Kirjoittaja Aihe: FF8, Ensimmäinen valtiorikos (K-11, AU)  (Luettu 6142 kertaa)

Wulf

  • ***
  • Viestejä: 12
FF8, Ensimmäinen valtiorikos (K-11, AU)
« : 06.07.2007 11:24:23 »
Kirjottanut: Minä
Beta: Fereth, kiitokset sinne
Ikäraja: PG-11/ K-11
Fandom: FF8 Yukimura lisäsi fandomin myös alkutietoihin.
Varotukset: vähä slashia, vähä väkivaltaa, vähä chocobon syömistä, vähä kaikkea
Inspiraatio: Bryan Adams - The Long Road Back biisistä tuli mieleen alkukohtaus. Aloin kirjottamaan sitä jonneki vihkoon, josta se sitten paisui ja paisui.
Kirjotusmusiikki: kts. edellinen + useita muita

A/N: Tätä oon jauhanu kauan. Hiton mukava päästä vihdoin tästäkin eroon. Ferethille vielä kiitokset, vaikka pelkään että tämä on edelleen sellasta sotkua, ettei juonesta ota pirukaan selvää. Kyselkää toki, niin minä selitän, mistä hitosta milloinki on kyse.

Ensimmäinen valtiorikos 1/3[/u]

"Instead of fighting in your dreams, why don't you fight your way back to reality?" (Trabia student, Final Fantasy VIII)

Sotilaiden saappaat nostattivat mustia hiekkapyörteitä kuivasta ja halkeilleesta erämaasta. Pitkäksi ja kapeaksi venynyt jono ei enää marssinut samassa tahdissa. Jokainen koetti raahautua eteenpäin parhaaksi katsomallaan tavalla jäämättä liikaa jälkeen. Kauempana horisontissa välähteli ukkonen, jonka kasvoille ajama painostavan kuuma ilmamassa tuntui tukahduttavan tiiviiltä. Ajoittaiset salamat loivat siluetteja horisotin vuorista ja kuolleista puunrungoista.

”Olemme pian perillä”, päästrategi Irvine Kinneas totesi.

Kipu välähti väsyneessä niskassa Seiferin nostaessa katseensa Hyperionin takkuisesta harjasta. Linnan tornin huiput erottuivat jo terävinä metallipiikkeinä horisontin vuorien seasta. Jostakin jalkaväkijoukon seasta kantautui huutoa ja kirosanoja ja Seifer kääntyi katsomaan taakseen. Pari sotilasta oli päättänyt ryhtyä painimaan lätäköiden seassa muiden kerääntyessä heidän ympärilleen tiiviiksi piiriksi. Seifer käänsi harmaan oriinsa ja ratsasti tappelun keskelle. Miehet väistivät kookasta eläintä ja irrottivat otteensa toistensa kurkuista.

”Jos teillä on noin paljon energiaa, niin voitte minun puolestani vaikka juosta kotiin!” Seifer karjui ja vilkuili pysähtyneitä sotilaita hermostuneena ympyrää askeltavan hevosen selästä. ”Olemme helvetti soikoon perillä jo tänä iltana, kotona, voitokkaina ja palkka maksetaan kalleimman mukaan puhtaana kultana! Yrittäkää nyt vielä sen aikaa olla tappamatta toisianne!”

Miehet mutisivat vaisut vastauksensa ja Seifer kannusti hevosensa takaisin joukon kärkeen, pari askelmittaa Kinneasin edelle kuin alitajuisesti vahvistaakseen asemansa joukon kärjessä.

”Joukot ovat väsyneitä”, Kinneas totesi itsestäänselvästi.

”Kaikki me olemme, se ei ole mikään syy”, Seifer vastasi tuijottaen edessään hitaasti kasvavaa mustaa linnaa ja sitä ympäröivän kaupungin muureja. Hän oli vihdoinkin päässyt takaisin kotiin, puolen vuoden taistelun jälkeen.

Ihmisjoukkojen äänet kantautuivat jo kaukaa sotilaiden korviin, kun tervetulotoivotuksia huutelevat ihmiset kiipesivät muureille ja täyttivät kaupungin tiet. Seifer nosti kätensä heilutukseen ja ratsasti hurraahuutojen saattelemana sisään kaupungin portista. Nostaen hevosen kulun raviin Seifer eteni joukkojensa kärjessä halki kotikaupunkinsa kapeita katuja. Kaikkein pienimmätkin kujat olivat tulvillaan ihmisiä. Jotkut olivat kiivenneet talojen katoille tai nojasivat ulos ikkunoista nähdäkseen paremmin. Koko kaupunki juhlistaisi voittoa monta päivää ja he olisivat jälleen sankareita.

Erään kolmikerroksisen talon kohdalla Seifer käänsi katseensa tiettyyn ikkunaan ylimmässä kerroksessa ja onnistui näkemään vilahduksen tummanpuhuvasta hahmosta, ennen kuin ikkuna oli jälleen tyhjä. Seifer virnisti ja otti vastaan neitojen tarjoamia ruusuja.

”Taistelu on voitettu!” Seifer huusi ja kohotti nyrkissään pitelemänsä ruusun ihmisjoukolle, joka puhkesi riemunhuutoihin.

Kaupungin keskellä, kukkulan huipulla sijaitsevan linnan sisäpiha saavutettiin nopeasti ja keskelle pihaa päästyään Seifer laskeutui ratsailta. Loput joukoista valuivat linnaan pikkuhiljaa, aikaisempaa huomattavasti iloisemmalla mielellä. Usealla oli kaulassaan kukista punottuja seppeleitä tai ruusuja käsissään. Seiferille varsin tuttu hahmo käveli ulos linnan pääovista, kahden kaartilaisen kanssa.

”Dincht”, Seifer nyökkäsi vartiokaartin kapteenille, kun mies saavutti hänet.

”Almasy”, Zell totesi korrektisti ja viittasi yhtä kaartilaista ottamaan Seiferin hevosen.

”Olet näköjään yhä hengissä.”

Seifer naurahti ja he lähtivät yhdessä kulkemaan kohti pääovea. ”Kuin myös. Luulin, että olisit ehkä syönyt itsesi hengiltä sillä aikaa kun olin poissa.”

”Minulla on ollut omat kiireeni”, Dincht sanoi tyynesti ja yritti selvästi peitellä kakaramaista tapaansa hermostua kaikesta vähäisemmästäkin pilkasta.

”Sinullako muka kiireitä?” Seifer kysyi sekä yllättyneenä että huvittuneena. Heillä oli ollut vuosia tapana piikitellä toisiaan asemistaan.

”Balambissa on tapahtunut paljon lähtösi jälkeen.” Dincht totesi ja piti pääovea auki Seiferille. ”Eittämättä Valtiatar kertoo sinulle kaiken tarvittavan.”

”Eittämättä”, Seifer toisti huvittuneena ja kääntyi käytävän risteyksestä vasempaan, kohti valtaistuinsalia.

”Eikö sinun kuitenkin olisi aiheellista siistiytyä ennen kuin astut Hänen eteensä?”

Seifer katsahti nuorempaa miestä ja tämän puhdasta ja kevyttä kaartilaisen asepukua ja sitten itseään. Musta haarniska oli sitä suojaavista loitsuista huolimatta kärsinyt, likainen ja haiseva. Kuivunut veri oli suurimmaksi osaksi peräisin vihollisista, mutta mukana oli myös Seiferin omaa ja muiden liittolaisten verta. Taisteluiden jälkeen Seifer oli useammankin kerran pidellyt käsivarsillaan kuolevaa ja pakokauhussa itkevää sotilasta ja kertonut, kuinka korvaamattomia he olivat olleet ja kuinka heidän muistonsa ei tulisi koskaan kuolemaan. ”Minä annan aina raportin ensimmäisenä. Valtiatar odottaa minua, enkä usko, että hän järkkyy veren näkemisestä.”

”Ehkä voisit kuitenkin harkita joskus”, Dincht mutisi ja lähti omille teilleen heidän saavuttaessaan valtaistuinsalin ovet. Molemmin puolin ovea seisoi kaartilainen, aseinaan miekat ja keihäät. Miehet tervehtivät Seiferiä asennossa seisten. Seifer nosti kätensä väsyneeseen tervehdykseen, ja samalla suuret pariovet avautuivat.
Kaartilaiset astuivat sivuun ja tukahduttava ilmavirta puhalsi käytävään, tuoden mukanaan lämpimän kukkien ja mausteiden tuoksun. Seifer astui hämärään saliin, jonka ainoat valonlähteet olivat seinillä palavat tummanpunaiset soihdut. Liekit eivät lepattaneet ilmavirrassa ja Seifer tiesi niiden alkuperän olevan magiasta eikä tuluksista.

Punaisen maton päässä sijaitsi musta valtaistuin, jolla istui levollisesti Valtiatar Ultimecia. Hän oli nostanut kapean ja maidonvaalean kätensä tukemaan siroa leukaansa.

”Seifer”, nainen lausui täyteläisesti, päättäen nimen terävällä aksentillaan.

”Valtiatar”, Seifer lausui, veti miekkansa huotrasta ja polvistui toiselle polvelleen, miekkaansa nojaten.

”Olin huolissani, kun kuulin viimeiset uutiset taistelusta.”

Kuukausi sitten taistelu oli näyttänyt epätoivoiselta ja Seifer oli pyytänyt lisäjoukkoja kaartilaisista. ”Huolenne ja rakkautenne antoivat meille voimia, Valtiatar. Olen tuhonnut vihollisemme ja palannut voitokkaana palvellakseni Teitä uudestaan, kun aika koittaa.”

”Tiedän sen, Seifer. Nouse, sillä arvollesi ei ole soveliasta nöyristellä.”

Seifer kohottautui seisomaan ja sulki miekkansa takaisin sitä suojaavaan huotraan. ”Kuulin, että jotakin olisi tapahtunut poissaollessani.”

Hetken Ultimecia oli vaiti. Hänen sileä otsansa vetäytyi hetkeksi mietteliääseen ryppyyn, kun hän tuijotti edessään seisovaa kenraalia. Seifer tunsi niskahiustensa nousevan pystyyn. ”Todellakin, mutta toistaiseksi se ei ole tärkeää. Olet juuri palannut ja tärkeintä on nyt levätä ja kerätä palkkio vaivoistasi.” Seifer oli vaiti. Oli totta, että hän oli odottanut tätä iltaa jo kauan. Silti hänen mieltään vaivasi se, mitä oikein oli tapahtunut. ”Kerron sinulle kaiken huomenna.”

”Kuten parhaaksi katsotte, Valtiattareni”, Seifer kumarsi.

”Huoneesi on valmis ja joukoillesi on katettu notkuvat pöydät ruokasaliin. Rahalliset korvaukset hoidetaan myös tänä iltana. Nauti ja rentoudu tänään, poikani. Tapaamme huomenna.”

Seifer kumarsi ja poistui valtaistuinsalista takaisin käytävään. Juhlasalista kantautui jo juhlinnan ääniä, mutta Seifer suunnisti ensimmäisenä kohti omia tilojaan. Vastaantulevat kaartilaiset eivät vaikuttaneet kovin tyytyväisiltä sotilaiden palaamiseen ja juhlimiseen, mutta Seifer ei kiinnittänyt heihin sen enempää huomiota. Kaartilaiset olivat suurimmaksi osaksi pelkkiä epäonnistujia tai poikasia, jotka siirtyisivät hänen alaisuuteensa kasvettuaan hieman. Joskus kävi sääliksi Dinchtiä, joka joutui moisen ryhmän kapteeniksi, mutta useimmiten hänen pilkkaamisensa oli vain hauskaa.

Huoneisto sijaitsi linnan pohjoispuolella kolmannessa kerroksessa, eikä tiloihin vienyt kuin yhdet kiviset kierreportaat. Seifer nousi porrastasanteelle ja avasi puisen oven. Takassa räiskyvä tuli levitti lämpöään huoneistoon ja pehmeät divaanit ja lepotuolit näyttivät enemmän kuin kutsuvilta. Seifer sulki oven ja kolaus aiheutti pienen kikatuksen makuuhuoneen puolella. Seifer hymähti itsekseen ja käveli peremmälle huoneistoon. Ovi kylpytiloihin oli auki ja Seifer näki höyryävän veden valmiina ammeessa. Kotiinpaluu jota saattoi odottaa, vaikka hän olisikin mieluummin vaihtanut tytöt yhteen ainoaan tiettyyn henkilöön.

Hetken ajaksi Seifer pysähtyi tuijottamaan sivupöytää, jolle oli aseteltu erilaisia hedelmiä, leivonnaisia ja suolaisia suupaloja. Otettuaan pieneen puutikkuun asetetun palan savustettua kalaa, Seifer kuuli vienon yskäisyn selkänsä takaa. Hän kääntyi kalaa pureskellen ja kohotti kulmiaan kahdelle puolialastomalle tytölle.

”Minä jo luulin, että te lähditte”, Seifer sanoi muka yllättyneenä ja tytön päästivät kiherryksen. Seifer ei muistanut heitä ennestään ja päätteli heidän olevan uusia linnassa. Se oli oikeastaan ihan sama, koska Seifer tuskin tulisi näkemään kumpaakaan enää uudestaan.

Seifer otti vastaan avun haarniskan riisumisessa ja peseytymisessä. Tytöt ojentelivat hänelle auliisti alkupaloja ja kevyttä viiniä, tarjoutuivat pesemään milloin mitäkin ruumiinosaa ja kuuntelivat sydäntäsärkevien henkäysten saattelemina Seiferin tarinoita taisteluista ja karusta sotilaan elämästä kaukana kotoa. Kun Seifer vaihtoi asumuksensa tavanomaiseen ja kevyempään asepukuun ja poistui huoneistosta, hän oli kuulevinaan toisen tytöistä mutisevan jotakin harmistuneena. Seifer ei luultavasti olisi palaamassa tänä yönä.

Kun Seifer siirtyi juhlasaliin syödäkseen kunnolla, koko sali puhkesi huutoon. Seifer oli hämmästynyt siitä nopeudesta, jolla juominen oli saatu käyntiin.

”Kenraali! Istukaa tänne! Kenraali, olette paras tuntemani sotilas! Malja kenraalille!”
Seifer naureskeli ja kätteli sotilaitaan, vastaanotti läimäytyksiä selkään ja kuunteli yhden jos toisenkin tarinan taisteluista, joita he olivat yhdessä kohdanneet. Hän kuitenkin päätyi istumaan pitkän pöydän keskiosaan, jossa istuivat jo Kinneas sekä jalkaväen ja ratsuväen kersantit. Seifer istuutui Kinneasin viereen ja päästi syvän huokauksen. ”Kotona vihdoin.”

”Niinpä”, Kinneas totesi ja kohotti tuoppiaan. ”Tätä on jo ehditty odottamaan.”

”Ensimmäinen ilta kotona on aina parasta, tiedättehän”, jalkaväen kersantti Rajin totesi. Mies oli lähemmäs toista metriä pitkä ja tummaihoinen. Hänellä oli yksinkertaisesta luonteestaan huolimatta – tai ehkä juuri siitä johtuen – ällistyttävä kyky luoda joukossaan yhteishenkeä ennen taistelua. Mies oli todistanut omat kykynsä miekan kanssa useissa sodissa.

”TOTTA”, Fujin, ratsuväen kersantti myönteli nyökäyttäen. Ollakseen Rajinin serkku, Fujinin samankaltaisuus mieheen päättyi rimmaavaan nimeen. Fujin oli vajaa kolmikymmenvuotias ja Seiferin lisäksi armeijan ehdottomin kurinpitäjä. Tuhkanharmaat hiukset ja silmälappu toivat naiselle hurjaa näköä ja uskottavuutta, jota kumea ja pelkistetty puhetyyli korosti. Joskus Seifer luuli nähneensä jopa hevosten välttelevän Fujinin tuimaa katsetta.

”Eiköhän nosteta kupponen sille, että päästiin tänne jälleen kerran ehjin nahoin?” Seifer ehdotti ja nosti eteensä saamaansa tuoppia, jossa kupli viileä olut. Muutkin nostivat tuoppejaan ja kolauttivat niitä yhteen. ”Vaikka minun pitää kyllä varoittaa teitä juomasta itseänne kovin huonoon kuntoon”, Seifer lisäsi pyyhkien vaahtoa suupielestään. ”Kuulin puheita, joiden mukaan saattaa hyvinkin olla, että osaa meistä tarvitaan huomenna toimintakunnossa.”

Kaikki kolme päästivät yhtä aikaa masentuneen ja äänekkään vastalauseensa, ja Seifer naurahti. He kaikki olivat ylpeitä työstään ja tekivät aina moitteetonta jälkeä, mutta se ei silti merkinnyt, ettei vapaa-aika olisi kelvannut kaikille. Seiferillä itselläänkin oli muutamia suunnitelmia lähiajoiksi, eikä ajatus aikaisesta heräämisestä viehättänyt lainkaan.

”Kuulitko mitään sen enempää?” Kinneas kysyi lyöden tuopin pöytään raskaan huokauksen kanssa.

”En. Siitä päättelinkin, että voimme rentoutua tänään. Minä en ainakaan ajatellut pidätellä hauskanpitoa kuin juuri ja juuri sen verran, että pääsen aamulla ylös sängystä.”

”MAHDOTONTA”, Fujin totesi puolittaisen virneen kanssa.

”Niin tiedäthän, sinulla on aina armeijan pahin olo aamuisin”, Rajin nauroi.
Seifer kohotti kulmiaan samalla kun nosti eräältä tarjottimelta itselleen palan paistettua chocobota. ”Mutta koskaan se ei ole estänyt minua hoitamasta työtäni.”

***

Syömingit jatkuivat pitkälle yöhön, eivätkä pöydät tyhjentyneet lainkaan. Kun joukot päättivät ryhtyä laulamaan kaupunkinsa tunnuslaulua kuudetta kertaa ja yli puolet heistä unohti laulun sanat, Seifer päätti sen olevan täydellinen hetki vetäytyä. Hän otti salin oven luokse sijoitetusta vaatetelineestä tutun harmaan siviilitakkinsa ja käveli hieman horjuvin askelin ulos salista ja kohti talleja. Muutamat kaartilaiset tervehtivät häntä ja Seifer katsoi heidän virnuilunsa läpi sormiensa.

”Hevoseni”, Seifer komensi talleille päästyään. Jakkaralla nuokkunut tallipoika säpsähti hereille ja tuijotti Seiferiä hetken. ”Onko jokin vialla, poika?”

