimiani oikeasti. No jaa, menisihän se näinkin. Olisihan minulla nyt sitten ainakin tilaisuus opetella hallitsemaan voimiani kunnolla ja ehkä oppia hieman jotakin uutta. Peitin kuitenkin nämä kaikki tunteeni ja ajatukseni täysin tyynen naamioni alle, jonka olin aiemmin kasvoilleni luonut. Eihän se varmasti ollut soveliasta alkaa niskuroimaan ja kiukuttelemaan kuin pahainen kakara. Sitä paitsi olisihan se varmasti hyvä pitää yllä edes jonkinlaista imagoa, ihan vaikka vain jonkinlaisen itsekunnioituksen vuoksi.
– Olen kutsunut sinut kotiini, koska minulla on sinulle eräs tehtävä. Itse tehtävästä kerron sinulle tarkemmin vasta myöhemmin, mutta ensin haluan olla varma, että ymmärrät mitä merkitsee se, että tiedämme nyt toinen toisemme nimet, Damien selitti pitäen katseensa tiukasti silmissäni.
– Ymmärrän sen tuoman vallan ja uskon voivani luottaa teihin, totesin värittömällä äänellä ja vastasin miehen tarkkaan katseeseen. Mies nyökkäsi ja vapautti minut pentagrammin sisältä.

Hienoa, vihdoin olen päässyt takaisin maahan, johon tunnen kuuluvani ja kauas pois siitä kuolettavan tylsästä, sekä yksinäisyyden täyttämästä värien sekamelskasta. Tunsin itseni onnelliseksi ja yllättävän vapaaksi pitkästä aikaa, vaikkei minulle varsinaista käsitystä ollut edes muodostunut siitä kauanko olin ehtinyt täältä jo olla poissa.
« Viimeksi muokattu: 16.11.2014 16:32:33 kirjoittanut Pyry »
Haluan kertoa sinulle tarinan
viime yön kyynelistäni,
mutta kerron sinulle
sadepisaroista auringonpaisteessa.

Sinä sanot etteivät sankarit itke,
mutta niin vain tapahtuu-
enkä voi kertoa siitä sinulle
huomennakaan.