Nimeke: Itku puhdistaa
Kirjoittanut: Winga
Tyylilajit: Fluff, angst
Paritus: Harry/Draco
Ikäraja: S
Lyhyesti: Kukaan ei nähnyt kyyneliä pojan kasvoilla. Hän oli oppinut peittämään tunteensa, oppinut, etteivät pojat saa itkeä. Itku on heikkouden merkki.
Vastuuvapaus: Rowlingin he vieläkin ovat
Kirjoittajalta: Tutkailin tässä fikkejä, joita kirjoitin, ennen kuin kone formatoitiin ja joita en ole muistanut katsoa ennen tätä. Löysin tämän (kirjoitettu joulukuussa 2007) ja olin itse sen verran tyytyväinen, jotta päätin julkaista.
Itku puhdistaa
Minä itken.
Kyyneleet valuvat poskiani pitkin.
Miten olenkaan ollut niin tyhmä?
Miten ikinä uskoinkaan sinua?
Ei kultapoju tahdo lohikäärmettä,
eivät vastakohdat yhteen sovi.
Ei se koskaan olisi toiminut,
niinpä minä itken.
Kukaan ei nähnyt kyyneliä pojan kasvoilla. Hän oli oppinut peittämään tunteensa, oppinut, etteivät pojat saa itkeä. Itku on heikkouden merkki. Niin hänelle opetettiin, kun hän oli pieni. Hän ei tiennyt, miksi pojilta oli itku kielletty, mutta tytöt saivat itkeä. Mutta senkin hän oli oppinut, ettei vanhempiaan saa kyseenalaistaa. Niinpä hän ei ollut koskaan kysynyt. Mutta nyt hän itki ja tahtoi kyseenalaistaa kaikki vanhempiensa opit. Tahtoi kysyä miksi?
Poika ei voinut ymmärtää mitä pahaa itkussa oli. Itku puhdistaa ihmistä. Niin oli eräs pojalle tärkeä ihminen kerran sanonut. Mutta poika ei tuolloin ollut uskonut häntä. Nyt... nyt poika tahtoi voida itkeä, voida olla oma itsensä eikä aina tuo vanhempiensa kuva. Olla jotakin, mitä ei ollut ennen ollut. Mutta se tuntui niin vaikealta. Aloittaa puhtaalta pöydältä.
Vaikka poika ei tiennytkään sitä, hänen itkunsa aiheuttaja tarkkaili häntä hieman kauempaa vinosti hymyillen. Ei hän oikeasti ollut poikaa tarkoittanut satuttaa, hän tahtoi pojan vain joskus voivan itkeä. Puhdistaa itseään siitä kaikesta surusta, jota tämä koskaan oli tuntenut. Hän tiesi, ettei poika ollut itkenyt sen jälkeen, kun poikaa oli rankaistu itkusta. Jätetty ilman seuraa, pimeään huoneeseen. Se oli saanut pojan lopettamaan itkemisen ja rakastamaan pimeää.
Poika tunsi jonkun katselevan häntä. Hän olisi tahtonut olla yksin, mutta hän oli varma siitä, että joku tarkkaili häntä. ”Kuka siellä?” hän sanoi pimeyteen.
Tarkkailija säpsähti paikallaan. Oliko poika huomannut hänet? Hän seisoi aivan hiljaa tarkkaillen pojan ilmeitä.
”Minä tiedän, että siellä on joku.” Pojan ääni ei värähtänytkään. Hän otti taikasauvansa ja mutisi Lumos. Valo syttyi sauvan päähän ja poika katseli ympärilleen. Hän lähti kävelemään suuntaan, jossa oletti vaanijansa oleskelevan.
Tarkkailija katsoi lähestyvää poikaa. Hän tiesi joutuvansa kohtaamaan tämän, mutta ei ollut odottanut sitä aivan näin pian tapahtuvaksi. Hän ei kuitenkaan lainkaan liikkunut vaan odotti pojan saapuvan luokseen.
Poika käveli varovasti kohti ovea. Hän oli huomannut tumman hahmon syvennyksessä. ”Kuka siellä?” hän toisti. Kun vastausta ei kuulunut, hän käveli ovelle ja näki viimein, kuka häntä oli tarkkaillut. ”Sinä.”
”Minä”, tarkkailija totesi ja katsoi pojan itkettyneitä kasvoja. ”Itkitkö jo tarpeeksi?”
”Tarpeeksi?! Miten niin tarpeeksi? Aivan kuin sinä olisit suunnitellut tämän”, poika sähisi ja tuijotti tarkkailijaansa. ”Sinun takiasi minä itkin!”
”Minä niin toivoin, että olisit itkenyt kaikkea muutakin, olisit puhdistanut itseäsi. En minä tarkoittanut sinua satuttaa, minusta sinun piti vain saada joskus itkeäkin. Minä olen pahoillani”, tarkkailija katsoi poikaa silmiin. ”Minä en koskaan todella satuttaisi sinua.”
”Niin sinä sanot, niin sinun pitää sanoa. Mutta minä tiedän”, poika astui askeleen tarkkailijaansa kohti, ”minä tiedän millainen sinä todella olet.”
”Jos sinä kerran tiedät, kerro minullekin. Minä tiedän vain rakastavani sinua, tiedän olleeni tyhmä, mutta tiesin, etten muutenkaan olisi saanut sinua suremaan kaikkea pahaa. Olisit vain haudannut kaiken sisällesi, niin kuin olet tähänkin asti tehnyt, antanut asioiden hautua, tehnyt itsesi yhä katkerammaksi maailmaa kohtaan.”
Poika tuijotti tarkkailijaansa ennen kuin purskahti uudelleen itkuun.
”Hyshys, Draco-kultaseni. Kaikki on hyvin.On hyvä joskus itkeäkin”, toinen sanoi ottaen pojan syleilyynsä.
”Harry, älä ikinä enää pelottele minua noin, uhkaa jättäväsi. Minä osaan surra, mutta suren vain hieman eri tavalla kuin sinä”, Draco mutisi itkunsa keskeltä. Harry tiukensi otettaan Dracon ympärillä. ”Ja jos vielä joskus teet noin, en tiedä voinko antaa anteeksi.”
”Saan siis anteeksi?” Harry kysyi katsoen toisen silmiin. Hän piti Dracosta tiukasti kiinni, suojellen muulta maailmalta.
”Saat.”
Harry hymyili hieman. Pian hän siirsi päänsä lähemmäs Dracon omaa ja suuteli poikaa. ”Minä lupaan, etten enää tee noin, kunhan sinä lupaat itkeä ollessasi surullinen. Et aina patoa tunteitasi sisällesi, vaan annat minun auttaa sinua surussasi.”
Draco katsoi vihreisiin silmiin omat silmänsä yhä kyyneleiden täyttäminä. ”Minä lupaan.” Hän suuteli Harrya. ”Toivottavasti olet aina minun.”