”Ei!” poika parahti ja katosi tallin perukoille. Jonkin ajan kuluttua poika talutti päätään viskovan oriin Seiferin luo ja ojensi suitset hänelle. Poika vältteli Seiferin katsetta.

”Oletteko te varmasti ratsastuskunnossa, sir?”

”Älä sinä siitä huolehdi”, Seifer murahti ja kipusi hevosen selkään. Eläin korskahti ja lähti ravaamaan kohti portteja, kun Seifer iski kantansa sen kylkiin. Vasikkaovi avattiin käskystä ja Seifer kumartui lähemmäksi hevosen niskaa mahtuakseen matalasta oviaukosta.

Hevonen lähti hitaaseen laukkaan linnasta päästyään ja kivitetyn tien pientareeseen iskeytyvien kavioiden iskut kaikuivat lähimpien talojen seinistä. Harmaa takki hulmusi ilmavirrassa ja ikkunoissa palavat kynttilät loivat valopilkkuja pimeään yöhön. Kotiinpaluu tuntui paremmalta kuin pitkiin aikoihin. Seifer hidasti hevosen kevyeen raviin ja pujotteli halki kapeiden kujien kohti päämääräänsä.

Rakennus oli vanha ja ränsistynyt, ja viereisestä majatalosta kantautui melua ja laulua. Seifer nousi hevosen selästä ja vei sen majatalon talliin muiden hevosten seuraan kuten ennenkin. Tallipoika kavahti suurta eläintä ja otti suitset vastaan vastahakoisesti. Sivukujalle oli sijoitettu majatalon tynnyreitä ja tyhjiä puulaatikoita. Seifer kohotti katseensa kolmanteen kerrokseen ja hämmästyi huomatessaan, ettei ikkunassa näkynyt valoa. Otsa rypyssä Seifer kipusi rakennuksen sivuun rakennetut natisevat puuportaat kolme askelmaa kerrallaan ja pysähtyi oven eteen.

Pari kevyttä koputusta tuntui ravistelevan oven sijoiltaan. Sisältä ei kuulunut mitään ja Seifer vaihtoi levottomana painoa jalalta toiselle. Uuden koputuksen myötä Seifer karautti kurkkuaan. ”Squall?”

Sisältä kuului askelia ja hetkeä myöhemmin oven avasi tummahiuksinen ja tuimakatseinen mies. Squall oli hieman Seiferiä pienempi, mutta kokemuksesta Seifer tiesi, että ulkonäkö oli hämäävä, mitä taistelutaitoihin tuli. Hiukset olivat kasvaneet viime näkemästä ja hipoivat jo korkeita poskipäitä. Puolen vuoden muistelun jälkeen tuntui suorastaan häiritsevän vapauttavalta nähdä mies taas omilla silmillään. ”Mitä?” Äänensävy oli ärtynyt.

Seifer virnisti ja levitti käsiään, mutta kun Squall ei näyttänyt muuttavan myrkyllistä ilmettään tai väistyvän mihinkään, Seifer pudotti kätensä alas. ”No on tässäkin tervetulotoivotus”, hän mutisi.

”Eivätköhän ne ole juhlistaneet sinua linnassa ihan tarpeeksi”, Squall totesi ja risti käsivartensa.

Seifer tuijotti toista miestä suu hieman auki. ”Tuota noin… Se olen minä tässä. Seifer. Tiedäthän, olin poissa tuossa viimeisen puoli vuotta.”

”Niin?” Squall kysyi kulmat koholla. ”Entä sitten?”

Seiferin hämmästynyt ilme muuttui tympääntyneeksi ja hän tyrkkäsi pienempikokoisen miehen sisälle huoneeseen ja astui itse perässä. Hän potkaisi oven jysähtäen kiinni, mutta kylmä tuijotus ei katkennut heidän väliltä hetkeksikään. ”Minä olen ajatellut sinua joka helvetin päivä ja yö!” Seifer huudahti kärsimättömänä.

”Eikö se ole vähän epäkäytännöllistä sodassa?” Squall kysyi muka vilpittömästi.

Ärtymys vaihtui pettymykseen. Ennen lähtöä sotaan, he olivat Squallin kanssa jakaneet monia öitä yhdessä. Seifer oli ilmeisesti ollut täysin väärässä, luullessaan, että he olivat molemmat viettäneet viimeiset puoli vuotta riutuen eron tuskissa. ”Minä…” Seifer aloitti, mutta ei itsekään tiennyt, mitä olisi tahtonut sanoa. ”No onhan se aika pitkä aika.”

”On se”, Squall myönsi harteitaan kohauttaen. ”Paljon ehtii tapahtua.”

Seifer katseli neuvottomana ympäri huonetta. Se oli sama vanha huoneisto kuin ennenkin, joskin se oli sekaisempi. Jokaisella tasolla oli kirjoja ja pergamenttikääröjä. Seifer näki tutun miekan seinälle ripustettuna, mutta sen lisäksi huoneesta löytyi ainakin kolme jalkajousta, heittotikareita ja pitkä jousi. Ilmeisesti Squall oli myös tehnyt töitä viimeisen puolen vuoden aikana. Squall toimi Valtiattaren alaisuudessa, eikä ollut missään yhteyksissä Seiferin armeijaan tai Dinchtin kaartiin. Squall toimi yksin ja varjoista, eikä kukaan Seiferin ja Valtiattaren lisäksi tiennyt, että hän toimi salamurhaajana.

”Ollut kiireitä?” Seifer kysyi ja nyökkäsi kohti aseita.

”On.” Squall vastasi tylysti. Hän ei koskaan puhunut työasioistaan ja Seifer oli jo kauan aikaa sitten oppinut olemaan kyselemättä. Silloin tällöin hän sai kuulla, että jokin taistelu oli peruttu, kun vastapuolen sotajohtajia oli löydetty kuolleena, mutta muuten Squallin toimet eivät koskettaneet Seiferin elämää lainkaan. Squall ei myöskään ollut kiinnostunut Seiferin tarinoista, joita muut suorastaan kerjäsivät kuulla.

”No tuota… Mahtaisiko sinua huvittaa kertoa minullekin, mitä on tapahtunut? Minä olen aika lailla pihalla kaikesta juuri nyt.”

Squallin tuijotus oli kylmempi kuin koskaan ennen. Oli vaikeaa uskoa, että tämä oli tosiaan se sama mies, joka oli joskus käpertynyt nukkumaan Seiferin kainaloon ja jakanut humalluttavia suudelmia keskellä yön pimeyttä. Sen tyylistä vastaanottoa Seifer oli odottanut nytkin ja pettymys tuntui liian karvaalta ja musertavalta.
Squall huokaisi ja istui etukumaraan tuolille, joka näytti pettävän hänen allaan hetkenä minä hyvänsä. Hänen kätensä eksyi otsalle ja sieltä paksujen hiusten sekaan. Oli helppoa nähdä, ettei kaikki ollut kunnossa, mutta Seifer tiesi myös, että pakotettu läheisyys saattoi olla ensimmäinen askel kuolemaan, kun kyseessä oli Squall Leonhart. Tuo mies kykenisi tappamaan ihmisen vaikka kahdella omenansiemenellä ja jos hän tosissaan tahtoi, siihen ei tarvittu edes käsiä. Seifer seisoi paikoillaan neuvottomana, kädet taskuissaan.

”Kyllä minä lähden, jos sinä tahdot”, Seifer sanoi matalalla äänellä, josta paistoi pettymys.

Squall päästi turhautuneen äännähdyksen ja noustessaan potkaisi tuolin huoneen nurkkaan. Puolimädät puunkappaleet hajosivat erikokoisiksi sytykkeiksi. ”Älä mene”, Squall sanoi tukahtuneesti ja jotenkin luovuttaneen oloisena. Se aiheutti silti pienen toivon tunteen Seiferissä. ”Sinä olet kuitenkin niin päissäsi, että yrittäisit ratsastaa linnaan väärin päin istuen.”

Seifer naurahti helpottuneena ja astui Squallin luo. Hän puristi tummahiuksisen miehen vasten rintaansa kaikella voimallaan ja painoi päänsä alemmaksi korvan juureen. ”Älä enää koskaan säikytä minua noin.”

Squall oli vaiti, eikä vastannut halaukseen. Hän seisoi paikoillaan kuin suolapatsas, mutta Seifer luotti siihen, että jos hän tekisi jotakin väärin, hän saisi tikarin kurkulleen sekunnin sadasosassa. Myös suudelma oli aluksi yksipuolinen ja jäykkä, kunnes Squallin tahdonvoima antoi tarpeeksi periksi.

”Sinä et voi jäädä,” Squall sanoi painaen heidän otsansa vastakkain. ”Ne tahtovat puhua sinulle heti aamusta, muutaman tunnin päästä.”

”Ei sitten tuhlata enempää aikaa”, Seifer mutisi vasten toisen huulia. Häntä ei kiinnostanut se, että Squall tiesi asioista enemmän kuin hän itse. Se ei ollut mitään uutta.

***

Kapea sänky päästi sarjan narahduksia, kun Seifer kääntyi kyljelleen ja kiersi kätensä Squallin ympärille. Auringon säteet suodattuivat harmaiden kankaiden läpi sisään ikkunasta ja ulkona kuului kärrynrattaiden kolinaa. Kaupunki oli jo herännyt ja ihmiset kiiruhtivat askareilleen.

”Minähän sanoin, ettet sinä voisi jäädä”, Squall mutisi unissaan ja painoi selkänsä kiinni Seiferin rintakehään. Seifer mutisi jotakin vastaukseksi ja yritti painaa silmiään enemmän kiinni. Jostakin ulkoa kuuluivat omenakauppiaan erikoistarjouksen huudot.

”Seifer.”

”Hrmh?” Seifer mutisi suu vasten Squallin hiuksia.

”Sinun pitää mennä. Ne odottavat sinua jo”, Squall sanoi kohottautuen ylös.

”Mistä sinä muka sen tiedät”, Seifer murahti tyytymättömänä ja kiskaisi Squallin takaisin viereensä. ”Kyllä ne pärjäävät.”

Squall iski itsensä irti ja nousi istumaan. ”Seifer.”

”Minulla on krapula! Sinä et voi pakottaa minua!” Seifer parahti ja veti tyynyn päänsä päälle. Kuului vaimea teräksen kalahdus ja jokin viileä kutitti Seiferin kaulaa. ”No hyvä on, muotoilen sanani uudestaan. Sinä voit toki pakottaa minut, mutta minä en silti millään tahtoisi vielä mennä.” Seifer kohottautui ylös varovasti ja piti tarkasti silmällä miekan terää, jonka Squall oli asettanut hänen kurkulleen. ”Et sinä silpoisi minua hengiltä.”

”Ehkä en hengiltä”, Squall sanoi tasaisen viileällä äänellään. ”Tahdotko nähdä kuinka paljon ihmistä voi silpoa, ennen kuin hän kuolee?” Oli olemassa hetkiä, jolloin Squallista ei osannut sanoa, pilailiko se vai oliko se kuolettavan tosissaan. ”Ala painua nyt jo, ennen kuin myöhästyt.”

”Minä tulen takaisin”, Seifer sanoi varoittavasti. Hän nousi ylös keräämään vaatteitaan.

”Tule vain, mutta minä en ehkä ole paikalla.”

Seifer kääntyi katsomaan toista miestä ja siristi silmiään. ”Oletko saanut töitä?”

”Se ei kuulu sinulle”, Squall totesi ja heitti miekan huolettomasti puiselle sivupöydälle.

”Mene jo.”

Seifer sitoi asepukunsa vyötä ja käveli puiset portaat alas majatalon tallille. Tallipoika oli vaihtunut yön aikana ja Seifer käveli tämän ohitse huolehtimaan itse hevosensa lähtökuntoon. Hyperion oli yhtä pahansisuinen kuin aina. Se oli jyrsinyt ison kappaleen karsinan ovesta ja mulkoili Seiferiä, kuin moittiakseen siitä, että se oli jätetty niin huonolle kohtelulle, vaikka sekin oli kotiinpalaava sotilas. Seifer kannusti hevosen linnalle rivakkaa tahtia, hän oli nukkunut ihan liian pitkään. Päivä oli jo melkein puolessa ja linnan pihalla valmistauduttiin vartiovuoron vaihtoon.

”Valtiatar odottaa teitä, sir”, eräs kaartilainen huikkasi, kun Seifer ratsasti talleille. Hän jätti eläimen tallipojan huolehdittavaksi ja harppoi puolijuoksua sisään linnaan.

”Kapteeni kyseli teitä...”

”Tiedän”, Seifer ärähti kahdelle kaartilaiselle, jotka kävelivät kohti salia. Hän juoksi portaat ylös ja tervehti pikaisesti vartijoita valtaistuinsalin ovella. Ovet avautuivat ja Seifer astui saliin, joka oli tällä kertaa vaaleansininen ja kolkko. Valtaistuimen edessä seisoivat Dincht, Kinneas ja Päämaagi Rinoa Heartilly. Ultimecia näytti ärtyneeltä. Seifer lakosi polvelleen Heartillyn viereen ja laski katseensa maahan.

”Vihdoinkin”, Valtiattaren äänestä kuulsi kärsimättömyys.

”Olen äärettömän pahoillani, teidän Korkeutenne.”

”Ette olleet huoneessanne, kun lähetin hakemaan teitä”, Ultimecia painosti.

”Niin”, Seifer vastasi kurkku kuivana. Hän tiesi Valtiattaren kykenevän ottamaan asioista selvää, jos tahtoi. Seifer ei vain tahtonut kenenkään tietävän missä hän oli ollut.

”Palaamme asiaan myöhemmin. Nouse.”

Seifer nousi ja näki sivusilmällä Dinchtin luovan häneen kylmän katseen.

”Kuten osa teistä jo tietääkin, Balambissa on syntymässä juoni”, Ultimecia aloitti.
”Juoni, jonka päämääränä on täydellinen vallankaappaus.”

Seifer pysähtyi tuijottamaan Ultimeciaa. Mitä helvettiä? Vallankaappaus? Kuka muka olisi niin järjiltään?

”Näkijä Adel on ennustuksissaan nähnyt tulevia tapahtumia, enkä minä pidä siitä, mitä hän on nähnyt”, Ultimecia jatkoi entistä kireämpänä. ”On luultavaa, että kansalaisten keskuudessa toimii useampikin kansankiihottaja, enkä yllättyisi, vaikka niitä olisi linnan seinien sisäpuolellakin. Nämä kapinalliset on löydettävä ja tuhottava täydellisesti. Zell, kerroit, ettet ole havainnut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.”

”Niin, Valtiatar. Kaartilaiseni eivät ole kuulleet tai nähneet mitään. Olen ohjeistanut heitä ilmoittamaan pienimmätkin poikkeavuudet tai huhupuheet suoraan minulle, mutta toistaiseksi olemme olleet tuloksettomia.”

”Olen lähettänyt liikkeelle useitakin tahoja tiedusteluun liittyen. Irvine, tahdon, että sinä teet minulle kartoituksen kaikista niistä avainhenkilöistä, joiden puheilla täytyy käydä, Tahdon lausunnot myös kaikilta aseenmyyjiltä, sepiltä, kaikilta, jotka ovat millään tavalla tekemisissä taistelemisen kanssa. Saat Quistikselta kaiken tarvittavan tuen, mitä oikeudellisiin asioihin tulee.” Ultimecia käänsi päänsä Seiferiin. ”Olin ajatellut, että sinä toimisit heidän kanssaan kuulusteluissa, mutta en voi pyytää valtion päämiehiä odottamaan kolmatta tuntia, jotta sinä suvaitset saapua paikalle.”

”Minä...”

”Vaiti!” Ultimecia jyrähti. ”Irvine. Sinä ja Quistis hoidatte kuulustelut ja toimitatte niiden tulokset minulle. Zell, sinä vastaat tulevien tuomioiden täytäntöönpanosta ja annat täyden tukesi kaartilaistesi kanssa.” Zell ja Irvine kumarsivat. ”Voitte poistua.” Ovien kolahdettua kiinni, Ultimecia kääntyi Heartillya kohti. ”Minä tahdon, että sinä ohjeistat maageja kehittämään uusia loitsuja. Minua kiinnostavat erityisesti sellaiset loitsut, jotka helpottavat kuulusteluja, valehtelun estävät loitsut ja muut. Ilmoita minulle välittömästi uusista tuloksista.” Heartilly taivutti yläruumistaan kumarrukseen ja poistui myös käskyn saatuaan.

”Seifer.” Seinille tuetut soihdut vaihtoivat väriä ja ilma salissa tummeni siniseksi kuin myöhäisilta. Seifer odotti ja tuijotti Ultimeciaa valppaana, päässä jyskyttävästä krapulasta huolimatta. ”Sinä olit poissa.”

”Niin”, Seifer karautti kurkkuaan.

”Minä en saanut sinuun yhteyttä. Missä sinä olit?” Ultimecia kysyi uteliaana. Hänen äänensävynsä ei ollut enää kylmä, vaan viettelevän kujeileva.

”Kaupungilla.”

Ultimecian hennot kulmat kohosivat. ”Sinä välttelet vastaamasta minulle.”

”Minä...” Ennen kuin Seifer ehti lopettaa lausettaan, Ultimecia oli nostanut käsivartensa ja kutsuvan liikkeen myötä Seifer tunsi lennähtävänsä valtaistuimen eteen polvilleen. Ultimecia painoi kylmän kätensä Seiferin ohimolle ja taivutti päänsä hänen korvansa viereen. Tuntemattomat sanat kuiskivat Seiferin korvaan ja hän tunsi ajatuksissaan voimakkaan nykäisyn. Muistikuvat eilisillasta tulvivat Seiferin päähän ilman, että hän kykeni estämään niitä. Muistoja juhlista, majatalosta, Squallin tuimasta ilmeestä ja kaikista niistä tunteista, jotka hän oli kokenut Squallin sängyssä.

Ultimecia irrotti kätensä ja Seifer lennähti taaksepäin. ”Vai niin”, Ultimecia naurahti. ”Vai olit sinä hänen seurassaan. En tiennytkään, että olitte niin läheisiä.”

Seifer kompuroi jaloilleen. Päässä heitti entistä pahemmin ja huono vointi iski vatsalaukkuun kahta pahempana. Kaiken lisäksi Seiferin uskottavuus täydellisenä sotilaana oli juuri valunut likaojaan.

