Nimi: On vain yksi
Ikäraja: S
Fandom: Veren vangit (TV)
Paritus: Lestat de Lioncourt/Louis de Pointe du Lac
Genre: angst, ficlet
A/N: Oon kirjoittanut ihan kaiken energiani edestä uutta Armandanielia kuten kunnon pikku shipperin kuuluu, mutta sitten sain
Tropes-haasteesta
there was only one bed -tropen ja tuskailin sitä aikani kunnes mulla iski akuutti ficlet-inspis ja sitten kävikin niin että tuli sitä angstista Loustatia mitä oon vähän epätosissani sanonut vielä joskus kirjoittavani. Koska tässä fandomissa nukutaan arkuissa niin trope on tietysti
there was only one coffin ja muutenkin otin ehkä vapauksia tulkinnassa mutta… kukaan ei kieltänyt ja olisi ehkä kannattanut. Tässä on myös vaikutteita riipaisevan ihanasta kolmoskauden kappaleesta
The Loneliness, johon viitataan epäsuorasti ja joka ehdottomasti kannattaa kuunnella ihan vaan oman hyvinvointinsa kannalta koska se on hyvä. Mitään tämä ei kuitenkaan spoilaa.
*
“Louis, Louis”, Lestat toisteli kuin rukousta ja heijasi itseään lattialla suljetun arkun vieressä. “Louis, ole armollinen,
mon cher.” Lestat tiesi anelunsa kaikuvan tyhjiöön, Louisin jättäneen hänet palamaan yksin ulkopuolelle. “Louis, älä tee minulle näin. Louis, Louis, vastaa.”
Louis piehtaroi vihassaan. Se tärisytti hänen jalkojaan, sekoitti hänen ajatustensa kulun hullun hakkaavalla katkeruuden toistolla, sai hänen kätensä puristumaan nyrkkiin niin että kämmeniin painuvista puolikuista vuosi verta ranteisiin, sormenpäihin, flanellin hihansuihin, kaikkialle. Vain Lestat sai hänet todella tuntemaan. Vihaa, rakkautta, mitä tahansa, vain Lestat tarjosi muuta kuin turtaa tyhjyyttä johon hän niin kovasti halusi toisen tuomita ja tekemällä niin rankaista itseään yhtä paljon.
Kaiketi hän oli ansainnut sen, Lestat ajatteli, kaiken sen sielua syövän yksinäisyyden ja katkeran lopun auringon poltteessa johon Louisin torjunta hänet työntäisi. Kunpa hän vaan tietäisi miten raottaa rakkauden kantta edes hienoisesti, saada edes pieni toivonpilkahdus ennen roihuavia liekkejä. Mutta heidän arkkunsa olivat aina olleet sisältä lukittavia.
Eikä Louis halunnut antautua Lestatille, tiesi että tuumankin verran kannen raottaminen riittäisi siihen että Lestat kampeaisi hänen rintansa auki ja kiipeäisi takaisin hänen sydämeensä kuin ei olisi koskaan lähtenytkään. Ehkei hän ollutkaan. Ja ehkä se olikin Louisin ongelmien ydin, tai ainakin yksi niistä, yksi joka oli ratkaistavissa pelkällä tahdonvoimalla.
Älä päästä häntä sisään, Louis toisti itselleen,
nukahda yksin aamun koittaessa äläkä päästä häntä sisään, nouse yksin auringon laskiessa äläkä ajattele häntä, hän on sinulle tuhkaa tuulessa.
Claudia oli sanonut Lestatin rakkauden olevan ahdas laatikko johon hän lukitsi Louisin, mutta hakatessaan Louisin muureja Lestat tiesi että roolit olivat vaihtuneet, Louisin rakkaus oli käpertynyt lukon taakse pois Lestatin ulottuvilta. Hän janosi sitä kipeämmin kuin verta, tarvitsi sitä elääkseen enemmän kuin ihmiset happea ja erityisesti tällä epätoivon hetkellään enemmän kuin mitään muuta koskaan eläessään. Jotta voisi ylipäätään elää. “Louis, Louis, Louis”, hän mutisi itsekseen toivoen, että se jollain ihmeen kaupalla kantautuisi seinämien sisälle.
Louis ei halunnut ajatella antaneensa periksi, avanneensa sen mikä oli päättäväisyydellä lukittu, eikä Lestat halunnut enää itsensä lattialta nostettuaan ja veriset kyyneleet poskilta kuivattuaan myöntää anelleensa ei-kenenkään-kuullen Louista päästämään hänet takaisin elämäänsä. Molemmat kuitenkin tiesivät, ettei sillä ollut totuuden ja toistensa edessä merkitystä, että lopulta he tapasivat aina puolivälissä. Elämä oli kuin ainokainen arkku eikä kumpikaan halunnut palaa yksin.
*
A/N2: Tämä trope on niin moneen kertaan nähty (ja onhan se toki syystäkin klassikkojen klassikko ja varsin nannaa), että mua houkutteli ajatus lähteä lähestymään sitä metaforan tasolla. Erityisesti Lestatin hylätyksi tulemisen pelko inspiroi tähän näkökulmaan, se on musta mielenkiintoinen vaikkakin traaginen aihe pohdiskella. Olisi ollut loogista kirjoittaa siitä ykköskauden canonista kohtauksesta/ajanjaksosta kun tällä parivaljakolla aluksi oli oikeasti vain yksi arkku, mutta mä en tee loogisia asioita.
