Nimi: Järvi Tuonpuoleisessa
Kirjoittaja: DeathBeater
Genre: angst/romance
ikäraja: K-11
A/N: Tämä on ensimmäinen kirjoittamani ficci, joten se saattaa olla aika hiomaton ja ehkä hieman vaikeaselkoinenkin. Toivon kuitenkin rakentavaa palautetta.
Näin joen, näin järven, näin kylmän maiseman. Näin laineet järven pinnalla, liikkuvan hitaasti kuin kuiskaus kesäyössä. Järvi hohti mustaakin mustempana, pimeämpänä yötaivasta, synkän surun mustuttamana. Ja joki virtasi jalkojeni juuressa, yhtä verkkaisesti kuin aina. Sen pinnalta näin ihmisten pohjattoman surun. Sillä Tuonelan joki on tehty ihmiskunnan kyynelistä.
Silmät tyhjinä katsoin surun täyttämää järveä, voimatta kääntää katsettani pois siitä. Silloin pohjattoman hiljaisuuden rikkoi askelten ääni. Askeleet pysähtyivät viereeni, mutten välittänyt tulijasta. En välittänyt hänestä, joka oli vienyt minulta kaiken. En jaksanut enää välittää, vaikka juuri hän vie meiltä kaikilta kaiken rakkaan pois. Tuo henkilö laski kylmän kätensä hartialleni lohdutukseksi. Käänsin päätäni ja katsoin inhoten sitä kättä. Kättä, joka kurottaa maailmojen lävitse riistäen rakkaittemme elämät. Kättä, joka kuitenkin yritti lohduttaa minua. Kättä joka lepäsi olkapäälläni valkoisena kuin ensilumi. Kättä, jota ei ollut koskaan suojannut hivenkään lihaa. Sitten Kuolema nosti kätensä pois.
”Vieläkin täällä?” kysyi Kuolema minulta. ”Niin”, vastasin väsyneenä. ”En vain voi kääntää katsettani pois tuosta järvestä. Se on niin synkkä ja surullinen näky. Mutta siltikin niin kovin, kovin kaunis.” Silloin Kuolema nappasi molemmilla käsillään olkapäistäni kiinni niin äkkiä, että säikähdin. Hän käänsi minut ympäri ja katsoi silmiini. Hetken ajan näin hänen luiset kasvonsa ja pohjattoman mustat silmäkuopat. Sitten Kuolema kohotti kätensä hitaasti päänsä taakse. Suljin silmäni ja tunsin ankaran iskun poskessani. Kuolema oli lyönyt minua poskelle.
Kaaduin maahan ja hieroin punoittavaa poskeani, se oli todella sattunut. ”Miksi ihmeessä sinä noin teit?” kysyin ärhäkästi. Kuolema katsoi minua tyynen rauhallisena ja laskeutui polvilleen. Hän katsoi minua syvälle silmiin ja sanoi: ”Sinun pitää lopettaa tämä.” Katsoin häntä hämmentyneenä. Kuolema jatkoi: ”Olet ollut täällä jo kolme päivää, ja olet vain katsonut tuota… tuota kirottua järveä.” Katsoin Kuolemaa vieläkin ymmälläni. ”Monet muutkin ovat joutuneet tuon järven pauloihin, ymmärtämättä mitä se merkitsee.” Kuolema ojensi kätensä minulle ja veti minut ylös. ”Monet eivät enää pystyneet vastustamaan sitä. Heille ei enää riittänyt sen katseleminen, he halusivat uida siinä.” Katsoin Kuolemaa epäuskoisena ja suustani pääsi kysymys: ”Missä he ovat nyt?” Kuoleman kasvot muotoutuivat halveksivaan irvistykseen kun hän aukaisi suunsa: ”He ovat… Helvetissä.”