”Häpeätkö sinä itseäsi?” Ultimecian ääni oli huvittunut.

”En”, Seifer nieleksi ja yritti saada vatsansa kuriin.

”Miksi et sitten kertonut minulle?”

”En tahtonut, että...” Seifer nieli tyhjää voimakkaammin. ”En tahtonut antaa sellaista kuvaa, etten tahtoisi hoitaa työtäni parhaimmalla mahdollisella tavalla.” Mitä helvettiä hän oikein takelteli.

”Tahdotko sinä?”

”Tietenkin tahdon. Uskollisuuteni Teitä kohtaan ei ole horjunut milloinkaan”, Seifer vastasi hetkeäkään epäröimättä.

”Niin, tiedän sen”, Ultimecia huokaisi ja istuutui sirosti valtaistuimelleen. Soihdut syttyivät jälleen punaisina ja ilman täytti sama voimakas ja mausteinen tuoksu kuin edellisenä päivänä. ”Seifer, rakas soturini. Ne havittelevat minun päätäni.”

”Löydämme ja tuomitsemme syylliset, Valtiatar. Teillä ei ole mitään syytä huoleen.”
Ultimecia hymyili sydämellisesti. ”Seifer, oma Kenraalini ja uskottuni, minä tahdon tekoja, en sanoja.”

”Ja tulette myös saamaan niitä”, Seifer vakuutti.

”Mitä aiot tehdä asialle?”

”Mitä vain tahdotte.”

”Entäpä jos en määrää sinulle mitään tehtävää?”

”Toimin avustaen muita. Sotilaana oppimani strategiat toimivat hyödyksi muillekin.”

”Sinulla on mielessä jotakin, eikö olekin?” Ultimecia hykerteli.

”Voisitte ilmoittaa kansalaisille rahapalkkiosta, joka odottaa ilmiannosta. Olen käyttänyt taktiikkaa aiemmin hyödykseni hyvin tuloksin.”

”Ajatus on lempeä.”

”Lempeä on hyvä tapa aloittaa. Jos tuloksia ei tule, voidaan harkita kovempia keinoja.”

”Joita ovat?”

”Järjestelmälliset kuulustelut, näyttävät tuomiot, kaiken vastarinnan totaalinen murtaminen”, Seifer vastasi järkähtämättä.

”Kun on aika siirtyä kovempiin otteisiin, minä kutsun sinua, Seifer. Oletko valmis siihen?”

”Olen, Valtiatar.”

Ultimecia naurahti kolkosti. ”Ihmiset tulevat vihaamaan sinua. Ja tällä kertaa he ovat omia maanmiehiäsi.”

”En minä ole vailla heidän hyväksyntäänsä. Parempi vihata minua kuin Kapteeni Dinchtia, jonka on tarkoitus herättää luottamusta kansalaisissa vielä tämän jälkeenkin.”

”Ajattelet asioita kaukonäköisesti, Seifer. Pidän siitä”, Ultimecia jatkoi hymyilyään. ”Ja voit huokaista helpotuksesta. En suinkaan ole jättämässä sinua taustalle.”
Seiferin kulmat kohosivat.

”Koska en toistaiseksi tarvitse sinua ulkomailla, uskon tämän operaation johdon sinun käsiisi.”

Näin oli siis suunniteltu alusta lähtien. Seifer tunsi hienoista ylpeyttä itsestään.

”Muut tietävät sen jo, he ovat kaikki täysin käytettävissäsi.”

”Kiitän tästä, Valtiatar. Ongelmanne ovat käytännöllisesti katsottuna jo pois pyyhittyjä”, Seifer vakuutti.

”Muistutan kuitenkin, että pidän tietyt henkilöt aina lähellä, jos satun heitä tarvitsemaan. Toivon, ettet keksi heille mitään kovin aikaa vievää.”

”Teen parhaani”, Seifer sanoi kumartaen. Hän tiesi tasan tarkkaan ketä Valtiattaren sisäpiiriin kuului. Näkijä Adel oli Seiferille muutenkin täysin turha henkilö. Seifer ei ollut koskaan luottanut naisen epävarmoihin ja ympäripyöreisiin ennustuksiin. Ylipapitar Edea vastasi temppeleistä, eikä Seifer uskonut uskonnon liittyvän vallankaappusyritykseen mitenkään. Temppelit olivat varmasti uskollisimpia kaikista Ultimecialle. Viimeisinä sisäpiirin listalla olivat tietenkin Dincht ja Squall. Heille molemmille Seiferillä oli tehtävät tiedossa, mutta tuskin mitään sellaista, joka veisi heidän prioriteettinsa pois Ultimecian palvelemisesta.

”Tiedän sen”, Ultimecia naurahti. ”Voit nyt mennä. Saavu kertomaan edistyksesi, kun sellaista olet saanut aikaan.” Seifer kumarsi ja poistui.

***

Yhteen linnan saleista oli kokoontunut jokainen operaation merkkihenkilö. Paikalla oli Dinchtin ja Heartillyn lisäksi Fujin ja Rajin, Irvine Kinneas, Ylituomari Quistis Trepe sekä viestintäpäällikkö Selphie Tilmitt. He kaikki tuijottivat Seiferiä, kun hän astui saliin.

”Nyt sillä vasta kihosikin päähän”, Dincht totesi ristien käsivartensa. ”No, johtaja, miten ajattelit aloittaa?”

Seifer vilkaisi muita. Fujin ja Rajin näyttivät kärsimättömiltä, samoin Irvine. Trepen kanssa Seifer ei ollut ollut paljoakaan tekemisissä, koska naisen toimiin kuului valtion sisäiset kiistat, mutta tällä hetkellä Trepe näytti lopen kyllästyneeltä. Heartilly vilkuili Tilmittiä hermostuneen oloisena.

”Istutaan nyt ensimmäisenä kaikki alas ja kootaan kaikki nykyinen tieto yhteen”, Seifer totesi ja istuutui pöydän ääreen. Muut tekivät samoin, toiset aikaillen enemmän kuin toiset.

”Valtiatar oli lyhytsanainen, joten tahtoisin kuulla sanasta sanaan kaiken, jos se ei ole liikaa pyydetty.”

”Voin kai toimia jonkinlaisena puheenjohtajana tässä, koska uskon tietäväni asiasta eniten”, Dincht huokaisi ja nojasi pöytään. Seifer nyökkäsi. ”Näkijä Adel siis näki unensa noin viikko sitten. Kukaan ei tiedä tarkkoja yksityiskohtia Valtiatarta ja Näkijää lukuunottamatta, mutta ilmeisesti kyseessä on koko valtajärjestelmän murentaminen ja luultavammin Valtiattaren suunniteltu murha.”

”Mielipuolista!” Rajin huudahti. ”Sotilaiden ja kaartilaisten kukistamiseen tarvitaan valtava armeija!”

Dincht vilkaisi Rajinia vakava ilme kasvoillaan ja jatkoi. ”Niin. Henkilökohtaisesti minä olen sitä mieltä, ettei meidän tule ottaa tätä tehtävää liian vakavasti. En usko, että—”

”Anteeksi?” Seifer keskeytti. ”Liian vakavasti?” hän toisti pilkaten. ”Kansakuntaamme ja hyvinvointiamme on uhkaamassa vuosisadan vallankumous ja sinusta sitä ei tule ottaa liian vakavasti?”

Dinchtin ilme muuttui melkein etovaksi, kun hän tuijotti Seiferiä. ”Ajattele asiaa järjellä, Almasy. Kumotakseen kaartilaisten ja sotilaiden voiman, tarvittaisiin vallankumoukseen enemmän ihmisiä, kuin tässä kaupungissa on.”

”Enemmän siviilejä”, Seifer korjasi terävästi.

”Niin.” Dincht ei näyttänyt vielä ymmärtävän, mitä Seifer sanoillaan tarkoitti.

”Siviileistä ei meille ole uhkaa. Minä olen enemmän huolissani niistä kaartilaisista, jotka on ostettu väärälle puolelle”, Seifer tokaisi.

”Kehottaisin sinua jättämään nuo olettamukset aika helvetin nopeasti”, Dincht sanoi varoittavalla äänellä. ”Itse olet ollut poissa puoli vuotta. Kukapa tietää, ehkä te ette olleet edes missään sotimassa vaan juonimassa kruunua itsellenne.”

”ANTEEKSI?” Fujinin jääkylmä ääni leikkasi huonetta ja Dincht näytti hypähtävän hieman.

”Zell”, Trepe puhkesi puhumaan sovittelevalla äänellä. ”Tähän ei ole tarvetta ryhtyä.”
Dincht vilkaisi naista ja vaikeni hampaita yhteen purren. Seifer vilkuili heitä ja mietti, milloin he olivat alkaneet puhutella toisiaan etunimin ja milloin Dincht oli muka oppinut kuuntelemaan muita.

”Tiedämmekö me yhtään mitään muuta?” Irvine kysyi kärsimättömänä.

Katseet tuntuivat viistävän seiniä ja lattioita, samalla kun he seisoivat hiljaa paikoillaan. ”Mitään?” Seifer tivasi.

”Missään ei näy erikoisempaa järjestäytymistä”, Dincht huokaisi. ”Kukaan ei varastoi aseita, kukaan ei ole kuullut juoruja, eivätkä tiedustelijat ole nähneet ketään ulkopuolista lähelläkään kaupunkia.”

”Meillä on partioita, tähystäjiä ja viestimiehiä liikkeellä koko ajan”, Tilmitt vahvisti. ”Kukaan ylimääräinen ei lähesty valtakunnan rajoja ilman, että me saamme siitä tiedon.”

”Te siis uskotte, että Näkijän uni on perätön?” Seifer kysyi silmiään siristäen.

”Ei se olisi ensimmäinen kerta”, Dincht sanoi käsiään levitellen. ”Hän tuntuu näkevän tuhoa ja kuolemaa kaikkialla. Muutama kuukausi sitten hän ennusti tulvan pyyhkäisevän koko kaupungin matalaksi, eikä täällä ole muuta vettä kuin Raine-joki, jossa hädin tuskin pystyy uimaan.”

Seifer vaikeni. Ilmeisesti hänen mahdollisuutensa loistaa Valtiattaren edessä kaatuisi tähän. Kuinka harmillista. ”Pidämme kuitenkin silmämme auki. Tahdon kaduille lisää tiedustelijoita, sellaisia, jotka saavat aikaan tulosta, palkatkaa ne vaikka siviileistä, jos tarvetta on. Tahdon myös, ettei Kaartia tai omia joukkojani jätetä tarkastuksen ulkopuolelle. Ilmoitatte minulle kaikesta epäilyttävästä.”

Dincht mulkaisi Trepea ja pyöräytti silmiään.

”Lisäksi tulemme levittämään kaduille tiedotteita, joissa kerrotaan 30 kultarahan palkkiosta, joka odottaa kaikkia niitä, jotka tahtovat kertoa varman vihjeen kapinasta.”

Dinchtin pää kääntyi käärmemäisellä nopeudella Seiferiä kohti, Trepen kulmat kohosivat yllättyneenä. Tilmitt ja Heartilly seisoivat paikoillaan enemmän tai vähemmän suu auki. ”Mitä?” Dincht ulvaisi. ”Oletko sinä tosissasi?!”

”Kyllä, Valtiatar on jo myöntynyt”, Seifer totesi. Hän ei ymmärtänyt miksi Dincht olisi ajatusta vastaan.

”Tajuatko sinä lainkaan kuinka paljon vaivaa siitä koituu? Tuhannet ihmiset tulevat valehtelemaan meille kerta toisensa jälkeen ja kynivät rahaa perättömillä vihjeillään, joiden tarkastamiseen meiltä kuluu kaiket päivät ja yöt!”

”Siksi meidän tuleekin varmistua vihjeistä, ennen kuin maksamme”, Seifer selosti kireästi. ”Uskon että meillä on kaartilaisia ja sotilaita ihan tarpeeksi tehtävään.”

”Tämä ei voi olla totta”, Dincht mutisi happamasti.

***

Fujin ja Rajin tiedottivat tilanteesta sotilaille. He kertoivat tulevista tarkastuksista ja kuulusteluista ja vallankumouksen mahdollisuudesta. Sitä sotilaille ei kerrottu, että peruste koko toiminnalle oli Näkijä Adelin uni. Olisi ollut liian vaikeaa selittää uskottavasti tavalliselle rivisotilaalle, että tämän työ ja ehkä jopa henki oli asetettu vaakalaudalle yhden naisen unen vuoksi.

Kaduilla näkyi enemmän sotilaita kuin koskaan aiemmin ja lähestulkoon jokaiselta kansalaiselta kyseltiin tietoja. Katukuvaan ilmestyneet julisteet puhuivat ainoastaan epäisänmaallisesta toiminnasta, mutta muutamaa täysin läpinäkyvää ja perätöntä huijausyritystä lukuunottamatta edes rahapalkkion lupaaminen ei tuottanut tulosta.

Seifer istui salissa ja pyöritteli tikaria kädessään. Terävä kärki oli kuluttanut pöytään jo kolon, josta irtosi pieniä puunkappaleita. Ultimecia vaati todisteita asioista, jotka eivät vaikuttaneet olevan olemassa. Valtiatar oli jopa niin raivoissaan, että Seifer tiesi luvan järeämpiin keinoihin tulevan milloin tahansa.

Ovi avautui ja Seifer käänsi katseensa häiritsijään. Fujin ja Rajin kävelivät sisään vakavailmeisinä ja nyökkäsivät vastaukseksi Seiferin tervehdykselle.

”Mitään uutta?” Seifer kysyi, vaikka tiesikin jo vastauksen. Koko tehtävä oli tuomittu epäonnistumaan.

”Kukaan ei tunnu tietävän mitään”, Rajin sanoi valtavia käsiään levitellen.

”VALEHTELEVAT”, Fujin puuskahti.

”Luuletko?” Seifer kysyi silmiään siristäen. Hän itse oli jo kääntymässä samaan tulokseen kuin Dincht, ettei mitään kerrottavaa edes ollut. Ilman ulkopuolista apua vallankumous olisi vaatinut lähes jokaisen kaupunkilaisen ja sellaista olisi ollut mahdotonta peittää.

”Minustakin tuntuu, etteivät he kerro sotilaille mitään. Tarvittaisiin parempia vakoojia. Huomaamattomampia”, Rajin totesi.

Seifer käänsi katseensa takaisin pöytään ja tikariin. Ulkopuolisen olisi varmasti helpompi saada asioita tietoonsa. Jos vallankumousta kaavailtiin, tekijät tahtoisivat kaikki mahdolliset apuun ja silloin sopivan uteliaalta vaikuttava ulkopuolinen taistelija saisi tietää varmasti enemmän kuin Valtiatarta palveleva sotilas.

Ylpeys kuitenkin näytteli suurta osaa Seiferin suunnitelmissa, eikä avun pyytäminen naapurivaltioilta tuntunut luontevalta teolta, varsinkaan edellisen sodan aiheuttamien tyytymättömyyksien jälkeen. Balamb oli käytännöllisesti katsottuna katkaissut kaiken kaupankäynnin muiden valtioiden kanssa, eikä muunkaan diplomatian ylläpitäminen tuntunut silloin luontevalta. Balambista täytyi löytyä joku tehtävään sopiva. Joku, joka ei ollut tunnetusti Valtiattaren palvelija. Joku, johon voisi luottaa täydellisesti ja joka osaisi hoitaa tehtävän moitteettomasti. Tikarin terä pysähtyi ja hetkeä myöhemmin Seifer harppoi ulos salista.

***

Kesti myöhään yöhön, ennen kuin Squall palasi asunnolleen. Seifer oli istunut pitkään majatalossa, ikkunan vieressä ja tuijottanut portaita herkeämättä. Portaita pitkin ei ollut mennyt edes rottaa koko illan aikana ja silti Squallin asunnossa syttyi heikko öljylampun valo hieman keskiyön jälkeen. Seifer olisi voinut vaikka vannoa, että tuo mies osasi halutessaan muuttua näkymättömäksi. Hän nousi ylös ja kiipesi Squallin ovelle, joka oli jo jätetty auki häntä varten, vaikka Seifer ei ollut antanut mielestään mitään merkkejä läsnäolostaan.

”Mistä moinen kärsivällisyys?” Squall kysyi ja otti pöydältä kankaanpalan, jolla alkoi puhdistaa pistomiekkansa terää. Kangas värjäytyi nopeasti punaiseksi.

”Asia on tärkeä”, Seifer tokaisi ja painoi oven kiinni perässään.

”Vai niin. Liittyy ilmeisesti siihen vallankumousjuttuun, jonka ympärillä te olette pyörineet viime viikkoina.”

Squall ilmeisesti tiesi jälleen kaikesta raivostuttavan paljon.

”Siihen juuri.”

”Ette ole saaneet selville mitään ja sinä nielit ylpeytesi ja tulit kysymään, josko minä tietäisin mitään, mistä voisit viedä kunnian kun seuraavan kerran näet Valtiattaren”, Squall luetteli tylsistyneenä.

”Jotakuinkin niin”, Seifer virnisti. ”Miten on?”

Squall oli vaiti ja nosti siniharmaat silmänsä Seiferiin. Tummat hiukset lepäsivät verhona silmillä, joita olisi ollut mahdotonta lukea ilman näköesteitäkään. ”Niin mittavaa hyökkäystä olisi mahdotonta pitää piilossa”, Squall totesi.

Seifer päästi huokauksen. Hänen pitäisi siis mennä Valtiattaren eteen ja todeta, että Näkijä oli ollut väärässä ja koko kuulusteluihin käytetty aika oli ollut hukkaan heitettyä. Squall Leonhart oli kuin kaupungin varjo ja sielu, hän oli varmasti tehnyt omat tiedustelunsa jo aikoja sitte ja jos hän ei ollut kuullut mitään, oli turhaa enää jatkaa. ”Se siitä sitten.”

Squallin tuijotus pysyi yhtä järkähtämättömänä, mutta sormet naputtelivat mietteliäin otteen miekkaa. ”Mitä mieltä sinä itse olet? Jos unohdetaan Valtiatar ja hänen käskynsä ja olettamuksensa. Onko vallankumoukselle sinusta aihetta?”

Seifer kurtisti kulmiaan kysymykselle. ”Ei tietenkään ole.” Hetken Seifer oli vaiti ja koetti miettiä kysymyksen syytä. ”Epäiletkö sinä minua?”

Pieni hymynkare nousi Squallin suupieleen ja hän astui lähemmäksi Seiferiä. ”En tietenkään. Sinä olet liian uskollinen ja kovapäinen oppimaan mitään muuta kuin tutut rutiinit.” Squall painoi kätensä Seiferin niskaan ja suuteli miestä kevyesti. ”Mutta nyt sinun täytyy varmasti mennä kertomaan uutiset Valtiattarelle. Minulla on vielä tekemistä.” Squall kääntyi ja ryhtyi huoltamaan mukanaan olleita aseita. Kevyt kosketus kutitti edelleen muistona Seiferin huulia.
« Viimeksi muokattu: 01.06.2015 15:14:48 kirjoittanut Beyond »
"Vinin elämänfilosofian mukaan jos tippui hevosen selästä, hevonen ammuttiin ja ripustettiin roikkumaan seuraavan hevosen nähtäväksi." -St. Antonius

Wulf

  • ***
  • Viestejä: 12
(Ei otsikkoa)
« Vastaus #1 : 06.07.2007 11:26:10 »
Osa 2/3[/u]

Liekit Ultimecian salissa leimahtivat mustiksi ja täydellinen pimeys tuntui nielaisevan koko huoneen.

”Se ei ole mahdollista!” Ultimecia kirkui ja Seifer irvisti korvissa tuntuvan kivun kynsissä.

”Etsinnät ovat osoittautuneet tuloksettomiksi”, Seifer yritti jatkaa.

”Ette etsi tarpeeksi!” Ultimecia huusi ja jokin viisti Seiferin korvia, särkyen sen jälkeen takana sijaitsevaan seinään. ”Hyödyttömät! Tarpeettomat! Saamattomat!” Loitsu iski Seiferiä yläruumiiseen ja lennätti hänet monen metrin päähän lattialle. Ultimecia oli välittömästi hänen vieressään ja nosti Seiferin kasvot itseensä. ”Etsi ne koirat minulle, Seifer.”

”Valtiatar, emme ole löytäneet mitään viittauksia...”

”VAITI!”

Seifer iskeytyi selkä edellä vasten salin takaseinää. Keuhkot iskusta lamaantuneina Seifer vajosi seinän viereen lattialle henkeään haukkoen. Hetken aikaa oli kammottavan hiljaista. Ultimecia nykäisi hänet lattialta kevyesti kuin kuivuneen puunlehden. Seifer tunsi jälleen kevyen läsnäolon mielessään, kun Ultimecia otti selvää Seiferin ajatuksista. ”Turvaudut poikaparkaan tietojen tarpeessa. Säälittävää. Missä on kovemmat keinosi, kun niitä tarvitaan?” Ultimecia sihahti. ”Oletko sinä lupaillut minulle tyhjiä, Seifer? Missä on minun vertapelkäämätön kenraalini, kun sellaista tarvin?”

Seifer tunsi lämpimän veren virtaavan takaraivostaan niskaan. ”Tässä olen, Valtiattareni.”

”Ja sinä löydät ne petturit minulle, eikö niin?” Ultimecia kysyi vinosti hymyillen. ”Sinä tuot eteeni kaikki, jotka tahtovat pahaa minulle?”

”Tietenkin”, Seifer vastasi voipuneesti.

”Hyvä. Sinulla on suostumukseni käyttää mitä tahansa hyödylliseksi katsomiasi keinoja.”

***

Seiferin sanat saivat muut kokouksen jäsenet hiljaisiksi. Päätös ryhtyä kuulustelemaan kansalaisia väkivallan avulla ei ollut helppo.

”Siitä tulee olemaan enemmän haittaa kuin hyötyä”, Dincht totesi synkästi.

”Se on käsky ja sitä noudatetaan”, Seifer totesi ja heitti pöydälle muutaman pergamentin. ”Nämä henkilöt ovat aiemmin olleet mukana yrityksissä aiheuttaa hankaluuksia Valtiattarelle. He ovat ensimmäisenä listalla. Tahdon olla mukana jokaisessa kuulustelussa.”

”Tämä vie ikuisuuden”, Trepe tuhahti myrkyllisesti. ”Pelkästään poikkeustilalain laatiminen...”

”Tämä hoidetaan lyhyen kaavan kautta”, Seifer ilmoitti ja Trepen katse kylmeni.

”Kuulustelut tulevat olemaan epävirallisia, eikä niistä tule jäämään minkäänlaista merkintää mihinkään. Me haemme tietoja ja syyllisiä ja minä tahdon löytää niitä aika helvetin äkkiä.”

”Minä en aio sallia minkäänmuotoista laitonta uhkailua tai kidutusta omassa oikeussalissani!” Trepe julisti ja nousi tuolistaan, iskien kätensä pöytään.

”Ajattelin kylläkin käyttää siihen linnan kellareita”, Seifer tokaisi hampaat yhdessä. ”Sinä voit minun puolestani jättää eroanomuksen Valtiattarelle heti kun tahdot.”

***

Majatalon pitäjä Alexander Biggs oli tunnettu suurista puheistaan siitä, kuinka Valtiatar tekisi hyvää maalleen ainoastaan kuolleena. Useammin kuin kerran Dincht ja Kaarti olivat olleet taltuttamassa Biggsin nostattamia väkivaltaisia mellakoita. Nyt Biggs istui paikoillaan, murhanhimoinen ilme kasvoillaan.

Seifer istui tulisijan vieressä ja nojasi kallistamallaan tuolilla seinään. Biggs ei ollut puhunut mitään, lukuunottamatta tuhansia kirouksia, joita hän oli Seiferin niskaan syytänyt. Tulisijassa rasahti kuiva puu ja Seifer vilkaisi taas hehkuvan punaista metallia. Hän oli jo painanut merkkinsä mieheen useaan kertaan, mutta itsepintaisesti Biggs väitti, ettei tiennyt mitään. Miehen selkä oli pahoin palanut ja tuskan hiki virtasi pitkin vihan tuomia uovia.

”Yksikin nimi riittää”, Seifer totesi rauhallisesti ja käänsi hehkuvaa metallia tulisijassa.

”Haista paska”, Biggs murahti. ”Ja haistakoon se raatoihin pukeutuva vainoharhainen narttu myös.”

Seifer potkaisi itsensä ylös tuolista ja käveli miehen luo. Hän asetti saappaansa Biggsin olkapäälle ja potkaisi kahlitun miehen nurin tuoleineen päivineen. ”Älä pakota minua hakemaan vaimoasi ja lapsiasi tänne ja toistamaan tätä samaa heille”, Seifer murisi.

Biggsin silmissä välähti kauhu, ennen kuin viha palasi niihin polttavampana kuin koskaan. Yhteenpurtujen ja koloisten hampaiden välistä ei kuitenkaan tullut yhtäkään nimeä.

”Sinä et usko, että minä pystyisin siihen?” Seifer naurahti kolkosti.

”Uskon minä”, Biggs murahti matalasti. ”Uskon hyvinkin, että sinä olet juuri sellaista aivopestyä saastaa, jolta sellaista saattaa odottaa.”

”Hyvä on”, Seifer otti jalkansa pois miehen olalta ja käänsi katseensa oveen. ”RAJIN!”

Ovi avautui ja toisella puolella odottanut tumma mies astui sisään. Hän vilkaisi kerran Biggsiä ja käänsi hieman pahoinvoivan katseensa Seiferiin. ”Sir?”

”Tahtoisin tavata seuraavaksi Rouva Biggsin, sekä pikku-Martinin ja Shannonin”, Seifer totesi ja istui takaseinän luona sijaitsevan pöydän taakse iskien saappaansa pöydällä sijaitsevien pergamenttien päälle.

Rajin oli hetken hiljaa. ”Täälläkö?”

”Täällä tietenkin!” Seifer karjaisi. ”Hae heidät!” Rajin katosi ovesta ja oven takana kuului Fujinin luja ääni, joka tivasi mistä oli kyse. Askeleet katosivat kivisiin portaisiin. Seifer vilkaisi maassa makaavaa ja raskaasti hengittävää Biggsiä. ”Älä ole typerä. Puhu minulle nyt ja säästä lapsesi.”

”Minulla ei ole sinulle mitään kerrottavaa”, Biggs sanoi pieni hymy suupielessään. ”Te olette typeryksiä vailla vertaa, jos kuvittelette kenenkään nousevat sellaista mielipuolista hullua vastaan.”

Seifer risti käsivartensa ja yritti estää epäröintiä pääsemästä mieleensä. Mies voisi ihan hyvin puhua totta. Mitään vallankumousta ei välttämättä olisi eikä tulisi. Ja jos tulisikin, mitään varmuutta ei ollut, että Biggs olisi siinä mukana. Hänet voitaisiin ihan hyvin laskea liian riskialttiiksi ja jättää ulkopuolelle. Seifer päästi hiljaisen kirouksen ja ryhtyi selaamaan pergamentteja päättääkseen seuraavan kuulusteltavan.

Juoksuaskeleet vavahduttivat Seiferin ajatuksistaan. Tyrmän ovi revittiin auki ja Rajin nojasi hengästyneenä ovenpieleen. ”He ovat kadonneet.”

”Ketkä?” Seifer kysyi nopeasti ja nosti jalkansa alas pöydältä.

”Biggsin perhe.”

Seifer käänsi katseensa lattialla yhä makaavaan mieheen, jonka kasvoille oli ilmestynyt lämmin hymy. Seifer loikkasi ylös tuolista, harppoi Biggsin luo ja iski saappaan kantansa miehen kurkulle. ”Missä he ovat?!”

”Tarpeeksi kaukana”, Biggs vastasi hymyillen. ”Voit nyt tappaa minut.”

Seifer puri hampaitaan yhteen. ”Sinä siis tiedät jotakin, muuten et olisi lähettänyt heitä pois.”

Biggs käänsi sumuiset silmänsä Seiferiin. ”Tai sitten minä tiesin, että sinä hullu yrittäisit päästä käsiksi heihin joka tapauksessa.”

Vaikka Seiferin teki mieli murskata jalkansa alla oleva henkitorvi, hän nosti jalkansa ja käveli tyrmän portaisiin. ”Heittäkää hänet tyrmään ja pitäkää siellä! Ja hakekaa minulle Ronald Wedge perheineen!”

***

Kuulustelut seurasivat toisiaan toistaen Biggsin osoittamaa kaavaa. Perheettömiä miehiä, joilla ei tuntunut olevan mitään menetettävää. Ne, jotka Seifer ennusti murtuvan käsittelyssä, olivat kadonneet. Muutama löydettiin kodistaan omaan miekkaansa kuolleina.

”Tämä on järjetöntä!” Dincht parahti. Hän oli Seiferin lisäksi ainoa, joka enää puhui mitään kokouksissa. Trepeä ei ollut näkynyt viikkoon. ”Me käännytämme kansan itse kapinaan, eikä mitään tuloksia ole saavutettu!”

”Nämä tapaukset osoittavat, että jotakin peiteltävää on”, Seifer mutisi ja silmäili listaa nimistä, jotka olisivat seuraavana vuorossa.

”Ihmiset pelkäävät! He pelkäävät kuollakseen!” Dincht huusi ja repi listan Seiferin käsistä itselleen. ”Lopeta tämä hulluus ennen kuin koko kaupunki on kuollut!”

”Minä johdan tätä operaatiota edelleen!” Seifer karjaisi ja nousi ylös. Dinchtin ilme kiristyi entisestään, kun hän joutui katsomaan Seiferiä yläviistoon. ”Minä teen päätökset ja kannan vastuun Valtiattarelle sillä aikaa kun te haistatatte kaikelle paskat! Etsinnät jatkuvat!”

Seiferin jäädessä yksin saliin, hän hautasi päänsä käsiinsä. Koko operaatio oli levinnyt käsiin. Oli tuotettu enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta keskeyttäminen ei käynyt päinsä. Valtiattaren sanaa ei vastustettu.

Vielä ajatuksiinsa uppoutuneena Seifer ei edes huomannut nousseensa ja lähtevänsä ulos kokoustiloista kohti valtaistuinsalia. Ovella seisovat kaartilaiset avasivat raskaat puuovet ja Seifer astui sisään. Pistävä haju säpsäytti Seiferin ajatuksistaan ja hän tuijotti hetken seisomaan noussutta naista valtaistuimen edessä.

”Seifer, näytä minulle kuulusteltavana oleva henkilö”, nainen sanoi määrätietoisesti ja piteli norjaa kättään edessään, kuin olisi ollut astumassa alas hevosvaunuista.
Seifer käveli nopeasti naisen luo ja otti vastaan hänen kätensä samalla, kun Valtiatar astui alas valtaistuinkorokkeelta. Yhdessä he lähtivät ulos salista, josta Seifer oli nähnyt naisen poistuvan erittäin harvoin. Kaartilaisten ja sotilaiden katseet pysähtyivät heihin melko pitkäksikin aikaa, kun Seifer talutti Valtiatarta käsipuolessaan kohti kellareita ja tyrmiä.

”Ilma ja kosteus eivät ole täällä hyväksi teidän terveydellenne”, Seifer varoitti taluttaessaan naista alas kivisiä kierreportaita.

”Ei sen väliä, Seifer”, Valtiatar tokaisi kylmähkösti.

Tyrmien perältä kaikui tuskanhuutoja, niin naisten kuin miestenkin. Hetken ajan Seifer tunsi olonsa hirviöksi, mutta heti sen jälkeen tuntui kuin näkymätön käsi olisi pyyhkinyt kaikki epäilykset hänen mielestään.

He astuivat erään sellin eteen ja Seifer vilkaisi sisään. Kivisellä lattialla istui melko vähän ruhjottu nuori nainen, joka kohotti tulisen katseensa Seiferiin.

”Tämä käy”, Valtiatar totesi ja tyrmän ovi lennähti auki. Sisällä istuneen naisen kasvot jähmettyivät kauhusta, hänen nähdessään edessään seisovan henkilön. Ultimecia kohotti kätensä ja nainen iskeytyi vasten kivistä seinää, kurkkuaan pidellen. Nainen pysyi vasten seinää näkymättömän voiman kourissa, vaikka hänen jalkansa tuskin koskettivat lattiaa. Seifer seurasi, kuinka Ultimecia kallisteli päätään ja samassa tahdissa seinällä roikkuva nainen riuhtoi omaa päätään. Päästettyään vielä yhden vertahyytävän kirkaisun, nainen putosi lattialle ja Ultimecia kohotti ylpeän katseensa.

”Hänen koko tuttavapiirinsä on mukana, he opettelevat miekkailemaan ahtaissa tiloissa ja vannovat ennemmin kuolevansa kuin paljastavansa tietojaan”, Valtiatar lausui tuijottaen naista halveksien.

”Entä heidän johtajansa?” Seifer kiirehti.

”Hän ei ole koskaan paljastanut itseään, mutta hän herättää suurta luottamusta ja kunnioitusta.” Ultimecia kääntyi ja tyrmän ovi jysähti kiinni. ”Teloita tuo narttu ja koko hänen perheensä. Teloita nämä kaikki, Seifer.”

Seiferin pää taipui kumarrukseen automaattisesti ja hänen nostaessaan katseensa, Valtiatar oli jo kadonnut.

***

Huoneen nurkassa narahti ja Seiferin käsi oli automaattisesti tarttunut miekkansa kahvaan. Nurkka oli jätetty tarkoituksellisesti hämäräksi, koska siellä sijaitsi yksi Seiferin tilojen salaovista. Hän käytti kyseistä reittiä itse harvoin, sillä käytävä oli huonokuntoinen ja jopa hengenvaarallinen. Se oli olemassa ainoastaan hätätapauksia varten. Käytävän murtuneet kiviportaat viettivät jyrkästi alas, linnan taakse, jossa avautui ovi ulos, tiheiden piikkipensaiden keskelle. Seifer oli testannut reittiä pari kertaa ja tullut siihen tulokseen, ettei käyttäisi sitä ennen kuin olisi jo valmistautunut kuolemaan.

Ovi nurkassa pysyi kiinni ja Seifer nousi äänettömästi miekkansa kanssa. Jos joku aikoi yllättää hänet, se ei tulisi onnistumaan. Parilla askeleella Seifer oli ovella ja potkaisi sen auki. Myötäpäivään laskeutuvat kierreportaat olivat tyhjät. Seifer siristi silmiään. Ei voinut olla, hän oli varma, että oli kuullut jonkun liikkuvan.

“Joko sinä laskit miekkasi?” tuttu ääni kysyi käytävästä.

Seifer päästi huokauksen ja antoi miekkansa kärjen koskettaa lattiaa. “Älä helvetti hiippaile noin, Leonhart, tai katkaisen joku päivä vahingossa kaulasi.”

Squall tuli esiin portaista ja käveli Seiferin ohitse sisälle huoneeseen. “Täysin mahdotonta. Sinä pidät enemmän ääntä kuin vauhkoontunut hevoslauma. Et pystyisi yllättämään edes kuuroa vuohta noissa kengissä.”

Seifer vilkaisi kenkiään harmistuneena ja olisi voinut vaikka vannoa, etteivät ne olleet päästäneet ääntäkään. “Oliko tällä käynnillä jokin muukin syy, kuin minun solvaamiseni?” Seifer kysyi ja laski miekkansa eräälle pöytätasolle.

“Sosiaalisuus?” Squall ehdotti ja otti lasisesta maljasta itselleen omenan. Seifer tyrskähti huvittuneena selityksen ontumiselle. Squall istuutui purppuranpunaiselle divaanille ja nosti jalkansa edessään olevalle pöydälle. “Sinä olet ollut yllättävän kiireinen viime aikoina”, hän ilmoitti ja väläytti kädessään pientä tikaria, jolla hän alkoi pilkkoa omenaansa. Seifer oli tuijottanut häntä koko ajan, eikä siltikään osannut sanoa, missä vaiheessa mies oli ottanut tikarin käteensä.

“Niin. Sellaista sattuu, kun valtakunta on sortumassa”, Seifer lausui vaisusti ja istui alas muhkeasti pehmustettuun tuoliin, vastapäätä Squallia.

“Ei kai nyt sentään sortumassa?” Squall hymähti. “Kun sinä niin urheasti pidät köyhien ja heikkojen puolta.”

Seifer puri hammasta. Kaikkein viimeiseksi hän tahtoi alkaa riitelemään Squallin kanssa. Ensimmäinen syy siihen oli se, ettei Seifer tahtonut kuunnella Squallin arvostelevan hänen toimintatapojaan. Tärkein syy oli se, ettei hän tahtonut joutua Leonhartin huonolle puolelle. “Jos sinä tulit tänne vain arvostelemaan minun—“

“En minä siksi tullut”, Squall keskeytti ja iski tikarillaan omenanpalan suuhunsa. “Minä tulin kertomaan sinulle uutisia.”