Suustani pääsi pelokas huokaus. Kuolema käänsi kasvonsa järvelle päin ja jatkoi surullisena: ”Yksikään elävä sielu ei selviä tuon järven toiselle puolelle. He joutuvat ikuiseen kadotukseen. Sellaisessa tilanteessa turvautuu minkälaiseen pakokeinoon tahansa. Mikä tahansa oljenkorsi käy. Vaikka sitä tarjoaisi itse… Saatana.” Katsoin Kuolemaa epäuskoisena. Tuon nimen kuuleminen hänen suustaan tuntui jollakin tavalla saavan minut hereille. ”Sinun täytyy pilailla”, vastasin Kuolemalle. ”En suinkaan”, vastasi hän, ”Saatana tarjosi heille pakoreitin, ja he ottivat sen vastaan. Heidän uskonsa ei ollut tarpeeksi vahva ja he hyväksyivät tien paholaisen valtakuntaan.” Kuolema laski katseensa maahan ja sanoi vielä: ”He hylkäsivät Jumalansa.”
Tässä vaiheessa minun oli pakko istuutua alas. Painoin kädet kasvoilleni ja huokaisin hiljaa. Liian paljon asioita, asioita joista en halunnut tietää. ”Mutta kuinka kuolleille sitten käy?” kysyin hiljaa sormieni läpi. Ajatuskin, että samanlainen kohtalo kohtaisi kaikkia kuolleita tuntui musertavalta. Voi kuinka hän selviäisi? ”Älä huoli, ystäväsi on turvassa”, vastasi Kuolema. Huokaisin helpotuksesta ja kysyin hyvin hiljaa: ”Missä hän on nyt?” ”Tuolla järvessä tietenkin.” Vastasi Kuolema. Nostin käteni silmien edestä. Katsoin järveä, voimatta uskoa korviani. Voisiko rakkaani todella olla tuolla? ”Kuolema, mikä tuo järvi on?” Kysyin ja jäin odottamaan vastausta. Kuolema katsoi minuun ja vastasi: ”Se on Kiirastuli.”
Nousin ja lähdin kävelemään kohti järveä. Hän oli tuolla. Jossain tuolla järvessä. En voinut uskoa sitä ja minun oli pakko kysyä uudelleen: ”Kuolema, onko hän todella tuolla?” Kuolema hymyili. ”Aivan varmasti hän on.” ”Minun on päästävä sinne, minun on pakko nähdä hänet vielä kerran. Vielä viimeisen kerran.” Odotin Kuoleman sanovan jotain, mitä tahansa, joka kieltäsi minua menemästä järveen. Sen sijaan Kuolema kuitenkin väistyi tieltäni ja sanoi: ”Valinta on sinun.” Ja minä olin valintani tehnyt.
Astuin Kuoleman ohi katsahtamattakaan häneen. Olin aivan järven reunalla, enää yksi askel erottaisi minut hänestä. Olin enää yhden askeleen päässä rakkaastani. Nostin toisen jalkani veden päälle ja näin sen kuvajaisen järven pinnasta. Minun pitäisi vain laskea jalkani ja näkisin hänet taas. Näkisin hänet… viimeisen… kerran.
Pysäytin jalkani vain parin sentin päähän vedenpinnasta. Jokin ei tuntunut oikealta. Nostin jalkani takaisin. ”Mitä nyt?” Kysyi Kuolema ivallisesti. ”Pitää miettiä”, vastasin ja nostin toisen käteni kasvojen korkeudelle, ja aloin hieroa ohimoitani. Tein niin aina kun minun piti miettiä jotain tärkeää.
Katsoin järveä. Olin vain parin askeleen päässä hänestä, parin askeleen päässä kadotuksesta. Tai en oikeastaan kadotuksesta. Jos kaikki muutkin olivat valinneet pakotien, en uskoisi, ettenkö itse valitsisi sitä. En ollut kovinkaan vahva uskoltani.
Mutta silti, toinen vaihtoehto olisi palata takaisin kotiin. Palata ilman rakastani. Palata näkemättä häntä. Elämä maan päällä ilman rakastettuani, ilman rakkautta tuntui kylmältä. Se ajatus tuntui musertavalta. Joutuisin elää koko loppuelämäni kaivaten rakastettuni perään. Minun pitäisi elää ilman rakkautta.
Mutta entä sitten toinen vaihtoehto? Elämä Helvetissä. Pelkästään se nimi tihkui kipua ja kärsimystä. Kuitenkin voisin nähdä rakkaani vielä kerran. Se ajatus tuntui vaikuttavan huumeen tavoin. Se tuntui häivyttävän pelon Helvetistä. Pelon ikuisesta kärsimyksestä.
Helvetti. Maistelin sanaa suussani vielä kerran. Ei se enää tuntunutkaan niin pahalta. Se ei tuntunut enää miltään. Raamatun mukaan se olisi vain ikuinen ero Jumalasta. Mitä siitä? Mitä minä välitän Jumalasta? Mitä Hän on minun vuokseni tehnyt? Hänen takiaan minä olen täällä. Juuri Hän riisti minulta rakkaani. Naurahdin hiljaa. Mitä ihmeellistä Jumalassa muka on? Olin jälleen valmis antautumaan kadotukseen. Olin valmis hylkäämään Jumalani.
Naurahdin pari kertaa. Saisin nähdä taas rakkaani. Ja minun täytyisi vain luopua Jumalasta. Otin yhden askeleen eteenpäin. Enää yksi askel, niin saisin rakkaani takaisin. Enää yksi askel ja olisin erossa Jumalasta. Enää yksi askel, niin minulla olisi taas rakkautta. Yksi askel, ja pääsisin eroon Jumalasta. Nostin jalkaani. Pian minulta puuttuisi Jumala ja minulla olisi taas rakkaus. Laskin jalkani veteen. Jumala… Rakkaus. Silloin jokin naksahti.
Hyppäsin toisella jalallani poispäin vedestä, pakokauhun vallassa. Tömähdin kovaa maahan. Vedin syvää henkeä. Katsoin silmät pyöreänä järveä ja ajattelin sydän hakaten sitä, minkä melkein tein. Melkein antauduin kadotukseen! Ja ainoastaan kaksi sanaa estivät sen. Jumala ja rakkaus. Ne sanat eivät ennen merkinneet minulle yhdessä paljoa, mutta sitten tajusin niiden yhteyden. Jumala on rakkaus. Joten elämä ilman Jumalaa merkitsisi myös elämää ilman rakkautta, Se merkitsisi ikuisuutta ilman rakkautta. Ei sellaista pysty kestämään. Jos valitsisin tien, jonka avulla näkisin rakkaani, valitsisin tien joka veisi minut kauemmas rakkaudesta kuin koskaan. Sellaisen rinnalla elinikä ilman rakastettua tuntui mitättömältä ajalta. Sillä vaikka palaisin takaisin ilman rakastettuani, en silti menettäisi rakkautta. Se olisi minulla niin kauan kuin minulla olisi uskoa. Silmiltäni tippui kyyneliä. Siltikin… joutuisin taas eroon ihmisestä, jota rakastan yli kaiken.
Nousin ylös maasta ja päästin pitkän huokauksen. Tämä olisi ainoa oikea tie, tiesin sen, mutta miksi sydämeeni sitten sattuu? Käännyin ja lähdin kävelemään poispäin järvestä. Kävelin kohti porttia, joka veisi minut takaisin kotiin.
”Taisit muuttaa mielesi”, Kuolema sanoi, kun ohitin hänet. ”Niin”, sanoin ilottomasti. Kuolema jatkoi: ”Sinä taisit todella rakastaa häntä. Mutta silti valistit tämän tien. Sen täytyi olla todella vaike… ” Ole jo hiljaa!” Ärähdin Kuolemalle. Olin jo aivan portin edessä. Kuolema hymähti hieman, ja samassa hän oli minun edessäni. ”Mitä ihmettä?” kysyin hämmentyneenä, mutta ärähdin sitten: ”Pois tieltä Kuolema, minulla ei ole aikaa sinun leikeillesi!” ”Sinä todella rakastit”, sanoi Kuolema, ”Ja nyt sinä kärsit, kuin tuli polttaisi sinua.” ”POIS TIELTÄ!” Karjuin Kuolemalle, mutta hän vain jatkoi. ”Sinä olet rakastanut ja kärsinyt, aivan niin kuin Hänkin rakasti, ja kärsi maailman ihmisten vuoksi.” Tuuppasin Kuoleman karusti pois edestäni, ja kävelin portin läpi. Viimeiseksi kuulin Kuoleman sanat: ”Ja kolmantena päivänä Hän nousi kuolleista.”