“Niinkö?” Seifer kohotti kulmiaan. Squall harvemmin puhui hänelle työasioista. Yleensä kaikki tieto meni suoraan Valtiattarelle. “Mitä?”

“Sinä olet hoitanut tehtäväsi erinomaisesti”, Squall totesi tasaisesti.

Seifer tuijotti miestä suu hieman auki. “Niin?”

“Kaupunkilaiset ovat kuulleet tulevista teloituksista.”

Seiferin silmät kaventuivat. Sen kokoisia salaisuuksia oli vaikea säilyttää, mutta niiden paljastuminen toi mukanaan aina laajamittaisia ongelmia, mielenosoituksia ja väkivaltaisuuksia. “Aikovatko ne kokoontua?”

“Eivät lainkaan. Kukaan ei ole sanonut asiasta mitään poikkipuolista. Ilmeisesti kaikki ovat hyvin tyytyväisiä tekemiisi ratkaisuihin”, Squall puheli omenaansa syöden, kuin olisi miettinyt seuraavan viikon säätä.

“Anteeksi mitä?” Seifer kysyi ällistyneenä. Hän oli odottanut vähintäänkin viittätoista eri murhasuunnitelmaa hänen varalleen, teloitusten estämistä, ihmisten kapinointia, massiivisia mielenosoituksia ja vastatoimia.

“Kaikki pitävät sinusta todella paljon.” Squallin koko olemus huokui rauhallisuutta ja kärsivällisyyttä, mutta hänen hiljainen tuijotuksensa kertoi, että asiassa oli vielä jotakin muutakin.

“Kakista ulos vain”, Seifer käski ja risti käsivartensa. “Mikä tässä on haudattuna?”

“Kerro sinä minulle”, Squall sanoi äänensävyllä, joka toi Seiferin mieleen karkean nuotiosavun. “Ne, joita minä ensimmäisinä epäilisin syyllisiksi, tuntuvat olevan sinun parhaita ystäviäsi.”

Täysi hiljaisuus.

“Minulla ei ole asian kanssa mitään tekemistä”, Seifer sanoi kylmästi. Hän ei voinut uskoa, että puolusteli itseään Squallille. Jos hänen pitäisi sanoa kaupungista joku ihminen, joka todella tunsi hänet, Seifer olisi maininnut Squallin ensimmäisenä. Olisi ainakin ennen, nyt hän ei ollut enää niin varma.

Squall totesi ja käänsi katseensa omenaan. ”Sinun on täytynyt ajatella asioita paljon kapinallisten kannalta, jotta tietäisit mitä he aikovat.”

“Niin. Se on osa strategista suunnittelua”, Seifer totesi ja vilkuili Squallia edelleen hieman hermostuneena. Miehen kasvot tai ääni ei paljastanut mitään.

“No? Kai sinulla on jokin mielipide heistä?” Squall vilkaisi Seiferiä uteliaana.

“Idiootteja”, Seifer tuhahti. “Heillä ei ole ammattisotilaita, eikä kokemusta. Ilman ulkopuolista apua koko yritys on tuhoontuomittu ja jos he yrittävät, he tuhoavat oman kaupunkinsa. En ymmärrä mikä heidät on edes ajanut tällaiseen.”

“Kuulostaa idiooteilta”, Squall lausahti ja asetti omenankaran pöydän reunalle, josta palvelusväki voisi sen korjata. “Onko sinulla täällä mitään juotavaa?”

Seifer nyökkäsi hiljaa kohti sivupöytää, jolla oli aina hedelmiä ja muutama pullo viiniä. Squall kuulosti avaavan pullon ja kaatelevan viiniä pikareihin. Seifer istui ja tuijotti miekkansa kahvaa, johon hänen sinettinsä oli painettu. “Ehkä he ovat vain kyllästyneitä. Eihän se loppujen lopuksi olisi suurikaan ihme. He tuntevat olonsa eristetyksi, kun sodat ovat katkaisseet reitit ulkomaailmaan. He eivät ymmärrä omaa parastaan ja kaikkea sitä hyvää, mitä Valtiatar heille tuo.”

“Niin. Valtiatar tuo paljon hyvää”, Squall vastasi ontosti. “Tämä kaikki tuntuu vain hieman järjettömältä.”

“Hieman?” Seifer naurahti ja nojasi eteenpäin, peittääkseen kasvonsa käsillään.

“Järkevämpää olisi vain muodostaa kaupunkilaisista ja sotilaista jonot ja juottaa heille kaikille myrkkyä.”

Seifer kuuli Squallin kävelevän luokseen, mutta ei liikahtanut, ennen kuin tunsi kevyen käden olkapäällään. Käsi sai enemmän painoa, kun Squall kyykistyi alas Seiferin eteen. Avattuaan silmänsä Seifer näki Squallin tarjoavan hänelle viinipikaria.

“Kyllä kaikki vielä selviää”, Squall lausui ja katsoi, kuinka Seifer tyhjensi pikarin muutamalla kulauksella. “Sinun täytyy vain olla varovainen. Ne eivät varmasti pidä siitä, että sinä määräät niitä teloituksia.” Hämmästyttävintä oli se, että Seifer saattoi erottaa tunteen Squallin yleensä niin rävähtämättömistä kasvoista. Se tunne oli aito huoli.

Käsi siirtyi Seiferin karhealle poskelle ja hetkeä myöhemmin heidän huulensa kohtasivat. Suudelma oli pehmeä ja kiireetön, juuri sellainen, joita he olivat jakaneet ennen Seiferin edellistä komennusta. Tässä oli se sama tunne ja lämpö, josta Seifer oli nähnyt unta puoli vuotta. Syvä helpotuksen tunne vapautti viikkojen tuoman kireyden Seiferistä. Ainoastaan salamurhaajan kanssa hän saattoi tuntea olonsa rauhalliseksi.

“Onko sinulla kiireitä vai vieläkö sinä tahdot sosialisoitua?” Seifer kysyi ja veti miehen kevyesti syliinsä.

“Minun kiireeni ovat melko joustavia”, Squall hymähti, kun Seifer ujutti kätensä hänen takkinsa alle. Musta, nahasta tehty takki putosi lattialle raskaasti jysähtäen, kuin haarniska. Seifer oli joskus pilkannut kyseistä vaatevalintaa sanomalla, ettei Squall jaksaisi kävellä tuollaisessa takissa ja ettei se ainakaan onnistuisi äänettömästi. Squall oli tavalliseen tapaansa osoittanut kaikki kuvitelmat täysin vääriksi. Vaaleassa paidassa ei ollut merkkejäkään kosteudesta tai muusta vaivannäöstä, kun Seifer nykäisi senkin lattialle. Joskus Seifer oli varma, ettei Squall ollut ihminen alkuunkaan.

Painaessaan huulensa Squallin rintakehälle Seifer huomioi jälleen kerran, kuinka vaaleaa ihoa eivät kirjoneet kymmenet taisteluarvet, kuten hänellä itsellään. Squall oli virheetön ja kaikkien taisteluiden rahvauden yläpuolella.

Seiferin oli myönnettävä, että mahdollisesta yksityisyyden puutteesta huolimatta, hän nautti Squallin seurasta enemmän linnassa, omissa tiloissaan. Hänen makuusalinsa katosvuode ei ollut ahdas ja hengenvaarallinen, kuten Squallin käyttämä lahoava laveri. Kynttilöiden muodostamat varjot saivat pehmeän ihon näyttämään houkuttelevammalta, eikä Squallin asunnon kolkkoa hiljaisuutta voinut edes verrata kiviseinistä lähtevään kirkkaaseen kaikuun. Kynnet kohtasivat selän lihakset, kun Squallin hetkellinen mielenhäiriö antoi luvan tilapäiseen estottomuuteen.

Aavemaisen ilmava kosketus liikkui olkapään tuntumassa ja Seifer tunsi ihonsa olevan kostea. Kurkkua kuivasi, ja Seifer oli nousemassa kaataakseen itselleen juotavaa. Squall kuitenkin veti hänet takaisin makaamaan ja tuijotti Seiferiä miettivä ilme kasvoillaan.

“Sinun pitäisi levätä enemmän.”

“Ei minulla ole aikaa”, Seifer totesi ja pyyhkäisi tummia hiuksia pois Squallin silmiltä.

Squall nousi istumaan Seiferin lantion päälle ja kumartui suutelemaan häntä. “Jos lupaat olla lähtemättä ihan vielä, minä lupaan auttaa sinua huomenna tietojen saamisessa.”

“Kiristystä”, Seifer mutisi ja antoi päänsä painua tyynyihin.

“Senhän pitäisi olla tuttua sinulle”, Squall hymähti ja nousi hakeakseen lisää viiniä.

***

Seifer heräsi hitaasti syvästä unestaan. Hän oli pitkästä aikaa uneksinut sodasta ja sen tuomasta hävityksestä. Yleensä linnaan palattuaan hän sai työnnettyä kaikki kamalat muistikuvat pois mielestään häiritsemästä. Nyt vatsassa oli ontto tunne, kun kuolevien ihmisten huudot kaikuivat päässä. Telttaleirin ympärillä palaneiden nuotioiden katku tuntui leijailevan huoneessa. Vasta kunnolla herättyään Seifer tajusi, että huoneessa haisi oikea savu. Hän oli hereillä välittömästi ja säntäsi ylös sängystä. Paloiko jossakin? Oleskeluhuoneessa Seifer kohtasi hajun aiheuttajan. Squall seisoi avonaisen ikkunan edessä ja piteli kädessään palavaa paperia. Kun liekit nuolivat hänen hansikkaisiin verhottuja sormiaan, palava paperi pudotettiin ulos ikkunasta. Se kohtaisi vallihaudan linnan juurella. Squall oli jo täysissä pukeissa ja kaikesta päätellen lähdössä.

“Mikä se oli?” Seifer kysyi.

Squall ei säpsähtänyt, vaan kääntyi levollisesti ympäri. “Työasioita”, hän vastasi ja lopetti alkavan keskustelun siihen. Squallin työasioista ei vain yksinkertaisesti puhuttu.

“Oletko lähdössä?” Seifer oli toivonut saavansa nukkua vielä hetken, ennen kuin he lähtisivät tekemään tiedusteluja.

“Sellainen oli käsky.”

“Odota hetki, että saan vaatteet niskaani”, Seifer mutisi ja kääntyi kohti makuusalia.

“Minä menen yksin”, Squall ilmoitti korottaen ääntään hieman, jotta se kantautuisi varmasti Seiferin korviin.

Seifer säntäsi takaisin oviaukkoon. “Mutta sinä sanoit, että me menisimme yhdessä!”

“En sanonut. Minä sanoin auttavani sinua”, Squall totesi. “Minä en todellakaan aio näyttäytyä kaiken kansan keskellä sinun seurassasi. Kuka minulle sen jälkeen kertoisi luottamuksellisia asioita?”

Seifer tunsi olonsa tyhmäksi oppipojaksi. Niin tietenkin. Squall toimi vain ja ainoastaan yksin. Käsky oli tietenkin tullut suoraan Valtiattarelta. Siltä paskalta, joka ei koskaan antanut Seiferille mahdollisuutta omaan elämään.

“Minä ilmoitan sinulle sitten kun olen saanut jotakin selville”, Squall ilmoitti ja käveli samalle salaovelle, josta oli eilen tullut. Ovi avautui ja tummiin pukeutunut hahmo katosi hengenvaarallisiin portaisiin yhtä äänettömästi kuin oli sieltä tullutkin.

***

Ultimecian päättämään ensimmäiseen teloitukseen osallistuisi kaiken kaikkiaan 32 kansalaista, jotka olivat sattuneet olemaan tyrmissä sillä hetkellä, kun Valtiattaren käsky oli annettu. Suurin osa oli kuulustelujen jälkeen tuskin kävelykunnossa, mutta Seifer ei epäillyt yhdenkään heistä olevan syytön. Valtiatar ei tehnyt virheitä.

Kuten Squall oli ennustanutkin, ei kaupungissa näkynyt minkäänlaista vastarintaa teloitusta edeltävänä päivänä. Kaupunkilaiset olivat kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassakaan. Teloitettavat oli jaettu kolmeen eri ryhmään, joiden hirttäminen täytäntöönpantaisiin peräkkäisinä päivinä kaupungin keskusaukiolla. Seifer vahvisti, että hän nimenomaan tahtoi suorittaa teloitukset julkisesti, jotta vastarinta loppuisi ja ihmiset ymmärtäisivät kuinka vakavalla asialla he leikkivät.

Oveen koputus keskeytti Seiferin ajatukset. Hän nosti äreän katseensa huoneistonsa oveen. “Sisään!”

Ovi avautui ja Dincht seisoi paikoillaan, hyvin tyytymätön ilme kasvoillaan. “Sinun pitäisi nähdä tämä”, mies sanoi kireällä äänellä.

Seifer valpastui ja nousi ylös. “Mikä?”

“Tule nyt vain”, Dincht mutisi ja kääntyi. He kävelivät nopein askelin alas aina tyrmiin saakka. Seifer ajatteli, että joidenkin vankien kanssa olisi ollut ongelmia, mutta Dincht ei pysähtynyt selleille vievien ovien eteen vaan jatkoi pidemmälle käytävää. Seifer muisti käytävän päässä olevan vain yksi huone, ase- ja ruutivarasto. Sinne oli siis murtauduttu kapinallisten toimesta.

“Kuinka he pääsivät sisään?!” Seifer ärähti.

Dincht vilkaisi Seiferiä kulmat kurtussa ja käveli varaston ovelle, avaten sen. Varasto oli koskematon ja ehdottomassa järjestyksessä. Dincht pujotteli ruutitynnyreiden ja aselaatikoiden halki huoneen perälle ja avasi salaoven, jonka olemassaolosta Seiferillä ei ollut aavistustakaan. He jatkoivat matkaa tunnelissa, joka tuntui viettävän itään päin, kohti kaupunkia.

“Aiotko sinä selittää mitään?” Seifer kysyi ärtyneenä.

“En. Hän saa tehdä sen ihan yksin”, Dincht ei kuulostanut sen hyväntuulisemmalta kuin Seiferkään.

He saapuivat huoneeseen, jossa oli suuri pyöreä pöytä. Seifer tuijotti pöydän ympärille kokoontunutta joukkoa ja hämmästyi entisestään. Häntä tuijotti vastaan koko sisäpiiri. Trepe, Heartilly, Kinneas, Tilmitt, jopa Ylipapitar Edea istui pöydässä. Eniten Seiferiä kuitenkin hämmästyttivät Squallin sumunharmaan silmät, jotka tuijottivat häntä pöydän takaa. Seifer ja Valtiatar olivat ainoita, jotka tiesivät, että Squall oli töissä Valtiattarelle. Eikö niin? Squall nousi ylös.

“Kiitos, Zell.”

Seifer vilkaisi Dinchtiä, joka jäi nojailemaan seinään hänen takanaan. “Tunnetteko te toisenne? Mitä helvettiä täällä on oikein tekeillä?!”

“Kyllä sinä tiedät”, Squall totesi ristien käsivartensa.

“En tiedä”, Seifer ärähti. Tietämättömyys sai hänet raivon valtaan, vaikka hänen vatsassaan alkoi kummitella kamala tunne, että hän todellakin tiesi, mitä oli tekeillä.

“Katso ympärillesi, Seifer”, Squall käski.

“Minä näin jo; teillä on täällä nätti pikku kokoontuminen. Minkä vuoksi ja miksi sinä olet täällä? Luulin, että salassapito on rikkomaton sinun ammatissasi.”

“Niin se onkin. Siksi olenkin päättänyt kertoa sinulle vasta nyt.”

“Kertoa mistä?”

“Kapinasta”, Squall lausui ristien kätensä nojaten pöytään kyynärpäillään.

“Minä tiedän siitä jo.”

“Et kaikkea.”

“Nähtävästikään en.” Seiferin silmät kaventuivat. Hän vilkaisi joukkoa, jotka kaikki tuijottivat häntä, kuin hän olisi tehnyt kuolemaa. Katseissa oli kaksi asiaa, joita molempia Seifer vihasi enemmän kuin mitään muuta; sääliä ja huolta. Ne tiesivät jotakin sellaista, josta Seiferillä ei ollut aavistustakaan. Ei helvetti. “Ei...”

“Avaa silmäsi Seifer”, Squall huokaisi.

“Te kaikki...”

“Kun sinä olit poissa, me...”

“Ole hiljaa!” Seifer karjaisi ja keskeytti Squallin selityksen. Hän tuijotti tuntemiaan ihmisiä täysin uusin silmin. “Te olette maanpettureita! Te kaikki!” Seifer tuijotti Squallia, kuin olisi nähnyt miehen ensimmäistä kertaa. Ensimmäistä kertaa ja vihollisena.

“Minähän sanoin, ettei hänelle kannattaisi kertoa mitään”, Dincht mutisi ovelta.
“Seifer, Valtiatar on sumentanut mielesi, sinä et ajattele selkeästi”, Squall puhui kuin sairaalle eläimelle. Ja toden totta, Seifer voi pahemmin kuin koskaan aikaisemmin.

“Te kuolette kaikki”, Seifer totesi hämmästyneenä oman lauseensa järkähtämättömyydestä. Hänen olisi itse tapettava heidät kaikki.

“Jos se sitä vaatii, olemme kaikki valmiita siihen”, Edea sanoi matkien Squallin äänensävyä. ”Mutta sinun täytyy ymmärtää, että olet liian läheinen Valtiattarelle, hän on ohjannut ajatuksiasi—”

“Hulluutta”, Seifer puuskahti.

“Minä tahdon vain tietää, oletko sinä luottamuksemme arvoinen.”  Squallin silmät olivat kovat ja arvioivat. ”Sinun järjettömyytesi ovat menneet jo liian pitkälle, emmekä me voi sallia niiden teloitusten tapahtuvan. Liity meihin, niin lopetamme tämän yhdessä. Meillä on keinoja kontrolloida—”

Seifer tuijotti Squallia näkemättä mitään. “Oletko sinä... Sinä olet järjiltäsi! Minä olen Valtiattaren kenraali ja sinä pyydät minua...!” Hän joutuisi tappamaan ne kaikki. Hänen pitäisi päästä Valtiattaren luo välittömästi ja kertoa mitä oli tapahtunut.

“Sinun Valtiattaresi kontrolloi ajatuksiasi, Seifer! Sinä et ole ajatellut itsenäisesti viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen! Mutta me olemme päässeet irti hänen vallastaan ja se on mahdollista sinullekin.”

“Minä joudun tappamaan sinut”, Seifer totesi uskomatta omia sanojaan.

“Asia selvä”, Squall huokaisi ja kohotti käsivartensa. Seifer ehti nähdä mustan ja kapean jalkajousen Squallin kädessä ja samalla hetkellä kipu iski häntä kaulaan. Seifer vajosi polvilleen lattialle ja tunsi sormiensa alla terävän nuolen, joka oli uponnut hänen kaulaansa.

“Oletko sinä varma, että tuo toimii?” Zellin sumea ääni mumisi.

“Se toimii”, Squall murahti ja jokin kolahti pöydälle. “Sinun, jos kenen, pitäisi osata luottaa näihin loitsuihin. Kyllä Seiferkin tokenee, kunhan pidämme kiinni suunnitelmasta ja jatkamme vasta-aineen antamista. Ilman sitä on ihan turha kuvitella, että hän pystyisi vastustamaan mielenhallintaa.”

“Minä en vain tahdo, että tuo menee kielimään tästä sille nartulle...”

”Sillä nartulla on Seiferistä kaikkein tiukin ote. Mutta jos Seiferin saa selväjärkiseksi, meillä on mahdollisuus käyttää sekä suoraa iskua että sotilaita.”

Seiferin silmät painuivat umpeen raskaalla voimalla, eikä hän ehtinyt tuntea lattian iskua rintakehässään.

***

Mustan usvan pyyhki pois jäänsininen selkeys ja viileä käsi Seiferin otsalla. Hän ähkäisi ja tunsi, kuinka hänen mieltään kaiveltiin varovaisen taitavasti. Tunkeilu tuntui pienenä kihelmöintinä ja keskittymiskyvyn puutteena. Kun tunne meni ohi, Seifer avasi silmänsä ja näki Valtiattaren vierellään. Vilkaistuaan sivulle, Seifer huomasi makaavansa hänelle tuntemattomassa tilassa, joka oli sisustuksen epämääräisyyden perusteella Valtiattaren henkilökohtainen huoneisto.

“Kuinka voit?”

Seifer pyöritteli kysymystä hetken ja tuijotti seinälle ripustettua puuveistosta naisesta ja sotakirvestä purevasta sudesta. “Heikosti”, hän totesi, kun tuli siihen tulokseen, ettei hän pääsisi ylös. Hän näytti makaavan massiivisessa katosvuoteessa. “Mitä tapahtui?” Seifer oletti, että jokin oli mennyt vikaan, sillä hän heräsi harvoin muistamatta edellispäivän tapahtumia ja silloin hänellä oli yleensä paha krapula.

“Sotilaat löysivät sinut tajuttomana tyrmistä. Muistatko mitä tapahtui?” Valtiatar kuulosti erikoisen pehmeältä ja kärsivälliseltä.

“En.” Seifer muisti, että oli viettänyt viime yön Squallin kanssa ja että he eivät lähteneetkään tekemään tutkimuksia kahdestaan. Oli ollut tarkoitus käydä läpi teloituslistoja. Huoneen hämäryydestä päätellen nyt oli jo ilta. Mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän oli eronut Squallista? Päässä nykäisi taas ja Seiferin silmät painuivat kiinni horrosmaisessa tilassa. Mielikuvat Squallista ja edellisestä yöstä sekoittuivat muistoihin sodasta. Terävyys tajuntaan palasi pian. Ultimecia näytti kireältä ja Seifer tiesi, että jokin oli vialla. “Mitä nyt?”

“Ei mitään”, nainen vastasi melkein liioitellun pehmeästi ja painoi kämmenensä vasten Seiferin poskea. “Lepää sinä nyt vain, äläkä murehdi mistään.”

Seifer ajatteli taas hetken ylös nousemista, mutta koko ruumis tuntui raskaalta ja heikolta. “Minulla on paljon töitä tehtävänä”, hän sanoi.

“Se voi odottaa toistaiseksi.”

***

Seifer lepäsi omissa tiloissaan seuraavaan aamuun ja nousi aikaisin järjestelemään päivän tulevaa yleisötapahtumaa. Tyrmissä häntä kuitenkin tervehti ainoastaan yksi kaartilainen, sekin puoliksi unessa.

“Niin, sir?”

Seifer oli kumauttaa poikaa päähän. “Vieläkö muut nukkuvat?” Seifer kysyi hämmästyneenä.

“Niin, tuota...” kaartilainen takelteli. “Eivät katsoneet tarpeelliseksi saapua.”

“Eivät katsoneet tarpeelliseksi?” Seiferin piti melkein poimia leukansa lattialta. Millaista röyhkeyttä! Tämä porukka ei koskaan pääsisi yhtään Kaartia pidemmälle.

“Niin, kun eihän tänään sitten mitään erikoista ole, kun eilen kävi miten kävi.”

Seifer siristi silmiään. “Tarkenna.”

“Te ette tienneet...” poika mutisi kauhuissaan ja vilkuili ympärilleen mistä tahansa tukea etsien.

“Jatka toki”, Seifer usutti vaarallisen matalalla äänellä.

“Niin, eilen, kun Teidänkin kimppuun hyökättiin, niin... Ne karkasivat.”

“Mitkä?” Seifer ei ollut varma, tahtoiko hän kuulla vastausta.

“Vangit, sir. Joka ainoa.”

Seifer seisoi mykkänä tyhjyyttä kaikuvalla käytävällä.
« Viimeksi muokattu: 01.01.1970 02:00:00 kirjoittanut Wulf »
"Vinin elämänfilosofian mukaan jos tippui hevosen selästä, hevonen ammuttiin ja ripustettiin roikkumaan seuraavan hevosen nähtäväksi." -St. Antonius

Wulf

  • ***
  • Viestejä: 12
(Ei otsikkoa)
« Vastaus #2 : 06.07.2007 11:27:19 »
A/N: Viimeinen osa. Joo, julkasen kaikki kasassa, kun tämä on valmis ja kokonaisena jo muuallakin. Tämä on se hetki, jolloin tämä juoni kaatuu omaan monimutkaisuuteensa ja te jäätte vaan hölmönä tuijottamaan näyttöä. Koittakaa jaksaa. Minä kiitän ja kumarran.

3/3[/b]

“Miksei minua tiedotettu asiasta välittömästi?” Seifer tivasi iskien nyrkillä pöytään. Rajin ja Fujin vilkuilivat toisiaan.

“Sanoivat, ettei se olisi tärkeää, tiedäthän...” Rajin yritti.

“Miten niin ei ole tärkeää?! Mikä voisi olla tärkeämpää?! Ketkä sanoivat?!”

“KAPTEENI.”

Seifer käänsi kireän katseensa Fujinin rävähtämättömiin kasvoihin. “Dincht?”

“Sanoi sen olleen suora käsky Valtiattarelta. Eivät tahtoneet rasittaa sinua liikaa.”

“Voi pyhä helvetti”, Seifer mutisi ja laski katseensa takaisin edessä oleviin piirustuksiin, jotka esittivät karkeasti linnan pohjapiirroksia. “He eivät siis koskaan nousseet ylös kellareista.”

“Sisäpihalla oli koko ajan miehitystä, sellainen ihmisjoukko ei voi kulkea huomaamatta, varsinkaan siinä kunnossa”, Rajin totesi.

“SALAKÄYTÄVIÄ”, Fujin vahvisti.

“No kiitos tiedosta, Neiti Itsestäänselvyys! Kellareissa on tunneleita kilometrikaupalla, eikä oikean salakäytävän löytäminen hyödytä enää ketään. Ne ovat jo luultavasti piiloutuneet ties minne, jos ovat kaupungissa enää lainkaan”, Seifer oli turhautunut kaikista kohtaamistaan umpikujista. Aina kun johonkin asiaan sai selvyyden, se katosi. Oli oltava keinoja päästä eteenpäin, saada jonkinlaista varmuutta asioihin. Seifer tuijotti piirroksia ja käänsi esiin pergamentit, jotka esittivät linnan pohjoispuolen ylimpiä kerroksia. Oli aika ohittaa muutama poliittinen koskemattomuus ja ottaa asiat paremmin omiin käsiin.

Pohjoistorni oli yksi huolellisimmin vartioiduista paikoista linnassa, mutta luonnollisesti Seiferille tehtiin tietä ennätyksellisen nopeasti. Hän kävi tässä osassa linnaa todella harvoin ja se johtui täysin hänen omasta tahdostaan.

Oveen oli turha koputtaa tai läsnäolosta ilmoittaa millään muullakaan tavalla. Seifer astui vartioituun huoneeseen ja joutui hetken siristelemään silmiään hämärässä.

”Näkijä Adel”, Seifer tervehti kalpeaa naista, joka istui mustalla divaanilla sama lasittunut katse kammottavan punaisissa silmissään. Nainen ei puhunut mitään, mutta silmien laiska katse kiinnittyi Seiferin liikkuvaan muotoon. ”Tarvitsen apuanne selvittääkseni tämän vallankumousyrityksen, josta näitte unta.” Naisen pää keinahti vasemmalle puolelle ja jäi sinne. ”Voitteko kertoa minulle, mitä näitte? Siitä voisi olla apua syyllisten löytämiseksi.”

Adel kohotti kättään ja pitkät mustat kynnet muodostivat pieniä mustia ilmapyörteitä heidän väliinsä. Seifer tuijotti pyörteitä, joista muodostui kulmikkaita kuvioita. Ennen kuin Seifer sai muodostettua mieleensä mitään käsitystä kuvioista, pyörteet katosivat. Adel laski kätensä.

”Mitään muuta?” Seifer kysyi kärsivällisesti. Jos näky oli kaikkineen tuossa, Seifer menisi ja riistäisi oman henkensä seuraavaksi.

Adel heilautti kätensä nopeasti laajassa kaaressa edessään ja hänen avonaisesta kämmenestään iskeytyi punaisia kipinöitä Seiferin ohitse seinälle. Huone välähti punaisena ja seinään jäi samansävyinen hehkuva kuvio. Seifer tuijotti punaista hieman ristin ja miekan yhdistelmää muistuttavaa kuviota harmaalla seinällä ja se iski kauhun hänen selkärankaansa.

Sama kuvio oli poltettu hänen oman hevosensa kylkiin. Kuvio oli taottu hänen miekkaansa ja kaiverrettu hänen haarniskaansa. Se oli hänen oma sinettinsä. Seifer vilkaisi naista, joka oli kohottanut mustakyntisen kätensä ja osoitti sillä Seiferiä.

Seifer kompuroi alas tornista mykkänä ja shokissa, yrittäen ymmärtää mitä oli juuri nähnyt. Kuinka hän saattoi olla mukana unessa? Hänen oma sinettinsä. Hänkö oli vastuussa kapinasta? Oliko hänen etsintänsä ja kuulustelunsa aiheuttaneet kapinan syttymisen? Vai oliko näyssä kyse Seiferin murhaamisesta? Ei, siitä ei voinut olla kyse. Seifer vapisi. Näky oli tietenkin pelkkä väärinkäsitys, muuta selitystä ei ollut. Silti asiassa piili suunnaton vaara. Jos Valtiatar saisi tietoonsa näyn, Seiferin luottamus olisi mennyttä, luultavasti hänen henkensä myös. Tiesikö Valtiatar jo? Oliko hän tiennyt koko ajan? Jos oli, hän oli silti määrännyt Seiferin toiminnan johtoon. Oliko se luottamuksen osoitus vai pelkkä ansa? Mitä Seiferin oletettiin tekevän? Portaiden alapäässä Seifer tunsi yllättävää huimausta ja hän joutui ottamaan tukea kylmästä kiviseinästä. Äänetön käsky iski tietoisuuteen kuin hermomyrkky ja Seifer käveli nopein harppauksin kohti valtaistuinsalia.

Ilma oli salissa viileä ja raikas, nurkista loisti vaaleanturkoosia valoa. Seifer käveli valtaistuimen luo kuin unessa ja romahti voimattomana polvilleen Valtiattaren käden huomaamattomasta liikkeestä.

“Tämä on sinulle niin kovin yllättävää”, nainen sanoi pehmeällä äänellä.

“En koskaan voisi tehdä mitään sellaista”, Seifer vannoi, uskomatta vieläkään näkemäänsä todeksi.

“Minä tiedän sen, rakkaani, petos ei elä sinun sydämessäsi.”

Seifer tunsi helpotuksen aallon pyyhkivän ylitseen ja sulki huokaisten silmänsä. Tuntiessaan kevyen käden hiuksissaan, Seifer raotti silmiään. Hän ei ollut enää oviaukossa vaan polvillaan valtaistuimen vieressä ja lepuutti päätään Valtiattaren sylissä. Raukeus valtasi Seiferin mielen ja hän sulki silmänsä uudelleen.

“Sinä olet vaikutusvaltainen ja arvokas mies, Seifer, mutta myös vaarallinen vastus.”
Seifer hengitti raskaasti ulos, voimatta tai tahtomatta vastata mitenkään.

“He tahtovat kovasti käydä taistelun sinun sinettisi alla, sinun kokeneiden joukkojesi voimalla, eivät niitä vastaan.”

“Minä en salli sitä”, Seifer totesi unisesti, mutta varmasti. Käsi jatkoi hiusten silittämistä, pitkät kynnet vetivät välillä linjojaan päänahkaan.

“Minä en myöskään salli sitä, Seifer.” Tuntui kuin jokin olisi puristanut keuhkoja kasaan.

“Minä en tiedä kuinka toimia”, Seifer mutisi vasten pehmeää kangasta.

“Älä huoli, armaani, sillä minä kyllä opastan sinua.” Ääni hiipui hiljalleen ja Seifer vajosi unenomaiseen tajuttomuuteen.

***

Aamulla olo oli krapulainen. Seifer muisti nähneensä unta, jossa hän oli ollut kotka ja liidellyt oman itsensä yläpuolella tarkkailemassa omia tekojaan. Hän oli nähnyt itsensä sotimassa ja juhlimassa ja kaiken aikaa hän oli ollut ulkopuolinen. Uni oli loppunut siihen, että kotka oli törmännyt näkymättömiin lankoihin, jotka olivat lähteneet Seiferin olkapäistä ja ulottuneet aina taivaaseen saakka.

Seifer vilkaisi pöytätasolla olevia viinipulloja ja pikareja. Vasta sen jälkeen hän huomasi lämpimän käden kiertyneenä kylkensä ympärille. “Leonhart, montako kertaa pitää sanoa, että minä en tahdo olla krapulassa työaamuna.”

Squall mutisi jotakin ja veti peitettä ympärilleen. Seifer istui hetken paikoillaan ja haroi hiuksiaan. Päätä särki, oksetti ja Seifer alkoi pikkuhiljaa saada tarpeekseen kaikesta. Hän muisti eilisen vierailun Näkijän luona. Näkijä oli nähnyt unen, jossa kansa nousisi kapinaan, koska Näkijän uni aiheutti toimenpiteitä, jotka saisivat kansan nousemaan kapinaan, josta Näkijä näki unensa. Ja jostakin hiton syystä kapinoitsijat vetivät sen syylliseksi Seiferin ja katsoivat oikeudekseen käyttää hänen sinettiään. Oliko tässä nyt mitään järkeä? Squallin kevyiden sormien kosketus alaselällä sai Seiferin vetämään syvään henkeä ja rentoutumaan hieman. Kosketus kuitenkin pysähtyi äkisti.

“Sanoitko sinä ‘työaamuna’?” Squall kysyi yllättävän virkeänä.

“Niin.” Seifer nousi ylös ja nosteli vaatteitaan lattialta. “Tapasin eilen Valtiattaren. Käynnistämme tänään uuden operaation.” Seiferin takki oli jäänyt Squallin takin alle. Koko kasa kääntyi ympäri Seiferin nykäistyä takkinsa itselleen. Lattialle kolahti pieni lasipullo, jota Seifer ei muistanut nähneensä aiemmin.

Squall kohottautui kyynärpäidensä varaan ja hänen silmänsä näyttivät täysin unettomilta. “Et maininnut siitä mitään eilen.”

Seifer veti housut jalkaansa ja poimi tyhjän pullon lattialta. “Sinunko?” hän näytti pulloa Squallille.

Mies kohautti tyynesti hartioitaan. ”On tullut tavaksi. Se neutralisoi useimmat tavallisimmista myrkyistä. Miksi et sanonut, että sinulla on töitä tänään?”

”No et sinäkään puhu koskaan omasta työstäsi”, Seifer puolustautui ja vilkaisi taas pulloa. ”Et sinä ennen ole vasta-aineita juonut. Sanoit, että sinun myrkyttämisesi on täysin mahdotonta, koska—”

”Ajat muuttuvat”, Squall tokaisi.

”Koko pullollinen?” Seifer hämmästeli. Vaikka Squall olisi laittanut jokaiseen viinilasilliseen useammankin tipan, olisi pullon pitänyt olla ainakin puolillaan.

”Minä en tahdo ottaa riskejä. Millainen se uusi operaatio on?”

”Miksi se sinua kiinnostaa?” Seifer heitti tyhjän pullon Squallille ja veti takin niskaansa.

Squallin olkapäät rentoutuivat hieman. “No minä vain ajattelin, että olisi voitu viettää hieman aikaa kahden, syödä rauhassa aamupalaa ja niin edelleen. On ollut niin kiireistä viime aikoina.”

Seifer virnisti ajatukselle. “Kunhan minä potkin ne kapinakoirat täältä Delingiin, lupaan että saat kaiken aikani.” Seifer hymyili ja käveli ulos huoneistosta.

Sängyllä Squall Leonhart päästi katkeran naurahduksen ja iski nyrkkinsä tyynyyn, jolla Seiferin pää oli hetkeä aiemmin levännyt. Nyrkkiin oli puristettu tyhjä pullo.

***

Aiemmin vangittuna olleet henkilöt olivat kadonneet. Vaikka jokaisesta naulattiin etsintäkuulutus, jonka palkkioksi luvattiin 500 kultarahaa, yhtäkään ilmoitusta ei tullut. Myöskään ulkopuolella työskentelevät tiedustelijat eivät olleet nähneet kuvausta vastaavia ihmisiä poistumassa kaupungista.