Oli aurinkoinen kesäpäivä. Makasin puun varjossa. Oli kulunut jo kolme päivää siitä, kun olin lähtenyt tuonpuoleisesta. Minun oli vaikea vieläkään uskoa sitä kaikkea, jonka olin siellä kokenut. Vieressäni makasi auki taitettuna Uusi Testamentti. Oli varsin ilmiselvää, että kaiken kokemani jälkeen, pystyin käsittämään asioita aivan uudella tavalla. Huokaisin syvään henkeä ja suljin silmäni. Mietiskelin kaikkea, mitä olin juuri lukenut Jeesuksesta ja hänen kuolemastaan.
Jeesuksen sanat tuntuivat nyt aivan ihmeellisiltä. Hän oli todella välittänyt kaikista ihmisistä. Niin rikkaista, kuin köyhistäkin. Nuorista ja vanhoista. Miehistä ja naisista. Aivan kaikista. Hän oli rakastanut heitä kaikkia. Ja siltikin juuri Hän oli joutunut ristiinnaulittavaksi. Juuri Hän oli joutunut kärsimään niin kamalalla tavalla. Pudistin päätäni. Mitä mielettömyyttä. Ensin rakastaa, ja sitten joutuu kärsimään.
Juuri sitähän Kuolemakin oli sanonut ja siihen taisi liittyä jotain muutakin, mutta mitä. Yritin palauttaa mieleeni Kuoleman sanat. Hän oli sanonut jotenkuten näin: ”Sinä rakastit ja kärsit aivan niin kuin Hänkin rakasti ja kärsi.” Oliko Kuolema todella verrannut minua Jeesukseen? Naurahdin hiljaa, se tuntui uskomattomalta. Mutta se tuntui pitävän jotain sisällään. Kuin meidän välillämme olisi todella yhteys. Mutta eikö Kuolema sanonut vielä jotain muuta? Jotain kolmannesta päivästä ja noususta kuol…
Sitten jokin iski minua kuin moukari vatsaan. Nyt muistin kaiken. Aivan kaiken mitä Kuolema oli sanonut. Sanasta sanaan. Hän oli sanonut tismalleen näin: ”Sinä olet rakastanut ja kärsinyt, aivan niin kuin Hänkin rakasti, ja kärsi maailman ihmisten vuoksi. Ja kolmantena päivänä Hän nousi kuolleista.” Nousi kuolleista… Kun ajattelinkin sitä, hengitykseni muuttui epätasaiseksi. Voisiko se todella olla niin? Puristin käteni nyrkkiin. Tarkoittiko Kuolema todella sitä, vai yrittikö epätoivoinen mieleni vieläkin etsiä pakoreittiä?
Silloin tunsin jonkun lämpimän hengityksen kasvoillani. Voisiko se todella olla hän? Mutta jos se ei olisikaan, kestäisinkö pettymyksen. Uskaltaisinko avata silmäni? Vedin syvään henkeä ja laskin mielessäni kolmeen. Sitten avasin silmäni.
Näin kuinka aurinko paistoi hänen takaansa ja muodosti silhuetin. Sitten näin hänen kasvonsa. Hänen aina hymyilevän suunsa, täyteläiset huulensa ja täydellisen valkoisen hymynsä. Hänen pienen ja kauniin nenänsä. Sitten kiinnitin huomioni hänen silmiinsä. Hänen kauniisiin sinisiin silmiinsä, jotka loistivat aina ilosta. Hänen silkkiset mustat hiuksensa putosivat kauniisti kasvojen eteen. Se todella oli hän! Olin saanut rakkaani takaisin. Ja tiesin ettemme enää koskaan eroaisi.
Silmistäni alkoi valua kyyneleitä, jotka valuivat kasvojani pitkin. En välittänyt siitä, vaan annoin niiden tulla rauhassa. Ne olivat merkki siitä, mitä tunsin. Kohotin kasvoni kiitollisena kohti taivasta ja sanoin: ”Kiitos Herra, sinä todella olet syntisten ystävä.” Sitten käänsin katseeni takaisin ihmiseen, jota rakastin yli kaiken, ja syleilin häntä, kuin en koskaan haluaisi päästää irti.