Seifer ei ollut täysin varma, missä vaiheessa uudesta taktiikasta oli neuvoteltu ja sovittu, mutta hän tiesi tarkalleen, mitä tulisi tehdä. Jokainen vähänkin epäilyttävä henkilö vangittaisiin välittömästi ja tuotaisiin mahdollisimman pian Valtiattaren eteen. Vankikuljetukset tehtäisiin yksitellen ja Seifer olisi itse mukana jokaisessa kerrassa. Kuten tavallista, suunnitelma ei saanut ylevää kannatusta muiden joukossa.

“Melko hidasta”, Rajin totesi käsivartensa ristien.

“Ja typerää”, Dincht puuttui puheeseen. “Miten me muka saamme sinut paikalle joka kerta, kun löydämme epäilyttävän henkilön?”

“Tuotte kaikki linnaan tavalliseen tapaan ja lähetätte sanan. Ketään ei jätetä hetkeksikään ilman vartiointia”, Seifer vastasi tyynesti.

“Ja sinä käytät heitä yksitellen valtaistuinsalissa?” Dincht kysyi kärsimättömänä.

“Juuri niin”, Seifer totesi ja nosti katseensa nuorempaan mieheen, joka näytti hieman rauhattomalta.

“Entä sitten?”

“Se ei kuulu enää sinulle”, Seifer vastasi pitäen tuijotuksensa. “Te tuotte epäilyttävät henkilöt linnaan, minä hoidan loput. Ei pitäisi olla vaikeaa.”

Seifer oli varautunut, että linna olisi hetkessä ruuhkassa ja täynnä epäilyn alaisia kaupunkilaisia. Hän odotti pääportin tuntumassa, mutta kului monta tuntia ilman, että kukaan sotilas olisi palannut linnaan saatettava mukanaan. Lopulta Seifer kyllästyi odottamaan ja etsi Rajinin käsiinsä. Mies oli parhaillaan linnan ylemmällä sisäpihalla jututtamassa muutamaa kaartilaista ja ilmeisesti piti värväyspuhetta tulevia taisteluja varten. Huomattuaan Seiferin Rajin lähetti kaartilaiset takaisin tehtäviinsä. Seifer nojasi muurinharjaan Rajinin viereen ja kieltäytyi syömästä miehen tarjoamia pähkinöitä.

“Toiminko minä sinusta oikein?” Seifer kysyi ja tiiraili edessään kohoavaa linnan tornia aurinkoisessa säässä.

“Voi veikkonen, älä sitä minulta kysy, minä en ole strategi, Kinneas on”, Rajin naurahti ja raaputti niskahiuksiaan.

“Minä en kysy nyt Kinneasilta, vaan sinulta”, Seifer sanoi ja vilkaisi miestä syrjäsilmällä.

“No tähän mennessä tulokset eivät ole olleet kovin kummoisia, mutta tämä on ihan erilainen taistelu kuin mihin me ollaan totuttu. En usko, että kukaan muu olisi voinut tehdä tämän enempää.”

Niin, Seifer ei totisesti ollut tottunut käsittelemään siviilejä ja sisällissotia. Se oli enemmänkin Dinchtin alaa, mutta eihän sellaista tunaria voinut laittaa näin tärkeään tehtävään. “Minulle tulee välillä ihan outo olo.”

“Millainen?” Rajin heitti uuden pähkinän hampaisiinsa.

“En minä osaa selittää,” Seifer sanoi tuskastuneesti. “Mutta minä vain... olen ajatellut kaikkia niitä taisteluita ja sotia ja nyt tätäkin hommaa. Minusta vain tuntuu, että ei sen ihan näin kuuluisi mennä.”

Rajin hörähti sydämmellisen naurun. “Ei tuo ole mitään outoa.” Seifer käänsi katseensa vanhempaan mieheen. “Me kaikki tunnemme samaa. Sitä kutsutaan aikuistumiseksi. Sinä tahdot pistää sotaleikit sivuun vähäksi aikaa ja perustaa perheen.”

Seifer tyrskähti. Ensimmäinen asia, joka perheen perustamisesta tuli mieleen oli kanifarmi Squallin kanssa. “Ei se sitä ole!”

“Mitä sitten?”

Mutta Seifer ei osannut enää muotoilla sanojaan. Epävarmuuden ja ajattelun hetki oli taas kadonnut johonkin. Tuntui taas tyhmältä uhrata ajatuksiaan jollekin niin toisarvoiselle kuin moraalille ja omalletunnolle. “Kuule, kun sinun ryhmäläisiä palaa takaisin kaupungista, kysele vähän miksi ketään ei ole vielä tuotu tänne. Ei niiden epäiltyjen löytäminen nyt niin vaikeaa voi olla.”

“Selvä juttu”, Rajin kuittasi ja jäi sisäpihalle pähkinöidensä kanssa.

***

Illan hämärtyessä toinen partiovuoro palaili hiljalleen linnaan. Kukaan ei ollut tuonut yhtäkään epäilyksen alaista koko päivänä. Dincht vetosi itsepäisesti siihen, ettei kenenkään ollut katsottu täyttävän kriteerejä. Seifer tiesi, ettei asia ollut niin. Luultavimmin Dincht oli huolissaan omasta maineestaan ja oli pitänyt huolen, että kaartilaiset katsoisivat asioita sormiensa läpi säilyttääkseen hyvän sovun kaupunkilaisten kanssa.

Seifer otti hevosensa ja ratsasti alas kaupunkiin, pukeutuneena tummaan viittaan, joka peitti sekä hänet itsensä, että suuren osan hevosesta, jonka monet jo tunnistivat. Auringon laskettua kaduilla oli hiljaista, kun suurimmat ihmisjoukot olivat menneet koteihinsa. Ikkunoissa loistavat kyntteliköt ja lyhdyt loivat valopisteitä sinne tänne.

Erään majatalon edessä Seifer laskeutui hevosen selästä ja astui sisään. Oli ollut harhakuvitelmaa luulla, että hän voisi tarkkailla ihmisiä kenenkään huomaamatta. Jokaikinen majatalon asiakas käänsi katseensa Seiferiin, ja ilmeistä päätellen kaikki myös tunnistivat hänet. Se siitä suunnitelmasta. Puheensorina oli katkennut kuin veitsellä leikaten, ja ihmiset käänsivät katseensa pois.

“Tämäpä yllätys, sir? Voinko olla avuksi?” tarjoilutiskin takana seisova kookas mies puhdisti käsissään olevaa lasia, rätti toisella olkapäällään.

Seifer rykäisi kiusaantuneena ja käveli tiskille. “Olut”, hän tokaisi, kuin se olisi ollut alkuperäinen syy paikalletuloon.

Mies laski tuopin täyteen tynnyristä ja laski sen Seiferin eteen. “Rankka päivä, veikkaan”, mies totesi äänensävyllä, josta ei voinut päätellä, oliko lauseen tarkoitus olla hauskakin.

“Niinkin voisi sanoa”, Seifer mutisi ja tyhjensi puolet tuopista kerralla. Pyyhkien suupieliään kämmenselkään, hän vilkaisi vielä kerran majataloa, joka oli edelleen kuolemanhiljainen.

Illan istumista ei voinut lukea rentoutumiseksikaan. Seifer piti selustaansa silmällä kokoajan, eikä tuntenut tarvetta täyttää tyhjentynyttä ensimmäistä tuoppiaan. Tuntui masentavalta ajatella, että tavaksi kehittynyt tavernassa istuminen pitäisi nyt jättää taakse politiikan vuoksi. Valtiattaren vuoksi. Se oli taas onnistunut viemään Seiferiltä jotakin.

”Sir.” Juomanlaskija oli palannut Seiferin luokse ja nojautui nyt tiskin ylitse. ”Jos saan sanoa pienen ehdotuksen, ihan näin ystävinä.”

Seifer kohotti katsettaan. ”No?”

”Olen huomannut, että olette itse melko hyvässä kunnossa, olette hädintuskin koskeneet juomaanne”, mies piti tauon, kun Seifer vilkaisi tuoppiaan ja nosti katseensa uudelleen kysyvänä. ”Mutta katsokaas, suurin osa näistä miehistä ovat vallan toisenlaisia juomatottumuksissaan. Toisinsanoen, Sir, ne ovat kaikki ympäripäissään ja sillä tuulella ollessaan ne ovat varsin herkkiä tappelemaan.”

Seifer vilkaisi väkijoukkoa, jotka puhuivat madalletulla äänensävyllä ja heittivät silloin tällöin vihamielisiä katseita häneen.

”Ystävän neuvo on, että juotte tuoppinne loppuun ja jatkatte illanviettoa vaikka linnassa. Muuten pelkään pahoin, että nämä miehet voivat tehdä jotakin harkitsematonta, joka saattaa heidät vielä suuriin vaikeuksiin.”

Seifer tuijotti miestä tovin. Hän vaikutti vilpittömältä ja aidon huolestuneelta siitä, että hänen majatalonsa pysyisi kasassa vielä huomiseen. Seifer hymähti ja otti tuopin käteensä, tyhjentäen sen. ”Ymmärrän toki.”

”En tahdo loukata, Sir, mutta tiedättehän te millaisia miehet ovat juotuaan. Luulevat itsestään liikoja”, mies sanoi hermostuneena.

”Tiedän, tiedän. Ei mitään huolta.” Seifer nousi ylös ja käveli ulos majatalosta. Hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti suoraan linnaan. Hän ei kuitenkaan ratsastanut portteja pidemmälle, vaan pysähtyi portinvartijoiden luokse. ”Minä tahdon 30 sotilasta keskusaukiolle välittömästi”, hän ilmoitti. Kaartilaiset vilkaisivat toisiaan. ”Liikettä!” Seifer karjaisi ja miehet lähtivät juoksemaan kohti linnaa.

Kesti pienen tovin, ennen kuin linnan öiselle sisäpihalle alkoi ilmestyä haukottelevia ja asepukujaan kiinnittäviä sotilaita. Seifer ratsasti joukkojen luo ja näki Rajinin miesten seassa. ”Jättäkää kaikki ääntä pitävä raskas varustus pois. Miekka jokaiselle riittää. Varatkaa mukaan köyttä ja kahleita noin viidelletoista hengelle. Rajin, tahdon miehet keskusaukiolle pikavauhtia.”

”Kyllä, Sir”, Rajin korahti ja alkoi toistella Seiferin antamia käskyjä, kun Seifer itse ratsasti jo takaisin ulos porteista.

Sotilaat asettautuivat majatalon ympärille, miekat esillä. Yleensä Seifer olisi laskeutunut ratsailta ja mennyt kertomaan pidätysmääräyksestä henkilökohtaisesti. Nyt hän ei kuitenkaan katsonut kohteliaisuuksia tarpeelliseksi. Hän tiesi jokaisen majatalon asukkaan ja henkilökunnan jäsenen nähneen sotilaat. He tiesivät, mitä oli tapahtumassa.

”Minä tahdon joka ikisen henkilön ulos majatalosta tai sytytän koko mörskän tuleen!” Seifer karjaisi hevosensa selästä, miestensä rivistön takaa. Ovi ei avautunut, eikä ketään tullut ulos. Seifer madalsi ääntään puhuessaan sotilaille. ”Minä en tahdo ruumiita. Haavoittakaa, ottakaa vangiksi. Kukaan ei pakene paikalta, onko selvä?” Miehet karjaisivat myöntävän vastauksensa. ”Menkää hakemaan ne sitten.”

Miehet ryntäsivät sisään majatalon ovista. Syntynyt tappelu ei kuulostanut kovin haastavalta. Muutamaa miekan kalskahdusta lukuunottamatta Seifer oli varma, että suurin osa miehistä oli aseettomia. Isku oli niin onnistunut, kuin sen oli voinut odottaa olevan. Kuudestatoista miehestä kolme oli kuollut, viisi oli haavoittunut vakavasti ja lopuilla oli pieniä ruhjeita. Seifer näki majatalon isännän mulkoilevan häntä murhaavasti.

Koko jono marssitettiin linnaan ja Seifer jätti jokaiselle sellille oman vartijan. Yhden miehistä hän otti mukaansa ja saattoi hänet valtaistuisalin ovelle. Ilman koputustakin ovi avautui. Ilmassa pyöri mustia ja punaisia savukiemuroita ja ilmassa roikkui palavan lihan haju. Seifer tahtoi vain juosta ulos salista ja oksentaa. Hän ei tahtonut olla täällä enää.

”Tapa hänet”, ääni sanoi, ennen kuin Seifer oli ehtinyt viedä miestä lähellekään valtaistuinta.

”Entä loput?” Seifer kysyi.

”Kaikki hengiltä”, nainen sanoi kylmästi. ”Heti.”

Seifer kääntyi ja työnsi miestä edellään ulos salista. Ennen ovea saappaat tuntuivat kuitenkin liimautuvan kiinni lattiaan.

”Seifer.”

Seifer käänsi päätään. Savu kiemurteli hitaasti valtaistuimen ympärillä.

”Tapa tuo mies nyt heti.”

Vangin kurkusta kuului vaimeaa ulinaa, normaalia siviilin kuolemanpelkoa. Halveksunnan lisäksi Seifer kuitenkin tunsi jotakin muutakin. Olisi ollut väärin sanoa, että se oli sääliä, sillä Seifer ei ollut edes varma, miltä se tuntui. Jokin vastustava ajatus se silti oli. ”Hänellä olisi enemmän arvoa, jos hänet lynkattaisiin julkisesti”, Seifer sanoi miestä tuijottaen.

”Nyt.”

Käsi tarttui koristeltuun kahvaan ja veti miekan huotrasta. Yhtenäinen liike ei hidastunut miehen kaulan kohdalla. Ruumis putosi Seiferin jalkoihin, valtimot pumppasivat verta kaikkialle. Seifer tunsi lämpimien roiskeiden muodostavan pieniä noroja hänen kasvoilleen.

He jakoivat Valtiattaren kanssa katseen, josta Seifer tiesi, ettei kaikki ollut kunnossa.

”Voit poistua.”

Ei kehuja. Ei pehmeää äänensävyä tai lupauksia maksusta. Pelkkä käsky häipyä. Seifer käveli käytävään vaivautumatta puhdistamaan miekkaansa tai kasvojaan.

***

Hyperion maiskutteli kuolaimia suussaan. Seifer tarkkaili hevosen selästä keskusaukiolle rakennettavan hirsitelineen valmistumista. Teloitukset aloitettaisiin parin tunnin päästä, eikä Seiferillä ollut aavistustakaan siitä, mitä oli odotettavissa. Yleensä teloitukset ja yleiset rangaistukset keräsivät paljon yleisöä, mutta nyt Seiferillä oli tunne, että keskusaukio saattaisi jäädä melko autioksi.

Valtiattaren näkymätön kutsu iski niskaan niin todellisen tuntuisena, että Seifer oli tippua oriin selästä. Hermostunut hevonen nousi hirnuen takajaloilleen ja hetken Seifer joutui keskittymään ainoastaan eläimen rauhoittamiseen. Kun hän oli varma, että pysyisi satulassa, Seifer iski kantapäänsä hevosen kylkiin ja lähti laukkaamaan kohti linnaa. Kutsu oli ollut vahvuudessaan melkein väkivaltaisen epätoivoinen. Jokin oli pahasti vialla.

Linnaan päästyään Seifer juoksi halki tyhjien käytävien valtaistuinsaliin. Missään ei näkynyt jälkeäkään muista sotilaista tai kaartilaisista. Seifer ei ollut koskaan nähnyt linnaa näin autiona.

Heitettyään raskaat pariovet selälleen, Seifer seisahtui valtaistuinsalin oviaukkoon. Huone oli täynnä mustaa usvaa, joka tuntui tukehduttavalta kuin aito savu. Seifer kiirehti harppomalla valtaistuimen luo, jolla Valtiatar istui yhtä järkähtämättömänä kuin aina.

“Seifer.” Ääni oli ohut ja kireä.

“Mikä on vialla?” Seifer kysyi silmiään kaventaen. Hän vilkuili ympärilleen salissa, mutta ei erottanut mitään tai ketään tummien usvakiemuroiden seasta.

“Minä olen murheellinen, Seifer.”

”Mistä syystä, Valtiatar?” Seifer kysyi varovasti. Tilanne oli vähintäänkin epäilyttävä ja epätavallinen.

“Minä olen saanut sinusta tietoja, joista en pidä.” Naisen ääni muuttui selvästi vihaisemmaksi.

Seifer tunsi olonsä äärimmäisen hermostuneesti, mutta tiesi samalla, ettei ollut tehnyt mitään väärää. Valtiatar tiesi jo Squallista ja Näkijän unen yksityiskohdista, eikä mitään sen vakavampaa ollut tapahtunut. Seifer oli toiminut ja elänyt viimeaikoina täysin Valtiattaren käskyjen mukaisesti. “En ymmärrä, Valtiatar.”

“Ei sillä oikeastaan ole väliä”, nainen tuhahti ja liikautti kättään.

Seifer oli valtaistuimen edessä polvillaan ja kovat kynnet painautuivat kiinni hänen ohimoihinsa. Ajatusten tutkiminen oli suuripiirteistä, eikä varovaisuudella ollut enää merkitystä. Seiferin suu avautui huutoon, joka ei koskaan lähtenyt hänen kurkustaan. Koko elämä tuntui vilisevän silmien edessä, kaikki tuntui pieneltä ja vähäpätöiseltä, kaikki taistelut, naiset, epäonnistumiset, Squallin kanssa koetut hetket, kaikki oli merkityksetöntä.

“Kuinka sinä teet sen?!” Nainen kirkui ja heitti Seiferin kevyesti monta metriä taaksepäin.

Seiferin pää kolahti kivilattiaan, ja kenkien kopina ilmoitti, että Valtiatar oli noussut seisomaan. Hän käveli hitaasti kohti Seiferiä, joka makasi edelleen lattialla ja koetti saada ajatuksiaan selväksi edes sen vertaa, että muistaisi kuinka puhuttiin.

“Minä en voi ymmärtää”, Valtiatar aloitti. “Sinä olet aina ollut uskollisin palvelijani, kuin oma poikani. Et sinä pysty pitämään salaisuuksia minulta.”

Seifer yski lattialla, kun keuhkot muistivat kuinka hengitettiin. Näkökentässä heilahti edelleen kaikki muistojen hahmot ja paikat.

“Ja nyt sinä tahdot minut hengiltä? Täytyy myöntää, että sinä melkein onnistuit huijaamaan minua. Melkein onnistuit suunnitelmissasi, mutta sinä unohdat, ettet sinä ole ainoa luottamukseni ansainnut sotilas.”

Seifer kuuli toisen askelparin ja käänsi päätään. Squall astui usvasta esiin, pidellen viritettyä jalkajousta. Hänen katseensa oli yhtä sanomaton kuin aina ennenkin.

“Tahdotko sinä arvata, ketä hän on pitänyt silmällä kaikki nämä viikot? Se, että sinä tahdoit viettää hänen kanssaan aikaa muutenkin, on vain helpottanut kaikkea. Squall on nähnyt sinut! Hän on kertonut minulle, kuinka sinä olet veljeillyt niiden johdossa! Minä olen nähnyt sen kaiken!”

Seifer tuijotti Squallia, joka vilkaisi Ultimeciaa kuin varkain. Seifer aukoi suutaan ja onnistui päästämään käheän kuiskauksen. “Valetta.”

“Sen sanan sinä osaat varmasti hyvin”, Valtiatar nyökkäsi ja heilautti taas kättään, jolloin Seiferin ruumis kohosi maasta ja hän jäi seisomaan Valtiattaren eteen. Squall oli Valtiattaren takana, jalkajousi yhä maata osoittaen. “En edes ymmärrä, mikä sinut sai kapinoimaan minua vastaan, olen aina kohdellut sinua moitteettomasti. Olen palkinnut urheutesi runsaskätisesti ja epäonnistumisesi olen antanut aina anteeksi.”

Hetken aikaa Seifer mietti, ettei se kyllä ollut täysin totta. Hän oli tehnyt paljon sellaista, josta palkkiot olivat jääneet maksamatta ja jokaisesta epäonnistumisesta hän oli joutunut maksamaan kohtuuttomasti. Hän oli maksanut tästä palvelijan roolista koko elämänsä.

“Sinä kiittämätön koira!” Ultimecia kirkaisi ja lennätti Seiferin usvan halki vastapäiseen seinään. Kun Seiferin selkä ja takaraivo kohtasivat kiven kipeällä iskulla, nainen oli jo hänen edessään. Squallin pehmeät askeleet lähestyivät myös. Ultimecian käsi oli Seiferin kurkulla, ja se tuntui vievän kaiken voiman hänen ruumiistaan. Squall tulisi tappamaan hänet tällä menolla. Seifer muisti, että hänellä oli edelleen miekkansa vyöllään, mutta käsi ei noussut kohoamaan sen kahvalle. Hänen lihaksensa eivät yksinkertaisesti toimineet. Syyttömänä ja ilman mahdollisuuksia puolustautua, Seifer kykeni tuntemaan ainoastaan katkeruutta ja pettymystä. “Niin, tietenkin se harmittaa, kun et onnistunut.”

Seifer ei tiennyt mitä olisi sanonut, vaikka olisikin kyennyt puhumaan. Hän oli palvellut Valtiatarta ja valtakuntaa koko ikänsä ja tässä tulisi olemaan kiitos? Hänet tapettaisiin syyttömänä ja ilman sen kummempaa kuulemista.

Viha tuli ryöppynä mielen perimmäisistä osista, kuin jokin näkymätön pato olisi murtunut. Hän oli uhrannut tuon nartun eteen enemmän kuin kukaan muu koko maailmassa, oli ollut uskollinen oman henkensäkin uhalla ja pistänyt naisen päähänpistot jopa tuhansien sotilaiden ja siviilien henkien edelle. Koskaan hän ei ollut saanut kiitokseksi muuta kuin taputuksen päälle ja uuden hengenvaarallisen tehtävän. Seifer oli omistanut koko elämäsä taistellakseen maasta, jossa ei kasvanut mikään, jonka kaikki asukkaat olivat onnettomia ja jossa vallitsi ainainen väkivallan ja tyrannian uhka.

“Sinä surkea mitättömyys”, Ultimecia lausahti kylmästi. “Squall, voit nyt tehdä sen, mitä minulta pyysit.”

Tummahiuksinen mies astui naisen vierelle ja nosti jalkajousen kohti Seiferin kasvoja. Hetken ajaksi kauhu lamaannutti Seiferin ajatukset.

Liike oli nopea ja täsmällinen, kuten kaikki Leonhartissa. Sekunnin murto-osassa jalkajousen pää kääntyi kohti Ultimeciaa ja nuoli iskeytyi naisen kaulaan. Kuului lasinmurtava kirkaisu, joka painoi Seiferin kiinni seinään kuin valtava paineaalto. Voiman hellittäessä pikkuhiljaa Seifer tunsi voimiensa vähitellen palaavan. Ultimecia kääntyi kohti Squallia, joka seisoi ilmeettömänä ja järkähtämättömänä paikoillaan.

“Juokse”, Seifer sanoi kauhunsekaisella äänellä. Valtiatarta oli mahdotonta tappaa ja Squall tulisi kokemaan tuollaisen yrityksen tulokset hyvinkin pian.

Squall kuitenkin tyytyi vain vilkaisemaan Seiferiä sivusilmällään, samalla kun piti katseensa vapisevassa naisessa.

“Mitä sinä teit?” Ultimecian ääni oli kauhunsekainen ja hämmästynyt.

“Vallankumouksen”, Squall ilmoitti tyynesti ja otti taskustaan toisen nuolen. “Hermomyrkky on vahvistettu loitsuilla, joista sinulla ei ole minkäänlaista kokemusta.”

Seifer tuijotti tapahtumaa mykkänä. Squall hyökkäsi Ultimecian kimppuun ja on edelleen elossa.

“Sinä tulet katumaan tätä”, Valtiatar uhkasi, kun hänen ruumiinsa alkoi vajota kohti lattiaa kuin kaikki voima olisi imetty hänen ruumiistaan.

“En usko, tämä on pitkään harkittu teko.” Squall viritti jousensa uudestaan. “Seifer.”

Seifer nosti katseensa Ultimeciasta mieheen. Kapinajohtaja. Seiferistä tuntui, kuin hänen olisi pitänyt muistaa jotakin. Tuntui, kuin olisi pitänyt tehdä jotakin. Nostaa miekka Squallia vastaan?

“Hänet pitää viimeistellä sinun miekallasi, jotta ennustus toteutuu”, Squall ilmoitti. “En ole taikauskoinen tai mitään, mutta tahtoisin ottaa tämän varman päälle.”

Seiferin oli edelleen vaikea käsittää, mitä tapahtui. “Viimeistellä.”

“Tappaa, niin”, Squall totesi lakonisesti.

Seifer tuijotti Ultimeciaa, joka teki parhaansa istuakseen lattialla, käsiinsä nojaten. Hän ei ollut koskaan ajatellut mitään tämän tapaistakaan.

“Niin niin, onhan se varmasti vaikeaa, kun pystyy ajattelemaan ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen omilla aivoilla, mutta anna nyt miekkasi tänne. En mene vannomaan kuinka kauan tuo Heartillyn tökötti tehoaa. Vai teetkö sen itse?”

Seifer tuijotti Squallia jo hieman ärtyneemmin. Se oli varmasti ainoa henkilö, jonka seurassa Seifer tunsi olonsa ainoastaan tyhmäksi ja kömpelöksi. Hän laski kätensä miekkansa kahvalle, vaikka ei tiennytkään vielä keneen sitä kuuluisi käyttää. Hän tiesi, että hänen kuuluisi tappaa Squall ja tehdä kaikkensa, jotta Valtiatar selviytyisi, mutta jostakin syystä se entinen pakonomainen tunne puuttui. Ei ollut naruja, jotka kiskoivat häntä eteenpäin. Jäljellä ei tuntunut olevan yhtään hyvää syytä olla Valtiattaren puolella. Tuntui kuin vuosikymmenten sumu olisi kadonnut hänen päästään ja että nyt vihdoin hän kykeni katsomaan asioita etäisyyden päästä ja selkeästi. Maassa makaava nainen ei enää ollut Valtiatar. Se oli vain nainen, joka oli varastanut Seiferiltä elämän ja oman ajattelun, käyttänyt häntä häpeilemättä hyväkseen kaksikymmentä vuotta. Hänet oli ajettu tappelemaan kuin koira, ilman kysymyksiä, ilman armoa, ryöstämään ja kiduttamaan ihmisiä, joiden kunnioituksen hän olisi voinut ansaita avulla ja rohkeudella. Seifer oli hämmästynyt, kuinka puhtaalta aito viha saattoikaan tuntua. Hän otti askeleen eteenpäin ja veti miekan huotrastaan.

“Seifer,” Ultimecia kähisi lattialta. “Oma poikani.”

“Minä en ymmärrä, kuinka olen voinut koskaan ajatella mitään sellaista. Kuinka monia minä olen sinun suuruudenhulluudessasi tuhonnut?” Seifer kysyi ihmeissään.

“Sitä voidaan murehtia sitten myöhemmin”, Squall sanoi kireästi.

Seifer nosti miekkaansa ja tunsi kehossaan Ultimecian viimeisen epätoivoisen puolustaumisyrityksen, joka tuntui kevyeltä kuin lämmin kevättuuli. Miekka heilahti laajassa kaaressa ja lennätti harmaalle seinälle roiskeita, jotka alaspäin valuessaan muodostivat hetkeksi teräväpiirteisen punaisen ristin.

Vallitsi täydellinen hiljaisuus. Tyhjyys. Miekka putosi Seiferin käsistä.

***

”Ei tuossa ole mitään logiikkaa.”

”Ei vai?” Squall laski tuoppinsa pöydälle ja nojasi tuolissaan haastavasti taaksepäin.

”Ei. Sinä teit päätöksen, etten minä ajatellut sinulle sopivalla tavalla, joten sinä otit oikeuden käsiisi ja muutit asiaa. Tekeekö se sinusta lopultakaan sen parempaa ihmistä?”

Squall tuijotti häntä hetken hiljaa. ”Sanotko sinä, että minä olen nyt samalla tasolla Ultimecian kanssa?”

”Ehkä et, mutta sinun toimintatavoissasi on samoja piirteitä”, Seifer tyhjensi tuoppinsa ja vinkkasi tavernan piikaa tuomaan toisen. ”Sinä tiedät, kuten Ultimeciakin tiesi, että sinä olet oikeassa. Ne jotka ovat eri mieltä, ovat vaarallisia.”

”Minä en ole koskaan tavoitellut valtaa, enkä minä ole koskaan rajoittanut kenenkään sananvapautta”, Squall tokaisi loukkaantuneena.

”Luuletko sinä, että Ultimecia syntyi tyrannina?” Seifer naurahti. ”Siihen paskaan uppoaa hitaasti mutta varmasti kaikki, jotka politiikkaan koskevat. Vaikka sinä nimesitkin Trepen valtioneuvoston puheenjohtajaksi, se ei poista sitä faktaa, että sinä voit halutessasi saada hänet muuttamaan mielensä. Ei tarvitse kuin vähän muistuttaa kuka oli sankari ja vapauttaja ja johan kaikki taas kuuntelevat mitä asiaa sinulla olikaan.”

”Sinä olet raivostuttava”, Squall puuskahti. ”Ei olisi pitänyt lähteä sinun kanssasi juomaan ollenkaan”, hän mutisi enemmän itsekseen. Squall iski kyynärpäänsä pöytään ja osoitti Seiferiä vakavasti sormellaan. ”Sinun jos jonkun pitäisi tietää minun motiivini.”

”Eipäs nyt käydä imartelemaan”, Seifer virnisti. ”Sinun huijauksesi takia Ultimecia melkein tappoi minut.”

”Eikä tappanut, minulla oli sopimus hänen kanssaan!” Squall huudahti. ”Kaikki oli suunniteltu viimeiseen asti täydellisesti, sinä et vain voi myöntää sitä, koska se merkitsisi, että sinä olit väärässä ja häviäjän puolella!”

Seiferin virne kuoli hitaasti. Tuntui raukkamaiselta syyttää kaikkea mielenhallinnasta ja Ultimeciasta, mutta se oli totuus. Kun Seifer oli 12-vuotiaana viety Valtiattaren eteen, epävarmuus ja pelko olivat vain tuntuneet sulavan pois. Jäljelle oli jäänyt ainostaan täydellinen kunnioitus. Tuntui järjettömältä ajatella, että sen jälkeen Seifer ei olisi tehnyt ainoatakaan päätöstä elämässään itse.

”Sinun täytyy nyt—”

”Eikä täydy”, Seifer keskeytti. Squall sulki suunsa hitaasti, tilanteen ymmärtäen. ”Minun ei nyt tällä hetkellä täydy tehdä yhtään mitään.”

”Anteeksi”, Squall hymähti. ”Kyllä sinä tiedät, että me olemme samalla puolella.”

Seifer oli hiljaa ja otti vastaan uuden tuoppinsa.

”Sinä saisit minut muuttamaan mieleni melko helposti asiassa kuin asiassa.” Squallin ääni oli melkein kuiskaus.

Seifer nosti katseensa tuopista, Squallilla oli kasvoillaan puolittainen hymy, jota vastaan oli aivan turha tapella. Seifer virnisti. ”Sehän tekee siis minusta diktaattorin, joten mitään huolta ei ole.”

”Niin, teemme vain kaiken täydellisesti toisin, kuin sinä olet käskenyt. Valtakunta tulee kukoistamaan ennätysvauhtia”, Squall tokaisi.

Seifer naurahti ja nojasi omassa tuolissaan taaksepäin. ”Ei minua rehellisesti kiinnosta politiikka pätkääkään. Kaikki ne ministerit ja puheenvuorot ja muut, aivan liian monimutkaista ja hidasta minulle.”

”No Deling, Trabia ja Galbadia ovat kaikki suostuneet ensi viikon kokoukseen. Sotimisella sinä et itseäsi vähään aikaan elätä. Mitä ajattelit ryhtyä tekemään?”

Seifer risti kätensä niskaansa ja virnuili leveästi. ”Palkkasotureita.”

Squallin kulmat kohosivat. ”Alat tehdä palkkasotilaita?”

”Aina maailmassa sen verran on tapettavia eläimiä ja hirviöitä ja asioita, jotka haisevat Dinchtiltä. Jonkun ne on pakko päästää päiviltä.”

”Luuletko, että siitä saisi tarpeeksi rahaa?” Squall kysyi epäilevästi.

”Varmasti!” Enemmän Seiferiä huolestutti se, että Ultimecian kuoleman jälkeen hänellä oli ollut ongelmia saada miekkaansa ulos huotrasta. Kuin jokin näkymätön voima olisi estänyt häntä. Squall oli sanonut, että kyse oli vain psykologiasta ja että se menisi kyllä ohi. Seifer oli pyytänyt vasta-ainetta psykologialle, mutta jostakin syystä Squall oli vain nauranut. Se kai sitten parantuisi itsestään. ”Ajattele nyt, Centran luonnonvaroja voitaisiin vihdoinkin hyödyntää, jo se pelkästään on omaisuuden arvoista. Mutta sotilaita pitäisi kouluttaa enemmän ja tehokkaammin kuin nykyään.”

Squall nojasi päätään käteensä ja ryhtyi odottamaan, että olut tekisi tehtävänsä ja ilta olisi lopussa. Siihen asti aika kuluisi melko rattoisasti kuunnellen Seiferin päättömiä ideoita, joista ei tuntunut tulevan loppua ollenkaan.

”—Ja kun sotilaat tulisivat sinne kouluun jo 13-vuotiaina, ne olisivat tehokkaita yksiköitä heti täysi-ikäisinä. Niille rakennettaisiin asuintilat ja ruokalat sinne kouluun ja ne voisivat vaikka pelailla korttia ajankuluksi. Ja se koulu voitaisiin rakentaa magian avulla sellaiseksi, että sillä voisi matkustaa suoraan taistelupaikoille, niin vähentäisi matkakustannuksissa ja kengissä! Mitä luulet, olisiko Balamb Garden liian tyttömäinen nimi?”
« Viimeksi muokattu: 01.01.1970 02:00:00 kirjoittanut Wulf »
"Vinin elämänfilosofian mukaan jos tippui hevosen selästä, hevonen ammuttiin ja ripustettiin roikkumaan seuraavan hevosen nähtäväksi." -St. Antonius

DieZilla

  • ***
  • Viestejä: 11
    • dailicious.net - myöskin AWsS:n koti
(Ei otsikkoa)
« Vastaus #3 : 08.07.2007 13:06:59 »
Heeei, tämä oli nyt ihan piste ii:n päälle!!! Oon juurikin uudelleenkoukuttanut FF kasiin, ja alottanut pelaamaan sitä alusta (lue: tekemään uutta master-tallennusta) ja kun kerran otsikossa luki FF8, se suorastaan kirkui tulla luetuksi!

Jooh, minä tykkäsin, etenkin Squallista ja Squall ja Seifer nyt vaan on <3__<3. Palkkasoturi passasi sille kuin nyrkki silmään! *imagoi Squallia kutittelemassa miekan kärjellä Seiferiä kaulasta... purrrrrr*

Ja kolmosluvusta muuten, en mä nyt sanoisi että se mitenkään 'kaatuu'. Pikkuisen olisi ehkä voinut valottaa tyyliin mikä oli nyt tämä suunnitelma mikä Squallilla ja Ultimecialla oli, tämä siis mikä johti tilanteeseen siellä salissa kun Squall sitten ampuikin Ultimeciaa. Tuli vähän fiilis että Ultimecia olisi kelpuuttanut tämänkin ratkaisun, mikä ei varmaankaan ollut ajatuksena.

Anyway, Quistikselle olit heittänyt hienon roolin, samoin kun Selphie toimi mahtavasti. Iso plussa siitä että päähenkilönä oli Seifer, eikä Squall niinkuin useimmissa FF8 ficeissä! Ja erittäin iso kiitos siitä Squall/Seifer slashistä - se on vaan must!
Ohh! Ja pisteet siitä pikkujutusta että Zell menee hankalaksi kun sitä vähän kiusaa, etenkin jos se kiusaaja on Seifer! Näin se on ja tulee aina olemaan! xD

Jooh, ja kommentti venyy, mä innostuin. Kehee, oikeesti kiitos tästä. Minä tykkäsin paaaaljon! ^.^

~~Dai
« Viimeksi muokattu: 01.01.1970 02:00:00 kirjoittanut DieZilla »
You can't quit until you try
You can't live until you die
You can't learn to tell the truth
Until you learn to lie

----
Dain ficit